Kokemäeltä Amerikkaan, osa 69

Kokemäellä 18.4.1878 syntynyt Erland Emil Wallin otti passin Amerikkaan 22.11.1905 ja saapui New Yorkin satamaan 11.12.1905. Vastaanottajakseen hän ilmoitti serkkunsa Emil Johanssonin New Hampshiren Fitzwilliamissa. Tämän veli Hemming Abelson tuli samalla laivalla.

Ensimmäisen maailmnasodan kutsuntakorttia täyttäessään Emil Wallin asui Länsi Virginian kauntissa McDowell. Hän elätti itsensä hiilen lastauksella ja ilmoitti lähimmäksi omaisekseen Mina Wallinin Suomessa.

Lähteet:
Ancestry.com. World War I Draft Registration Cards, 1917-1918 (Registration Location: McDowell County, West Virginia; Roll 1992621; Draft Board: 1.)
Ancestry.com. New York Passenger Lists, 1820-1957 (Year: 1905; Microfilm serial: T715; Microfilm roll: T715_648; Line: 16; .)
Siirtolaisuusinstituutti passitietokanta

Kekri Keski-Suomessa 1858

Nimimerkki M. T-e. kertoi Sanan-Lennättimessä 14.5.1858 Keski-Suomen "muinaistavoista", jotka liittyivät vuoden kulkuun. Parhaillaan ajankohtaisesta kekristä hän totesi:

Nykyisin Kekrin vietosta ei ole muuta meillä sanottavaa paitsi kiikkuminen on sillon yleensä tavallinen. Kiikku enimmite tehdään ladon eli muun semmosen huoneen orteen köydestä, nuorasta eli m. s., jossa sitte lapset ja muu väki toiset toisiansa heitättävät. Herrasväellä näitä tämmosia huvituksia kyllä näkee muulloinki, mutta talonpoikais-kansalla Keskisuomessa ainoastaan Kekrinä eli Pyhäinmiesten p'äivänä. Mitä tällä kiikkumisella mainittuna päivänä tarkoitettaneenki ei heillä ole tietoa. Mutta tämäkin todella on muinais-tapoja, joita vanhat karjansa onnellisesti laitumelta talvi-majoilleen pantua tekivät, ja täten siitä riemuitsivat. Tässäkin seikassa on sen vanhanaikainen perusteellinen merkityksensä ajan olossa kadonnut; sis meidän aikana ainoasti tavan vuoksi tätäkin vanhojen tapaa seurataan.

Halikossa äkkinäisiä kuolemia

Toukokuun 14. päivä 1765 kulki Johan Jacobsson Halikon Storbystä terveenä ja hyväkuntoisena asioillaan kohti Toppjoen kylää. Paluumatkallaan seuraavana päivänä hän poikkesi naapurinsa luo Torkkilan kylään. Mies oli väsynyt kävelystään, mutta ei valittanut mitään vaivaa. Pani vaan makuulle päiväruuan jälkeen ja nukahti.

Mutta hetken kuluttua talonväki huomasi miehen kalvenneen ja hengityksen kulkevan heikommin. Ja sitten Johan oli kuollut. Kuudenkymmenen vuoden iässä.

Mistä tuli mieleen Johanin isän kuolema 20 vuotta aiemmin. Terveenä oli tuokin kävellyt kohti heinäniittyä ja yhtäkkiä vaan kuollut. Jonkinlainen perhevika, sillä Johanin sisko oli myös kuollut kesken aamutoimiensa.

Edellinen tarinointi yllä olevan uutisen perusteella. Se julkaistiin sanomalehdessä Inrikes tidningar 13.6.1765.

Hiskissä Johanin kuolinsyyn kohdalle on kirjattu "dödt under det han såfde middags tiden uti en annan by". Storbyn sijainti Halikon rippikirjoissa vaikuttaa hieman oudolta, löytyy otsikkotasolla vain rippikirjasta 1757-1762, jossa vuonna 1705 syntynyt Johan Jacobsson on epäselvän otsikon alla. Tytär Lisa on vuosimallia 1741, hänen kasteensa ei ole Halikon kirjoissa vaan Angelniemen kastettujen listassa. Angelniemen rippikirjassa perhe on 1730-1746, 1747-1752, 1753-59 sekä Johanin kuollessa. (Johan oli vihitty Halikossa 30.11.1740 Lisa Andresdotterin kanssa.)

