Keinotekoisten kukkain makasiini ja Hilma Ellmin

Joulukuussa 1878 syntynyt Katri Bergholm (o.s. Ignatius) muistelee kirjassaan Kuultua ja elettyä lapsuutensa Helsingin liike-elämää:

Albion Lamppumakasiinia [Aleksanterin ja Kluuvikadun kulmassa matalassa puutalossa] vastapäätä, siinä missä nyt on Elannon talo, oli neiti Ellminin kauppa. Myymälän portaat olivat oven sisäpuolella ja niitä noustiin kymmenkunta askelta itse puotiin. Jo alhaalla tulvahti vastaan voimakas hajuveden ja tomun sekainen tuoksu. Tässä liikkeessä myytiin etupäässä korutavaraa, kuten tekokukkia, silkkinauhoja, morsiushuntuja ynnä muuta samankaltaista. Jo portaita noustessa neiti Ellmin teki syvän niiauksen, ja hänen vanhat liikeapulaisensa seurasivat hänen esimerkkiään. Se oli kovin hauskaa ja samalla hiukan hymyilyttävää. Tällainen vanhanaikainen, ylenpalttinen kohteliaisuus oli jo silloin harvinaista. Kaikkien niiatessa sitä myöskin teki ostoksensa ja poistui puodista. (s. 25)

U.S. 25.4.1884

Hilma Karolina Ellmin oli tullut Helsinkiin 22-vuotiaana vuonna 1874 näyttelijäksi, joka ensiroolissaan ainakin sai positiivisen arvion (Kurre 21/1874). Hän oli aloittanut uransa Tukholmassa Kuninkaallisen teatterin oppilaana. (Fäderneslandet 2.7.1873).

Jostan syystä ura oli ohi vuosikymmenen lopulla tai ainakin elantoa oli hankittava myös tanssitunneilla (Hbl 18.9.1880). Syksyllä 1882 Hilma Ellmin sai kaupunginhallinnolta luvan tekokukkien yms. kauppaamiseen (Helsingfors 5.10.1882). Kaksi vuotta myhemmin ilmoituksissaan Uudessa Suomettaressa liikkeensä on tosiaan "keinotekoisten kukkain makasiini", mutta myytävänä on olkihattuja, mustia, valkeita ja värillisiä pitsejä, barbeja ja rysheja sekä mustia ja värillisiä silkkisormikkaita, trikoo- ja puuvillasormikkaita. (Barbit eivät tässä ole pieniä muotinukkeja vaan jonkinlaista pitsiä.) 

Tämä oli Katri Ingmanin tuntema liike Kluuvikadulla. Hän ei ollut ainoa, joka muisteli saamaansa palvelua hyvänä. Vivi Lindberg kertoi, että liikkeessä tunsi aina olonsa tervetulleeksi. Neiti Ellmin seisoi tavallisesti itse tiskin takana ja asiakas sai saman kohtelun ostipa puoli metriä nauhaa tai kokonaisen hääpuvun, jotka Lindbergin mukaan olivat Ellminin erikoisala. Kaikki liikkeen apulaiset oli koulutettu yhtä ystävällisiksi ja omaksuivat Ellminin puhetavan. (Handelslaget 3/1928).

Muistokirjoituksen (Hbl 31.7.1906) mukaan muotiliikkeen pito ei päättynyt, kun Ellmin meni vuonna 1895 naimisiin eversti Alexander Ugglan kanssa. Mutta tämän kuoltua kolme vuotta myöhemmin Ellmin lopetti liikkeensä ja asui viimeiset vuotensa Ruotsissa. Hilma Ellmin kuoli 54-vuotiaana 23.7.1906.

Vuodelta 2020 historiaa propagandana

Koska olen viettänyt lapsuuteni 1970-luvulla Nika Bubrovskyn kumppaneineen tekemä ja suomeksi Hanna Niittymäen kääntämä ja täydentämä Protesti. Vastarinnan historiaa tuntui niin ulkonäön kuin esitystavan puolesta tutulta. (Verkossa tavoitettavissa oleva englanninkielinen versio on lyhyempi ja joitakin sen lukuja puuttuu suomennoksesta.) Olen aikaisemmin täällä lastenkirjoja käsitellessäni pyrkinyt arvailemaan tavoiteltujen lukijoiden reaktioita ja myöhemmin nähtyjen somepäivitysten perusteella ollut täysin väärässä. Tällä kerralla en edes yritä.

