Antti Koukkunen (2/2)

Eilistä tarinaa jatkaen

Antti Koukkunen joutui nyt vaatimattomaan haudankaivajan toimeen. Virka ei ollut niin suuri tulonen, että sen pois riistämisellä ei olisi enää luullut kenenkään haluavan Koukkuista rangaista. Mutta mitäs ollakaan. Antti Koukkunen kerta hautaa kaivaessaan, näki rovastin seurassa tulevan hautausmaalle erään eron saaneen everstin, nimismiehen ja apteekkarin. Koukkunen otti yhden ihmispääkallon käteensä, jota hän herrojen sivukulkiessa tiedemiehen huomaavaisuudella tutki. Eversti seisattui miestä katsomaan ja lausui:

- No mitä se Koukkunen niin tohtorimaisesti pääkalloa tarkastelee? 

- Nähkääs herra eversti! Tämä minusta näyttää herrojen pääkallolta. 

- Mistä te tiedätte mikä on herrojen, mikä talonpoikien? 

- Ky — kyllä herra eversti minä tunnen herrojen pääkallon. Tämä juuri näyttää siltä, että se on herrasmiehen säännöksiä. 

- Minkä merkin nojalla voit sen päättää?

- Nähkääs herra eversti! Tässä on hampaat käykertyneet takapäähän eli noin niinkun sanotaan: vatsaan päin! 

— Thyi, saakeli sinua lurjus!, kiljasi eversti ja läksi noituen toisten herrojen kanssa jatkamaan matkaansa. 

Muutaman päivän perästä pitäjän kirkkoväarti kävi ilmoittamassa, että kirkkoneuvosto on päättänyt eroittaa herra Koukkusen toimeensa sopimattomana haudankaivajan toimesta. Koukkunen kun tottunut oli tämmösiä tapauksia vastaan ottamaan, vasten sanomatta alistui kohtalonsa alle.

***

Pienten, varomattomien sanojensa johdosta, oli Antti Koukkunen menettänyt kaikki virat. Koukkusen vihamiehet olivat erittäin iloissaan siitä, että tuo "suupaltio" on saanut ansiosta päällensä koko pitäjän mahtavien vainon

- Suu saa suden ritahan, kieli kärpän lautasehen, lausuttiin Koukkusesta. Antti Koukkunen ei sentään ottanut hämmästyäkseen noista vastoinkäymisistä. Hän pänttäsi päähänsä kahta lujemmin lakia ja asetuksia. Hän rupesi varsinaisesti ajamaan talonpoikien riita-juttuja. Tämän ammatin kun Koukkunen otti vakituiseksi elinkeinokseen, oli pitäjän mahtiniekat hänen kanssaan pahemmassa kun pulassa. Koukkusen "revisoonit" ja uudistusmullistukset tulivat paikkakunnalla erittäin kuuluiksi. Sakkoja ruunulle, ja takaisin maksuja talonpojille, lankesi rahamiesten päälle kun räntää taivaasta.

Paikkakunnan kihlakunnantuomari joka talonpoikien kesken oli tunnettu ahnaaksi mieheksi, oli Koukkusen nostamien juttujen takia kovasti kyllästynyt. Tuomariakin vastaan uskalsi Antti Koukkunen olla tavattomasti pisteliäs. Harva oli se juttu, josta hän ei vedonnut Hovioikeuteen. Saakoon tässä tilansa pieni esimerkki hänen rohkeista tempuistaan asianajotoimessa:

Eräässä perintö-riitajutussa esiintyi Antti Koukkunen vastaajan asiamiehenä ja kantajan puolelta niin ikään asiamiehenä eräs virkaheitto-nimismies Björk. Kun kantajan asiamies oli tunnettu rapajuoppo, oli Koukkusella tämän johdosta edellä suunniteltu juoni valmiina. Vähä ennen oikeuden istuntoa vei Koukkunen Björk'in majataloon, jossa tiuttasi toisen "advokaatin" pään alkoholia täyteen. Itse lienee Koukkunen myös kieltänsä hyvin voidellut, mutta ainoastaan siinä määrin, että kykeni kyllin toimimaan. Tuossa reilassa menivät nyt asiamiehet vastaamaan oikeutta. Koukkunen talasi käsipuolesta Björk'iä oikeuspaikkaan. Sisäänhuudon kuultuaan menivät asianajajat oikeussaliin. Björk jäi varovasti ovipieleen, seinää vasten seisomaan. Sisälle tullessa kun oikeuden puheenjohtaja oli kiintynyt kirjoihinsa, ei hän huomannut miesten ulkomuodossa mitään erinomaista. Tuomari aloitti keskustelun, lausuen: 

- Mitä kantaja vaatii tässä perintöjutussa?

