Kokemäeltä Amerikkaan, osa 44

Bostonin satamaan 16.10.1913 purjehtinut Arabic toi Kokemäeltä 14-vuotiaan Ellin ja 16-vuotiaan Arvon, jotka olivat matkalla isänsä Kalle Ahon (s. 6.5.1862 Petäjäjärvi) luo Bangoriin. Perheen äiti Amanda (s. 12.6.1868 Merikarvia) jäi tuolloin Kokemäelle, mutta tuli vuoden 1914 paikkeilla Atlantin yli. Hän asui Arvon kanssa vuonna 1920 Mainen osavaltiossa. Tämä oli kolme vuotta aiemmin kutsuntakorttiaan täyttäessään ollut sinkku farmari.

Sievä Elli oli mennyt jo naimisiin Arvid Mankisen kanssa ja saanut vuonna tyttären Lyyli, jonka kanssa hän palasi Euroopasta New Yorkin satamaan 29.8.1929. Elli kuoli Mainessa 29.3.1965

Lähteet:
Kokemäki rippikirja 1891-1900 s. 1081
Ancestry.com. Boston Passenger Lists, 1820-1943
Ancestry.com. 1920 United States Federal Census (Year: 1920;Census Place: Dedham, Hancock, Maine; Roll T625_642; Page: 9A; Enumeration District: 13; Image: 1069.)
Ancestry.com. New York Passenger Lists, 1820-1957 (Year: 1929; Microfilm serial: T715; Microfilm roll: T715_4567; Line: 7; .)
Ancestry.com. World War I Draft Registration Cards, 1917-1918 (Registration Location: Hancock County, Maine; Roll 1653907; Draft Board: 0.)
Ancestry.com. New York Passenger Lists, 1820-1957 (Year: 1929; Microfilm serial: T715; Microfilm roll: T715_4567; Line: 7; .)
Ancestry.com. Maine Death Index, 1960-1997

Historianharrastajan Kansalliskirjasto (3/3)

Pohjoissalia vastapäätä on hämäävän samannäköinen Eteläsali. Itse tarkistan sijaintini alakerran sisustuksesta: Pohjoissalissa mikrofilmilaitteet ja Eteläsalissa pöytärivit.

Eteläsaliin tullessa on oikealla kädellä Suomea koskevat matrikkelit. Ei välttämättä täydellisin valikoima, mutta löytyy Bergholmin sukukirja, aatelismatrikkelit ja muut perusteokset.

Vastapäivään hyllyjä kiertäen on seuraavana päädyssä ikkunan alla Tanskan aatelismatrikkelit. Pitkällä seinällä, ennen ikkunaa, Ruotsin matrikkelit, mukaanlukien eri aatelismatrikkelit. Kannattaa muistaa, että täällä on Suomeakin koskevaa aineistoa, ainakin Svenska landtmätare kattaa myös Suomen maanmittarit.

Alakerran toinen pääty on täynnä sanakirjoja, joten sinne voi suunnata outoja sanoja kohdattuaan, olivat ne sitten suomea, ruotsia tai latinaa.

Eteläsalin toisessa kerroksesta löytyy enimmäkseen sidottuja valtiopäiväjulkaisuja. Ja Asetuskokoelma. Valtiokalentereita 1800-luvun alusta alkaen. Mutta myös tilastolliset vuosikirjat. Ja yliopistoon liittyvät julkaisut kuten Turun akatemian painetut konsistorin pöytäkirjat ja osakuntien sarjajulkaisut.

Kolmanteen kerroksessa kävin itse ensimmäistä kertaa vasta tänä vuonna. Sinne on sijoitettu ulkomaiset lähdejulkaisut, joiden ruotsalaisista sarjoista Handligar rörande Sveriges historia ja Historiska handlingar löysin erinomaisen hyödyllisiä tietoja. (Jokseenkin sattumalta.)

