Pilkahdus 1600-lukua

Vapun aattona saavuin Tukholmaan ja Siljan terminaalista päädyin tietenkin Historiska museetiin. Se on vakiokohteeni, mutta lähes aina käynnistä syntyy uusia ajatuksia. Tai ainakin vanhoja palaa mieleen.

Tällä kertaa kiersin tavallista huolellisemmin 1600-luvun kirkkointeriöörin ja ihmettelin jälleen kerran sitä, miten minuun(kin?) onnistuttiin istuttamaan ajatus reformaation yksinkertaistamista kirkoista. Haloo, barokki!

Museosalin katto on Eksjön kaupungin kirkosta vuodelta 1687. Omista tutkimuskohteistani sekä Porissa että Helsingissä on mainintoja kirkkojen maalatuista interiööreistä.

Esinetekstejä lukiessa huomasin, että kaksi aatelisen viiriä/seinävaatetta olivat "valokopioita". Ei haitannut mitenkään. 

Kolehtilippaalla oli uutta merkitystä tutustuttuani kolehtien historiaan. (Kyllä, päälläni oli raidallinen paita.)

Votiivitaulun perhe (Olof ja Ragnila Leonardtz, 1672) ei ole näköistaidetta, mutta antaa käsityksen siitä, miltä pappien perheiden olisi pitänyt näyttää.

Teema 1600-luvun kirkkojen ulkonäöstä palasi mieleen pari päivää myöhemmin Nationalmuseumissa. Sen perusnäyttelyssä oli hollantilainen kirkkointeriööri jonka kaltaiseksi kai kuvittelemme reformaation jälkeiset kirkot? Pohjolan todellisuus tuli sitten uudelleen museon vaihtuvan näyttelyn norjalaisen taiteiljan Harriet Backerin maalauksessa, jossa esitetyn Uvdalin sauvakirkon sisävärityksen väitettiin olevan 1600-luvulta.

Tunnelmakuva kevätpäivästä Pohjois-Hämeessä

Vaasan lehdessä julkaistiin keväällä 1881 nimimerkki Pönkön jatkokertomus Heistrokin Matin häät. Kertoelma Pohjois-Hämeestä (*). Sen alkupuolella on tämä viehättävä kuvaus keväisestä päivästä.

Tänä iltana, — on juuri se aika, jolloin sinivuokot ja vuohensilmät jo rupeavat lehtiänsä varistelemaan ja toiset, aremmat, kesän monenväriset herttaiset lapset, kukat, aikavat silmiänsä aukomaan, — ei näy juuri ketään kylän asujamista liikkeellä syystä siitäkin, että on koko päivän sadellut ripustellut, kun myös, että huomenna on pyhä, viikon työt tehty likimäärinsä, ja tiet, tanhuat ja pihat kuraset ja märät. 

Tuolla sentään näemme Puskurin paimen-pojan ja Hyssyn piian astuvan, lokasta karja-kujaa, lehmiä kotiin laitumelta tuodessaan, sillä täällä Sipilässäkin on tapana, heti niinpian, kun vähä ruoho viheriäiseltä vivahtaa, laskea lehmät tätä karsimaan, ehkä siitä ei suuresti kupunsa täydy. No, lisäapetta tietysti annetaan Sipilässäki, ettei elukoitten tarvis ole tyhjää märehtiä. 

Paimen-poika tallustaa tuohi-taniaisissaan, huolimatta vähääkään siitä, että vetelä loka prutisten kulkee sisään ja ulos taniaisten ra'oista; ei, tätä hän ei huomaa eikä ajattelekaan; hänellä on paljoa tärkeämpää tehtävää tällä haavaa, hän nimittäin pureskelee lepän kuorta, ja maalailee sitten veri-punaisella syljellään pajuista keppiä, josta paikoittan on kuoren karsinut. Tällä kepillä aikoo huomenna herrastella kylän pihoilla, kujilla ja käyttää sitä miekkanaan, jos "nelimiekkasta“ ruvetaan huomenna lyömään, joka riippuu siitä, jos on ilma suosiollinen. 

Tyttö avojaloin kulkee matkan päässä perässänsä; hänellä on kylliksi tehtävää toisin käsin kannattaa liepeitänsä, toisin käsin varvulla hosua lehmiä, elleivät muutoin kulje tarpeeksi nopsasti. Lisäksi vielä hyräjää hän Hallin Jannesta ja Mattilan Santrasta:

„Hallin Jannen ruuna se travaa Kuoreveden jäätä 

Ja Mattilan Santran hiukset on kammattu toiselle puolen päätä."

