Joulukuuta

28.11.

• [FB:stä lainaten] Sataa, mutta ei auta valittaa, kun tämä on vuoden viimeinen viikko, jolla on ohjelmaa. Eli Finlandia-talolle kuuntelemaan Juha-Mattia, joka varmasti arvostaa superpaljon ilmaantumistani paikalle.
  [Juha-Matti Granqvistin haastattelu on julkaistu TSV:n podcast-jaksona otsikolla Onnettomuus ja onni – haaksirikko uudessa valossa.]

29.11.

• Nyt on retroa. Sijainti Italiassa esiteltiin paperiselta kartalta. [Asiallisempia huomioita seminaarista blogitekstissä.]

3.12.

• Ruovesi oli mukava aikamatka, erityisesti Holmbergin työt. Schjerfbeckiin olen niin tottunut, etten teoksia enää näe. Tarvisin ainakin vuosikymmenen tauon, mutta miten moinen onnistuisi?

6.12.

• Lapsuudessani itsenäisyyspäivään ei kuulunut vihaista miesten huutoa. Nyt asun Töölössä.

12.12.

• Annelin perusteellinen kirjakatsaus. Jouko Aaltonen & Seppo Sivonen: Orjia ja isäntiä. Ruotsalais-suomalainen siirtomaaherruus Karibialla [Samasta kirjasta joulukuussa myös Sami Eerolan teksti.]
• Googlailin vastausta @MiiaKosonen kysymykseen ja opin itse: "Suomi on ottanut vastaan sotalapsia vuosien 1919- 1925 välisenä aikana. Suomeen saapui noin 2200 saksalaislasta." Tästä on vaiettu, kun en ole koskaan kuullut.

13.12.

• Kehitystä vuoden historiateos -ehdokasasettelussa. Jo 33%:ssa naiskirjoittajia ja vain 42% kirjoista käsittelee 1900-luvun sotia. [En etsinyt käsiini artikkelikokoelmien sisällysluetteloita, joten ekassa luvussa on epätarkkuutta. Blogitekstini Vuoden Historiateos 2017 ehdokkaat tarjoaa vertailukohdan.]
• Ei sitä ennenkään käsin kirjoitettu? Mechanical Marvels—Automaton: Miraculous Writing Machine, 1760

14.12.

• Tietää ainakin olevansa oikeassa salissa odottamassa Tupu Ylä-Anttilan väitöstilaisuuden alkua. [Tupu Ylä-Anttila: Habsburg Female Regents in the Early 16th Century]
• Vastaväittäjä piti hienon keskustelun ja eturivissä istunut tuttu ongelmatapaus ei saanut puheenvuoroa. Seuraavaan.
• Sampsa Hatakka kertoo lektiossaan perusasiat kruununmakasiineista, jotka 1700-luvun olosuhteissa (kadot, talven jäät ja vähäiset pääomat) olivat käytännöllinen ratkaisu armeijan huoltoon. [Sampsa Hatakka: Pohjoista huoltovarmuutta: Kruunun makasiinijärjestelmän toiminta Suomessa Viaporin rakennuskauden aikana 1747–1756]
• Enpä ole aiemmin nähnyt vastaväittäjällä (Christer Kuvaja) kalvosettiä. Mutta aloitus (kevyen "nukuitko hyvin" - kysymyksen jälkeen) näyttää perinteiseltä. [Eli Tutkimuksen otsikko, Dispositio, ...]

15.12.

• Oman väikkäriprojektin alkuhetkillä ei ole mieltä ylentävää huomata, että yliopiston kirjastosta lainatussa 70 v. vanhassa väikkärissä on suurin osa sivuista aukileikkaamattomia. (Mutta veikeä alkukuva piristää. Pitäisikö lukiessa käyttää hattua?)

19.12.

• Ruotsalaisten sanomalehtien kyvyttömyys kirjoittaa suomalaisia nimiä oikein oli ongelma silloinkin kun kuuluimme Ruotsiin. (C. F. Mennander pojalleen 5.3.1773)

Uudelleen luotu 1471

Tiistaisella Tukholman keikalla palasin Gamla Stanista pohjoiseen Medeltidsmuseetin kautta. Sinne houkutteli vuoden loppuun esillä oleva vaihtuva näyttely Återskapat 1471, joka esitteli paikallisen keskiajan elävöittäjäryhmän S:t Olofs Gille toimintaa. Ikäänkuin finaali koko syksyn teemalle (turkulaiset, Iloinen joutsen, tieteen tekijät).