Ei vastausta. 

- Tehkää kanne, mitä te vaaditte!, kiljasi tuomari Björk'ille. 

Björk oli kuitenkin niin mykkänä juovuksissa että hän ei saanut sanoja suustansa. Tämän seikan huomattuansa meni Koukkunen Björkin vierelle ja lausui supattamalla riitakumppaninsa korvaan:

- Kun tuomari kysyy mitä sinä vaadit, niin sano hänelle rohkeasti: "puolet käräjä kapoista". 

Tuomari uudisti kysymyksen: 

- Mitä te vaaditte tässä jutussa? 

- Pu — puolet käräjäkapoista! kuului kova ja änkyttävä ääni Björk'iltä kun ensi keksinnön alaisista fonograafeista. 

- Ulos senkin lurjukset!, kiljasi tuomari, jota käskyä miehet tottelikin. 

Selittämättäkin arvaa, että juttu sillä kertaa meni — penkin alle.

***

Noina Antti Koukkusen asiamiesaikoina lähetettiin lääninhallituksesta paikkakunnalle uusi nimismies. Niin kun sanotaan, että "uusi luuta lakasee paremmin", niin samaa saattoi toimeensa nähden lausua tästäkin uudesta kruununpalveliasta. 

Asianajaja Antti Koukkusta oli uusi nimismies jo tullut vähin tuntemaan lääninhallituksesta käsin. Hän kyseli paikkakunnan herroilta minkämoinen mies tuo Koukkunen oikeastaan kotioloissaan on. Tähän tietysti nimismiehelle vastattiin: että Koukkunen on paikkakunnan pahin harmi ja hyvän jarjestyksen rikkoja. Tämän kuultuaan aikoi mmismies muiden epäkohtien poistamisiensa ohella myöskin kujeet oikoa Koukkusesta.

- Elä sentään varomatta puutu sen miehen kimppuun, sillä kyllä siitä on muutkin tarpeensa saanut, lausui ruununvouti uhkausten johdosta. 

- Kyllä minä näytän miten lurjusten tanssa menetellään, tenäsi nimismies.

Muu'anna päivänä noiden uhkausten perästä piti nimismies kirkonkylässä pakkohuutokauppaa. Eräs tavaralaji, jonka nostohinta huudettaessa oli noussut 50 markkaan ja kysyttäessä kenen huuto oli viimenen, kuului ääni joukosta: 

- Antti Koukkusen huuto se oli.

- Vai Antti Koukkusen! Muut saavat kahdeksan vuorokauden maksuajan, mutta Koukkusen tulee heti tuoda rahat pöytään, lausui nimismies. 

- Ky — kyllä herra nimismies ja teidän ylhäisyytenne! Mutta saanko parin minuutin ajan käydäkseni ulkona? Saat, mutta rahat tultuasi tänne! Koetappas junkkari minun kanssani koukutella

Koukkunen meni ulos ja etsi sieltä noin 6 kyynärää pitkan kepin, halkaisten vähän kepin päätä pihdiksi, johonka hän pisti 50 markan setelin. Keppi kainalossa hän tunkeutui huutokauppahuoneesen, jossa joukon ylitse ojensi vartaan nenässä rahan nimismiehelle. 

- Etkö sinä katala voinut ihmisiksi tuoda rahaa? Vai tällä tavalla!, kiljahteli nimismies. 

- Niin kun minä herra nimismiehen nähden en luullut olevani ihminen. — En siis katsonut velvolliseksi kun korkeintaan kuuden kyynärän päähän lähestyä teidän korkeaa virkamahtianne! 