Loppusanojensa mukaan

Tämä kirja on koottu, jotta voisimme yhdessä pohtia sitä, miten oikeudenmukaisuus on edennyt eri maissa ja eri aikakausina. Nämä ovat "historian oppitunteja", joihin ei ole oikeita vastauksia. Jokaisen on päätettävä itse, mitä niistä ajattelee. (s. 66)

Tähän voin yhtyä täysin. Valitettavasti kirjan aukeamissa, joissa kussakin on aktivointitehtävät ehkä alakouluikäisille, "oikeat" vastaukset tuntuvat ilmeisiltä. Esitetyissä tapauksissa on selvä oikeudenmukaisuutta vastustava pahis ja joku protestoiva taho hyviksenä. Kaikki esitetyt protestit eivät johtaneet toivottuun tulokseen, mutta protestointi esitetään silti tarpeellisena ja mahdollisena.

Ja onhan se sitä(kin). Mutta kun lyhyillä teksteillä tavoitetaan tapahtumista vain vinoutunut siru, kirja näyttäytyy lähes historian väärinkäyttönä. Jos näin, mikä sitten olisi historian oikeaa aktivoivaa käyttöä?

Kuten tästä kirjastakin voi huomata, eri aikakausina erilaisia asioita on pidetty protesteina. Joskus vaikkapa ruuan toimittaminen nälkää näkeville kanssaihmisille on ollut valtaapitävien mielestä protestoimista, kuten kreivi Leo Tolstoi teki. (s. 67)

Niin väsynyt ettei jaksa valittaa, toiseen kertaan

Olen kertonut Maria Ulrika Fahlstenista aikaisemmin, mutta unohtanut asian ja näköjään jättänyt paljon lähteitä (jopa omaa SukuForum-kommenttiani) käyttämättä, joten otetaan uusintakierros.

Maria Ulrika syntyi Turussa 19.4.1752 porvari Jöran Sigfridsson Nahkalan ja tämän vaimon Maria Mårtendotter Endahlin tyttäreksi. Isä otti myöhemmin käyttöön sukunimen Nucander, joka on Maria Ulricallakin vihkimerkinnässä 24.8.1775. Sulhasensa Henrik Fallsten suoritti samana vuonna maanmittarin tutkinnon. 

Margareta Damstenin selvityksen mukaan pariskunnan kolme ensimmäistä tytärtä kastettiin Turussa. Kevääseen 1782 mennessä oli muutettu Marttilaan ja Henrik oli saanut vuonna 1781 varamaanmittajan viran tai paikan. Vuonna 1797 aloitetussa Marttilan rippikirjassa Prunkilan Kapan tai Orimäen sivulle on listattu kymmenestä syntyneestä lapsesta puuttuu vain yksi pienokaisena kuollut ja esikoistytär, joka oli mennyt isän virkaveljen kanssa naimisiin 16.7.1793. Suraavaksi vanhin tytär oli tuonut talouteen pojan, jonka hän oli synnyttänyt vuonna 1796, mutta molemmat muuttivat syksyllä 1797 pidettyjen häiden seurauksena.

Vuotta myöhemmin Maria Ulrika katsoi tarvitsevansa ja ansaitsevansa apua. Hän kirjoitti 

Siunatut kanssaihmiset! Jumalan armollisuuden johdosta, auttakaa kärsivää, joka on kokenut uskomattomia kärsimyksiä; mutta on nääntymässä taakkansa alle. Olen niin väsynyt, että en enää jaksa valittaa..

Kuitenkin hän jaksoi kertoa, että miehensä oli testamenttikiistan vuoksi menettänyt omaisuutensa ja vapautensa. Kyseessä ei ollut vankeusrangaistus vaan velkavankeus, josta tämä oli ystävien avustuksella päässyt vapaaksi, mutta sitten saanut halvauskohtauksen. Viisi pintä lastaan ovat alastomia ja nälkiintyneitä. Viidenneksi nuorin lapsensa oli 10-vuotias, mutta Marttilan pappi Jacob Zidén vahvisti esityksen todeksi ja lähetti sen eteenpäin. Teksti julkaistiin Åbo Tidningarissa 1.10.1798 ja Inrikes Tidningarin etusivulla 12.12.1778.

Jo kuukautta myöhemmin (ÅT 19.11.1798) Zidén kertoi Turun lehden lukijoille postin tuomista lahjoituksista joita oli yhteensä 33 riikintaaleria ja 12 killinkiä. Lukijat eivät tulkinneet listaa tarvitun avun saamiseksi vaan seurattavaksi esimerkiksi, jota Zidén vahvisti seuraavista lahjoituksista kertoessaan mainiten talouden koko koon ja vakuuttaen väen olevan nälkiintynyttä (ÅT 21.1.1799). Zidén oli 4.3.1799 mennessä saanut rahaa useista lääneistä (ÅT 11.3.1799). Inrikes tidningarissa lahjoituslista piti jakaa kahteen numeroon (IT 14.6.1799 & IT 16.8.1799). 

