Herneen nenään veto

No niin. On sitten meikäläisen hutkimuksista saatu sukulaisten kesken paha mieli aikaiseksi. Neljä vuotta sitten uskalsin - mielestäni perustellusti - väittää, että Fredrik Gabriel Hedbergin esi-isä ei ole (ainakaan todistetusti) Kokemäen Haistilan Härkälästä. Yrjö Kotivuori on ylioppilasmatrikkelissaan (tätä kirjoittaessa) kanssani samalla linjalla: todistetusti Härkälästä lähtenyt ja sinne palannut Hinrik Hidberg on eri mies kuin tuntemattomasta Kokemäen talosta aikanaan Veteliin päätynyt Henrik Hidberg, myöh Hedberg, joka muiden tutkimuksiin luottaen on F. G. Hedbergin esi-isä.

Mutta viis meikäläisen perusteluista, kun elossa oleva sukulaiseni oli jossain tuoreesta F. G. Hedberg-opuksesta lukenut, että Härkälästä. Että kun on tuore kirja, jonka on joku oikea ihminen tehnyt, niin onhan se satakymmenen kertaa meikäläisen todisteluja olennaisempi asia. Tätä tuli minulle selittämään. Ja minun olisi ilmeisesti pitänyt tulla uuteen uskoon, että vot. Mutta en tullut.

Yritin vaihtaa puheenaihetta mainiten yhteiset sukujuuremme Härkälässä ja koko konsepti tuli keskustelukumppanille kuin uutisena. Eli ei ole tähän päivään mennessä lukenut vuonna 2007 julkaisemaani kirjaa, jota sentään viitsi yhden kappaleen ostaa.

Osoitti sentään sen verran kiinnostusta, että kysyi "mitä kautta"? Selitin, että Herttolan. Mutta kun Kokemäellä kasvanut ihminen ei ollut moisesta paikasta koskaan kuullut, niin eihän sellaista sitten ole olemassa. Kysyi samassa pöydässä istuvalta mummoltani, että onko hän koskaan sellaisesta paikasta kuullut. Missä vaiheessa minulla oli herne siinä määrin syvällä nenässä, että kyyneleet tulivat silmiin. Onneksi tilaisuus oli loppumassa.

Äsh, pitää keskittyä positiiviseen. Saman tilaisuuden alkutervehdyksissä esittäydyin eräälle 9-vuotiaalle isänsä pikkuserkkuna ja kyseinen isä eli pikkuserkkuni jatkoi selitystä sanoen "se, joka on kirjoittanut sen kirjan". Kiva kuulla, ihan oikeasti.

Myötäjäisarpajaisvoittajia 1796

Elisabet Clar Saloisista (Inrikes tidningar 15.1.1796)
Beata Mikontytär Kalvolasta (Inrikes tidningar 29.4.1796)
Beata Gabrielintytär Vanajasta (Inrikes tidningar 10.6.1796)
Anna Juhantytär Skarf Laihialta, Beata Jöranintytär Hämeenlinnasta (Inrikes tidningar 23.9.1796)
Maria Kristina Juhantytär Pyhtäältä (Inrikes tidningar 4.11.1796)
Margareta Henrikintytär Torvinen Kemistä, Hedvig Mikontytär Taivassalosta (Inrikes tidningar 25.11.1796)

Professionaali historiatietoisuus

Jatkan eilen mainitsemastani John Toshin kirjan The pursuit of history ensimmäisestä luvusta, jossa yhteisöllisen muistin vastakohdaksi hahmoteltiin hyvän historiatietoisuuden ominaisuuksia. Tähänastisen kurssitukseni ja lukemukseni varassa kyse ei ollut täysin uudesta asiasta, mutta juuri tätä kolmijakoa en muista nähneeni aiemmin.

Ensimmäinen historiatietoisuuden periaate on tunnistaa nykyajan ero menneisyydestä. Sekä materiaaliset tekijät että mentaaliset kuten arvot, prioriteetit, pelot ja toiveet. Ei siis saa ajattelematta olettaa, että menneisyyden ihmiset käyttäytyivät ja ajattelivat niinkuin me. Ei saa sortua anakronismeihin.

Yksi tapa pitää ajallinen etäisyys mielessä on klimpittää vuosia aikakausiksi. Tällä on omat ongelmansa.