Paitse näitä, näemme vielä tuolla pihalla joukon miehen ja vaimon alkuja, pikkuruisia, sekä pojat että tytöt, pitkiin hurstisiin mekkoihin puettuna, joillakuilla, isommista pojista, kuitenki on liivi-housutki, ja nämät ovatki jo aikamiehiä olevinaan, noitten mekko-i'ässä olevien rinnalla! 

Tämä lapsjoukko meluaa kun mettiäis-parvi; toiset seisovat vielä tippuvien räystäitten alla, kastellen tukkaansa, toiset hyppelevät tasakäpälää veteen, missä vain syvin lätäkkö on, kannattaen mekkoansa aivan kainaloissaan, muutamat liivi-housu pojista kaivavat onkimatoja navetan nurkalla. 

Joku tyttö, siellä täällä hypähti pihan poikki aittaansa, kuntoon panemaan pyhä pukunsa. Joku poika käy välistä kuistilla, piippu suussa, kädet syvällä plakkarissa, katselemassa taivasta, jällen heti palaten sisään.

(*) Vaasan lehti 05.05.1881 no 34, 09.05.1881 no 35, 12.05.1881 no 36, 16.05.1881 no 37, 23.05.1881 no 39, 02.06.1881 no 41, 13.06.1881 no 43, 16.06.1881 no 44, 20.06.1881 no 45, 27.06.1881 no 47

Kun valokuvaaja tuli kylään (3/3)

 Valokuvaus jossain Pohjamaan pitäjässä jatkuu Tohosen kertomuksessa:

"Ei siinä ensi kerralla oikeen osaa olla, tulee liian pönkätyksi itseään. Tyynenä ja rauhallisena tulisi istua aivan kuin kotona."

"Lukkarin nuoriherra ja ylioppilaskin täällä juuri otattivat. Istuivat rinnakkain toisella kantele, toisella sylinkantamus kirjoja polvilla. Mitähän sekin merkitsi?"

"No kirjat ja kantelehan näyttävät kummankin työalaa ja elämän uraa — kantele soittomiehen ja kirjat lukumiehen", selitti kirkkoväärti. 

"Ja niin ne hyvästi onnistuivatkin, että oikeen. Kun olisi vähän vaan liikuttanut sormiaan, niin olisi kai kantele soinut. Mutta se ei liikuttanut, miten kuva liikutti."

Toisia lähti ja toisia tuli. Miehet vaimoineen ja lapsineen siellä kuvattiin, sulhaset morsiamineen ja ystävät ystävineen. Tytöt aina lainailivat pojilta kelloa, pistivät sen poveensa käydä raksuttamaan, mutta messinkiset perät ne pulskasti roikkuivat keltasen röijyn päällä.

Valokuvausaate se kulki sitten pitkin viikkoa ympäri kyliä, aukoen isäntien ja itsellisten kukkaroita. Siitä puhuttiin viikatetta terottaessa ja päivällisaikaan ladon edustalla; siitä puhuttiin lehmiä illastaessa, puhuttiinpa vielä makuullakin ollessa jonkun aikaa. Tyttäret ja poikaset pyysivät isältä ja äidiltä rahaa, mutta isäpä kielteli lopulle viikkoa, lupaili noin puoleksi vihdoin sekä kannatti ylimääräisesti heiniä valokuvarahan edestä, lyhensi päivällistuntia, antoi urakoita ja lupaili. Äiti säästeli maitorahaa, kirnusi ylimääräisiä kirnumuksia, pistipä jonkun kapan rukiitakin pussiin kauppiaaseen vietäväksi, mutta sunnuntai-aamuna pujautti hän markan Maijatytön kouraan. Ja sunnuntaina kokoontui nuorta väkeä kirkkoon tavallista enemmän, kullakin markka povitaskussa. Kuulutusten jälkipäässä luettiin valokuvausilmoituskin ja huomautettiin nimen alla erityisellä painolla, että "Ainoastaan lyhytaikainen olo paikkakunnalla". 

