Gunnar Suolahden metodioppeja

Ylioppilaslehti 15/1928

Kun viime vuoden lopulla keräsin kirjallisuutta suomalaisten historiantutkijoiden näkemyksistä historiantutkimuksen prosessista, rajoituin 2000-lukuun. Mutta historiallinen perspektiivi on tärkeää tässäkin asiassa, joten tutustuin äskettäin mielenkiinnolla Ylioppilaslehdessä 7/1919 esitettyyn selostukseen Ylioppilaiden historiallisen yhdistyksen kokouksesta, jossa tuolloinen professori Gunnar Suolahti piti esitelmän "Nykyaikaisen historiatutkimuksen suuntaviivoja". Paikalla olivat professori K. Grotenfelt, tohtorit A. R. Cederberg ja G. Nikander sekä rehtori K. Jaakkola, mutta esitys "olisi varmasti ansainnut suuremmankin kuulijakunnan akateemista nuorisoa". Yhdistyksen vaaliakaan ei voitu pitää eli opiskelijoita oli paikalla huomattavan vähän, vaikka "Metodioppiin kannattaa perehtyä, sillä ilman sitä liikkuu historianopiskelu ilmassa, kun tosiasiain monilukuisuuteen on hukkua". 

Tuon voin allekirjoittaa, mutta valitettavasti metodiopin merkityset ja määritelmät ovat oma suonsa. Referaatin mukaan Suolahti

huomautti aluksi historiallisen arvostelun relatiivisuudesta. Siihen vaikuttaa tutkijapersonallisuuden erilaisuus sekä aikakauden yleinen luonne. Metodiopissa annetaan moninaisia neuvoja tällaista subjektiivisuutta vastaan; se tuo kuitenkin mukanaan paljon positiivistakin. Tutkijan on näet perehdyttävä aikansa kulttuurielämään, kirjallisuuteen, taiteeseen; siten tulee hänestä aikakautensa kulttuurikuvastin.

Haa, objektiivisuuden tavoite ei ollut kiveen hakattu. Kulttuurikuvastin kuullostaa myös järkevältä tavoiteltavalta. 

Mikä meidän ajassamme tarjoaa uutta näkemisen arvoista? 

Siihen vastatakseen puhuja loi lyhyen mutta nerokkaan katsauksen historiankirjoituksen historiaan. Se sisälsi pääkohdat pitemmästä luentosarjasta. Diplomaattiseen kirjevaihtoon perustuva valtiohistoria ei riitä selittämään, miksi on tapahtunut juuri niin, kuin todellisuudessa on tapahtunut. Yksilöiden asemasta ovat joukot ja joukkojen psykologia entistä suuremmassa määrässä tulleet historiantutkimuksen esineiksi. Johtavat luokat kulkevat kehityksen etunenässä, mutta eivät suinkaan yksinomaan sitä määrää, kuten tähän asti useinkin on käsitetty. Lähinnä liittyi puhuja saksalaisen Lamprechtin koulukuntaan. 

Tyypilliset ilmiöt ovat asetettavat etualalle. Ne ovat johdettavat taapäin niiden syntyä etsien. Tässä tulee historiatutkimus läheiseen vuorovaikutukseen historian aputieteiden kuten arkeologian, sosiologian y. m. kanssa. Puhuja esitti useita valaisevia esimerkkejä tapojen historian kehityksestä. Genealogia antaa useinkin paljon apua yhteiskuntahistorian tutkimisessa. Historiallisiin jätteihin on turvauduttava. Historialliselle traditsionille ei saa antaa liian suurta merkitystä. »Jätteet ennen hist. traditsionia». Tilastollinen ryhmittely on usein paikallaan. Kameralistisesta historiankäsittelystä on luovuttava; kehitys kulkee sangen usein omia teitään. 

Jätteet ennen historiallista traditsionia on ohje, jota voin väittää perstuntumalta noudattaneeni. Olettaen, että Suolahti jätteillä tarkoitti lähteitä. 

