Tutkimusta 1600-luvusta oluen kera

Cornelis Dusart: Drinkende man, 1685
Rijksmuseum

Pari viikkoa sitten Katja Tikka puolusti menestyksekkäästi oikeushistoriallista väitöskirjaansa Laivojen tuomaa lakia. Ruotsin ensimmäiset kauppakomppaniat 1600-luvulla ja "kiitos" koronan, tilaisuutta saattoi seurata oman tietokoneen ääressä. Tänäänkin pitää tai saa olla ruudun ääressä, sillä Tampereen yliopistossa Jenni Lares puolustaa väitöstutkimustaan Alkoholinkäytön sosiaaliset merkitykset 1600-luvun länsisuomalaisessa maaseutuyhteisössä. 

Perinteiseen tapaan käytän näitä tuttavieni suorituksia aasinsiltana opinnäytelinkkivaraston tyhjennykseen.

• Simon Ståhlkrantz & Ossian Möller: Barocktakstolar i Sverige: en byggnadsteknisk och arkitektonisk dokumentation och analys
• Kirsi Kuokkanen-Shrestha: Tähtiaurinkokello osana Tornion varhaismodernin ajan murrosta
• Josefin Lindegren: Tre äkta par : Svenska pendangporträtts syfte och funktion hos adeln ca 1590–1620
• Maria Törngren: Djurisk agens: Andra djurs agens i reseskildringar från 1600-talet
• Paul Borenberg: Vardagsliv i underordning, Stockholm 1600-1635.
• Bo S. Lindberg: Peregrinatio medica: Svenska medicinares studieresor i Europa 1600–1800
• Daniel Samuelsson: Sveriges ståthållare och bönders svar mot Danmarks invasion i södra Sverige under Kalmarkriget 1611–1613
• Ellinor Törnquist: Människoöden vid tinget: En mikrohistorisk genusanalys av män och kvinnor i Vendel socken 1615-1645
• Jessica Grünn: Kona tills du annat kan bevisa : Kvinnligt aktörskap vid Ekenäs rådstuga 1623-1695
• Robin Engblom: Olaga handel och lekmannarätt i Åbo och Ekenäs under den svenska stormaktstiden : Det lokala rättsväsendets funktion i 1600-talets Åbo och Ekenäs
• Erkki Hietaniemi: Pohjanmaan rykmentti Preussin sodassa 1626–1629 : Rekryyteistä sotilaiksi ja selviytyminen sotaretkellä
• Martin Jonliden: Smålands husarer eller hakkapeliterna? : En litteraturstudie om det svenska kavalleriet och dess utveckling under åren 1630-1632
• Alexander Engström: Olikhetens praktiker: Adlig begravningskultur i Sverige c:a 1630-1680
• Julia Grauers: I längden lär det än tå icke räckia til, at gifta idel Adel medh Adel: Om äktenskap över ståndsgränserna i stormaktstidens Sverige
• Gunnar Ernsth Bravell: Förenade mot elden: En analys av stormaktstidens brandordningar
• Westergren, Eric: Till dess att intressena skiljer oss åt: En studie av Sveriges riksråds utrikespolitiska relationer med Danmark och Ryssland åren 1633-1645 
• Anton Sannestam: Skilda världar: En jämförelse mellan domar från öländska häradsting år 1635-49, hur dessa behandlats i Göta hovrätt och den svenska civiliseringsprocessen
• Johan Jergander: Ett Öga Österut: Hur det svenska riksrådet såg på de östra provinserna under 1640-talet
• Harri Uusitalo: Tausta, tekijä ja kieli : filologinen tutkimus Aitolahden koodeksin lainsuomennoksesta
• Anton Sannestam: Död som skådespel: En mentalitetshistorisk analys av skenavrättningar som utdömts av Göta hovrätt mellan 1648 och 1653, samt jämförelse med förhållanden i England och Tyskland 
• Anders Bäckman: Vedkompaniet: En studie i tidig modern handel och organisation
• Gunder Parenmark: Konserverad änka: Konservering som företeelse i samband medkyrkoherdars frånfälle i Visby stift 1650-1850
• Ari Luomajoki: Piispojen muotokuvat
• Elena Veräjä: För att undkomma Guds vrede: En studie om rättsliga processer rörande religionsbrott bland samer och påstådda häxor i Sverige 1668–1687
• Johanna Niemelä: Paatunut, parantumaton, jumalaton : Malin Matsdotter Ruotsin suurten noitavainojen ajan yhteiskunnallisten ihanteiden vastakohtana
• Camilla Stjärnvarg: "huadh syndz:r iagh på annat sätt hafr bedrijfuit, så är iägh lichwäl frij för trulkonsten": En genusanalys av trolldomsprocessen i Torsåker, Ångermanland 1674 
• Hammar, Agnes: Häxprocesserna i Sveg och Alsen: En komparativ analys av två socknars häxprocesser i Jämtlamds län under 1670-talet
• Johnsson, Viggo: Farliga förbindelser: Betydelsen av vänskap, status och suveränitet i diskussioner om svensk allianspolitik 1680–1683
• Uvén, Peter: Oväsendet: Det samiska motståndet mot kristnandet i Arjeplog, 1682-1693
• Sara Itkonen: Ruoka ja rikos: Ruokapulasta hätäravintoon ja varkauksista väkivaltaan Suomessa 1684–1700
• Clara Strömberg: Making Carolean Theatre Real: Johan Sylvius’s painted performances and their surroundings in the Drottningholm Palace