Tapahtuipa eräänä sunnuntaina, että vanhan kauppamiehen karttanolle rustailtiin samallaista telttiä, naulattiin, kiipeiltiin ja juostiin kourat täynnä nuppineuloja. Oli nimittäin vasta saapunut paikkakunnalle toinenkin mestari, joka otti oikeen paperin päälle. Mutta kallis kuuluikin olevan, kaksitoista markkaa tusinalta, vähemmästä ei mahtanutkaan. Herrasväkeä siellä enimmäkseen kulki, ajoivat saksilinjaleissa, kampailivat hiuksensa suoraan jakaukseen ja polttelivat raudalla otsatukan kiharoita. Nojailivat keppiinsä ja olivat totisen näköisiä. Mikäpä siinä nauratti, kun niin paljon sai maksaa. 

Kai ne ennenkin olivat semmoisia koneita nähneet, koska eivät pakkailleet kurkistelemaan eikä koskemaan, vaan tyyneinä, puhtaina ja harjattuina odottelivat vuoroaan. Kokoontui siihen joutilasta väkeä, tulvaili tuolta uudentalon pihamaalta, mutta pysähtyivät, kun kuulivat ruotsiksi haasteltavan, sipisivät salaperäisesti ja palasivat jälleen takasin. 

"Kuka hullu kalliita ottaa, kun helpompiakin on tarjona. Ihmisen näköisiä ne sielläkin tulevat, ei yhtään kummempia. Kuuluu vielä saavan odottaa monta viikkoa. Narripeliä taitaa olla koko homma." Niin tuumailtiin kalliolla ja savitiellä, ihmeteltiinpä moista hulluutta vielä kotonakin. Päivän pari viipyi ruotsalainen herra vaan ja meni matkoihinsa, mutta sinkkiplootunkuvaaja jäi paikoilleen, juoksi ja hikoili, nykäsi, napsautti ja sipsautti somasti s:kirjainta. Sunnuntaisin kuulutettiin ja huomautettiin erikseen nimen alla, että ainoastaan lyhyt oloaika paikkakunnalla.

Ja tyttärien makuuhuoneissa riippui ikkunanpielet täynnä valokuvia, riitti vaikka kirjanmerkeiksi. Kuppiparin aluslautaselta nimikorttien välistä pisti esiin paperipovainen tuttavan naama. Mutta kellon vieressä peräseinällä riippuivat isäntä ja emäntä lanka-länkystä ja vuoteen kaarmin yläpuololla, ihan "huomentauluu" vieressä istua könötti veli-Matti perheineen. 

Kun valokuvaaja tuli kylään (2/3)

 Valokuvaus jossain Pohjamaan pitäjässä jatkuu Tohosen kertomuksessa:

"Kuuluu tulevan ensin nurinpäin koko kuva tuonne masiinaan, mutta kun se herra viruttelee sitä kotvasen kopissaan, kääntyy kuva ympäri", virkkoi joku joukosta. "Mutta miten ihmeen se kuva oikeen tarttuu sinne plootuun, kun ei ihmisen ja masiinan välillä ole edes mitään lankaa, jota myöten joku sähkönvoima eli makneetti kulkisi, niinkuin sananlennätintolpissa rautatien varrella."

"Tottapa se sinne tulee, koska kuvat vaan syntyvät. Näitkös toisten emäntääkin, kuinka somasti ja ihan näköisenään istua könötti. Eiköpä siinä liene sama voima, kuin kihtisormuksessa ja volttaristissä", tokaisi joku viisaampi.

"Olettekos nähneet, miten kaivoa katsotaan pihlajan haarukalla. Eihän siinäkään ole mitään lankaa oksan ja vesisuonen välillä, mutta niin vain haarukka painuu maahan, että suhahtaa", lisäili vielä joku tietomies. Mutta tätä jälkimmäistä puhetta eivät taasen Porkalan miehet uskoneet vähääkään. Puu ei liiku liikuttamatta, eikä kaivo tule kaivamatta.

Siellä otettiin taasen Koskelan piioista kovaa. Kaksi oli tuleva samaan korttiin. Pitempi istui tuolilla ja lyhempi seisoi sivulla, pitäen kättään istuvan olkapäällä. Pakkasi naurattamaan ja oikeen pyrskähtikin toisinaan, mutta kun vihapäissään tempasi suunsa suoraan, niin pysyihän tuossa kotvasen totisena. Mutta sitte heistä tuli niin totisia, että syrjäisetkin kohta huomasivat.

"Pitää olla iloisen näköisiä, kuin morsiamet", huusi jo monta suuta yhtä aikaa.

