Jonnin joutavia

 VIII. Vuoden 1856 sodan aikana tapahtui kerran Loppelaisten ollessa sotaväen kuormia kyydittemässä että erään kyytimiehen eväslaukku varkaan käden kautta katosi. Kysymykselle, "varastitko sinä minun laukkuni?" sai hän sotamieheltä vastaukseksi: "moi njet snaju". "Jaa vaikka mies on nainut, ei sentähden tarvitse toisen eväslaukkua varastaa", sanoi Loppelainen.

IX. Helsingin ja Hämeenlinnan välillä rautatietä rakettaessa kysyi Uusmaalainen Karjalaiselta: "mikä nimesi on?" ”Hyvönen“ oli vastaus. Tämä, joka ei ollut kuullut Suomalaisia sukunimiä, alkoi tuota kummastella! "Niin; isonen herrastuomari, taikka komisarjus eli mikä lienette", sanoi Karjalainen maikastellen maansa tavoin, "siellä mei'än puolessa on eräällä kulmakunnalla kaikki miehet ihan puhtaita Hyvösiä, ja toisella ihan puhtaita Variksia".

X. Josain paikassa oli tapana, palkollisia pestäessä, tehdä kirjallinen kontrahti (liitto), mitä palkollisen tulisi tehdä. Niin tapahtui kerran, että isäntä ja renkinsä matkustivat jäällä. Äkkiä aukoi jää, ja isäntä putosi. Isäntä, joka ei päässyt omin avuin ylös, käski renkinsä auttamaan, mutta tämä vastasi: "Minä menen kotia katsomaan kontrahtia ensin", ja menikin. Kontrahtissa seisoi, että "pitää varjelemaan isäntäänsä kaikkinaisissa vaaroissa”. Renki pötki aika vauhtia isännän luo, auttaaksensa häntä, mutta isäntä oli jo kuollut.

XI. Hevois-kauppaa hieroessa, kysäsi ostaja vihdoin: "Onko hevoinen hyvää tavoiltansa?" "On kyllä — vastasi myyjä, — se ei mieluisesti syö rautaa, ei käy puihin, eikä turmelee aitoja". Toinen, joka ei aavistanut vilunkia, piti aika paljon sellaisesta hevoisesta, ja ostikin sen. Mutta oikein olikin hevoinen tavoiltansa sellainen kuin myyjänsä vakuutti: se ei mieluisesti syönyt (suuhunsa ottanut) ohjain-rautoja, ei käynyt ajo-puihin (aisoihin), eikä turmellut aitoja, vaan hyppii tasa-konten niitten yli. (Sanomia Turusta 11.9.1863)

XII. Eräässä paikka oli joskus ollut niminen pappi, joka oli hyvin lyhy ja vähäinen kooltansa, jonka vuoksi sen tavallinen nimi oli "pikku-Anttu." Sen jälkeen syntyi josain toivottu poika-lapsi, joka olisi nimitetty isänsä nimellä Antiksi, mutta pelättiin että kylän lapset, olisivat ruvenneet sitä vähäisenä kutsumaan" - - -n pikku-Anttu", jonka nimityksen se ehkä tulisi täysikasvannenakin saamaan pitää, erinki kuin pikku-Antun nimi papista vielä oli seurakunnassa niin luoreessa muistossa.

XIII. Tapahtui kerta, kun eräällä oli vastasyntyneen vasikan-lihaa kaupungissa myytävänä, että joku kauppaa-tehdessä sanoi, puolin pilaanpäin: ”ei se taida vanhaa olla", tarkottain sen teurastuksesta kulunnutta aikaa, ehkä sen oli jotenki ymmärtävänsä, että se oli äsköisin teurastettu. Myyjä, joka tiesi ettei vanhan elukan lihaa niin mieluisesti kaupungissa ostettu, vastasi: "Ei — vasta se entispäivänä syntyi.”

XIV. Pyhän ilta-päivänä oli kylän pihalle kokoontunut paljo kansaa katsomaan aurinkon-pimenemistä, joka sillä kertaa pimentyi yli puolen läpi-mittaansa. Harvahkain silkkiliinaisten ja muitten läpi katseltiin sitä, mutta valittivat ei tarkoin näkevänsä; niin joku akka joukosta sanoi: "Menkää tuonne pihan aidan tykö (yli pihan), että tulette likempää.” (18.9.1863)

Kirkkomurtoja ja varkaita 1783-1785

Osallistuin tällä viikolla Jyväskylän yliopistolla järjestettyyn Kustaa Vaasa -seminaariin, jonka teemana oli rikos. Nehän ovat minua jaksaneet kiinnostaa, joten päivät olivat antoisat. Erityisesti kolahti Antti Räihän esitys itäisistä kirkkovarkauksista, jotka tuntuivat määrältään ja saaliiltaan varsin erilaisilta kuin muistikuvani läntisistä. Olin äskettäin avannut vanhan käsikirjoitukseni, jossa kerroin, että Kokemäellä syksyllä 1761 

