Hiski-projektin viimeiset 10 vuotta

Sukutietotekniikka ry:n lehdessä on vuonna 1999, juuri ennen yhdistyksen sulautumista Suomen sukututkimusseuraan, julkaistu Leif Metherin ja Pertti Vuorisen artikkeli Tallennettua historiaa : HisKi-projektin kymmenen vuotta. Leif Metherin poismenosta on nyt yli 10 vuotta ja suunnilleen saman ajan HisKin kehitys on ollut lähes pysähdyksissä.

Ollessani kymmenisen vuotta sitten hetkellisesti SSS:n hallituksessa tavoitteenani oli saada tilanteeseen muutosta ja selvyyttä. Muskelini eivät muutokseen riittäneet, sillä en hallinnut yhdistystoimintaa, muita hallituksen jäseniä HisKi ei kiinnostanut ja suunnitelmana tuolloin oli lukita se jäsenien käyttöön. Koska HisKin ylläpitäjä laittoi hanttiin, yksi hallituksen jäsen totesi koodaavansa nopeasti uuden hakulomakkeen. Ihmettelin tätä ääneen ja mainitsin HisKin ottavan huomioon nimivariantit. Innokas koodaaja ei ollut niistä ollenkaan tietoinen eli oli tuskin HisKiä avannutkaan.

Selvyyttä tuli sen verran, että ymmärsin HisKin päivitysten olevan yhden ihmisen varassa ja hänen suhteensa SSS:n johtoon olevan heikot tahi tulehtuneet. Ottaen huomioon, että oma hallituskauteni päättyi ennen aikaiseen eroon ja vähän sen jälkeen lähti kesken kauden SSS:n esimies, vikainen pää on helposti tunnistettavissa.

Ja kun SSS on julistanut HisKin avoimeksi dataksi, mikä sinänsä on hienoa, sen on jäsenhankintamielessä järkevämpää suunnata resurssinsa toisaalle. (Googlailin ja selvisi, että seuran resursseja on pantu Turun ja Porin läänin lainhuutokortiston puhtaaksikirjoitukseen. Kun itse kortisto on digitoituna KA:n toimesta ja suhteellisen helppo käyttää, järkevämpääkin olisi voinut tehdä.)

Niinpä oli surullista, mutta ei ollenkaan yllättävää, lukea eilen SukuForumilta päivitys

Kokeilen näin kahden vuoden kuluttua uudelleen: mitä tässä projektissa oikein tapahtuu? Yhden kirjan sain valmiiksi toista vuotta sitten, ja kaikki kuvat ovat edelleen auditoimatta. Onneksi en jatkanut pidemmälle, mutta kyllä silti harmittaa: 3 343 syntynyttä ja heidän 14 412 kummiaan on paljon turhaa työtä.

Vastaavia keräsin jo vuonna 2011.

Älkääkä tulko sanomaan, että HisKi on "vain" apuväline. Aivan kuten sanomalehdet digitoituina ovat historiakirjat indeksoituina aivan toisella tavalla käytettävissä ja hyödynnettävissä. Nimimerkillä "Selasinpa tällä viikolla useita tunteja ruotsalaisen kaupungin historiakirjoja ja työtä pitäisi edelleen jatkaa."

P. S. 1. Seuran kirjasto on ollut kiinni syksystä 2017, kun eläkkeelle jääneen kirjastonhoitajan tilalle tullut reagoi tilan hajuun. Kirjastosta luopumisesta on ollut vuosien varrella huhuja ja jossain oli uutinen yhteistyösopimuksesta sukututkimusten digitoinnista Kansalliskirjaston kanssa. Muistaakseni. Pahoin pelkään, etteivät kirjaston ovet enää avaudu.

P. S. 2. En ole vuosiin kommentoinut SSS:n toimintaa. Blogin alkuaikoina tuli siitä kirjoitettua enemmän ja näköjään vuonna 2011 olen koonnut linkkilistankin. Kuukautta myöhemmin kirjoitin viikonlopuksi sadun, jonka ymmärsivät ainakin seuraa tuntevat tuttavani. Pitää edelleen aika hyvin paikkansa.

