#satakuntalaisuus

Digihistorian roadshown verkostumisosuudessa kysäisin tuoreelta tuttavalta etnisestä identifikaatiostaan (*). Vastaus oli valmiina: Satakunta, jonka Kokemäenjoenlaakson pitäjän talosta sukunimensä on peräisin. Mutta hän ei ollut koskaan käynyt Satakunnassa, joten kysyi minulta mitä satakuntalaisuus on. Sain jotain sanottua -vaikka olen satakuntalainen - mutta päätin nyt jälkikäteen tarkistaa joukkoälyn version.

Tua noi, täs se ny o. Ei iha huano ;) #satakuntalaisuus #kankaanpäänseutu #gallup pic.twitter.com/0dQe9Ag4qr

— Maria Valli (@csmava) February 20, 2014

Isäni: On se hämärä päivä.
Äitini: O.
Minä: O. #satakuntalaisuus ❤️

— Aija Pöyri (@aijjaa) January 5, 2018

Jaaha, kesä on ohi (juhannuspäivän aamuna) #suomalaisinlause #docventures #satakuntalaisuus

— Jatta Pyhäjoki (@PyhajokiJatta) November 1, 2017

Pessimistisyys, jota realismiksi voidaan myös kutsua, ja töksäyttävä lyhytsanaisuus. Ainakin.

(*) Sanatarkasti taisin kysyä, vieressä käytyyn maakuntakeskusteluun liittyen, "onko sinulla etnistä identifikaatiota" ja vastauksesta päätellen keskustelukumppanini ymmärsi muotoiluni samassa hengessä kuin sen esitinkin. Olen varmasti vuosien varrella käyttänyt myös versiota "mistä olet kotoisin". Tämänhän jotkut kokevat rasismia lähenevänä uteliaisuutena/epäkohteliaisuutena tms, joten en tiedä oliko uusin variaationi poliittisesti korrektimpi. Varsinkaan tämän viikon A-studion "Kuka on saamelainen" -kalabaliikin jälkeen. (Jos on mennyt ohi, niin ks. esim tämä twiitti.)

Onkohan muuten muita kieliä/kulttuureita, joissa "ei ole mistään kotoisin" on negatiivinen arvio?

Alkukuvan pohja Kirveksen, Mullikka 2/1912.

Digihistorian kertausta

Onko ihanampaa kuin tilaisuuden järjestäjä, joka tervehdyksen jälkeen ilmoittaa, etten kuule paikalla mitään uutta? Kokemuksesta tiedän, että on fiksumpaa istua alas kuin tehdä u-käännös ja se päti myös torstain ja perjantain Digital history roadshow finaalissa Helsingissä.

Kansalliskirjaston digitoimista sanomalehdistä on leike jo vuonna 2004 julkaisemassani kirjassa, joten palvelun käyttö on ehtinyt mennä selkärankaan. Eli oli terveellistä kuunnella Mats Fridlundin hahmotelma, jossa eri tyyppiset haut saivat nimet ja tunnusmerkit. Ei hakuja koskaan saada formalisoitua (kuten ei arkisto- ja kirjastohakujakaan), mutta villin vapauden ohella on hyvä miettiä miksi hakee kuten hakee ja onko prosessissa parannettavaa. Kohdistaa kriittistä ajattelua myös prosesseihin, kuten Fridlund totesi yleisemminkin.

Johan Jarlbrinkin demo verkostoanalyysistä ja -visualisoinnista Gephi-softalla oli myös erinomaista perusasiaa. Kauniiden kuvien sijaan nähtiin ja koettiin mitä työtä ja ajattelua niiden tekeminen vaatii. (Softan käyttöön Jarlbrink suositteli hakemaan neuvoja YouTube-videoista.)

Petri Paju mainitsi historiallisessa katsauksessaan menneisyyden tietokantahankkeina kaukosiirtolaisuuden tutkimushankkeen ja Rasilan yms. muuttoliiketietokannan, joista jälkimmäisen olemassaoloa olen näköjään ihmetellyt jo vuonna 2008. Kysyin Pajulta tauolla ja projektissaan ei ollut kertynyt sen mahdollisesti tallella olevasta muodosta tarkempaa tietoa. Turussa on kuulemma laatikollinen reikäkortteja jostain hankkeesta. Jossain.