• Paula Wallin: "Ja niin jäi Sarsa näkemään nälkää" : Kangasalan Sarsan mullistus 1604: narratiivin tulkintakehyksiä
• Vendela Sund: Stormor i Dalom: Margaretha Hansdotter: En historiografisk studie av beskrivningar av en prostinna på 1600-talet
• Svensson, Martin: Vems ärenden går elden?: En historiografisk jämförelse av Sveriges och Finlands häxprocesser ur ett genusperspektiv
• Moa Olsson: Krig och blod, eller okända lotsar?: Stormaktstidens Sverige hos Sabaton och Stefan Andersson
• Emina Sikiric: Bilden av drottning Kristina: En kvalitativ läromedelsanalys utifrån ett genusperspektiv av historieläroböcker för gymnasiet mellan 1906–2018

Ja vielä pari muuta linkkiä

• Hostikka, Maria: Kaikuja Peilisalista: barokkitanssin perusteita
• Veli Pekka Toropainen: Turun raatihuoneen vankilassa 1600-luvulla
• Henri Hannula: Lastuja tutkimusprojektista: Turun palo vuonna 1681 hollantilaisasiamiehen silmin
• Mari Välimäki: Turun palo 1681 – mitä raastuvanoikeuden pöytäkirjat kertovat?

Historiantutkimuksen etiikasta

Yksi eilisessä kuukausiraportissa mainitsemistani verkkokursseista oli jatko-opiskelijoille pakollinen kurssi tutkimusetiikasta. Siinä kuunneltiin videoita ja kirjoitettiin lyhyehköjä reflektioita. Etenin aika rivakasti ja koin oppineeni suhteellisen vähän. Kunnes pääsin lopputehtävään, jossa vähemmän yllättävästi piti vilaista omaa alkutehtävää ja mietiskellä oppimaansa.

Alkutehtäväni sisältö perustui siihen mitä muistin kirjasta Historiantutkimuksen etiikka (2017). Olin kirjoittanut siis pääasiassa siitä, miten pitää huomioida tutkimuskohteet eli menneisyyden ihmiset ja jossain määrin myös elävät, joilla on menneisyyteen henkilökohtainen suhde.

Kaikkien tieteiden kurssilla etiikka kattoi paljon enemmän osa-alueita. Esimerkiksi huomioonotettaviin tahoihin piti ottaa mukaan toiset tutkijat ja tutkimuksen hyödyntäjät. Häpeäkseni tajusin vasta kyseisen tehtävän palautettuani, etten ollut sidosryhmäksi tunnistanut (mahdollista) tutkijayhteisön ulkopuolista lukijakuntaa. Auts! Näinkö nopeasti unohtuu omat lähtökohdat?

Harjoituksista jäi mieleen myös se, jossa piti kirjoittaa "lista ainakin kymmenestä erilaisesta sepittämisen/ vääristelyn mahdollisuudesta omalla tutkimusalallasi." Lista syntyi melko helposti, mikä mielenlaatuni lisäksi (toivottavasti) kertoo myös historiankirjoittamisen luonteesta. 

1. Arkistoaineiston tuhoaminen tai piilottaminen
2. Viittaus olemattomaan arkistomateriaaliin tai kirjallisuuteen
3. Viittaus aineistoon tai kirjallisuuteen, johon ei ole tutustuttu
4. Olennaisen tutkimuskirjallisuuden ohittaminen
5. Aineiston rajaaminen tarkoitushakuisesti
6. Aineiston tarkoituksellinen väärinlukeminen
7. Aineiston ylitulkinta
8. Tietoisesti harhaanjohtavat ilmaisut
9. Monivaiheinen analyysi, jonka välitulokset eivät ole tarkistettavissa
10. Aineiston käsittelyn kuvaaminen suunnitelmallisempana kuin mitä todellisuus oli

Kyseistä aihealuetta tunteva pystyy toki uudesta tutkimuksesta havaitsemaan, jos merkittäviä lähderyhmiä tai tutkimuskirjallisuutta on sivuutettu. Mutta yksittäisten ylitulkintojen tai yksityiskohtien keksimisen huomaaminen jää sen varaan, että joku älyää niitä epäillä ja viitsii lähteet tarkastaa. Ja jos "lähteenä" on se tutkijan hallussa ollut ja tutkimusuran jälkeen hävinnyt "tietokanta", niin jäljelle jää vain epävarmuus.

Lopputehtävää kirjoittaessani aloin epäillä, etten muistanut Historiantutkimuksen etiikan sisältöä kunnolla. Otin kirjan esille ja sisällysluettelosta totesin, että ainakin tietolaatikoissa laajempi yhteiskunta ja tutkijayhteisö olivat esillä. Jälkimmäisestä muistinkin tekstin, jossa huomautettiin, että muiden tutkijoiden työ pitää tuntea ja siihen viitata. 

Täysin olin unohtanut Marja Kokon osion Plagiointi, kierrättäminen ja muut tiedeyhteisön harhauttamisen menetelmät. Kokko tuntuu asettaneen sanansa varovasti, mutta tuntemaani todellisuutta vastaavat virkkeet "Plagioinnin tunnistaminen ja sen osoittaminen tahalliseksi on historiantutkimuksessa vaikeaa myös tieteenalan luonteen vuoksi. [...] Omien ajatusten erottaminen toisten tutkijoiden tuottamasta tulkinnasta voi olla hankalaa, kun yleisen hyväksynnän saanut tulkinta muuttuu "yleistiedoksi"."

