Täydennysosia

1) Raaseporin valitusvirressä kuvattu tuoli ei tullut vastaan kertaakaan juuri tekemälläni kotimaankierroksella (toisin kuin tukinuitto), mutta Aboa Vetus & Ars Novan museonjohtaja Johanna Lehto-Vahtera kertoi, että "Lounais-Suomessa tuo esine on myös piianpöydäksi kutsuttu. Vie vähän tilaa ja on monikäyttöinen. Pöytätuolina myös tunnetaan."

2) Tekstini Lauttassaren kartanosta sai Tiina Kinnusen toteamaan, että "Kartanosta kerrotaan myös Ina Langen salanimellä Daniel Sten kirjoittamassa kirjassa "Sämre folk" vuodelta 1885." ja "Ystäväni @KathySaranpa tutkii Ina Langea, hän kertoi kirjasta ja teimme keväällä kierroksen kirjan tapahtumapaikoilla ja rantakallioilla."

Kinnunen linkitti Kansalliskirjaston digitoimaan alkuperäistekstiin. Project Gutenberg tarjoaa version, josta on helppo tarkistaa, että tilaan viitataan sanalla herrgård.

3) Toukokuussa raportoin rottatutkimuksesta kuulemastani esitelmästä, josta Heli Etu-Sihvola kertoi hieman myöhemmin yksityiskohtaisemmin Kalmistopiirissä.

4) Helsingin yliopiston 30-vuotisen sodan seminaarista kirjoitin itse rippeitä, mutta samasta sodasta tämän vuoden lopulla väitöstutkimustaan puolustava Olli Bäckström teki asiallisemman koosteen. Helsingin yliopiston historian laitoksen (tms) omassa blogissa seminaaria ei referoitu, mutta Anu Lahtinen nosti esityksistä esiin tekijyyden teeman.

5) 30-vuotisen sodan seminaari toi tietenkin mieleeni aprillipäivän tekstini, jonka loppuun oli tehnyt mieli kirjoittaa kuittaus siitä miten suuren Pohjan sodan (oikeasti olemattoman) muistelun päälle tulee tuo varhaisempi sota. No, pilailuni lomassa ennustin aivan oikein, että sodan loppuvaiheet voivat herättää aktiviteettia. Ja kas, Bohuslänin museossa avautui toukokuussa näyttely Röster från kriget – i skuggan av Karl XII ja sivusto 1718—Kriget, människorna, skottet lupaa olla "ett samarbete mellan svenska och norska institutioner som berättar om slutfasen av detta krig då krigshandlingarna nådde det svensk-norska gränsområdet."

Kuva kataloogista "Hardware merchandising August-October 1912" (1912)

Tarkistetaan alkuperäinen siksi, että...

Juhannuksen piti olla reipasta SSH-työstöä ennen kotimaan pidempää automatkaa. Joten enkös tullut sairaaksi. Pystyyn päästyäni en tarttunut olennaiseen vaan aloitin jälleen kerran epätoivoiset verkkohaut saadakseni jotain lisää irti Hohenthaleihin sekaantuneista von Warner ja von Lützow -suvuista. (Ja huomasin, että von Warnern -tekstini oli täysin sekava. Eli yritetään kirjassa parempaa.)

Perusverkkohakuhan ei tartu erilaisiin digitoituihin kirjakokoelmiin, jotka Saksassa(kin) ovat tusinoissa eri paikoissa. Useiden epäonnistumisten jälkeen haaviin tarttui vuonna 1894 painettu Geschichte der Gesammt-Familie von Normann, jossa oli pieni uusi tiedonmuru. Sen mukaan vuonna 1785 tai 1786 kuolleen Christoph Nicolaus Wilken von Normannin ensimmäinen vaimo oli Cransdorfissa asuneen kapteeni Lützowin tytär. Heidän pojalleen Jürgen Friedrich Christian von Normannille ei annettu mitään syntymäaikaa, mutta hän avioitui vuonna 1788 eli sopii olemaan samaa sukupolvea kuin kapteenin tyttären Margaretha Sibylla Katharina vuonna 1762 syntynyt poika Johann Arvid Nicolas Hohenthal.

