lauantai 2. syyskuuta 2017

Museoista tutkimusta

Tuulispää 49/1913

1) Tiedostan, että museoinnostukseni on vahvasti sidoksissa siihen, että vanhempieni kanssa kävin usein lapsena museoissa ja näyttelyissä ja opin pitämään moista toimintaa tärkeänä ja mielekkäänä. Niinpä tämän opinnäytelinkityksen alkuun työt
2) ja sitten niitä graduja ja pari väitöskirjaa Suomesta ja Ruotsista suloisessa sekasotkussa
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: ,

perjantai 1. syyskuuta 2017

Saksalaisista aatelismatrikkeleista kerättyä

Saatuani kesäkuussa selville Hohenthalien esiäidin sukua parin kymmenen vuoden toivomisen ja yrittämisen jälkeen, tunsin oloni niin kaikkivoipaiseksi, että tartuin seuraavan sukupolven esiäidin perheen metsästykseen. Poikansa käyttöön ottaman vaakunan perustella tämä Beata Augusta von Warnern (s. hautausmerkinnän perusteella kesällä 1702) on yhdistetty yhteen saksalaiseen aatelissukuun.

Valitettavasti saksalaiset aatelismatrikkelit eivät muistuta ruotsalaista Elgenstiernan tuotosta. Ainoastaan 1700-luvun alussa julkaistuissa teoksissa (leike kirjasta Bremisch- und Verdischer Ritter-Sahl oder Denckmahl der Uhralten Berühmten hoch-adelichen...) sukuhaaroja seurataan useampaan suuntaan. Muissa ainoastaan päämiehen linjaa.

(Hyvin klassisesti 1220-luvulla Skotlannista Liivinmaalle tulleesta esi-isä Gilbertistä sikiää kolme veljestä. Yksi oli Tarton piispa, jolla ei ainakaan Wikipediassa ole mitään sukunimeä.)

Vuonna 1866 julkaistu Stammbuch des blühenden und abgestorbenen Adels in Deutschland...  julistaa suvun mieslinjat päättyneiksi, mahdollisesti 8.4.1715 kuolleeseen Johaniin. Tämä vaikuttaa epätodennäköiseltä, kun Bremenistä vuonna 1713 tehdyssä aatelistilojen listauksessa on mukana kornetti Frans Juliuksen perilliset ja majuri Augustin (s. 333), sekä August Jacob ja luutnantti Matthiaksen perilliset (s. 336) . (Samoilla sivuilla ja niiden läheisyydessä on monia sukunimiä, jotka toistuvat yllä esitetyssä sukutaulussa. Sukurakasta porukkaa, joka ei ole lähtenyt hakemaan vaimojaan kovin kaukaa.)

Genealogisches Taschenbuch der Ritter- u. Adels-Geschlechter kertookin 1880 useista 1700-luvulla eläneistä suvun jäsenistä ja seuraa yhtä linjaa 1800-luvullekin. Kansalliskirjastossa käytettävissä oleva vuonna 2005 painettu Genealogisches handbuch des adel leikkaa suvusta tai ainakin sen aatelisuudesta reilut 300 vuotta ja aloittaa Kehdingenissä eläneestä Carsten Werneristä, joka sai aateliskirjansa (tms) 1584.

Ristiriitaisia ja puutteellisia tietoja, jotka eivät auta Beatan yhdistämisessä sukuun yhtään sen enempää kuin edelliselläkään kerralla kun olen vastaavia lähteitä lukenut. Mutta tällä kertaa huomasin, että eräitä suvun jäseniä kutsuttiin "ruotsalaisiksi" upseereiksi. Ja koska olin ensimmäistä kertaa kirjoittanut auki 1700-luvun alussa väsätyn hässäkän, pystyin tunnistamaan Levenhauptin upseerimatrikkelin von Warnereita tähän sukuun kuuluviksi.