Näyttelyssä esitellyt harrastusteemat olivat siis pitkälti tuttuja. Ekassa kuvassa näkyy lasten vaatteita ja oikealla seinällä keskiaikaisen koristetekstiilin rekonstruktio.

Vuonna 1471 Tukholmassa taisteltiin Brunkebergetillä eli mukana oli myös sotilasvarustelua.

Sekä tietenkin käsityöt kuten lankojen värjäys

Ja neulakinnastekniikka, jonka variaatioista kuvattu video palautti mieleen, miksi se ei ollut minun juttuni.

Kauttaaltaan tuotiin esiin sitä, mihin tietoon elävöityksessä käytetyt esineet perustuvat. Jalkineiden vitriinissä oli arkeologisiin löytöihin perustuvia kenkiä, joista kuvassa vasemmalla oleva koristelu saapikas ja kenkä keskellä.

Naisten huntujen alla oli kuvataiteen esikuvia.

Myös miesten huopahatut olivat taiteessa esiintyviä eli saivat näyttelyn koodituksessa vihreän liikennevalon. Sen olivat saaneet myös kuvassani olevat olkihatut, mutta niiden oikealla puolella oli esimerkkejä, jotka eivät läpäisseet autenttisuuskriteeristöä. Muissakin asetelmissa oli vastaavasti maallikon silmiin uskottavaa tilpehööriä, jossa oli kuitenkin jotain vikaa: ei lähteitä, vääriä materiaaleja, väärää tekniikkaa. Toivottavasti kävijät jaksoivat tekstejä lukea, niitä oli paljon.

Harvemmin elävöityksissä on esillä sänky. Ryijytäkeistä vakuutettiin olleen mainintoja jo Vadstenan luostarin asiakirjoissa. Ottaen huomioon esiintymät 1500-luvun Kokemäen kuninkaankartanon tileissä, ei epätodennäköistä. Mutta sekä ali- että päällilakana?

Kuninkaallisessa varushuoneessa

Tukholman Livrustkammaren avattiin juhlallisesti uudelleen 17.6.2019 ja jo syyskuun alkuun mennessä kävijöitä oli ollut yli 187000. Mitään ryysistä ei ollut enää havaittavissa tämän viikon tiistaina, kun itse pääsin vihdoin paikalle.

Enimmäkseen olen Tukholmassa olessa kävellyt koko museon ohi, mutta muistan jonkun (bloggaamatytoman) erikoisnäyttelykäynnin yhteydessä olleeni iloisesti yllättynyt jostain alakerrassakin, joten odotukset olivat (turhan) korkealla. Osin siksi, että välttelin lukemasta markkinointimateriaalia ja arvioita. Edellisestä olisi kyllä selvinnyt, että luvassa oli kuninkaallista loistoa kronologisesti.

Kronologisuus on jees, mutta kuninkaallisuus ei vaan jaksa innostaa. Joten lemppareiksi muodostui lasten tavarat. Yllä Kristiinan parivuotiaana käyttämät vaatteet ja pikkuinen varsijousi. Alla tulevan Kustaa III:n edustusasu samanikäisenä ja sisarensa(?) nuken kantotuoli.

Esinetiedot oli painettu mustalla paksulle vanerilevylle, mikä ei ollut helpoin käsiteltävä. Ja kontrasti jätti esineiden vaatimassa valaistuksessa toivomisen varaa, varsinkin ikänäöstä jo kärsivälle. Mutta ruotsalainen bloggari kehui kuvia selviksi eli oikean esineen tietojen löytäminen oli helppoa.

Selvemmin oli minusta luettavissa kyltti kärryosastolle, joka oli joko uutuus tai jäänyt aiemmilla käynneilläni huomaamatta. Mitä kirosin edesmenneen 1802-projektin mielessä - olisi päässyt livenä näkemään suunnilleen oikean ajan vaunuja. Mutta täälläkin eniten miellytti lastenosasto eli tulevan Kustaa III:n vuohilla vedettävät pienoisvaunut.

