lauantai 14. huhtikuuta 2018

Lisää Lukemisia kansalle

Pari vuotta sitten kävin läpi ja esittelin Lukemisia kansalle -sarjaa. Ilmeisesti tartuin epäolennaisuuteen, sillä julkaisusarjan digitoinneissa Turussa kirjastoalan ammattilaiset eivät ole nähneet tarpeelliseksi merkitä julkaisusarjaa kuvailutietoihin. Joten vain omasta mielenkiinnostani haravoin listan esiin käsityönä.

(Ilahduttavasti osa näistä osui katsaukseni digitointikatveeseen.)

P. S. Jos haluaisi kirjahistoriaa oikeasti ymmärtää, voisi avata Tuija Laineen tuoreen kirjan Kirjahistorian perusteet ja tutkimus. Hän esitteli julkaisun taustaa blogitekstissä.
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:

Kuningas merellä ja yksimielisesti valittu kirkkoherra

Sanomalehdessä Inrikes tidningar julkaistiin 12.6.1777 kaksi pikku-uutista Suomesta. Ensimmäisessä Turusta raportoitiin 9.6.1777 kuninkaallisen majesteetin onnellisesta saapumisesta Willemsundiin. Tämä paikka, jota Googlen kartta ei tunne, oli ulkosaaristossa 5 peninkulman päässä Turusta, 36 peninkulman päässä Tukholmasta ja 32 peninkulman päässä Helsingistä. "Näin ollen Hänen Kuninkaallinen Majesteettinsa purjehti 17 tunnissa 36 peninkulmaa". Eli oli lähtenyt Tukholmasta? Matkalla Helsinkiin, kun se kerran mainittiin?

Kyllä. Kuninkaan lähtö raportoitiin IT:ssä 9.6.1777, saapuminen Viaporiin 10.6.1777 IT:ssä 16.6.1777, lähtö Viaporista 12.6. ja saapuminen Pietariin 16.6. IT:ssä 26.6.1777, Pietarissa olosta IT:ssä 3.7.1777, suunnitellusta lähdöstä heinäkuun puolivälissä IT:ssä 10.7.1777, lähdön siirrosta 17. tai 18. päivään IT:ssä 24.7.1777, saapumisesta paluumatkalla Viaporiin 21.7. ja aikomuksesta jatkaa matkaa samana päivänä IT:ssä 28.7.1777, lähdöstä 22.7., ankkuroitumisesta Espoon saaristossa sekä saaapumisesta Tukholmaan 30.7. IT:ssä 31.7.1777.
Toinen pikku-uutinen oli lähetetty Raumalta 15.5.1777. Uudenkaupungin kirkkoherran vaalissa oli täysin yksimielisesti valittu Ephraim Höckert. Oli syntynyt kaupungissa ja toiminut siellä kappalaisena, mikä on varmasti vaikuttanut äänestykseen.
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , ,

perjantai 13. huhtikuuta 2018

Asiakaskokemuksia + avunpyyntö Sulvaa tunteville!

TL;DR: Ruotsista taas saatu nopeammin ja luotettavammin vastauksia tiedusteluihin.

1) Mutta aloitetaan paikallisella onnistumisella. Välitin Koulurekisteri-valitukseni Helsingin kaupungin palautejärjestelmän kautta asianomaisille tiedoksi ja sain ripeästi tyylikkään diplomaattisen vastauksen:
Kiitos käyttötestaushavainnoista ja tarkoista huomioista koulurekisterin tietojen puutteellisuudesta! Kirjoituksestasi tulee olemaan meille hyötyä kun lähdemme kehittämään koulurekisterin tietosisältöä.
Puutteista/virheistä/täydennystä vaativista kohdista koulurekisterin tiedoissa voi lähettää meille palautetta, korjaamme rekisteriä saamamme palautteen perusteella.
Tilaisuudessa huomauttu hakutulosten virhetilanne on korjauksessa, toivottavasti saamme sen kuntoon lähiaikoina.
2) Verkossa osui 3.4. eteen juttu Uppsalan yliopiston kirjaston digitoinneista, jossa oli hämärä viittaus 1600-luvun häärunoihin. Yritin saada tästä tolkkua ja samalla kysyin, onko siellä suunnassa painajainen Ruotsinmaalla hellittämässä eli runopainatteiden luettelot tulossa verkkoon. Huhtikuun 4. sain vastauksen
kortkatalogen över personverser som står i specialläsesalen har nyligen digitaliserats, och förbereds nu för publicering på hemsidan. Den kommer att bli offentlig i slutet av april eller början av maj. Så som du inte har väldigt bråttom kan du vänta med att resa från Helsingfors.
Jees! Ajoitus on surkea, sillä kuun vaihteessa pitäisi juuri olla Ruotsissa, mutta jees!