Runoilijan jäljillä

Project Gutenberg julkaisi kesällä Irene Mendelinin runokokoelmat Koivikossa I ja Koivikossa II. En ollut Mendelinistä koskaan kuullutkaan, mutta Wikipedia-sivuaan oli tehty huolella. Siinä ei näkynyt mitään ilmeistä blogitekstin aihetta, mutta lopun lähdeluettelossa huomioni kiinnitti Oulun kaupunginkirjaston julkaisu Saran sisaret : naiskirjallisuuden perinnettä Suomessa 1800-luvulta 1900-luvun alkuun. Vaikka olen naistoimijoita nyt vuosikymmenen keräillyt, moni nimi oli vieras. Vähiten tekstiä oli saanut Ida Castalia Lönnbeck (o.s. Lindström 1845-1920), jonka Wikipedia-sivu on myös hyvin niukka. Löytyykö Kansalliskirjaston digitoinneista lisätietoa?

Varhaisin osuma on jouluaaton 1862 FAT, jonka virkamiesten eläkekassan listauksessa on kruununvouti Henrik Johan Lindströmin leski Matilda Carolina Wilhelmina Löfman ja alaikäiset lapset Ernst August, Hilda Wilhelmina ja Ida Castalia.

Naiskirjailijoiden joukkoon Ida Castalia on päässyt runoillaan, joita hän Wikipedian mukaan julkaisi nimimerkeillä ***talia, -talia tai ...talia. Lehden Lekmannen : tidskrift för religion och allmän sedlighet vuoden 1883 lopulla julkaistussa näytenumerossa on nimellä Castalia allekirjoitettu uskonnollinen runo. Lehden varsinaisissa numeroissa on 4/1884 Castalian tekemiä käännöksiä laulun teksteille (4, 6, 7/1884) ja omia runoja (5, 8, 12, 21/1884). 

Castalia mainittiin kirjoittajana seuraavan kerran Finsk Veckobladin aloittaessa tammikuussa 1888 ja esitellessä toimittajansa. Näihin kuului myös Fredrik Waldemar Lönnbeck, jonka kanssa Ida Castalia oli mennyt naimisiin vuonna 1885. Aviomiehen muistokirjoituksessa kerrotaan, että Ida Castalia oli nimimerkillä  ...talia tunnettu kirjoittaja (Dagens press 9.11.1914). Samaisesta tekstistä käy ilmi (samoin kuin Lönnbeckin Wikipedia-sivulta), että mies oli merimiehenä ollessaan saanut Englannissa vapaakirkollisen herätyksen ja palattuaan Tammisaareen vuonna 1883 perustanut edellä mainitun lehden Lekmannen.

Ida Castalian runoilu saattoi olla uskon tai miehen innoittamaa, mutta hän ei ollut perheensä ainoa kirjoittaja. Uusi Suometar raportoi 18.10.1891 merimies Ernst August Lindströmin kuolleen tammikuun 16 päivänä Montevideossa. Tämä oli kadettikoulun yleiset luokat suoritettuaan lähtenyt 16-vuotiaana (eli vuoden 1864 paikkeilla) merille. Näin hän päätyi Yhdysvaltoihin, jonka kansalaisena hän jatkoi merenkulkua Pohjois- ja Etelä-Amerikan väliä. "Matkoiltaan on hän lähettänyt hauskoja päiväkirjaotteita kotimaahansa, tiet W. N". Valitettavasti lähteenä käytetty Västra Nylandin juttu 16.10.1891 ei kerro enempää

 

Ida Castalian aviomies muutti muistokirjoituksensa mukaan vuonna 1900 Lontooseen ja vuonna 1901 Tukholmaan. Ainakin jälkimmäisessä muutossa vaimonsa Ida Castalia oli mukana ja hän jäi Ruotsiin miehensä kuolemankin jälkeen. Täyttäessään 70 vuotta Uusi Suometar 27.1.1915 esitteli hänet toimittajan ja raittiusmiehen leskenä, joka

on kotoisin Tammisaaresta, mutta asunut jo monta vuotta Tukholmassa. Nuoruutensa runot julkaisi hän pienenä parikymmentä vuotta sitten ilmestyneenä vihkosena. Salanimellä -talia kirjoitti hän useita muitakin runoja.