Zidénin 9.7.1799 lähettämä lista ei Inrikes Tidningarin sivuille mahtunut (IT 12.3.1800). Sama kohtalo oli Suomesta raportoiduilla lahjoituksilla 

• leskirouva Bäckmanille (o.s. Hirn) (Anjalan pappila, A. J. Kiljander)
• rälssipehtoori Johan Sannforsille (Tammisaaren postikonttori, Z. Warnberg)
• aatelissukuinen upseerinleski J. E. von Konow (Pirkkalan pappila, M. Tolpo), 
• Maria Jul. Lostjerna, 
• neidot Margareta ja Maria Elisabet Ullberg (Paattisen pappila, A. Paulin), 
• sairas maamittari Thermen (Hämeenlinna Z. Cygnaeus) 

Ilmiselvästi Inrikes Tidningarin toimitus oli saanut listoista tarpeekseen (Toisin kuin minä, sillä aloitin niiden alkuvaiheen selvittelyn väitöskirjani käsikirjoitukseen vasta tällä viikolla. Esimerkkejä ilmiöstä olen toki jakanut usein, m.m. Lostjernasta jutuissa Tammisaari paloi 1799 ja Valitusta Tammisaaresta.) 

Halvauksen kärsinyt Maria Ulrikan aviomies kuoli 15.9.1799, mutta tämä ei auttanut tilannetta, minkä Zidén pääsi vielä lehdistössä kertomaan (ÅT 03.01.1801 & IT 10.6.1801), mutta hakuihini ei osunut tämän jälkeisiä tietoja lahjoituksista tai muustakaan. 

Vanhassa tekstissäni olen todennut, että Maria ja kaksi lapsista muuttivat 1802 Mietoisiin ja muut ovat menneet minne mikin. Hiskistä löytyy Eva Catharinan avioliitto 25.2.1812 Iisalmessa räätälin kanssa. "mad:m Juliana Petronella Fahlsten" avioituu 25.3.1841 Sammatissa torpparin pojan kanssa. (Muiden lasten avioliitot on selostettu edellä linkitetyssä Genos-artikkelissa.) Maria Ulrika Fahlsten (o.s. Nucander) kuoli 15.12.1825 Angelniemellä, jossa vävynsä oli kappalaisena.

Vainionpään Sannan nuoruusvuosista

Kesällä 1818 Peräseinäjoella syntyi itsellisparille tytär Lisa ja Myllärin torpassa poika Henrik. Parikymmentä vuotta myöhemmin he löysivät toisensa ja kasteelle vietiin 12.9.1841 syntynyt tyttärensä Klara. Tuolloin Henrik oli vielä Myllyniemen renki, mutta pari vuotta myöhemmin hänet kirjataan jo torppariksi Topparissa. Torpan nimestä Vainionpää tuli sukunimen tapainen länsisuomalaiseen tapaan. (RK 1837-1846 s. 38, s. 44, 1849-1855 s. 86, 1856-1862 s. "105" (p.o. 103), 1863-1869 s. 145)

Klara ei jäänyt pariskunnan ainokaiseksi vaan torppaan syntyi lukuisia lapsia: Lisa s. 1.3.1843, Lena Sofia s. 24.1.1845, Henrik s. 30.4.1847, Oskar s. 14.11.1849 (k. 5.9.1850), Susanna s. 26.4.1851, Maria Justina s. 1.6.1853, Jakob s. 19.9.1855 (k.25.6.1857) ja  Matts s. 6.8.1858 (k. 10.1.1862). Katovuosina 1866-68 vanhimmat lapset olivat kirkonkirjojen mukaan jo lapsuudenkodistaan lähteneet. Susanna-tyttären poika Eeli Jokinen kertoo kirjassaan Äidin testamentti. Kertomus rukoilevan äidin elämästä perheen isän joutuneen turvautumaan hätäaputyöhön maantierakennukseen Peräseinäjoelta Jalasjärvelle

Hän otti työnhaluisen Sanna-tyttönsä mukaansa. Matka lienee kuitenkin ollut tyttöselle kovin rasittava ja vaikea, koskapa hän vielä vanhanakin surumielin kertoi niistä kärsimyksistä, jotka häntä kohtasivat asumattomassa erämaassa, suurten soitten keskellä. Ja sen voi arvatakin. Huonot asunto-olot ja niukka ruoansaanti oli nälkiintyneen kansan osana vaikeasti kuljettavassa sydänmaassa. Jonkinlaista jauhosekoitusta, jota työmiehet nimittivät "tokeroksi", siellä sentään saatiin, ja tämän vuoksi kansa vielä nytkin nimittää silloin tehtyä maantietä "tokerotieksi".