Jürgen Friedrich Christianin vaimo oli ruotsalaisen kuuloinen Maria von Lilienström, jota ei kuitenkaan löytynyt mistään verkon aatelismatrikkelista. Liekö samanlainen von-lisäys, jota Hohenthalit harrastivat? Muutkaan sukutaulun nimet eivät tuoneet lisäosumia, todennäköisesti siksi, että sukuhaara oli miespuolelta päättynyt.

Mitäs sitten? Mietin nukkumaanmenoa, mutta lueskelin läpi teemaan liittyvän muistiinpano- ja linkkikokoelmani, jonka aivan lopussa, sekalaista-osiossa, oli Hohenthalin Genos-artikkelista leikattu kappale, jossa lause

I detta äktenskap föddes 20.9.1762 sonen Johann Arvid Nicolas sedermera en av arvtagarena till ifrågavarande gods, vilken rättighet han dock genom vissa överenskommelser vid Nykarleby rådstuvurätt den 18.8.1792 överförde på löjtnanten vid Österbottens regemente Carl Fredrik Humble.

Heräsi mieleen kysymys, että josko kannattaisi tutustua kyseiseen raastuvanoikeuden pöytäkirjaan. Jos siinä olisi jotain tietoa, jota artikkelin kirjoittaja ei katsonut tarpeelliseksi ottaa esiin...

No, ottaen huomioon, että renovoidut raastuvanoikeuden pöytäkirjat on Kansallisarkiston toimesta digitoitu, niin vaiva ei ole suuri. Muutamassa minuutissa edessäni oli 25.8.1792 pöytäkirja, johon oli kirjattu edellä mainittu sopimus. Sen tekstistä kävi ilmi, että perintöasioissa oli tehty aiempi sopimus 19.9.1767, jolloin toisella puolella oli kapteeni Lützow ja tuolloinen morsmaikkunsa Barbara Dorothea von Bohlen ja toisella puolella "herr Christopher Nicolaus von Norrman til Tribrak" ja majuri Claes Jacob Hohenthal. Eli vävyt, mutta ilman verkkolöytöä en olisi tulkintaa voinut tehdä. Ja ilman tätä alkuperäislähdettä olisin suhtautunut yli satavuotiaaseen sukututkimukseen tietyllä skeptisyydellä.

Eli tarkistetaan kaikki johtolangat. Viitteet alkuperäislähteisiin ja hämärät verkkosivut.

Innokkuutta Turussa

Tiistaina 19. kesäkuuta suuntasin sateisessa säässä Turkuun. Ennen aikataulutettua ohjelmaa poikkesin Ett hem -museoon, jossa parhaan muistini mukaan en ole koskaan käynyt. Ainakin sijainti Sibelius-museota (jossa muistorikkaasti vierailin viime syksynä) vastapäätä tuli yllätyksenä.

Ett hem on nimensä mukaisesti kotimuseo. Poiketen monista muista se perustuu ihan oikeiden ihmisten irtaimistoon ja huonekaluihin, mutta ei kuitenkaan ole kyseisten ihmisten asumassa talossa. Alkuperäinen kokoonpano oli ennen sotia esillä, mutta päätyi karsittuna vaatimattomampaan ympäristöön.

Kierrosta avittamaan sai pienen vihkosen, jossa huoneet oli esitelty juoksevalla tekstillä eikä esineluetteloina. Formaatti olisi mahdollistanut monipuolisemman ja rikkaamman sisällön. Esimerkiksi pariskunnan suhteesta Elin Danielsson-Gambogiin, jonka tauluja oli esillä useita, olisin mielelläni lukenut enemmän. Ja nähnyt valokuvia alkuperäisestä kodista. Mutta saattoi olla, että en kaikkea sisältöä huolella katsonut.

Merkittävin anti museossa itselleni oli taide ja sen (mahdollisesti) autenttinen esillepano. Suomalaiset kultakauden taitelijoiden tuotoksien rinnalla oli jotain niin arvotonta, ettei läystäke kertonut siitä mitään.