Varkaat olivat syyskuun 11. ja 12. päivän välisenä yönä ilmeisesti rautakangella rikkoneet ensiksi sakariston oven ja sitten tunkeutuneet kolmella lukolla varustettuun arkkuun. Suurin osa kirkon varoista oli lainattuna, joten saaliiksi rikolliset saivat vain 9 taaleria rahaa. Mutta he veivät myös kultaseppä Nils Bomannin valmistaman hopeakannun ja yhden aatelisvaakunan. (Lähteenä Aino Hallamaan laudaturtyö Seurakuntaelämää Kokemäellä vuosien 1721-1809 välisenä aikana (1932).)

Blogihaku kertoi, että muistikuvani perustuivat myös kuulutuksiin vuonna 1771, sanomalehtikirjoitukseen 1786 ja yksittäiseen kuulutukseen vuodelta 1787. Löytyi myös keskeneräiseksi jäänyt kooste, joka vahvistaa sanomalehtikirjoitusta, jossa kuulopuheena mainittiin Turun ja Porin läänissä yhdessä vuodessa tehdyt 13 kirkkovarkautta. Näköjään levotonta oli samaan aikaan myös Vaasan läänissä. Valitettavasti olen tehnyt vain lyhyet muistiinpanot ja hävittänyt kuulutuksista ottamani valokuvat.

Juuri ennen joulua, joulukuun 21. ja 22. päivän välisenä yönä 1783 Härmän kappelikirkosta varastettiin 566 kuparitaalarin ja 4 äyrin edestä enimmäkseen lantteja. Seuraavana yönä talonpoika Heikkilä kylässä Vuoskåki (lienee tarkoitettu Alahärmän Vuoskoskea) menetti hevosen ja reen tarpeineen. Molemmista rikoksista epäiltiin ruotsalaista sotilasta, joka etsintäkuulutettiin Vaasan maaherran kansliassa 14.2.1784 laaditussa kuulutuksessa.

Syyskuun 1. päivää vasten yöllä Evijärven kappelikirkolta vietiin 2 taalaria, 8 killinkiä ja 9 runstykkiä. Kuulutus annettiin 18.9.1784. 

Varkaat kävivät Harjun kappelista Pirkkalassa vuonna 1783 (?) ja veivät ainakin ehtoolliskalkin. Kuulutus Vaasasta 6.11.1784.  

Lokakuun lopussa 1784 Isojoen kappelilta varastettiin 80 taalarin arvosta rahaa. Kuulutus 12.11.1784. 

Maalahden kirkosta 7.3.1785 vietiin ainakin 24 riikintaalarin edestä rahaa. Kuulutus 17.3.1785.  

20-vuotias Anders Henricsson Haga Vöyristä oli tuomittu kirkkovarkaudesta 30 parin raipparangaistukseen, kirkkorangaistukseen ja 10 vuoden pakkotyöhön Viaporissa. Hän onnistui 4.5.1785  karkaamaan. Löytämisen helpottamiseksi 7.5.1785 annetussa kuulutuksessa kuvattiin vaatetuksensa ja kerrottiin, että miehellä saattoi olla mukanaan papintodistus edelliseltä keväältä, jolloin hän oli suunnitellut lähtöä merelle Pietarsaaresta tai Kokkolasta. 

Kyseisestä nuoresta miehestä annettiin uusi etsintäkuulutus 21.5.1785. Siinä tarjottiin kuuden taalerin palkkio, mikä on näkemieni kuulutusten joukossa epätavallista. Nyt Andersin kerrottiin kulkevan naisten vaatteissa ja romanien joukossa. Hänen epäiltiin yrittävän pääsyä Ruotsin puolelle. 

Anders ei ollut ainoa karkuun päässyt. Oravaisten kirkosta varastanut Matts Mattson oli saanut raippansa, mutta karkasi, kun häntä kuljetettiin elinikäiseen pakkotyöhön Viaporiin. Löytämisen helpottamiseksi 30.5.1785 annetussa kuulutuksessa oli kuvaus vaatetuksestaan. 

