Helsinkiläisen ajurin muistelmia

 

Karl Henrik Gestrin (23.2.1856-21.3.1942) syntyi Kirkkonummella, mutta teki uransa Helsingin kaduilla. Gestrinin kotitilasta julkaistiin historiikki Hbl 6.10.1934, mutta siinä ei puhuta vuokra-ajurin urasta mitään. Onnekkaasti Apu-lehti näki hänet haastattelun arvoisena ja julkaisi numerossa 8/1937 melko suoraa lainausta. Lisäksi Eläinsuojelus eli Suomen eläinsuojelusyhdistysten aikakauskirja 6-7/1905 todistaa, että "vuokra-ajuri K. H. Gestrin, joka on ajurin ammattia harjoittanut Helsingissä sitte v. 1883 ja hoitanut hevosiansa hyvin." Vuosi ei aivan stemmaa muistelmaan, jossa kuvataan Kaartin lähtöä Turkin sotaan ja ajoitetaan tulo kaupunkiin suunnilleen vuoteen 1875. Otteita jutusta:

"Yhdeksäntoista vuoden ikäisenä poikasena minä Kirkkonummelta Helsinkiin tulin, alotti pappa Gestrin. - Olin jo kotitalossani tottunut käsittelemään hevosia ja sen vuoksi olikin vakaa aikomukseni ryhtyä ajuriksi. 

Ensimmäisen hevoseni ostin eräällä vanhalta issikalta. Se taisi maksaa kolmesataa markkaa — hyvä hinta silloin, mutta hyvä oli hevonenkin. Kuusivuotias tamma, oikein tuliterä ja tuuliharja. Kyllä sen kanssa kehtasi Espiksen pirssiin ajaa.

Meitä taisi silloin kaupunkiin tullessani olla parisataa ajuria — joukossa harmaatukkaisia ukkojakin, jotka olivat nähneet Oolannin sodan ja Viaporin pommituksen. He ovat jo kaikki siirtyneet manan majoille, mutta heiltä minä ensimmäisen issikkakoulutukseni sain.

Markka ja viisikymmentä penniä maksoi silloin tunnin ajelu ja pienin ajotaksa oli kaupungissa 25 penniä. Sillä sai jo ajaa Kauppatorilta Hietalahteen saakka. Töölööseem maksoi kyyti kymmenen penniä enemmän ja Vanhaankaupunkiin "ookatessa" oli maksettava kokonaista neljäkymmentä penniä. Sai siinä toisenkin kerran pollea piiskalla rapsauttaa, jos aikoi kolmen markan päiväpalkoille päästä."

"Vapun aatot ja laskiaistiistait olivat siihen aikaan suurimpia juhlia - ja kyllä helsinkiläiset silloin huvitella osasivat. Me ajurit elimme sellaisina päivinä oikein kulta-aikoja. Markkoja tuli päivässä tavallisesti enemmän kuin muulloin viikossa, sillä hiukan "maistaneet" herrat olivat hyviä kyydittäviä. Kerrankin pisti muuan silkkipyttypäinen herra kouraani kokonaisen satamarkkasen ja sanoi, että ajahan nyt koko rahan edestä. 

Mikäpäs siinä. Lähdettiin ravaamaan ja kun oli parisen tuntia kaupunkia kierrelty, nukahti herra »troskaan». Minä nostin kuomun ylös ja ajelin hiljalleen iltapäivään saakka. Lopulta herra sitten heräsi ja tuumi, että onpahan jo tainnut tulla tarpeeksi ajettua — vie nyt vielä kotia! Tein työtä käskettyä ja niin oli herra hyvillään kyydistä, ettei huolinut rahasta takaisin, vaikka hänelle tarjosinkin.

Sellaisia asiakkaita ei kuitenkaan sattunut kohdallemme joka päivä." 