Pois lähtiessäni pysähdyin niin omituisesti aulaan, että lippukassalla ollut tiedusteli oliko minulla jotain kysyttävää. Siis proaktiivisesti! Raaseporin kokemusten ollessa vielä tuoreessa muistissa olin lentää persuuksilleni yllätyksestä ja toistamiseen kun tämä nuori nainen osasi vastata esinekysymykseen, joka kerrokselta oli jäänyt mieleen.

Sitten Katedralskolanin pop up-museon kierrokselle, jonka takia olin vedenpaisumuksen läpi Turkuun ajanut.

Jumppasalin alta paljastuneet talonpohjat ja kadunreunat näyttivät paikan päällä suunnilleen samoilta kuin aiemmin näkemissäni valokuvissa. Katselu venyi puoleen tuntiin opastuksella, jossa innolla ja ulkomuistista kerrottiin enemmän talojen omistuksesta kuin kaivausten löydöistä. Henkilöhistorian harrastajana olisi pitänyt selostuksesta varmaan saada jotain irti, mutta pääasiassa ihailin innokasta esitystä, joka antoi vaikutelman, että opas oli itse tiedoista kiinnostunut. Ainoa yksityiskohta, joka jäi mieleen, oli talon alla oleva tukihirsi, joka antaisi todennäköisesti hyvän dendroajoituksen, mutta moiseen ei ole rahoitusta.

Kaivausalue oli avattu kierroksille kesän viikoiksi melko nopealla aikataululla. Siihen nähden oli hienosti saatu mukaan iso näyttö alueen 3D-mallinnuksesta

ja vitriini joillekin löydöille.

Rakennuksen ulkopuolella puhdistettiin arvatenkin muita kaivauslöytöjä.

Työtä on aina kiva katsella, joten jatkoin AboaVetus&ArsNovan pihalle, jossa ainoana kaivausalueella oli Ilari Aalto.

Tietenkin innokkaana hän näytti minulle pressun alta vuoden 1827 palokerrosta.

Museon sisältä löysin innokkaita askartelijoita. Istuin seuraansa, sillä käsillä tekeminen on hauskaa kun ei tarvitse maksaa materiaaleista eikä loppusijoittaa tuotosta.

Innottomuutta Raaseporissa

Tammisaaren museokeskukseen minulla ei ollut Hangon retkellä mitään erityistä syytä pysähtyä, mutta pysähdyin kumminkin. Edellisen kerran olin ollut museossa kesällä 2011. Unohtunut oli m.m. se, että täällä on esitetty kaupungin historia kivikaudelta alkaen kronologisesti eli Lohja ja Porvoo eivät olekaan omituisuuksia. Ilmeisesti ajatukseni ovat turhan voimakkaasti kiinni Helsingin katastrofaalisessa tilanteessa.

Vuonna 2011 olin käynyt myös museon sivurakennuksissa, mutta unohtanut ne täysin, joten saatoin ihastua valokuvaamoon uudelleen. Näitä ei kai sentään ole joka kaupungissa?

Valokuvaamon tuli avaamaan yksi kolmesta työntekijästä, jotka päärakennusta kiertäessäni pelasivat lipunmyynnin vieressä korttia. Kun museossa ei ollut kävijöitä, niin mitä turhaan seisoa tyhjänpanttina. Kun kävijä on paikalla, sitä voisi kuvitella, että työntekijöillä olisi jotain kerrottavaa, mutta ei. Yksikään neidoista ei omaehtoisesti kertonut mitään.

Porvaristalossa yritin saada sisustuksesta jotain ekstraa irti kysymällä oppaan/vahdin mielestä mielenkiintoisinta esinettä. Sellaista ei ollut. En tiedä olisiko ruotsiksi irronnut tekstiä helpommin, mutta ikävä kokemus. Jos työntekijät eivät ole kiinnostuneita eivätkä innostuneita, niin kävijän harteille jää turhan paljon käynnin onnistumisesta.

Mitä lie lapsukaiset ajatelleet omasta innostumisestani, mutta katsoin asiakseni selittää sitä ääneenkin. Ensinnäkin ihastuin seinälle kehystettyyn uskonnolliseen arkkipainatteeseen  vuodelta 1778.