Edellisen sukupolven heinäpellolle lähteneen luulisi olevan Hiskistä poimien 70-vuotias "Gl.bd. Jacob Simonss:" Tårkilasta, kuolinsyynä "hostigt på bö:öslott", hautaus 8.7.1753 "i Moder Kyrk.". Oli rippikirjassa 1730-46, syntymävuotenaan 1683.

Angelniemen karttoja on digitaaliarkistossa osana Maanmittaushallituksen uudistusarkistoa. Alla ote Toppjoen isojakokartasta päiväyksellä 17.9.1791.

Sotahistoriasta

Erään blogin kautta löytyi Sven Lindqvistin kirja Nyt sinä kuolit - pommien vuosisata. Se oli niin erikoisesti muotoiltu, että putosin kärryiltä kahdesti. En valitettavasti kuitenkaan aiheesta, joka oli ilmapommitusten historia 1900-luvulla, pahasta pahempaan. Siinä oli minulle paljon uutta (sillä olen lähinnä vältellyt sotahistoriaa). Mielenkiintoista lisäulottuvuutta toivat 1800- ja 1900-luvulla kirjoitetut fiktio ja tulevaisuusfantasiat, jotka kammottavalla tavalla ennustivat tulevaa. Suosittelen kirjaa 1900-luvusta kiinnostuneille ja totaalihistorian ystäville.

Yksi pointti, jonka Lindqvist taisi todeta kahdesti oli, että britit eivät ole suostuneet myöntämään Saksassa tekemiensä pommitusten kauheutta. Tämä mielessäni tutustuin brittiläisille koululaisille kirjoitettuihin kirjoihin Frightful first world war, Blitzed Brits ja Woeful second world war (kirjoittaja Terry Deary, kuvitus Martin Brown). Molemmissa toisen maailmansodan kirjoissa esitettiin Dresdenin pommituksen kauheus, varsin yksityiskohtaisesti. Ei ehkä kovin selvästi sanottu, ettei se ollut ainoa kaupunkipommitus, mutta 130 sivuun ei mahdu ihan kaikkea.

Ihailtavasti kaikissa kolmessa kirjassa vältettiin yltiöisänmaallisuus ja onnistuttiin tuomaan esiin sodan kauheus - niinkuin kirjasarjaan Horrible histories sopiikin. Hyvin tasapuolisesti kuvattiin sekä brittien, saksalaisten että neuvostoliittolaisten tekemisiä. (Ranskalaiset ja amerikkalaiset jäivät paitsioon, molemmissa sodissa.) Eläimien roolin korostaminen oli ainoa aihe, joka oli selvästi valittu kohderyhmää silmällä pitäen. Mutta nekin osiot sopivat aikuiselle luettavaksi, enkä kirjoja olisi itse työntämässä alakouluikäisen käteen. (Tosin joskus asiat on opittava. )

Kirjasarjan brändiin kuuluu myös huumori, jossa oli onnistuttu yllättävän hyvin. Vaikea kuvitella, että Suomessa oltaisiin valmiita tämän tapaiseen sodan esitykseen, vieläkään.

(Kotirintamaa kuvaavassa kirjassa todettiin, että köyhät lapset Englannissa varustettiin kylmyyttä vastaan paketoimalla heidät paperilla ja omplemalla päälle pusero, niin etteivät täytteet karanneet koko talvena. Eivätkä syöpäläiset...)

Suomi vuonna 1808

Ruotsalainen Daniel Djurberg ahersi kokoon kirjasarjan Beskrifning om Svearike, jonka neljännessä osassa käsiteltiin Suomi. Djurberg perusteli ratkaisuaan kirjoittaen "Finland är så stor och vigtig Del af Riket, at det ock förtjänt at beskrivas uti et ensamt Band." Taas olisi säästetty työtä pienellä hidastelulla; kirja on painettu vuonna 1808.

Kirja esittelee kaupungit ja maaseudun. Tampereesta saamme tietää, että "Staden är regulär med räta Gator som afskära hvarandra i räta Vinklar." Tammisaari puolestaan "är af irregulär Figur, med irregulära Gator och Gränder, som til större Delen afskära hvarandra i sneda vinklar." Mikäs sen oleellisempi kaupunkisuunnistuksen pohja kuin tietää ovatko kadunkulmat suoria vai vinoja.

Maaseutupitäjistä on mainittu merkittävinä pidetyt kohteet. On mielenkiintoista tarkistaa se mitkä näistä ovat päässeet mukaan, mutta myös se mitä niistä on sanottu. Espoon terveyskylpylästä kirjoitin tänne jokin aika sitten ja Djurbergin ansiosta tiedän siitä taas vähän enemmän:

Espoosta puheenollen, sen karttaa vuodelta 1909 voi selailla Kulttuurisammossa.

