Antti Myyryläisen lapsuus

Uuden Kuvalehden numerossa 4/1891 julkaistiin kirjoittaja K. H.:n sarjasta Elämäkertoja alhaisosta  toinen osa, jossa kerrottiin I:n pitäjän (sama kuin ensimmäisessä osassa?) L:n kylässä asuneesta loismiehestä Antti Myyryläinen, joka piti sunnuntaikoulua. Kirjoituksessa lainataan hänen omilla sanoillaan (?) kuvausta lapsuudestaan.

Minä kerron tässä oman kohtani. Minua kuritti isä kovasti. Äiti kuoli jo nuorena ja äitipuoli ei myöskään säästänyt. Siitä jäi äitipuolta kohtaan kaipiomieli, että vaikka hän tiesi isän niin ankaraksi, ei ajatellut, mitkä rikokset ansaitseisivat ilmoittaa, mitkä ei. Kerron vaan muutaman tapauksen. Meitä oli kaksi poikaa, silloin vielä alle kymmenen vuoden kumpainenkin, ja me vedättää nujuutettiin aidaksia pihasta pellon varrelle. Toinen ajoi hevosta ja minä kävelin rinnalla ja pienellä risulla kapsin hevosta, joka ei siitä pitänyt mitään, enkähän minä sitä lyödä tarvinnutkaan. Äitipuoli oli katsonut meidän matkan tekoa pihasta ja kun tultiin syömään, sanoi että te näyitte pieksävän hevosta, vaan kun minä sanon sen isällenne. Silloin minun vereni pelosta varina sähähtivät. Tämmöistä rikosta ei ole taittu milloinkaan tehdä ja voi sitä kuria! Tuskin syödä uskallettiin, kun me jo lähdettiin viiltämään metsään ja päätettiin ennen kuolla sinne nälkään, kuin mennä kotiin. Meitä oli haettu suurella joukolla ja kun löysivät, niin armahda sitä isän kuria!

Mutta minä rakastin kumminkin isää. Jos se lähti huonona jään aikana jonnekkin menemään, seurasin minä jälkisin puolin katsomassa, että jos sille vaara tulee, niin vien sanaa muille.

Isäni kuului senaikaisten heränneiden joukkoon. Kymmenvuotiaasta alkoi hän kulettaa minua mukanaan kokouspaikoissa ja me käytiin monessa eri pitäjäässä, monesti vuoteen. Sitä kiertämistä kesti pari, kolme vuotta. Mutta annapa ollakaan, kun minussa kasvoi jo oma tahto. Isä sanoi kerran, että nyt taas lähtään seuroihin. Minä sanoin, että tokko tuonne minä lähtenenkään, olen kotona työssä. Isä vaan sanoo, että pitää lähteä. Minäpä jo sanoin, että selittäkääpäs mitä hyötyä siitä tulee, minä ainakaan en ymmärrä mitään muuta, kuin että kulen siellä ja syön laukustani. Isä sanoi ettei sitä vielä ymmärrä, ennen kuin enemmän käypi. Minä vaan pyysin selittämään, vaan siihen ei isä ruvennut. Tästä otin sen ajatuksen, ettei se isä itsekään ymmärrä sen paremmin, koska ei selitä, enkä lähtenyt sen koommin.

Siitä lähtein muuttui isän mieli minua kohtaan. Ennen vaikka kuritti ankarasti, hän kumminkin rakasti, mutta nyt loppui kuri ja rakkaus.

Me oltiin lampuotina ja velkoja alkoi karttua yli tavallisen. Isä ei niistä huolehtinut mitään. Sitte vasta, kun näki mikä tästä tulee, sanoi hän että ottakaa nyt nuoret miehet kiini asioista, minä olen aikani hoitanut, nyt on teidän vuoro. Tämäpä isän puhe kävi minun mieleeni ikävästi. Ei minusta tuntunut oikealta kerätä velkakuorma lastensa niskoille ja sitten heittäytyä itse huolettomaksi. Minun täytyi kai lähteä oman mökin laittoon, vaikka ikävältä tuntui isästä eroaminen.

