Todelliset originellit elivät ennen, niitä ei enää ole. Tämä ajatus löytyy Åbo Underrättelseristä 6.9.1869 sekä Kotka Nyheteristä 7.8.1939 ja varmasti muistakin teksteistä. Kotkalainen kirjoittaja mainitsee menneisyyden esimerkillisinä persoonallisuuksina Tattu Vigrenin ja Aspegrenin, joka tunnettiin nimellä Gullknoppen.
 |
| Rim och rapp (& Fyren 41/1899) |
Sanomalehdistä selviää, että Tattu oli virallisemmin Mynämäen kihlakunnan henkikirjuri Ernst Gustaf Wigren (1856-1912), joka oli tunnettu hahmo niin Turussa kuin valtakunnallisestikin. Uusi Aura julkaisi hänestä 1.8.1912 tuttavan kirjoittaman muistokirjoituksen:
Siitä on jo vuosia vierähtänyt hyvän joukon toistakymmentä, kun eräänä iltana, päättyneen päivän työn jälkeen pari sanomalehtimiestä istui teatterisveitserissä keskustellen ammattinsa asioista. Hetken kuluttua ilmestyi Tattukin sinne ja istuutui kolmanneksi joukkoon ja puhe jatkui alkamaansa uraa. Puhuttiin m. m. vainajista ja heidän jälkimaineestaan. Koetettiin arvaella, kuka pöydän ääressä istujain kuolemasta muistosanat piirtää ja kuinka monta riviä kukin saanee sanomalehtien palstoilla.
Tattu katsoi luonnolliseksi, että me ammattimiehet, jotka olimme häntä nuoremmat, joudumme kumpikin lehdessään hänen kuolemaansa mainitsemaan. Silloin pyysi hän erikoisesti siitä huomauttamaan, että hän on ainoa nykyään elävistä ihmisistä, joka on kilistänyt lasia yhtaikaa Elias Lönnrotin ja J. L. Runebergin kanssa. Hän kertoi tapauksen olleen sellaisen, että kun hänen isänsä hyvä ystävä kruununvouti Springert-vainaa oli kerran menossa kirjanpainaja Granlundin luo, pyysi silloin 6-vuotias poikanen päästä mukaan, johon ukot suostuivat. Granlundin luona sattuivat olemaan samalla kertaa sekä Lönnrot että Runeberg painatustöistänsä haastelemassa. Kun asiat oli puhuttu otti Granlund kaapistaan neljä pikaria ja viinipullon kaataen kullekin lasin. Ernst-poika istui nurkassa ja katseli miesten hommia. Mutta yhtäkkiä hoksasi Runeberg pojan ja kysyi, eikö hän saa kilistää lasia pienen pienen ystävänsä kanssa. Isäntä silloin haki lasin Tatullekin, joka kutsuttiin skoolaamaan miesten kanssa. Tapahtuma jäi Tatun mieleen ja muodosti nähtävästi yhden hänen ylpeimpiä lapsuuden aikaisia muistojaan.
Vanhat Turkulaiset muistavat Humalistonkadulla vastapäätä Rautatienhotellia olleen pienen puurakennuksen, joka ei ollut linjassa kadun varrella olleiden muiden rakennusten kanssa vaan tunki nurkkansa katukäytävälle. Se rakennus oli Tatun syntymäkoti, nykyisen Auralinnan paikalla.
Samallainen erakko, omituinen, muista ihmisistä eroava tuli Tatustakin kuin oli se rakennus ollut, jossa hän ensi kerran näki päivän valon. Helposti huomasi jo hänen olennostaan ja ilmeestään, ettei hän ollut aivan jokapäiväinen ihminen. Pitkä, lihava mies, paksut hartiat hieman etukumarassa, kädet selän takana ja niissä vahva sauva, semmoisena liikkui Tattu hiljaa eteenpäin, lakkaamatta noikkien vastaantuleville lukemattomille tutuilleen ja nostelleen kättään ohimoilleen. Jos vastaantulijalla oli aikaa pysähtyä, sai hän tavallisesti ohi mennen kuulla jonkun sutkauksen, usein myös Tatun jonkun "uusimman vitsin".
Sillä Tattu oli kautta Suomen tunnettu vitseistään ja ellei hän kaikkia ollutkaan itse värkännyt, oli hänellä tavaton muisti ja hyvä sovittelukyky, jotta hän aina osasi sovittaa sukkeluuden paikkaansa.
Parhaimpia niistä lukemattomista sukkeluuksista, joita Tatun suuhun on pantu, on kai se, kun hän kerran Samppalinnan vuorella istuessaan sai varpusen ulostusta puhtaalle paidanrinnalleen ja silloin julkisesti kiitti Jumalaa siitä, ettei hän luonut lehmiä lentämään.
Hänen taipumuksensa leikin laskuun oli niin yleisesti tunnettu, ettei kukaan pannut pahakseen hänen komppapuheitaan. Niinpä serrotaan, että kun lääninhallituksen virkamiehet kerran olivat tavanmukaisella Uudenvuoden tervehdyksellä kuvernöörin, kenraali von Kraemerin luona ja kuvernööri vieraita kätellessään m. m. henkikirjoittaja Wigreniltä kysyi, kuinka hän voi näin vuoden ensimäisenä päivänä, vastasi tämä vain "En sano!" Ja siihen kuvernööri naurahtaen tyytyi.