"Taitavat ollakin jo morsiamia", kiusoitteli Hietalan Juho-isäntä ja taas tytöiltä pyrskähti nauru. Monen tempun ja kokeen jälkeen siinä kumminkin suoriuduttiin, niin ettei ollut jälellä muuta, kuin nykäys ja napsaus ja kuvat olivat valmiina. 

"Mutta mitä varten se herra aina menee tuonne mustan vaatteen alle ja pistää päänsä piiloon, niinkuin jänis", kysyi taas joku.

"Se kai ei saa nähdä muita kuin kuvattavan tuossa tuolilla, sillä jos se näkisi meidät kaikki syrjiltä, niin me kaikki tulisimme plootuun", selitettiin kysyvälle. Tempaksen maalari se sentään tiesi, että se pistää päänsä mustan vaatteen alle siiksi, ettei valo pääse estämään kuvien selvyyttä lasissa ja siten ei voitaisi määrätä kuvattavan asentoa, ja suuruutta. 

Ja valokuvaaja juoksi kahakäteen koneen ja pimeän kamarin välillä, juoksi ja hikoili, hikoili ja juoksi — kohotti toisinaan kaksilippuista lakkiaan, sipsautti somasti s:kirjainta ja hikoili. Kannattikin hikoilla, kun kaksimarkkasia tulvaili taskuun oikeen satamalla. Tuolla istui taasen tuolille Multamäen Kalle, joka otatti pienempään kokoon. Tuumasi ensin antaa helluntainaikana ostetun hatun olla päässään, mutta kun valokuvaaja noin vaan tottumuksesta nykäsi sen pois, ei hänkään viitsinyt sitä takasin panna. Tottapa mestari paremmin tietää. Ja mestari tiesikin, taivutti ruumista hiukan sivuväärään, sipsautti somasti s:kirjainta, nykäsi ja napsautti luukun kiinni. Hyvästi onnistui, nenäliinakin näkyi puoleksi pikkutaskusta ja ankkurin perät mutkittelivat pitkin sarkaliiviä.

Kun valokuvaaja tuli kylään (1/3)

Tohosen kertomus Uusia kummia (Uuden Suomettaren juttu-tupa 17/1892) on niin todenmakuinen, että ansaitsee kierrätyksen.

Hän tuli yht'äkkiä, kenenkään odottamatta. Suuria laatikoita kannettiin Uudentalon eteiskamariin ja talontyttäret juoksivat kahvileivän haussa. Komea, nuori, herrahtava mies, jolla oli lippu lakin etu- ja takapuolella, pehmeä s:kirjainta murtava puheentapa sekä ruudukkaat mansetit ruskeiden trikoohijojen alla. Hän oli ollut Halsualla tätä ennen, keräillyt paljon markan rahoja ja asetti nyt leirinsä Hietalan kalliolle. Suuria sinisiä ja punaisia ilmoituslippuja kiinnitettiin kauppiasten, suntion ja kirkkoväärtin oveihin ja liimailtiin kilometeripylväisiin ihan Åströmin parkki-ilmoitusten alapuolelle. Mutta tallinpäähän pingoitettiin hirveän suuri nukeli ja kuja aidoitettiin vanhoilla purjereduilla sekä kahvisäkeillä. Kärryhuoneeseen laitettiin pieni miehen mahtuva koppi niin pimeäksi, ettei mustaa valkoisempaa suinkaan näkynyt. Ja ihmiset rauhallisessa kirkonkylässä tulivat utelijoiksi, levottomiksi, kävelivät kädet taskuissa pitkin savitietä kysyen aina vastaantulevalta naapurilta, mitä tämä uusi rakennustapa ja telttakomento merkitsee. Kuuluu olevan valokuvaaja — mistä lienee. Pohjaapäin, oli tavallinen vastaus. Kylänlapset ne juoksivat pitkin kalliota, huusivat ja häiritsivät vanhaa, sairasta herraa, joka hoiti reumatismiaan tuvan taustalla kesäisessä ilmassa — tunkeutuivat liian lähelle outoa tulijaa ja hänen koneitaan sekä saivat ankaroita nuhteita Matti-isännältä.