Wikipedian mukaan Ida Castalia oli syntynyt Tammisaaressa, mutta poikansa allekirjoittamassa kuolinilmoituksessa Åbo Underrättelserissä 5.12.1920 syntymäpaikka on Espoo. Jälkimmäisen vahvistaa Espoon kastettujen lista, jonka mukaan perhe asui Martinkylässä, joka nykyään tunnetaan Hannuksena. Kovin pitkään Ida ei ollut espoolainen, sillä perhe muutti marraskuussa 1846 Helsinkiin, jossa veli Ernst August syntyi vuonna 1849 (RK Espoo 1840-46 s. 340). Isän ura vei perheen sittemmin Tammisaareen, jossa isä kuoli 56-vuotiaana Ida Castalian ollessa 15-vuotias (Helsingfors Tidningar 6.10.1860).

Testasin tuomiokirjahakua

Kansallisarkisto tiedotti maanantaina avanneensa tekstitunnistettuja 1800-luvun tuomiokirjoja testattavaksi syyskuun loppuun. Ja olenko minä koskaan jättänyt väliin tilaisuutta testata ja antaa palautetta?

Aloitin standardillani eli sukunimellä Hohenthal. Osumia oli huomattavan paljon, joten niiden käsittelemiseksi kaipasin heti mahdollisuutta tarkistaa alueellinen (tuomiokunta) ja ajallinen jakauma. En ulkoa muistanut mihin tuomiokuntaan Veteli kuuluu, mutta osuin muutaman hakuammunnan jälkeen oikeaan ja tuloksia oli jäljellä 236.

Läpiselauksessa vahvistui sukututkimuksessa usein toistettu väite Jonas Samuel Hohenthalin toimimisesta jonkinlaisena nurkkakirjurina tai asianajajana. Hakuosumista olisi yksinkertaista muodostaa toiminnan laadusta, laajuudesta ja ajoituksesta kuva, vaikka pitää tietenkin muistaa, että tekstitunnistus ei todennäköisesti tartu jokaiseen sanaesiintymään. Läpikäyntiä helpottaisi, jos käyttöliittymässä olisi Kansalliskirjaston tapaan mahdollisuus järjestää tulokset ajan mukaan.

Hohenthalin kohdalla yksikään 263 osumasta ei ollut väärin tulkittu. (En tarkistanut enkä muuttanut osuvuusasetusta.) Seuraava testini oli Herttola, jolla tavoitteilin kokemäkeläistä tilaa, joten rajasin kyseiseen tuomiokuntaan. Nyt osumien kirjoitusasuissa oli enemmän vaihtelua, mutta ellei olisi ollut, niin relevantteja asiakirjoja olisi jäänyt löytämättä. Valitettavasti vaan näidenkään joukossa ei ollut tilan osan myynyttä esi-isääni.

Selvästi heikon tulos tuli viimeisellä koehaullani. Kauvatsan Kulkkilan Vähtäri sekottui Viktoreihin, Vihtoreihin ja vankien vahtareihin. Mutta jos joskus saan Kauvatsan talonpoikaiset juureni työn alle, niin toivottavasti tämän haun kehittyneempi versio on käytettävissä. Kun on muitakin nimiä haettavana.

Mistä puheen ollen tein vielä yhden haun. Esivanhempieni asikkalaisen torpan nimi Ilmavalta tuotti kuusi osumaa. Näistä viidessä esiintyi samannimisen naapuritorpan poika. Mutta kuudes oli Pohjanmaalta! Avasin jännityksellä, mutta jouduin toteamaan, että tekstintunnistuskin oli lukenut ihan oikein nimen Ilmavalkama, josta viimeinen tavu oli toisella rivillä. Ei siis uutta haaraa asikkalaiseen juuristooni, mutta hieno sana! Miksi meillä on lentokenttiä eikä ilmavalkamia?

P. S. Helsingin yliopiston avoimessa yliopistossa on ensi kevään ohjelmassa kurssi Vanhat käsialat ja automaattinen käsialantunnistus.