"Sen yön minä muistan ikäni. Olin saanut »troskaani» iloisen seurueen Kaisaniemestä — kaksi herraa ja kaksi neitiä. He käskivät ajaa Töölöön tulliin, mutta hiljaa. Ymmärsin, että kyydittävät halusivat ihailla kaunista kuutamoa ja annoin tamman kävellä omia aikojaan. Kyydittävät rupattelivat sen minkä ennättivät ja pistivät tuontuostakin vielä lauluksikin. 

Kun saavuimme sokeritehtaan kohdalle, tuli muuan posetiiviä kantava italialainen meitä vastaan. Toinen herroista huomasi hänet ja kehoitti minua pysäyttämään ajopelit. Tein työtä käskettyä, minkä jälkeen herrat pyysivät posetiivinsoittajaa kipuamaan vierelleni kuskipukille ja panemaan pelivärkkinsä käyntiin. 

Mikäpäs siinä! Posetiivari kiipesi viereeni, avasi »toosansa» ja ryhtyi kiertämään kammesta. 

Se oli herroista niin lystiä, että he kehoittivat minua ajamaan takaisin kaupunkiin. Posetiivari sai jonkun markan ja riemastui niin, että veivasi entistä suuremmalla innolla pelivärkkiään. 

Niin sitä sitten ajettiin koko yö ympäri kaupunkia. Tamma hölkytteli hiljalleen, musiikki pelasi ja silloin tällöin säestivät herrat sitä vielä laulullaan. Päivä alkoi jo valjeta, kun kyydittävät lopulta saivat kylläkseen ja päästivät posetiivarin kotiinsa. Minä sain hyvät kyytirahat ja olin tyytyväinen, sillä harvoinhan sitä sentään issikka musiikin säestyksellä ajelee..."

HS 6.6.1930

"— Paljonko hyvä hevonen entiseen aikaan maksoi?
— Neljälläsadalla sai hyvän, mutta jos viisi maksoi, oli se jo yliveto. Tavallisia kuormahevosia sai kahdellasadalla...
— Onko teillä yhä vielä ajokkeja? tiedustelimme, sillä muistimme kuulleemme, että pappa Gestrin hoitelee vieläkin hevosia.
— Ei ole enää omia, vastaa haastateltavamme hieman alakuloisena. — Neljä vuotta sitten möin viimeisen hevoseni. Alkoi jo väsyttää kuskipukilla istuminen. Tulihan siinä sitäpaitsi jo värjöteltyäkin viisikymmentä vuotta. Nyt hoitelen vain aikani kuluksi erään tuttavani hevosia...

Huomasimme vaivanneemme vanhasta jo liiaksi ja nousimme lähteäksemme."

Britan neljä avioliittoa

Brita Thomasdotter syntyi myöhempien rippikirjojen mukaan vuonna 1710 eli aikaan, jolta tuskin mistään Suomen seurakunnasta on tallella kastelistauksia. En myöskään onnistunut löytämään merkintää (todennäköisesti? ehkä?) ensimmäisestä avioliitostaan Nils Larsson Kutilaisen (s. ~1705) kanssa. Heille syntyi 15.4.1741 Anna-tytär Iisalmen Partalassa, jossa Brita tunnettiin jollain H-alkuisella sukunimellä. (Kyseessä ei kuitenkaan ole Iisalmessa 1734 vihitty pariskunta "Soldat Nils Snelström" & "Pigan Britha Haloin", sillä heillekin syntyi lapsi kesällä 1741.)

Kesällä 1743 pari asui Paavolan Pehkolassa, jossa 5.7.1743 syntynyt poika sai nimekseen Nils. Kun 3.4.1745 syntynyt Brita-tytär kastettiin, isänsä merkittiin edesmenneeksi. Hän oli kuollut 5.3.1745.  

Brita Thomasdotter solmi seuraavan avioliittonsa 27.4.1746 sotilas Johan Grelsson Asproothin kanssa. He asuivat Pehkolassa, kun Johannes-poika syntyi 17.3.1747. Johanin hautausta en löytänyt Paavolasta. Brita meni leskenä 7.10.1753 naimisiin sotilas Christian Branderin kanssa. Parin Joseph-poika oli syntynyt jo 11.6.1752 Pehkolassa.