Kuulutusten haku Pohjois-Karjalassa 1890-luvun alussa

 August Fredrik Andberg (20.12.1871-28.3.1925) kirjattiin Helsingin yliopistoon joulukuussa 1893. Seuraavana kesänä hän piti sanomalehtitekstien mukaan kansanvalistuksellisia puheita pitkin ja poikin Kiteen ympäristöä. Todennäköisesti siis kesään 1894 ajoittuu kertomuksensa Pappilassa, joka julkaistiin m.m. Tampereen uutisissa 10.12.1895. Kertomus voi olla osin fiktiivinen, mutta on todenoloinen, mihin viittaa myös alaotsikko "Kuvaus Pohj.-Karjalasta". (Nimimerkki Auk. Kumpulainen yhdistyy A. F. Andbergiin kirjoituksessa Sydänsalolta (Mikkelin sanomat 29.10.& 3.11.1896).)  

— Läksin täältä ämmän hakuun, lausui vanha Pekka Haapalainen astuttuaan kirkkoherran virkahuoneeseen ja toivotettuaan hyvää iltaa. — Vieläkö tuota minulle annetaan, lisäsi hän epäilevästi.

— No, onhan niitä aina täältä annettu, vastasi kirkkoherranapulainen, nuori ylioppilas, ja katsoi hieman hymyillen ukkoa, joka tutisi jo omaa heikkouttaan. — Vaan mitenkäs se on paperien laita? Onko perintökirjat kunnossa?

— Kunnossa on, sanoi ukko ojentaen paperit.

— Mikäs se nyt pani vielä eukon ottoon, kysyi apulainen huomattuaan hauskuudekseen papinkirjasta, että ukko on jo 73 vuotta vanha.

— Ka, onhan se talossa pojalla emäntä, vaan eihän tuo kerkiä kaikkia töitä toimitella, kun on puuhaa yhtä ja toista ja sillä on niitä siunatuita kakaroitakin paljon. Pitää minun ottaa lisäksi.

— Mitenkäs — teitähän on oikeudessa sakotettu kuudennen käskyn rikkomisesta ja metsän haaskaamisesta, oletteko niistä ilmoittaneet morsiamellenne?

— Eipä ole tullut ilmoitetuksi. Nuoruuden synneistä ... Tuon kun olisin tietänyt, en olisi tullutkaan tänne. Se renki Jussihan se kävi metsästä koivun varpuja vain hakemassa ... kaikki ne sitten papinkirjaan pannaankin ... toisten tekemät asiat.

— Mikäs se on morsiamen nimi, olisihan hänenkin pitänyt olla täällä, että olisi saatu tietää, suostuuko hän teille rupeamaan.

— Mikäs se nyt onkaan, raapasi ukko korvallistaan, onko se Kaisa Matilainen vai Kaisa Kuivalainen.

— Eihän tästä mitä tule, kun ette tiedä edes hänen nimeäänkään, sanoi apulainen vaivaloisesti hilliten nauruansa.

— Kyllähän siitä selvä saadaan, hän asuu Kuhmon kylässä siinä talossa, jonka riihen perässä iso koivu kasvaa.

Apulaisesta tuntui hauskalta tämä määritteleminen. Hän koetti muistutella neuvottua taloa, otti kirkon kirjat ja katsoi sieltä morsiamen nimeä.

— Onko se Kaisa Kuivalainen, leski ja 55 vuotta vanha?

— Se se juuri onkin, sanoi ukko iloissaan.

— Teidän täytyy tulla huomenna uudelleen morsiamen kanssa, että saadaan selville hänen suostumuksensa. Ja näistä perintökirjoistakin näkyy puuttuvan yksi todistaja. Se on teidän saatava.

— Tokkohan tuota muijaa sitte rupeaa saamaankaan, kysyi ukko alakuloisella äänellä tehden poislähtöä.

— Huomenna saadaan nähdä. Hyvästi.

***

Aamulla oli ukko Haapalainen jo hyvissä ajoin pappilassa morsiamensa, tanakan mummon kanssa.

— Tässähän tämä nyt olisi, sanoi hän.

— Vai niin. Tarkastetaanhan ensin morsiamen paperit, ovatko ne reilassa.

Apulainen luki kaikki läpi, ukko Pekka siirteli sillä aikaa levottomasti jalkojansa ja katseli epäilevästi apulaista.

— Kunnossa näyttää olevan. Suostutteko te menemään tälle Pekka Haapalaiselle vaimoksi, kysyi apulainen katsoen tutkivasti morsianta silmiin. 

— No niinhän se olisi aikomus.

— No niinhän se olisi aikomus.

— Mutta onko sulhanen maininnut teille, mitenkä hänen papinkirjansa laita on.

— Ei ole virkkanut mitään. 

— Eihän tuota ole tullut virketyksi, lisäsi ukkokin.

— Häntähän on sakotettu kuudennen käskyn rikkomisesta ja metsän haaskaamisesta. Suostutteko sittekin.

— Mitä tyhjää vanhoja ruveta muistelemaan. Eikähän tuo minulle liene uskoton. Mennään vain yhteen.