3) Runoista puheenollen toissapäivänä Kansalliskirjaston lehtisalissa kysyin päivystäjältä niiden mikrokorttiluetteloa. Hän johdatti minut hyllyyn, jossa oli A4:sina kaikenlaisia luetteloita, joihin en ole koskaan koskenut, mutta ei tarvitsemaani. Palasimme päätteen ääreen, ja ohjasin hänet hakemaan luettelon Doriasta. Vaikutti siltä, ettei ollut moista koskaan nähnytkään.

Samaan aikaan tiskille tuli Helsingin ulkopuolelta tullut asiakas, joka oli ihmeissään, kun enää eivät kaikki lehtien mikrofilmit olleet hyllyssä ja tilaukseen menisi kaksi päivää. Alkoi sitten päivystäjän avustamana tehdä tilausta. Kuulin, että kyse oli (ainakin) 1920-luvusta, joten katsoin asialliseksi huomauttaa, että kyseiset lehdet voivat olla käytettävissä digitoituina. Ehkä olisi pitänyt pitää suu kiinni, kun sekä asiakas että päivystäjä elivät ilmeisesti toista aikaa.

4) Kirjastosta ulostultuani vilaisin kännykkää ja huomasin saaneeni Riksantikvarieämbetiltä vastauksen edellisenä (!) päivänä lähettämääni tiedusteluun. (Tiedustelua lähettäessäni aloitin kiittämällä Sveriges kyrkor: konsthistoriskt inventarium julkaisusarjan digitoinnista. Hieman vanhentunutta tietoa (ja siksi tiedustelu), mutta erittäin käyttökelpoista Ruotsiin eksyvälle sukututkijalle. SSH-tutkimukseeni löysin muurihaudan ja hautakiven yksityiskohtaisen kuvauksen.)

5) Hautakivistä ja tiedusteluista tuli mieleen Berguddien hautakivi Sulvassa. Lähetin siitä viestin Pohjanmaan museolle 9.3.2018 ja sain seuraavana päivänä kuittauksen, että kysymykseni oli edelleenlähetetty maakuntamuseotutkijalle. Tästä ei ole kuulunut mitään kuukaudessa.

Edellä mainitun kansalliskirjastokäynnin aikana olin tarkastanut Berguddeihin liittyen Mauno Jokipiin Suomen kreivi- ja vapaaherrakunnat, johon oli kirjasta Solf kyrka lainattu kuva hautakivestä. Kyseinen kirja olisi pitänyt tietenkin hakea käsiini jo aiemmin, mutta parempi myöhään kuin milloinkaan, joten jatkoin Kaisaan, jossa se oli avohyllyssä.
Kirjassa oli muutakin hyödyllistä tietoa, mutta myös kuva (yllä). Hautakivi  (gotlantilaisesta kalkkikivestä eikä marmorista, kuten aiemmin kirjoitin) oli siis tallessa ja ilmeisesti pystyyn nostettuna kirkossa 1940-luvulla. Mutta onko se siellä edelleen? Saanko tähän vastauksen joltain Sulvassa käyneeltä lukijaltani, jossain vaiheessa museolta vai pitääkö Pohjanmaan suunnitetulla läpiajolla tehdä kieppi kirkolle?
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:

torstai 12. huhtikuuta 2018

Digilähteiden varassa Itämeren ja Atlantinkin yli?

Olin posottanut SSH-proggista melko intensiivisesti koko päivän eikä enää riittänyt aivokapasiteettia järjelliseen toimintaan. Mutta onneksi on Google ja uniikin nimen kanssa Mustasaaresta maailmalle päätynyt mies. Kuinka kummallisia tiedonmuruja voi löytää?