Se, että kyse on samasta Britasta, käy ilmi Veikko Perttusen puhtaaksikirjoittamasta Paavolan "asukasluettelosta 1755-1762", jonka suluissa on Perttusen huomautuksia.

Christer Brander 1726 (d. abt 1763)
hu Brita Thomasdr 1710 (uusi avio 8.1.1764 sivulle 20)
sv moder Anna Pehrsdr 1691 (d. ?)
son Johan Johansson Brander 17.3.1747 i Vihandi hos Anders Ojala
dr Brita Johansdr Brander 1745 hos Junelius i Brahestad
son Joseph Christersson Brander 11.6.1752 (SL) ( vuoden 1763 jälkeen sivulla 20)

Sukunimen Brander ovat saaneet molemmat Britan aiemmista avioliitosta syntyneet lapset ja Brita-tyttärelle on merkitty isäpuolensa patronyymi. Toisaalla samassa kirjassa on "pig Anna Nilsdr Kutilainen 1740 gift till Vihandi 1760". Britan tytär oli 29.9.1760 mennyt naimisiin reserviläinen Johan Johansson Widjebomin kanssa.

Britan yhteiselo Christer Josepsson Branderin kanssa päättyi Pommerin sotaan, jonne mies lähti Pohjanmaan rykmentin everstiluutnantin komppanian sotilaana 33. Paikan päällä Brander karkasi Ruotsin armeijasta (tai hävisi muuten luvatta) 4.10.1760. Brita Thomasdotter ei halunnut jäädä ihmettelemään tai odottelemaan ja sai kuninkaalta 14.9.1763 luvan uuteen avioliittoonsa (Turun tuomiokapituli E I 9:175). Häänsä Pehkolan kylän Niemelän talon vanhan isännän Erik Erikssonin (s. 1701) kanssa pidettiin 8.1.1764.

Perttusen puhtaaksikirjoittama asukasluettelo 1763-1775 kertoo, että avioliitto jäi varsin lyhyeksi, sillä Erik kuoli 22.3.1766. Sekä Brita että Joseph-poikansa muuttivat vuonna 1767 Vihantiin. Joseph merkittiin siellä rippikirjaan renkinä ja Brita oli ainakin hetken ensimmäisestä (?) avioliitostaan syntyneen Annan perheessä. Myöhempi kohtalonsa on tuntematon.

Sunnuntain suomalainen Tukholmassa

Inrikes Tidningarissa 16.11.1778 julkaistuissa matkustustiedoissa Grislehamnissa oli kirjattu 10.11.1778 Suomesta tulleiksi majuri Tigerstedt ja tyttärensä. Majuri Tigerstedt on voinut olla Joroisilla asunut Georg Fredrik, joka jäi historiaan mestattuna maanpetturina. Ainakin hänen tyttärensä Lovisa Christina (s. 1762) haki runsaan kuukauden kuluttua Tukholman suomalaisessa seurakunnassa kuulutuksen avioituakseen kansliakollegion kamreeri Peter Ekmanin (s. 1722) kanssa 

Tulo Tukholmaan ja aviopuolisoiden ikäero herättävät kysymyksiä avioliiton motivaatioista. Ajolähdöstä ei näytä olevan kyse, sillä avioliiton ensimmäinen lapsi Johan Georg syntyi 8.11.1779. Lovisa Christina ei myöskään ollut tehnyt sellaista syntiä, että perheensä olisi hänet hylännyt. Dagligt Allehanda kertoi 10.11.1779, että neiti Sophia Jacobina Tigerstedt Suomesta asui kamreeri Ekmanin luona tontilla 101 Ladugårdslandetin Storgatanilla. 

