Penni-kirjasto Suomen kansalle ja Pennikuvakirjasto

1. osan kuvitus

Penni-kirjasto Suomen kansalle oli 16-osainen valitushenkinen "länsisuomalaisten toimittama" eli ilmeisesti osakuntatoiminnasta kirvonnut julkaisusarja, josta en pikaisesti löytänyt mitään valmista tietoa. Joten kootaan edes osat:

1. Kalevala [proosamukaelma] / [Anton Fredrik Almberg, myöh. Jalava]. 1867

2. Turun linna / [Adolf Waldemar Jahnsson] .1867

3. Sunnuntai-iltapuoli Leppälässä / [Karl Aleksander Cajander]. 1867

4. Viron maasta / [Karl August Erik Almberg]. 1867

5. Johan Ludvig Runeberg / [Albert Olivier Wialén]. 1867

6. Mathias Alexander Castrén / [Karl August Erik Almberg]. 1875

7. Ukkosesta / [Emil August Almberg]. 1875

8. Käärmeet - Yököt / [Edvard Immanuel Hjelt]. 1875

9. Seitsemän sunnuntai-iltaa Leppälässä. (Ensimmäinen) / [Karl Aleksander Cajander]. 1875

10. Seitsemän sunnuntai-iltaa Leppälässä (Toinen) / [Karl Aleksander Cajander]. 1875

11. Seitsemän sunnuntai-iltaa Leppälässä. Kolmas / [Karl Aleksander Cajander]. 1877

12. Seitsemän sunnuntai-iltaa Leppälässä. Neljäs / [Karl Aleksander Cajander]. 1877

13. Seitsemän sunnuntai-iltaa Leppälässä. Viides / [Karl Aleksander Cajander]. 1877

14. Seitsemän sunnuntai-iltaa Leppälässä. Kuudes / [Karl Aleksander Cajander]. 1880

15. Seitsemän sunnuntai-iltaa Leppälässä. Seitsemäs / [Karl Aleksander Cajander]. 1880

16. Elias Lönnrot / [Aukusti Herman Kalllio]. 1880

Finna työnsi esille haulla 'Penni-kirjasto Suomen kansalle' myös kaksi osaa Pennikuvakirjaston  ja ainakin yhden osan Otavan 50 pennin kirjastosta. Pennikuvakirjasto värikkäine kuvineen oli näistä mielenkiintoisempi ja uusi haku tuotti lisää osia. (Ja ohessa yhden osan Otavan 50 pennin kirjastosta sekä kustannusosakeyhtiö Kirjan 50 pennin kirjaston osa 2). 

Kirjasta
Pienokaiset ulkona

1. Punahilkka (joulumarkkinoille 1886, kuten myös seuraavat)

2. Lasten lemmikit

3. Vuosenilot 

4. Hauskat kääpiöt 

5. Pienokaiset ulkona 

6. Pienokaiset kotona 

7.  Susi ja Kilit  

8.  Satu seitsemästä korpista 

9. Kotimaan metsäeläimiä (joulumarkkinoille 1887, kuten myös seuraavat)

10. Ulkomaan eläimiä I.

11. Saapasjalka-Kissa

12. Lasten elämästä 

13. Pienten piimäsuiden joulu-iloa. (joulumarkkinoille 1888, kuten myös seuraavat)

14. Pienten paitaressujen jouluhuvituksia

15. Noituri Untamo ja Paholainen

16. Sammakko ja hiiri 

Merkkituotteet 1800-luvun puolivälin markkinoilla

Muutama vuosi sitten kirjoitin Tukholman torien "merkkituotteista" 1700-luvulla, käyttäen pääasiallisena esimerkkinä Vaasan ruista. Käydessäni tänä kesänä läpi Helsingin markkinoiden kuvauksia sanomalehdistä huomasin niissä samaan sarjaan kuuluvia mainintoja.

Tammimarkkinoilta 1842 raportoitiin eniten yleisöä keränneet Senaatintorin myyntitiskit. Säätyläisnaiset olivat kokoontuneet Tammisaaren hansikkaiden kauppiaan luo ja herrat Porvoon turkkurin ääreen. Kovasti kaivattiin Haminan sorvarin tuotteita eikä kaipausta helpottanut edes huhu että kuorma Vaasan piipunvarsia oli matkalla markkinoille. (Helsingfors Morgonblad 31.1.1842) Syysmarkkinoilla 1842 Tammisaaren hansikkaita kutsutaan kuuluisiksi ja Haminan maineikas sorvari oli saapunut myyjäksi (HT 12.10.1842).

Hansikkaat Tammisaaresta ja Vaasan piipunvarret mainitaan myös markkinoita kuvaavassa runossa viisi vuotta myöhemmin.