Se, että nanoserkkuni Gudmund Berguddin mainitaan eräässä perukirjassa vuonna 1794 olevan kauppias Elbingissä (Elbląg), on ollut esillä Genoksessa jo 1990-luvulla. Kiitos verkkohaun ja ruotsalaisten digitoiman Pro Patria -seuran jäsenluettelon, sain tietää hänen myös olleen vuonna 1778 varakonsuli Danzigissa (Gdańsk). Danzigista käsin, kauppiaana, hän kävi Tukholmassa ja tuli mainituksi Dagligt Allehandassa 30.7.1787. Mutta vastaavassa ilmoituksessa 24.2.1790 hänen sanotaan tulleen Elbingistä.

Puolassa digitoitu saksankielinen julkaisu Quellenkritische Beiträge zur Geschichte der gerechten und vollkommenen Johannis-Loge "Zu den Drei Kronen" (vormals "Zu den Drei Ankern") im Orient zu Königsberg i. Pr T. 1 (1896) on aivan kammottavassa käyttöliittymässä, mutta googlen poimima pätkä viittaa siihen, että veli Bergudd kuului johonkin loossiin Danzigissa vuonna 1776? Berguddin vapaamuurariuus näkyy etunimellisestikin tuoreemmassa ruotsalaisessa tutkimuksessa.

Oliko Gudmundilla perhettä? Hyvin mahdollista ja Amerikasta on kutkuttava tieto nuoresta puolalaisesta pakolaisesta vuonna 1797. Danzig kuului puolaan Gudmundin asuessa siellä, joten voisiko kysessä olla Gudmundin poika?
an interesting visit of a young Polish exile who had fought under Kosciuszko at Maciejowice and who was now employed in a counting house around the corner from the boarding house. His last name was Bergudd (Birkut). In his memoirs Peter A. Grotjan described the visit as follows: "It was a witness to their first meeting, because we went together to Kosciuszko's quarters. It was truly affecting. The weather beaten hero, carved into a cripple on the field of battle, some of his wounds still unhealed, fervently embraced his youthful companion and affectionately and repeatedly kissed him. Both of them shed tears, and their sobs were audible." (Hearing before the subcommittee on parks and recreation of the committee on interior and insular affairs. United States Senate ninety-second congress second session on S. 1973 A bill to provide for the establishment of the Thaddeus Kosciuszko home national historic site in the state of Pennsylvania, and for other purposes.)
Eksoottinen tieto ja aika eksoottinen lähde. Ilmiselvästi sama Bergudd on saanut kirjaan The Cincinnati miscellany, or, Antiquities of the West, and pioneer history and general and local statistics compileds from the Western general advertiser from April 1st, 1845 to April 1st, 1846. Volume II (1845, s. 140-141) muistokirjoituksen, jonka dramaattiselle lopulle löysin vahvistuksen toisaalta. Kirjoitus kokonaisuudessaan:
The old proverb in regard to certain individuals is, that they are born with silver spoons in their mouths. Without any apparent effort, every thing appears to succeed in their hands. Life is to them, from beginning to end, a succession of Olympic games of feasting and enjoyment. I suppose there are commensurate drawbacks on this state of things; but they are out of sight. 
Far different is the lot of another class in society, who, to preserve the figure of the proverb, enter life with wooden ladles instead of silver spoons in their mouths. Of this class was the unlucky individual with whom nothing succeeded, and who was finally led to the conclusion, that if he had been born a hatter, the Creator of all things would have constructed men without heads. Of this class was my friend Bergudd. 
Charles F. Bergudd was a native of Poland — a country whose people are dissatisfied at home, and more unhappy still abroad. He was born too early and too late — too early for the last revolution — too late for the first. But he was born for revolutionary times. Of his history he never spoke, further than to say, that he could not breathe, for a single day, in any other atmosphere than that of a republic, and that “where liberty dwelt, there was his country.” So he came to America; and, it was in a country town in the West, not far from Pittsburgh, that I made his acquaintance. He then spoke French indifferently, German worse, and English execrably. Of all nations on earth, the Poles appear the least fitted to acquire foreign languages; English at any rate. 
He had been endeavouring to get into business, first in Pittsburgh, and afterwards in the country; but all in vain. He had no genius for labour of any description; indeed, he had all our aboriginal Indian contempt for it. He felt himself fit for what he called better things. Perhaps, the poor progress he made when he assayed to learn some of the every-day employments, in which he found himself thrown into the shade by others, who were, intellectually, his inferiors, contributed to nourish this feeling. So, after months of well meant exertions of his friends, to tame him into civil life, he was given up as a hopeless case, and suffered to hunt, fish, and fill up his time as he saw fit. His manly feeling and good humour made him a general favourite. 
After some time, as was natural, he got tired of these profitless pursuits. “I must get at something,” he remarked to me one day; “ this kind of life will never do. I have written to Miranda, who is now in New York, and I understand intends to make a dash at the Spanish Main, and offered myself to fill up his noble band of volunteers.” In due course of time, an answer came, which sufficed to decide Bergudd to set off. A few days devoted to leave-taking for his journey, found him ready; and, followed by the best wishes of his neighbours, his old associates, he departed. 
I heard nothing of Bergudd, who had promised to write as soon as he had any thing to tell, for some weeks; and the first notice conveyed of his whereabouts, was a brief letter written soon after landing — of which I shall take the liberty to furnish an abstract. 
The letter was dated at some obscure town on the Spanish Main, in the rear of Cumana. 
After expressing his gratification at being on Terra Firma, he proceeded to draw a vivid picture of the enthusiasm with which all classes — the priests excepted — received their advancing detachment. Coro, an important town in the interior, was in an insurrectionary state. Varinas and Angostura were ripe to follow its example. Indeed, the whole country was receiving its liberators with open arms. Every thing he saw and heard was portrayed, as the French say, couleur de rose. A mighty Republic would be erected in Venezuela above all Greek, above all Roman fame; and the gallant spirits who were to carry the great enterprise into effect, would obtain a distinguished niche in the temple of history; their memories consecrated by the grati- tude and happiness of the future millions of this magnificent empire. The letter wound up as it had been commenced, in the most exulting spirit; and, the writer only regreted that I could not witness and participate in his triumphs. 
Well knowing the sanguine spirit of my friend, and still looking on the adventure as a wild chimera, I was folding the letter to put it in my pocket-book, when I observed a line or two which was written across on the margin, with paler ink, and doubtless of a later date. I glanced them over and deciphered, “To-morrow, at 10 o’clock, I shall be hung, it's a hell of a business.”  
Poor Bergudd! I read with melancholy interest the narrative of the final scene, which made its appearance in due time, in one of our Atlantic cities. He died as he had lived, firm and fearless, and living in the future. “ Miranda will soon be here, and settle all accounts with these scoundrels. O, Liberty! dear as the breath of life to me, I die thy willing martyr!” He then submitted to his sentence. I never saw a man who filled up in the living individual, so completely my idea of a hero. He should have died by the side of Kosciusko, when dragged to his dungeon, or Skrzynecki in the last hour of Poland’s death struggle for liberty, 
While mute they watched till morning’s beam, Should rise and give them light to die.
Kuvat Wikimedia: Elbing, Gdansk (Pjama CC BY-SA 3.0), Kościuszko, Miranda
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: ,

keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Kun kasteet eivät ole järjestyksessä

Aina pitää tarkistaa alkuperäinen eikä luottaa Hiskiin, neuvovat viisaammat. Erinomainen ohje, mutta laiskana ihmisenä en sitä ole seurannut esimerkiksi blogitekstejä väsätessä.

Sukukirjat ovat hieman toinen juttu, joten Berguddin jälkipolvia SSH-käsikirjoitukseen sijoittaessani aloin ihmetellä 1600-luvun lopun päivämääriä. Syntymäpäiviä vai kasteita, pitänee tarkistaa varmuuden vuoksi. Mutta tämä ei ollutkaan suoraviivainen hyppy Hiskistä Digihakemiston kautta digikuvaan. Hetken ihmeteltyäni vertasin järjestelmällisesti kahta ympäristöä ja tein Digihakemistoon kommentit Hiskin riveistä:

Ovatko kasteet epäjärjestyksessä Hiskissä, digitoidussa kirjassa vai molemmissa? Ensin näytti siltä, että kyse ei olisi niin yksinkertaisesta asiasta kuin, että sivu tai kaksi olisivat eksyneet kirjaa uudelleen sidottaessa uuteen paikkaan, sillä ensimmäinen saumakohta on keskellä sivua.
Jollain ilveellä kopioinnin monissa vaiheissa päivänselvän "Anno 1692" otsikon edellä oleva kaste on kirjattu vuodelle 1694 eikä vuodelle 1691. Päivämääräjatkuvuus puhuu sen puolesta, että myös edellinen aukeama (ja näin ollen sillä olevat kaksi Bergudd-kastetta) on vuotta 1691.

