Syötiin yhdestä padasta

Itse en ole Kiinassa käynyt, mutta kuulemma paikalliset syövät yhteisistä astioista ja länsimaalaiset kokevat tämän kovin outona. Kuitenkin vielä noin sata vuotta sitten ympäri Suomea oli tapana syödä yhdestä padasta puuroa tai perunapuuroa. Kyse ei ollut astioiden puutteesta vaan vanhasta tavasta.

Padalle oli vähän erilaisia alustoja ja toisinaan syöminen tapahtui lattian rajassa pienellä jakkaroilla tai polvillaan istuen. Aikojen ja tapojen muuttuessa aikuiset siirtyivät pöytään, mutta lapset saattoivat jäädä padan ympärille.

Sieltä he pääsivät pöytään, kun ”lakkasivat massuttamasta ja röpöttämästä”. Perustelu käytännölle saattoi kuulua ”Kakarien on nok räkäne ja se viä toiste ruokhalu ja sen tähre Kakara saava syär Äiti kans Patapenkil”. Kautta maan on kuitenkin myös tietoja siitä, että lapset söivät aikuisten kanssa.

(Referoitu Maija-Liisa Heikinmäen artikkelista Arkaistisia piirteitä suomalaisessa asumisessa kirjassa Kansa Kuvastimessa. Etnisyys ja identiteetti. Tietolipas 114. 1989)

Tämä nuorukainen on päässyt pöydän ääreen. Kuva Välskärin kertomusten kuvituksesta.

Ulkotilan ongelma

Muutaman tunnin olen taas kuluttanut selaamalla (tai siis, kiitos SSHY-vapaaehtoisten klikkailemalla) Kokemäen rippikirjoja. Ensisijaisesti haussa oli ah-niin-rakkaat torpparit, mutta kuten ennenkin silmiin osui kaikenlaista. Löysin mm. kirjauksen, joka vahvisti hypoteesin siitä, että Kamariherran vaimo pysyi Ruotsin alamaisena. Ja tiilimestari, joka oli muuttanut kartanolle 1860 - viite siitä, että tiilitehdas oli vielä toiminnassa? Vai, voisiko tegelmästare tarkoittaa myös muuraria?

Muuttopäivämääristä pääsin vetämään myös johtopäätöksiä Pyhänkorvessa sijainneen myllyn laajentumisesta. Ja jotain sain irti myös Tuomaala-Mäkelän ulkotilan suhteen. Sinne muutti vuoden paikkeilla 1860 renkejä ja renkivouti. Kolme vuotta myöhemmin julkaistussa myynti-ilmoituksessa sanotaan, että näillä yhdessä viljellyillä ulkotiloilla oli 110 tynnyrinalaa peltoa.

Kaiken järjen mukaan raivattu pitäjänkartan piirtämisen jälkeen, sillä tässä Pitkäjärven ja kartanon väli näyttää perin autiolta:

Pitäjänkarttojen laatiminen arkistokuvauksen mukaan "alkoi Maanmittauslaitoksessa varsinaisesti 1840-luvun alussa, ja ne valmistuivat lääneittäin vuoteen 1865 mennessä." (Pitäjänkarttoja löytyy Kansallisarkiston Digitaaliarkistosta.) Että siitä voi sitten lähteä haarukoimaan ja muistaa, että lähdeaineistona käytettiin vanhoja karttoja.

Toivottavasti ei sentään Olof Mörtin karttaa vuodelta 1690. Se löytyy virtuaaliyliopiston sivuilta. Ilmeisesti kartta on melko kookas, sillä isoimmastakaan tiedostosta ei saa tolkkua selitysteksteistä.

(Torpparimatrikkeli on muuten v-a-i-h-e-e-s-s-a... mutta ei valiteta kun viikonloppu on alkamassa.)

Oikea trulli

Lapsena (koulussa?) kuulin moneen kertaan tarinat lehmän nahkaa leikkaavista trulleista, jotka liikkuivat pääsiäisen aikaan. Otinko todesta? Miksi tämä oli perinne, jota jaettiin?

Ilmari Havun kirjasta Pietari Päivärinta, kirjallisuushistoriallinen tutkimus (1921) selviää sivuilta 101-102, että trulleja todella oli, vielä 1800-luvulla. Siinä nimittäin kerrotaan, että Päivärinnan kertomuksen Noidan rangaistus päähenkilö oli todellinen ihminen, haapajärveläinen Juho Pekanpoika Harju (s. 1774 k. 1844). Hiskin haudatuista löytyy 8.8.1844 kuollut Gl B:de Johan Pehrs:s Laurikkala. Iän puolesta sopisi olemaan tämä.