Vuodesta 1802 puheen ollen olin jo lähtemässä museosta vakuuttuneena, ettei esillä ollut mitään Kustaa IV Adolfista. Tarkistettuani asian kassalta, palasin nöyrästi Bernadotteja edeltäneeseen huoneeseen, jonka ison vitriinin yhdellä reunalla oli kuin olikin kaksi kuninkaan ja yksi kuningattaren asu. Perin pieniä ihmisiä ovat olleet! Eli tämä oli vierailun merkityksellisin kokemus.

Museon avautumista odotellessani olin lueskellut ulkopuolella kylttejä, joissa mainittiin Museum Tre Kronor ja Kustaa III:n antiikkikokoelmat, joita en ole nähnyt. Jäivät näkemättä tälläkin kertaa, sillä ensiksi mainittu oli osa korkeahintaista linnan edustustilakäyntiä ja jälkimmäinen puolestaan kiinni.

Porilainen Lindholmska (2/2)

Carl Ferdinand Nordlundin kuvaus porilaisesta naisesta jatkuu kirjassaan Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista (1885).

Mutta toisin oli koulupoikaparkain laita. Lindholmska vainusteli tyystin kaikkia heidän toimiansa kotona ja koulussa, ja ilmoitti heti havaintonsa asianomaisille opettajille, jotka siten pääsivät itse lähtemästä vakoomisen toimiin.

Varma on ett'eivät koulutarkastavjat tai kouluneuvostot milloinkaan ole niin tarkkaan tunteneet koulupoikain oloja kuin Lindholmska. Hänen toimensa tässä asiassa on siis ollut aivan tarpeeellinen.

Kaikki koulupojat siis pelkäsivät ja vihasivat akkaa niin kovin, että mielellään kiersivät hänen taloansa ja kääntyivät "vasemmalle" hänen tullessaan vastaan.

Kuinka peljättävä Lindholmska oli oppilaille, sopi nähdä siitäkin, että pahanelkiset pojat kyllä joskus särkivät opettajien akkunoita, vaan ei milloinkaan Lindholmskan. Hänen kykynsä saada kaikki asiat ilmi oli niin hyvin tunnettu, ett'ei kukaan mielinyt sen alaiseksi joutua.

Muistissani on säilynyt tapaus, jolloin Lindholmska astui kouluun erään vanhan rouvan puolesta koulurehtorille valittamaan, että jotkut koulupojat olivat luvattomasti poimineet omenia rouvan omistamasta puistosta.

Asia tutkittiin heti paikalla ja syylliset tuomittiin rangaistuksen alaisiksi. "Tollo"-rangaistus suoritettiin kohta Lindholmskan vielä läsnä ollessa ja oli suuri itku sekä hammasten kiristys. 

Lindholmska katseli tyynesti tätä toimitusta, silloin tällöin tarjoten rehtorille nuuskaa tai vaihetellen vastaanottaen sitä rehtorilta ja meni sitten matkaansa kopeana ja voitostaan ihastuneena.

Hyvin tuntein voitetun asemansa lujuuden sekä klassillisen sivistyksensä voiman, astui Lindholmska ujoksumatta esiin kunnallis- ja kirkonkokouksissa, sekä esitti mielipiteensä kunnolla ja taidolla.

Kaupungin esimiehenä oli silloin vanha rappiolle joutunut mies, joka kieltämättä antoi akan olla vastapuoluen asianajajana. Hänellä oli siis kokouksissa paljon sanomista, mutta siitä tyuli surkea loppu, kun nuori tarmokas esimies edellisen kuoltua astui hänen siaansa. [Lienee tarkoitettu 57-vuotiaana 25.11.1831 kuollutta pormestari Pehr Eric Sahlmania? Tilalleen tuli 31-vuotias Gustaf Henrik Ignatius.]

Kaupungin kaikki asiat joutuivat uuden pormestarin hallitessa ihan uudelle uralle. Kaupungin kassakin, jossa vanhan pormestarin kuoltua oli viisi (5) plotua, kasvoi muutaman vuoden kuluessa odottamatomaan määrään.

Myöskin kirkonkokouksissa kuului Lindholmska vastapuoleen. Kaupungin kirkkoherra, joka oli suuttunut alinomaisista akan nostamista rettelöistä julisti kerran aivan jäykästi, ette'ei vaimoilla ensinkään ole puheenvaltaa herran seurakunnassa.

Tästä julkisesta nuhteesta suuttui Lindholmska tietysti niin kovin, että hän meni pois kokouksesta, mutta tuli taas seuraavaan kokoukseen varustettuna miehen valtuuskirjeellä.