Olettaen, että kuvauksessa ei ole hypitty fyysisissä sivuissa, vuotta 1691 olisi myös tätä edellisestä aukeamasta ainakin oikeanpuoleinen sivu, joka alkaa maaliskuun päiväyksellä. Tulkintaa vahvistaa alakulman laskutoimitus, joka kertoo myös mielenkiintoista tarinaa hautauskirjauksien ikäkirjausten tarkkuudesta.

Mutta aukeaman vasemman sivun kääntöpuoli (ja täten koko kirja) alkaa melko selvästi numerolla 1694 ja kattaa ajan helmikuusta kesäkuun 16. päivään. Kuuluuko tämä yksittäinen sivu oikeasti toisaalle kirjaan?

Vuosi 1695 alkaa omalta sivultaan. Jos vasen puoli on vuotta 1694 se kattaa kääntöpuolineen ajan kesäkuun lopusta vuoden loppuun. Kun taas edellinen sivu päättyy lokakuuhun ja on alakulman laskutoimituksen perusteella vuotta 1693. Eli kirjan ensimmäisenä oleva sivu kuuluu oikeasti tämän aukeaman keskelle.

Dokumentoidessani nämä päättelyt Digihakemistoon totesin, että kirjasta taitaa puuttua joku sivu tai joku muukin sivu on väärässä paikassa. Vuosi 1692 vaikuttaa vajaalta. Tarkennuksia vuosiluvuttomiin sivuihin voisi vielä irrota vertailulla haudattujen listaan ja varhaisiin rippikirjoihin.
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: ,

tiistai 10. huhtikuuta 2018

Sepän tyttären antama opetus

Maria Hagfors syntyi Lopen Sajaniemessä vuonna 1817 sepän tyttäreksi. Vanhempansa saivat vuonna 1818 papilta varoituksen epäsopuisesta avioliitosta eli kotielämä ei ollut auvoista. Mariankaan nuoruus ei ollut aivan vaiheeton, sillä pappi on rippikirjan huomautuskenttään ahtanut lukukelvottoman paljon tekstiä.

Solmittuaan avioliiton torpparin pojan kanssa 14.7.1850, Maria synnytti 3.5.1851 pojan, joka sai kasteessa nimekseen Augustinus. Perheen muuttaessa Vanajaan tapahtui onnettomuus, joka on ehkä osaltaan kannustanut Mariaa antamaan pojalleen parhaat mahdolliset lähtökohdat. Miten lie itse oppinut lukemaan ja kirjoittamaan? "Itsekseen"?

Augustinuksen kertoman mukaan
Seurakunnassa, jonne muutettiin, alkoi äitini, heti kun olin parantunut, harjoittaa minua lukemisessa. Kun aapinen ja katkismus olivat selvinä, harjoitti äiti muun ohessa myös kirjoitusta. Itsekseen opetellut kuin oli, ei hän luottanut omaan kirjoitustapaansa, vaan hankki minulle vanhoja ruotsinkielisiä oikeuden pöytäkirjoja (protokollia), ettei tarvinnut aivan orjallisesti pysytellä aapisen kannessa olevassa kirjoitusaakkos-taulussa. 
Sitten osti hän 5:llä kopeikalla pienen lasku-oppikirjan. Se oli isäni mielestä jo liikaa. Työmiehen poika ei sellaista tarvitse. Mutta äitini koetti puoliaan pitää, eikä isälläni ollut tapana pitkältä vastustella. 
Äitini selvitteli: "Meillä ei ole pojallemme perinnöksi eikä muuksi osuudeksi antamista maata eikä muutakaan omaisuutta, niin tarvitsee hänen edes saada oppia, muuten hänen täytyy tehdä ikänsä muiden hyväksi työtä, niinkuin isäkin on tehnyt. Jolla ei ole itsellään maata, harjoitelkoon jotain muutakin kuin maanmiljelystä, esim. käsityötä, kauppaa tai teollisuutta. Ja vaikka panisi hakemuksen siltavoudin virkaan, niin tarvitsee siinäkin kirjoitusta ja räkninkiä. Ja kunhan saa kotona oppia, hankkikoon kokemusta muualta." 
Ja kun ei ollut omassa kunnassa koulua eikä lainakirjastoa, lainasin läheisestä kaupungista, 5:n kilometrin päästä, joukon hyviä kirjoja.
Kaupungilla tarkoitetaan Hämeenlinnaa, jossa kirjasto avattiin vuonna 1861.