Mistä tuli mieleen hieman tuoreempi tietokanta, jonka kohtalo on jäänyt myös kaivertamaan. Olikohan ennen blogin perustamista (kunnei täältä raporttia löydy) kun olin seminaarin tapaisessa ja projektin aikaansaannokset sekä tietokannan kohtalo ovat jääneet epäselväksi. Etten olisi vain muistini varassa poikkesin kirjastoon lukemaan perustiedot

Tutkimme kahden pitkän henkilöaineiston, aatelin sukutaulujen ja Kuka kukin on -matrikkelien, antamaa kuvaa suomalaisista vaikuttajista. Seuraamme eliittirakenteen muutosta kahdensadan viime vuoden ajalta. Olemme voineet tutkia samanaikaisesti kymmenien tuhansien ihmisten henkilöhistorioita sähköiseen muotoon siirrettyjen tutkimusaineistojen ansiosta. Tämän tyyppinen tutkimus on uutta ja kiehtovaa. Se antaa laajan ja vaikuttavan kuvan yhteiskunnan kehityksestä. (Olli-Pekka Ruuskanen, Alex Snellman & Mika Widgren: Yhteiskunnan huipulla. Eliittirakenne muutoksessa 1809-2009. Kirjassa Valta Suomessa (2010) s. 34-55)

Muistaakseni molempien perusaineistojen käyttöön oli vaadittu erityiset luvat, joten mahdollisesti tietokanta on jo mennyttä. Mikä olisi sääli, sillä se olisi voinut hyvin rikastuttaa esim. roadshowssa esiteltyjä Karjalan evakkojen tietokantaa (*) tai monisukupolvista sisällissodan vaikutuksia kartoittavaa henkilötietokantaa. Edellisestä on tulossa julkiseksi ainakin eksploratiivinen tilastollinen näkymä. Jälkimmäisestä toivottavasti saadaan uudelleen käyttöön arkistomateriaaliin perustuvat osat, mutta ei tietenkään väestötietokannan elävien ihmisten tietoja.

Mutta kun kauan sitten kuolleiden tietokantaa, jonka jakamista lupailtiin vuonna 2012, ei ole vielä näkynyt niin aineistojen säilyvyys ja uudelleen käyttö alkaa näyttää heikoimmalta linkiltä digihistoriassa. Mikä on hieman hassunkurista kun historioitsijat nimenomaan haluavat säilyttää aineistoja.

(*) Ks. Loehr, J., Lynch, R., Mappes, J., Salmi, T., Pettay, J., & Lummaa, V. (2017). Newly Digitized Database Reveals the Lives and Families of Forced Migrants from Finnish Karelia. Finnish Yearbook of Population Research, 52, 59-70

Pyytämättä kengässä istuva kissanpoika kirjasta "History of the Ninth and Tenth Regiments Rhode Island Volunteers, and the Tenth Rhode Island Battery, in the Union Army in 1862" (1892)

Kauppiaan sukunimen saanut piian poika

Helsingin kastettujen listassa on 10.2.1811 syntynyt isätön Gustaf Adolf, jonka äiti Ulrika Andersdotter on kauppias Sunnin piika. Näin ollen hänet löytää rippikirjan 1806-1819 sivulta 38, jossa talouden päänä on kauppias Carl Magnus Sunnin leski Beata Sophia Schildt. Hänen kanssaan asuivat kaksi aikuista lasta: tytär Anna Lovisa ja poika Adolf. Sunnin kuollessa heille oli jäänyt asuttavaksi "1 tomt i södra kv. vid Storagatan N:o 4 med ett 3 våningshus jämte uthus" eli Per Hansson Sunnin (ei tiettävästi sukua Carl Magnukselle) rakennuttama, nykyisin Sunnin talona tunnettu rakennus.

Sunnin talo vuonna 1991. HKM. CC BY 4.0

Ulrika ei aviottoman lapsen saatuaan näytä menettäneen palveluspaikkaansa tai ainakin hänen ehtoollismerkintänsä tehdään samalle sivulle vuosikymmenen loppuun asti. Vuoden 1815 henkikirjassa Sunneilla ei kuitenkaan enää ole Ulla-nimistä piikaa. Kotivuoren ylioppilasmatrikkelissa on tehty tulkinta, että hän meni sittemmin erään Nyströmin kanssa naimisiin. Minusta rippikirjan merkintä näyttää siltä, että Ulrika on yksinkertaisesti ottanut kyseisen nimen käyttöönsä. Se on myös poikansa sukunimi lastenkirjan puolella.