Erityisesti väikkäriä varten olen tutustunut yksittäisen tutkijan vuosien varrella samasta aiheesta kirjoittamiin artikkeleihin ja tutkimuksen kierrättäminen on ollut selvää. Mutta olisiko se vältettävissä, kun/jos jokaiseen julkaisuun käytännössä tarvitsee saman intron? Kokko on todennut, ettei keskustelua siitä, miten määritellään tieto uudeksi ja tiedettä edistäväksi, ole historiantutkimuksen alalla "juuri käyty" eikä minulla ole siitä havaintoja myöskään viime vuosilta.

Kokko otti siis esiin kaksi aluetta, joiden määrittely ja käsittely on hankalaa. Otsikkonsa lupaamia muita harhautusmenetelmiä en löytänyt. Voi tietenkin ajatella, että on itsestään selvää, ettei esimerkiksi ylle keksimiäni syntejä saa tehdä. Mutta etiikkakurssin opetuksia oli myös se, että luottaminen yleiseen hiljaiseen tietoon vie ennemmin tai myöhemmin ongelmiin.

Kuva tuntemattoman tekijän kirjasta The New Book of Nonsense (1864)

9. kuukausi jatko-opiskelijana

Syyskuun jatko-opiskelu alkoi opintopistepainotteisesti, kun yritin taas saada tolkkua ja selvyyttä keväällä uudistuneeseen opintosuunnitelmaan. Siitä piti tehdä oma insinööriaivoille sopiva taulukko ennen kuin valkeni, mitä oli tehty ja mitä tekemättä. Tekemättä oli, joten ilmoittauduin yhtä aikaa kolmelle verkkokurssille. Yhdellä niistä piirsin ensimmäisen tehtävän vastaukseksi yllä olevan kuvan. Mukaan pyydettiin myös sanallinen selostus, mikä oli varmasti tarpeen. 

Kaksi muuta kurssia olivat tavanomaisempia asynkronisia toteutuksia, joissa luettiin ja kuunneltiin verkkoaineistoa ja tehtiin pienempiä tai isompia verkkotehtäviä. Suhtauduin pakkopullana, mutta loppujen lopuksi molemmista (tieteen etiikka ja avoin tiede) selvisi jotain uutta. Molempien materiaaleissa oli kuolleita linkkejä, joten en jäänyt odottamaan palautetta reflektioistani ja varauduin pitkähköön opintopisteiden odotusaikaan. Kärsimättömyydessäni kuitenkin parin viikon jälkeen kysyin Opinahjolta Twitterissä, että onko suoritusten arviointiin määräaikaa. Onhan siihen, juuri se kaksi viikkoa. Mutta kannattaako ärsyttää opintopisteiden antamisesta vastaavaa immeistä huomauttamalla asiasta?

Käytännössä oppimisen ja opintopisteiden yhteys on usein yhtä teoreettinen kuin opintopisteen suhde 27 tunnin työhön. Alkukuun arvokkain oppimiskokemus ei tullut mistään kurssista tai muusta opintopistetavoittelusta, vaan siitä, että suuremmin asiaa ajattelematta tarjosin Opinahjon blogiin tekstiä. Arvasin, että juttu ei mene läpi sellaisenaan, mutta en sitä, että analyyttisiä korjausehdotuksia tulisi lähes alkuperäisen tekstini mittainen pätkä. Ei auttanut itku näilläkään markkinoilla. Jos en pysty nielemään ja hyödyntämään yhteen liuskaan kohdennettua palautetta, väikkärin tekemisen voi unohtaa saman tein.

Hälyttävintä tuttuudessaan oli palautteen viesti siitä, että jutun pointti oli hukassa tai ainakin näkymättömissä. Muistan jo LTKK:n puheviestinnän kurssilla syksyllä 1990 saaneeni saman kritiikin, mutta inhoan alleviivaamista niin paljon, että muutosta ei ole koskaan syntynyt. Minkä blogitekstejäni lukeneet ja erityisesti niiden lukemisen lopettaneet ovat varmasti havainneet.

Mutta kuten TKK:n harkkatyötäni myöhemmin 90-luvulla ohjannut assari totesi: "Ellet ole aiemmin oppinut kirjoittamaan, niin nyt olisi aika". Tuolloin pillahdin itkemään, sillä ylioppilaskirjoitusten äikän laudatur ja kirjoittajaidentiteetti, mutta ikää ja kokemusta on kertynyt. En valitettavasti muista, mikä assarin varsinainen pointti oli, mutta lukiessani nyt kirjaa Tiede ja teksti. Tehoa ja taitoa tutkielman kirjoittamiseen (2017) aloin ymmärtää paremmin helmikuun seminaari-istunnossa saamiani kommentteja.

Kyseisen istunnon jälkeen korona pysäytti tohtoriseminaarimme täysin enkä siis päässyt kokemaan kuin aloittajien tutkimussuunnitelmien käsittelyä. Rehellisesti sanottuna usko touhun järkevyyteen syntyi vasta kun kuuntelin syyskuun alussa ekat sessiot, jossa käsiteltävänä oli varsinaista tekstiä. Keskustelu ja kommentointi oli paljon hedelmällisempää. Toivottavasti näin on jatkossakin. Myös oman paperini kohdalla.

Hyvin erilaisia seminaarikokemuksia ihmisillä näyttää olevan. Syyskuun alussa Tuomas Äystö herätteli tästä keskustelua twiitillä "Te jotka olette yliopistossa opiskelleet: oletteko törmänneet siihen, että opiskelijat itkevät kandi- tai graduseminaareissa? Omissa ryhmissä näin ei käynyt, mutta puoliso kertoi tämän olleen hänen oppiaineessaan ja vuosikurssillaan tavallista. Yllätyin hiukan." Tohtorikoulutettava Tytti Rantaselta tallensin kirjanmerkkeihin kommentin "Usein seminaaritilanteissa pääsee myös valloilleen sellainen höykytyksen kierre: yhteisö saattaa koukuttua tiukkasanaiseen kritiikkiin ja yksi toisensa jälkeen käyttää puheenvuoron sen osoittamiseen, mikä vielä on käsiteltävässä tekstissä pielessä." Tätä siis pitää välttää ja fiksu puheenjohtaja kierteen tietenkin pysäyttää.