Samat tarinat kuullut Eelin veli William Jokinen jatkaa kirjassaan Veljekset maailmalla. Lapsuuden ja nuoruuden muistoja vuosisadan vaihteen kummaltakin puolen 

Selvittyään Tokerotien teosta täytyi äitini mennä isänsä kanssa ns. Hoppuojan kaivaustyöhön, jollainen uurastus ei suinkaan sopinut nuorelle, hennolle naisolennolle. Tämä suuri laskuoja kaivettiin Peräseinäjoen Kihniän kylän suoalueitten läpi, että sinne olisi saatu kuivaa peltomaata ja hallat torjutuiksi viljelysmailta. Siellä Sanna-tyttösen oli täytynyt seisoa kylmässä vedessä ojan pohjassakin, ja siitä äitini lienee jo silloin saanut surkean reumatismin idun jäseniinsä.

Kumpikaan veljistä ei mainitse äitinsä vanhempien kuolemia. Henrik kuoli joulukuussa 1873 ja Lisa huhtikuussa 1876 (RK 1870-1879 s. 212). Molemmat Jokiset puhuvat sitten kirkkoherra Leideniuksesta, jolla tarkoittavat Peräseinäjoen kappalaista Edvard Ulrik Wilhelm Niceforus Leidenius. Tämän tuella nälkävuosien jälkeen Sanna pääsi lähimpään kansakouluun Alavuudelle. Lukuintonsa oli suuri ja haaveenaan päästä Jyväskylän seminaariin, mutta tähän ei ollut mahdollisuutta. Eelin kertoman mukaan edessä oli kuitenkin vaihtoehto:

Kirkonkylässä oli kauppiaana kirkkoherran veli, ja hänkin olisi mielellään ottanut äitini liikeapulaisekseen. Opettajan virka miellytti äitiä kuitenkin enemmän kuin liikeala, ja niin hän valitsi kirkkoherran tarjoaman toimen.

Williamin sanoin jatkaen Sanna

kansakoulusta päästyään joutui oikein "kansankynttiläksi", so. pitäjän kiertokoulunopettajaksi, ja alkoi takoa aikamiestenkin päähän kirjatiedon aakkosia. Hänellä oli itseäänkin vanhempia oppilaita, jotka oppivat sen,. mitä kuudessa viikossa saattoi oppia täysi-ikäinen, sellainen, joka ei entuudestaan tuntenut edes aata. Kouluahan pidettiin vain kuusi viikkoa samassa paikassa ja sitten siirryttiin toiseen kylään. 

Sanomalehtien kirjeistä saadaan veljesten muistitietoon aikalaisnäkemyksiä. "Kiertokoulu tosin täällä on, mutta oppilaita kuuluu siellä olevan välistä yksi, välistä kaksi, toisinansa usiampi. Ei sillä tavalla sivistys nopiaan pääse edistymään." (SWL 26.10.1876) "Yksi kiertokoulu täällä tosin on, mutta sitäkin hyvin paljon vastustetaan; vanhallaanolijat sanovat "on ennenkin aikaan tultu ja ripillen päästy, eikä ole kouluja tarvittu"." (SWL 4.8.1877) "Oppi-laitoksia on meillä vaan yksi kiertokoulu, jossa yksi opettajatar hyvällä halulla ja menestyksellä työskentelee ja istuttelee sekä lukuhalua että muuta sivistyksen intoa nousevaan nuorisoon." (Ahti 30.11.1878)

Koulunpitoa Sanna jatkoi yhdeksän vuotta, kunnes meni naimisiin vuonna 1885.

Kuva: Ote Jouluviestin 1912 kannesta, tekijä Kaarlo Vuori.