Uutta (eli vanhaa) Heldassa

Vuoden alussa ihmettelin ja esittelin Helsingin yliopiston julkaisuarkiston sisältöä postauksissa Rahan ja Suomen pankin historiasta sekä Työväenliikkeen kirjastosta digitoitua. Kevään lopulla ja kesän alussa Helsingin yliopiston kirjasto toi kiitettävän innokkaasti tietoon, että julkaisuarkistoon oli lisätty osio Helda Open Books. Tai, oikeastaan se oli lisätty jo edellisenä sykysynä, mutta silloinen tiedotus meni minulta ohi. 

Nyt tehosi esimerkiksi Heikki Ojan blogiteksti, josta selvisi, että kyseiseen julkaisuarkiston osaan on viety hänen vanhaa kirjatuotantoaan. Lähimpänä Suomen historiaa on katenteritietoa sisältävä Aikakirja 2013.

Toisessa blogitekstissä Eva Isaksson kertoi lisää työstä, jonka vanhojen kirjojen esittäminen vaatii. Esimerkkinä on oma kirjansa Nainen ja maailmankaikkeus, joka on nyt myös saatavilla. (Tekstihaulla oli nopeasti selvitettävissä, ettei kirjassa mainita suomalaista astronomian naispioneeriä, joka tulee aikanaan blogiin esille.)

Kolmas promo tuli eteeni Twitterissä ja mainosti Heikki Pihlajamäen teosta Johdatus varhaismoderniin oikeushistoriaan. Tietokannassa olevan esittelytekstin mukaan "Painopiste on yleiseurooppalaisen yhtenäisoikeuden eli ius communen kehityksessä, jota vasten myös ruotsalais- suomalaista oikeushistoriaa peilataan. Teos on laadittu pääsykoekirjaksi Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan valintakokeeseen, mutta se soveltuu myös oppikirjaksi."

Tuoreiden ja näiden vanhojen julkaisun sekamelskasta muiden esimerkkien etsintä onkin sitten huomattavasti työläämpää. Asiasanojen perusteella löysin joitakin historiaan liittyviä, joista osa on ollut aiemminkin verkossa.

• Ammattia oppimassa (Väki voimakas 14, 2001) Huom! Tätä ei ole Heldassa Työväenliikkeen kirjaston Väki voimakas -osiossa. 
• Cold war and the politics of history (2008, Seppo Hentilän juhlakirja)
• Kujala, Antti: Kruunu, aateli ja talonpojat 1630-1713 : Verot, vuokrat ja valtasuhteet. 2009
• Lahti, Raimo: Inkeri Anttila (1916-2013). Rikosoikeuden uudistajan ammatillinen ura ja vaikutus (2016)
• Lappalainen, Seija: Tänä iltana yliopiston juhlasalissa : musiikin tähtihetkiä Helsingissä 1832-1971 (1994)
• Linnakangas, Esko: Suomen kulutusverotuksen historia ja veneveron haaksirikko (2017)
• Menneet Tulevaisuudet (Ajankohta: Poliittisen historian vuosikirja 2018)
• Peltonen, Matti: Viinapäästä kolerakauhuun. Kirjoituksia sosiaalihistoriasta (1988)
• Peltonen, Matti: Matala Katse - Kirjoituksia mentaliteettien historiasta (1992)
• Snellman, Hanna: Tukkilaisen tulo ja lähtö : kansatieteellinen tutkimus Kemijoen metsä- ja uittotyöstä. (1996)
• Tenkku, Jussi: Vanhan- ja keskiajan moraalifilosofian historia. (1981)
• Trapp, Robert: Käsi-kirja lain opissa talonpojille (1849)
• Tähtitieteen vaiheita Helsingin yliopistossa - Observatorio 150 vuotta (1984/2001/2015/2020)

Tuoreista julkaisuista tähän poimintaan osui Affektit ja tunteet kulttuurien tutkimuksessa, jossa kiinnosti Åsa Ljungströmin artikkeli Elämää lyhyissä virkkeissä. Perheenäidin murheet ja tunteet kirjoitettuna päiväkirjaan vuosina 1890-1914.