Lähteet: Työväen lehti 35/1896, Lopen kastetut, Lopen rippikirja 1846-1852 s. 298, Lopen rippikirja 1853-1859 s. 283, Lopen rikosluettelo, Lopen muuttaneiden luettelot, Vanajan muuttaneiden luettelot, Vanajan rippikirja 1852-1858 s. 281, Vanajan rippikirja 1859-1865 s. 311, Häme-wiki
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: ,

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Esiäitini Maija Kauramitta

Viikonlopun tutkimusponnistuksen osana tuijotin vihdoin vuonna 1669 Norrköpingissä kuolleen esiäitini nimeä niin kauan, että uskalsin tehdä siitä tulkinnan.
Maria Habersatz. Norrköpingissä (huomaamani) lisänimet ovat olleet järjestään ammattinimikkeitä, joten ajattelin oitis (varsinaisesti ajattelematta) saavani nimestä lisätietoa esiäidin sosiaalisesta taustasta. Googlaukset tuottivat heikon saaliin ja konekäännös ei auttanut yhtään, joten joukkoistin.
Linkittämäni tutun sijaan eka vastaus tuli tutun tutulta ja tämän tutulta.



Hieman myöhemmin toisaalta

Ei auta itku markkinoilla, esiäidin lisänimi on kauraerä/kauramitta/kaurasatsi. Onko saanut nimen itselleen vai perinyt isältään? Oliko jompi kumpi erinomaisen hyvä (tai huono) kauran mittaaja? Sai perinnökseen pelkkää kauraa? Putosi kauraan? Viljeli kauraa ja maksoi sillä (kuuluisasti) veronsa? Piti kievaria ja vahti ekstrahuolellisesti kauramaksuja?
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita:

Jalmari Finnen sukututkimustoimistossa

Kyltti Mariankadulla Helsingissä
Toverikunnan numeroon 4/1927 kirjoittanut T. V. oli taivaltanut  
Kruunuhakaan kirjailijan asunnolle ja soitin ovikelloa. Vastaani tuli samettiseen aamukauhtanaan puettu teräväkatseinen mies, kirjailija itse. Muita ei talossa olekaan, sillä kirjailija hoitaa yksin koko taloutensa. Menot supistuvat siten sangen vaatimattomiksi ja kalliin kotiapulaisen palkkarahat saavat nekin upota sukututkimustöihin. 
Varmaankin sama T. V. kirjoitti Finnen luona käynnistä hieman eri tyyliin lehteen Vapaita sanoja 1/1928.
Ilmassa on tupakansavua ja arkistopölyä, mikä saa jokaisen historiasta innostuneen tuntemaan olonsa kodikkaaksi. Vanhoja muistoesineitä on siellä täällä kohtalaisen hyvässä järjestyksessä.  
— No jos huvittaa, niin katsellaan näitä kahvin kiehuessa. Tuossa on pieni keskiaikainen lamppu, joka toimii tupakkakuppina, tuossa Otavan antama vanhalla suomenkielellä pergamentille tekstattu kirje. Se rikkiammuttu Monna-Liisan kuva on saanut jäädä muistoksi sotakeväästä. Tämä on puuman nahka ja nuo kaksi — (tjah, en tiedä, muistanko oikein, mutta eläimen nimeksi mainitsi isäntä tshikrik tai ainakin sinnepäin). Tuon taskumikroskoopin olen saanut lahjaksi — etsivältä keskuspoliisilta. Piikkikaktus, jonka näette tuolla, on Itämailta tuotu ja samaa lajia kuin se, mistä Kristuksen orjantappurakruunu katkaistiin. Tuossa on käsikirjoituksiani (kunnioitusta herättävä pinkka!) ja tuolla takahuoneessa korttilaatikoita.
 Toverikuntaan palaten.
Katsokaa nyt, kun selitän, alkaa kirjailija. Näihin korttilaatikoihin olen apulaisteni kanssa, joita minulla nykyisin on viisi, koonnut henkilötietoja 26 hämäläisestä pitäjästä. Olemme käyneet, läpi valtavan määrän tuomiokirjoja, rippikirjoja, kirkonkirjoja j. n. e. Aineisto on tavattoman runsas. Työ täytyy suorittaa systemaattisesti. Sitä varten olen, kehittänyt oman järjestelmäni ja opettanut apulaiseni käyttämään sitä. 
Jalmari Finnen arkisto on Tampereen kaupunginarkistossa.
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: ,