Talouden tilanne muuttui viimeistään alkuvuodesta 1819 kun sekä emäntä Beata Sophia että Adolf-poika kuolivat. Myös Helsingin seurakunnan kirjaustapa muuttuu ja Ulrika on yksinään Naimattoman työväestön rippikirjassa 1820-1826 sivulla 36. Poikansa Gustaf Adolf taitaa olla edelleen lastenkirjassa, mutta hänet siirretään Naimattoman työväestön rippikirjan 1827-1837 sivulle 276.

Sukunimellä Sunn! Kyse ei ole siitä, että kaikki Carl Magnus Sunnin lapset jälkeläisineen olisivat hävinneet Helsingistä ja nimi oli näin vapaasti käyttöön otettavissa. Päin vastoin, lapsia oli elossa useita ja he olivat kunnianarvoisia säätyläisiä Helsingissä. Ilmeisesti sukunimeä Sunn käytettiin jo, kun Gustaf Adolf aloitti Helsingin triviaalikoulussa helmikuussa 1822. Ja viimeistään kun Gustaf Adolf vuonna 1831 kirjautuu yliopistoon. Tuntuu luontevalta olettaa, että hänen isänsä oli joku Carl Magnus Sunnin pojista.

Tosin siinä, että avioliiton ulkopuolella syntynyt poika kävi triviaalikoulua, ei ollut mitään kovin erikoista. Koulun matrikkelin mukaan Gustaf Adolfin lisäksi heitä oli pari samana vuonnakin.

Rippikirjassa 1827-37 on viite sivulle 75, mutta en ymmärrä mitä kirjaa sillä tarkoitetaan. Ei ainakaan saman sarjan edellistä tai seuraavaa kirjaa. Vuonna 1835 (ylioppilasmatrikkelin mukaan) Gustaf Adolf  on maanmittausauskultantti ja löytyy seuraavaksi säätyläisten rippikirjasta 1836-61 sivulta 103. Sen merkinnän mukaan äitinsä on jossain työväestön rippikirjassa sivulla 106. Hieman yllättäen kyseessä on Naimisissa olevan työväestön rippikirja I 1840-1860, sillä Ulrika Nyström oli 13.1.1826 mennyt naimisiin kirvesmies Liljeforsin kanssa. Rippikirjan mukaan Ulrika kuoli maaliskuussa 1855.

Gustaf Adolf Sunn oli kuollut - ennen äitiään - naimattomana Helsingissä 6.11.1848.

Väri on informaatiota

Juha Anttila twiittaasi maanantaina "Aalto yliopiston opinnäytetöiden skannausprojektissa päädyttiin skannaamaan kaikki värillisenä. Myös #OCR tehtiin kaikelle. Säilytysmuodoksi ei valittu vain yhtä vaan kolme: PDF/A, XML ja TIFF. #digitointi #VarmuudenVuoksi".

Loistavaa, ajattelin. Tulevat minunkin paperi- ja mustevalintani tallennetuiksi. Mutta lähettäessäni viestin eteenpäin kirjoitin saatteeksi "Kun taas historialliset materiaalit @Kansallisarkist ja @NatLibFi vedetään harmaasävyllä. Ihan kuin paperilla ei olisi väriä."

Kansallisarkisto ei reagoinut, mihin palaan lopuksi. Mutta Kansalliskirjaston johtaja Kai Ekholm katsoi asialliseksi/tarpeelliseksi/sopivaksi kuitata "Haluat siis lehdet hapettuneen ruskeina. Kyllä se lisämaksusta käy!"

No, Kansalliskirjaston synnithän eivät rajoitu paperin (nykyisen) värityksen salaamiseen vaan värillisemmänkin menneisyyden harmaasävyistämiseen. Kaivoin esille pari kuvaa, tein koosteen

ja kirjoitin Ekholmille vastauksen "Tunnistanet kuvasta oman laitoksesi tarjoamat. Ja mahdollisesti näet eron verrokkeihin? Menneisyys ei ole harmaasävyinen, joten sitä ei pitäisi sellaiseksi digitoidakaan. Ettekä näin ole kirjojen kohdalla toimineetkaan." Tarkastettuani Doriasta, että Kansalliskirjaston viimeisimmät 1700-luvun painatteiden digitoinnit tosiaan olivat värillisiä. Hapettumisen arvioinnin jätän ammattilaisille.

Nyt Ekholm yritti asiaalisuutta. Mutta viittasiko aloituksensa "Nokkelointi sikseen. " omiinsa vai minun sanoihini? Jatko kuului "Sanomalehdet on 50-luvulta lähtien mikrofilmattu. Digitointi tapahtuu niistä. Aikakauslehdet tms kyllä mikrokuvataan jo väreissä. Julkistamme pääosin sanomalehtiä ja pienpainatteita."