Toinen historiatietoisuuden tukipilari on konteksti. Tarkasteltavaa asiaa ei saa irrottaa ajastaan ja ympäristöstään, vaan ottaa kaikki ymmärrykselle oleellinen mukaan. Historiaa ei voi esittää yksinkertaisena tapahtumien sarjana. Tosh toteaa tämän olevan vaativa standardi, joka vaatii huomattavan määrän tietoa. Täten usein erottaa ammattilaisen harrastelijasta. (Kyllä, täysin järkeenkäypä erotteluperuste. Täytyy piirtää rasti seinään.)

Kolmas perustavaa laatua oleva piirre on historian prosessien tunnistaminen. Tapahtumien väliset suhteet luovat lisämerkityksiä. Mikään ei pysy samanlaisena ja on tarkasteltava muutosta, vaikka se olisi hidaskin.

Historiatietoisuuden vinoumat

Reduktio-pinon kansikuvattomista kirjoista John Toshin The pursuit of history osoittautui  - ainakin ensimmäisen lukunsa osalta - tietotasolleni soveltuvaksi lukemiseksi. Tosh aloitti vetämällä raja-aitaa yksilöllisen/yhteisöllisen muistin ja kurinalaisemman historian käsittelyn välille.

Muistaminen on inhimilliselle elämälle olennaista. Ilman muistia emme opi, emmekä pysty soveltamaan oppimaamme. Ilman muistia ei ole identiteettiä, yksilöllä eikä yhteisöllä.

Kaikkea ei voi muistaa, muistettava valikoituu ja sitä valikoidaan tarkoitushakuisesti. Toshin sanoin yhteisö tarvitsee menneisyydestä kuvan, joka selittää tai oikeuttaa nykytilanteen. Menneisyydestä haetaan lohdutusta tai inspiraatiota. Siitä halutaan yhtenäinen kuva, johon voi uskoa ja jota ei ole tarpeen tarkemmin tutkia.

Tosh nostaa esiin kolme yhteisöllistä muistia erityisesti vinouttavaa tekijää, joista ensimmäinen on perinteen kunnioittaminen. Samojen muotojen noudattaminen on omiaan luomaan yhteisöllisyyttä. Mutta jos perinteiden seuraamista ei toisinaan kyseenalaisteta, voivat yhteiskunnan todelliset muutokset jäädä pimentoon. Kaikki on kuin ennenkin.

Mutta eikös ennen kaikki ollut paremmin? Jos yhteiskunta muuttuu niin nopeasti tai voimakkaasti, ettei sitä voi olla huomaamatta, syntyy nostalgiaa. Tähän Tosh nivoo kulttuuriperinnön säilytyksen ja esityksen, joka niin kovin usein kohdistuu elämän aurinkoisiin kohtiin. Menneestä jätetään varjoisat osat pois, siitä tehdään yksinkertainen ja mukava pakopaikka modernin elämän ongelmista.

Kolmas Toshin vinoumista on edistysusko, jonka silmin kaikki menneisyyden muutokset ovat vieneet "parempaan" ja sama kehitys jatkuu tulevaisuudessakin. Menneestä tulee näin primitiivinen aika, jossa ei ole paljoakaan tarkastelemisen arvoista.

Näistä kolmesta kohdasta tuli mieleen taannoin testaamani historiatietoisuus-lomakkeen kysymykset, joilla ainakin mitattiin edistysuskoa. Jota minulla ei muistaakseni ollut.

Kaiverrettuja kallioita

Viime sunnuntaina pysyin kotikaupungissani ja auringonpaisteen houkuttelemana kiertelin Helsingin eteläisiä rantoja. Eiranrannan täysin rakennetusta puistosta tuli loppujen lopuksi ihan kiva, mutta aina välillä on tullut mieleen, että miten niille kalliokaiverruksille myllerryksessä kävi. Kerroin kaiverruksista täällä huhtikuussa 2009 ja stickerHelsinki-nimimerkin Flickr-kuvasetti vuodelta 2006 on onneksi vielä olemassa. En itse niitä koskaan kaikkia löytänyt paikan päältä, joten en osaa sanoa ovatko edelleen olemassa.

Kyseessä ei ole uniikki ilmiö Helsingissä. Tämä selvisi eilisestä Hesarista, jossa Lauttasaaren rannalta löytyi

Silajenkov, Setsov ja Lebedev. Nimien perässä on lyhenteitä. Vuosiluvuista on hankala saada varmuudella selvää.