Kuvat St. Nicholas (1873) ja "Sunset ryhmes; or, A few little rhymes I have told a few times to a child I know, when the sun was low .." (1901). Flickr Commons

Augusta Favorin

Ulrika Augusta Favorin syntyi 12.12.1812, kastettiin Keuruulla ja kasvoi Längelmäellä, jossa vanhempansa Anders Johan Favorin ja Johanna Fredrika Kingelin asuivat kasvavan perheensä kanssa Ristijärven Heikkilässä (RK 1807-1812 s. 118, 1813-1819 s. 232, 1820-1826 s. 151, 1827-1840 s. 153, s. 409, 1840-1846 s. 202)

Isänsä oli Sääksmäen ylisen kihlakunnan henkikirjuri ja Augustan veljet Johan Fredrik, Anders Abraham, Abel Viktor ja Johan Ludvig lähetettiin koulutielle yliopistoon asti. Äiti Johanna oli papin tytär, joten tyttärien kotikoulutuskin on todennäköisesti ollut tasokasta.

Perheen isän kuoltua tammikuussa 1836 elämä Heikkilässä jatkui, mutta Augustan ehtoollismerkinnät päättyvät vuonna 1842 ilman muuttomerkintää. Vuonna 1847 hän muutti Tampereelta Keuruulle yhdessä pitäjänapulaisen paikan saaneen Frans Henrik Bergrothin perheen kanssa (RK 1842-1848 s. 2 , 1848-1855 s. 2).

Rippikirjoja monipuolisemman katsauksen Augustan loppuelämään antaa Bergrothin vuonna 1844 syntyneen tyttären muistelmat:

Tämä meidän rakas Augusta tätimme hoiti taloutta ja poisti sen kautta monet huolet nuorelta, Helsingissä kasvaneelta äidiltäni. Hän hoiti minua ja siskojani yötä päivää, kertoi meille satuja, leikki kanssamme ja valoi kolmihaaraiset joulukynttilämme, jotka sitten joululaattona paloivat matalilla puujakkaroilla ja joiden ympärillä riemuiten hyppelimme.

Oltuaan 15 vuotta kodissani Augusta täti siirtyi hoitamaan vanhaa äitiänsä. Mutta kun vanhimmat veljeni, Gideon ja Adiel syksyllä 1858 lähetettiin vasta alkaneeseen Jyväskylän suomenkieliseen alkeiskouluun ja siellä kumpikin sairastuivat koti-ikävään, oli hän valmis lähtemään heille avuksi. Kaksi vuotta hän hoiti heidän talouttaan vanhempieni vuokraamassa huoneustossa. Minäkin olin usein heidän luonansa tässä hauskassa kodissa. Ja kun sitten jouduin naimisiin, tuli hän minun suureksi ilokseni uuteen kotiini, oli siellä kaksi ensimmäistä vuotta ja poisti kaikki taloushuoleni.

Hän oli älykäs, hurskas, luontoa, tietoja ja yleisiä asioita harrastava nainen. Paljon olen saanut oppia häneltä, varsinkin mitenkä uhrautuminen muiden hyväksi tuottaa iloa. Sillä hän oli aina iloinen ja hyväntuulinen. Kun sitten 1868 leskenä kävin hänen kodissaan pienen orpopoikani kanssa, huudahti hän: "Nyt minä mielelläni kuolen, kun olen saanut nähdä sinun lapsesi!" Muutamia viikkoja sen jälkeen sairastui rakas Augusta täti lavantautiin ja pääsi siihen rauhan kotiin, johon hänen toivonsa oli tähdännyt. Hän oli silloin vasta 56 vuoden vanha. (Lydia Hällfors: Äidin muistelmia. s. 14-15)

"Raahen kirjasto" ja poikansa

Suomen kuvalehdessä julkaistiin alkuvuodesta 1875 Maksimilian Aukusti Myhrbergin elämäkerta, johon oli "käytetty kaikki tiedossa olevat hajalliset kirjoitukset Myhrbergistä ynnä myös koko joukko vainajan sukulaisilta ja ystäviltä saatuja suullisia tarinoita." Hyvin samannäköinen teksti on Julius Krohnin kirjoittama vuonna 1881 julkaistu elämäkerta.