Sophia Jacobina (s. 1764) oli Lovisa Christinan sisko, joka oli ehkä tullut kaupunkiin auttaakseen lastenhoidossa. Hän meni myös Tukholmassa naimisiin, mutta vasta vuonna 1813. Sulhasensa oli kupariseppämestari Benjamin Grönvall eli ei ihan aatelisneidon säätyä vastaava yksilö. Mutta isänsä mestauksen jälkeen ja yli 40-vuotiaana Sophia Jacobina ei varmaankaan ollut säätynsä tavoitelluin neito.

Ja missä oli tontti 101 Ladugårdslandetin Storgatanilla vuonna 1779? Tukholman kaupunginarkiston "1729 och 1810 års tomtnummer" tuntee Storgatanin varrelta kaksi tonttia 101. Toinen korttelissa Sjökalven ja toinen korttelissa Terra Nova Större. Kurkistus vuonna 1794 kuolleen kamreeri Ekmanin perukirjaan (Stockholms rådhusrätt 1:a avdelning (A, AB) F1A:317 (1795), 385) kertoo, että kyse on jälkimmäisestä. Miehellä oli erilaista maaomaisuutta kaupungin ulkopuolella eli ainakin materiaalisesti Lovisa Christinan muutto Joroisilta oli kannattanut.

Stockholmskällanin karttoja tiiraillen selviää, että Lovisa Christinan kaupunkikoti oli nykyisen Historiska museetin naapurissa. 

Tämä lyhyt esittely on osa sarjaa, jonka henkilöt on poimittu Tukholman suomalaisen seurakunnan kuulutuksista vuosilta 1778-1779. Alkuunkaan kaikkia mahdollisia lähteitä henkilöiden elämän selvittämiseksi ei ole käytetty. 

Kesy karhunpentu Kytäjän kartanossa

Kytäjän kartanon päärakennus
Museovirasto CC BY 4.0

Viime lauantain kesyjen karhujen jatkeeksi pentu, josta Kalle Halme (s. 26.8.1846) kertoi kahteen otteeseen Hyvinkään sanomiin (25.11.1927 & 9.3.1928).

Haastateltava oli ollut häntä [kamariherra Constantin Linder] vastassa Hyvinkään asemalla ja junan tultua oli kamariherra tuonut ensiksi hänelle korin sanoen:

"Pist lämpöisteen, se on karru." (Hän puhui huonosti suomenkieltä.) Halme oli pannut sen heinien alle rekeen, Linderin mennessä takaisin asemalaiturille. Tultuaan vihdoin asettui hän rekeen, kysyen ennen liikkeelle lähtöä:

"Mihin sinä sen panit?"

"Heinien alle, herra..."

"Älä helviti, siel on karru!"

Kamariherra piti korin sylissään koko matkan, ajajan vaivatessa päätään kysymyksellä, mikä ihme se "karru" oikeastaan oli.

Se oli Marianpäivän aikaan [25.3.?], kun karhunpenikka tuotiin. Kesällä se jo kuljeskeli kartanonväen perässä pitkin seutua kuin uskollinen koira.

Yli-Kittelässä oli kamariherra opettanut karhuansa ystävällisesti suhtautumaan lampaisiin. Torpan pikkutyttö piteli karitsaa sylissään ja karhu tahtoi sen kaapata lattialle. Kamariherra opetti jalompia asioita mesikämmenelle puukangella ja lopuksi oppikin karhu viattomasti leikkimään tuonikäisensä lampaan lapsen kanssa.

Siihen aikaan pidettiin Kytäjällä joka kesä yhden kerran jumalanpalvelus, jonka toimitti Nurmijärven kirkkoherra. Tilaisuuteen kertyi runsaasti kansaa ympäristöpitäjiä myöten, heitä ei kaikkia suinkaan kehoittanut jumalanpalvelus tulemaan, vaan kertyvässä suuressa väkijoukossa oli isännillä ja emännillä tilaisuus pestata itselleen palvelusväkeä ja rengeillä ja piioilla oli tailaisuus saada itselleen palveluspaikka. Siis Kytäjällä pidettiin samanlaisia "piikamarkkinoita" kuin nykyään Lahdessa köyrin aikana.