Jos hän ennen oli kuulunut keskiväliseen vasenpuolueen, niin asettui hän tästä lukein äärimmäiselle vasenpuolelle.

Vanhaksi tullunna ja leskenä eli akka vielä monta vuotta hiljaisuudessa sekaumatta kaupungin yleisiin asioihin. Mutta erinäisten asioista piti hän huolta niinkuin ennenkin.

Viimeisinä aikoina puhuttiin paljon hänen hyvänteoistansa köyhiä kohtaan, sekä muistakin jaloista toimista.

Loppupäätös tästä tavallansa merkillisestä henkilöstä on siis se, että hän siinä kunnassa, jossa hän eli ja vaikutti, matkaan saattoi enemmän hyvää kuin pahaa, sekä ett'ei sovi olla häntä lukuun ottamatta, jos P. kaupungin historia joskus kirjoitetaan. 

Kuva kirjasta The knife-grinder's budget of pictures & poetry, for boys and girls

Porilainen Lindholmska (1/2)

Carl Ferdinand Nordlund kirjassaan Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista (1885).

Kun minä ensikerran sain nähdä tämän paikkakunnallaan hyvin tunnetun henkilön - olin silloin oppilaana P. kaupungin trivialikoulussa - oli hän keski-ikäinen vaimo tuimalla muodolla, terävällä nenällä ja leualla sekä rohkealla katsannolla. Eikä puuttunut huulilla vähäisen viiksien kehäystä, josta kaikesta oli nähtävä että luonto oli hänen aikonut miespuoleksi.

Todella hän oliki itsevaltias perheessänsä. Kyllä hänelläkin oli herransa ja miehensä, mutta hänestä ei Lindholmska eikä kukaan muu ihminen milloinkaan puhunut.

Ukko Lindholm oli niin nahjusmainen kaikissa oloissaan ja toimissaan, että akka kohta alusta anasti täysivallan. Ukko ei siitä ollut millänsäkään, toimitti vaan hiljaisuudessa askareensa niityillä ja pelloilla, sekä ajoi itse sontakuorman peltoon, niinkuin muutkin hänen vertaisensa, joita sentähden tavallisesti kutsuttiin "sontaporvareiksi". [Mahdollisesti Isak Fredrikinpoika Lindholm (s. 15.5.1778, k. 26.6.1845), jonka puoliso vuodesta 1808 Juljaana Achander (s. 15.2.1791, k. 4.1.1872)]

Kaikissa kunnallisissakin asioissa oli akka omavaltainen, eikä koskaan kysynyt miehensä mieltä ja ajatusta. Kenties oli tähän muitakin syitä kuin vaan omavaltaisuuden.

Lindholmskalla oli suuri ja kaunis kartano, jossa monet herran vuodet hyyryläisinä oli asuskellut kaupungin koulunopettajia, joiden ruoasta ja muista tarpeista Lindholmska piti huolta.

Opettajaraukoilla oli suuri lievitys siitä, että heitä vastaan, päästyänsä monen tunnin koulutyöstä otsa hiessä. tuli Lindholmskan kuuma kahvipannu sekä hupaisia ihan tuoreita uutisia kaupungin oloista.

Lindholmska tunsi kaupunkilaisten salaisimmatki vehkeet ja toimet, ja hänellä oli oikein erinomainen kyky kaunistella asiat paremmiksi tai pahemmiksi kuin net alkujaan olivat, aina asianhaarain mukaan.

Tämä seurusteleminen akan kanssa erittäin vapaina iltahetkinä oli opettajille mieluinen huvitus. Vaikk'ei hän saapuilla ollutkaan, kuulusteli hän kuitenki tarkasti huoneestaan mitä herrat puhelivat. Täällä istui hän kehräämisen tai sukankutomisen toimessa oven suussa ja antoi asemaltaan silloin tällöin odottamattomia vastauksia, jotka tavallisesti matkaan saattoivat suurta ilomielisyyttä. 

Kun Lindholmska joka päivä yhä vuosikymmeniä oli tämmöisessä seurassa, pystyi häneen vähitellen kaikenlaisia tiedon muruja erinomattain historian ja latinankielen alalta. Erittäin latinankielessä oli hän niin perehtynyt, että hän osasi kertoa monet sukkelat lauseet Strelingin tunnetusta kieliopista.