Kun näitä on ainakin kolme, voi pitää todennäköisempänä/ymmärrettävämpänä, että suvun tytär meni ruotsalaisen (osin "saksalais"syntyisen) Pommeriin sijoitetun sotilaan kanssa naimisiin. Lisäksi kaksi Lewenhauptin tuntemista on kuollut sodassa Beatan syntymän jälkeen eli aatelisneito ei välttämättä ole ollut kovin kummoisessa sosiaalisessa asemassa avioliittokumppania etsiessään.

Mielelläni esittelisin lopuksi kantaisä Carsten von Warnerin tilan kuvan tai edes sen sijainnin, mutta ilmeisesti sukunimiperustainen nimi Warnerhoern/Warnerhörne on myöhemmin muutettu. Lukuisien verkkohakujen perusteella kyseessä on Hörne Bützflethin seurakunnassa Kedingenissä, joka löytyy vuonna 1774 julkaistusta paikallishistoriallisesta opuksesta sivulta 204. Tuolloin kaksi kolmannesta tilasta oli siirtynyt Warner-nimisiltä eteenpäin, mutta heidät vielä mainitaan. Tekstistä käy ilmi, että Hörne on Elbeen Staden kaupungin kautta laskevan Schwinge-joen varrella. (Jos oikein ymmärrän.)

Joki löytyi, mutta Kehdingenin turistisivusto ja B&B Gut Hörne sijoittavat Hörnen kauas siitä ja Bützflethistä (toiseksi eteläisin sininen merkki kartalla)! Gut Hörne (kysymysmerkin kohdalla) kuullostaa muuten lupaavalta - ja sen yhteydessä toimii keskiaikaelämyskylä.


Myöhemmille sukupolville ilmoitetut kotipaikat ovat lähimaastossa (siniset merkit).
Kirjoittanut klo 1 kommentti:
Aiheita: ,

torstai 31. elokuuta 2017

Besserwisseröintiä Turun kaupungin tykeistä

Alkuvuodesta 1880 joku Turun sanomalehtitoimittaja erehtyi kirjoittamaan, ettei Turussa miesmuistiin lie kanuunia ollut. Kuitenkin löytyi mies, jolla oli muistia: 84-vuotias Jakob Johan Maexmontan. (Kuvansa lehdestä Uljas : urheuden ja reippauden edustaja 2/1886 ja oli aiemmin blogissa tässä jutussa.)

Maexsmontan kirjoitti vastineensa Åbo Underrättelserille, mutta Sanomia Turusta julkaisi sen 25.3.1880 suomeksi käännettynä.