Kesänä, jolloin karhunpentu oli kartanossa, sattui jumalanpalveluksen aikana kommellus, jota herkemmät ja aremmat ihmiset vavisten muistivat pitkän aikaa. Karhunpenikka oli sangen sukkela pistämään nenänsä joka paikkaan. Niinpä se sattui juuri samana aikana tulemaan kirkonmenopaikalle. (Jumalanpalvelukset pidettiin ulkosalla.) Suurin osa läsnäolevista ei ollut tietoinen nkesyn karhun olosta kartanossa ja niinpä alkoi yleinen pakokauhu. Vain harvat vieraspaikkakuntalaiset ja alustalaiset jäivät paikoilleen. Karhu käyttäytyi kuitenkin varsin siivostiu. Istuutui vain takajaloilleen vastapäätä saarnaajaa ja alkoi vakavasti "kuunnella" pitäen tatkoin silmällä papin ilmeitä.

Kartanon puutarhurin kanssa karhu oli huonoissa väleissä. Se kun möyri puutarhan istutukset perinpohjin. Puutarhuri kuritti sitä sen vuoksi useita kertoja ja hyväluontoinen ja lauhkea kun oli, alistui karhu tavallisesti kuritukseen. Kerran se kuitenkin suuttui puutarhurille, kun tämä taas oli karkoittamassa sitä puutarhasta. Mitään pahaa se ei miekkoselle tehnyt, isällisesti kurikoiden kämmenillään vain saatteli tyynesti miehen puutarhan portille ja sulki sen sitten ällistyneen puutarhurin nenän edestä.

Keittiön puolella pidettiin karhusta, mutta sangen huonosti se palkitsi piioilta saamansa makupalat ja hyväilyt. Se sattui nimittäin kerran pääsemään yksin keittiöön. Kiireesti se tuhosi palvelijoiden puolivalmiiksi valmistetun päivällisen, veti kaiken alas pöydältä ja hotki suuhunsa. Ruoka-astiatkin se hilpeässä pahankurisuudessaan murskasi muruiksi. 

Pitkäikäinen ei karhusta tullut. Pyhäinpäivän aikaan löydettiin se kuolleena kopistaan.

"Hirsipuun näköisiä, kaameita telineitä"

 

HKM CC BY 4.0

Helsingin kaupunginmuseon selitteen mukaan yllä on vuoteen 1925 ajoitettu otos Temppeliaukiolta, jossa "Keskellä Fredrikinkatu. Talonrakennustöitä Lutherinkatu 8:ssa".

Mutta mitä ovat nämä rakenteet kallion päällä? 

Helsingin sanomat 22.7.1927 vastaa:

Tämän suurehkon aukean - johon alkujaan piti tulla kirkko, jota ei sinne kuitenkaan rakenneta - ympäristö on nyt valmiiksi rakennettu, sinne on noussut yleensä siistejä ja kauniita taloja, jotka kehänä kiertävät keskelleen jääneen vuoren, ja on seutu nykyiselläänkin, saatikka sitten kun tuota vuorta ruvetaan puistoksi viljelemään, kaupunkimme kauniimpia paikkoja. Miten tuota »aukeaa» on ruvettava viljelemään ja puistottamaan, se kysymys jääköön tässä sivuun - kaupungin puutarhalautakunnan on siitä kyllä ajoissa valmistettava ehdotus. Mutta eräs omituinen käytäntö, johon tuo vuori nyt toistaiseksi on otettu, ansaitsee koskettamista.