Kuva kirjasta "The fairy tales of the Brothers Grimm" (1916). Digitointi British Library, jakelu Flickr Commons

Kotiseutututkimuksen ABC: Q, R ja S

Ikimuistoisen Saressalon esityksen jälkeen tiedän, että tietokirjojen kritiikki on hänelle sydämen asia. Alkulauseensa "Tietokirjan kirjoittaminen on julkista toimintaa." sekoittaa kirjan julkaisun sen kirjoittamiseen, jota hyvin harvoin tehdään julkisesti.

Lyhyehkön tekstin aiheena on kritiikin vastaanotto eli miten tietokirjan kirjoittajan tulee "suhtautua avoimesti saamaansa kritiikkiin, ottaa siitä opiksi ja miettiä, onkohan kritiikissä todella aihetta." Käytännön vinkkejä kritiikin saamiseen artikkelissa ei ole, vaikka Kotiseutuliitto välittää sitä nykyään maksua vastaan.

Mikko Närhi aloittaa osionsa Kustantaminen ja markkinointi toteamalla "Kotiseututeos on markkinoitava ensin kustantajalle ja sitten myös lukijoille." Hieman outoa, kun useimmat kotiseututeokset ovat omakustanteita. Niiden teossa Närhi näkee riskinä "että eteisen nurkassa makaa muutama laatikko kirjoja, joiden taitto- ja painatuskulut on maksettava ajallaan (arvonlisäveroineen)."

Oikea media huomauttaa monista erilaisista julkaisumuodoista. Hyviä pointteja, jotka olisivat sopineet ehkä paremmin jonnekin muualle ABC-kokonaisuudessa? Alaosa Kustannustoimittaja  kertaa samaa, joka oli Makkosen kirjoitusprosessissa.

Närhi suosittelee julkaisusta kiinnostuneelle markkinatutkimusta. Ilmeisesti hän ei miellä julkaisemista harrastustoiminnan osaksi vaan selkeästi tulonhankintaan pyrkivänä? Omakustanteen markkinointiinkin Närhi suosittelee vahvasti ammattilaisia. "Kirjan tuottoa voi jakaa mainostoimiston kanssa osana heidän palkkiotaan."

Mistä päästään rahoitukseen, joka on otsikossa rajattu tutkimukseen, mutta Saressalon kysymyksenä kuitenkin "millä saadaan katettua edellisessä luvussa hahmoteltuja tutkimus- ja julkaisukustannuksia." . "Edelliseen lukuun" ei ole linkkiä, tietenkään. Enkä keksi mistä pätkästä voisi olla kyse, vaikka kaiken olen nyt silmäillyt läpi. Ihan on kuin tekstit olisi kirjoitettu toisenlaiseen julkaisumuotoon...

Aakkoset loppuivat tähän.

(Arviointi perustuu sivuston tilaan 20.11.2014.)

Ohjeita reessä matkustamiseen

Vuoden 1765 almanakassa (Vanhan kirjasuomen korpus, Kotus) annettiin kansalle terveyden ylläpitämiseen ohjeistusta, johon sisältyy muutama maininta talvisesta matkustuksesta ja suomalaisesta pakkasenkestosta.

Ehkä meillä Suomen maalla on cowa pacanen, nijn on cuitengin tosi, että wähimmäxikin nijn monda, jos ei usiambata esimerickiä meillä ole nijstä jotca lämbymimillä mailla owat wiluhun cuolleet, cuin näillä mailla. Syy sijhen on, että me olemme enämmin tottunet kylmää kärsimään, ja olemme oppineet waromaan sitä turkeilla ja nahoilla. 

Mutta monicahtomat pettäwät itzensä, cosca he tielle lähteisänsä monilla palowijna ryypyillä pacasta luulewat estäwänsä; sillä kymmenestä, jotca wiluhun owat cuolleet, on tuskin yxi joca ei palowijnasta ole juowuxisa ollut. Paljota wijsahamasti teke se, joca ennen cuin hän matcustaman lähte, juopi yhden tuopin hywää olutta. 

Hillimätöin tosin on se, joca anda itzensä matcalle wäkewällä tuiscuilla; sillä cosca tie on umbehen juossut, ja lumi ja tuuli estäwät händä näkemästä tien-wijttoja ja merckejä, tatai hän tutultaki tieldä exyä, ja hengen waarahan joutua. 