— Sitähän minäkin, puuttui Haapalainen iloisesti. — Nuoruuden syntejä ...

— Sitten kai pitänee panna kuuluutuksiin.

— Sitä vartenhan tässä ollaankin, myönsi ukko.

Apulainen ryhtyi merkitsemään heidän nimiään kuuluutuskirjaan. Pekka Haapalainen selitteli sillä aikaa tyytyväisellä äänellä, että talo kun on iso, niin tarvitsee työvoimia ja järjestyksen pitäjää, eikä se vanhankaan miehen ole hauska yksinään olla. Tarvitsee hänkin jonkun, joka pitää parempaa huolta hänestä. Nuoret näkyvät aina vain käyvän välinpitämättömiksi. Hyvin oli alkanut jo viimeiseltä elämä ikävältä tuntua. Sentähden piti ruveta uutta eukkoa ajattelemaan. Ja tämä Kaisa Kuivalainen kun on toimen ihminen ja lupasi hänelle tulla, niin sehän selvintä on mennä yhteen ja hoitaa asioita.

— Kahdeksan markkaa lähtee yhteensä kaikista, sanoi apulainen keskeyttäen ukon jokellusta.

Pekka Haapalainen alkoi lukea rahoja. Hän pani pöydälle yksitellen kolme viisimarkkaista ja lisäsi kukkarostaan hitaasti kaivellen vielä useita markan rahoja. — Paljonkos siinä jo on, kysäsi hän lukien uudelleen.

— Jo tässä on yli tarpeenkin, lausui apulainen tuskin voiden olla nauruun purskahtamatta huomattuaan, ettei ukko enää saa selkoa rahoistaan.

— Jokos niitä riittää? 

— Siunatkoon Jumala nyt teidän aijottua avioliittoanne, toivotti apulainen kätellen heitä.

— Siunatkoon vain, tuumasi Pekka ukko levollisesti.

Otettuaan jäähyväiset ja mentyään eteiseen kääntyi hän vielä takaisin ja aukasi oven lisätäkseen: 

— Ja kyllähän se siunaakin.

Illanviettoa joentörmällä entisaikaan

Vaasan lehdessä julkaistiin keväällä 1881 nimimerkki Pönkön jatkokertomus Heistrokin Matin häät. Kertoelma Pohjois-Hämeestä (*). Se sisältää tämän todelta tuntuvan kuvauksen illanvietosta ulkoilmassa.

Ilo oli ylimmällänsä Sipilän kylän pitkällä, ruohokkaalla ranta-vierulla. Milt'ei kaikki kylän poi'at ja tytöt olivat sinne kokoontuneet, ja joukko oli Kaivannon kylästäki sinne, tavallisuuden mukaan, saapunut. 

Pojista useat olivat "miekkasilla“. Tässä ehkä on sopiva kertoa mitä tuo miekkasilla olo oikein on, koska kentiesi kaikki sitä eivät tiedä. Se on erään lajista pallon heittoa, jossa kaksi, neljä tai kuusi miestä asettuvat vastakkain, jonkun matkan päässä toisistaan, niin, että yhtä monta on kummallaki puolella. Jokainen on varustettu pitkällä seipäällä. Takansa, kumpaanki päähän, asettuu yksi mies, ja nämät "rengit“ nakkelevat, välillään seisovien "miekka-miesten" yli, palloa, jota miekka-miehet ilmasta, sauvoillaan kokeevat lyödä suunnastaan, ett'eivät rengit saisi "lyyr", se on, saavuttaisi palloa ilmasta käsin, sillä kustaki lyyrystä tulee miekkamiehille kolme "rästiä", ja, kun heillä on yhdeksän rästiä, se on, kun rengit ovat kolmesti saaneet lyyryn, pääsevät he, rengit, miekka-miehiksi, ja kaksi miekka-miehistä astuvat sijaansa. Näistä rästeistä päästään vapaaksi "hivomalla", joka tapahtuu siten, että vastakkaiset miekka-miehet, pallon etäälle lyötyään, ja rengin tätä käydessä noutamassa, lyövät seipäänsä yhteen niin monta kertaa, kun "rästejä" on, jonka jälkeen kunkin on jällen kiirehtiminen paikalleen, joka on merkitty pienellä kuopalla, jossa aina on toinen kantapää pidettävä, sillä jos renki huomaa tämmösen kuopan paljastettuna ja ennättää sinne pistää pallon, pääsee hän paikkaa vaihtamaan kuopan omistajan kanssa, j n. e. — 

Toiset pojat heittivät "nappikuoppaa", etenki nuoremmat, toiset makasivat mahallansa ruohossa, kannattaen käsillä leukaansa, ja katselivat hälinää edessänsä; mainitsemattaki on tietty, että Heistrokin Matti kuului viimemainittuun lahko-kuntaan. 