Näissä Myhrbergin äidistä Christina Soveliuksesta (s. 1764) oli näin selvinnyt, että hän

oli monin puolin erittäin etevä nainen. Hänellä oli jalo sydän, luja mielenlaatu ja luonnoltaan tavattomat hengen lahjat. Näitä viimemainittuja hän, koska ei siihen aikaan vielä mitään kouluja tyttöjä varten meidän maassamme löytynytkään, oli omin neuvoin harjoitellut ja kehitellyt. Hän oli oppinut ja lukenut paljon, varsinkin maantietoa ja historiaa koskevia kirjoja, niin että häntä yleisesti mainittiin puoleksi kunnioittavaisella, puoleksi pilkkailevaisella liikanimellä "Raahen kirjasto" (muuta kirjastoa ei silloin ollutkaan olemassa koko kaupungissa). Tieteellisten lukemistensa rinnalla oli hän myös kaunokirjallisuuttakin lukenut paljon enemmän kuin useimmat naiset Suomessa hänen aikanansa. Parempaa opettajaa ja kasvattajaa ei siis olisi voinut toivoakaan noille isättömäksi jääneille lapsille. Pienestä pikaraisesta asti he jo kuulivat äidin suusta innokkaita tarinoita sekä muinais- että nyky-ajan mainioista jaloista miehistä ynnä myös eläviä, kirjallisia kertomuksia vieraista maista ja kansoista. Kaikesta tästä kohosi heidän mielensä ja halunsa jo aikaiseen tavallisista jokapäiväisistä tapauksista ihmiskunnan ylimmäisiin pyrintöihin ja tottuivat heidän silmänsä laajempaan kuin oman kotinurkan piiriin.

Myhrbergin kuuluisuus perustuu taistoihinsa maailmalla. Näitä ennen hän Upsalasta Turkuun opiskelemaan siirryttyään oli rauhankin asialla.

Turussa, johon nyt [joulukuussa 1818] Myhrberg tuli, oli ylioppilaitten elämä siihen aikaan jokseenkin hurja ja raaka. Ylenjuominen ynnä sitten peuhaaminen kaduilla ja tappelut sällien kanssa oli jokapäiväisenä huvituksena. Tämmöisissä otteluissa oli uuden tulokkaan herkuleenvertainen väkevyys ja leijonankaltainen rohkeus sangen tervetulleita apulaisia. Yhtenäkin yönä taas koputettiin Myhrberg'in ikkunaan: eräs ylioppilasparvi oli joutumaisillaan tappiolle sällien kourissa; "kapraalia" (sen liikanimen oli Myhrberg kumppalein kesken saanut) tarvittiin välttämöttömästi avuksi. Mutta mitenkä se oli tehtävä? Jos hän meni ulos lukittuin ovein ja portin kautta, niin heräsi siitä varmaankin talonväki ja seuraavana päivänä, jos tappelusta rehtorille valitettiin, olisivat todistukset olleet aivan valmiit. Myhrberg senvuoksi keksi sukkelan keinon; hän kiipesi hiljaa kammarinsa uuninpiipun kautta katolle, laskeutui kadulle ja riensi taistelutanterelle. Siellä kallisti hänen voimansa pian voiton ylioppilaitten puolelle, mutta kahakka tuli niin kauheaksi, että poliisin täytyi tulla väliin. Pitkäin koipiensa avulla pujahti Myhrberg perään=ajajain näkyvistä ja palautui taas samaa tietä kammariinsa, missä hän kätki nokiset vaatteensa piiloon ja itsensä peiton alle sänkyhynsä. Kun sitten poliisi, joka "kynnestä oli leijonan" tuntenut, vaikkei pimeässä ollut mahdollista näöltä täyttä varmuutta saada, tuli hänen kortteeriinsa häntä hakemaan, oli hän syvimmästä unestaan heräävinään ja kummasteli suuresti kuinka häntä saattoi syyttää yöretkestä. Poliisimiehet, hämillänsä muka erhetyksestään, läksivät tyhjin toimin matkoihinsa.