Reen wieresä eli jälisä juosta, sijhen asti cuin ruumis hikehen tule, ja sitte jällens reesä istua, nijn cauwan että wilustamaan rupiaa, on waarallinen tapa. Sitä wastaan teke se taitawasti, joca ainoastans reen peräsä juoxee, nijn cauwoin, että enin wilua on yli mennyt, ja cohta istu jällens rekehen.

Aikuisten lisäksi mainitaan sylilapset erikseen. Kasteelle vietäessä lapsen hyvinvoinnista vastasi kummitäti eli cummi-muori, sillä äitihän jäi kotiin odottamaan kirkottamistaan viikkojen päästä.

Lapsia talwella matcoisa myötäns culjetta, on waarallinen asia, ja monda lasta owat kircko-tiellä wiluhun cuolleet, elickä myös tulleet tucahutetuxi cummi-muorilda, cosca hän hywätahtoisans, että wilua estä, on waatteita aiwan liki lapsen ymbärille tuckinut.

Kaarlo Karin piirrokset. Tuulispää 11.12.1903 ja 18.3.1904

Jouluhuvien jatkoksi

Jouluhuvien jatkoksi Velikullan numeroista 22-24/1901 kuva-arvoituksia Suomen paikkakuntien nimistä.

Velikulta ei nähnyt tarpeelliseksi julkaista oikeita vastauksia ja seuraan esimerkkiään.

Hyvää joulua!

Kaarlo Karin piirros. Tuulispää 11.12.1903

Jouluksi kotiin

Ylläoleva kuva Eero Järnefeltin maalauksesta julkaistiin Uudessa Kuvalehdessä 23/1895.Aiheena on koululaisten tulo jouluksi kotiin. Samasta teemasta julkaistiin Uudessa Kuvalehdessä 12/1893 Venny Soldan-Brofeltin piirros, johon liittyi alle kopioimani selostus.

Lukukausi on loppunut, totinen työ lukupöydän ääressä lampun valossa on vihdoinkin päättynyt. Viimeiset tunnit pidettiin tarkasti luvussa ja kun aina joka tunnin loputtua laskettiin, ettei ole enää kuin niin ja niin vähän jälellä, sytkähteli sydän levottomasti. Nyt ei ole kuin 4, nyt 3, nyt 2, nyt 1, nyt .. . Hih! hih! hih! huudettiin ja lähdettiin, paiskattiin pulpetit sillä räminällä kiini, että tiesi kai. Ei ehditty kuvalle hyvästiä heittää tovereilta, kuin jo kiidettiin aika kyytiä kadulla kortteeriin, jossa hevonen odotti valmiina. Syönnistä ei puhettakaan, rekeen vaan mitä pikemmin. Malttamaton mieli olisi toivonut päästä sähkösanoman kyydillä kotiin, taas vapauteen ja riemuun.

Lähtee kukin ajamaan, mikä "omalla" mikä kyydillä — kaupunkilaisten raukkain täytyy jäädä pois siitä ilosta. Lasketaan yhtä mittaa, yötä päivää, eikä ennen seisahduta kuin ollaan kotirappujen edessä. Kuta lähemmä kotia tullaan, sitä levottomammin sydän sykähtelee, väliin täytyy oikein hihkaista tutulle paikalle tien vieressä. Tuolta jo kuumottaa koti lumihuurteisiten koivujen välistä. Jo vilkkuvat tulet tutuista ikkunoista. Ja kotona kuulevat kulkusten kulinan, yhtäkkiä aukiaa ovi, josta kirkas valo vastaan välähtää, hevonen pysähtyy rappujen eteen, ja isä ja äiti kiirehtivät rapuille vastaan. Tuskin on ehtinyt hevonen seisattua eikä kuski vielä ennättänyt nousta istuimeltaan, kuin jo pikku Taavetti hyppää ylös rappuja suoraan äidin syliin. Siinä tervehditään ja päivitellään, kerrotaan pienet kuulumiset ja puuhataan kapineet sisään. Jo samana iltana hypätään kaikki huoneet, nuuskitaan joka nurkka onko mitään muutosta tapahtunut.