Joukko poikia oli myös tyttöjen seurassa leikkiä lyömässä. Ajettiin "leski eestä ja pari takaa" ja "sormus kiertää" y. m. — 

Harmaalla kivellä istui pelimanni Piukeri, käsi-peli eli "harmooni" kainalossaan ja paperossi suussa. Hänellä oli valkonen lakki (oli ainakin joskus ollut valkonen), — jossa oli kiiltävä messinki-nappi otsassa, — päässänsä, ja siniset silmälasit, — joista toinen aisa oli poissa, ja sen sijaan asetettu seililangan pätkä kierrottuna korvan ympäri, — nenällänsä, hyvin pitkä ja repaleinen takki — jonka yli-taskusta punanen paperossi puntin paperi loisti — yllänsä, sangen lyhyet, ruskeat neliniitiset housut — jotka lyhyytensä vuoksi olivat toisilta pojilta saaneet nimen "sikuntti-housut" — sääriin vedettynä, jaloissaan oli n. k. "patiinit", jotka hänelle kirkonkylän apteekari joku aika sitten oli lahjonut; patiinein ylireunan ja housujen alireunan välistä välkkyivät paljaat sääret. Tämmöinen hän oli, pelimanni Piukeri näöltänsä; muuten oli hän aivan lysti mies, osasi tehdä "konsteja" ja monella lajilla naurattaa toisia. Olipa toki jo paljas naamansakin naurettava; viiksensäkin oli hän alituisella pyyhkimisellä saanut aivan pystöön, "harjakset“ ylöspäin. 

(*) Vaasan lehti 05.05.1881 no 34, 09.05.1881 no 35, 12.05.1881 no 36, 16.05.1881 no 37, 23.05.1881 no 39, 02.06.1881 no 41, 13.06.1881 no 43, 16.06.1881 no 44, 20.06.1881 no 45, 27.06.1881 no 47

Oliko Findia Suomi?

Olen lukenut monta esitystä ajasta ja tavasta, jolla läntisimmästä Suomesta tuli osa syntymässä ollutta Ruotsia. Mutta en muista kertaakaan nähneeni viittausta Firenzen käsikirjoitukseen, joka tuli verkossa vastaan (tietenkin etsiessäni aivan muuta asiaa.). 

Kyseinen käsikirjoitus ei ole mikään uusi löytö. Suomenkielisissä sanomalehdissä siitä jaettiin tietoa jo, kun kerrottiin Historiallisen seuran kokouksesta 31.1.1893, jossa 

Tohtori Grotenfelt ilmoitti erään Florenssissa säilytetyn ja "Momenta Germanica“-nimisessä kokoelmassa painetun, luultavasti 1200-luvulta olevan asiakirjan mukaan tehdyn luettelon Ruotsin silloisista kaupungeista ja maakunnista. Edellisten joukossa ei ole ketään, jonka varmuudella voisi olettaa olleen Suomessa. Maakuntien joukossa mainitaan Findia, Hestia, Teuste, jotka merkinnevät Suomea, Viroa ja Hämettä. Se seikka, ettei Turkua eikä Skaraa mainita kaupunkien joukossa, vaikka muutoin kaikki piispanistuimet ovat tarkoin luetellut, todistaa asiakirjan vanhuutta. (US 3.2.1893)

Kiitos Kansalliskirjaston ja SLS:n yhteistyödigitoinnin myöhemmästä ajattelusta on tavoitettavissa jäänne esim. Lars Hellbergin teoksessa Ortnamnen och den svenska bosättningen på Åland (1987):

Före 1100-talets mitt har knappast någon svensk missionsverksamhet bedrivits östanhavs. Om namnformerna Findia och Flestia i det livligt debatterade s.k. Florens-dokumentet från ca 1120 avser Finland och Estland, vilket förefaller övervägande sannolikt,  [Tunberg 1910-12 s. 16. Tolkningen av Findia och Hestia såsom avseende Finland och Estland, som först föreslogs av Sahlgren (Namn och bygd 13, 1925, s. 187), har senare godtagits av flertalet, om än inte alla, forskare, som yttrat sig i frågan.] (s. 276)

Tunbergin artikkelia En romersk källa om Norden vid 1100-talets början en löydä verkosta, mutta Fornwännenissä 1952 julkaistusta Adolf Schückin katsauksesta Den äldsta urkunden om svearikets omfattning käy ilmi, että tämä oli tulkinnut Findian Finnvedeniksi ja Hestian Gästrikslandiksi. Käymättä koko tutkimushistoriaa läpi totean, että Suomen arvostettuimpiin keskiaikatutkijoihin kuuluva Jarl Gallén on kirjoittanut artikkelin Kring det s.k. Florensdokumentet från omkr. 1120 (Historisk Tidskrift för Finland 1958)