Historianharrastajan Kansalliskirjasto (2/3)

Edellisessä osassa käsittelin Rotundan aluetta. Palataan aulaan ja käännytään pohjoiseen. (Rotundasta tullessa vasemmalle ja ulko-ovelta käsin oikealle.) Pohjoissalia kutsutaan myös lehtisaliksi, mikä johtuu niinkin yksinkertaisesta syystä kuin että sen alimmasta kerroksesta löytyy mikrofilmattuna enemmän aikakauslehtiä ja sanomalehtiä kuin ihmiselämän aikana ehtii lukea. Vanhimmat ja käytetyimmät lehdet ovat hyllyillä valmiina. Lopuista pitää tehdä tilaus. Tilauslappuja on päivystäjän pöydällä ja tarvittavat numerot löytyvät pienestä lokerikosta sen sivusta. Jos päivystäjää ei ole paikalla, apua pitää lähteä hakemaan Rotundan alakerrasta.

Käytettävissä on antiikkisia mikrofilmilaitteita ilman varauslistaa ja etukäteen varattavia skannausmahdollisuudella varustettuja. Jälkimmäisiinkin pääsee usein ongelmitta ilman varausta. Eli USB-muistitikun mukaanotto on hyvä idea. Tietokoneiden toimintavarmuus on koetellut omaa kärsivällisyyttäni, mutta ehkä muilla on parempi onni.

Salissa on muitakin tietokoneita. Päivystäjän tiskiä vastapäätä kaksi, joilla pääsee ainoastaan kirjaston sivuille, eli pääsee selaamaan istualtaan Helkaa ja Fennicaa tai tekemään hakuja Historiallisesta sanomalehtikirjastosta. Kaksi muuta konetta toisessa päädyssä ovat ne ihmemasiinat, joilla pääsee tutustumaan vuotta 1870 tuoreempaan skannattuun aikakauslehtimateriaaliin.

Sanomalehtien mikrofilmirullien lisäksi alakerrassa on mikrokorttilaatikko, johon sisältyy 1600- ja 1700-luvun hää- ja hautajaispainatteiden jäljenteitä. Mikrokorteille on myös kuvattu Helsingin osoitehakemistoja, arkkiveisuja ja vanhempaa kirjallisuutta. (Luetteloita)

Pohjoissalin päädyissä on portaat ylöspäin. Toisessa kerroksessa on lehtiä. Eli pääsee lukemaan Suomenkuvalehteä vuodesta 1879 eteenpäin, Genosta, Sukuviestiä, Kotiseutua, Historiallista Aikakauskirjaa, yms. Tuoreimmat numerot erikseen yhdessä kulmassa.

Kolmannesta kerroksesta löytyvät sarjajulkaisut. Eli täällä aina käytettävissä (mutta ei lainattavissa) Historiallinen arkisto, Historiallisia tutkimuksia, SKST, SKHST, SSS:n toimitukset ja vuosikirjat, Turun historiallinen arkisto jne.

Amatöörin ajatuksia

Tähän viikkoon ehti mahtumaan lyhyt mutta reipas keskustelu sanan amatööri merkityksestä (paikallis)historian tutkimisessa. Siihen osui jatkoksi eilinen Vesa Haapalan puheenvuoro Helsingin yliopiston Studia Generaliassa.

Hän kertoi runokokoelmansa kirjoittamisesta. Perin analyyttisesti. Mikä oli omallaan tavallaan mielenkiintoista. Kuten sekin, että hänen ensimmäinen kokoelmansa kuvaa Vantaanjokea historiallisena paikkana. (Mistä enemmän kun olen lukenut / yrittänyt lukea kyseisen kirjan.)

Mutta takerruin siihen, miten Haapala esityksessään (ohi mennen) erotteli ammattilaiset ja harrastajat. SukuForumilla olimme (harrastajien kesken) tulleet siihen tulokseen, että amatööri voi olla yhtä kompetentti kuin ammattilainen; erona on palkanmaksu tai koulutus.

Haapala kuitenkin sanoi suoraan, ettei runoilla (todennäköisesti) kukaan Suomessa elä. Ja tutkintoa ei (tietääkseni) ole. Joten tiedustelin kyselyosuudessa, mikä hänen silmissään erottaa sitten runon kirjoittamisen ammattilaisen harrastajasta. Hetken kierreltyään Haapala vastasi: "kustantamon julkaisukynnyksen ylittäminen, institutionaalisen leiman saaminen". Eli vähän niinkuin entisajan kiltaan pääsy. Vain harvat ja valitut.