Myhrberg'in todellisesti ritarilliselle, jalolle hengelle kävivät kuitenkin nämät "katuoja-sodat" (siksi hän niitä nimitti) hyvin pian inhoksi. Hän luopui niistä ja rupesi kaikkein jalompain pyrintöin johtajaksi kumppalein kesken. Yhä suuremmaksi karttui hänen ympärilleen kunnollisten ylioppilaitten joukko, ja viimein vihdoin uskallettiin käydä vallitsevan raakuuden kimppuhun. Ylioppilaskunta kutsuttiin yhteen tavalliseen kokouspaikkahansa, forum'iin, s.o., yliopiston juhlasalin eteishuoneesen, jossa pielien alustimet olivat puhujalavoina. Kiihkeän väittelyn perästä saatiin siellä se päätös toimeen, että vasta olisi rauhallisempi, sivistyneelle nuorisolle sopivampi elämä vietettävä. Juhlallisessa saattojärjestyksessä marssittiin nyt Uudelle Torille, jonka keskelle sorvatut koivusauvat, jommoinen aina oli jokaisella ylioppilaalla kädessä ja jotka olivat taisteluissa parhaina aseina, viskattiin suureen kasaan ja poltettiin. Samoin kuin Myhrberg oli ollut tämän tuuman ensimmäisnä keksijänä, samoin hän myös oli ensimmäisenä sitä toimeen panemaan; hänen sauvansa lensi ensiksi maahan röykkiön aluspuuksi.

Ne, jotka tähän aikaan tunsivat Myhrberg'in, kuvaavat häntä ulkomuodoltaan kauniiksi, käytökseltään hienosti sivistyneeksi, vilkkaaksi, suoraksi, rakastettavaksi nuorukaiseksi, joka mielellään otti osaa seura=elämään ja jota mielellään seuraelämässä nähtiin. Hän osasi hyvin tanssia ja paitsi sitä teki hänen kaunis, miehuullinen näkönsä jä vilkas puhelahjansa että neitoset hyvin halukkaasti toivoivat häntä tanssikumppalikseen. Mutta Myhrberg'illä oli se tapa että hän harvoiu läksi tanssiin pyytämään, ennen kuin muut nuoret herrat jo sen olivat tehneet. Silloin hän katsoi kutka tytöt olivat kumppalitta jääneet ja valitsi yhden niistä. Siinäkin pienessä seikassa ilmautui jo hänen jalo mielenlaatunsa.

Räpellystä Amsterdamissa

Gezicht op Amsterdam, 1735. Rijksmuseum

Taisi olla jo pari vuotta (eli todennäköisesti enemmän) kun verkkohakuni tarttui sukupuuhun, joka paljasti Norrköpingissä eläneen esitätini Margareta Hohenthalin pojan Joachim Häggin ottaneen ja muuttaneen Hollantiin ilmeisesti 1740-luvun alussa. Otin yhteyttä sukupuun omistajaan ja hän kertoi saaneensa tietonsa muuttajan jälkeläiseltä.

Eli sukutaulunsa jälkeläislista

vaikutti olevan kohtuullisen hyvällä pohjalla. Ja miten pystyisin parempaan kuin paikallinen kun en osaa kieltä, eikä minulla ole mitään kokemusta hollantilaisesta sukututkimuksesta (ellei parin brittien Who Do You Think You Are - jakson katsomista lasketa)?

Mutta vaikka kyseisessä sukututkimusproggiksessa aion käyttää suhteellisen löysää laatukriteeriä, mieluusti näkisin jotain alkuperäislähdettä nanoserkun olemisesta Amsterdamissa. Luulisi verkosta jotain löytyvän.

Kyllä, FamilySearch tarjosi hakemiston "Netherlands, Archival Indexes, Vital Records", jossa oli mukana kasteet Joachimin lapsille

• Johan Joachim, 25.8.1748
• Maria Cornelia, 4.5.1750
• Nicolaus Gerrardus, 9.1.1752
• Adrianus Bernardus, 19.11.1755
• Anthonij Lourens, 28.11.1762
• George Lauwrens, 12.3.1767, 
• Hermanus Theodorus, 12.3.1767, 
• Johannes, 8.4.1768 (kastetodistajina poika Johan Joachim ja tämän vaimo)
• Harmanus, 30.10.1769, 
• Adriana, 30.10.1769

Kahden sukutaulussa olleen tyttären kasteita ei löytynyt, mutta heille tarjottiin sukutaulun kanssa stemmaavat avioliitot ja niistä syntyneitä lapsia. Mutta toisaalta löytyi aivan "uusien" lapsien kasteita. FamilySearch-haku siis paljasti uutta tietoa ja luotettavana pitäneeni tutkimuksen aukkoja. (Mahdollisesti sukutaulusta oli jätetty pois lapsena kuolleet?)