Mutta huomenna ollaan jo mäessä, lasketaan kelkalla, lasketaan suksilla, heitetään kuperkeikkaa ja "Vahti" laukkaa mukana haukkuen minkä jaksaa.

Kiireesti lähenee siinä touhussa joulun aatto. Tämä päivä on kuitenkin tavallista pitempi, on niin pimeäkin ja pilvinen, ei maita mäenlaskukaan, ei käynyt puolisella syöntikään. Kärsimättöminä odotetaan, että kun ne nyt sytyttäisivät sen joulukuusen, ettei niin kaukaa tarvitseisi täällä pimeässä kamarissa salin takana kuurottaa. Vihdoinkin tulevat sanomaan: nyt! ja silloin hyökätään yhdessä pallissa sisään valoisaan saliin, jossa joulukuusi kimaltelee monine kynttilöineen ja nuo riippuvat omenat ovat niin houkuttelevia ja piparkakut sylen suuhun tuovat. Pian viskataan joululahjat. Siinä ei ole enää pieniä eikä suuria lapsia, kaikki ovat yhtä innoissaan, yhtä ihastuneina lahjoihinsa: kirjoihinsa, karjoihinsa, leluihinsa ja lapsihinsa. Vasta myöhään hennotaan maata mennä, kun on syöty runsas illallinen lipeäkaloineen, joulupuuroineen. Pikku Taavetti näkee semmoista unta, että heidän navetastaan läksi suuri jono kaikenlaisia eläimiä, siinä oli kamelia, hevoista, lehmää, sikaa, koiraa, kukkoa, kanaa ja vaikka mitä. Toinen uni seuraa toistaan ja nukutaan pitkään.

Valppaimmat vaan jaksavat aamulla varhain nousta ylös joulukirkkoon, jossa kruunut kimaltelevat sadoista kynttilöistä ja huuruna nousee ylös ihmisten henki. Kirkon ympärillä on hevosia mustanaan, ettei tahdo tungoksesta selviytyä. Ja kun lähdetään pois kirkosta, on tie kolmikerrassa ajavia. Kotona olevain on hauska katsoa ikkunasta, kuinka jouluna kirkosta tullaan.

Anni P:nen, olopiirissään nimitetty Ruoti-Anniksi

Ahon veljesten Kuopiossa julkaisemassa Uudesa Kuvalehdessä ilmestyi kolmeosainen sarja Elämäkertoja alhaisosta. Sen ensimmäisessä osassa (1/1891) nimimerkki K.-H.:n kohteena on I:n pitäjässä, W:n kylässä tuolloin elänyt "Anni P:nen, olopiirissään nimitetty Ruoti-Anniksi". (Todennäköisesti hänen koko nimeään kannattaisi hakea Iisalmen haudattujen listasta vuodesta 1891 eteenpäin.) Tämä vuonna 1792 syntynyt nainen oli ollut ruotilaisena jo 30 vuotta, mutta

on hän vielä terve tullut jokaiseen taloon. Lapset odottavat Annin tuloa kuin kesän tuloa ja silloin joutavat entiset hoitajat pois tieltä. Pienin ja pahin juoninenkin häneen viihtyy. Mielellään suostuvat ne kätkyeen nostettaviksi, kun Anni alkaa hyräillen puhella:

Ulkoa unonen tulee,
Kyseleepi kynnykseltä:
Onko lasta kätkyessä,
Pientä peitetten sisällä j. n. e

Enimmät iltajuonet jäävät pieniltä juonimatta, kun Anni alkaa nukuttavan pehmeällä äänellä kätkyen liekunnan mukaan laulella:

Aa, aa akana,
tallin lukon takana.
Lapsipa nukkuu kotona
äitin selän takana.

Annin elämänvaiheista kirjoittaja tietää kertoa, että hän oli

tullut taloon naimiseen, vaan talosta hävittyä mökkiin. Kaksi lasta oli ollut, vaan ne kuolleet jo pienivä. Ikä kun oli seitsemänkymmenen lopulla, asettivat kyläkuntalaiset hänet ruotilaisena elämään määräviikot aina talossaan.