Ja lisäksi todellakin vain suurien kustantamojen valitut. Haapala nimittäin kategorisoi (arvolatauksella) julkaisukanavat kolmeen ryhmään, joista keskimmäiseen mahtuivat niin pienet kustantamot, omakustanteet kuin verkkosivutkin. Yksi ja sama, jos kerran kyseessä ei ole Otava tai WSOY.

Mikä on yksi tapa ajatella. Ei lukijalähtöinen, mutta ihan rationaalinen tapa. Niille, jotka leimoista pitävät tai niitä kaipaavat. (Itselläni epätoivoinen vierotusyritys edelleen käynnissä.)

(Samassa tilaisuudessa puhui Touko Siltala kustantajan näkökulmasta. Hän kuvasi runoblogeja ja sivustoja "ghetoksi", joka jää suuren yleisön ja keskustelun ulkopuolelle. Olisi voinut löytää vähemmän negatiivisen sanan? Erämaakylä? Siellä tosin vähän ihmisiä ja ghetossa enemmän kuin oikeasti mahtuu...)

Historianharrastajan Kansalliskirjasto (1/3)

Taannoiset mainintani Kansalliskirjastosta johtivat lopulta ajatukseen, että paikka vaatii ensikäyttäjälle orientoitumisohjeet samaan tyyliin kuin aikanaan tein Kansallisarkistoon. Mutta nyt tekstivoittoisesti:

Pääovesta reippaasti sisään. Ylimääräiset tavarat, laukut ja ulkotakit lukittuun kaappiin. Nimi kirjaan ja aulaan. Olet nyt kaikenlaisen tiedon ympäröimä, aulan hyllyillä on tietosanakirjoja. Edessäsi olevan oven molemmin puolin uutuuskirjoja.

Edessä olevasta ovesta kulkemalla tulet Rotundaan. Alakerrassa on päivystäjien tiski, jonne voit jättää tilaukset Fennica-kokoelman kirjoista. Tiskin vasemmalla puolella on kopiointihuone, kortteja voit ostaa päivystäjiltä.

Yläpuolellasi on useita kerroksia kirjoja. Osa niistä on käsikirjastoa, eivätkä täten lainattavissa. Niinpä kolmannesta kerroksesta, jokseenkin keskellä olevilta hyllyiltä, löydät aina lähes täydellisen kokoelman paikallishistorioita. Mutta historiaa on myös lainattavassa kokoelmassa. Molempien kirjat on luetteloitu Helka-kantaan.

Tehdessäsi Fennica-tilauksen sinulle selostetaan, mihin sinun pitää mennä materiaalia lukemaan. Voi kuullostaa hieman kryptiseltä, mutta pyydä toistoa, ellet ymmärrä. Kerros alaspäin, käytävää kohti kahviota, portaat alas, (oikealle jää "akvaario", jossa ulkomaalaiset sarjat, jossa olen jotain henkilöhistoriallistakin selaillut), käytävän pätkä eteenpäin ja vasemmalle, josta hissillä toiseen kerrokseen, jossa uusi päivystäjän tiski, josta saa loppuohjeet.

(Jos Fennica-materiaali ei ole ilmaantunut nimesi kohdalle hyllyyn, kysy tiskiltä. Lehdet ja heikkokuntoinen materiaali on toisinaan sijoitettu erilliseen lukittuun kaappiin.)

Fennica lukusalissa on hyllyssä mm. Paikallishistoriallinen bibliografia, joka muistaakseni löytyy myös bibliografioiden kohdalta Rotundasta.

Menneisyyden elämäntavoista

Varasin talohistoriikkiprojektia varten (vaihteen vuoksi) kirjastosta hieman onniarvoonkin materiaalia. Vihkonen Talo elää tavallaan. Opiskeluopas suomalaisten kulttuurihistoriaan (Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja A:17, 1994) oli positiivinen löytö. Ei talohistoriikin suhteen, mutta paikallis-, suku- tai henkilöhistorian harrastajalle erinomaista luettavaa.