Kojolan kruununtilalistasta löytyy vahvistusta, Laurikkalan tilan nimi on muuttunut Harjuksi. Verkosta löytyy myös sukutaulu, josta löytyy Juhon lisäksi kertomuksessa mainittu veli Pekka, jonka elinvuodet Havun mukaan olivat 1779-1847.

Taikuus ei loppunut noitien myötä

Paikallishistorioissa esitellään usein 1600-luvun noitaoikeudenkäyntien yhteydessä ajan taikauskoisia käsityksiä. Kun nämä oikeudenkäynnit loppuivat, rationaalisuus ei suinkaan laskeutunut yhteiskuntaan kaiken kattavana. Eihän se ole sitä tänä päivänäkään.

Emmi Tittonen toteaa gradussaan "Tuomitaan taikuuden harjoittamisesta". Taikuusoikeudenkäynnit 1700-luvun lopun Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuussa: "Taikuuden harjoittaminen 1700-luvun lopulla oli perinteisen, kansanuskoon pohjautuvan arkipäiväisen taikuuden harjoittamista. Taikatekoihin ja riitteihin oli kuitenkin sekoittunut kristillistä ainesta, mikä näkyy muun muassa kirkkomaalla tehdyissä taioissa sekä riittiaineksen kristillistymisessä. Kansanuskoon kuuluvat elementit olivat vahvin vaikuttaja taikuuden harjoittamisessa. Taiat tehtiin toisen henkilön elämän hyväksi, esimerkiksi sairauden parantamiseksi. Taikuus oli osa 1700-luvun lopun ihmisen arkea."

Tittosen käsittelemissä jutuissa ovat aikajärjestyksessä syytettyinä

1. Antti Starck ja Antti Spitz
2. Tuomas Karppinen (Paltamo 1755)
3. Olavi Kurvi, Olavi Kähkönen & Kaarle Kiipari (Kemi, 1755)
4. Christer Wåghålls (Kemi 1755)
5. Olavi Antila, Antti Antila, Matti Kärsämä, Matti Åberg, Pertti Hiltunen (Liminka 1757)
6. Hannu Tikka ja Erkki Kiltu
7. Henri Juntunen, Lasse Keränen, Nils Matero ja Lasse Karvonen (Paltamo 1760)
8. Sigfrid Eerola, Valpuri Olavintytär, Kaarina Mikaelintytär
9. Väänänen, Noppa & Kirstina
10. Antti Rautio
11. Hannu Tikka & Margareta Paulintytär (Ii ja Pudasjärvi 1763)
12. Pertti Sparf, Matti Karvonen ja Valpuri Henrintytär
13. Mikael Hartikka, Juhani Pyykkö & Juhani Larinen
14. Henri Reinikka & Pertti Väisänen
15. Erik Gyll & Hannu Tikka (Liminka 1766)
16. Akseli Kitulainen
17. Pertti Kylmänen & Pauli Rautio
18. Olavi Halonen
19. Juhani Liedes (Ii 1768)
20. Lasse Ollila
21. M.Heikkilä & J.Matinpoika
22. Olavi Torkkonen & Juhani Koponen (Oulu 1769)
23. Juhani Soini
24. Matti Pildo (Ii 1771)
25. Henri Ylitalo
26. Juhani Kyllönen, Mikael Ridell & Henri Parviainen
27. Antti Kokko
28. Henri Penttilä, Abraham Orchan & Henri Ahlborg (Liminka 1774)
29. Taskinen ja Kangas
30. Míkael Koistinen & Anna Toppman (Oulu 1775)
31. Pauli Nevanperä
32. Staffan Parviainen & Staffan Makrill
33. Henri Reinikka & Anna Gyllenduk (Liminka 1779)
34. Raqvett ja Elg
35. Erkki Hiltunen
36. Abraham Parvén
37. Antti Valtanen ja Juhani Ukkola (Muhos 1785)
38. Suorsa, Palo & Valkonen
39. Mikael Koistinen
40. Juhani Tulki
41. Samuli Anttonen, Henri Mulari & Mikko Häikiö (Paltamo 1790)
42. Jaakoppi Tarolin, Iisakki Pura & Kaisa Hyry (Oulu 1790)
43. Pertti Utriainen & Juhani Sirviö
44. Kekkonen, Nojonen & Lämsä
45. Pertti Huttu & Juhani Parpala
46. Erkki Leinonen
47. Pertti ja Aatami Laukkarinen
48. Matti Wintzenzi Kumpulainen, Juhani Soini & Pauli Halonen (Salo ja Siikajoki 1800)

Lain kirjaimesta

Eilen SatakuntalaisetSuvut-listalla kyseenalaistettiin lausuntoni lain vaatimuksesta kirjallisiin torppien sopimuksiin. Että olisi tullut voimaan vasta 1900. Kerrankin oikeat muistiinpanot olivat a) tallella b) löydettävissä ja c) tarpeeksi täydelliset. Eli en väitä olevani oikeassa, mutta onpahan ainakin lähdeviitteet esillä.