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Sekavat perukirjat

Olen eilen ja tänään vihdoinkin aloittanut Schildtit ja Spolstadin Hohenthalit -käsiksen työstämisen. Perustutkimuksen piti olla tehtynä, että siitä vaan kirjoittamaan. Mutta kirjoittaessa nimenomaan huomaa aukkoja tiedoissa ja päättelyissä ja niin päätyy sitten kuitenkin selaamaan sivukaupalla seurakuntien historiakirjoja.

Seurakunnalla ei sinänsä ole väliä, mutta tällä kertaa se oli laivastotukikohta Karlskrona. Laivaston upseerille vaimoineen syntyi kastettujen listauksen mukaan ainakin lapset
  • Brita 1719
  • Maria Charlotta 1720
  • Margareta Christina 1721
  • Johan 1723
  • Carl 1725
  • Eva Catharina 1727
  • Hans Henrik 1729
Ylivedetyt olivat varmasti kuolleet ennen esikoista, jonka perukirja tehtiin 22.9.1792 Karlskronassa, jossa käsittääkseni kaikki sisarukset asuivat. Eli oletettavasti pitivät sen verran yhteyttä, että tiesivät kuka oli elossa ja kuka kuollut? Ja muistivat toistensa nimet?

Perukirjan mukaan Britan koko nimi oli Brita Sophia. Hänet perivät veli Johan ja sisaret MARIA CATHARINA ja EVA CATRINA. Jälkimmäinen löytyy listasta ja edellinen tarkoittanee Maria Charlottaa.

Seuraavaksi (Britan perukirjan tekemisen jälkeen) kuoli Maria Charlotta, jonka perukirja tehtiin Karlskronassa 6.12.1793. Perijöinä veli Johan ja sisaret MARIA CATHARINA ja EVA BEATA. Eli Maria Catharina edellisessä perukirjassa ei tarkoittanut Maria Charlottaa, vaan on sisarus, jonka kaste minulta puuttuu? Miksi Maria Charlottaa ei olisi mainittu Britan perijänä?? Mistä on keksitty Evalle uusi nimi??? Kun hän on omakätisesti allekirjoittanut saman paperin!
Ja oli allekirjoittanut edellisenkin.

Johanin käsiala on sujuvampi, joten hän on ainakin ollut lukutaitoinen. Kun kaikki sisarukset ovat samasta avioliitosta, niin millään en ymmärrä miten yhden kuoltua on perijöitä edelleen sama määrä.

Johanin perukirjaa en valitettavasti ole paikallistanut. Mystinen Maria Catharina on joko kuollut oikeasti tai kadonnut muistista, kun Eva Catharinan perukirja tehtiin vuonna 1802.

Tulkintani on, että Margareta Christinan olisin voinut myös vetää yli, hän on kuollut ennen Britaa. Britan perukirjaa tehdessä kynää pitänyt sekoili ja teki Maria Charlotesta Maria Catharinan. Seuraavalla kerralla oli ehkäpä esillä edellisen perukirjan kopio, jota sitten käytettiin mallina turhan uskollisesti, mutta samalla sekoittaen ainoan jäljellä olleen sisaren nimen?

Vai olisiko perheessä, jossa on MARIA Christina ja Eva CATHARINA voinut olla lisäksi MARIA CATHARINA? 
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita:

Täydennysosia

1) Muutama vuosi sitten kirjoitin Herman Fritiof Antellin isoäidistä ja tämän sisarista ja mainitsin Antellin kokoelmat Helsingin nähtävyyksissä vuonna 1897. Antellista itsestään löysin Kodin-ystävästä 11/1893 yllä olevan komean kuvan, joka piti päästä jakamaan.