Esipuhe alkaa kappaleella

"Suomalaisen elämäntavan historia on Suomen kultttuurihistoriaa. Tässä opiskeluoppaassa on elämäntapa valittu perusnäkökulmaksi, jonka avulla hahmotamme suomalaista kulttuuria ja tutustumme sen muuttumiseen vuosisatojen kuluessa."

Sitten seuraa J. P. Roosin kirjasta lainaus, josta en saanut irti paljoakaan. Selväkielistä osuutta: "Elämäntavan tutkimuksen pettävän yksinkertainen, naiivi peruskysymys on: miten ihmiset todella elävät?" "Elämäntapa, tapa elää, se mikä muodostaa elämän näkyvän rungon, elää jäsentävän toimintalinjan." "Samassa kulttuurissa kaikilla, tai lähes kaikilla, elämäntavoilla on jokin yhteinen nimittäjä, jokin yhteinen jäsentävä tekijä. Suomalaisessa kulttuurissa näitä ovat esimerkiksi tietty jähmeys, tunteiden ilmaisun rajallisuus, käsitys työn suuresta merkityksestä ja eristyvyys." "Vain runsaat sata vuotta sitten ei tarvinnut kysyä, miten ihmiset elävät. Heidän luokka-asemansa, asuinpaikkansa ja ammattinsa sisälsivät aivan riittävän informaation." "Tavallisten ihmisten elämä oli julkista ja avointa. Eristäytyjä oli omituinen, jopa vaarallinen, hänellä oli jotain salailtavaa."

Seuraavat 6 tekstiä kuvaavat elämäntapoja juuri ammattien kautta. Osa kuvatuista henkilöistä on todellisia: Kittilän Junttila-lukkarit ja kuvataiteilija Totti Tuhkanen. Kansakouluopettajan maailmaa esitellään päähenkilönä Isa Asp, forssalaiset tehtaantytöt keksittyjä, samoin kuin yksityiskohtaisesti esitetty jyväskyläläinen kauppias.

Maanviljelijän osalta on päädytty lainaamaan Lapuan historiaa ja jätetty reflektio opiskelijalle: "Mitä maanviljelijäperheen elämästä kertoo kulloinkin viljeltyjen kasvien valikoima? Miten karjanhoito vaikutti elämäntapaan eri aikoina?"

Nivellööri

Selasin Hiskistä läpi Kokemäen kastettujen isien ammatteja ja silmä osui mieheen "Nivelleuren herr Fredr Ad Hällström", joka oli asunut Rudangossa sen aikaa, että 27-vuotias vaimo "Christina Elisab Hagström" oli synnyttänyt tytön 15.8.1821. Rippikirjasta en perhettä löytänyt, enkä toisia kasteitakaan. Ylioppilasmatrikkelin tietojen mukaan herra oli Kokemäellä varmaankin koskenperkuutöissä.

Kokkolan vihityissä oli 30.1.1862 sulhasena "Nivellören Anton Wilhelm Öller" (jonka morsiamen edellinen aviomies taisi olla Georg Johan Öller) ja Tuusulassa isänä vuonna 1858 "Nivellören och CivilIngeniören Herr Otto Leonard Engström ". Kaksoistittelistä saakin jo oikean suunnan ja Nordisk familjebok kertoo vielä vähän tarkemmin. Kovin olivat harvinaisia Suomessa?

Ylioppilasmatrikkelin perusteella nivellör on suomeksi vaaitsija.

Hauskan kuuloinen nimike vaikka insinöörille on kyllä ingen-gör kaikkein rakkain. Ikuisesti muistan ne sekunnit Kansallisarkiston vanhassa tutkijasalissa (jossa tuolloin vielä oli mikrofilmin lukulaitteet), kun tuijotin esi-isän titteliä. Ingen-gör, Ingen-gör, mikä ihme se on oikein ollut, ai-jaa INSINÖÖRI. Sukuvika, siis.

(Lisäys 12.5.2010: Runeberg.org:sta löytyy Adolf Helanderin kirja Handledning uti nivelleringskonsten vuodelta 1853)

Lue viriästi

Suunnilleen puolet digitoitujen kirjojen ilosta tulee minulle siitä, että näin tulee tarkasteltua täysin sekalaista kamaa. Joka herättää mitä moninaisimpia kysymyksiä. Esimerkkinä A B C Suomalainen ja Norjalainen aapis kirja, josta oheinen kuva.