Morgonbladet 11.10.1847

Säkeistön ensimmäisellä rivillä mainitaan rinkilät, jotka olivat varsinkin Helsingin markkinoiden loppuvaiheessa niiden tunnusomaisin tuote. Jo syksyllä 1865 kuitenkin surtiin, että aito Viiprinrinkilä oli hävinnyt Laava Vaittisen kuoleman myötä (Hbl 9.10.1865).

Tammimarkkinoilta 1848 mainitaan piipunvarret, jotka on leimattu nimellä Walenius, sekä todetaan Tammisaaren hansikkaiden ylläpitäneen vanhaa mainettaan. (Helsingfors Tidningar 2.2.1848). Waleniuksen kotipaikasta ei ole tietoa, mutta "Vaasan varsien" tekijänä tunnetaan Jonas Grönwall (1798–1893) (Wasa Tidning 5.5.1893).

Arkistot, tekoäly ja taiteilijat

Kotimatkalla Gävlestä poikkesin Tukholmassa Fotografiskaan. En ottanut sen näyttelyistä etukäteen selvää ja hätkähdin reippaasti, kun yhdessä ensimmäinen teos oli sarja "uudelleenluotuja" valokuvia Normandian maihinnoususta. Eikä mitä tahansa kuvia, vaan kuuluisan valokuvaajan Robert Capan setti, joka tuhoutui pimiötyössä.

Seinäteksti selosti, että Philip Toledanon teos We Are At War "on enemmän kuin rekonstruktio; se koettelee sitä, kuinka uskottavasti mennyt voidaan nyt uudelleenkirjoittaa - ja mitä se tarkoittaa nykyhetkelle". Dah? Samaa on netti täynnä eikä teos herättänyt minussa uusia ajatuksia, ainoastaan ärtymystä.

Olin tullut näyttelyyn The Machine's Eye in Human Hands nurinkurisesti ja vasta useampia teoksia nähtyäni luin esittelyn. Kiinnostavinta itselleni kahdeksan taiteilijan teoksessa oli, että kolme oli käyttänyt lähteenä arkistoja. Olettaen siis, että Toledano oli käyttänyt arkistoja, lisäharmikseni teoksensa kohdalla ei ollut selostusta siitä, miten se oli tehty.

Harmittomammalta harjoitukselta tuntui Susanne Fagerlundin teos, jossa luonnontieteellisen museon kuvakokoelmasta oli algoritmeilla luotu eliöiden välimuotoja. 

Mielenkiintoisin ja vaikeaselkoisin oli  Kristi Coronadon teos, joka perustui taiteilijan henkilökohtaiseen arkistoon. Se oli syötetty biografiselle tekoälyagentille Solienne, joka oli näyttelyseinän perusteella analysoinut yksittäisiä muistoja tekstuaalisesti ja luonut niistä kuvia. Lisäksi näyttelytilassa oli "itse" Solienne, jonka kanssa vierailijat saattoivat keskustella. Oma yritykseni ei avannut teosta yhtään enempää ja useimmat muut olivat kiinnostuneita vain siitä montaako kieltä he saivat hahmon puhumaan.

Viikinkiaikaa kahden puolen Pohjanlahtea

De svenska Historiedagarna tarjosi tuttuun tapaan luentosalipäivien jälkeen retkipäivän, jonka tarjonnasta valitsin koko päivän retken Järnriket Gästrikland. Valinta osoittautui hyväksi. Arkeologi/pedagogi kierrätti meitä Gävlen ympäristön eri aikaisilla raudntuotantopaikoilla. Aloitimme varhaisimmasta ja aurinkoisessa syyssäässä oli ilo kulkea vendel- ja viikinaikaisessa maisemassa Sörbyssä. Bussi jäi kirkolle, jonka paikalla on voinut olla ylimyksen kotipiiri. Ylitimme tien, jonka rakennuksessa tuhoutui ties kuinka monta hautaa, ja kuljimme rinteessä, josta opas osoitti lukuisia raudanteon jäänteitä.

Hieman hymyilytti, kun opas esitteli ensimmäistä maakunnasta löytynyttä kuppikiveä, jossa oli yksi kuppi.

Päästyäni Tukholmaan ja Historiska museetiin yritin löytää mainintoja raudasta. Anti jäi olemattomaksi, mutta aiemman vierailun välitila oli saanut uuden muodon, joka kertoi jollain tarkkuudella viikinkiaikaisesta asumisesta.

Yksi rakennuksista oli ylimyksen pitkätalo, johon pääsi myös kurkistamaan sisälle.