Lindholmska, joka lapsuudessaan ei ollut saanut oppia muuta kuin korkeintaan katekismuksensa, sai siis vanhempana maistaa klassillista sivistystä enemmän kuin kotitarpeeksi, eikä hän suinkaan laiminlyönyt tuoda esiin leiviskäänsä ja sen kautta muissa herättää hämmästystä.

Eräs pappi tai koulunopettaja, joka ei Lindholmskan luonnonlahjoista mitään tietänyt, oli kerran vieraisilla hyyryläisten tykönä ja kiitti illalista syötäessä tarjona olevaa leipää. Lindholmska, joka oli saapuvilla, vastasi heti paikalla: "laudatur ab his, culpatur ab illis" (muutamat kiittävät, toiset laittavat.

Vieras tuli tästä niin hämilleen, että hän loi akkaan terävän silmäyksen lausuen: "huuti vaan!" Tästä nousi homerillinen nauru, joka sai enemmän sytykettä, kun akka toistamiseen lausui: "o festus dies hominis!" (o, sinä juhlapäivä ihmiseksi)

Kun opettaat eräänä iltahetkenä keskustelivat historiallisista tapauksista, tuli puhe Holstein-Gottorpin herttuasta. - "Augustenburgin sukuhaaraa", täydensi Lindholmska.

Kerran myös lausui joku hyyräläisistä, joka tiesi akan istuvan tavallisella asemallaan oven suussa: "no, perintöruhtinaamme sanotaan naivan suuriruhtinattaren Hessen - ". - "Darmstadt'ista", kuului heti kamarista.

Opettajat olivat siis kaikista nähden Lindholmskan oikeat lempipojat ja voivat hänen luona yhtä hyvin kuin helmet kultaheloissa. 

Kuva kirjasta The knife-grinder's budget of pictures & poetry, for boys and girls

Iltapäivässä arkeologiasta

Viime perjantaina oli vuorossa jo perinteeksi muodostunut sessio, jossa Helsingin yliopiston arkeologian oppiaine esittää vuoden aikaansaannoksiaan.  Historiallisesti väitöksiä kertyi kuusi kappaletta, mutta tätä kirjoittaessani Helda on alhaalla, joten linkitys ei onnistu. Yleisö istui paikallaan kuin tatit neljä tuntia ilman taukoja, joten paikalle taisi tulla lähinnä aiheen harrastajia. Istuin minäkin, yhtä huoltohyppäystä lukuunottamatta, mutta kirjoitan vain neljästä esityksestä enkä kahdeksasta.

Parhaan muistini mukaan kuulin nyt ekaa kertaa livenä suomenhevosen varhaisvaiheen tutkimushankkeesta, jossa metsästetään 1850-1950 syntyneiden hevosten jäänteitä niin museoista, koulukokoelmista kuin haudoistakin. Museoissa DNA-testaukseen käypiä jouhia voi olla täytetyssä hevosen päässä, kuten itsekin Laihialla havainnoin, mutta myös harjoissa, keinuhevosen häntänä, nuken hiuksina tai patjan täytteenä. Kouluissa on hevosen leukaluita käytetty hevosen iän arvioinnin opettamiseen.

Hevosten hautaustavat eivät olleet projektin tutkimuskohteena, mutta toivottavasti niistäkin kertyvä tieto tulee dokumentoitua. Esimerkeistä hienoin ja erikoisin oli hauta, johon omistajan määräyksen mukaisesti (yhdessä lopetetut) hevoset oli aseteltu juoksuasentoon, mukanaan aisat ja todennäköisesti myös määräyksen mukaisesti loimet. Erityisen juhlallisia olivat myös tavallisempien  hevosten hautaukset, ainakin vaarini lapsuusmuistelman perusteella, joten toivottavasti tätä on tutkittu tai tutkitaan. Mielenkiintoinen tapa on myös hevosten jäänteet muistoesineinä, joista projekti oli myös saanut näytteitä.

Kati Salo kertoi isomman ryhmän hankkeesta, jossa on käyty läpi pronssikautisista röykkiöhaudoista löydetyt luut, sekä ihmisten että eläinten. Näistä on tehty joitakin uusia ajoituksia, mutta Salo keskittyi erityisosaamiseensa eli pienistä kallon palasista tunnistamiinsa patologioihin. Suurin arvoitus oli se, miksi nämä ovat merkittävästi ohuempia kuin vastaavat löydöt Ahvenanmaalla ja Ruotsissa. Onko ero genetiikassa, ravinnossa, sukupuolessa vai missä?