Turun kymnasistina 1860-63

Johan Jakob Reinbergin näkymä Turkuun Vartiovuorelta.
Museovirasto, CC BY 4.0

Otteita Erkki Almbergin muistelmista (Suomalainen. Suomalaisen Sanomalehtimiesliiton albumi 1910)

Lukuvuosina 1858—59 ja 1859—60 suoritin Porin ylialkeiskoulun kolmannen ja neljännen luokan. Saatuani sieltä päästökirjan ja suoritettuani sisäänpääsötutkinnon kirjoitettiin minut neljäntoista vuotiaana Turun kymnaasiin. En käytä nimitystä »lukio», syystä että eräs kunnioitettu opettajani, kuuluisa suomenkielen ja sen kirjallisuuden professori August Engelbrekt Ahlqvist vainaja ei sitä hyväksynyt [...] Kymnaasit olivat kolmiluokkaisia opistoja, jotka muodostivat väliasteen yli-alkeiskoulujen (entisten triviaalikoulujen) ja yliopiston välillä. [...] Turun kymnaasi sijaitsi puheenaolevaan aikaan n. s. Tryggin isossa kivitalossa tuomiokirkon torin partaalla ja Aurajoen rannalla.

Opetustunnit Turun kymnaasissa olivat k:lo 8—l2 a.-p. ja 4-6 i.-p. Ei siinä uinaeltu unen helmassa viimeisiin minuutteihin, jolloin piti kouluun syöksymän, vaan aikaisin aamulla, ainakin k:lo 6, noustiin vuoteelta lukemaan, ja sitten työtä tehtyä ruokakin maistui, niin että syötiin tavallisen tukeva aamiainen ennen kouluunmenoa. Ja varhain nousta täytyikin ehtiäksensä kunnollisesti valmistautua koulutehtäviin. Kotia tultua oli taas iltapäiväläksyt edessä, niin että päivä kului työhommiin. [...] opetustuntien jako oli enemmän tarkoituksenmukainen, kun sai erikseen pitää huolta aamu- ja iltapäiväläksyistä. Oli silloin myös pimeämmälläkin vuodenajalla tarpeeksi valoisaa oppilaille oleskellaksensa ulkoilmassa keskipäivällä. [...] Omituisuutena mainittakoon vielä, että korjattuja kirjoitusharjoitelmia ei selitetty eikä uusia tehtäviä annettu tavallisilla lukutunneilla, vaan iltarukouksen päätyttyä, k:lo 6 jälkeen i.-p. Nämät kirjoitusten jakelut, joissa kukin oppilas sitä paitse sai vuoronsa yksitellen esiintyä opettajalle, olivatkin oppilaille ikäviä.

Univormutakki, jota yleisesti käytettiin, oli tehty sinisestä verasta, jokapäiväistä koulutarvetta varten karkeammasta ja juhlatiloja varten hienommasta kankaasta. Takki oli varustettu mustalla alaslasketulla samettikauluksella sekä kahdella rivillä kullatulta, keltaisia metallinappeja, joissa oli lyyryn korkokuva. Mistä tämä niin sanoakseni virkapuku lienee alkuperänsä johtanut, oliko se vanhaa perintöä Ruotsin vallan ja Turun akatemian ajoilta vai jäännöksiä keisari Nikolai Lsen ankarasta järjestelmästä, en varmaan tiedä. Päällistakkina oli tavallinen kansalaisilla käytännössä oleva. Harvat minun aikanani enää käyttivät kiiltonappista päällistakkia, jota sanottiin poliisinutuksi. Oli minulla itsellänikin kuitenkin sellainen, sininen.

Toverihenki oli hyvä. Sitä voimassa pidettiin erinomattain konventilla eli toverikunnan kokouselämällä. Nimeä konvent emme turkulaiset kuitenkaan käyttäneet, vaan toverikunnan kokouksia mainittiin nimellä »sångföreningen» (lauluyhdistys), myöskin »Songum». Näitä kokouksia pidettiin lauautai-iltoina varta vasten vuokratussa huoneistossa. Tämän vuokran suorittamiseksi ynnä muihin toverikunnan menoihin suoritti jokainen kunnan jäsen vuosi- taikka lukukausimakson. Se teki luullakseni ruplan, en muista, kuinka pitkältä ajalta. Huoneisto sijaitsi ensin Richterin talossa Venäjän kirkkokadun, Multavierukadun ja Aurajoen välissä, kaksikerroksisessa vähälännässä kivirakennuksessa joen partaalla. Huoneet olivat yläkerrassa. Porraskäytävästä pääsi sekä suoraan isompaan kokoushuoneeseen että myöskin erääseen pienempään etehisen tapaiseen. Kokoushuoneen takana oli kaksi vähempää huonetta. Alikerrassa asui emäntä. Kun porraskäytävää myöten oli tultu toiseen kerrokseen, jätettiin päällisvaatteet tuohon eteiseen, jossa myöskin kokouksen loma-ajoilla oli teentarjoilu emännän toimesta. Kokoushuoneessa keskusteltiin, neuvoteltiin ja päätettiin toverikunnan yhteisistä asioista. Takaseinällä oli katederi, jossa puhujat seisoivat ja erittäinkin puheenjohtaja. Tässä toimessa oli kolmannen luokan primus, siis toverikunnan tietojen puolesta etevin ja muutoinkin enimmän arvossa pidetty jäsen. Katederissä myöskin seisoskeli se, joka luki ääneen toverikunnan kirjoitetut sanomalehdet. Näistä oli kaksi ruotsinkielistä, »Veritas et Jocus» (totta ja pilaa) sekä »Bytingen» (veitikka), ynnä yksi suomenkielinen, Toivo nimeltä. Toivon toimittajina yhteen aikaan toimimme myöskin Antti [Jalava] ja minä. Veritas el Jocus’essa käytiin muun muassa yhteen aikaan kynäsotaa, jonka minä olin nostanut jakamalla toverikuntalaiset kahteen ryhmään, nimittäin »aristokrater» (ylimykset) ja »demokrater» (kansanvaltaiset). Isossa kokoussalissa saatiin myös kuulla kaunista neliäänistä laulua, jota Vaseniuksen oppilaat kyllä kykenivät esittämään.