Konkreettisten kontaktien jälkeen oli hyvä kotiin päästyä kuunnella Leena Koiviston tuoreen luennon Satakunta viikinkien aikaan tallenne. Osoittautui, että Kokemäkeen ja Euraan keskittynyt tietouteni kattoi lähes kaiken olennaisen, sillä rannikkoalueelta on löytynyt vain vähäisiä merkkejä aktiviteetista. Miksi en tiennyt tätä ennestään? Uudenmaan rannikon autioitumisesta on puhuttu, ja kai Pohjanmaankin, mutta Satakunta?

Toinen ajatusviiraus paljastui, kun Koivisto puhui kuppikivistä. Antipatiani niitä kohtaan on niin suuri, etten ole koskaan osannut arvostaa kiviä, puhumattakaan, että olisin miettinyt niiden paikkoja. Joten tuntui hassult, että Gästriklandissa oli vain yksi yksikuppinen kivi. Koivistolta kuitenkin opin, että Satakunnassa kuppikiviä tunnetaan useampi vain Kokemäeltä. Yleisempiä ne ovat Varsinais-Suomessa ja Hämeessä.

Ruotsin historiapäivillä kuultua

 

Syy vierailuuni Gävlessä oli De Svenska Historiedagarna, jotka olin aiemmin kokenut vain "ulkomailla" eli Tallinnassa ja Helsingissä. Tuttuun tapaan monisatapäinen koostui eläkeikäisistä ja historianopettajista. Löysin joukosta vain kaksi muuta suomalaista.

Esitykset eivät räjäyttäneet tajuntaa, mutta Richard Schillin katsaus saamelaisten jälkiin keskisessä Ruotsissa tarjosi pienen yllätyksen. Sisältö oli peräisin samasta projektista, joka tuotti pari vuotta sitten Historiska museetissa näkemäni planssinäyttelyn. Kaikki ei kuitenkaan ollut tuttua ja höristin korviani, kun Schill mainitsi "pitäjänsaamelaisille" jätettyjen toimien joukossa karhun ja suden metsästyksen. Yhtä vieroksuttua kuin hevosten kastrointi? 

Mieleen tuli Otto Latvan esitys 1800-luvun tutkimuksen päiviltä alkuvuonna. Hän esitti, että suomalaiset eivät metsästäneet karhuja itsekseen vaan innon olivat luoneet säätyläismetsästäjät. Tarjosin vastaesimerkiksi talonpoikaisia karhunkaatajia kuten Karhu-Pekka tai Eero Heinäkangas. Odotan mielenkiinnolla Latvan työn tuloksia.

Väitöskirjatutkijoiden sessiossa selvisi, että Tukholman yliopistossa Moa Hansson pohtii viime sodissa Suomesta Ruotsiin karanneita sotilaita. Tämä tutkimus todennäköisesti näkyy valmistuttuaan suomalaisessa mediassa.

Patrik Hedeniuksen esityksestä ruotsin kielihistoriasta opin, että kun Uusi testamentti käännettiin Kustaa Vaasan aikaan ruotsiksi, pyrittiin tietoisesti valitsemaan sanoja ja rakenteita, jotka olivat mahdollisimman kaukana tanskasta. Eli antoi ymmärtää, että tätä ennen kielet olivat yhtä ja samaa.

Åsa Furuhagen markkinoi esityksellään kirjaansa virsikirjan historiasta. Vuoden 1695 version kohdalla hän korosti yhtenäisyyttä ja koko valtion kattavuutta. Eikä huomannut tai viitsinyt mainita, että suomenkielinen virsikirja oli erikseen ja eri virsin. Tätä seikkaa olen ihmetellyt näköjään jo vuonna 2011. 

Matkamuistoja Gävleborgin museosta

Gävleborgin läänin museossa Gävlessä kiinnitin huomiota seuraaviin yksityiskohtiin.

Lasten osastolla esiteltiin arkeologiaa muun muassa 1600-luvulle ajoitetulla lautasella, jota koristaa Englannin kuningatar, jonka nimeä ei mainittu. Jotain vastaavaa on voitu käyttää suomalaisessakin kaupungissa?

Toisessa kulmassa lasten osastoa kuvitettiin kalastusteemaa Ulvön kappeliin 1719 tehdyllä seinämaalauksella. Hahmoja kutsuttiin gävleläisiksi kalastajiksi (gävlefiskare) eikä otettu mitään kantaa siihen, että nainen oli aktiivisessa roolissa ja pukeutuneena niin muodikkaasti, että päässään oleva fontangi oli ylellisyysveron piirissä.

Toisessa tilassa oli kattomaalaus Hedesundasta vuodelta 1782. Saman maalarin, Hans Wikström (1759-1833), tuotantoa oli myös muistotaulu metsää vuonna 1795 kaataneesta lumimyrskystä. Herää kysymyksiä siitä, kuinka paljon köyhempää kuvakulttuuri saattoi Pohjanlahden itärannalla olla?