Luiden parissa jatkettiin Heli Etu-Sihvolan esityksessä, joka taisi olla aika lailla sama kuin jokin aika sitten Lauttasaaren iltapäivässä. Tuo tilaisuus jäi blogiini kunnolla raportoimatta, mutta Etu-Sihvola kirjoitti siitä itse Kalmistopiiriin. Tällä kertaa sain ylös, että isotooppianalyysillä on Euran Luistarin vainajien ravinto selvinnyt kalapitoiseksi ja ainakin muuta yksilö on elämänsä aikana syönyt myös merellisempää kalaa. Työhön on saatu lisää rahoitusta ja analyysit jatkuvat.

Lopuksi Oula Seitsonen kertoi kesällä Mongoliaan tekemästään tutkimusretkestä, joka seurasi G. J. Ramstedtin ja Sakari Pälsin reittiä vuonna 1909. Olin nähnyt trailerin ja päivityksiä Facebookissa, joten oli kiva kuulla nyt toteutuneesta kokonaisuutena. Yhdessä mongolialaisen kollegan kanssa Seitsonen oli Pälsin dokumentoimien kohteiden avulla pysynyt tiettömässä maastossa reitillä, jonka varrella oli edelleen samoja rakenteita. Vähemmän hauskaa oli kuulla, että alkuperäisellä tutkimusmatkalla kerätyt ja Suomeen tuodut esineet ovat edelleen luetteloimatta ja että toinen samaan aikaan idässä liikkunut suomalainen oli petkuttamalla vienyt paikallisille merkityksellisiä tavaroita. Pälsin yritykset laittomiin kaivauksiin eivät sentään onnistuneet.

Neuvostoliiton aika on tuhonnut alueella paljon, joten Pälsin ottamat valokuvat ovat nyt arvokkaita todisteita jopa kokonaisesta kadonneesta luostarista. Yleisökeskustelussa kerrottiin, että vastaavasti (jossain Mongoliassa?) vuonna 1917 käyneiden suomalaisten geologien tuhat valokuvaa ovat paikallisille merkittävää kulttuuriperintöä. Tällaisten digitointi oli oleellista, joten toivottavasti Seitsosen suunnitelma hankkeensa open access -verkkosivustosta toteutuu.

Viikon piispa: Hemming

Piispa Hemmingin sinetti
Wikimedia

-- Huolimatta siitä että minun piispauteni aikana riehui Mustasurma maassa, olen minä syventänyt ja vahvistanut kirkollista järjestystä. Minä olen kaunistanut tuomiokirkkoa ja lisännyt siihen uusia kuoreja ja alttareita, minä olen laajentanut kapitulia ja perustanut tuomiorovastin viran, toimittanut tuomiokirkolle maatiloja sekä kallisarvoisia kirjoja ja lujentanut kirkon valtaa. Papiston velvollisuudet olen minä määritellyt statuteissani sekä saattanut käytäntöön pappien naimattomuuden. Piispanistuimelle minä olen toimittanut jalokivillä kaunistetun hiipan ja sauvan, puolustanut maani etuja kuninkaita vastaan sekä masentanut vastahakoisia pannakirouksella. Onko nämä kaikki säilytetty ja pidetty voimassaan?

Näin kertasi elämänsä saavutuksia piispa Hemming Kyösti Wilkunan kirjassa Aikakausien vaihteessa. Hemmingin tiedetään olleen kotoisin Uppsalan läheltä ja opiskelleen 1320-luvulla Pariisissa. Jotenkin hän oli päätynyt Suomeen ja tullessaan yksimielisellä huutoäänestyksellä marraskuussa 1338 valituksi piispaksi, hän oli Turun tuomiokapitulin jäsen.

Ensi töikseen Hemming perusti viran tuomiorovastille, joka olisi apunaan. Ei hän työtä suinkaan vieroksunut vaan teki vuonna 1346 yhden tarkastusmatkan Tornioon asti. Sielä hän sopi Uppsalan arkkipiispan kanssa, että hiippakuntien raja olisi Tornion ja Kemin välissä.