Se oli heinänteon aikaan, jolloin ei juuri paljon syrjäkyläläisiä näkynyt kirkolla päin, joku tyttönen vaan Parhialan ja Sahan periltä kävi kahvinaulan ostossa, vieden hämäriä, uskomattomia uutisia kirkonkylän kummista. Mutta tuli sitten sunnuntai, oikea heinäkuun ihana sunnuntai. Ihmisiä riensi kirkolle aina Vesojan periltä saakka, ajoivat niin että maantie oli yhtenä pölyisenä kujana tai käydä junttasivat kengät kainalossa pitkin lampaan jyrsimää tienvierustaa. Hietalan taloissa seisoi hevosia kymmeniä koppakääsien edessä pureskellen tuoretta apilaa ja kivien nurkalla kartanolla istui ameriikan-leskiä, joilla oli postiin asioita. Parempilukuiset tavailivat kilometeri-tolpilta valokuvaus-ilmoituksia, mutta huonompilukuiset saivat tietää niiden sisällön selvin sanoin saarnatuolilta, kun kuulutuksia luettiin. Vanhaan kauppamieheen oli poikennut muutamia ylikylän ja pohjoispuolen kirkkomiehiä saamaan lainastosta nuorempi väki "Genoveevaa" tai "Suomen kansan satuja ja tarinoita", vanhempi taasen "Elämän leipää" tai Nuijasodan historiaa. Oli siinä kirjoja etsiessä aikaa puhua heinämadoista, kirkonmaalauksesta ja loukojen korjuusta, mutta valokuvaukseen se puhe pakkaili nyt poikkeemaan. Pistäytyi siihen talon ylioppilaskin, otti selittääkseen valokuvauksen keksinnön ja taidon oikeen perinpohjaisesti ja fysikaaliselta kannalta, viittoi käsillään kuin suutari ja sekoitti selitykseensä aina vieraskielisiä sanoja. Hän sanoi valon heijastuvan ja taittuvan, puhui linsseistä ja "Camera obscurasta", mutta Sadinkankaan Sakri sylkäsi jo sillä tuumalla piipunperiä kakluunin pesään, että tuo on kaikki sulaa valetta ja herrojen keksimää lorua. Miten valo taittuu, jota ei edes kouraansakaan saa — jopa liian rouvisti ja taitamattomasti puhuu vanhain miesten kuullen. Suuri oppi hulluuttaa. Se lause näkyi hiipivän pitkin lainaajien suupieliä.

Mutta kirkon-ajan jälkeen ryhmittyi nuori väki pieniin osastoihin, tytöt kävellen käsikädessä, pureskellen puolikypsiä kuminoita ja nauraa kilkatellen. Vaaleat huivit ja esiliinat sopivat varsin hyvin kesäisen luonnon kanssa, mutta hohtavan keltanen, laukkupaineella värjäilty leninki näytti hiukan raa'alta, arvelivat aistikkaammat ihmiset. Pojat kulkivat epäjärjestyksessä, pölyyttivät maantietä raskailla saappaillaan, tarttuivat tavan takaa toisiaan rinnuspieliin ja noin vaan leikin vuoksi painivat, sytyttivät sitten letkavarsipiippunsa, jossa oli punaista kanttinauhaa suuluusta koppaan saakka sekä puhelivat hevosista ja ensi syksyn köyrimarkkinoista. Savitien veräjältäpä ja vanhan kauppamiehen kohdalta he kaikin kääntyivät Hietalaan päin — puhelivat vähä vielä mestari Karttasen puuistutuksista ja hyvästi hoidetusta kartanosta, mutta kuta lähemmäksi pääsivät valokuvaustelttejä, sitä harvasanaisemmiksi kävivät suuret suut. Tytöt painelivat huivin nurkalla suupieliään ja pojat kopistivat piippunsa Uudentalon veräjänpieleen.