Miksi on ollut tarpeen vuonna 1864 julkaista Norjan "ylösvalistus-seuran" kustannuksella aapinen, jossa yhdistetään norjan ja suomenkieli?

Tekstit rukouksia ja muuta uskonnollista. Lopussa sivulla 27 (painotukset minun): "Tähdeksemme rakahille lapsille vähää huvitusta ja iloa panetaan tämän pienen aapis- ja oppi-kirjan loppuun muttamia kuvia ynnä Suomen ja Norjan kielin sanan selityksen kanssa. ... jumalata pelkäävä, gudfrygtig; jumalan lapset, Guds Børn; kuolema, Død; ijankaikkinen elämä, evigt Liv; autuus, Salighed."

Jään ihmettelemään sekä kiittämään kasvatusopin ja uskonnonvapauden kehitystä viimeisen 150 vuoden aikana.

Historiallista fiktiota

Vaikka aamun viestissä suhtauduin kriittisesti fiktionalisointiin, ihan mukavahan historiallisia romaaneja on lukea. Ja niitä lukee moni.

Natalia Laurila oli lukenut Carita Forsgrenin Kolmen kuun kuningattaren. Samoin Tuulevi.

Mette Söderman Topeliuksen Tähtien turvatit.

Pasilan kirjasto vinkaa Kristina Carlsonin kirjaa Maan ääreen.

Kirsimaria Harri Tapperin Keisari ja kääpiöt (Tätä yritin itse. Hienoa kieltä, mutta en jaksanut loppuun.)

Perttu Kajansinkko Anneli Kannon kirjan Piru, kreivi, noita ja näyttelijä (Aloitin aikanaan, mutta en lukenut loppuun.)

Nimimerkki Ossukka Frans G. Bengtssonin Orm Punaisen (Itse pidin kirjan kielestä, mutta juoni ei jaksanut kiinnostaa niin että olisin lukenut loppuun.)

Nimimerkki Jasca Peter Englundin Suuren sodan vuodet (En tiennyt Englundin kirjoittaneen fiktiota...)

Nimimerkki MillieK on opintojensa johdosta tutustunut useampaan kirjaan, jotka ovat joko historiallista fiktiota, historiaa tai molempia:

• Fredrika Runeberg: Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä
• J. L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat
• Elias Lönnrot: Kalevala
• Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
• Juhani Aho: Yksin
• Minna Canth: Työmiehen vaimo
• Eino Leino: Helkavirret

Nimimerkki W hahmotteli gradun aihetta

Tutkimukseni pääasiallisina teemoina toimisivat heimoaate ja sen ilmenemismuodot, nationalistissävytteiset historiakäsitykset ja niiden levittäminen kansan pariin 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Lähdeaineistona toimisi tuon ajan viihteellinen fiktiivinen kirjallisuus, esimerkiksi nuorisolle suunnatut seikkailukirjat. Pääkysymykseksi nousisi näin pohdinta siitä, miten fiktiiviset kirjat ja lukemistot osallistuivat kansallisromanttisen ja ”suursuomalaisen” historiakäsityksen edistämiseen ja kuinka nämä nationalistiset sävyt tuotiin esiin fiktion keinoin. Millainen oli näiden kirjojen luoma kuva suomalaisten ja suomensukuisten kansojen historiasta ja millaiselle pohjalle tuo kuva oli rakennettu?

Tuon vielä ymmärrän, mutta käsite "postmoderni historiallinen romaani" ei sano mitään. Sellaisia ovat nimimerkki olipakerran lukemat Tuomas Kyrön romaanit Liitto ja Benjamin Kivi. niihin on tarttunut myös Tommi Melander, joka toteaa "Romaanin kannalta ei ole olennaista se, näytettiinkö 20-luvulla keskisormea tai juostiinko 30-luvulla pururadalla. Benjamin Kivi on fiktiota ja fiktiona se on sisäisesti tosi."

Santeri Nemon otsikko Historian ja mahdollisten maailmojen yhteneväisyyksistä on lähes ymmärrettävissä, mutta termejä vilisevästä tekstistä en saa mitään tolkkua.