Käytettävyyden ja löydettävyyden puolesta toivon, että nämä löytyvät Finnan kautta, sillä ei niitä täältä kukaan tule hakemaan. Hakemattomista julkaisuista puheenollen kieppaamalla hakemistohierarkkian ylemmällä tasolla pääsee sarjoihin, joista jossain vaiheessa löysin itseäni kiinnostaneet

• Helsingin yliopiston Päärakennuksen rakennushistoriaselvitys 2017
• Norppa, Miika: Eurooppalaisen kaupunkikeskustan historiallinen kehittyminen
• Piispanen, Sirkku & Hyyryläinen, Torsti: Kaupungin herrat ja salomaiden ymmärtämättömät asukkaat
• Riukulehto, Sulevi; Rantanen, Manu; Luostarinen, Maria: Ristiinan Brahelinna eilen, tänään, huomenna

Kuva: Seated man reading a book, 1888. National Media Museum/Kodak Museum

Miksi kruununtilasta perintötilaksi?

Petri Talvitien uutuuskirja Taistelu perintökirjasta. Talonpojan, aateli ja kruununtilojen perinnöksiostot 1700-luvun Suomessa ja Ruotsissa ei ole niin jännittävä ja aggressiivinen kuin pääotsikon ensimmäinen sana antaa ymmärtää. Mutta se ei myöskään ole yhtä mitäänsanomaton kuin kantensa. 

Kirjaa suosittelen lämpimästi kaikille suomalaisia juuria tutkivalle. Jokaisella luulisin nimittäin olevan 1700-luvulta ainakin yhdet maataviljelevät esivanhemmat ja useimmilla meillä huomattavasti useampia. Maanluontoa selitetään toki kaikessa peruskirjallisuudessa, mutta Talvitien kirjan luku Maanluonnot on perusteellinen ja selkeästi kirjoitettu katsaus, joka joiltain osin korjaa ja tarkentaa aiempia esityksiä.

Talvitien teksti on kauttaaltaan helposti luettavaa, vaikka kirja on tiedekirja eikä tietokirja. Erityistä iloa siitä on sukututkijoille, joiden juuret ovat eteläisessä ja läntisessä Suomessa, jossa perinnöksiostot ajoittuvat Ruotsin aikaan. Talvitien tutkimus on keskittynyt pikkuvihaa edeltäneen Uudenmaan ja Hämeen läänin alueeseen, mutta luvussa Talonpoikaissääty ja myyntiehdot kuvatut määräykset ja käytännöt koskevat muitakin alueita. 

Itseäni on esimerkiksi (keskeneräisen) Kauvatsa-tutkimuksen tiedonmurusia kerätessä ihmettänyt se, että monilla tiloilla oli sama perinnöksiostopäivä vuoden 1875 maakirjassa. Sivujen 141-142 prosessikuvauksesta opin, että todennäköisesti osa selityksestä on käytännön toiminnan koordinointia, mutta tarkka päivämäärä on sama siksi, että prosessi vietiin loppuun käräjien ensimmäisenä päivänä.

Luvussa Hiljaiselosta ostoryntäykseen koko maan tilastot ovat vain parilta vuodelta ja lähemmin tarkastellaan Hämettä ja Uuttamaata, joista on säilynyt paremmat lähteet. Talvitien johtopäätöksiä toisaalle soveltaessa kannattaa siksi silmäillä 1875 maakirjaa tai lukea paikallishistoriaa, jotta ymmärtää onko tapahtumien kulku omalla tutkimusalueella vastaava vai erilainen. Mutta valtiontalouteen ja maanviljelijään näkökulmaan liittyvät ajatukset koskevat koko Suomea. 

P. S. Aiheesta Talvitie kirjoitti viime viikolla SKS:n blogiin tekstin Mitä jos Jukola olisikin ollut kruununtila?

Vaikeuksia paossa 1700-luvulla

Juha-Matti Granqvistin väitöskirjan porvarilistauksen mukaan Johan Ottman oli kaupunginviskaali, kun hänet vuonna 1750 otettiin Helsingin porvariksi. Samoihin aikoihin hän lienee mennyt naimisiin, sillä äidin nimeä mainitsematta kastelistoihin merkitään 1.4.1751 syntynyt Regina ja 30.11.1752 syntynyt Johannes. Johan Ericille (s. 20.3.1754) ja Adolphille (14.11.1754) on merkitty äidiksi Elisabet Altberg. Äidin tiedot puuttuvat jälleen 26.2.1759 syntyneeltä Johannalta. 