Uudentalon eteinen oli täynnä utelijaita kasvoja. Valokuvaustieto oli houkutellut nuoria ja vanhoja. Se oli ehtinyt jo etäälle Kleemolan ja Sahan metsäperille saakka. Suntio tuolla näkyi selittävän Nivalan isännille valokuvaustaitoa. Hän oli uskonut ylioppilasta, mutta teki kumminkin kertomuksessaan pieniä fysikaalisia ja luonnontieteellisiä virheitä. Ameriikan-lesket tulivat lapsi sylissä ja pää sileäksi kammattuna nähtävästi aikeessa otattaa nyt kuvansa, kun kerran saa, ja lähettää se kauvas valtamerien taakse. Kalliolla näkyi kaikki olevan niin valokuvausvireessä, ett'ei ollut epäilemistäkään, kannattiko vieraan herrasmiehen konstit vai ei. Jo istui tuonne muudan vaimo tuolille, pyyhkäsi huivin niskaan ja silitti tukkaansa — katsoi, oliko röijyn napit kiinni, sekä koetteli, olivatko suuret korvarenkaat noin löyhässä, mukavassa asennossa. Valokuvaaja siirteli, tälläili, oikaisi sormia, taivutti päätä ja asetti jalat luonnolliseen asemaan. Mutta aina sillä välin, kun hän kävi kurkistamassa mustan vaatteen alta, painuivat kädet hervottomaan asemaan, leuka nyökähti rintaa vasten ja valokuvaajalle tuli uusi työ. 

"Kunhan sen saa ensin tällätyksi, niin ei siinä sitten enää kauvan viivy", kerkesi jo Hietalan Rietu sanomaan, "kerran vaan tempasee tuosta nuorasta ja napsauttaa luukun kiinni, siinä koko temppu." Ja valokuvaaja tälläili viisi, kuusi, seitsemänkin kertaa, tempasi ja napsautti ja niin oli työ valmis. Ei hampaan-otto käy sukkelampaa. Vähän aikaa vaan virutteli vielä sinkkilevyä pimeässä putkassa, astui sitten esille kuvia markan edestä kourassa. Keräytyipä siihen tutut ja tuntemattomat katsomaan, ihmettelemään ja arvostelemaan, mutta akka työntyi pois väkijoukon keskeltä punaisena ja hikisenä. 

Tuomiokirjahaun käyttöä eli isänäitini isänisän isä käräjillä

Vuonna 2007  julkaisemassani kirjassa Yli-Forsbystä Kyläkoskeksi. Kokemäen Yli-Forsbyn isäntäväki vuoteen 1944 varhaisin laajasti käsitelty esi-isäni on Carl Nikodemus Andersson Herttola/Härkälä/Forsby (1807-1878). Kirjassa on varmasti paljon korjaamisen varaa, mutta edelleen olen ylpeä siitä, että jaksoin Kansallisarkiston vanhan tutkijasalin kovalla penkillä istuen selata läpi useita (vuosikymmenen?) käräjäpöytäkirjoja ja löysin tapahtumia, joita ei muualta olisi selvinnyt.

Jos tekisin samaa tutkimusta nyt, käyttäisin tietenkin vuonna 2020 avattua Tuomiokirjahakua. Sen testaus jäi itseltäni väitöskirjatouhun takia hyvin pienimuotoiseksi, mutta palasi tänä keväänä mieleen. Mitä kaikkea jäi sukutilasta ja esivanhemmista selvittämättä?

Forsby osoittautui helpoksi hakusanaksi. Rajattuna Ala-Satakunnan tuomiokuntaan kaikki tulokset (340+) liittyivät silmäilyn perusteella Kokemäen Forsbyn tilaan. Osa toki siihen puolikkaaseen, jonka omistajat eivät liity sukuuni. Haku "Carl Nikodemus" tuotti samassa tuomiokunnassa 140+ osumaa, jotka kaikki näyttivät koskevan esi-isääni. Kiitokset edellisen polven nimivalinnalle!

Testailuhengessä availin kiinnostavan näköisiä keissejä välilähdille, joita oli pian vino pino. Harmitti suuresti, ettei Kansallisarkisto ollut kopsannut Kansalliskirjaston käyttöliittymästä kahta ominaisuutta: järjestämistä aikajärjestykseen ja tulosten lataamista. No, Kansallisarkistohan ei ole käyttöliittymien kehittäjä ja ennemmin ja myöhemmin nämäkin ovat jossain Astian syövereissä.

Välisivuavailu oli selvästi huono ratkaisu. Koska tulossivu näytti rakenteiselta, elättelin toivoa, että taulukkolaskentaohjelmaan kopsaus tuottaisi suhteellisen siistin keräystavan. Hui-hai, sivun teksti meni yhteen ainoaan soluun. No, konstit on monet, sanoi akka kun kissalla pöytää pyyhki. Tekstinkäsittelyohjelmaan kopioituna osumat olivat sivunvaihdoilla erotettuja, joten kopsasin tulossivut yksi kerrallaan tiedostoon. Sillä eihän tämän ollut tarkoitus olla liian helppoa. 