- Ulos ja peijakkaan joutuin! Siltavouti, katsokaa tarkoin tuon miehen perään, äytäröi nimismies.

Antti Koukkunen tästä huolimatta, noudatti entistä elämänsä tapaa, eikä ottanut ojentuakseen uuden nimismiehen ohjeista. eli Korhosen aiemmalla asuinalueella. 

Antti Koukkunen (1/2)

 Maaningalla 1850-luvun alkupuolella syntynyt Lauri Pietari Korhonen kävi koulua Kuopiossa ja palveli sitten vuosikymmenen Juukan reservikomppanian varusmestarina. Sitten hän oli 13 vuotta järjestyksenvalvojana ja kirjoitti paikalliseen Jyränkö-lehteen nimimerkillä Pietu Laakkonen (Itä-Hämeen raivaaja 17.5.1907). Todennäköisesti sama mies allekirjoitti nimimerkillä Pietu "kansan kertomusten mukaan" kirjoittamansa henkilökuvan Hän ei saavuttanut vallanpitäjäin suosiota (Jyränkö 26. & 29.9.1898). Sen päähenkilö Antti Koukkunen oli elänyt "noin kolmekymmentä vuotta takaperin muutamassa Pohjois-Karjalan pitäjässä"

Antti Koukkunen oli synnyltään torpanpoika. Nuoruutensa-ajan kasvatuksen oli mies saanut Ala-alkeiskoulussa, ja sittemin läpitsekäymällä maanviljelyskoulun. Antti Koukkunen ollen n. s. "selvä päinen" ja harras tietämään hyvän ja pahan, oli päähänsä päntännyt aikakaudellansa saatavat tiedot meikäläisestä kirjallisuudesta. Vieläpä hän tiedonjanossaan otsaansa iski ruotsin ja venäjän kielitaidotkin. Näin ollen pystyi Antti yhteen ja toiseen toimialaan, tai n. k. "virkoihin". Mies kun oli köyhä kun kirkon rotta, niin senpätähden noita toimialoja hän olikin aulis vastaanottamaan. Mutta kaikilta aloilta hänet, vähän aikaa virkaa pidettyään, armotta potkittiin pois. Monessa toimessa ennätti Antti eläessään olla. Hän oli pitäjän lukkarina, kellonsoittajana, suntiona, kiertokoulunopettajana, haudankaivajana ja jahtivoutina. Mutta niinkun sanottu, nämät kaikki virat oli häneltä väkisin riistetty pois. 

Antti Koukkunen aikakautensa tavan mukaan oli ryyppyyn menevä, eli ehkä paremmin sanottu, ryyppy häneen menevä. Mutta tämä varjopuoli ei ollut aiheuttavana syynä virkojen menettämisessä. Suurin ja pahin vika oli Antissa se, että hänen sanansa, luonteensa ja tekonsa eivät olleet sopusoinnussa pitäjän herrasväen luonteen kanssa. Antti Koukkusen luonteesta saadakseen lyhkäistäkin kuvausta, sekä niistä seikoista, joilla hän menetti pitäjän vallasväen luottamuksen, tarvitsee tässä poimia muutamia piirteitä hänen eletystä elämästänsä: 

Antti Koukkusen jahtivoutina ollessaan, tuli kerta kuljettaa eräs varkaudesta tuomittu mies kärsimään raippavitsa-rangaistusta kaakinpuulla. Koukkunen vangin-vartijan kanssa toimitti nöyrästi tehtävänsä. Rangaistuksen täytäntöön panoa varten tuli toimitus-paikalle nimismies ja pitäjän piiskuri. Paitsi näitä, kokoontui rangaistus-paikalle tuota ylösrakentavaa näytelmää katsomaan kansaa kaikenlaista. Väestön eturinnassa seisoi herrasväki ja pitäjän mahtavimmat rahamiehet. Sivumennen tässä mainittakoon, että viimeksi mainittujen joukossa oli niitäkin miehiä, joika ruunun asiamiehiltä olivat ostelleet valtion metsistä tukkipuita "Lampikaupalla“. Lampi kun näet talvella, jää pois hakattuna pohjaa myöten täytettiin tukkipuilla. Jään päällä oleva kerros sitte puista mitattiin, niin että alla olevat hongat, joita sattui joskus olemaan kymmeniäkin tuhansia, jäivät siten ostajille kaupanpäällisiksi. No niin. Edellä mainitussa tilaisuudessa oli noitakin "tukkiherroja", silloin kun varasta alettiin piiskata. Kalliita sikareja poltellen katselivat rahamiehet vankia, joka huutaen kiemurteli kaakin-puussa, vitsojen armottomasti läjähtellessä selkään.