Jo vuoden 1775 isojakoasetuksessa määrättiin, että torpan vuokrasopimus oli tehtävä kirjallisesti ja kiinnitettävä käräjillä. Vuonna 1864 lakiin tuli nimenomaan torpanvuokrausta koskeva lainpykälä. Tässäkin vaadittiin ”välipuhe siitä kirjallisesti tehtämän” ”laillisesti kiinnitettävän”. Samalla säädettiin, että suullisen sopimuksen saattoi irtisanoa milloin tahansa. Laki uudistettiin vuonna 1882 ja varsinainen asetus annettiin 1892.

Lakia ei kuitenkaan noudatettu vaan vielä vuonna 1912 torpparien ja lampuotien sopimuksista 30% oli suullisia. Yli 10 vuotta aikaisemmin Warén totesi herraskartanoissa sanotun suoraan, että suullisten sopimusten käyttämisen syy oli se, että torpparit ovat arempia ja nöyrempiä, kun tietävät olevansa kaikissa suhteissa isännistään riippuvia. Suulliset välipuheet olivat useimmissa tapauksissa olleet tapana vuosikymmeniä eli muodostuneet tavaksi niin torppareille kuin tilanomistajille.

(Juu, vähän niinkuin maksamattomat ylityöt ylemmille toimihenkilöille tämän päivän maailmassa. )

Lähteet:

• Viljo Rasila: Suomen torpparikysymys vuoteen 1909. Yhteiskunnallinen tutkimus. Historiallisia tutkimuksia 59. 1961 s. 42-44, 59
• Matti Peltonen: Talolliset ja torpparit. Vuosisadan vaihteen maatalouskysymys Suomessa. Historiallisia tutkimuksia 164. 1992 s. 271
• Aksel Warén: Torpparioloista Suomessa. 1898 s. 117

Kirkon vai valtion kirjat? Poimintoja

Kävin eilen SSS:n kirjastossa ja puoliksi lupasin lauantain väitöstilaisuudesta mukaan otetun kirjan antamista sinne. Ennen lopullista päätöstä pikaluin kirjan läpi. Sukututkijan silmillä joitakin poimintoja:

(s. 33-34) Vuonna 1842 asetettiin komitea selvittämään henkikirjojen ja rippikirjojen pohjalta tehtyjen väestötilastojen eroja. Pääsyynä oli eri laatimisaika. Kirkonkirjojen epätarkkuuteen vaikutti ennen kaikkea muuttoliike ja sitä koskevien ohjeiden puuttuminen. Henkikirjojen luonne verorekisterinä tarkoitti, että veroa maksamattomista tiedot olivat puutteellisia. Lisäksi

• ortodoksiväestöstä osa oli henkikirjoissa, mutta puuttui luterilaisten pappien väestötilastoista, sillä ortodoksipapeilta näille annetuissa tiedoissa oli usein puutteita
• puuttuivat roomalaiskatolilaiset, juutalaiset ja mustalaiset, ”joilla ei ollut omaa papistoa pitämässä väestökirjaa” (mistä lähtien romanit ovat tarvinneet oman papiston? riippuu tietenkin tunnustetusta uskonnosta)
• jotkut sotilaat perheineen puuttuivat kaikista luetteloista, jotkut oli kirjattu kahteen kertaan
• vankiloissa ja hospitaaleissa olevat saattoivat löytyä kaksista kirkonkirjoista, mutta eivät ollenkaan henkikirjasta
• henkikirjoista puuttuivat myös ”laillista suojelua vailla olevat henkilöt, merimiehet, mäkitupalaiset, itselliset ja usein myös alaikäiset, jotka kaikki löytyivät kirkonkirjoista muuttoliike: muuttokirjan ottaneet eivät välttämättä muuttaneet tai eivät muutettuaan ilmoittautuneet uudella paikkakunnalla

(s. 45) Venäjälle muuttajat oli vuodesta 1848 määrätty pidettäviksi kotiseurakuntansa kirkonkirjoissa.

(s. 105)
Talonpoikaissäädylle 1882 632 baptistin kirjelmä siviiliavioliiton sallimisesta kastamattomille/konfirmoimattomille/ehtoollisella käymättömillle. Suurin osa Uudenkarlepyyn tuomiokunnasta. (s. 109) 1880-luvulla myös metodisteja ja vapaakirkkolaisia. (s. 143-145) Vuoden 1889 eriuskolaislaissa kaikille protestanttisille uskontokunnille väestökirjanpitovaatimus. (s. 165) Ensimmäisinä helsinkiläiset metodistit. (s. 167) 1891 aikana Etelä-Pohjanmaan baptistit. (s. 290) Närpes baptistförsamlings arkiv (pääkirja 1894-1911, syntyneet ja vihityt 1894-1919) ja Åmossa baptistförsamlings arkiv (syntyneet, kuolleet ja vihityt 1892-1923) ovat Helsingin maistraatin arkistossa.