Siitä on näet tehty - pyykinkuivauspaikka! Sinne on pystytetty suuri määrä hirsipuun näköisiä, kaameita telineitä, joiden väliin pingoitetaan pyykkinuorat, ja siellä nyt heiluvat aamusta iltaan - varsinkin keväisin ja syksyisin - lähitalojen, ehkä etäisempäinkin, paidat ja alushousut, hameet ja pöksyt. No, ne on tietysti pesty, eivätkä siis levitä mitään tuoksua. Mutta on se sangen merkillinen näky keskellä pääkaupungin uljaasti rakennettua toriaukeaa! Aivan yhtä hyvällä syyllä ja oikeudella voitaisiin kai samanlaisia telineitä pystyttää esim. Rautatie- tai Kasarmintorille, miksei vetää pyykkinuoria ja ripustaa pesuvaatteita Esplanaadinkin puitten väliin. Se muistuttaa tuo näky suuressa määrin edesmenneitä, patriarkkaalisia pikkukaupunkioloja, eikäpä taida sentään enää olla sallittua pikkukaupungeissammekaan kuivattaa pyykkiä keskellä kaupungin toreja tai muita aukeamia.

Käytännöllistähän tuo saattaa olla pesumuijille ja muillekin seudun asukkaille, jotka ovat ehtineet pystyttää Temppeliaukealle telineitään, kaikki eivät kuulu mahtuvan mukaan. Mutta kaupungin viranomaisten olisi syytä, ehkä samalla kuin käyvät Taivallahden tuoksuja haistelemassa, pistäytyä katsomassa, miten idylliseltä Temppeliaukea näyttää, kun siellä pyykkejä kuivataan, ja mahdollisesti antaa asiasta joitakin määräyksiä.

Toimellisimmat Suomen talonpojat vuonna 1830

Nikolai I vieraili Helsingissä 13.-15. elokuuta 1830. Turun Wiikko-Sanomat kertoi etusivullaan 28.8.1830, että "Juoksevan kuun 13 päiv. kello 11 3/4 illalla tuli Hänen Majestetinsä meidän Armollinen Keisarimme Helsingiin ja läksi sieltä taas S:t Pietarboriin 15 p. Elok. kello 3/4 10 ehtoolla." Olennaista ei ollut kertoa vierailun ohjelmasta enempää, vaan luetella huolellisesti kaikki keisarin tekemät ylennykset ja nimitykset. Näiden lisäksi, viimeiseksi mainittuna

on Hänen Keisarillinen Majestetinsä Armossa lahjoittanut vice Päämiehelle Keisarillis. Senatin Justitiae Departementissa, Geheime Roodille, Baroni Carl Gyldenstolpe kalleilla kivillä kaunistetun tuosan [dosa eli rasia] Hänen Keisarillisen Majestetinsä Korkialla Kuvalla; vice Maanmittarille Viipurin Läänissä Fabritius kultaisen tuosan; Kappalaiselle (Arki-Diakonus) Turun Tuomiokirkolla Matth. Nordqwist, Magistratin Sihtierille Helsingforsissa Johan Henrik Bergenklinga, Flikkain Opettajalle Nyslotin (Uudenlinnan) Koulussa Collegii Assessorskalle Tawast ja Flikkain Opetusroualle Haminassa Hulkowius, kullekkin kalleilla kivillä kaunistetun sormuksen; Hänen Keisarill. Majest. on myös Armoisesti antanut Canslistille Keisarillis. Senatissa Gustaf Adolf Öhman lahjoksi Seittemän Sataa Ruplaa Pakko Assign. ja Kauppialle Helsigforsissa Nicolai Korastilewille Kulta-medalian päällekirjoituksella: för det nyttiga (hyötyisen edestä), Kauppialle samassa Kaupungissa Johan Henrik Weckman myöskin Kulta-Medalian päällekirjoituksella: för nit (kiivauden eli toimellisuuden edestä) kummankin rinnassa kannettavaksi.