Tein tekstikorvaukset rakenteiden merkitsemiseksi. Sitten kopsasin koko roskan taas taulukkolaskentaohjelmaan, jossa helpotuksekseni nyt jutut tulivat omille riveilleen. Hajotin ne sarakkeisiin ja siivosin manuaalisesti muutaman omalle rivilleen eksyneen tekstinpätkän. Ja dieteellisyyden hengessä dokumentoin toiselle välilehdelle, millä hauilla ja minä päivänä tulokset oli koottu.

Ihme ja kumma, tulosten linkit säilyivät tässä harjoituksessa! Jonka tuloksena minulla on vihdoin näkymä, jossa sivut ovat peräkkäin. Ehkä olen ainoa tutkija, joka tällaista kaipaa?

Muistelma Petter Lyytikäisestä

Kauppias Petter Lyytikäisellä (6.6.1828-9.5.1914) on Wikipedia-sivu ja siinä on mainittu elämäkertakin, mutta - kumminkin - lehdessä Kauppias. Suomen vähittäiskauppiasliiton äänenkannattaja 6/1921 julkaistun komean valokuvan kunniaksi lainaan saman lehden juttua, jonka kirjoitti R. J. Kiuruvedeltä.

Petter Lyytikäisen vaikutus Savon maakauppaan on aivan erikoislaatuinen ja omintakeinen, kerrassaan hämmästyttävä, kun tietää, että hän ei ollut edes kirjoitustaitoinen. Tokkohan lienee koskaan yrittänytkään kirjoittaa muuta kuin nimensä. Lukutaidonkin kanssa oli niin ja näin.

Petter Lyytikäisen mainitaan aloittaneen liikeuransa kulkemalla talosta taloon ostaen voita, punniten sen siihen aikaan käytetyillä puupuntareilla. Pysyväisen kaupan kerrotaan hänen avanneen myymällä pienestä puukaapista kaikellaista rihkamaa. Vuonna 1869 anoi hän jo maakauppalupaa Pyhäjärvelle O. L. Senaikaiselta maakauppiaalta vaadittiin kirjoitus-, luku- ja luvunlaskutaito. Miten lienee ukko näistä vaatimuksista suoriutunut, on tuntematonta, mutta luvan hän sai. Kun kuvernööri kysyi asiassa seurakuntalaisten mielipidettä, oli tulos, että »muutamat myönsivät, muutamat panivat osiksi vastaan». Vastaanpanijat eivät kuitenkaan kuvernöörin mielestä tuoneet syitänsä julki sellaisessa muodossa, että niiden nojalla ei anomusta voitaisi hyväksyä. Ja niin sai Lyytikäinen kauppaluvan. 

Tähän aikaan hän asui jo omistamallaan Saarelan tilalla Pielaveden pitäjässä. Sen jälkeen perusti hän vielä kolme maakauppaa ja jokaisen kaupan yhteyteen meijerin. Kaikki nämä kaupat ja kaksi meijeriä ovat vieläkin olemassa. Samoin toimii vielä hänen Kuopioon perustamansa maalaistavaroiden tukkuliike. Pesän nykyisenä johtajana toimii hänen poikansa, filosofian maisteri J. Lyytikäinen. Hänkin on jo ikämies. Suostuessaan pyyntööni saada julkaista isänsä kuva tässä lehdessä, sanoi maisteri: »Hän oli topra mies, meistä pojista ei tullutkaan mitään.» Poikia elää nykyään kaksi, toinen on tuomari ja toinen tämä mainittu, nykyinen liikkeen johtaja.

Petter Lyytikäisen toiminnasta ja elämäntavoista on enemmän kaskuja kuin kenestäkään toisesta maakauppiaasta koko maassa. Niitä kertovat monet Savon nykyiset maakauppiaat, jotka ovat hänen koulutuksensa saaneet.