(s. 161) Koillis-Pohjanmaalla oli ortodokseja, jotka kuuluivat Venäjän puolella oleviin ortodoksiseurakuntiin, mutta heidät oli otettu jonkinlaisina ulkojäseninä luterilaisten seurakuntien kirjoihin Suomessa.

(s. 172) Suomalainen sotaväki saattoi olla kirjoilla kuka missäkin.

(s. 172-173) Rautatietöihin lähteneillä oli mahdollisuus siirtyä sen seurakunnan kirjoihin, jonka alueella työt olivat käynnissä. Jos seurakunta ei halunnut vastaanottaa, säilyivät lähtöseurakunnan kirjoissa. Työn päätyttyä tuli palata sinne takaisin, jos pystyivät.

(s. 182-183) Arvid Järnefelt ei antanut kastaa lastaan.
(s. 183) Talollinen Matti Edward Takala Ylihärmässä ei antanut kastaa lapsiaan ”Ylihärmän rippikirjoihin on merkitty lyijykynällä Takalan kastamattomista lapsista vain tiedot ”Ilkka -00” ”Kessu -03””
(s. 191-210) Walter Alfred Heikel ei voinut kirjoittautua yliopistoon, sillä häneltä puuttui papintodistus, koska ei ollut kastettu. Sisarukset oli merkitty 1870- ja 1880-luvulla Helsingin rippikirjan huomautussarakkeeseen nimi- ja syntymäaikatietoineen.

Väitöstilaisuudessa

Osallistuin lauantaina Yrjö Talan väitöstilaisuuteen. Jatkomenojen vuoksi jouduin törkeästi poistumaan kesken, mutta oletan että tohtorin arvo tuli.

Talan otsikko oli Kirkon vai valtion kirjat? - Uskontokuntasidonnaisuuden ongelma Suomen väestökirjanpidossa 1839-1904. Alun lektiosta selvisi, että muutamille (yhdelle?) papille tuotti ongelmia yhdistää papin virka rikosrekisterin pitoon. Papit nimittäin vastaanottivat (alunperin omasta pyynnöstään) oikeuslaitokselta tiedot tuomioista ja toimittivat vastaavasti oikeuskäsittelyyn tiedot aikaisemmista rikoksista.

Toisaalta oli muutamia seurakunnan jäseniä, jotka eivät halunneet olla seurakunnan jäseniä tai kastaa lapsiaan. Tämä tarkoitti, ettei pappi voinut antaa heistä todistusta ja tie esim. yliopistoon saatoi katketa. Väitöskirjaa selaillessa huomasin, että mukana oli muutamia esimerkkejä siitä minkälaisilla reunahuomautuksilla tällaiset lapset oli kirkonkirjoihin (kuitenkin) merkitty.

Kirjassa oli lukuisia muitakin asiakirjaesimerkkejä. Ensimmäinen luku oli kirkonkirjojen historiasta ja ainakin se pitää lukea kunnolla. Kunhan ehtii ja jaksaa... tämä viikonloppu kului muuhun.

Lööppitavaraa

Kirjastokäynnillä tarttui tällä viikolla mukaan Anu Lahtisen Skandaali! Historian parhaat lööpit. Julkaistiin jo 2006, mutta olen unohtanut hakea käsiini.

Ohut ulkoasu hämäsi, kirjaan mahtui paljon mielenkiintoista. Koulussa taisi jäädä käsittelemättä aihe Kreivi housut kintuissa eli Kustaa Vaasan Cecilia-tyttären touhut. Lissabonin maanjäristys täytyy muistaa 1700-lukua kuvatessa ja jostain hakea Abraham Achreniuksen arkkiveisun teksti kokonaisena.

Ehkä kuitenkin liikaa kulunutta kamaa, ehkä olisi voinut keskittää lähemmäs Suomea. Esimerkiksi:

Yllätyssaalis - hylkeenpyytäjät tappoivat mesikämmenen
Piispamme palannut Iivana Julman käsistä. Mitä todella tapahtui: syvähaastattelu
Tyrvään kirkko ryöstetty. Noita selvittämään tapahtunutta?
Ylioppilaat häiriköivät jälleen. Pitäisikö miekat kieltää Turussa?
Pori paloi - taas
Nainen nimismieheksi Eurassa. Onko maailmanloppu tulossa?