Ohikulkijan mukaan tässä oli kyseessä ryhmä Helsingin akateemisen gymnasiumin oppilaita. Lähistöllä on myös "ankkurilla ja vuosiluvulla 1854 varustettu nimi Fleege sekä kuva ratsastavista sotilaista" ja arvoituksellinen hieroglyfisarja, joka aukeaa nimeksi Sederholm.

Lisäksi jutussa poikettiin Laajasalon edustalla olevaan Pitkäluodon saareen, jossa on niinkin selkeitä tekstejä kuin "C.G.L. den 9 juli 1877" ja "C. L. Hilse den 29 Juni 1862".

Vastaavia luulisi löytyvän toisistakin sotilas- ja koulukaupungeista. Tunnetuimmassa historiallisen ajan kalliosta eli Aavasaksasta kerroin blogissa myöskin huhtikuussa 2009. Alla oleva kuva paikasta on Kyläkirjaston kuvalehdestä 6/1882.

Kongosta kirjahyllylle

Reijo Valta on äskettäin Jatkokertomuksia-blogiinsa toimittanut Kongo-aiheisia tekstejä. Hän linkitti setin blogiinsa Pois työpöydältä ja taustoitti samalla tekstejä.

Niistä minulle tuli mieleen Jukka Parkkisen Suvi Kinos ja isoisän salattu elämä.(2006) ja kävin hakemassa sen kirjahyllystäni. Ihan yhtä hyvä kuin ennenkin ja melkein sorruin lukemaan aikaisemmatkin osat sarjaa. Ryhdistäydyin ja tarkistin löydänkö tietokoneeltani aikanaan Sukutietoon kirjoittamani kirjapromon. Kiitettävän loogisesti nimetyssä hakemistossahan se, joten kierrätyshenkisesti:

Jukka Parkkisen neljäs Suvi Kinos -kirja on edeltäjiensä tapaan hauska ja rikasta kieltä käyttävä nuorten kirja. Kirja kertoo henkilöhistorian tutkimisesta niin selkeästi, että käy lähes oppimateriaaliksi.

Kirjassa Suvi toteaa ”Elämäkerran tekemisessä kuten muussakin kirjoittamisessa on tärkeää materiaalin kerääminen, luokittelu, kriittinen läpikäyminen ja lopulta kirjoittaminen. Aloitin tietenkin materiaalin keruusta ja siksi matkustin Villa Landeen Nallikalliolle.”

Nallikalliolla Suvi etsii ja löytää valokuvia, lehtileikkeen, kirjeitä, päiväkirjoja ja haastateltavia. Kirjastossa hän käy katsomassa matrikkelia, kunnanarkistossa vanhoja pöytäkirjoja. Sota-arkistosta hän tilaa kantakortin kopiot ja kaukolainana isoisän kirjoittaman tutkimusraportin.

Isoisän matkapäiväkirja ja salaisuudet täyttävät suurimman osan sivuista. Vastaavia tuskin löytyy joka miehestä, mutta vain tutkimalla voi tietää. Itse kullekin voivat vanhempien tai isovanhempien elämänvaiheet sisältää yllätyksiä. Kirja toivottavasti innostaa muutamia lukijoitaan tutustumaan omaan sukuunsa.

Eilen tähän aikaan

Mennyt palaa pätkittäin mieleen. Eilinen lounaskeskustelu työkavereiden kanssa alkoi siitä, että kysyin aikoiko Helsingissä asuva A osallistua päivän juhlallisuuksiin. Tästä päästiin Helsingin perustamiseen, johon Englannissa syntynyt B yhdisti Pietari suuren ja tarinan suosta. Yritin vikistä, että hän oli sekoittanut Pietarin ja Helsingin, mutta en tiedä menikö jakeluun. A tarjosi korjaukseksi Pietari Brahea ja yritykseni saada Kustaa Vaasa juttuun mukaan oli tuomittu epäonnistumaan.

Pöytään päästyä aiheena oli autot ja lastenturvaistuimet. Mutta jotenkin päädyttiin digitoituihin kirkonkirjoihin, kun B kysyi millä varoilla niitä verkkoon laitetaan. Pidin miniesitelmän, joka kattoi suomalaisen tilanteen ja kursorisesti amerikkalaisen.