Avioliiton rauhaiseen satamaan ei Tattu koskaan saanut purjehtia. Kun joku häneltä tätä seikkaa tiedusteli, vastasi hän: Minä olen avioliittoon kelpaamaton eli ruotsiksi Ja ä till äktenskapet obekväm (epämukava) ja siihen asia jäi. Naisväki olikin alituisesti hänen hammastelunsa esineenä. Heidän heikkouksensa olivat hänelle mieluisena puheen aineena.
Kerran kuitenkin sai muuan nainen hänet sanattomaksi. Tattu meni, näet, kirjakauppaan ja pyysi piloillaan ja tavallisella honottavalla puhetavallaan kirjaa, joka sopisi antaa imeväisen lapsen käteen. Mutta myyjätär vastasi: Me emme täällä ymmärrä tatueesian kieltä ja Tattu sai niine hyvineen lähteä matkoihinsa.
Oli Tatullakin sentään rakkautensa esine, jolle hän pysyi uskollisena kuolemaansa saakka. Hän rakasti nim. juoda iltasin "ruokalusikallisen konjakkia" ja vaikka hän aina pyysi vain yhden ruokalusikallisen, ei hän vastaan pannut vaikka sitä tuli enemmänkin. Näitten iltain perästä hän joutui m. m. siihen kokemukseen, että kalossii ovat epäterveelliset. Sillä, selitti hän, jos hän vaan milloin hyvänsä herää aamulla kalossit jalassa, on hänen päänsä kipeä.
Moni on kummastellut, kuinka tällainen ainainen leikinlaskija pystyi virkaansa hoitamaan, vaikkei se ollut sen vaikeampi kuin henki-kirjoittajan. Siihen vastaavat kaikki asiantuntijat sekä ylhäiset että alhaiset: Tattu oli mallikelpoinen virkamies.
Ja muutenkin, hän osasi iloita iloisten kanssa, mutta myös itkeä itkeväisten kanssa. Sillä pohjaltaan oli vainaja niin, hän on nyt vainaja — harvinaisen hyväsydäminen, suorastaan hellä ja tuntehikas mies, vaikka nämä ominaisuudet harvoin saivat tilaisuutta tulla esiin niissä seuroissa, missä Tattu tavallisesti oleskeli.
Kirjasensa „Mina twifwel och min tro“ (Epäilykseni ja uskoni), johon hän kokosi ja järjesti mietteensä uskonnon asioista, toi hän kerta allekirjoittaneelle ja pyysi arvostelua lehdessä. Jätin kirjasen eräälle papille, mutta arvostelua ei tullut. Arvostelijani selitti, että kirjasessa on katseltu kirkon oppia yksinomaan juristin näkökannalta ja senvuoksi ovat tulokset tulleet niin omituiset, ettei hän katsonut voivansa kirjaseen koskea. Koko teos lienee jäänyt ainoasti Tatun lähimpäin ystävien piiriin vain omituiseksi muistoksi miehestä, joka alituisesti leikkiä laskien ja ihmisten heikkouksista pilaa tehden yksinäisinä hetkinään koetti tunkeutua kaikkein korkeinta tuntemaan vieläpä vakavasti arvostelemaankin.
Aina oli Tatulla hauskoja kerrottavana, milloin hänen tapasi. Mutta kerran näin hänet mielentilassa, jossa ei leikinlasku voittanut. Oli Tatun luokkakokouksen päivä, jota varten hän jo kauan ennen oli varustatutunut, kun muka saa tavata vanhoja, nuoruuden aikaisia tovereita. Mutta tovereita ei saapunut, muita kuin yksi ainoa — silloinen agronoomi Uno B. Kahden siinä miehet hetkisen istuivat kokoushuoneessaan, toisella nenän alla kahvikuppi, toisella ruokalusikallinen konjakkia. Toverukset sattuivat olemaan niin eri luontoisia kaikin tavoin, katsantokannat melkein kaikissa kysymyksissä ihka päinvastaiset, että puhe ei ensinkään luistanut. Hetken päästä tekivät he päätöksen lähteä matkoihinsa, koska kaksi ihmistä ei voi muodostaa kokousta.
Viimeisiin päiviinsä saakka oli Tattu entinen mieleltään ja tavoiltaan, vaikka keväinen sairaus, jolloin hän kertoi lääkärien kaikilla kaupungissa olevilla myrkyillä koettaneen tappaa häntä, hiukan näytti vieläkin rasittavan häntä. Sallimus tuotti hänelle kuoleman juuri sydämenhalvauksen muodossa, vaikka hän itse oli varma, ettei hän siihen tautiin millään ehdolla voi kuolla, koska hänellä ei ole paksua niskaa joka muka on halvauskohtauksen välttämätön ehto.
Vielä äsken sai Tattu raitiotievaunusja ihmiset nauramaan ja muutaman vanhanpuoleisen rouvashentilön punastumaan. Vaunun äkkiä lähtiessä liikkeeseen horjahti nainen suoraan Tatun syliin. Tattu oli joutuvinaan kovin hämilleen, työnsi naisen lempeästi luotaan sanoen: Ei nyt enää ole karkauspäivä.
Sanalla sanoen: Tattu oli Turun suurin nykyajän humoristi, läpeensä omintakeinen originelli kuten sanotaan. Jo eläessään. Minkämoinen tarusikermä mahtaa kasaantuakaan hänen ympärilleen, kunhan hän jonkun aikaa on ehtinyt maata haudassa!
.jpg)