Tutkimushistoriaa ei myöskään käyty läpi Christian Lovénin esseessä Florenslängden – den äldsta förteckningen över de svenska stiften (2020), johon verkkohakuni osui. Viitteet tärkeimpään kirjallisuuteen ovat toki mukana eli niistä olisin voinut aloittaa totisemman tutkinnan. Asiakirjan tietosisällön Lovén ajoittaa vuoteen 1103, sillä listaus liittyy todennäköisimmin Lundin arkkihiippakunnan syntyyn.  Mielenkiintoisinta on kuitenkin poimia esiin Lovénin Findia-tulkinta

Namnen Findia och Hestia har vållat diskussion. Finnveden (i Småland) och Gästrikland, respektive Finland och Estland, har föreslagits. Språkliga skäl gör att Gästrikland måste uteslutas. Det var vanligt att påvebrev tillfogade ett H till namn som började på vokal, så tolkningen av Hestia som Estland är mycket stark. Och om Estland nämns är det troligt att även Finland ingår i uppräkningen. Namnformen Findia istället för Finnia kan kanske förklaras med att skrivaren påverkats av Tindia strax innan, men man kan möjligen tänka sig att förlagan hade någon förkortning av namnledet land, som ju verkar saknas i flera av namnen.

Finland och Estland var knappast svearnas territorier vid denna tid, men kanske de sågs som missionsområden. Forskningen har också pekat på Snorre Sturlassons berättelse om Torgny Lagmans arga tal till kung Olof Skötkonung, som ska ha hållits 1018: Torgny säger att på hans farfars tid hade kung Erik lagt under sig Finland, Karelen, Estland och Kurland.

Grotenfeltin jälkeen ei näytä esitetyn tulkintaa, että Teuste tarkoittaisi Hämettä. Äänteet kun sopivat myös aluenimeen Tjust.

Tutkitun tiedon löytämisestä

Sotahistoriallisen seuran palkitseman gradun Ruotujakolaitos tilallisena organisaationa Varsinais-Suomessa 1700-luvun lopulla tehnyt Santeri Aikio kirjoitti Pohjolan historiankirjoitukseen otsikolla Harrastelusta vetoapua historiantutkimukseen? Blogiani pidempään seuranneet arvannevat, että vedin jo nuo kolme sanaa luettuani hernettä kohti nenää: harrastamisen sijaan harrastelu, jonka arvo historiantutkimukselle on problematisoitu. Onkohan väitöskirjaansa aloitteleva Aikio tietoinen siitä, että samassa laitoksessa ja oppiaineessa on 2020-luvulla tehnyt väitöskirjaa ainakin kolme yksilöä, joilla ei ole historian perustutkintoa?

"Harrastamisen" ja "ammattilaisuuden" teema on tässä blogissa loppuun kaluttu, mutta Aikion teksti kommentoi toistakin minulle läheistä teemaa: tiedon etsimistä ja löytämistä. 

Projektin löytyminen oli kuitenkin ennen kaikkea sattuman kauppaa. Räisän karttaprojekti tuli Googlessa vastaan jossain aikaisintaan hakutulosten viidennellä välilehdellä, saattoi olla kauempanakin. Normaalistihan selailua ei jatketa juuri ensimmäistä välilehteä pidemmälle.

Kuten olen kirjoittanut ainakin kerran: totisesti tietoa haettaessa hakutulokset käydään läpi tappiin asti. Olen myös monesti siunannut satunnaisuutta, joka toteutui Aikion tekstiä lukiessakin. Kuvaamansa Hannu Räisän tekemä virkatalojen kartallistus oli nimittäin omassa mielessäni viikon sisään, enkä onnistunut sitä verkosta löytämään. (Nyt kylläkin löytyi kirjanmerkeistäni... muistan poimineeni linkin talteen jostain sukututkijoiden FB-ryhmästä. Näköjään kyseessä oli Harrastuksena sukututkimus 30.7.2022.) 