Seminaareihin päästyä tuli mieleen, että syyskuun prioriteettina piti olla ja lokakuun prioriteettina tulee olemaan  seminaaripaperin väsääminen. Sitä ennen on useita tilaisuuksia harjoitella muiden papereiden kommentointia hyvin ja rakentavasti, sillä sitä tehdään tohtoriseminaarin ohella myös käynnissä olevalla kirjoittamisen verkkokurssilla.

Kansallisbiografiassakin on virheitä

Väitöskirjatutkimukseni aineistosta ei ole löytynyt Suomen historiankirjoitusta mullistavia asioita, mutta nyt kun olen tiiraillut osaa kirjoituksia tarkemmin ja kontekstia hakien, olen huomannut Kansallisbiografiassa jo pari virhettä. (Tässä ei ole mitään uutta, ekan ja vakavimman löysin jo 1802-kirjan yhteydessä.) Mahdollisesti opettavainen esimerkki Ståhlberg.sukua esittelevästä artikkelista, jossa yksi kappale kuuluu

Gabriel Ståhlbergin poika oli myös Gabriel Ståhlberg (1741 - 1819), joka seurasi ensin isäänsä Utajärven kappalaisena ja siirtyi sittemmin vastaavaan virkaan Sotkamon seurakuntaan. Gabriel Ståhlberg nuorempi osoitti Kokemäen Niskakosken perkauksessa sellaista toimeliaisuutta, että Kungliga Patriotiska Sällskapet palkitsi hänet kultamitalilla. Hänen pojistaan suku haarautui.

Näissä riveissä yhdistyy kolme mielenkiintoni aihetta. Ensinnäkin tämä Gabriel Ståhlberg oli esitätini Marianna Hohenthalin vävy. Toiseksi hänen väitetään olleen Kokemäellä ja kolmanneksi saaneen kuninkaallisen isänmaallisen seuran palkinnon, joihin ihastuin 1700-luvun sanomalehtien myötä ja kokosin palkittuja blogiinkin (osa 1, osa 2, osa 3). Miten tämä yhdistelmä on voinut mennä ohi silmien?

No, koska tiedän missä Kokemäki sijaitsee ja etäisyydestä sieltä Utajärvelle on jonkinlainen käsitys, heräsi oitis epäilys, että kyse ei ole Kokemäenjoen Niskakoskesta. Se on toki olemassa ja sitä yritettiin purkaa kunnes työt päätettiin vuonna 1762 ja aloitettiin uudelleen vasta vuosisadan viimeisinä vuosina (Tapio Salminen: Joki ja sen väki. 2007, s. 70-71). Toisaalla kansallisbiografiassa ahkerasti hyödynnetyn Aulis Ojan listauksen Suomeen saadut Isänmaallisen Seuran kunniapalkinnot 1776-1800 mukaan Ståhlberg sai palkintonsa vuonna 1777, mikä ei sovi näihin perkaustöihin kovin hyvin.

Ståhlbergin saamasta palkinnosta ilmoitettiin sekä kuninkaallisen isänmaallisen seuran lehdessä, että Inrikes Tidningarissa 29.9.1777:

Siinähän sitten lukee selvästi, että Ståhlberg sai kultaisen kunniamerkin Niskan kosken raivaustöistä, joiden moniin onnettomuuksiin hänellä ei kuitenkaan ollut osaa eikä arpaa. 

Kun koskenniska on ihan oma sanansa (jonka merkitystä en kylläkään ymmärrä) niin voisiko olla mahdollista, että jossain Utajärven tienoilla olisi myös koski nimeltä Niska? Kurkkaamalla Nimisampoon näkyy, että kyseisellä suunnalla Niskakoskia on niin runsaasti, etten ala arpomaan oikeaa, mutta uskon, että Ståhlbergin työmaa oli Kokemäkeä lähempänä kotiaan. Ehkä KB:n artikkelin kirjoittajankin olisi kannattanut katsoa karttaa, kuten meidän kaikkien paikannimiä setviessä. Ajatuksensa olivat hypänneet Kokemäelle todennäköisesti siksi, että sen Niskakoski tunnetaan 1700-luvun historiassamme Samuel Chydeniuksen tappajana.

Årstan rouvan päiväkirjan turkulainen Maija Liisa

Nordiska museetin FB-promon kuvitus

Viime viikolla Nordiska museet julkisti ison digiarkiston, jonka pitäisi vielä kasvaakin. Sisältölistassa huomioni kiinnitti Årstan rouvan päiväkirjat, joiden kirjana julkaistu versio on Helsingin kirjastoissa hankalasti saatavilla. Selasin sitä 1802-kirjaa tehdessä ja työlistalle jäi merkinnöissä mainittu suomalainen piika. Verkkoympäristöön ei oltu tuotu painettua ja toimitettua kirjaa vaan koneellakirjoitettu versio, johon oli tehty ei-aivan-täydellinen tekstintunnistus. Senkin varassa suomalaisesta Maja Lisasta löytyi useita merkintöjä.