Granqvist kertoo (s. 62), että Ottman "joutui 1770-luvun puolivälissä vaikeuksiin laittoman viinanmyynnin tähden ja katosi jäljettömiin Helsingistä". Mies ei saanut rauhassa poistua paikkakunnalta, vaan häntä kuulutettiin Vaasan läänissäkin marraskuussa 1776.  

Tuntomerkit eivät olleet kovin kummoiset: noin viisikymppinen peruukkia käyttävä mies. Eikä Ottman näytä erityisemmin piiloutuneen, sillä Dagligt Allehanda ilmoittaa 19.9.1777 Tukholmaan saapuneiden joukossa  porvarin Johan Ottman Helsingistä. Tämä majoittui hattumaakari Hoffmanin luo Smedjegatanille.

Eikä aikaakaan kun Ottman palasi Helsinkiin. Granqvistin tiivistys maistraatin pöytäkirjasta 8.11.1784:

Loppuvuodesta 1784 hän kuitenkin ilmestyi maistraatin eteen irtisanomaan porvarisoikeutensa. Ottman kertoi poistuneensa joksikin aikaa maasta, mutta palanneensa sitten vähin äänin takaisin ja asettuneensa vaimoineen asumaan Viaporiin. Poissaolon aikana kaikki hänen omaisuutensa Helsingissä oli myyty, ilmeisesti velkojen maksamiseksi. (s. 62)

Porvari (!) Johan Ottmanin vaimo kuoli Helsingin haudattujen listan mukaan 66-vuotiaana 17.7.1785.

Lisäys 12.1.2021: Ottmanin toimista laajemmin kertoo Veikka Kilpeläinen gradunsa Salaviinarinkien toimintaympäristöt Helsingissä 1770–1787 sivuilla 58-62.

Lapsuusmuistoja Nurmeksesta?

Silloin lienen vielä ollut aivan pieni, koska minulla ei vielä siihen aikaan ollut omaa päänpeitettäkään, vaan käytin piika Tiinan kanssa yhteisiä. Kuitenkin oli minulla jo aivan oma, mielestäni hyvin kaunis, sinikukkainen ja Venäjän karttuunista tehty koltti, joka juhlatilaisuuksissa pantiin päälleni. Arkipäivinä, kun sinikukkainen kolttini riippui vaatekaapin naulassa, kävin puettuna miten milloinkin sattui. 

Isäni oli leskimies ja minä hänen ainoa poikansa. Enimmiten oli minulla tapana leikkiä ypö-yksinäni pappilan pellon pientarella, jolle isäni mökki oli rakennettu, tahi myöskin niiden neljän tuuhean pihlajan alla, jotka kasvoivat lammin rannalla, sillä minulla, niinkuin jo sanoin, ei ollut omaa päänpeitettä, jonka vuoksi olin lakkaamatta muiden kylän poikien pilkan esineenä, jos milloin heidän seurassaan uskalsin näyttäytyä.

Näin hellyttävästi alkaa ensimmäinen kertomus Juho Reijosen kokoelmassa Kertoelmia ja kuvauksia. Kertojaminä jatkaa

Isäni oli harvoin kotona, sillä hänen elinkeinonansa oli pienen kaupan pito. Hän osti pitäjäläisiltä voita, talia, lintuja ja muuta sellaista, joita sitte vei kaukaisiin kaupunkeihin. Niistä toi hän tullessaan pitäjään lukuisalle herrasväelle kahvia, sokeria, Hollannin palttinaa, siirappia ynnä muuta; ja karttuunia, verkaa, "ruunihuiveja", Kurkijoen piiskoja ja minkä mitäkin tarviskalua piti hän aina varalla talonpoikaiselle väestölle.

Wikipedia tietää kertoa, että Reijosen isä oli maakauppias Nurmeksessa, ja Geniin tallennetun mukaan äitinsä kuoli Juhon ollessa 3-vuotias, eli mahdollisesti kyse on lapsuusmuistosta. Reijosen velipuolesta on Heli Loikkanen tehnyt gradunsa Harmaa eminenssi : Erkki Reijosen poliittinen toiminta Suomen historian murrosvuosina 1891-1923, mutta kuten otsikosta saattaa arvata, siinä ei kuvata lapsuuden kotia. O. A. Kallio on kutsunut kyseistä kertomusta somaksi lapsuusmuisteloksi, joten en ainakaan ole ajatuksineni yksin.