Kun Lyytikäinen otti palvelukseensa kauppa-apulaisen, oli koeaikaa kaksi kuukautta. Tällä ajalla ei uusi tulokas vielä syönytkään vakinaisen väen kanssa. Sitten kun koe oli suoritettu ja uusi tulokas hyväksytty, tehtiin 4 vuoden oppilas-sitoumus tarkkoine määräyksineen. Ja määräykset eivät jääneet vain paperille, ne oli puustavilleen täytettävä. Nuoremman oppilaan oli esim. joka ilta »petattava» ukon sänky, luettava iltarukous, siistittävä tarpeen tullen ukon kynnet, vieläpä, kun ukon selkää kutisi, hangattava sitäkin ja leikattava aika ajoin karvat pois ukon korvista. Tästä näkee, että Lyytikäisen laki oli toisellainen kuin nykyinen liikeapulaislaki. Sivukauppojen hoitajain kontrahdissakin oli vielä ensimmäisenä pykälänä: »Täten sitoudun olemaan isännälleni kuuliainen.» Samoin oli sitouduttava olemaan tekemättä pyhänä kauppaa ja »hoitamaan liikettä voittoatuottavasti».

Tavallisina iltoina riitti se, kun luettiin ukolle iltarukoukset, mutta joka sunnuntaiaamu hän piti yhteisen jumalanpalveluksen, jossa jokainen luki vuoronsa perään, ja sitten ukko vielä kyseli luetun sisällön. Tästä hartaushetkestä ei saanut kukaan perheenjäsen olla poissa. Eivät tuomarit eivätkä maisteritkaan. Sattui kerran niin, että kun nykyinen liikkeen johtaja, jo maisterina ollessaan, ei kerran käsittänyt ukon kysymystä ja vastaus jäi saamatta, antoi ukko hartaushetken loputtua ankarat muistutukset. Häntä oli kuin vanhaa patriarkkaa kaikkien poikkeuksetta toteltava sekä yksityisessä elämässään että liikkeen hoidossa. 

Erään rengin kontrahdissa oli m. m. 1 markan sakko, jos hän mene aidan yli eikä kierrä portista. Samoin toisella rengillä 1: 25 p. sakko, jos ukko näki hänen pitävän lakkia päässään kallellaan. Kynnykselle ei saanut astua kukaan, aina oli astuttava yli. — Nämä esimerkit osoittavat hänen ankaraa kasvatusperiaatettaan. 

Liikkeen hoidossa myöskin oli toteltava empimättä häntä. Eräs kauppias meni kerran myymään hänelle parkkia. Ukko kysyi parkkien hintaa. Kauppias sanoi, että maisteri lupasi sen ja sen. Ukko kivahti: »Mikä se on se maisteri? Minä tässä olen ainoa oppinut mies.» 

Eräs kauppias joka vasta viime syksynä luopui toiminimen palveluksesta ja perusti oman liikkeen, kertoi että hänet oli maisteri Lyytikäinen ottanut palvelukseen Kuopion liikkeeseen. Kun ukko sitten tuli Kuopiossa käymään, kutsui hän uuden tulokkaan puheelleen ja kysyi: »Tunnetko sinä minua.» Poika sanoi: »Kyllä minä kauppiaan tunnen.» »Minä olen se pahankurinen Lyytikäinen, josta olet kuullut puhuttavan». Muuta asiaa ei ukolla sillä hetkellä ollutkaan. 

Mutta sitten vuoden perästä sai hän kutsun ukon hoitamaan liikkeeseen Pielavedelle. Silloin Lyytikäinen sanoi hänelle: »Olet vuoden ollut talossa, enkä minä tiedä, mikä sinä olet. Kyllähän se Janne (maisteri) sinua kehua löpöttelee, mutta mikäs niitä tietää.» Samalla antoi ukko hänelle kirjoitetun kahden viikon työohjeen. 

Tästä kirjoitetusta ohjeesta muisti hän erikoisesti kaksi seikkaa. Siinä oli hänet määrätty parina päivänä viikossa ajamaan meijerin hevoskiertoa, ja ohjeessa erikoisesti sanottiin: «hevosen harja on otettava pois längen alta.» Samoin määräys, että hänen on nukuttava väentuvassa. Tätä määräystä poika ihmetteli, sillä hän tiesi olevan tyhjiä sänkyjä muitten apulaisten huoneissa. Kolmantena iltana ukko käski mennä maata muitten miesten kanssa ja selitti: »Se oli vain nöyryyden koetus. Useat miehet, kun he ovat vuoden talossa, käyvät niin ylpeiksi kuin olisivat mitäkin aatelia.» Sittemmin tuli pojasta monivuotinen haarakaupan johtaja.

Kaikesta ukon ankaruudesta ja omituisuuksista huolimatta, totteli koko henkilökunta Lyytikäis-vainajaa mielellään. Se osoittaa, että hänellä oli erikoiset kasvattajan ominaisuudet.