- Noin se pahantekiä saa kärsiä nahassaan, kun ei osaa pitää näppiänsä erillään, toisen omaisuudesta, lausui eräs lihava herrasmies. Antti Koukkunen kuultuansa tämän puheen, astui kädet puuskassa myöskin herrojen riviin. Anttia näytti naurattavan kamalan kuivasti tuo näytelmä. 

- Mikäs nyt Koukkuistakin naurattaa, kysyi joku herroista. 

- Niin, heh—he he hee — Sehän minua naurattaa, kun me jotka tässä seisomme, nimittäin meidän suurien varkaiden on niin vallattoman hauskaa päältä katsella, kun pientä varasta piiskataan.

- Ymr. hm — yh, kuului rykimisiä joukosta, ja rahamiehet muiden herrojen saattamina läksivät heti tiehensä toimitus-tilaisuudesta. Muutaman viikon kuluttua tuli Antti Koukkuselle nuhdekirje ruununvoudilta, jossa häntä muistutettiin sopimattomasta käytöksestä ja käsky, että hän muitta muikitta ottaa virkaeron. Ennen totutulla tavallaan eropassiin Koukkunen tyytyikin.

***

Virkaeron saatuaan turvaantui Antti Koukkunen kynäänsä ja autteli talonpoikia riita-asioissa. Aikansa kuluksi piti joskus Koukkunen kirkonkylässä raamatun selityksiä, joita pitäjän ylpeä rovasti kävi kuulemassa, saadakseen Koukkusen kiinniottoon harhaoppisuudesta. Mutta raamatun selitykset olivat niin selviä, että rovastinkin täytyi ne tuunustaa oikeaksi. 

Niinä aikoina sattui kiertokoulunopettajan-virka avonaiseksi. Koukkunen haki virkaa. Mitas muuta, hänet otettiinkin rovastin suosiollisella avulla toimeen. Koulumestarin toimessa oltuaan muutaman vuoden, oli kirkon kylässä kyläulukuset, jossa tilaisuudessa Koukkunenkin oli papiston apulaisena kuulustelemassa kyläläisten kristinopin-taitoa. Muu toimitus oli jo loppunut, mutta rovasti kantoi kyläläisiltä rästinä olevia saataviaan, n. k. Pääsiäisrahoja y. m. Rästiluettelosta huusi rovasti esille erästä torpparia, jonka edestä ilmestyi esille kuluneessa puvussa oleva vaimo, syvästi niijaillen: 

- He — herra rovasti! Meillä ei olisi varaa maksaa niitä rovastin saatavia, sopersi vaimo. 

- Miks'ei? Ompas teillä varaa ostaa kahvea ja tuhlata rahanne siihen, kiivastuneen näkösenä ärähti rovasti.

- Ee—e —ei herra rovasti! Ei meillä juoda herra rovasti kahvea. Ei me voida tienata leipääkään. Ukkokin on niin kivuloinen ja Jumala on antanut meille lapsia kaksitoista kappaletta, että niissäkin on elät - - -

— Mi mitä sinä muija lausut turhaan Jumalan nimeä! Niin paljo lapsia ei siunaa teille Jumala vaan saatana!, kiljasi malttinsa menettäneenä rovasti.

Tämän johdosta rahvaassa nousi äänekäs murina. Joukosta kuului ihmettelyjä: '

- Tämä on hävytöintä uskontoa pilkkaavaa puhetta sielun-paimenelta. 