Yleisenä keskustelukielenä kokouksissa oli tietysti ruotsi ja niin myöskin yksityisesti enimmäkseen. Oli meitä kuitenkin niitäkin, jotka puhuttelimme toisiamme suomeksi, liiatenkin sitten kun Frans Wilhelm Rothsten muistaakseni kevätlukukaudella 1861 taikka 1862 oli lähettänyt meidänkin opistoon kehoituksen suomenkielen käyttämiseen suupuheessa niin paljon kuin mahdollista, johon piti sitoutua kirjallisella lupauksella. Muita suomalaisuuden harrastuksen oireita oli esim. se tapaus, että kerran luettelo kymnaasin opettajista ja oppilaista toimitettiin suomeksi, Ernesti Forsmanin alotteesta. Paitse sitä, että kymnaasin rehtori vuosittain julkaisi painosta tuollaisen lyhyen luettelon tärkeimpine tietoineen sekä joka kolmivuotiskauden kuluttua vähän laveamman vuosikertomuksen, tapasi toverikuntakin puolestansa painattaa lyhyen kataloginsa. Tuossa mainitussa suomalaisessa luettelossa oli käytettynä uusia lainasanoja, joita ainakin me kymnasistit (ja erittäin ruotsikot) oudoksuimme, niinkuin esim. »lisensiaatti».

Konventtisalissa esitettiin myös teatterinäytäntöjä. Niitä varten oli vanhastaan olemassa muutamia seinämiä, joita kyllä käytettiin, vaikka puutteellisia olivatkin. Näytelmät olivat enimmäkseen ruotsinkielisiä ja huvinäytelmiä kaiketi kaikki. Etevä näyttelijä oli esim. Wilhelm Lindstedt. Lars Oskar Wilhelm af Heurlin esitti joskus keski-ikäisen naisen osaa. Kerran esitettiin suomenkielinen näytelmä, nimittäin Antero Wareliuksen »Wekkulit ja Kekkulit». Siinä esiintyi muiden muassa Antti vanhana tietäjänä, Santalan Mattina Puasjärveltä. Frans Johan Lehtonen oli luutnanttina, Antipas Löllenflycht nimisenä. Myöskin Evald Ferdinand Jahnsonilla oli tässä osansa. Ovirahaa ei luullakseni otettu, vaan kaikki toverikunnan jäsenet olivat tervetulleet näytäntöjä katselemaan.