Mutta Aikio on istunut niillä Ihan Oikeaan Historiantutkimukseen johdattavilla luennoilla, joista minulla ei ole kokemusta. Tunnistan kyllä Aikion mainitseman "systemaattisen läpikäynnin metodin", jota suosittelen lämpimästi tilanteisiin, joissa edessä on tietty setti materiaalia. Näin olen toiminut etsiessäni esimerkiksi esivanhempiani rippikirjoista (ks. Mikvalaksi ja Martinsuoksi, Esipolvet länsirannikolla. 2004), Olof Ångermania 1500-luvun voudintileistä (Olof Ångermanin aika ja elämä. 2012), Petter Sundia Helsingin kaupungin ja pitäjän tuomiokirjoista 1600- ja 1700-luvun vaihteessa (Munkkiniemessä vuonna 1735 kuollut Petter Sund. 2018) ja Hohenthaleja digitoitujen sanomalehtien hakutuloksista (Hohenthalit painomusteessa 1762-1904. 2015). Sekä tietenkin väitöskirjaani tehdessä.

Sen sijaan "systemaattisen läpikäynnin metodi" ei neljännesvuosisadan mittaisen tutkimuskokemukseni perusteella auta kaiken aiemman tutkimuksen löytämisessä. Ei ammattilaisten eikä harrastajien. Pitää toki tutustua bibliografioihin sekä käydä läpi tuoreen tutkimuksen lähdelistoja ja sitten niistä löytyneiden viitteiden jne. ad infinitum. Hakea erilaisilla sanoilla julkaisutietokannoista ja kirjastotietokannoista. Tämänkin jälkeen tulee vastaan yllätyksiä paikoista, joista niitä ei olisi lähtenyt hakemaan. Paikallishistorian kirjoittaja on tallentanut olennaisen detaljin tai sukututkija selvittänyt juuri oikean perheen. Tai juuri oikeaan teokseen on kirjaston asiasanoitus jätetty tekemättä tai se on ylimalkainen.

Olennaista on väsymätön hakeminen, mutta myös ymmärrys siitä, mitä kannattaa hakea ja mistä. Kun tuntee sekä historiantutkimuksen lähteet että tähänastisen historiantutkimuksen peruspiirteet, syntyy näkemys siitä, mitä on todennäköisesti tutkittu. Silloin ei lähde hakemaan Suomen keskiajan väkilukua kymmenen vuoden välein tai 1600-luvulla syntyneen talonpoikaisnaisen tarkkaa syntymäpävää. Ja osaa kyseenalaistaa tutkimukset, joissa tällaisia tietoja jaetaan.

Todennäköisesti toistin tässäkin jo itseäni. Tuoreehkoja tekstejä teemasta:

• Melkein menin halpaan (14.9.2022)
• Täydennysosia digitoidun aineiston käyttöön (17.2.2023)
• Miten löydetään Kajaanin vankilan päällikkö? (13.3.2023)

Hahmotelmaa Kristina Humblen elämästä

Vuoden alussa asettamani tavoitteen mukaan tartuin vihdoin Anna Elisabet Saren -käsikirjoitukseeni ja huomasin monta unohtunutta yksityiskohtaa.

Yksi näistä oli Anna Elisabetin äidin äidin Kristina Humblen elämä suuren Pohjan sodan aikana. (Sen sijaan olen useaan otteeseen ja toisteisesti yrittänyt jäljittää juuriaan. Ks. Tiedonmuruja miehistä Christinan ympärillä (11.9.2012), Virtuaalisesti latvialaisessa kirkonarkistossa (6.1.2018), Uusi Berner-suvun jäsen? (12.10.2023) ja Christer Humblen jälkeläisiä (13.10.2023).)

Kristina Humble oli mennyt Riiassa 1699 naimisiin tuolloisen pataljoonansaarnaaja Kristian Procopaeuksen kanssa. Riian valtauksen yhteydessä hän todennäköisesti pakeni kohti pohjoista. Aviomiehen saatua nimityksen Laitilan kirkkoherraksi Kristiina sai uuden kodin, jossa hoiti ainakin kahta pienokaista. Hän jäi lastensa kanssa yksin aviomiehen kuoltua. Hautajaiset pidettiin 4.4.1705 eli Kristinalla ei ollut oikeutta vapusta alkaneen tilivuoden tuloihin. 

Uudeksi kirkkoherraksi nimitettiin jo vuonna 1705 Jakob Lignipaeus. Tämä oli rykmentinpastorin toimessa Riiassa vielä vuoden 1706 puolella, mutta meni samana vuonna Kristina Humblen kanssa naimisiin. 

Kalanti A24:62/1 Villilä 1778

Myös Jacob oli leski. Hänen ensimmäinen vaimonsa Elisabet Aspelund oli ollut ollut aiemmin naimisissa Henrik Elghin kanssa. Tämä oli (Matti Wallan virkamiesmatrikkelin perusteella) ollut Vehmaan kihlakunnassa kihlakunnankirjurina 1691–1695 ja kruununvoutina 1695-1700. Omistuksessaan tai hallinnassaan oli Kalannin Villilä, joka kuolemansa (vuonna 1700) jälkeen siirtyi henkikirjojen merkinnöissä ensin leskelleen ja sitten Jacob Lignipaeukselle.