Tästä (tai jostain muusta ja kirkonkirjojen digitointi seurasi tätä... mutta jatketaan) työkaveri C muisti, että harrastan sukututkimusta. Hän paljasti itsekin aloitellensa ja kysyi josko olin käyttänyt "sitä sivua" ja saanut tuloksia. Pienen haarukoinnin jälkeen selvisi, että C tarkoitti MyHeritage-sivustoa, ja hänen käsityksensä sukututkimuksesta oli haut toisten tutkimuksista. Olisin voinut pitää esitelmän sukututkimuksen aloittamisen oikeista askeleista, mutta keskustelu hyppäsi muualle.

Ja loppui ikävästi aiheeseen Suvivirsi, josta mielipiteet jakautuivat 2-2 ja joku taisi pahoittaakin mielensä. Aiheesta kiinnotuneiden kannattaa lukea Tuomas M. S. Lehtosen teksti, vaikka se päätyykin minun näkökulmastani väärään lopputulokseen.

Aika lähteä lounaalle. Vaihteeksi yksin.

Vanhasta talosta

Bussiretkistä oli tänä kesänä sellainen pula, että epätoivoissani ilmoittauduin Helsingin kaupunginmuseon ystävien ohjelmaltaan aneemiseen matkaan Loviisan suunnalle viime lauantaina. Sen jälkimmäisenä kohteena oli Loviisan museo, joka ei ollut sanottavasti muuttunut viime käynnistäni, josta toivottavasti tänne jotain kirjoitin. Silloin vaihtuvana näyttelynä oli Egyptiä, nyt paikallista esihistoriaa.

Ahven- ja Viirankoskelta käsittääkseni amatöörien löytämät metalliesineet olivat vaikuttavimpia. Vietin vitriinin ääressä ylimääräisen hetken ihmetellen ajoituksia, jotka oli ilmaistu 500 jKr/eKr ja 970 jKr/eKr.  Tarkka vuosi, mutta eivät tiedä kummalla puolella ajanlaskua? Minuutin jälkeen muistin olevani kaksikielisellä alueella.

Varsinainen kohde oli Kullan kartano Ruotsinpyhtäällä. En ottanut siitä etukäteen selvää ja epäilin, että sanaa kartano oli taas käytetty löysän puoleisesti. Näin ei kuitenkaan ollut vaan aatelista omistushistoriaa riitti keskiajalta asti. Konkurssi 1800-luvulla vei tilan porvarillisempaan omistukseen ja sistustus edusti 1900-lukua, jonka aikana talossa asuivat pitkäikäiset äiti ja tytär. Bo Lönnqvist selosti meille heidän elämänsä piirteitä, mutta menin nimissä totaalisesti sekaisin. (Onkohan paikan ilmassa jotain ikää pidentävää, oheinen uutinen sanomalehdestä Kotka 28.9.1893)

Tytär testamenttasi  talon metsineen ja maineen perustamalleen säätiölle, joka sääntöjensä mukaan talon ylläpidon lisäksi tukee paikallista ruotsinkielistä kulttuuria. Vuonna 1863 valmistunut päärakennus ei ole museo, vaan auki opintoryhmille. Sen hienointa antia oli pukukokoelma, jota ei ole vielä täydellisesti inventoitu, mutta muutamia konservoituja pukuja oli esillä.

Mutta muuten sisustus oli muutamista arvoesineistä huolimatta silmissäni varsin tavallinen. Tunnen samanikäisiä isoja puutaloja, joiden omistajat eivät ole pyytämässä peruskorjauksia varten rahaa Museovirastolta. Miksi tällaiselle kohteelle niitä pitäisi antaa? Koska bussiretkeläisiä ei saa liikkeelle muuten kuin lupaamalla kartanon?

Tosin Kullaan ei bussiretkeläisiä siis varsinaisesti kaivattu. Selkeästi sanottiin (ja toivottavasti kaikki kuulivat), että valokuvia ei saanut laittaa verkkoon houkuttelemaan (luvattomia) vierailijoita. Tämän perustelun ymmärsin, enkä sitten viitsinyt ottaa omaksi muistoksi edes kuvia aivan-ihanasta leikkimökistä, jossa oli toimiva liesi ja hyvin varustetut astiakaapit. Kuvia ja tekstiä siitä on Arja Paasion kirjassa Unelmien leikkimökit (s. 32-35).