Pääsiäistapahtumien repliikin saanut piika näyttää aika 1700-lukulaiselta. (Pahoittelen kuvalaatua, en paikan päällä älynnyt ottaa lähikuvia.)

Ja vierekkäisellä seinällä oli ruotsiksi sama painate, jonka olin nähnyt suomeksi Johannes Lohilammen museossa!

Ja läheisellä seinällä oli aivan ihania maalauksia. Vahti kutsui näitä tapeteiksi ja vakuutti niiden olevan jostain Tammisaaren talosta. Tekstistä päätellen nämä kolme mieshahmoa ovat joulukertomuksen kolme itämaan tietäjää!

 Tämä kulkue jäi mysteeriksi ja kuvani on epätarkka.

 Päällimmäisenä ovat raamatun viisaat ja tyhmät neidot lamppuineen.

Niin ja museossa oli myös sokerihakkuri, josta taitaa tulla nyt kesän teema. Huom! myös Porvoon Holmin talosta tuttu tapettityyli.

Tammisaaresta kiirehdin Forngårdeniin, jonne ehdin puoli tuntia ennen sulkeutumista.

Tuvan oviaukossa istui päivän neljäs neitokainen, joka ei reagoinut tervehdykseeni mitenkään vaan jatkoi kirjansa lukemista. Minulla ei ollut aikaa hukattavana, joten en jättänyt häntä omaan rauhaansa vaan tiedustelin josko hän oli henkilökuntaa. Oli ja tämän tunnustettuaan suostui ottamaan vastaan 2 euroa sisäänpääsymaksuna. Jälkikäteen ajateltuna olisi vain kannattanut astua sisään ohitseen. Tuskin olisi innostunut reagoimaan. (Ja näin jälkikäteen tarkistettuna kyseessä oli Museokortti-kohde eli todellakin meni hukkaan ne eurot.)

Museoretken suunnittelusta oli vierähtänyt aikaa, joten kysyin sitten lyhyttä kuvausta paikasta. Sain yhden virkkeen, jonka asiasisältö oli sanassa saaristolaisasutus. Hän ei jatkanut toteamalla, että aitassa olisi lisää tietoa rakennusten alkuperästä, eikä huomauttanut pöydällä olevasta kansiosta, jossa oli sivukaupalla tietoa museon historiasta. Ehkä hän oli satunnainen apulainen. Mutta jos oli koko kesän museotyöläinen ja asenne ensimmäisellä työviikolla oli tämä...

Tuvan muuten tavanomaisesta sisustuksesta kiinnitti huomioni tuoli, joka etureunan saranan perusteella kääntyy matalaksi pöydäksi. Jos nyt väitän etten ole tällaista koskaan nähnyt, kohtaanko puoli tusinaa Suomen museoissa ennen kesän loppua? Ja jossain museossa oppaan, joka osaa kertoa esinetyypistä jotain?

Ulkomaalaisia joukkoja Hangossa

Sunnuntaina 17. kesäkuuta kesäretkeni pääkohteena oli Hangon museo, jossa näyttelynä ensi maaliskuuhun on Durchgangslager Hanko – Hangon saksalainen kauttakulkuleiri 1942–1944. Se perustuu Jan Fastin tutkimukseen, jota minulla on ollut ilo seurata sen FB-ryhmässä. Päivityksistä syntynyt kuva on tietenkin ollut sirpalainen, joten kaipasin kokonaiskuvaa.

Mutta kun näyttely sen tarjosi, änkyränä halusinkin lisää tietoa FB-päivityksissä osin näkyneestä tutkimusprosessista. Näyttelyn arkeologiset löydöt olivat Tulliniemen kaivauksista, mutta mistä olivat peräisin asiakirjat ja muut esineet?

Matkalla Hankoon olin ohittanut Hangon rintamamuseon, jota en ollut joko huomannut tai huomioinut retken kohteita kartoittaessani.