Seuraavassa numerossa (4.9.1830) kerrottiin vielä, että "Seuraamiseksi Hänen Majest. Keisarin Korkiata etsikosta Suomenmaan pääkaupunkissa on Armollisella suostumisella maanviljeliöille kehoitukseksi lyöty Medalja, jonka toisella puolla nähdään moninaisia maanviljellyksen neuoja, päällekirjoituksella: "1/13 Päivä Elokuussa 1830" (elikkä se päivä jona Hänen Majest. Keisari tuli Helsingforsiin): ja toisella puolella kransi Tähkäpäitä jonka alla löytyy sanat: "Toimelliselle Rehelisyydelle." - Hänen Keisarill. Majest. joka Armoisesti oli määrännyt, että kolme toimellisinta Talonpojaan-Säädyn jäsentä kussakin Suomenmaan Läänissä piti saaman Yhden exemplaarin tästä Medaljasta, niin että yksi niistä oli saapa Kultasen ja ne kaksi Hopeasen, kannettavaksi napinreijässä S:t Vladimirin Ordenin nauhalla, on myös antanut jakailla seuraavaisille mainitun Medaljan:

Turun ja Björneborgin Läänissä:

Kultasen (Medaljan): Rusthollarille Carl Witikala Kokemäen Pitäjässä [*] ja

Hopeasen: Rusthollarille Heikki Erikinpojaalle Gyttja Westergård Navon Pitäjässä [*] ja Rusthollarille Michel Österå Taivassalon Pitäjässä.

Uudenmaan ja Hämeen Linnan Läänissä:

Kultasen: Talonpojaalle Erik Johan Ahlgrén Lepperlän kylästä Vihdin Pitäjässä [*] ja

Hopeasen: Talonpojille Carl Carlenpojaalle Sammalisto Kangasalan Pitäjästä [*] ja Alexander Johanpojaalle Perälä Muraman kylästä Jämsän Pitäjässä [*].

Kymmenen Läänissä:

Kultasen: Taloonpojalle Matti Eskilinpojaalle Häkkäin N:o 6 Lahnaniemen kylästä Mäntyharjun Pitäjässä ja

Hopeasen: Rusthollarille Johan Pylkain Knutilan kylästä Juvan Pitäjässä [*] ja Talonpojaalle Salomo Johanpojaalle Grannas Lomböhlen kylästä Borgon Pitäjässä [*].

Viipurin Läänissä:

Kultasen (Medaljan); Talonpojaalle Johan Thomanpojaalle Hyrynen Hyrylän kylästä Luumäen Pitäjässä [*] ja

Hopeasen: Talonpojille Abraham Fredrikinpojaalle Frisk Seivästön kylästä Uudenkirkon Pitäjässä [*] ja Jefim Wasilieff Ullmanlahden kylästä Suistamon Pitäjässä [*].

Savonmaan ja Karjalan Läänissä:

Kultasen: Talonpojaalle Peter Antinpojaalle Väntinen N:o 1 Palvanlahden kylästä Randasalmen Pitäjässä ja 

Hopeasen: Talonpojille Heikki Adaminpojaalle Turuin N:o 5 Vuorislahden kylässä Pielisjärven Pitäjässä ja Matti Gustanpojaalle Mustonen Thusniemen kylästä Kuopion Pitäjässä.

Vasan Läänissä:

Kultasen: Lautamiehelle Michel Marcuksenpojaalle Ivars Näsbyn kylästä Nerpen Pitäjässä ja

Hopeasen: Talonpojille Nils Simonanpojaalle Kronholm Skutnabba Pietarsaaren kylästä Pietarsaaren Pitäjässä ja Thomas Johanpojaalle Härkölä Alavon kylässä Kuortanen Pitäjässä.

Oulun ja Kajanan Läänissä:

Kultasen: Lautamiehelle Matti Matinpojaalle Jurvanen Heteljärven kylästä Pudasjärven Pitäjässä ja

Hopeasen: Talonpojille Matti Josen (Josefin) pojaalle Pylkkäs Karjalan kylästä Iin Pitäjässä ja Thomas Bertilinpojalle Raudaskoski Ylivieskan kylästä Kalajoen Pitäjässä."