Antti Koukkunen astui rahvaasta esille, pyysi kansaa vaikenemaan ja lausui:

- Elkää ihmetelkö hyvät kylänmiehet ja naapurit. Herra rovasti on lausunut aivan totta. Eihän se ole ihme jos saatana köyhälle on antanut suuren lapsilauman, kun sama saatana ja pimeyden ruhtinas on meidän pitäjäsen siunannut tuommosen rovastin!

Viimeistä lausetta sanoessaan, osoitti Koukkunen sormellaan rovastia.

- Lurjus sinä Koukkunen, mitäs puhut! kirkasi rovasti käheällä äänellä, löi rästikirjat kiinni ja pötki tiehensä rahvaan nauraa kohottaessa. 

Antti Koukkunen jäi sankarina seisomaan rahvaan keskelle. Häntä ihmeteltiin ja onniteltiin odottamattomasta rohkeudesta.

Monta viikkoa ei tästäkään tapauksesta kulunut, kun Koukkuselle oli valmiina eropassit koulumestarin toimesta.

Kadonnut 11-vuotias Anders-poika

 

Kalannin rippikirjan 1776-1781 sivulla 105 sotilas Erik Eriksson Frimodigin Anders-pojan yli on vedetty viiva, mutta hänelle ei ole merkitty kuolinpäivää.

Erik Frimodig (s. 20.1.1732) perusti perheen Andersin äidin Maria Mattsdotterin (s. 23.8.1732) kanssa helmikuussa 1752. Lapsia syntyi, mutta ei erityisen tiheään tahtiin ja muutamat kuolivat nuorina. Marian kuollessa  20.12.1774 lapsista oli elossa vain tytär Maria (s. 18.11.1756) ja Anders (s. 10.10.1765). Sotilastorpan ylläpitoon tarvittiin naisvoimaa, joten vuoden 1776 henkikirjoitukseen mennessä Erik oli solminut uuden avioliiton Anna Mattsdotterin kanssa (Kalanti RK 1749-1757, 115; 1758–1763, 129;  1764-69, 99; 1770-1775, 105; 1776-1781, 105; KA 7690:49)

Ensimmäisen avioliiton vähälapsisuutta selittää ainakin se, että Erik Frimodig oli viisi vuotta Pommerin sodassa, jossa hän jäi vuonna 1760 sotavangiksi kahdeksi vuodeksi, kunnes puhui itsensä vapaaksi. Rauhankin aikana sotilaalta vaadittiin toisinaan kotoa lähtöä. Turussa Erik osallistui August Ehrensvärdin johtamaan katselmukseen vuonna 1768 Turussa, jossa pidettiin myös kesäkuun 1775 katselmus. (*)  Turun läänin rykmentin miehistöä käytettiin myös Viaporin linnoitustöissä ja tällainen komennus osui Erikille ainakin kerran.

Palattuaan kotiinsa Kalannin Halolan kylään Erik sai kuulla, että 11-vuotias poikansa oli kadonnut marraskuun alussa 1776. Poika oli edelleen hukassa seuraavana kesänä, jolloin lääninkansliassa tehtiin hänestä virallinen kuulutus. Lähtiessään päällään oli raidallinen naisten jakku, vanha raidallinen verkaliivi, vanha lammasturkki, jaloissaan harmaat villasukat ja puukengät sekä päässään vanha punainen villalangast tehty myssy.  

(*) Generalmönsterrullor - Åbo läns regemente 1013 (1761-1768) Bild 2050 / sid 200 (AID: v997847.b2050.s200, NAD: SE/KrA/0023);  Generalmönsterrullor - Åbo läns regemente 1014 (1775-1778) Bild 2100 / sid 205 (AID: v997848.b2100.s205, NAD: SE/KrA/0023)

Ilmestynyt: Kaupungin ryytimaa Erottajalla

Blogiteksteistäni jalostettu artikkeli Kaupungin ryytimaa Erottajalla ilmestyi eilen Helsingin historiasivustolla.

Suurvaras Michel Kellberg

Lääninkanslioiden painettuja kuulutuksia läpikäydessä huomasin Michel Kellbergin esiintyvän useammassa ja kun ArkivDigitalin vankirekisteristäkin löytyi miehestä tietoa ja FamilySearch tarttui todennäköisiin rippikirjoihin, niin pienehköön elämänkertaan oli ainekset koossa.