Nimi ei houkutellut, mutta pysähdyin kuitenkin ja yllätyin iloisesti. Museo avattiin viime vuonna uusittuna ja näyttely oli hyvin tehty. Sen ja museon nimen rintama oli talvisodan jälkeen Neuvostoliitolle vuokratun Hankoniemen ja muun Suomen välinen. Kuljettuani vuonna 2010 katselemassa puolustuslinjan rakenteita en voi väittää olevani aiheesta tietämätön, mutta ehkä sen voi sanoa jossain määrin unohtuneen. Ruotsalaiset vapaaehtoiset rajan puolustajina tuntui ainakin uudelta tiedolta.

Ilahduttavasti lippukassalla ollut työntekijä piti proaktiivisesti minulle briiffin museon taustasta ja selitti näyttelyn rakenteen, johon kuului myös kalustoa. Myöhemmin päivällä kohtasin päinvastaista vastaanottoa...

Museon ympäristössä eli välirauhan rajalinjalla on noin kilometrin mittainen polku, jolla näkee tapahtumien erilaisia jälkiä. Näin selitteet saa museolta paperinippuna, joka sinne palautetaan.

Suosittelen museota niillekin, joita sota ei varsinaisesti kiinnosta.

Monien merkki-ihmisten rakennus Seurasaaressa

Tuomas Ravea, joka on Järvenpään taidemuseon amanuenssi ja (ainakin) täten kiinnostunut Tuusulanjärven taiteilijaresidenssien ihmisistä, innostui Seurassaren tiedotteesta

Pitää käydä tutustumassa tähänkin Juhani Ahon kotiin: Entisöity Iisalmen pappila avataan yleisölle Seurasaaressa https://t.co/FCYj0tiRAv #uutisvahti

— Tuomas Ravea (@TuomasRavea) June 13, 2018

Minä innostuin vain proaktiiviseen valitukseen

Ja minun 1802-kirjaani muistellen, sillä tuollakin yöpyi kuningaspari. Villi veikkaus: asiaa ei mainita opastusteksteissä. Ping @MiguHki

— Kaisa Kyläkoski (@K_KM_K) June 13, 2018

Seurasaaresta vastaava Mikko Teräsvirta totesi tähän

Kyllä kuninkaan visiitti on tiedossa ja mainittiin myös puheissa tänään 🙂Pappilan restaurointi valmistui, sisustus on vielä kesken mutta kauppa avataan pian. Ja se on hieno. Myös puutarha on upea, jahka kasvit kasvavat. #seurasaari #museot pic.twitter.com/w2WESsAG7p

— Mikko Teräsvirta (@MiguHki) June 13, 2018

Keskustelu jatkui Ahosta

Toistaiseksi pappilasta löytyy lähinnä lastuja, pienellä alkukirjaimella tosin. Ja veistäjä ei ole Juhani Aho, eikä kyse ole lyhytproosasta, vaan uuden kuistin konkreettisesta rakentamisesta 😬

— Mikko Teräsvirta (@MiguHki) June 13, 2018

Hetkonen, ettei vain Rautatietä olisi kirjoitettu Kasper Järnefeltin valvovan silmän alla tuolla vintillä. Pitääpä tarkistaa tämä huomenna.

— Tuomas Ravea (@TuomasRavea) June 13, 2018

Vaivasi niin, että pienellä etsimisellä löytyi tieto näin olleen. Luotan tässä nyt kustantamo Icasoksen tietoon, mutta muistin myös näin meidän viime kesänäyttelyssä Aholassa kerrotun. Eli ainakin läpimurtoteosta on tuolla vinttikamarissa viimeistelty.

— Tuomas Ravea (@TuomasRavea) June 13, 2018

Pari päivää myöhemmin vartaloni liikuttaminen oli aiheellista ja kävelin Seurasaareen.