Toiseksi tällaiseksi Kallio mainitsee kertomuksen Maisteriko vai kirkkoherra, joka on myös edellä linkitetyssä kokoelmassa. Siinä kirkkoherran Ida-tytär hylkää maisterisulhasen everstin (?) vuoksi. Nurmeksen pappisluettelosta ja rippikirjasta ei löydy kuitenkaan tietoihin sopivaa.

Otsikkonsa puolesta Reijosen teksteistä Vaihdokas: Kuvaus vanhan kansan elämästä tavoittelee realismia. Päähenkilölle kelpaa yksinkertaisempi asunto:

Pitkien aprikoimisien perästä valitsi kellonsoittaja kontinsijakseen Lampelan vanhan nauriskuopan, joka oli mäen syrjässä lähellä maantietä. "Luultavasti luuli hän tarpeellisen tasapainon vuoksi pitävänsä arkipäivät asuksia maan alla, kun sunnuntait ja juhlat täytyy viettää ylhäällä, tuolla huimaavassa korkeudessa lähellä taivaan pilviä," oli Sormulan herra nauraen lausunut Taavetin asunnosta kuultuaan. 

Asianomaisten luvalla suurennettiin siis kuoppa. Seiniksi pantiin pölkyn päitä, maan rajaan laitettiin pienonen akkuna ja ovensuuhun ladottiin aimo kiuas. Kuopan yli asetettiin orsia, niiden päälle lautoja ja kaikkein ylimmä turpeita, joita paikoillaan pitämään pantiin moniaita vierinkiviä. Sitten pistettiin vielä ontoksi lahonnut pärepölkky kiukaan kohdalle savutorveksi ja niin oli asunto valmis. 

Tuota kotia ei outo päältä nähden olisi osannut ihmisasunnoksi arvata, vaan pitänyt jonakin mäyrän tai ketun luolana, jos ei savutorvesta tuontuostakin tuprahteleva savu olisi osottanut, ett'eivät metsäläiset siinä asustelleet. Huoneen — jos suutari-kellonsoittajan asuntoa oikeita huoneita loukkaamatta voinee siksi sanoa — huoneen sisustuskin oli ulkopuolen mukainen, siis jotensakin yksinkertainen. Rahi, pienoinen lavitsan ja pöydän välillä oleva kappale, kaksi pyttyä, nahkojen lioitussoikko, tuohikopsa, kaksi vasua, pari puulusikoita, pahkakuppi, pieni pata ja rautainen pärerahko, jonka Puna-Marjetta oli myötäjäisikseen saanut — kas siinä oli perunkirjoituskirjojen mukaan kaikki huonekalut eli "*supellectilia*," niinkuin komsarjus Rytkén-vainaja on kirjoittanut. Jakokirjassa, jota tärkeänä historiallisena todistuskappaleena kirkon arkistossa yhä säilytetään, on kyllä huonekaluiksi luettu: polvihihna, veitset, nyrhikirves, lestipussi ja kiukaan vieressä olevat kylpylauteet, mutta se on arvatenkin erehdys, sillä ainoastaan viimemainituita käytettiin huonekalun verosta, nimittäin sänkynä. Erikoisomaisuutena, jota ei miehen veloista olisi saanut myödä, oli Marjetalla äitivainajaltansa perimä päivännäkemätön, jolla pienestä maksusta paranneltiin kylän lapsista maahista, savipuoleisia, lautumia ja ruohtumia.

Tuomas Jussila on gradussaan Nälkävirret – 1860-luvun nälkävuosien historiakuva Pietari Päivärinnan, Juho Reijosen ja Teuvo Pakkalan teoksissa todennut, että "Suomalaisen kirjallisuushistorian kaanonissa Reijonen on suhteellisen tuntematon ja vähän tutkittu kirjailija, jonka kohtalona on ollut jäädä isompiensa varjoon."

Kuva: Uusi Kuvalehti 9/1901