Unelmien toteuttamisesta ja elämänkerran kirjoittamisesta

Minulle päätyi Kotilieden numero 20.4.2010, jossa oli juttu Toteuta unelmasi omasta kirjastasi. Ingressin mukaan "Kirjallisten omakustanteiden julkaiseminen on nykyään melko vaivatonta. Eniten työtä teettää aineiston kokoaminen, jäsentely ja kirjoittaminen."

Skripta kirjoittajaopiston opettaja Marija Vanttia on haastateltu ja lyhyehkössä jutussa kuvattu kirjoitusprosessi aloittamisesta lopettamiseen. Varmaankin Vantin kokemusten perusteella tekstissä painotettiin yllättävän voimakkaasti arkojen asioiden käsittelyä esimerkiksi kääntämällä ne fiktioksi. Erillinen faktalaatikkokin on omistettu aiheelle "Kysy lupaa ennen kuin kirjoitat" (*). Tässä siis syy moniin (minua ärsyttäneisiin) omaelämänkerrallisiin fiktioteoksiin. Että selvästi omakohtaiset kokemukset fiktionalisoidaan juuri sen verran, ettei tekstiä voi käyttää paikallishistoriallisena lähteenä esim. heinähuutokauppaa koskien.

Kahta omakustantajakirjoittajaa (**) on haastateltu. Heistä Reino Oinonen on antanut mainiot ohjeet:

"Pue sanottavasi tarinan muotoon. Tuo kerrontaasi liikettä, kuvaile, kosketa lukijasi tunteita, käytä murretta piristeenä. Pidä huoli siitä, että lukija saa jutustasi jotain."

(*) Anna Kortelaisen kirjoituskokoelmassa Rakkautta sattumalta on tekstiä hänen Edelfelt/Virginie-tutkimuksestaan. Kortelainen toteaa:

"Kun vedin esiin salaisuuksia ja inhimilliä epäonnistumisia, jouduin punnitsemaan sisään tunkeutuvan päivänvalon oikeutusta. Koska Edelfeltin suku on Suomessa sammunut, en ole saanut vihamielisiä puheluita enkä juristien uhkaavia kirjeitä." ... "Ei ole olemassa alenevan polven sukulaisia, jotka voisivat reagoida suuntaan tai toiseen, auttaa, ohjailla suurmieskertomusta haluamaansa suuntaan tai painostaa."
"Ihmisellä on oikeus muistaa haluamallaan tavalla, jollei hän esitä valheita muiden elämästä. Mutta kunpa meillä olisi kyky muistaa myös erehdyksemme, salaisuutemme ja heikkoutemme ja joskus, kun aika on kypsä, tallettaa niiden antama ymmärrys."

(**) Nimimerkki penjami oli marraskuussa kirjoittanut (oma)elämäkertaan pohjaavasta fiktiosta ja todennut kustantajan löytymisestä:

Kustannuskynnyksen ylittämiseksi on järjetöntä edes kuvitella kirjoittavansa jostakin perusmarkusta tai tavishelenasta, jos itse on täysin nobody – tai sitten pitäisi kirjoittaa todella hyvin. Sopivasti väritetty tarina tunnetusta henkilöstä myy paremmin. Pelkkä kuuluisa nimi ei kuitenkaan riitä, vaan aihetta täytyy käsitellä sellaisesta näkökulmasta, että se kiinnostaa myös naistenlehtiä. Nojaa, ei taida sekään riittää: kyllä niitä historian uudelleentulkitsijoita kolkuttelee kustantamoiden oville pilvin pimein. Varminta olisikin valita jokin muu kuin aivan perinteinen historiallisen romaanin genre tai ainakin hieman epäoletuksenmukaisempi kohderyhmä, jolle suunnatuille romaaneille kustannusohjelmassa voisi olla tilaa.

Kalastettua

Uistimen kuva vanhasta hintaluettelosta.