Eli retken ainoa otos ohessa puutarhakierroksen hyttysistä.

Esineköyhistä museonäyttelyistä

Viime torstaina olin Sofiankadulla etuajassa ja ehdin laittaa pääni  Virka-galleriaan, jossa on vielä 17.6. asti juhlanäyttely Pää ja sydän - Helsinki 200 vuotta. Lupaava nimi, mutta minuutin vierailun perusteella esillä oli isoja sermejä tekstiä ja kuvaa sekä muistaakseni kaksi esinevitriiniä. Kyse ei ole museosta, mutta mitä järkeä tälläisessa produktiossa on? Sama sisältö tavoittaisi laajemman yleisön pidemmän aikaa verkkosivustona tai painettuna esitteenä. (Tiskiltä kaappaamani vihkonen Helsingin sydän - Kierros ympäri kaupungintalon vaikuttaa lupaavalta.)

Harmistukseni ponnisti kokemuksistani Kuopiossa. Siellä oli toteutettu Kuopion rakennus- ja kaupunkirakennehistorian esittely korttelimuseossa noin neljälläkymmenellä yhteen huoneeseen sijoitetulla infotaululla. Ne olivat hyvin suunniteltuja, mutta miksi minun piti seisoa lukemassa, kun olisin mielummin istunut? Samantapaisesti Kuopion museon vaihtuva näyttely karhusta oli kaksi huonetta infotauluja, neljä täytettyä karhua, yksi ääninauha ja yksi vitriini esineitä. Museonäyttely?

Minun piti olla Sofiankadulla tiettyyn aikaan, sillä olin menossa erään yhdistyksen maksamalle opastetulle kierrokselle Helsingin kaupunginmuseon näyttelyyn "Enemmän, funkista Reino!". En enää muista millä termillä opasta markkinoitiin, mutta käytännössä hän oli 1940/50-luvun tyyliin pukeutunut nainen, joka teeskenteli olleensa avustajana näyttelyn suomalaisissa elokuvissa. Ja hyvin teeskentelikin. Hän sai ajan elämään ja sujuvasti kuljetti meitä tarinallaan ja muutamalla aktivointitehtävällä.

Jopa meikäläisen kaltainen kriittinen yksilö upposi mukaan ja havahtui vasta loppupuolella toteamaan, että tämähän näyttely oli myös enimmäkseen seinille sijoitettuja kuvia ja tekstejä.  Paljonkohan olisi maksanut modata oppaan spiikistä ääniopas ladattavaksi museon verkkosivuilta?

Hidasta on tiedonkulku keskiajalta

Viime viikolla innolla kerroin teille tuoreesta Birgitta-uutisesta. Viikonloppuna mietin kannattaako minun käyttää aikaa Twitterin seuraamiseen. Kyllä kannattaa, sillä sieltä selvisi, että Birgitta-faktalla oli uutisarvoa - 26 vuotta sitten.

Janzon kuuluu itse Det Medeltida Sverige -sarjan toimituskuntaan, joten luulisi asian oikein tietävän. Kyseinen sarja kuuluu muuten lähteisiin, joita en viisi vuotta sitten älynnyt hyödyntää hutkiessani ruotsalaisia juuriani.

Lisäys 11:43, ylläolevan keskusteluun tuli vielä jatkokommentti:

Kateissa "Mr Hirzel"

Tony Lurcockin 'Not So Barren or Uncultivated' British travellers in Finland 1760-1830 (2010) tuli tietouteeni ja Helsingin kaupunginkirjastoon vasta tämän vuoden puolella. Vuonna 2008 toimittamassani antologiassa You must not forget to take your own harness läiskin englanninkieliset matkustuskuvaukset sellaisenaan paperille. Lurcock tarjoaa lisäarvoa taustoittamalla kirjoittajia ja ajan matkustuskulttuuria sekä kommentoimalla joitakin toistuvia elementtejä. Kuten esimerkiksi sitä, että kukaan ei mainitse karttaa eikä myöskään sellaisen kaipuuta.

Omassa kirjassani on hieman pidempi ajanjakso ja jokunen amerikkalainenkin mukana. Lähinnä Google Books -hauilla kokoamastani listasta puuttuu Lurcockiin verrattuna muutamia, merkittävimpänä varhaisin, Joseph Marshall. Tämä matkaa 1760-luvun viimeisinä vuosina ja käyttää Suomessa niinkin poikkeavaa reittiä, että päätyy ison järven ("Holla", yli 100 mailia pitkä, 3-20 mailia leveä) rannalle, 70 mailin etäisyydelle Pieksämäestä.