Porin rippikirjoissa (1751-58, 13; 1759-64, 3, 317) esiintyy renki Michel Kellberg, joka oli syntynyt 14.8.1737. Hän oli reservin sotilas poikansa syntyessä 4.2.1755 ja mennessään 25.6.1757 naimisiin Elisabeth Vinbergin kanssa. Vuonna 1764 hän oli tiilenlyöjä, jolla oli vaimo Lisa Jacobsdotter (s. 12.8.1725) ja tytär Maja Lisa (s. 23.1.1763), joka oli syntynyt Vähä-Rauman kylässä kaupungin ulkopuolella.

Vuotta myöhemmin eli syyskuussa 1765 alkaen porilainen renki Michel Kellberg oli Turun linnan vankilassa odottamassa hovioikeuden päätöstä varkaustuomiostaan, mutta lähti linnasta jo ennen lokakuuta [1]. 

Todennäköisesti sama mies oli hantlankari/sotilas/entinen sotilas Michel Kellberg Kalannista/Porista, joka tuli useista varkaudesta syytettynä Turun linnaan heinäkuussa 1770. Vielä lokakuussa kierros kihlakunnan käräjillä oli kesken ja esimerkiksi marraskuussa Michel Kellberg vietiin Euran käräjille. [2]

Aivan joulukuun 1770 viime päivinä Michel Kjellberg karkasi. Tammikuun alussa kirjoitetussa kuulutuksessa häntä kutsutaan tykistön hantlaakariksi eli käsityöläiseksi sotilaaksi, (kiitos kommentoijille). Hänen sanotaan olevan 40-vuotias, mikä ei sovi erityisen hyvin Porin kirkonkirjojen tietoihin, mutta etsintäkuulutuksien ikätiedot eivät ole erityisen tarkkoja. Kuulutuksessa häntä kuvattiin pienikokoiseksi ja hiuksiaan tummanruskeiksi. Päällään oli harmaa sarkatakki, vanhat nahkahousut, valkoiset villasukat ja kengät, joissa ei ollut solkia. 

Helmikuun 25. päivä 1771 Michel Kellberg oli takaisin Turun linnassa. Kihlakunnan käräjien perusteella hovioikeus määräsi hänelle heinäkuussa 1771 rangaistukseksi 40 paria raippoja ja elinikäisen työvankeuden Viaporissa. Tuomio kannatti lähettää kuninkaan armon toivossa Tukholmaan ja Michel istui joulukuuhun 1772 asti Turun linnassa odottamassa vastausta. Se vahvisti hovioikeuden päätöksen, joten seuraavaksi Michel Kellberg siirrettiin Viaporiin.[3]

Sieltä Michel Kellberg pakeni vuoden 1774 alkupuolella.Huhtikuun lopulla painetusta kuulutuksessa häntä kuvataan jälleen lyhytkasvuiseksi, mutta hiusten väri on tällä kertaa musta. Kasvojaan kuvataan sanalla trinlagd, johon pitää keskelle lisätä d, jotta selviää, että tarkoitetaan pyöreää tai kuunkaltaista.  Elokuussa uusitussa kuulutuksessa kasvojaan kutsuttiin sanoilla "trindt och witlagdt" eli pyöreähköt ja vaaleat. Hiuksiaan kuvattiin jälleen ruskeiksi, mutta yllättävästi hänestä oli tullut keskimittainen. 

Lokakuun kuulutuksessa on poikkeuksellisen paljon toimintaa ja yksityiskohtia, jotka viittaavat siihen, että karannut Michel oli sama mies kuin Porin kirkonkirjoissa. Hän oli syyskuun 1. päivänä varastanut kalaa, leipää ja luotipyssyn Noormarkun Poosjärven rannalta ja seuraavana päivänä hänet havaittiin yhdessä toisen linnoitusvangin kanssa Sallmuksen torpassa. Torpan isäntä Johan Luwen kehuskeli pitkin Noormarkkua, että Michel Kellberg oli luvannut iskeä ulvilalaisen Kihlholmin talon varastorakennukseen. Näin kävikin 2. ja 3. päivän välisenä yönä. Ovi murrettiin ja kahden arkun lukot rikottiin. Talonpoika Mats Matssonin omaisuudesta lähti mukaansa 672 kupari taaleria pankkiseteleinä, riikintaaleri kovana rahana, 120 taaleria välikokoisina kolikoina, 174 taaleria pikkukolikoina, kupariplootuja, kaksi hopeista kuppia ja erilaista vaatetavaraa.