Mutta aloitetaan alusta eli Turusta, jossa 1770-luvulla kasvoi merimies Petter Sedströmin ja Regina Rautellin perhe, jonka lapset vietiin kasteelle suomenkieliseen seurakuntaan. Poika Petrus oli syntynyt 7.5.1767, tytär Anna Catharina 19.11.1768, poika Adolph Fredrich syntyi 4.12.1770, kaksoset Mats ja Maria Elisabet 29.1.1774, tytär Regina 13.6.1777 ja poika Gustaf 12.11.1779. Perheen isä kuoli 50-vuotiaana 29.12.1782. Äiti meni uusiin naimisiin 16.11.1784, mutta kuoli jo 23.7.1788 (RK.1780-86 n:o 758, 1786-91 n:o 758). Maria Elisabet eli Maja Lisa oli siis ollut 8-vuotias isänsä kuollessa ja 14-vuotias menettäessään äitinsä. 

Lapsuuden kodin hajottua Maja Lisa ja pikkuveljensä Carl Gustaf ovat olleet turkulaisen leipuri David Rautellin eli ehkä äitinsä sukulaisen taloudessa (RK 1791-98 Södra 127). Maja Lisa oli vuosisadan lopussa kirjoilla Maariassa, jossa 20.11.1798 synnyttämänsä poika sai nimen Gustaf Adolph (RK 1795-1800 s. 117). Maariasta kirjansa siirettiin Turkuun, mutta pian tämän jälkeen Maja Lisa on muuttanut Tukholman saaristoon Wärmdön seurakuntaan, josta hän puolestaan ilmaantui Årstan kartanoon vuonna 1801 (RK 1801-1810 s. 125). Gustaf-poikansa hän on ilmeisesti jättänyt kesäkuussa 1801 Tukholman yleiseen lastenkotiin, jonka kirjauksessa on sopiva etunimi ja sukunimi eikä syntymäaikakaan ole kaukana kastekirjauksesta.

Tukholman kaupunginarkisto

Maja Lisan ensiesiintymä emäntänsä Märta Helena Reenstiernan päiväkirjassa on 15.8.1801, kun palkkauksesta sovittiin: "Jag stadde nu en finsk piga vid namn Maria Elisabeth Sedström till kökspiga af en så kallad fru Ljunggren, som ibland vistats hos mölnären Ekberg". Keittiötyön aloituksesta on merkintä 1.10.1801, mutta vasta 15.1.1802 alkaa tiheämpi mainintojen sarja. Tuolloin Maja Lisa oli pannut olutta, mutta lähtenyt "kaupunkiin" eli Tukholmaan kastekummiksi ja jättänyt toisen piian viimeistelemään työn. 

Maja Lisan veli oli ehkä Tukholmassa leipurinkisällinä, sillä hän pääsi 24.1.1802 Årstaan sisartaan tapaamaan. Kuun lopussa tilan piioilla oli juhla, johon oli kutsuttu tuttavia, mutta Maja Lisan vieraista tuli vain veljensä. Juhlassa nautittiin kahvia ja viiniä ja tanssittiin avainharpun säestyksellä. Maja Lisaa kävi 10.11.1802 tapaamassa sisarensa. Ilmeisesti kyseessä oli Regina, joka myöhemmissä merkinnöissä mainitaan nimeltä. Maja Lisa on voinut tavata häntä Tukholmassa, jossa hänellä oli mahdollisuus käydä toisinaan. Hän oli 28.4.1802 ollut seuraamassa kuninkaallisten ritarikuntien päivien ohjelmaa, mutta väitti emännälleen, ettei ollut nähnyt mitään. Myös 9.5.1802 hän oli kävelemässä kaupungilla "koko päivän".

Useita mainintoja päiväkirjassa on vaatetuksesta. Kirjauksessa 18.4.1802 todetaan Maja Lisalla olleen/saaneen uudet vaatteet. Reenstierna kertoo 24.4.1802 lahjoittaneensa vanhoja hattujaan, joista Maja Lisa sai yhden. Ehkä palkkaan kuuluvasti 7.6.1802 Maja Lisalle ostettiin 8 kyynärää "melko kaunista ja hienoa" raidallista ohutta kangasta (nättelduk). Juhannuksena (24.6.1802) piian juhla-asu kirjattiin melko tarkasti: "Maja Lisa visade sig i dag i sin högtids skrud, med randig nettelduks klädning, röd kjortell, grön tricot stubb, broderad mössa, nettelduks halsduks och silkes charle. Chinongen a la greque friserad, men physsionnemien finsk". Myöhemmin (25.11.1802) emäntä myi Maja Lisalle käytettynä ostamansa turkin, jota oli itse pitänyt 7 vuotta.

Arjessa Maja Lisa useimmiten pani olutta (3.2.1802, 28.6.1802, 22.7.1802, 18.12.1802, 14.1.1803, 3.3.1803, 25.4.1803, 17.5.1803, 8.6.1803, 11.7.1803, 9.9.1803), kirnusi voita (10.3.1802, 17.3.1802, 28.8.1802, 10.2.1803, 26.5.1803, 6.8.1803, 20.8.1803), laittoi ruokaa (10.5.1802, 17.8.1803) ja kuurasi eli siivosi (26.2.1802, 22.4.1802, 14.5.1802, 11.6.1802, 31.7.1802, 22.12.1802, 30.4.1803, 17.8.1803).