Kalastuksesta puheen ollen... verkosta voi lukea Kenneth Awebron artikkelin Ett bottennapp för Sverige – fisket vid mitten av 1700-talet ja itse asiassa koko julkaisun, johon se sisältyy: Leva vid Östersjöns kust: en antologi om naturförutsättningar och resursutnyttjande på båda sidor av Östersjön ca 800-1800 : rapport 2 / från projektet Förmoderna kustmiljöer, naturresurser, klimat, och samhälle vid östersjökusten före 1800 - ett miljöhistoriskt projekt . Mukana näköjään myös artikkeli 1690-luvun ilmastokriisistä.

Dionysoksen kevään Hanhensulka on tammikuussa lukenut lehteä Muinaistutkija (joka ei ole toistaiseksi osunut kirjastoissa silmiini, täytyy etsiä käsiini):

Muinaistutkija tosin ehkä on ns. acquired taste, haalittu maku, vanhoista ajoista täytyy olla hyvin kiinnostunut, että sitä jaksaisi lukea. Kokemuksesta voin lisäksi sanoa, että sitä ei kannata lukea edes lyhyinä pätkinä ääneen puolisonsa iloksi, näin on vaikka lukisi kuinka kauniisti tahansa.

Ravatessa roiskuu-blogista löysin maaliskuulta 2008 kirjasto/arkistokokemuksen, joka tuntui varsin tutulta. On hyvä etten ole ollut näiden harhailujeni ja asiakaskokemusteni kanssa yksin.

Kansallisarkiston tuoreessa blogissa oli tällä viikolla ensimmäistä kertaa arkiston materiaalien käyttöön kannustava viesti. Valitettavasti digitoitujen sotapäiväkirjojen käytön esteenä ei ole ainoastaan serverikapasiteetti, SukuHakurin keskusteluista löysin tuttuja tunnelmia:

"On se kumma sotapäiväkirjat pitäisi olla kaikkien luettavissa arkistolaitoksen sivuilta, vaan etsimääni en löydä. JP 4,Pr. Eli Jääkäripataljoona 4, 3 prikaati. Aina tulee hakutulokseksi. O-hakua"

Apu oli myös tutun tuntuinen: "Kelaa 3. prikaatin -hakutuloksia eteenpäin niin löytyy." Mihinkähän kaikkiin käyttöliittymäongelmiin István Kecskemétin kesäksi lupaamat uudistukset purevat?

Radiofestivaalin blogissa on todettu, että aineisto elää useassa osoitteessa. Näinhän se tuppaa olemaan, valitettavasti. Mutta entäs jos se yksi ja ainoa paikka olisi erittäin vaikeasti saavutettavissa?

Reijo Valta kirjoitti paikallishistorioista ja niiden tekemisestä. Hänen vinkkaamansa uutuskirja meni vahtilistalleni.

Mirkka Lappalaisen tekstistä lukee useimmiten kehuja, mutta Mette Söderman on Susimessun luettuaan todennut "Historiasta kiinnostuneille tämä on hyvä kirja, vaikka rehellisesti sanoen lukeminen oli jossakin määrin puurtamista. Tyyli on tylsää, mutta sisältö ja aihe valistavia."

Keräilyerissä oli hyödynnetty Kansalliskirjaston digitoimaa aineistoa.

Hannu Salmi oli katsonut filmin Luther, joka on itselleni jäänyt positiivisena mieleen. Ei-Englantiin-tai-Skotlantiin sijoitettuja 1500-luvulla tapahtuvia filmejä en muita muistakkaan.

Nimettömäksi jäävä sisällöntuottaja on perustanut blogin Suometar, johon hän sanoo kääntävänsä vanhoja sanomalehtijuttuja nykysuomeksi. Pikaisen vilaisun perusteella kyseessä ei ole kääntäminen eikä edes oikoluku vaan juttujen kopiointi koneluettuina. Mihin annoin ohjeistuksen täällä. Ilmeisesti saman tekijän blogi on myös Uuden Suomen alustalla, jossa tekstit ovat oikoluettuja, mutta eivät näytä muokatuilta. Uuden Suomen alustalta löytyy myös blogista Kolikon toinen puoli Suometar-juttuja.

Sunnuntaiksi Suomesta kuvia

Saaristoa Helsingin ulkopuolelta ja itse Helsinki kirjasta A. Brunou: La Finlande (1899)