Aiemmissa kuulutuksissa kuvatut Michel Kellbergin vaatteet olivat jääneet varaston lattialle, joten epäilyn kohde oli selvä. Omaa asiaansa selvittänyt Matts Mattsson sai Johan Luwenin pojan ilmiantajaksi. Tämä näytti puskan, jonka juurelta löytyi pieni osa varastetuista rahoista. Ilmeisesti pojalta saatiin myös kuulla, että Sallmuksen torpassa oli kypsennetty varastettua lihaa. 

Näiden varkauksien käsittely päästiin aloittamaan vasta kun Michel Kellberg oli saatu kiinni. Hänet suljettiin jälleen Turun linnaan 17.1.1775 ja tuomioiden tultua viimeisteltyä lähetettiin kohti Viaporia huhtikuussa 1776.[4]

[1] (Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:48 (1765) Bild 530 (AID: v567648.b530, NAD: SE/RA/1340101))

[2] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:71 (1770) Bild 2350 (AID: v567671.b2350, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:71 (1770) Bild 2370 (AID: v567671.b2370, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:71 (1770) Bild 2400 (AID: v567671.b2400, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:71 (1770) Bild 2400 (AID: v567671.b2400, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:77 (1771) Bild 65 (AID: v567677.b65, NAD: SE/RA/1340101); 

[3] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:77 (1771) Bild 209 (AID: v567677.b209, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:77 (1771) Bild 215 (AID: v567677.b215, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:77 (1771) Bild 222 (AID: v567677.b222, NAD: SE/RA/1340101);  Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:77 (1771) Bild 235 (AID: v567677.b235, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:77 (1771) Bild 241 (AID: v567677.b241, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:77 (1771) Bild 247 (AID: v567677.b247, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:77 (1771) Bild 70 (AID: v567677.b70, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:77 (1771) Bild 76 (AID: v567677.b76, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:77 (1771) Bild 80 (AID: v567677.b80, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:77 (1771) Bild 85 (AID: v567677.b85, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:81 (1772) Bild 49 (AID: v567681.b49, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:81 (1772) Bild 104 (AID: v567681.b104, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:81 (1772) Bild 128 (AID: v567681.b128, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:81 (1772) Bild 146 (AID: v567681.b146, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:81 (1772) Bild 169 (AID: v567681.b169, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:81 (1772) Bild 247 (AID: v567681.b247, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:81 (1772) Bild 249 (AID: v567681.b249, NAD: SE/RA/1340101);  Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:81 (1772) Bild 253 (AID: v567681.b253, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:81 (1772) Bild 260 (AID: v567681.b260, NAD: SE/RA/1340101)

[4] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 39 (AID: v567692.b39, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 43 (AID: v567692.b43, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 49 (AID: v567692.b49, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 55 (AID: v567692.b55, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 58 (AID: v567692.b58, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 62 (AID: v567692.b62, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 65 (AID: v567692.b65, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 73 (AID: v567692.b73, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 79 (AID: v567692.b79, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 85 (AID: v567692.b85, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 91 (AID: v567692.b91, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 95 (AID: v567692.b95, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 50 (AID: v567698.b50, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 230 (AID: v567698.b230, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 280 (AID: v567698.b280, NAD: SE/RA/1340101)

Juoruämmä 1850-luvulla

Oulun Wiikko-Sanomissa alkuvuodesta 1854 nimettömänä julkaistussa jatkokertomuksessa Äksän seurakunnan kaikki köyhät eivät olleet juuri paraita hoidettavia (*) yksi avainhenkilö on Tuppi-Maija, jonka kuvaus vastannee monien kokemuksia ja näkemyksiä.