Pitempi aika sitten oli Turulla todellakin kanunia. Ne olivat mustaksi maalatut, suut punaset ja säilytettiin kaupungin kaluhuoneessa Uudentorin partaalla, missä ne makasivat veljellisessä ystävyydessä koreaksi maalaituin kunniaporttein y. m. seurassa. Kun kaluhuone monta vuotta sitten hajotettiin, siirrettiin ne toiseen paikkaan, minä en tiedä minne. Luultavasti ne vielä löytyvät siellä minne vietiin, eikä niitä tiedusteleminen olisi liiaksi. 
Kun minä, vanha turkulainen olen puheeksi ottanut tällaisia asioita kun nuo vanhat, mustaksi ja punaseksi maalatut kanunat, luulen sopimaksi myöskin nöyrästi kysyä, onko raastuvan arkistossa tai muualla vielä säilyssä kaksi messingistä, n. s. hevosväen torvea, joksikin pitkät ja niitten koristuksena keltaset ja siniset kirjatut tupsut, toinen niistä tehty Strassburgissa, toinen Tukholmassa. Minulle sanottiin näitten torvien olevan Turun porvari-hevosväen omat. Kun muinoin joku pääsi Turun kauppamieheksi, oli tavallista että hän samassa antoi kirjottaa itsensä joko porvariston hevos- tai jalkaväkeen. Niin oli vielä v. 1819. Äskenmainittuja torvia seurasi kaksi hevosväen vaskirumpua ja niitä käytettänee tarvittaessa vieläkin teaterin orkesterissa; kumminkin olen minä mielestäni tuntenut niitten vanhasta tutun räminän.  
Tämän yhteydessä en voi olla mainitsematta toistakin sotaista harjoitusjoutkoa, n. s. Jänissaaren jalkaväen pataljoonaa, jolla kivääri-harjoituksia y. m. varten oli tapana kokoontua sanotun rusthollin maalla Hirvensalon luodolla. Joukkoon kuului nuoria kauppamiehiä konttuoriherroja y. m. ja sen puku oli punanen nuttu, kaulus musta ja valkoset housut. Vielä v. 1817 oli sellainen puku täydessä kunnossa ja joulun aikana samana vuonna oli se minulla naamarihuvissa Perniön pitäjän Nääsen kartanossa. Pataljoonan varustuksena oli köykäset kivärit, sellaiset, joita Suomen rykmenttien ala-upsierit tavallisesti käyttivät. Pataljoonan viimeinen päällikkö lie ollut Turun huutokaupanjohtaja Jaako Juho Ahlberg, joka ei vielä hyvin kauan ole kuolluna ollut. Pataljoona kokoontui ainoasti vuoden lämpöisimpänä aikana, joka vapaassa ilmassa oli noille iloisille harjoituksille parhaimmin sopiva.  
Pussila, maaliskuun 15 p. 1880. J. J. Maexmontan.
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: ,

keskiviikko 30. elokuuta 2017

Nojatuolissa voi piillä myrkyllinen yllätys

Otsikon olen lainannut Taloussanomista vuodelta 2012, mutta varsinaisen jutun julkaisi Sanomia Turusta 7.11.1876:
Wbl. kertoo seuraavata: Vuosi sitten oli eräs siellä [eli Viipurissa] oleva perhe tuottanut Tukholmasta huonekaluja, jotka olivat päällystetyt osittain viheriöillä, osittain harmailla kankailla. Viime keväänä sairastuivat useat perheen jäsenet, eikä lääkärin apu tahtonut millään muotoa poistaa pahaa. Tauti yltyi vaan pahemmaksi ja lääkäri kehoitti sairaita käymään ulkomaisessa kylpypaikassa. Niin tehtiinkin ja sairaat palasivat joku viikko sitten kotiinsa aivan terveinä. Mutta pian ilmaantui entinen pahoin vointi ja kasvoi päivä päivältä. Viimeinkin ruvettiin epäilemään huonekalujen päällyksiä taudin syyksi. Kankaat tutkittiin ja huomattiinkin, että niissä, varsinkin viheriöissä, oli hyvin paljon arseniki-myrkkyä (hiiren-myrkkyä )
Agatha Christien Miss Marple -tarinoissa mainittiin myrkylliseksi osoittautunut tapetti. Haulla 'green arsenic wallpaper' löytyykin useampia juttuja (esim. tässä, tässä, tässä, tässä), joista selviää, että voimakkaan vihreän värin kehitti ruotsalainen kemisti Carl Scheele vuonna 1778. Sitä käytettiin sitten maalina ja kankaiden värjäykseen. Euroopassa herättiin myrkyllisyyteen melko varhain, mutta Britanniassa vielä 1860-luvun alussa teoriaa tapettien tappavuudesta ei täysin hyväksytty. (Juttujen paljous selittyy viime vuonna julkaistulla kirjalla: Lucinda Hawksley: Bitten by Witch Fever: Wallpaper & Arsenic in the Victorian Home)