Kun Kristina solmi kolmannen avioliittonsa 1706 elossa saattoi olla alaikäisiä lapsia hänen kahdesta aiemmasta avioliitostaan, Jacobin edellisestä avioliitosta ja hänen aiemman vaimonsa aiemmasta avioliitosta. Vuonna 2007(!) tulkitsin Jacobin ja Elisabet Aspelundin avioliitossa syntyneeksi Margaretan, jonka kastemerkintä Villilästä 6.1.1702 on puutteellinen. Enää en ole varma näkemyksestäni. Yhtä puutteellinen on Villilästä 6.1.1706 kastetun Jacobin kirjaus, jossa kyse ei voi olla Jacobin aviolapsesta. 

Kristina Humblen ja Jacob Lignipaeuksen lapsia kastettiin Laitilassa ainakin kolme: Maria s. 24.6.1707, Hedvig Sophia 29.6.1709 ja Daniel 6.7.1712. 

Viimeistään alkuvuonna 1714 Kristina Humble oli perheensä kanssa sotaa ja venäläisiä paossa, sillä Jacob Lignipaeus kuoli Tukholmassa ja siunattiin viimeiselle matkalleen Hedvig Eleonoran seurakunnassa 22.3.1714. Valitettavasti hänelle ei tehty kaupungissa perukirjaa. Johanna Aminoff-Winbergin keräämistä pakolaisapulistauksista käy ilmi, että Kristina Humblen hoidettavana oli seitsemän lasta.

Yksi Aminoff-Winbergin viite on Karl K:son Leijonhufvudin artikkeliin Kring finska församlingen i Strängnäs och finska flyktningar i Strängnäs stift i början av 1700-talet, josta käy ilmi, ettei Kristina ollut - kaikeksi onneksi - huollettaviensa ja muiden ongelmiensa kanssa täysin yksin. Hän ei jäänyt Tukholmaan vaan päätyi pieneen Strängnäsin kaupunkiin vuoteen 1715 mennessä. 

Suecia antiqua et hodierna 

Strängnäsin suomalaisyhteisöön kuuluivat muun muassa

- edesmenneen aviomiehensä äiti Margareta Kristoffersdotter Enckell (#1917)

- edesmenneen aviomiehensä sisar Anna Lignipæa, jonka puoliso Jakob Gadolinus, myöh. Gadolin (#4733) toimi pakoaikana mm. Strängnäsin tuomiorovastin apulaisena. Strängnäsissä syntyi 13.10.1719 heidän Jakob-poikansa, josta tuli Turun hiippakunnan piispa 1788. Perhe oli Merikarvialla viimeistään 29.4.1722, jolloin siellä kastettiin poikansa. Seurakunnan rippikirja ei ole säilynyt, joten mahdollista sukulaisten huoltoa ei voi selvittää.

- edesmenneen aviomiehensä veli Kristoffer Lignipaeus (#4734), joka kuoli Strängnäsissä 1718 jättäen leskensä Maria Eufrosyne Wessmanin hoidettaviksi lapset Kristoffer (? s. ~1712,  #5768), Natanael  (s. ~1714, #6128) ja Eva Eufrosyne (s. ~1717, #6390). Maria Eufrosyne Wessman on Turussa viimeistään 1731 (Dahlström). 

- Maria Eufrosyne Wessmanin todennäköinen sukulainen Isak Wessman (#5286), joka oli Strängnäsin lukion oppilas 1714/15

- edesmenneen aviomiehensä kaima ja kaukainen sukulainen Jakob Lignipaeus (#4300), josta ei ole tietoa vuoden 1716 jälkeen.

Vuoden 1722 henkikirjoitukseen mennessä Kristina Humblen toisesta avioliitosta syntynyt tytär oli selviytynyt Villilään. Myöhempää kehitystä en pääse tarkastamaan (uudelleen), sillä Kansallisarkisto digitoi läänintilejä uusiksi ja tavalliseen sekä kummalliseen tapaan on poistanut vanhat kuvat etukäteen verkosta. (Aiempaa selvittelyäni Villilän väestä on tekstissä Wessel Willilässä sekä Wessel ja Snellman.)

Ja vihdoin ja viimein yritin tavata jo vuonna 2018 erään sukututkijan minulle lähettämää tuomiokirjavinkkiä. Siitä kävi ilmi, että Kristina oli solminut neljännen avioliittonsa jonkun kassörin kanssa. Kuollessaan hän omasta mielestään omisti puolikkaan Villilästä, joka oli tuolloin kruununtila, ja lapsistaan tai lapsipuolistaan oli elossa kolme tytärtä ja yksi poika!