FamilySearch ei tarjonnut kuvia kastekirjauksista vaan ohjasi hollantilaisten omalle openarchieven-sivustolle, josta puolestaan kuvan perässä piti hypätä Amsterdamin kaupungínarkiston sivulle. Ei vaikeaa, mutta ei varsinaisesti suoraviivaistakaan. Tosin, jos olisin tiennyt mitä olen tekemässä, olisin voinut tehdä haun suoraan kaupunginarkiston sivuilla. 

Tietenkin teinkin tämän haun varmuuden vuoksi tässä välissä ja tulokset olivat helpommin käsiteltäviä kuin FamilySearchissa. Ja täydellisempiä, sillä edellisten kasteiden jatkoksi löytyi Agatha Margaretha 28.11.1762 (kolmannet kaksoset!), Sara Frederika 8.7.1753, (kaivattu) Maria Magdalena 31.7.1757, (kaivattu) Cornelia Elisabeth 9.12.1759 ja Johanneksen koko nimi olikin Albertus Johannes. Alkuperäisistä kaivoin esiin vain esikoisen.

Kiitän kauniista ja selvästä käsialasta, mutta isän titteli olisi auttanut huomattavasti. Ja jos lapset olisi edes kastettu jossain tietyssä kirkossa eikä kotona. Tosin kaupunginarkiston sivuilta näkyi, että tämä oli nimenomaan porvarissädyn kastekirja.

Tarkistin tietenkin myös kaupunginarkiston muut hakemistot. Hautauksista sukunimellä hakien osumia tuli huomattavasti vähemmän kuin kasteissa (joissa oli muuten mukana myös kastekummina olo). Hautauksien joukossa oli Joachimin siunaus/hautaus Oude Lutherse -kirkkossa vuonna 1794. Tulkintaan pitänee käyttää kysy kaverilta -kortti. Satulamaakari oli ilmoittaja?

Avioliittoihin liittyvät kirjaukset yhdistivät Joachimin Norrköpingiin eli muuttonsa on nyt todistettu sopivalla laatutasolla. Morsiamen ikä oli 16 vuotta, mikä sopii lapsien syntymiseen seuraavana 21 vuotena.

Journal.fi:n historiallinen anti

Esiteltyäni journal.fi-löydöksiäni tässä, tässä ja tässä on vihdoin aika kertoa, että alustalla on viisi varsinaista historialehteäkin.

Näistä AURAICA. Scripta a Societate Porthan edita on ollut minulle aina tuttu vain verkosta. Kaikissa numeroissaan on lukemista useammalla kielellä. Nostona keskiajasta ja lähdekritiikistä Toivo Viljamaan artikkeli Muinaisuuden tutkimus on mainarin työtä – asiakirjat ja Mynämäen varhaishistoria. Artikkeleilla ei ole pysyviä tunnisteita

Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seuran verkkojournaali Kasvatus & Aika on luopumassa omasta verkkosivustostaan, ja siirtymässä täysin Journal.fi:iin. Vaikka lehti toimii ainoastaan verkossa, artikkeleilla ei ole pysyviä tunnisteita.

Historisk Tidskrift för Finland on tuonut journal.fi-alustalle vuosikertansa vuodesta 1990 alkaen. Uudet numerot tulevat digitaalisina saataville vuoden viiveellä. Tuoreinta antia tällä hetkellä siis esimerkiksi artikkelit

• Andreas Koivuniemi: Mellan röda och vita. Svenska arbetarrörelsen och det finska inbördeskriget 1918
• Stina Malmén, Therese Nordlund Edvinsson: I familjeföretagets utkant. Om dotterns fostran i företagarhemmet 1900–1915

Ja vanhoja numeroitakin kannattaa tietenkin selata. (Jos innostuu ruotsin kielen harjoittamisesta historiaa lukemalla, niin toisaalla on verkossa saatavilla myös Historisk Tidskriftin, Personhistorisk Tidskriftin ja Scandian artikkeleja.)