Ensimmäinen merkki emännän tyytymättömyydestä Maja Lisaan oli 30.12.1802, jolloin tämä oli omaksi ilokseen synnyttänyt riitaa. Kun 29.7.1803 aloitettiin keskustelut uudesta pestuukaudesta Maja Lisa oli valmiimpi jäämään taloon kuin emäntä hänet pitämään. Tilanne ei ratkennut heti, mutta 3.8.1803 oli selvää, että lähtö oli edessä: "Maja Lisa hade om morgonen redan fått sin orlofssedel, emedan jag endast för att fullgöra min mans villja, ärnade tvärt emot min egen, behålla det näsvisa smutsvraket qvar, men som hon merckte huru obenägen jag var dertill, ty begärdte hon, och jag gaf henne med nöije sitt afskedspass." Viikkoa myöhemmin 11.8.1803 Maja Lisa lähti kaupunkiin eli Tukholmaan hakemaan uutta paikkaa.

Oli paikkaa löytynyt tai ei 30.9.1803 Maja Lisa sai papilta muuttokirjan Tukholmaan ja emäntä kirjasi: "Maja Lisa Sedström den sturska Finskan flyttade kl: 4. eftermiddagen härifrån efter 2. års tjenst." SAOBiin kurkaten sanan stursk voisi suomentaa uppiniskaiseksi. Riidoissa ero ei kuitenkaan tapahtunut, sillä jo 4.10.1803 Maja Lisa oli Regina-sisarensa kanssa Årstassa käymässä. Regina sanoi hyvästejä, sillä hän oli lähdössä Suomeen entisen emäntänsä palvelukseen. Maja Lisa poikkesi Årstaan jälleen 2.4.1804 ja kertoi jättäneensä uuden palveluspaikkansa puolen vuoden jälkeen. Hän vilahtaa päiväkirjassa vielä pari kertaa tämänkin jälkeen (29.6.1806, 23.8.1807)

Tukholman henkikirjoituksessa 1810 ainoa edeltä tuttu on piiaksi palkattu Regina (pdf), joka ei siis jäänyt Suomeen. Pikaisella tutkimuksella en saanut selville milloin Maja Lisa meni naimisiin Johan Allardin kanssa ja miten tämä muuttui muurarin kisällistä tykistömieheksi ja entiseksi tykistömieheksi. Kuolemansa 16.5.1831 kirjattiin Hedvig Eleonoran seurakunnassa.

Neljä vuotta myöhemmin Maja Lisa sisäänkirjoitettiin vuonna 1835 tykistömiehen leskenä Sabbatsbergin köyhäintalolle. Koska hoidokkeja haluttiin mahdollisuuksien mukaan siirtää omaisten huollettavaksi köyhäintalon seurakunnan kirjaan merkittiin, että Maja Lisan veli oli leipuri Strengnäsissä. Maja Lisa jäi kuitenkin köyhäintaloon, jossa hänestä tehtiin kirjaus vielä vuonna 1851.(RK A3 XI/12) Nimensä mukaisesti köyhäintalo oli mäellä, josta avautui näkymä Tukholman vanhaan kaupunkiin.

Elias Martinin näkymä Sabbatsbergiltä
Stockholms stadsmuseum, SSM 100561 CC-BY

Maalaishiiri Turussa 1825-26

Kyläkirjaston kuvalehdissä 6-9/1888 julkaistussa tekstissä Nuoruuden muistelmia nimimerkki J. A. B. jakoi (ainakin mukamas) 90-vuotiaan tätinsä tarinoita. Tämän isä oli ollut kruununvouti Kokkolassa tai sen läheisyydessä vuonna 1819. Kokonaisuudessa esitettyjen tietojen perusteella muistelija lienee ollut Korsholman pohjoisen kihlakunnan kruununvouti, sotakamreeri ja kollegiasessori Fredrik Basilierin ja Brita Gustava Schroderuksen tytär Karolina Fredrika (s. 1808).

... päivänä moniahana, astui talohomme rovasti Nordling. Tämä tapahtui syyskuussa 1825. Hän oli menossa pappien kokoukseen Turussa ja tuli kysymään, tahtoisiko näiden muistelmain kyhääjä seurata häntä sinne, tietysti vapaakyydillä. Kysymykseen vanhempani, enempää empimättä, vastasivat: jaa. Päivän kuluessa olimme jo matkalla. Olinko vähän ylpeä päästessäni tuohon loistavaan Turkuun! "Ettekö tiedä", ajattelin silmäillessäni esineitä ja henkilöitä tiellä, "että tätä tyttöä viedään Turkuun!" 

Carl von Kügelgenin näkymä Turkuun vuonna 1818. Kansallisgalleria

Vihdoin tultiin perille. Tulin kortteeriin tuomiorovastin vävyn ja Kalajoen rovastin pojan Benjamin Frosteruksen luo (sittemmin rovasti Mustasaaressa). Hänen naimaton veljensä Robert Valentin, sittemmin piispa Kuopiossa (k. 1884 20 p. Toukok.) oleskeli siihen aikaan myös lisentiaatina pääkaupungissa. Hän oli leikki- ja komppasanoihin hyvin taipuisa; olipa tavallisesti ivaaki hyvässä määrässä lauseiden muassa. Muutamissa naamiohuveissa hän rakastui paronitar Lybeckeriin, joka oli erittäin kaunis. Päivänä jälkeen naamiohuvien "setä" Robert käski minun pukea itseni hyvin huolellisesti ja lähteä kävelemään hänen kanssaan. Minä panin ylleni sinisen kapotin, valkean pitkäsjaalin sekä ruskean silkkihatun, ja sitten lähdettiin astumaan paroonittaren asunnon ohitse. Setä R. oli likinäköinen, ja minun piti tarkastella näkyikö lumottaren muoto ikkunassa. — Tätä menoa uudistettiin useita päiviä. Kohta setä ei tyytynytkään ohitsemenoon, ja seuraus oli — kihlaus. 

Tahdon nyt esitellä niitä henkilöitä, joita useimmin näin ja joihin eninnä huomiotani kiinnitin.  