Luetteloituja ansioita

Yllä on leike Oulun rautatieaseman lipunmyyjänä toimineen Beda Anastasia Elisabeth Aulénin ansioluettelosta. En ole ansioluettelokokoelmaan missään tutkimuksessa päässyt koskemaan ja parin vilaistun dokumentin perusteella tunnen suurta kateutta niitä henkilöhistorian kirjoittajia kohtaan, jotka täältä voivat poimia urakulun kohteilleen.

Beda on dokumentin mukaan syntynyt 7.9.1861. Google heittää esille pari tulosta, jotka esittävät syntymäpaikaksi Kristiinankaupungin ja vanhemmiksi pariskunnan Michael Ferdinand Aulen ja Maria Antoinetta Sacklen. (SSHY:n tarjonnasta löytyy kastemerkintä vakuuttamaan tiedon oikeellisuudesta.) Miehensä kuoltua Maria Antoinetta oli Tampereen asemalla töissä.

Bedan uran ansioluettelo kattaa ajan vuoden 1887 loppuun. Hän haki avoinaista kirjurin virkaa Kontrollikonttorissa keväällä 1898 (Päivälehti 6.4.1898), mutta vaikutti vuonna 1899 Kuopiossa ja oli edelleen neiti-ihminen (esim. Savo-Karjala 13.10.1899). Kuopion(?) kaupunkiseurakunnasta hän pyysi muuttokirjan Helsinkiin vuonna 1905 (Pohjois-Savo 9.6.1905).

Naisista rautateillä puhuttiin seminaarissa Kouvolassa vähän aikaa sitten. Siitä raportoitiin lyhyesti Rautatiekulttuurikeskuksen blogissa ja tästä selvisi, että

"1800-luvun puolivälissä rautatie oli yksi ensimmäisiä kodin ulkopuolisia paikkoja, jonne naiset pääsivät töihin." "Naisten rautateille hakeutumisen taustalla oli 1864 säädetty uusi holhouslaki, joka vapautti kaikki 25 vuotta täyttäneet naimattomat naiset holhouksen alaisuudesta. Samoihin aikoihin naisten mahdollisuudet opiskeluun paranivat. Naisille oli työpaikkoja 1800-luvun puolivälissä kuitenkin vähän. Valtionrautateiden virkoihin naisia ryhdyttiin ottamaan 1860-luvun lopulla."

Kohtuullisesti lihavat käsivarret kumppaneineen

Puhtaaksikirjoitin (niin hyvin kuin fraktuuraa olen oppinut lukemaan ja huolellisuuteni sallii) kolme pidempää jatkokertomusta:

• Erä-pyhä (1861)
• Riimusauva. Kuvaelma Nuijasodan ajoilta. (1865)
• Rollijärven avannot. Kertomus ison vihan ajoista (1869)

Ennen Kiven Seitsemää veljestä ilmestyneet tarinat olisivat sopineet hyvin julkaistavaksi yhtenä kirjana, osoituksena ajan kaunokirjallisesta tasosta ja toiminnasta, mutta yhdestä puuttuva pala torppasi projektin. Ajoituksen lisäksi jatkokertomuksia sitovat toisiinsa aiheet, jotka ovat juuri niitä, joita edelleen pidetään Suomen historian mielenkiintoisimpina: ristiretket, nuijasota ja isoviha. Vielä kun olisi löytynyt juttu Suomen sodasta...

En ole edelleenkään lukenut Seitsemää veljestä, enkä totisesti väitä näiden olevan samaa tasoa. Mutta ovat kuitenkin mielenkiintoisia popularisointeja ja uhkuvat suomalaisuutta, dramatiikkaa ja romantiikkaa. Näytteeksi Riimusauvan naispäähenkilön ulkoinen kuvaus:

Kah, ihanapa onkin impi. Hänen kasvojensa kahden puolen heiluu moniaita hiuskarvoja tummanruskeasta kassastansa, joka muuten tarpeeksi näkyy olleen aamulla harjattuna, vaikka se nyt iltapuoleen on käynyt miellyttävään epäjärjestykseen. Mustain kulmakarvain alta katsoo kaksi sinistä silmää, joiden tapaista loistoa harvoin saa ihannella. Niistä palaa yht'aikaa hilpeys ja vakaisuus, lempeys ja tulisuus, viattomuuden sulo ja kokemuksien siittämä
kainous. Hänen rusottaville poskillensa on Joulukuun kylmä lisännyt punaa. Kahdessa kuopanteessa molemmin puolin ruusunkarvasta huuliparia leikitsee se pieni pilallinen viekkaus ja luonnollinen kiekaillus, jota ei saisi kenenkään tytön puuttuvan. Huulten pielissä kuvastaa tuo sukkeluudella maustettu ymmärrys ja leppeydellä sekoitettu mielen lujuus. Päänsä pyörii sirolla kenokaulalla, josta ristiraitainen huivi leviää hartioille ja pyöreälle rinnalle. Huivien tummaa pohjaa vasten pistää somalta valkea paidan ylinen, ja hihat peittävät liiaksi kaksi kohtuullisesti lihavaa käsivartta, joidenka kyynärpään kuopat ainoastaan oluttynnyriä pestessä näkyvät. Hoikalle vyötäiselle sidottu raitainen hame käypi soreihin laskoksiin lanteilta alas puolisääreen asti, josta silmän katseltavaksi esiin tulee luontevilla pohkeilla kaksi punaista säärystä, jotka peittyvät kautokenkään. Koko hänen vartensa ja olentonsa on lemmetärten parhaasta pajasta lähtenyt. Joka paikassa kuvailekse sirous, elevyys, vilkkaus, suloisuus. Tämän kauniin kuoren alla asuu sielun omaisuuksia, jotka eivät suloisuudessa anna perää. Sydän on silkistä sidottu, terästä mielensä, tunteensa kauniimmat kalliita kiviä.

Fiktiosta ja faktasta

Sain viime viikolla kirjastosta lainaksi Ilkka Remeksen uutuuden Shokkiaalto. Olen sen verran täysijärkinen, että tiedän kirjan kuuluvan fiktioon. Mutta toimintaviihteen (samoin kuin historiallisten romaanien, mikä on aasinsilta tähän blogiin) on tarkoitus olla uskottavaa kuvausta omasta ajastaan.

Olkiluodon rakennustyömaalla en ole käynyt, joten en tiedä kuinka hyvin Remes onnistui sen suhteen. Mutta olen kävellyt satoja kertoja Nokian pääkonttorin aulan läpi ja noutanut sieltä kymmeniä ulkoisia vieraita. Säännöt ovat pysyneet samoina jo vuosia: yhdenkään ihmisen, jolla ei ole pysyvää lupaa olla rakennuksessa, ei pitäisi kulkea aulan ulkopuolella yksinään.

Tämä ei ole mikään salaisuus, on selvää kenelle tahansa pääkonttorilla käyneelle. Joten miksi, oi miksi, Remes pilasi lukunautintoni ripustamalla romaanihenkilönsä kaulaan vierailija-lapun ja lähetti hänet aulasta yläkerrokseen ilman saattajaa? Tapahtumat ja teksti olisi kulkenut muuttumattomina, vaikka sihteeri olisi juossut aulaan hakemaan vieraan.

Remeksen motivaatiot jäävät mysteeriksi, ehkä tämä oli hänelle sivuseikka. Mutta niihinkin pitää kirjoittajan kiinnittää huomiota. Muistan lukeneeni Kirsti Mannisen haastattelun, jossa hän kertoi miettineensä ja selvitelleensä pitkään varhaisen automallin moottorin ääntä tms.

On hieman epärationaalista ja hitusen epäreilua, että yksittäinen moka pilaa kirjoittajan luotettavuuden, mutta sellaisilla silmillä itse kyllä luen niin faktaa kuin fiktiotakin. Voin vain toivoa, että tämän blogin lukijat ovat armollisempia. Sitä, ettei tänne olisi eksynyt yhtään virhettä, en uskalla toivoa.

Ajankohtaisesta aiheesta

Koulunkäyntini alkupuolelle osui uskonnon koe, jossa piti rastittaa ketkä olivat perheenjäseniä ja ketkä jäivät määritelmän ulkopuolelle. Ongelma aiheutui koirasta. Muistaakseni niin päin, että olin tavannut tarpeeksi koiraihmisiä arvellakseni, että koiraa voidaan pitää perheenjäsenenä, mutta kokeen tarkastaja oli eri mieltä.