Vasemmanpuoleisen kokoushuoneen takana sijaitseva huone oli pienempi suoja vapaata seurustelua varten ja samoin sen viereinen, jossa kuitenkin myös säilytettiin toverikunnan yksityinen kirjasto (»Gymnasisternas i Äbo privata bibliotek»). Kirjasto sisälsi enimmäkseen kaunokirjallisuutta, etupäässä romaaneja, niinkuin Herman Bjurstenin, Emilia Flygare-Carlénin, Alexandre Dumasin ynnä monen muun, puhumattakaan erään ranskalaisen varmasti hyljättävistä romaaneista. Kirjastonhoitajana toimi siihen aikaan Gustav Maurits Tenlén apulaisineen. Viimemainittuun huoneeseen olivat kokous-iltoina tupakoitsijat karkoitettuina. Kun suoja oli pieni, ovet suljettuina ja kylmänä vuodenaikana tuskin muuta tuulennuslaitosta kuin kaakeliuuni käytävissä, niin arvaa sen, millaiseksi ilma kävi huoneessa, joka oli niin sakean savun täyttämä, että silmiä karvasteli ja vaivoin saattoi kaikkia läsnäolijoita himmeässä valaistuksessa tunteakaan. Täällä kuitenkin joukolla yksiäänisesti lauleskeltiin kakofoniioja (rekilauluja, ei kuitenkaan huonoja), esim. »Bror Bellman, bror Hallman och bror Kexell»; kentiesi myöskin sellaisia kuin; »Jojakim uti Babylon» ja »Krigarn vilar sig i mark och skog». Siihen aikaan eivät muutoin suhteet itäiseen »rajamaahan» olleet niin kärjistyneet kuin nykyään. Niin tapahtui kyllä, että esim. Klas Walleniuksen johdolla hoilattiin renkutusta: »Sa Urálom, sa rekói, kásaki guljáiut; éi, éi, veseléi, kásaki guljáiut!» (Uralin takana, virran takana, kasakat kävelevät!) Tämän, niinkuin »Bror Bellmanin», sävelet vieläkin 48 vuoden kuluttua soivat korvissani.

Hyvä, miehuullinen toverihenki vallitsi. Rehellisyyden puutetta inhottiin suuresti. Muistan ainoan tapauksen, jolloin eräs toveri, joka oli tässä katsannossa rikkonut, asetettiin toverikunnan pakiparaastansa kokoonkutsutun ylimääräisen kokouksen tuomioistuimen eteen. Rangaistukseksi tuli ekskommuuikatio eli, niinkuin uudemmalla sanalla lausuimme, boikottaus, s. o. syyllinen suljettiin muutamaksi lukukaudeksi pois kumppanien seurasta, niin ettei kukaan saanut puhella hänen kanssaan eikä ylimalkaan olla tekemisissä hänen kanssaan muutoin paitse kysyttäessä ilmoittamalla opettajain antamat läksyt ja määräämät muut kotityöt.

Konventti muutettiin myöhemmin Cowien talon yläkertaan, Aningaistenkadun ja Venäjän kirkkokadun kulmassa. Minun aikanani ei se vielä ehtinyt siellä kauan olemaankaan. Enpä muistakaan, oliko siellä hallussamme muuta kuin kaksi huonetta; mutta ne olivat isommat kuin Richterin talon suojat.

Tiellä Helsinkiin 1776

Töölön 1700-luvun asutusta miettiessäni esittelemäni tonttisilppu 1760-luvun puolivälistä on jäänyt mieleeni paljon paremmin kuin ehjä kartta vuodelta 1776 (Maanmittaushallituksen uudistusarkisto : (B7Helsinki:31/8-14)). Tilanteen korjaamiseksi jälkimmäisen läpikäynti pohjoisesta etelään seuraten Turusta Espoon kautta tulevaa tietä Helsingin keskustaan. Kiersin karttapohjoisen pystysuoraan, mutta en tiedä missä määrin auttoi asiaa.

Tie tuli Huopalahdesta Töölön puolelle leppävaltaisessa metsässä. Pian oli selvää, että lähestyttiin kaupunkia, sillä vasemmalla puolella tietä oli mestauspaikka, jonka teilipyörillä pahimmassa tapauksessa roikkui ruumiita. Sen takana oli kartassa numerolla 89 merkitty "Den såkallade Myrens äng" eli kauppias Myhrin niitty.

Kun vasemmalla alkoi pilkottaa Töölön lahden pohjukka lähempänä tietä oli hakamaita, joista yksi on nimetty tiiliruukin mukaan, vaikka sitä ei näy. 

Ainoa asuintontti on merkitty numerolla 77 ja tämä on tulkittu edesmenneen Töölön kylän paikaksi. Sen ympärillä on "Trägården wid Tölö" eli puutarhamaata. Seuraava kellertävä ja numerolla 75 merkitty alue on peltoa, joka päättyy risteykseen, josta alkaa tie eli taival Taivallahteen.  

Vasemmalla Töölönlahden puolella on sitten iso haka. Oikealla kahden mäen väliin on puristettu peltotilkut "72 Skräddar åldermanen Rönbergs åker vid Tölö vägen", "73 Capitajen Forsii åker där bredivid" ja "74 Herr Handelsman Svarts åker wid Tölö viken". Jälkimmäisen mäen jälkeen Töölö on jäänyt taakse ja ollaan Kampissa, sillä kartalla on "68 Mademoiselle Burmans äng på Kampen", "69 Repslagaren Böls åker", "70 Forman Kortmans äker på Kampen lagd i Linda" ja "71 Handelsman Myrs åker på kampen". Näiden jälkeen on kirjaimella d merkitty"hiekkamalmi", jota tykistö käyttää harjoituskenttänä. 