Tuppi-Maija ja Kalikka-Kaija olivat Äksän seurakunnan kiertäjiä. Ne kulkivat talo talolta, söivät ja makasivat taloissa ollessaan, mutta työhön näitä ei voitu paljo koskaan saada, vaikka olisivat kyenneetkin, ja tahtoivatpa aina vältellä niitä taloja, joissa heitä siihen vaadittiin, ja jos tulivatkin, sanoivat vaan ei tarvitsevansa mitään tehdä, kun talot olivat velvoitetut heitä elättämään. Mutta jouten he eivät kuitenkaan olleet; heillä liikkuivat kielet sitä enemmän: he olivat kyläkuntain juoruin kokoajia, kulettajia ja tekijöitäkin. Hyvin tunsivat he ne emännät, jotka juoruja rakastivat ne pitivätkin heitä hyvinä, ja niitten tykönä he useinkin pyörivät. Näillä ei siis ollutkaan järjestyksellistä kulkua seurakunnan taloissa, vaan kävivät ja olivat missä lystäsi ja keinottelivat omilla konsteillansa kahvia, viinaa ja rahaakin. Mutta monen viattoman ihmisen täytyi kärsiä näitten akkain häjyin kielten pieksämistä. [...]

Oli taas aika huhu kylällä: Tuhkamo naipi, puhuttiin joka talossa ja koko kylässä. Sen sanoman kuuli Tuppi-Maija ja Kalikka-Kaijakin, ja nämätkös villiin. Tuppi-Maijalla oli erittäinkin tekemistä tästä; sillä ei suinkaan saanut Äksän seurakunnassa mennä yhtään naimista ilman ettei hän siihen ilmaunut konttimieheksi ja juoruin tekiäksi. Jo meni Maija Tuhkamolaan, jo oli hänellä sen seitsemän moitetta; hän haukkui Tuhkamon morsiamen ja pani sen huonointa huonommaksi. Ensin suuttui Tuhkamo vaan Maija antoi vihan lakastua ja sitte alkoi uudestaan kieltä leipoa. Mitä parempi eikö Rauhalan tytär toki oisi, kuin tuo Lehtolan Anni kelvos, joka ei ole oppinut muuta kuin ja kerjäämään, sanoi hän. Minulla ovat syyt naimiseen, joitten tähden sen täytyy tapahtua. Mitkä? kysyi Maija. Nyt puhuttiin hiljaa; mutta viimein sanoi Maija: kyllä rahat saadaan takasin ja Rauhalan tytär suostumaan. Olikos Maijalla taas lysti! sai ruokaa, kahvia ja viinaa, kun rupesi Tuhkamolle tietäjäksi, eikä nyt tiennyt ollenkaan köyhyydestä.

(*) OWS 28.1.1854, 4.2.1854, 11.2.1854, 18.2.1854, 25.2.1854, 4.3.1854

Patrik Österholmin uusin julkisuus

 

Tuttavani kysyi eilen olisinko kiinnostunut lauantai Satakunnan Kansassa ilmestyneestä artikkelista ”Satakunnan röyhkein rosvo”. En suuremmin yllättynyt, kun lähettämänsä sivut kertoivat Patrik Österholmista. Yllätys sen sijaan oli se, että lähteenä oli Tavarantasaajat-kirjani lisäksi tuoreempi kirja: Kari Salon Legendaarinen vankilakarkuri Patrik Österholm (2024). En taida etsiä sitä käsiini masentuakseni viisitoista vuotta sitten löytämättömistä tiedoista tai muista virheistäni.

Tuolloin keräsin tietoja muistakin julkkiksiksi kutsutuista rosvoista, mutten tainnut innostua kirjoittamaan yhdestäkään. Österholmin ja Sutkin jäljiltä tiesin mitä lähteitä pitäisi ainakin käydä läpi lisäymmärryksen saamiseksi, enkä ollut innostunut vastaaviin urakoihin. Nyt ymmärrän myös enemmän tarvittavasta kontekstoinnista ja siihen liittyvästä työstä. 

Jos muuten on kiinnostunut lukemaan vielä vanhemmista varkauksista, kannattaa tarttua viime vuoden lopulla ilmestyneeseen kirjaan Varkaudet varhaismodernissa Suomessa.