Esimerkkini oli aikakauslehti!!! Ja jos Kansalliskirjasto julkistaa sivuina enemmän pienpainatteita kuin aikakauslehtiä niin pienpainatteiden digitoinnin seuraamisessani on vakavia puutteita. (Pienpainatteita on kyseisellä otsakkeella tätä kirjoittaessani 129 465 sivua. Niitä on digitoitu värillisinä, vaikka väri olisi vain paperissa, esimerkki. Aikakauslehtiä on digitoitu 6 504 034 sivua ja niistä merkittävä osa on 1910- ja 1920-luvulta, jotka ovat viimeisimpiä julkistuksia.)

Loppulauseeni Ekholmille kuului "Ymmärrän kustannustehokkuuden, mutta informaatiohävikki harmittaa." Soisin, että eri materiaaleille sovelletut erilaiset valinnat olisivat julkisesti esillä (ja ehkä ovatkin) ja että digitoituja aikakauslehtiä lukeville tuotaisiin jotenkin tietoon se, että he eivät näe lehdistä kaikkea tietoa.

Ja Kansallisarkisto? Se digitoi omien linjauksiensa mukaan (joita en jaksa hakea esille, mutta tuskin ovat muuttuneet) alkuperäistä (!) materiaalia näkyville harmaasävyisenä. Jos edes arkistokäytössä ei ole värikuvia niin ovatkohan valinneet oikeat standardit käyttöön? Arkistomateriaalissa kun musteen väri on tietoa ja värillinen kuva huomattavasti helpompi lukea, kuten olen käytännössä Ruotsin puolella ArkivDigitalia käyttäessäni havainnut.

Naiskirjoittaja

Parin viikon takaisessa 1800-luvun seminaarissa kuuntelin session, jossa Ihan Oikeat Historiantutkijat miettivät naiskirjailijoita käsittelevää hanketta. Tai naiskirjoittajia, mistä heräsi keskustelua rajauksesta, joka oli täysin auki tutkimuskysymyksen ohella. Onko olennaista kirjoitusten julkaiseminen vai niiden kirjoittaminen?


Keskustelu palasi mieleeni kun Aurorasta 2/1922 luin Ilmari Kiannon äidistään Cecilia Calamniuksesta (o.s. Lundahl) kirjoittamaa henkilökuvaa, joka keskittyi tämän runotuotantoon. Jota ei varmaankaan kirjoituksen ulkopuolella ole julkaistu.

Kianto näet kirjoittaa

Jo nuorena tyttönä huvitteli Cecilia (Cilly, Sissi) itseään ja ympäristöään kirjoittelemalla milloin sydämenvakavia, milloin humoristisia runoja ja tätä taidettaan hän on jatkanut tähän päivään asti »från barnaår till silfverhår». Mutta ei koskaan julkisuutta ja suurta maailmaa varten, vaan aina kodin ja ystäväin piirissä. Hyvin useat hänen runoistaan ovat syntyneet n. s. kirjerunoina elämän arkitouhujen keskessä, jolloin on kiire viljelemään ensimäiseksi mieleen juohtuvia loppusointuja. Sen tähden ne vaikuttavatkin hyvin välittömästi ja maistuvat makeilta kuin kotona leivottu vehnäinen. Toiset ovat onnentoivotusrunoja nimi- ja syntymäpäiviksi ja vasta kolmannelle sijalle jäävät yleislyyrilliset runot.

Jos kaikki pitkän iän aikana syntyneet kirje-, onnentoivotus- ja muut runot olisivat tulleet talteenpannuiksi, ja niistä olisi tehty valikoima, niin aivan varmasti Cecilia Lundahl'inkin runoniekkanimi tunnettaisiin hänen sisarustensa taidemaalari Amelie Lundahl'in, näyttelijä Arthur Lundahl'in, pianonsoittaja ja taulumaalari Amanda (Lundahl) Hertman'in, merikapteenirunoilija Lasse Lundahl'in ja monen muun Cecilia Lundahl'in läheisen sukulaisen nimen rinnalla... 