Näitä en muista Iisalmen pappilan promokuvista. #seurasaari #museot pic.twitter.com/XI5cyb8aOV

— Kaisa Kyläkoski (@K_KM_K) June 16, 2018

Jaa, tää onkin pelkkä kauppa. Olisi pitänyt lukea tiedotteet huolellisemmin. #seurasaari #museot pic.twitter.com/ywz6iWgPN6

— Kaisa Kyläkoski (@K_KM_K) June 16, 2018

Ja enkös minä veikannut/muistanut, ettei infokyltissä ole sanaakaan kuningasvierailusta. Sillä kukapa välittäisi Kustaa IV Adolfista. Paitsi minä. #museot #seurasaari pic.twitter.com/wgPYIHeIdZ

— Kaisa Kyläkoski (@K_KM_K) June 16, 2018

Mutta valituksestani huolimatta yksi historiantutkija innostui

Pitäisi tuokin käydä katsastamassa! Jeanette Snellman vietti siellä kesiä ja kirjoitti kirjeitä miehelleen JV:lle.

— Reetta Eiranen (@reetta_e) June 16, 2018

Pikkasen puutarhoista ja viljelystä

Syy Porvoon retkeeni 13.6. oli puutarha-arkeologinen seminaari, joka jatkui vielä seuraavana päivänä, jonka jätin väliin.

Ensimmäisenä esiintyi Aaja Peura, joka näytti meille listan Pehr Kalmin Amerikan matkaltaan tuomista siemenistä. Hän totesi kasvien tunnistamisessa olevan haastetta, mutta ei kertonut siitä enempää. Yleisökysymykseen vastatessaan hän kertoi Turun ympäristön kasvilöydöistä, jotka voivat olla siemenjakelun jäänteitä. Tästä(kin) olisi ollut mukava kuulla enemmän.

Eeva Ruoffin esityksessä tuli esiin myös se, että vanhojen kasvien nimiä ei pidä tulkita suoraviivaisesti. Lehtikaalia etsiessäni tuskailin eri kaalien erottamisessa, mutta nyt selvisi, että sana kaali voi tarkoittaa melkein mitä tahansa vihannesta!  

Anna Andreasson Sjögrenin esitys benediktiinimunkki Peder Månssonin viljelysoppaasta oli monella tavalla mielenkiintoinen. Peder oli syntynyt Jönköpingissä todennäköisesti porvarisperheeseen, toimi opettajana ja lähetettiin 1508 Roomaan setvimään Pyhän Birgitan talon omistusta. Hän jäi kaupunkiin ja innostui kirjoittamaan ruotsiksi 5 osaista tietokirjaa. Sitä ei elämänsä aikana painettu ja kahdesta osasta ei ole mitään jäljellä.

Säästyneisiin osiin kuuluu lähes kokonaisena viljelysopas. Se olisi supermielenkiintoinen, jos se kuvaisi 1500-luvun ruotsalaista maataloutta. Mutta ei. Oppineena miehenä Peder halusi välittää parasta mahdollista tietoa eli käytti työnsä lähteenä ajanlaskun ensimmäisellä vuosisadalla Columellan kirjoitettamaa roomalaisen huvilan maataloutta kuvaavaa kirjaa. (Sjögreniä mietitytti se, miksi Peder oli valinnut juuri tämän kirjan, sillä muitakin olisi ollut tarjolla.)

Peder tallensi kyllä joitakin omia ajatuksiaankin. Aikanaan monet Ruotsin tilat olivat autioita, joten hän suositteli työteliäiksi tunnettujen suomalaisten siirtoa länteen. Ja eikös tätä jo Kustaa Vaasan aikana tapahtunutkin?

Inger Larsson esitteli ruotsinkielisiä yrtti- ja lääkekirjoja 1500- ja 1600-luvulta. Hän huomautti, että tämä kirjallisuus oli syntynyt jo antiikin aikaan Alppien eteläpuolella. Kun ajatukset ja käsikirjoitukset siirtyivät pohjoiseen kasvilajit yhdistyivät paikalliseen kasvillisuuteen, vaikka tämä ei ollut aivan samaa. Mutta antiikin tietohan oli parasta mahdollista...

Lääkintäoppeja on sitten kirjoista lukeneet neuvoneet muille. Joten kansanperinnettä tarkastellessa pitää ottaa huomioon mahdollisuus, että kyseessä onkin "kirjaviisaus".