Sitten Töölönlahti vasemmalla on vaihtunut Kluuvinlahteen, jonka silloisen eteläkärjen läpi kulkee nyt Aleksanterinkatu. Formanin haan (95) jälkeen on kauppias Sederholmin haat (93&94). Näitä seuraavaan hovioikeudenneuvos Pippingin plantaasiin kuuluu rakennuksiakin. Sitä seuraa kauppias Etholinin peltopala (91) ja rouva Swartzin pelopala (90), jonka kohdalla oikealle lähtee tie kohti Hietalahtea. Risteyksen jälkeen oikealle jää Sederholmin purjekangaskutomo ja vasemmalla jatkuvat viljelysmaat: puutarhamestari Nybergin plantaasi (46) ja Espoon tulliportin luona kauppias Myhrin pelto (45) ja kauppias Swartzin pelto (44). Viimeksi mainittuja vastapäätä on toisella puolella tietä pormestari Goveniuksen puutarha (43) ja haka (48).  

Nämä kaupunkia lähimpänä olevat alueet sain järjestykseen myös kymmenen vuotta varhaisemmasta tilkkutäkistä. Nämä alkavat, kun Formanin hakaa seuraa kauppias Bystömin haka (A), Sederholmin haka (B) ja 

Sederholmin pelto (G), jonka jälkeen on hovioikeudenneuvos Pippingin plantaasi,

jonka jälkeen tien vieressä on kauppias Etholenin pelto.

Tätä seuraa rouva Schwartzin pelto.

Puutarhamestari Nybergin plantaasi.

Espoon tulli, jonka ulkopuolella oli vuonna 1765 pormestari Burtzin ryytimaa ja "kauppias Myr"in plantaasi. Juha-Matti Granqvistin väitöskirjan luettelon perusteella jälkimmäinen oli Johan Niklas Myhr (k. 1774).

Tutustuin kartessiin

Merisodankäynti ei kuulu osaamisalueisiini minkään aikakauden osalta, mutta voihan sitä jotain opetella. Kuten sanan kartessi, joka Wikipedian mukaan (ilman lähdettä) oli "1800-luvulle asti suustaladattavissa tykeissä käytetty, jalkaväkeä vastaan tarkoitettu ammustyyppi. Kartessi muodostui kyseisen tykin ammuksen painoisesta määrästä metallihauleja, jotka pakattiin purjekangaspussiin. Tykin laukaisussa pussi repesi; pussin jäännökset ja välipanos huolehtivat siitä, että haulit lensivät ulos piipusta yhtenäisenä massana, joka kuitenkin vapaassa tilassa hajaantui melko laajalle alalle".

Käsite tuli vastaan Hakkapelitta-lehden numerossa 44/1928, jossa Helmer Winter esitteli tuolloin Uudenkaupungin yhteislyseon kokoelmiin kuulunutta muinaiskalua. Tarkistin keväällä 2020 Uudenkaupungin museon johtajalta Mari Jalavalta nykytilaa ja hän totesi: "Näitä kuvia olen nähnyt, en luonnossa. Eli en tiedä. Mikä ei tarkoita, etteikö olisi, sillä "oman" museonkin kymmenistä vanhoista kätköistä löytyy usein löytöjä. Jossain kuvateksteissä sen on väitetty olevan nimittäin museon kokoelmissa. Vielä ei ole tullut vastaan"

Mutta poikkeuksellisesti tiedetään kyllä esineen löytökonteksti. Uudenkaupungin lahtea ruopattiin ja "frantsipullon" hinnasta Karl Erholm sai itselleen löydetyn ja nostetun "srapnellin", jonka hän lahjoitti 2.1.1881 koulun kokoelmiin. Esineen rakenne selviää artikkelin kuvista varsin hyvin ja tekstissä on lisätietona, että koostuu 42 kuulasta, on pituudeltaan 21 cm, pohjan halkaisija 7 cm ja kokonaispaino on 1,7 kg. Tervattu säkkikangas on säilynyt vedessä pari sataa vuotta ehkä siksi, että ammus oli hautautunut savipohjaan.

Winter oli selvitellyt kartessia kyselemällä vastineita Suomen ja Ruotsin museoista. Ruotsin sotamuseon silloinen johtaja oli sitä mieltä, että kyseessä oli venäläinen kartessi. Winterin päätelmän mukaan se on todennäköisesti joutunut mereen isonvihan aikana.