Ensi vuosina teki hän kaikkea talon työtä enemmän kuin ruokansa edestä ja vielä vanhanakin nousee ennen muita rukkia pyörittämään. Rukki on hänen työaseensa niissä taloissa, joissa ei satu lapsia olemaan. Ruoti-Annin pyhä alkaa lauvantaina puolisilla. Silloin viepi hän rukkinsa pois ja noutaa oman pienen kirjavasunsa ja alkaa lukea, eikä tarvitse silmälasia nytkään vielä. Perjantai-iltana jo kylpee siinä pelossa, että jos kylpy menee lauvantai-iltana myöhään. Ymmärryksessä ei näytä vielä vähintäkään hämmennyksen merkkiä, ei sen vertaa, että suostuisi isommille poikasille ilman tarpeetta laulamaan pienimmänkään noista lasten mielilauluista, eikä muillekaan. Vanhemmille ihmisille hän kernaasti kertoo sota-ajan kurjuuksista ja nälkävuosista, mutta ei mitään tarpeettomia.

Kuva Library of Congress via Wikimedia

Anna Fagerin juuret Kangasalan Vatialan Pekossa/Pekkalassa?

Maanmittaushallitus - Maanmittaushallituksen kartat - Alue- ja rajakartat - * Geogr. Del...fördelte till efterfölliande Pastorater Ikalist, Kyrå, Mohijerfwi, Karku, Törfwis, Wässilaks, Lämpilä, Birkala, Messukylla, Kangasala, Årriwessi, Keuru och Rowessi. (MH MH 10/- -) 

Ylläolevasta kartasta on melko vaikeaa saada selvää, mutta kyllä siitä erottuu Kangasalan kirkko ja Kaukajärven rannalta ehkä Vatialan kylä. Sen talo Pekko oli ollut autiona useita vuosia, kun sen otti viljelykseen vuonna 1692 Eskil Mattsson Kirstin-vaimonsa kanssa. Eskil kuoli 68-vuotiaana 27.5.1725 eli oli syntynyt vuoden 1657 paikkeilla. Poikansa Anders syntyi (myös kuoliniän perusteella laskettuna) vuoden 1677 paikkeilla eli perhe oli perustettu ennen Pekkoon muuttoa.

Eskil oli vuoteen 1709 mennessä luovuttanut Pekon isännyyden pojalleen Andersille, jolla oli viimeistään vuonna 1710 vaimo Anna Thomasdotter. Heidän lapsistaan vain 18.11.1722 kastettu Henrich on historiakirjoissa, mutta rippikirjassa 1708-1714 näkyy jo Johan ja Beata.

Rippikirjassa 1729-1737 Johanille on merkitty iäksi 26, Beatalle 23, Sophialle 14 ja Henrichille 12. Yleensä tällaiset merkinnät on laskettu yhtenä vuotena, jonka Henrichin tunnetun syntymävuoden perusteella olisi 1734. Johanin ja Beatan väliin kirjoitettu "född 1713" ei tällä laskutoimituksella sovi tarkasti kummallekaan. Mutta paremmin Beatalle, jolla ei ole yhtään lukutaitomerkintää edellisessä rippikirjassa, toisin kuin veljellään. Henkikirjassa Beata vilahtaa lapsuudenkodissaan vain vuonna 1736.

Rippikirjaan on Beatan kohdalleen merkitty "sold. h:u". Onko hän siis Vatialasta 22.1.1738 sotilas Bertel Fagerin kanssa avioliittoon vihitty Beata Andersd:r? Tälle Beatalle on paljon myöhemmin merkitty rippikirjaan syntymävuodeksi 1719. Ainakaan Kangasalassa lähiseurakuntineen ei Hiskin mukaan ole vihitty sotilaan kanssa toista Beata Andersdotteria Vatialasta.

(HUOMAUTUS 7.1.2015: Paikallistietoutta omaavan mukaan talon nimi on Pekka)

Lähteet
SAY Kangasala 1675-1694 s. 119, 1695-1714 s. 119, 1720-1739 s. 102, 1720-1739 s. 104,  1740-1759 s. 92
Kangasalan rippikirja 1708-1714 s. 179, 1729-1737 s. 182, 1773-1784 s. 200
Hiski Kangasala