Porvoon museoissa

Kesäkuun 13. päivä minulla oli iltapäiväohjelmaa Porvoossa, joten tietenkin saavuin kaupunkiin museoiden avautuessa ja katsastin ne ensin. Porvoon museosta oli muistijälki "ei saanut valokuvata ja ylimmässä kerroksessa vitriinit täynnä tavaraa". Nyt sai valokuvata (enkä erehtynyt kysymään oliko kuvien käytöllä rajoituksia) ja ylimmässä kerroksessa oli edelleen sama näyttely.

Tällä kertaa kiinnitin huomiota sen nimeen Porvoo-"aatelia" - "Borgåadel", josta tuli mieleen henkilöhistoriallinen juttu. Mutta ei, eliitin ja keskiluokan tavarat on järjestetty elämän teemoittain. Palvelusväki ja köyhemmät ihmiset loistavat poissaolollaan. Paitsi, että (poikien) koulutuksesta kertovan vitriinin taustalle oli sijoitettu renkipoika työhön.

Kakkoskerroksessa odotti hyvin erikoinen museokokemus: lähes tyhjä huone. Ylläolevassa kuvassa näkyy melkein kaikki elementit. Täytetty leijona, takanurkassa nukkepari, jonka sai tanssimaan napista painamalla ja komea tuoli. Nukkeparista arvasin mistä on kyse, mutta useimpien kävijöiden oletetaan selaavan ja lukevan noin 30 ruutua tekstiä kosketusnäytöltä, jonka komea pömpeli jäi kuvan ulkopuolelle. Näin saisivat tietää, että huone käsittelee Porvoon valtiopäiviä ja Ulla Möllersvärdiä.

Kakkoskerroksen toinen huone oli taidetta ja kun nyt kerran sai kuvata, niin kännykkäotos Johan Knutssonin maalauksesta Hevosmarkkinat Porvoossa vuodelta 1845.

Maalaustaiteen vieressä oli muistiinpanojeni mukaan pyttyhuone, joka tarkemmin tutkimatta liittyi jotenkin Ville Vallgreniin, joka ilmeisesti liittyy jotenkin Porvooseen? Vielä mystisempi oli salonki-interiööri, jonka viesti ei avautunut ollenkaan.

Alakerrassa oli näiden jatkoksi Edelfeltin taidetta ja taideteollisuutta edustavaa lasia. Yksi huone oli sisustettu ilmeisesti lasten leikkejä varten ja isossa tilassa saattoi katsella valokuvia ja kuunnella kertomuksia. Toisella puolella kerrosta oli museon ulkopuolella uutena perusnäyttelynä mainostettu aikajana jääkaudelta 1700-luvulle. Tämän olemassaoloa en muistanut/tiennyt ja siksi äskeisessä raportissa Lohjan museosta pidin heidän kronologista esitystään ainutlaatuisena. (Näköjään olen käynyt museossa viimeksi vuonna 2011, jolloin näyttelyt olivat juuri avautuneet.)

Porvoossa tekstiä oli paljon ja monenlaista, mutta en jaksanut lukea mitään sellaista kohtaa, mistä olisin saanut jotain uutta irti. Käytössä oli suhteellisen pieni tila, jota oli jaettu melko lineaarisesti eli esihistoria oli puolet ja historiallinen aika puristettu viimeiseen nurkkaan.

Aikajana loppui 1700-luvun alkuun. Museota tunteva voi avatella sen jatkuvan 1700-luvun lopun osalta viereisessä Holmin talossa ja 1800-luvun löytyvän yläkerran eliittinäyttelystä. Tila ei ole riittänyt 1900-luvulle tai siitä ei ole haluttu kertoa?

Holmin talon interiöörissä huomasin sokerileikkurin, joka oli Johannes Lohilammen museossa mukamas uutuus. Seinän tapetti taas toi mieleen Puotilan oppaan, joka kertoi päärakennuksen remontissa löytyneistä tapettikerroksista. Niiden pohjimmainen oli juuri tätä roisketyyppiä ja oli ollut pettymys oppaalle, joka oli odottanut jotain loistavampaa.