2) Maaliskuun 10. valitin Hiskistä ja loppukaneettina kuukausia kiinni olleesta SSS:n kirjastosta. Maaliskuun 21. seuran tiedottaja ilmoitti kirjaston olevan kerran viikossa auki. Silkkaa sattumaa?

3) Historioitsijoiden piirroskuvista puuttunut J. R. Danielson-Kalmari tuli vastaan Juho Saarisen (s. 18.6.1846) kirjassa Muistelmia lapsuudenajalta ja kouluvuosilta (1920)
Erittäinkin [12-vuotias] Riku oli niin edistynyt, että hänessä saattoi nyt jo aavistaa tiedemiehen alkua ja muutakin tulevaisuuden miestä. Hän puhui harvakseen ja lausui sanottavansa harkitummin kuin moni vanha mies. Historiallisia teoksia oli hän jo lukenut koko joukon ja sitä tehdessään oli hän muodostanut historiallisista henkilöistä ja tapahtumista omintakeisen mielipiteen, arvostellen eri historioitsijoita, jotka olivat näistä kertoneet. Häveten tunsin hänen rinnallaan kääpiömäisyyteni historiallisissa tiedoissa. (s. 235)
4) Teloitustaulukkoni oli räpellys alunperinkin ja totisesti nyt kun Ylen jutusta selvisi, että Mikko Moilanen on aiemmin uutisoitujen teloituspaikkojen ohella kirjoittanut tapauskertomukset erilaisten pöytäkirjojen ja muun aineiston pohjalta yli 1300 ihmiskohtalosta. Joko en lukenut huolellisesti tai artikkelista ei selviä, missä muodossa Moilanen aineistonsa jakaa vai työstääkö hän siitä edelleen omaa tutkimusta.

5) Vuosia sitten tein sanomalehtikoosteen susista ja lapsista. Väärin tietenkin tein. Marraskuussa Turun yliopiston kulttuurihistorian blogissa Heta Lähdesmäki kirjoitti
Susien tekojen syitä tulisi pohtia – aikalaisetkin tekivät niin. Helsingin Sanomien kirjoituksessa keskityttiin referoimaan 1800-luvun sanomalehtien kuvauksia tapahtumista. Tällöin unohtuu lähdekritiikin käyttö: sanomalehtien, aikalaiskirjallisuuden, tilastojen tai kirkonkirjojen kuolinsyymerkintöjen antamia tietoja ei voi ottaa täysin annettuina.
6) Joulukuisella Lontoon keikalla törmäsin kirjakaupoissa ja museokaupoissa useiden lapsille suunnattujen naisten historiasta kertovien kirjojen asetelmiin ja mietiskelin rantautuuko trendi Suomeen. No, tottakai.

Kuukausi sitten tuli tietooni Mesenaatti-kampanja, jolla rahoitetaan kirjaa Sankaritarinoita tytöille. Innoitus on saatu Elena Favillin ja Francesca Cavallon kirjasta Iltasatuja kapinallisille tytöille – 100 tarinaa ihmeellisistä naisista ja kustantajana Into.

Sitten S&S ilmoitti julkaisevansa elokuussa kaksi lasten ja nuorten tietokirjaa suomalaisista naisista. Ida Salmisen ja Riikka Salmisen Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa, kuullostaa hyvin samantapaiselta kuin edellä mainittu. "Satumuotoisia, henkilöhaastatteluihin ja taustatutkimukseen pohjautuvia tositarinoita." Elina Tuomen Itsenäisiä naisia – 70 suomalaista esikuvaa on jotain muuta?

Tuleekohan Atenalta, Otavalta ja WSOYltä jotain vastaavaa? Nostaako joku esiin naisen, josta en ole koskaan kuullutkaan? Raili Mikkanen työstää kirjaa Minna Canthista ja kirjoittaa: "Arvasin aloittaessani, että Minnan juhlavuosi 2019 tuo tarjolle muutamankin kirjan, mutta en tosiaankaan osannut arvata niitä tulevan niin monta kuin tänä ja ensi vuonna on ilmestymässä. Eli saas nähdä, miten minun käy."
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Tilaa: Blogitekstit (Atom)