Arkkipiispa Jakob Tengström (synt. 1755, vuodesta 1803 piispa ja vuodesta 1817 arkkipiispa, k. 1832) oli suopea, valkohapsinen vanhus, laiha, pienoinen ja sorakieli. Arkkipiispan rouva oli pitkä, rumanlainen mielestäni, oikea arki-ihminen. Arkkipiispa asui pitkässä, yksikertaisessa, punaisessa rakennuksessa. Arkkipiispan lapsista muistan vaan 2 tytärtä; toinen oli naimisissa yliopiston kirjastonhoitajan, Tengströmin, toinen professori Laguksen kanssa.  

Tuomiorovasti Gadolin (synt. 1769, tuomiorovasti 1812) oli lyhyenpuoleinen, tavallisen lihava mies; hänen vaimonsa Agatha Sofia, omaa sukua Barck, oli hyvin järkevä. Tuomiorovasti aina osoitti hänelle suurinta kunnioitusta, joski minusta ei aina ollut siihen täyttä syytäkään. Tuomiorovastin sisar oli naimisissa professori Ursin'in kanssa, jota ynnä prof. Törngreniä pidettiin Turun taitavimpana lääkärinä tähän aikaan. Tuomiorovastilla oli 5 tytärtä: Mina (naimisissa prof. Benjamin Frosteruksen kanssa, jonka luona asuin), Etta, Eva, Karolina ja Clemence, ja muistaakseni 2 poikaa (Kustaa ja Janne). Kotiopettajana tuomiorovastilla oli Gabr. Geitlin, sittemmin professori, — joka opetti nuorinta tytärtä (Clemencia) sekä nuorta, Allén nimistä poikaa.  

Koska olen, liiallisitta kerskauksitta, ollut varustettu varsin hyvällä lauluäänellä ja aina olen harrastanut musiikkia, jouduin pian laulu- ja musiikkiharrastajain seuraan. Monet hupaiset muistot ovat säilyneet minulle siltä alalta. Tuomiorovastin tyttäristä oli Etalla varsin voimakas ja sointuva sopraano, kun minä taas alttia suoritin. Usein kävi meillä herroja, jotka lauloivat duetteja, joko meidän kanssa tai keskenään. Joskus lauloimme neliäänisestiki. Näistä ovat muistissani erittäinki herrat Eneberg, Ilmoni, Ehrström (Fredrik), Widenius, hyvä basso 2:do, sekä oivalliset tenoorit: varatuomari Grotenfeldt ja yliopp. Schroderus, sittemmin Siikajoella kirkkoherrana. Frithiofin satu, joka 5 vuotta taappäin oli ilmestynyt ja johon Crusell oli sepittänyt musiikin, oli silloin erittäin muodissa. Neiti Gustava (= Dada) Allén, hyvä sopraano, kuului myös seuraamme.  

Tähän aikaan kuoli keisari Aleksanteri I. Yliopiston tuli viettää surujuhla tämän johdosta ja kirkossa ki olivat tavallista juhlallisemmat menot tämän johdosta. Mozartin "Reqviem" päätettiin suorittaa ja sitä harjoitettiin ahkerasti. Vihdoin koitti surujuhlan päivä. Jo pari päivää ennen me naiset ainakaan emme syöneet muuta kuin munaruskeaa sokurin kanssa. Kööri, johon kuului vaan moniaita naisia, asettui tuomiokirkon lehterille, surupuvussa, niinkuin yleisöki. Meillä naisilla oli tärkeä tehtävä : pitää tasapaino lukuisampia miesääniä vastaan. 

Kun tuomiorovasti ensin oli pitänyt surusaarnan, alkoi kööri. »Reqviem, reqviem, reqviem"
kajahti kolmasti jäletysten, niinkuin pitiki, mutta — oi kauhistusta! — kun kolmas "reqviem" oli kurkusta saatu, loppui laulu kerrassaan. Me katsoimme hämmästyen toisiimme. Yhteenlaulu ei ensinkään sointunut, sen me kuulimme. Kirkkoväärti hämmästyksissään hyökkäsi sakaristoon tuomiorovastin luo, joka juuri oli laskeunut saarnastuolilta; mutta tuskin oli edellinen saanut lausutuksi nuo kamalat sanat: "de' brast!" (katkesi) kun jo uudestaan laulu kajahti, ja nyt se meniki vallan hyvästi alusta loppuun asti. Mekös olimme vähän ylpeitä! Jälestäpäin vietettiin yliopiston juhlasalissa surujuhla, jossa myös lauloimme "reqviem." 

Keväällä 1826 tuli arkkipiispan luo kotiopettajaksi (pariksi kuukaudeksi) Runeberg. Sen vähän, minkä hänestä voisin sanoa, jätän sanomatta, koska hänen elämäkertansa siitä mainitsee. Myös neiti Fredrika Charlotta Tengströmin, (arkkipiispan nuoremman veljen tyttären ja sittemmin Runeberg'in vaimon) näin useat kerrat. Ulkomuodoltaan tavallinen, vaan tunnettu taipuvaisuudestaan kaunokirjallisuuteen. 

Professori Törngrenlllä, josta jo ennen olen maininnut, oli omituinen tapa karaista lapsiaan. Vasta vuoden vanhana he saivat sukat jalkaansa. Huoneissaan hän piti irtaillaan elävän käärmeen, jolta myrkkyhampaat olivat poisotetut. Vieraille tämä omituinen ilmiö oli varsin vastenmielinen, kun se tuli heitä vastaan ; ja moni ei voinut tottuakaan tuohon ilettäviiän mateliaan. Mutta lasten tuli täten karaista luontoaan! 