Taidehistorian seuran Tahiti on luopunut vanhasta sivustostaan ja siirtynyt journal.fi-alustalle. Uusin numero ilmestyi äskettäin ja sisältää Leena Valkeapään yleishistorioitsijallekin kiinnostavan artikkelin Suomen muinaismuistoyhdistyksen taidehistorialliset tutkimusretket Suomessa 1871–1902. Vaikka lehti toimii ainoastaan verkossa, artikkeleilla ei ole pysyviä tunnisteita.

Tekniikan waiheita, josta tämä miniprojekti alkoi, on Tekniikan historian seuran lehti. Tuoreita numeroita olen toisinaan selannut, mutta kokonaisvaltainen vuosikertojen läpikäynti jäänyt tekemättä. Tekniikka on toki minua kiinnostavaa arjen historiaa, mutta lehden artikkelin harvemmin käsittelevät minua kiinnostavaa aikaa. Ja poikkeukset kauemmas 1900-luvulta osoittautuivatkin harvinaisiksi:

• Jyrki Ylijoki: Björknäsin lasitehtaan Hesseniläiset lasinpuhaltajat vuosina 1736-1741
• Niina Lehmusjärvi: Catharina Elisabeth Kijk – Teijon kartanonrouva ja ruukinomistaja
• Mikko Kylliäinen: Juoksukoneita ja velomobiileita - polkupyörän historiografia 
• Pertti Kolari: Robert Runebergin lentokokeet Viipurissa 1879

Henkilökohtaisista syistä kiinnosti Jari Kettusen artikkeli Satakunnan mikrohistoriaa- paikallisten mikrokerhojen merkitys koulujen tietoteknistämisessä 1980-luvulla niin paljon, että sen avasin ja havaitsin sisällön ja informanttien olevan lähinnä Porista. (Kyllä, Kokemäelläkin oli tietokonekerho.)

Lähes historiaksi voitaneen laskea myös Ethnologia Fennica. Esimerkiksi tuoreimmassa numerossaan Anu Kanniken ja Ester Bardonen artikkeli Kitchen as a material and lived space. Museum representations and interpretations.

P. S. Journal.fi:n ulkopuolellakin on avoimena verkossa historiallisia digitointeja ja digitaalisuutta.

• Vuodesta 1994 verkossa ilmestynyt Elore on edelleen omalla sivustollaan
• Tampereen sukututkimusseuran Orpanasta on verkossa vanhimmat lehdet. 
• Suomen keskiajan arkeologian seura SKAS on avannut lehtensä arkiston sivuilleen. 
• Suomen arkeologisen seuran sivuilla on edelleen Muinaistutkija-lehdet, Fennoscandia archaeologican artikkelit ja Arkeologipäivät-julkaisut pdf-tiedostoina. 
• Glossan Mirator samoin. 
• Ennen ja Nyt myös.
• Artefactan Artefactum julkaisee vertaisarvioituja artikkeleita
• Edesmenneen Hiidenkiven artikkeleista osa on luettavissa verkossa.
• Scandinavian Economic History Reviewn vuosikertojen Volume 1 (1953) - Volume 44 (1996) numerot on avattu verkkoon

Kuva kirjasta "Little Tom" (1922)

Uusi ja täydennetty totuus naksuttimesta

Kun viime vuonna esitettiin kutsu esityksille 1800-luvun tutkimuksen päiville ja Object Biographies -konferenssiin, mieleeni tuli vuosi sitten tekemäni juttu naksuttimesta. Jos sitä vähän laajentaisi? Aihe kelpasi molempiin ja tässä tuoreemmat kalvot referoidun tekstin kera.

Kirjallisuudesta blogitekstiä tehdessäni löytämäni maininta patentista ei ole saanut vahvistusta, mutta ainakin sen vuosiluku 1874 oli oikein. Kaksi vuotta ennen kuin lelu levisi Euroopassa, sitä oli markkinoitu taskusähköttimenä Yhdysvalloissa. Ja saatu aikaan patenttiriita.