Tapahtui pohjoisessa

Tiina Raevaara totesi blogitekstissään toukokuussa 2013: "Meille ei ole ongelma puhua muualla maailmassa tapahtuneesta ihmissyönnistä, juuri sellaisesta, jota vaikkapa eksoottinen fore-kansa harjoitti kaukaisella Uuden-Guinean saarella." Mutta kun bloginpitäjä etsii varastoistaan saamelaisten kansallispäiväksi sopivaa aihetta ja löytää ihmissyöntiä käsittelevän suomalaisen oikeustapauksen 1700-luvulla, hän on ongelman edessä.

Onko eettistä jakaa tietoa? Kun se koskee (mahdollisesti tai todennäköisesti) kansallisen vähemmistön jäsentä. Jonka sukua on edelleen elossa tai ainakin sukunimi käytössä. Onko eettistä jättää mainitsematta, kun blogin tarkoituksena on kertoa kaikesta siitä mitä entisajan elämään kuului? Onko epäeettistä, kun teksti saisi mahdollisesti enemmän yleisöä kuin muut tässä liikennevirraltaan kuihtuvassa blogissa? Ja voisi hyvinkin tulla toimituksi valtamediaan, joka muotoilisi juttunsa kärjekkäämmin kuin minä.

Vaikka julkaisisin jutun ilman henkilönimeä, siinä olisi niin paljon tunnistetietoa, että nimi olisi löydettävissä. Tämä oli yksi ongelmista, jota mietin lukiessani viime syksynä uutuuskirjaa Historiantutkimuksen etiikka. Ja jolle pääsin nauramaan Ihan Oikeiden Historiantutkijoiden kanssa lounaskeskustelussa. Että etiikka tekisi mahdottomaksi antaa tarkkoja lähdeviitteitä. Nyt ei naurata. Eikä ole kyse tutkimuksesta vaan blogintäytteestä.

Kysyin kavereilta Facebookissa "Oikeustapaus kannibalismista 1700-luvulla. Blogiainesta vai ei?" ja sain ensimmäisiksi vastauksiksi

• "Totta kai"
• "Tietysti on. Varsinainen click-bait".
• "Ilman muuta!"
• "Ehdottomasti!"
• "Kuulostaa herkulliselta!"

Olen eri mieltä. Kerran oli isä, joka nälkäänsä söi kahden lapsensa ruumiita. Selvisi hengissä ja tunnusti tekonsa. Ei enempää kerrottavaa.

Kuva kirjasta Genom Sveriges Bygder. Skildringar af vårt land och folk 

Koditon kivenhakkaaja

Näin Runebergin päivänä voi vaikka miettiä, että kenen ammattitaidon ansiosta patsaansa seisoo Espan puistossa. Vastauksen tarjoaa Suomen teollisuuslehti 2/1904, joka kertoo, että patsaan jalustan teki Stigellin kivihakkaamo. Saman tekstin julkaisi myös moni sanomalehti Henrik Johan Stigellin muistokirjoituksena.

Stigellin sukutaustasta on Juha Vuorela kirjoittanut jo vuonna 2009. Esipolvensa olivat Nummen pitäjän talollisia, mutta isänsä oli vuoteen 1834 mennessä muuttanut Helsinkiin. Vuonna 1866 kaupungissa asui kahden sortin Stigellejä: kiinteistönomistajia ja kivenhakkaajia.

Vuoden 1877 osoitekalenterin mukaan molemmilla kirvenhakkaajilla oli omat hautakiviä kauppaavat liikkeensä. H. on Henrik Johan, jonka "kiviveistämö Helsingin Lapinlahdenkadulla oli aikansa arvostetuin, oli 1870- ja 1880-luvun taiteilijoiden ja arkkitehtien luottoveistäjä." (Liisa Lindgren) Muistokirjoituksen perusteella Henrik Johan Stigell oli ulkomaisilla opintomatkoilla kehittänyt ammattitaitoaan ja perehtynyt muun maailman edistyksiin alallaan. Hän voitti Pariisissa järjestetyissä näyttelyissä palkintoja kolmasti.

Stigellin Hufvudstadsbladetissa 26.1.1904 julkaistun kuolinilmoituksen mukaan surijoinaan olivat vaimo, poika, tytär, miniä ja pojanpoika. Pojalla tarkoitettaneen Robert Stigellia, joka Liisa Lindgrenin BLF-artikkelin mukaan oli Stigellin ensimmäisen vaimon Carolina Vilhelmina Hidströmin lapsi ajalta ennen avioliittoa. Tyttären nimeä ei mainita muistokirjoituksissa.