Täällä hänen isäntänsä on "Mr Hirzel", joka omistaa järven pohjoispäässä saaren, joka on noin kahden mailin päässä rannasta, neljä mailia pitkä ja kolme leveä. Saarella oli neljän huoneen päärakennus ja neljä torppaa/lampuotitilaa. Tarpeeksi koordinaatteja paikannukseen? Tekstissä on vielä lisätietona, että miehet kohtasivat Vaasassa ja matkustivat 120 mailia sisämaahan. Kartta ja pari paperin palaa käteen, kyse on joko Keiteeleen tai Päijänteen pohjoispäästä.

Hiski-hauissa lähimpänä on nimi Hartzell, mutta sen käyttäjät näyttävät asuvan Kiskossa ja Inkoossa. Yksi Suomusjärvellä Laidiken kylän talossa Öystis.

Keksiikö joku Keski-Suomea paremmin tunteva oikean järven, saaren ja miehen? Tarjolla m.m. kuvaus kolmen päivän huvimatkasta järvellä.

Kalastettua

The National Museum, Flickr

Amma raportoi Anni Swan -mitalin jaosta. Saajana Raili Mikkanen ja Suomen lasten linnakirja.  

Miltä näytti kestikievarin päiväkirja 1700-luvulla? Kungliga Biblioteketin blogi Vardagstryck esittelee esimerkin på svenska.

Kenkä käveli Ilomantsissa, jossa poikkesi m.m. Katri Valan kulttuurikeskuksessa. Kertaalleen mainostamani Lappeenrannan nähtävyyksiä ja historiallisia kohteita esittelevä blogi Willimiehen jäljillä on päivittynyt ihailtavaa tahtia, viimeisin kirjoitus Wolkoffin talosta.

Anneli ajatteli käsitettä köyhien asianajaja.

Juha Siro tarjosi lyhyen, mutta ajatuksia herättävän katsauksen lähimenneisyyteen.

Arkeologiaa. Ilarios jatkaa AboaVetuksen kaivauksilla. Jenni Sahramaa on harjoittelemassa meriarkeologiaa ja kertoo kokemuksistaan uudessa blogissa Pinnan alla. Kuten arvasin ja toivoin, Georg Haggren aloitti Mankbyn kaivauksista raportoinnin. Uutissirkus kertoi: Helsingin yliopistosta valmistunut arkeologi on palkattu vakinaiseen työsuhteeseen.

Jenni S. tutustui Kansalliskirjaston uusiin näyttelyihin. Suomen museoliiton pääsihteeri Kimmo Levä kirjoittaa museoiden suhteellisista kustannuksista. Reijo Valta kävi kunnassa, jossa ei ole museota. Se on siis olemassa! Jukka O. esitteli Rupriikissa viikon verran esillä olleen Suomalaiset pelit silloin ja nyt -näyttelyn. Olin siitä kuullessani hieman hämmentynyt/hämmästynyt, sillä parhaillaanhan on Turussa pidemmän aikaa auki oleva pelinäyttely. Tieto ei kulje Tampereelta Turkuun? Vai kannattaako kaikki tehdä kahteen kertaan.

Joseph kirjoittaa in English blogia Time Flying - Finland: "I'm learning Finnish for my job - I need to read documents from the Finnish national archives, in order to write a dissertation about sovietfinnishrelationshistory."

Olli Bäckström selosti miten 30-vuotisen tutkija hyödyntää digitoitua kirjallisuutta.

Arkistoharjoittelija raportoi ensimmäisistä työpäivistään. Turun Tilda avautui historian ja yhteiskuntaopin opettajien työtaakasta.

Salla Brunou luki Sirpa Kähkösen Rautayöt. Jaana luki Henrik Tikkasen kirjan Majavatie 11. Reijo Valta mainitsi Henri Joelan ja Ville Koskivirran Mestaaja-sarjakuvan, josta en ollut kuullutkaan: "Mestaaja on muinaiseen Pohjolaan sijoittuva barbaaritarina. Sarjakuvan maailma on sekoitus historiaa, kansantarinoita sekä muinaissuomalaista mytologiaa."