Aivan saman näköisen mallin heinäkuussa 1876 rekisteröinyt pariisilainen lelutehtailija Rossignol, jonka nimi jäi blogitekstiä tehdessä löytämättä, esiintyy kyllä useissa verkkoteksteissä, kun "oikein" hakee. Samaisissa teksteissä ja ranskalaisessa lelukirjallisuudessa, jota Pariisissa joulupäivänä luin, ei mainita mitään amerikkalaisesta esikuvasta. Saman rakenteen uudelleen keksiminen on tietenkin mahdollista, mutta tuntuisi todennäköisemmältä, että Ranskaan on päätynyt amerikkalainen laite, jossa lelutehtailija näki mahdollisuuden.

Rossignol antoi laitteelle nimen "ihmeellinen kastanjetti", mutta kaduilla se nimettiin cri-criksi. Elokuun alkuun mennessä sen suosio ja suurkaupungin melussakin (!) häiritsevä ääni oli niin huomattava, että paikallinen lehdistö kommentoi ilmiötä.

Lehdistön kautta elokuun lopulla göteborgilaiset saivat kuulla, ettei Pariisissa vallitsevan kammottavan äänen vuoksi sinne kannattaisi nyt tehdä häämatkaa, ainakaan, jos on heikkohermoinen. Tuskin meni kahta viikkoa, niin sama lehti raportoi, että cri-cri oli saapunut omaan kaupunkiin ja kuului jo sielläkin.

Kun cri-cri oli Rossignolin nimeämänä musiikki-instrumentti, oli sopivaa, että sen siivellä markkinoitiin musiikkikappaleita. Käytettiinkö näissä naksutinta, jää jonkun osaavamman tarkistettavaksi.

Cri-cri eli naksutin levisi nopeasti Ruotsin lisäksi ainakin Saksaan, jossa yksi lehti pystyi huomauttamaan aiemmasta amerikkalaisesta keksinnöstä. Saksasta on mainintoja konserteista, jotka jouduttiin keskeyttämään, kun iso osa yleisöstä alkoi naksuttamaan naksuttimiaan.

Suomeen naksutin tuli syyskuun lopulla ja vuoden lopussa sitä markkinoitiin jo Australiassakin. Leviäminen oli siis käytännöllisesti katsoen yhtä nopeaa kuin viimevuotinen sormihyrrävillitys.

Vuoden 1876 jälkeen naksutin tuntuu unohtuneen Euroopassa tai sitten siihen ei jaksettu enää kiinnittää huomiota. Tuntuisi järkevältä olettaa, että malli pysyi yksinkertaisten peltilelujen tuottajien mallistossa.

Vuosisadan lopussa Yhdysvalloissa naksutin saa uuden tehtävän kokeellisessa psykologiassa, jossa tarvittiin toistettavissa oleva ääni. Oppaan mukaan naksuttimia sai sähkötintarpeita myyvistä kaupoista eli tämä käyttöyhteys oli säilynyt Atlantin toisella puolella.

Hyödyllisen äänen tuottajana naksutin tunnettiin myös toisessa maailmasodassa. (Yleisössä istunut Riku Kauhanen kommentoi paikan päällä muistojaan naksutinesiintymistä sotaelokuvissa ja kirjoitti niistä vielä perusteellisemman blogitekstin.)

Jossain vaiheessa naksuttimesta kehittyi itsellenikin tutumpi litteämpi malli, jonka päälle saatiin kiinnitettyä koriste tai mainoskuva.

Ja 1990-luvun alusta alkaen naksutin on tunnettu koirien koulutusvälineenä.

Esinebiografiaa toinenkin päivä

Object biographies -konferenssi jatkui vielä eilen. Skippasin aamun keynoten, sillä olin kuullut Eero Hyvösen puhuvan biografiaseminaarissa joulukuussa ja epäilin otsikon perusteella jutun olevan paljolti samaa. Jos joskus herää hinku tarkistaa, niin tämän esityksen voi katsoa verkossa.