Pitääkseni Helsingin taitojani yllä testasin löytyykö tytär henkikirjoista. Vuoden 1900 osoitekalenterin mukaan Isä-Stigell ja Robert asuvat Lapinlahdenkatu 11:ssä. Helsinki ennen -sivustolla näkee näppärästi vuoden 1900 kartasta, että osoite on korttelissa 154. Kaupunginosan selvitin (mielestäni) helpoiten hyppäämällä kaupunginarkiston kiinteistökortistoon, josta sain samalla vaivalla tontinnumeron. Voi olla, että olisi lukenut kartassakin.

Suhteellisen pienellä vaivalla (kiitos Digihakemistoon ahkeroineen) tontti löytyi henkikirjasta. Mutta siellä ei ole Henrik Johania, vaimoa tai tytärtään vaan ainoastaan Robert perheineen. Tilanne on sama vuonna 1895. Osoitekalenteri antaa molemmille miehille saman osoitteen, mutta henkikirjoitettuna siellä on vain Robert. Harmittavaa, mutta opettavaa.

Pitää pakittaa vuoteen 1885, että Henrik Johan Stigell on henkikirjoitettu Lapinlahdenkadulla. Tuolloin hänellä ei näy vaimoa eikä tytärtä eli hän lienee avioitunut uudelleen samoihin aikoihin kuin kasvattipoikansa meni ensimmäistä kertaa naimisiin. Eikä samaan rakennukseen mahtunut kahta perhettä.

Talvipolkupyörä vuodelta 1899

Kun tässä on talvea muistuttavia päiviä jo nähty Helsingissäkin, on sopiva aika esitellä Suomessa 1800-luvun lopussa keksitty talvipolkupyörä. Joka ei tainnut päästä koskaan tuotantoon.

Kipsityöntekijä Pekka Ville Halonen Mäntsälästä on keksinyt talvipolkupyörän, tai oikeammin semmoisen lisäyksen tavalliseen kesäpyörään, jotta sillä voi talvellakin ajaa
Sen rakenne on seuraava:
Tavallinen etupyörä otetaan kokonaan pois ja sen sijalle kiinnitetään kevyt, ontelomainen, raudasta tehty, suksen muotoinen jalas. Tämän jalaksen keskelle on kiinnitetty ohut teräsakseli, jota ympäröi pystytangon alapäässä oleva laakeri. Kysymyksessä olevan tangon yläpää sovitetaan ohjaustangon sisään naaraksen pohjassa. Keskeltä tukee tankoa pyörän akselin reikiin ruuvimuttereilla kiinnitetty siderauta. Tässä raudassa on kiintoruuvi tangon soljumisen ehkäisemiseksi.
Takapyörään on yhdistetty kaksi etujalaksen tapaan tehtyä jalustaa. Näiden jalasten välille jää aukko, jotta pyörä maan yhteyteen pääsee. Jalakset ovat kiinnitetyt kahteen pyörän kahdenpuolin oleviin, ohuesta teräskiskosta tehtyihin vempeleen muotoisiin rautoihin. Näiden rautojen ylämutkaan yhdistetään nivelikäs raudasta tehty laitos, joka kiinnitetään takapyörän akselin päihin (samaan paikkaan kuin kesäpyörän suojakaaret). Tämä laitos on varustettu nosto- ja laskuruuveilla muttereineen sekä johtouurnalla ja näiden mekanismien avulla voidaan käyttää samoja jalaksia hieman erisuuruisissa pyörissä.
Takapyörärengas on tehty kokonaan ohuesta teräskiskosta. Kehään kiinnitetään niiteillä noin 30 koukkuperäistä vieteriä. Tämä vieteripyörä kiinnitetään tavallisen pyöräraudan selkään, gummirenkaan kuurnaan (gummirengas otetaan tietysti ensin pois). Vieterirengas kiristetään lujaan kiristysruuvilla ja soljumisen ehkäisemiseksi kiinnitetään se pienellä ruuvipultilla tavalliseen pyörärautaan gummirenkaan ilmaventtiilin rerjästä. (Hätätilassa voi käyttää gummirengastakin).
Nämä ylläkerrotut lisäykset yhdistettynä tavalliseen polkupyörään on „talvipolkupyörä valmis. Laitokset ovat hyvin yksinkertaiset ja käytännössä koeteltaessa on saavutettu verrattain hyvät tulokset, että on aihetta ennustaa keksinnölle hyvääkin tulevaisuutta näillä lumisilla ilmanaloilla.
Keksijä on hakenut patentin keksinnöllensä. (Nykyaika 11-12/1899)

Kuva T. Kittelsen: Vintereventyr