Tosiaankin omituinen tapa. 

Kesällä asuimme Piikkiössä, joka oli eno Benjamin Frosteruksen palkkapitäjäs. Siellä asuivat kesällä myös presidentti v. Willebrand ja parooni Troil, leskimies jonka kahdesta pojasta toinen oli naimisissa sievän neidon Jeanne Marie Kothen'in kanssa. Tämän pariskunnan nainut tytär paloi toisen lapsensa kanssa Wähän-Heikkilän talossa. Oli unohtunut kynttilä palamaan muutamaan "kenkkiin" ja siitä valkea oli päässyt irti.

Frimansky oli melko varmasti Gjörmansky

Kiitos Kari K:n tutkimustyön ja kommentin voin nyt kolmen päivän Nordlund-lainauksen (osa 1, osa 2 ja osa 3) päätteeksi kertoa kenestä tarinoissa oli oikeasti kyse. Karin kommentin alkua lainaten:

Frimanskyn esikuvana voisi olla kauppias Gustaf Adolf Gjörmansky (ent. Görman/Gjörman). Hän oli nähtävästi syntynyt Helsingin pitäjässä 31.5.1807 tai 1808 (Porin rippikirjoissa 5.5.1808) ja muutti perheensä mukana ensin Helsinkiin ja Viaporiin.

Kyseisen perheen päät olivat Matts Görman (s. 10.9.1791) ja Maja Lisa Ersdotter (s. 1780), jotka tulivat Helsingin pitäjästä kaupungin puolelle syksyllä 1815 (I Aa:6 s. 312). Lastenkirjaan katsomalla lapsiaan olivat Maria Ulrica s. 1802, Johan s. 10.6.1805, Gustaf Adolf s. 31.5.180?, Carl Fredrik s. 15.12.1810 k. 10.11.1815 ja Henrik Johan s. 1.11.1815 k. 17.3.1816 (I Ab:3 s. 201, I Aa:9 s. 100). Mutta haudattujen listassa Carl Fredrik on kirjattu Mattsin poikapuoleksi, mikä vaikuttaakin järkevältä ottaen huomioon Mattsin iän. Helsingin pitäjä on valitettavasti palaneiden kirkonkirjojen seurakunta, joten perhehistorian selvitys ei ole tämän blogitekstin puitteissa mahdollista.

Gustaf Adolf pääsi ripille vuonna 1823.

Sen jälkeen Gustaf Adolf asui kirkonkirjojen mukaan useilla paikkakunnilla ja toimi mm. kirjanpitäjänä

Eli muutti ainakin Helsingistä Hankoon (I Aa:13). Turusta marraskuussa 1827 Poriin (Aa1:15 n:o 236). Eurasta Noormarkun ruukille 1830 (RK 1833-39 s. 47). Noormarkusta Vaasaan 1833 (IAa:21 s. 673). Vaasasta uudelleen Poriin vuonna 1834 (Aa1:16a s. 77).

kunnes jäi pysyvästi Poriin 1834. Porissa ammattina oli kauppias (handlande) ja nimi muuttui muotoon Gjörmansky/Gjörmanskij rippikirjassa 1836-1842: Porin kaupunki- ja maaseurakunnan arkisto - Porin kaupungin kirkonkirja 1836-1842 (I Aa1:17, Talon omistajat), jakso 238: Slotts-Qv. N:o 189

Nimenmuutoksen ajoitusta vahvistaa Helsingfors Tidningarin 11.10.1837 matkustajailmoitus, jossa "Handlanden Gjörmansky" on tullut Porista. Vastaavia ilmoituksia oli sanomalehdissä runsaasti. Liiketoimintansa oli vaikeuksissa 1840-luvun puolivälissä, jolloin Gjörmansky teki sanomalehti-ilmoitusten mukaan konkussin. Varmaankin liikkuvaisen elämänsä takia oli avioliittoa suunnitellessa tarpeen kuuluttaa sen esteitä (m.m. Sanomia Turusta 11.9.1855). Jotain mutkia on suunnitelmiin tullut, sillä avioliitosta ei ole tietoa.

Ainakin vuoden 1865 henkikirjassa hän näyttää asuneen samassa talossa C̣. F. Nordlundin kanssa:  

Rippikirjassa 1863-1869 on myös merkintä Reposaaresta (Räfsö)

Reposaaressa hän on myös mm. henkikirjassa 1870

Gjörmansky ei ollut naimisissa ja hän kuoli Reposaaressa 10.12.1874.

Björneborgs Tidning 12.12.1874

Sanomalehti Satakunta raportoi 2.1.1875, että "Edesmennyt kauppias Reposaarelle Gjörmansky on suusanallisen testamentin kautta lahjoittanut omistamansa huoneet saman saaren kansakoululle."  Muutakin omaisuutta häneltä jäi, kuten huutokauppailmoituksesta näkyy.

Satakunta 09.10.1875

Kuolinpesän selvittelystä tuli niin monimutkainen juttu, että yhtä osaa käsitteli jopa Juridiska föreningens i Finland tidskrift 1/1880. Suullisesta testamentista eli rakennuksen kohtalosta käytiin oikeutta vielä vuonna 1883 (Suomalainen Wirallinen Lehti 10.04.1883). Loppujen lopuksi rakennus huutokaupattiin ja perustettiin kansakoululaisten hyväksi Gjörmanskyn lahjoitusrahasto. Se jäi koskemattomaksi vuoteen 1927, jolloin rahaa oli 3454,68 markkaa eli nykyrahana vähän yli tuhat euroa.