(c) Victoria and Albert Museum, London

Ekassa valitsemassani sessiossa V&A:n Elisabeth Murray puhui 1600-luvulla varakkaiden perheiden tyttärien 11-12 -vuotiaana (!) kirjoen koristamista lippaista. 1600-luvun materiaa on Suomessa niin niukasti, että hauoin henkeäni. Ensinnäkin koska Suomen kontekstissa tyttöjen kirjonnasta puhutaan aikaisintaan 1700-luvun lopun aktiviteettina ei esimerkiksi Petter Sund -duunissa ole tullut mieleen, että perheen tyttäret ovat ehkä tehneet "hienompia" käsitöitä. Toiseksi lippaita oli kirjonnan lisäksi koristeltu liimaamalla sisäpinnoille painokuvia. Kistebrev! kirjoitin muistiinpanoihin palkkikirjaimin.

V&A ei muuten jätä epäselväksi mitä kuvillaan saa tehdä. Toivottavasti tätä blogipostausta ei lueta yli 4000 kertaa...

Verkon kuvat olivat merkittävässä sivuosassa session toisessa esityksessä, jossa Tallinnan kaupunginmuseon Risto Paju selosti miten kiviseksi puutarhamaljaksi luetteloitu esine paljastui Lihulan kirkon entiseksi kastemaljaksi. Ainoan valokuvan kastemaljan alkuperäisestä asusta Paju oli löytänyt saksalaisesta valokuva-arkistosta, jonne oli tallennettu saksalaisten vuonna 1940 Tallinnassa napsimia esinekuvia.

Kolmantena sessiossa puhui Saila Leskinen ruumispaareista. Niiden käytöstä luovuttiin 1900-luvun alkupuolella, mutta sitä ennen ne olivat (ikävä) osa suomalaisten elämää. Paareja on säilynyt erityisesti seurakunnissa, joissa ne oli jätetty tapuliin, mistä kenelläkään ei ollut tarvetta niitä poistaa. Usein paareja säilytettiin erillisessä paarihuoneessa ja näiden hävitessä ovat menneet paaritkin.

"Hupaisasti" seuraavan session alussa Anna Kuismin näytti tekstillä varustetun esineen esimerkkinä samoja Sastamalan paareja kuin Leskinenkin. Session esityksissä yhdistettiin ihmisen elämäkerta esineisiin. Jään odottamaan perhearkistoaan hyödyntävän Katja Weiland-Särmälän väitöskirjaa ja tutustun mielelläni myös ensi viikolla ilmestyvään Susanna Valliuksen kirjoittamaan Väinö Mikkolan elämäkertaan, jonka hän on rakentanut esinelähtöisesti.

Viimeisessä sessiossa Hanna Kemppi selosti tekemäänsä Kansalliskirjaston kokoelmiin kuuluvan Aaro Rissasen kokoelman selvitystyötä. Kempille ei riittänyt, että matrikkelista löytyi oikean niminen mies, vaan hänet piti saada yhdistettyä KK:n arkistossa olleeseen katuosoitteeseen. Ihailtavaa kriittisyyttä.

Oma esitykseni meni paremmin kuin toivoin ja referoin sen sisällön huomisessa blogipostauksessa. Tässä yhteydessä voin kertoa, että syntisesti käytin kalvoissani yhtä museon kokoelmakuvaa, jossa ei ollut mitään lisenssiä. Kun museo oli amerikkalainen ei tullut mieleenkään, että voisin jäädä kiinni. Mutta tämä konferenssi oli kansainvälinen ja yleisössä oli kyseisen museon edustaja, joka kuratoi nimenomaan sitä kokoelmaa, josta esimerkkini oli. AUTS! No, onneksi hän oli erinomaisen mukava ja oli tyytyväinen saatuaan esityksestäni jotain lisätietoa aiheesta.

Viimeisenä puhui Muumimuseon dioraamoja konservoinut Riina Uosukainen. Haasteita materiaalien kanssa oli ja Muumitalo ei tule olemaan ikuinen. Mutta ainakin jäljelle jää 3D-skannaukset, jotka on tehty vuonna 2016. Uosukaisen opinnäytteestä Tuulikki Pietilän muumikuvaelman "Toverukset matkalla Yllätysten puutarhaan" tutkimus ja konservointi saa lisätietoa aiheesta.