Gävlen ympäristö ei ollut eristyksissä, mutta ei myöskään merkittävä aktiviteetin keskus, joten arkeologisessa näyttelyssä ihmeellisin esine oli vuonna 1946 lapsien metsästä löytämä minikaminana tai suitsukepolttimona käytetty pannu, jonka varren teksti ylistää Allahia Persiassa käytetyin kirjaimin. Noin 1200 vuotta vanhan esineen uskotaan olevan peräisin Khorasanista (nyk. Iranin ja Afganistanin alueilla). 

Surullisempi erikoisuus oli oikeasti merihädässä kirjoitettu pulloposti.

Yhteyksiä Suomeen paljastui, kun olin lähdössä museosta. Kolmella planssilla kerrottiin metsäsuomalaisista, jotka olivat asuneet Gästriklandin maakunnan puolella Ockelbossa, Järbossa, Torsåkerissa ja Hedesundassa sekä Hälsinglandissa Hasselassa. Viimeksi mainitussa oli tehty arkeologinen kaivaus, jonka kohde oli tulkittu riiheksi.

Suomalaisia on tullut Gävlen seudulle myöhemminkin. Tämä selvisi bussiretkellä, jonka yhdessä pyhähdyspaikassa paikallinen opas totesi, ettei hän ollut halunnut aikanaan muuttaa "Finnbackaan" (oik. Forsbackaan). Tuli inan ikävä olo ja mietin uudelleen, mitä bussin opas oli tarkoittanut paikkakunnan huonolla maineella.

Gävle ja Turku, yhteyksiä ja eroja

Lokakuun alussa olin Gävlessä ja jo perinteiseen tapaan pohdin kaupungin historiaa vertailemalla sitä Turkuun. Kuten lukuisat muutkin kaupungit, Gävle ja Turku on perustettu mereen laskevan joen varteen. Kummankaan tarkkaa perustamisaikaa ei tunneta. Turussa keskiaikaa on kaivettu esiin aika paljon, mutta gävleläisen arkeologin esityksestä selvisi, että kaivausalat ovat olleet pienempiä ja keskiaika jäänyt vielä näkymättömiin. Ensimmäiset säilyneet kirjalliset mainninnat Gävlestä ovat 1400-luvulta.

Turun tunnus on tuomiokirkko, mutta Gävle sai kivikirkon vasta 1600-luvulla. Molemmat kirkot ovat parhaillaan perusteellisessa renovoinnissa, joten Gävlen kirkkoon en päässyt tutustumaan. Gävlen linnaksi kutsutaan 1700-luvulla rakennettua maaherran residenssiä, jonka kellarin vankilamuseoon kuuluvissa osissa pääsin käymään. Paikalla oli ollut 1583 rakennettu linna, jonka raunioita ei säilytelty vuoden 1727 tulipalon jälkeen.

Turku tunnetusti paloi vuonna 1827. Gävlen kohtalonhetki puolestaan koitti 10.7.1869. Jäljelle jääneitä puurakennuskortteleita kutsutaan vanhaksi Gävleksi. Niitä ei ole museoitu, kuten Turun Luostarinmäkeä, mutta yksi rakennuksista on paikallisen merkkihenkilön kotitalo ja on toimii museona, jota en päässyt katsomaan.

Gävlessä ei myöskään ole säilynyt paikallista Rettigin palatsia ja sen opaskylttikin oli ilmeisesti hukkunut tuoreimmissa rakennustöissä. Edesmennyt tupakkatehtailija näkyy täten turistille ensisijaisesti Gävleborgin museon taidekokoelmia esittelevien huoneiden nimessä. Turussa taas Rettigin palatsista tuli taidemuseo.

Sukututkijana piti tietenkin tarkistaa Turun ja Gävlen Rettigien yhteys.Verkkosivujen kertomana Turkuun 1867 muuttanut Per Fredrik Rettig oli syntynyt Gävlessä 12.1.1843. 

Tätäkin ennen Turulla ja Gävlen tupakkatuotannolla oli yhteys. Ennen matkaa tarkistin huvikseni vanhoista sanomalehdistä, missä yhteyksissä Gävle (entiseltä kirjoitusasultaan Gefle) esiintyi. Osumat 1820-luvulla ilmoittivat Turussa myytävistä erinimisistä Gävlen tupakkalaaduista. Ja kun John Julin ilmoitti perustamastaan paikallisesta tuotannosta keväällä 1823, hän kehui sen seuraavan Gävlen tunnetun tupakkatehtaan mallia.