Pidempiäkin matkoja hän teki. Myöhemmin pyhimykseksi tulleen Birgitan asialla hän kulki vuoden 1348 tienoilla viemään viestiä Ranskan Avignoniin paaville, jonka Hemming oli tuntenut opettajanaan Pariisissa, Englannin kuninkaalle Edward III:lle ja Ranskan kuninkaalle Philippe VI:lle. Samaan aikaan kotimaassa kuningas Maunu Eerikinpoika teki ensimmäisen "ristiretkensä" Novgorodia vastaan. Tätä seurasi toinen kaksi vuotta myöhemmin.

Maunu Eerikinpoika
Codex Aboensis, Wikimedia

Valtion talous kärsi sotaretkistä ja Ruotsissa puhkesi 1350-luvulla sisäpoliittinen kriisi, jossa kuningasta vastassa oli hänen poikansa. Hemming oli kuninkaan vankina vuonna 1360. Levottomuudessa ei ollut kyse pelkästä politiikasta, vaan käytössä oli myös voima ja mukana naapurivaltiot. Vuonna 1361 tanskalaiset hyökkäsivät Gotlantiin ja taistelun kammottavia jälkiä voi katsella Historiska museetin näyttelyssä.

Maunun poika Håkan oli hetken kuninkaana, mutta pidempi aikainen ratkaisu löydettiin laivaamalla uusi kuningas Mecklenburgista. Tämä Albrekt julistettiin kuninkaaksi vuonna 1364. Hemming haki häneltä samana vuonna vahvistukset Turun piispan ja tuomiokirkon etuoikeuksille.

Hemming ehti siis kokea paljon ja hän olikin piispana 27 vuotta. Elämänsä loppupuolta kuvaa Lauri Soini fiktiossaan näin:

Anu suuntasi hänkin katseensa kapealle turulle oikeaan. Tämän turun reunassa kohosi piispanpeltojen laidalla kaksikerroksinen kivitalo, jota sanottiin piispantaloksi, vaikka se oikeastaan oli rakennettu tuomiokapitulia varten, kun 65 vuotta takaperin piispanistuin siirrettiin Koroisista tänne uuteen Turkuun, uuden tuomiokirkon jalan juureen. Talon yläkerta oli muuten toistaiseksi tuomiorovastin asuttavana, sillä tuomiorovastille, jonka viran Hemming piispa oli perustanut viisitoista vuotta sitten, vasta parhaallaan rakennettiin suurta, kaunista taloa joen rannalle, kirkkotarhan läntisen portin edustalle.

Piispantalosta tuli turulle kaksi pappismiestä, jotka juhlallisen hitaasti lähtivät astumaan kirkkotarhan koillispuolista aito vartta portille, josta papit kulkivat kirkon itäpäässä olevaan sakaristoon. Anu tervehti heitä juuri heidän lähetessään porttia, ja toinen heistä nyökäytti ystävällisesti päätänsä.

Tämä oli itse Hemming herra, iältään jo kahdeksannella kymmenellään. Mutta kasvoista, jotka vanhuuttaan näyttivät ikäänkuin lumihuurteisilta, kuvastui henkevä hienous, silmistä pilkkui viisaan viileä lempeys, ja kauniskaarteisista leukapielistä suipistui suu elonsuopeaan myhäilyyn. Mustan arkilakin alta, joka peitti paljaan päälaen, laskeutui päätä kehystämään hopeanvalkoinen tukka. Keskikokoisen siroa ja vanhuudessaankin hiotun keveäliikkeistä vartaloa verhosi vakaa musta puku, ja tuskin yhtään kumartuneilla hartioilla oli musta, hihaton levätti, jonka kaulus oli edestä kiinni, ja avarat liepeet liehuivat niin lähellä maata, että niiden alta vilkkuivat vain koruompeleiset jalkineet.

Piispa Hemming kuoli toukokuussa 1366 ja haudattiin Turun tuomiokirkkoon. Häneen liitettiin pian ihmetekoja, joita alettiin merkitä muistiin vuonna 1416 ja prosessi pyhimykseksi julistamiseksi aloitettiin ilmeisesti vuosisadan lopulla.

Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Ari-Pekka Palola: Hemmingus. Kansallisbiografia
Wikipedia: Hemming
Kyösti Wilkuna: Aikakausien vaihteessa
Lauri Soini: Pyhä hymy. Historiallinen kertomus Hemming-piispan päiviltä