Kukaan ei, ainakaan minun nähteni, ole kysynyt miten koirat merkitään sukututkimusohjelmaan. Eivätköhän mahdu vapaisiin tekstiosioihin. Mutta myrsky vesilasissa saatiin viime viikkojen keskusteluaiheen tuomisesta SukuForumille: miten kirjataan rekisteröidyt parisuhteet sukututkimusohjelmiin - vai kuuluvatko ne sinne ollenkaan?

Jaa, että miksi eivät kuuluisi? Eikö häät&avioliitto ole ollut tapa yhdistää kaksi sukua ja toivottaa uusi jäsen tervetulleeksi? Miksei parisuhteen rekisteröinti liitä uutta ihmistä sukuun? Ja tämä "ansaitse" tulla liitetyksi sukutauluun?

No, siksi, että tuollaiset pariskunnat eivät biologisesti keskenään jatka sukua ja kyse on SUKUtutkimuksesta. Tämän näkemyksen esittäjät eivät ilmeisesti lisää aviopuolisoitakaan tietokantoihinsa ennenkuin lisääntymistä on todistetusti tapahtunut? Taitavat siivota lapsettomiksi jääneet kokonaan pois, mitä sellaisilla suvussa tekee? Valuvirheellisiä yksilöitä.

Rekisteröityyn parisuhteeseen voi kuulua lapsia ja heidän merkitsemisensä muodostaa omat haasteensa sukututkijalle. Tukea pohdinnoille löytynee adoptiolapsien merkitsemisestä sukutauluihin, ratkaisuja on tehtävä. Mielummin mukaan ottavia kuin pois jättäviä.

Poimintoja

Ulkojäsen aloitti lähdekriittisesti:

Toisinaan historiantutkijat erehtyvät ajattelemaan, että tärkeät asiat kirjataan aina, siis että ihmiset järjestään kirjoittavat silloin kun jotain merkityksellistä tapahtuu. Tämä oletus johtaa päätelmään, että historiallisia lähteitä, ennen kaikkea sellaisia kuin päiväkirjat tai kirjeet, lukiessa voi myös uskoa ajallisten aukkojen tarkoittavan sitä, ettei mitään olennaista ole tapahtunut. Oikeastaan ajatus on varsin looginen: ei jälkeä koska ei tekoa. Tai ainakin että jälki on tekonsa kokoinen.

Lassi Rajamäki aloitti koulumuistolla:

Lukiossa oli historian opettaja joka ristiretkien, kansainvaellusten ja Euroopan hullujen vuosien lisäksi opetti, miltä näyttää kun ihminen räjähtää kontrolloimattomaan raivoon.
Oi, se oli hurja kokemus, ja tuntuu että niinä hetkinä oppi ihmisestä enemmän kuin kaikilla muilla historian tunneilla yhteensä.
Se oli pelottavaa, mutta samalla oudon kiehtovaa.

Reija Satokangas oli kirjoittanut kolumnin kasvissyönnin historiasta.

Jenni Sahramaa oli silmäillyt Bo Lönnqvistin kirjaa Kansanpuku ja kansallispuku.

K-blogin Jenni kehui Märta Tikkasen uutta romaania, joka perustuu Tikkasen isovanhempien elämään.

Reijo Valta oli miettinyt paria mainosta vuodelta 1880.

Oman elämänsä herra -Oscari tarkasteli kriittisesti Irma Sulkusen artikkelia ja jatkoi samalla linjalla toisen naishistoriallisen artikkelin kanssa.

Narratiivien EE paljasti, mitä tekee museo-opas, joka ei ole valmistautunut tehtäväänsä.

Heikki Koskela on tuore sukututkimusblogin pitäjä.

Jenni ryntäsi kertomaan tuoreesta kirjasta Kirjallinen kulttuuri keskiajan Suomessa, jo ennen kuin oli sitä ehtinyt kunnolla lukea.

Amma oli kokeillut Enni Mustosen Järjen ja tunteen tarinoiden lukemista.

Tähän aikaan syksystä lomat ovat monelle vain unelmia. Jos mielessä on kuitenkin joku unohtumaton loma, voi osallistua Työväen Muistitietotoimikunnan Unohtumaton loma -kirjoituskilpailuun, jonka avulla etsitään laajemmin tietoja suomalaisten kesälomanvietosta ja lomamuistoista.

Jos joku muisto on ajoitettu Tavastian keikan perusteella, tarkan päivämäärän voi nyt hakea historia-sivultaan.

Kukkaa kantava mies poimittu Desiderius Erasmuksen kirjan In Praise of Folly kuvituksesta, jonka tehnyt Hans Holbein.