Perusteellisen katsauksen myrkynvihreästä voi lukea Päivi Hintsasen värisivustolta. Siitä selviää, että
Varsinaisen myyntikiellon aikaansaaminen kesti Suomessakin melkein puoli vuosisataa. Kaksikymmentä seitsemän vuotta sen jälkeen, kun von Haartman oli ilmoittanut senaatille värin vaarallisuudesta, vuonna 1868, annettiin asetusehdotusta varten lausunto, jonka mukaan mm. arsenikkipitoisia värejä sisältävien seinäpaperien, kierrekaihtimien, kankaiden ja leikkikalujen tuonti, valmistus ja myynti oli kiellettävä. Varsinainen myyntikielto "Myrkkyjen kaupitsemisesta sekä mitä muutoin on otettava huomioon koskien myrkyllisiä aineita ja tavaroita" annettiin Suomessa kuitenkin vasta 1888 asetuksessa.
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita:

tiistai 29. elokuuta 2017

Turun linnan vahtimestari Qvidia ja tyttärensä

Esitellessäni Olof Edneriä mainitsin, että SAY:ssä näkyi edeltäjänsä Petter Qwidia, jolla oli vaimo Sophia ja tyttäret Maria sekä Sophia. Qwidia oli ollut toimessaan viimeistään 1712 ja esiintyy Petter Scheferin päiväkirjassakin, Hän pakeni venäläisiä Ruotsin puolelle kolmen lapsensa, sisarensa ja sisarensa lapsen kanssa.

Petter mainitaan kuolleena vuonna 1727 ja tämä lienee sekä syy että selitys viran siirtymiselle Ednerille.

Qwidian tyttäret asuivat molemmat naimattomina äitinsä kanssa 1731. Petterin leski Sophia oli elossa vielä vuonna 1741, jolloin hänen mainittiin toimineen krouvarina. Ilmeisesti perhe oli kirjoilla linnan seurakunnassa, josta haudattujen tietoja ei ole tallella.

Sophia-tytär kuoli naimattomana vuonna 1775 ja testamenttasi omaisuutensa. Tässä yhteydessä todetaan, että lähimmät sukulaisensa olivat sisaruksen lapsenlapset eli edesmenneen merimies Nummelinin 3 lasta ja tämän sisaren 2 lasta. Nämä saivat 1000 kuparitalaria kukin ja vielä jäi jaettavaa. Esimerkiksi Rymättylän kirkkoherran leski sai kolme patjaa.


Sophia ei kuollessaan ollut tyhjätasku. Naisille tavanomaiseen tapaan ansaintatapansa jää lähteiltä piiloon. Toimi lienee ollut säädyllinen, sillä perintöään hoiti linnan seurakunnan pastori.

Löytyykö merimies Nummelin? Turussa on vahva ehdokas, mutta ilman syntymäpäiväänsä vahvistusta ei saa.
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: ,

maanantai 28. elokuuta 2017

Mikko Heikuran matka Ouluun vuonna 1833

Mikko Heikura syntyi Nurmeksessa 16.4.1820. Uudessa Kuvalehdessä 11-12/1901 kerrotun mukaan hän oli vain 13-vuotias isänsä kuollessa ja joutui ottamaan kotitalonsa pidon vastuulleen. Toimiinsa kuului suolan hakeminen Oulusta, josta ostettiin myös muita välttämättömyyksiä kuten rautaa ja siniväriä.
Tämä ensimäinen retki 13-vuotiaalle pojalle oli sentään koko koetus. "Huiman eväät ne ensin syödään", kuuluu näiltä retkiltä säilynyt sananparsi. Ja niin se kävi "pienelle Mikollekin". Retket tehtiin suurissa joukoissa eli karavaaneissa ja matka kesti useampia viikkoja, joten evästä kysyttiin paljo. Jotkut koiranhampaat narrasivat Mikon panemaan eväänsä yhtiöön ja söivät ne niin, että pojalle jäi vaan "liisteet" jälelle. 
Kun paluumatkalla muutamassa talossa Utajärvellä ruvettiin iltasta syömään, veti Mikko esiin kuivia kukonkuoriaan. Mutta talon nuori tytär saatuaan kuulla, mitä koiruutta oli pienimmälle tehty, vei Mikon kamariin ja kestitsi hänet hyvän kylläiseksi sekä varusti tarpeellisilla matkaeväillä. Mutta ohrasemmasti kävi pettureille itselleen: sika söi jo seuraavassa syöttöpaikassa heidän eväänsä. Kovasti nauroivat matkakumppanit ja talonväki, kun Mikko toimessaan kertoi "nostattaneensa" siat "konnien eväille". Tämä muuten olikin viimeinen kerta, kun Mikon eväät ensiksi syötiin.
Kolmena ensimmäisenä isännyysvuotenaan Mikko Heikuran piti turvautua pitäjänmakasiiniin. Tämän jälkeen tähän ei ollut tarvetta "eikä ole silti nälkärupeemaa nähty, eikä ryöstömiehen laukku ole talossa käynyt". Myöhemmin Heikura näki menestyksensä avaimina
"1:o kova lannan teko, 2:o taatun siemenen valinta ja 3:o oikea kylvyaika. Jos isäntä nämä kolme asiaa pitää mielessään, niin ei myös pelto leikkuun aikana petä."
Tuulispään 8/1911 kuvan viljelijä ei näitä oppeja ole tuntenut?
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: ,

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Valtioneuvoston avoimia ovia

FB-päivitykseni aamuvarhaisella:
Mihinkähän aikaan Valtioneuvostolle pitäisi lähteä jonottamaan? Ja miten saadaan syntymään vain yksi jono? Ehdinkö myös Etelä-Espalle? #avoimetovet
Lähdin liikkeelle suht aikaisin. Ovella oli henkilökuntaa, joka ohjasi odottajat yhteen paikkaan. Kiitän.
© Laura Kotila/Valtioneuvoston kanslia CC BY-NC-ND 2.0
Käyttöehtojen vastainen kuvaote, sillä ette muuten ymmärrä, että tosiaan olen kuvassa. Perusmyrtsiin ilmeeseen oli erityinen syy, joka selviää seuraavista twiiteistä.




Ovella tosiaan oli selkeä viiva kameran päällä, vaikka en ehtinyt napata siitä kuvaa. Mutta annas kun päästiin hitaan ja perusteellisen läpivalaisun läpi ja joku kysyi kuvauksesta niin se olikin ihan OK. Tarkistin itse myöhemmin yhdeltä lukuisista vahdeista ja hän sanoi kuvaamisen myös olevan OK ja kieltomerkin koskevan vain turvatarkastusaluetta. Vaativan tason kuvatulkintaa, minusta. Julkaisuluvista en kysynyt mitään. Sillä m.m. Säätytalo.

Budjetti oli laitettu valvoviin silmiin eikä informaation jakamiseen. Presidentin esittelysalin tai mikä hän nyt olikaan ovella oli mies sanomassa jotain, mutta seuraavan salin opastajaksi viitattu jäbä ei saanut sanaa suustaan. Ehkä siksi, että toisessa päässä huonetta oli Sipilä tv-kuvattavana.
Käytävällä oli ovet auki jonkun työhuoneeseen. Ei käynyt ilmi kenen. Harhailin talosta ulos "tulipa käytyä" -hengessä. Odottaessani sateenvarjoni vapautusta narikkapussista näin ikkunasta Kaupunginmuseon ja tiesin seisovani hetkellisesti Petter Sundin asuinpaikalla. Sehän se tärkeintä oli.

Kotimatkalla poikkesin Valtioneuvoston juhlahuoneistoon, joka oli aiemmin listaa katsoessani kiinnostanut eniten.


 Täällä sai myös runsaampaa tietoa, kun sitä joku (en minä) älysi kysyä.
Kirjoittanut klo 1 kommentti:
Aiheita:
Tilaa: Blogitekstit (Atom)