[*] sai mitalin Helsingissä kenraalikuvernööri Zakrevskilta ja muut toimitettiin maaherrojen kautta. Jaakko Antero Jurvansuun artikkelissa Herastuomari Matti Matinpoika Pätsin eli Jurvasen (1753-1844) mitali vuodelta 1830 esitellään Kansallismuseon kokoelmiin kuuluva kappale. Finnaan sen kuvaa ei hakuni perusteella ole viety. Jurvansuun mukaan mitalia on käsitelty Tuukka Talvion kirjassa Mitalit ja mitalitaide (2007).

Kuten koko sarjassa, lähteenä ovat sanomalehtihaut. Mikko Kuitulalta saamani tiedonannon mukaan arkistomateriaalia voisi hakea Kenraalikuvernöörinkanslian arkistosta.

Monenlaisia jääkelkkoja

Antti Helanderin (1851-1929) kirjassa Koulumiehen muistoja ja kokemuksia (1919) oli minulle uutta koulupoikien Oulussa 1860-luvulla käyttämä jääkelkka.

Omituinen laskuväline oli jääkelkka; se tehtiin jääkappaleesta keskikokoisen padan muotoiseksi ja kokoiseksi, sen koverrettu puoli täytettiin heinillä ja niiden päällä istuttiin laskiessa jäämäkeä. (s. 47)

Muutaman sivun googlaustulosten silmäilyn perusteella jääkelkalla tarkoitetaan nykyään joko ympäri pyörivää napakelkkaa tai jääpurtta. Suomen murteiden sanakirja tuntee napakelkalle monta synonyymiä (jääkiikku, jääkukko, jäämylly, jäätelikka, jääviiri), mutta ainoa toinen jääkelkan merkitys on "reki t. kelkka jolla maidon tms. jäähdyttämiseen tarkoitetut jäät nostetaan avannosta, jäännostokelkka." Jälkimmäisestä löytyy hyvä kuvaus Lounaasta 4.3.1890. Lasten kuvalehdesssä 1/1899 kuvallisesti esiteltyä jääkelkkaa tuskin Suomessa nähtiin.

Kansalliskirjaston digitoinneissa varhaisin maininta jääkelkasta on kuolemaan johtanut tapaturma, jossa itsellisen poika oli "luistelemassa jääkelkalla" (Hämäläinen 28.2.1880). Tampereella koulupojat ja -tytöt olivat muuttaneet jalkakäytävät "luistinmäiksi, joissa kelkat, luistimet, sukset, jääkelkat ja luistimettomat jalat kiitävät niin paljon kuin ennättävät toistensa sivuitse tai rinnatusten" (Aamulehti 20.11.1884). Jääkelkka oli siis siellä jotain muuta kuin kelkka, mutta jalkakäytävällä kyse ei voinut (?) olla jääpurresta.

Raahessa "Lahden jäähän mentyä, kekseivät muutamat nuoret herrat keinon, - jääkelkoilla seilata, että kyllä huilasi. Mutta nyt kun tuli pian enämpi lunta, niin sekin hupi loppui." (Oulun lehti 10.12.1884) Tässä lienee kyse jääpurren tapaisesta. Vastaavasti, kun "Sortavalassa on jo eräitä vuosia ollut olemassa luistinklubi", jolla oli "kaikenlaisia inventarioita, lumirekiä, jääkelkkoja, tuuria, lavitsoita y. m." (Laatokka 8.1.1887) niin kyse ei ainakaan ole jäästä tehdystä jääkelkasta.

Forssassa "tapahtui pieni tapaturma eräälle leskivaimo Sundströmin 9-vuotiaalle pojalle Akselille, kun käsi katkesi mäkeä laskeissa jääkelkoilla" (Turun lehti 22.3.1888). Tämä on ainoa löytämäni teksti, jossa jääkelkalla laskettiin mäkeä.

Näsijärven rannalla Teiskossa kaksi miestä kiskoi "jään palasen jään päälle ja löivät tuppiveitsensä jääpalaan kiinni sekä sitä liukkaan jään päällä lykätä alkoivat, minkä jaksoivat, ja niin tuo jääkelkka kiiti nopeasti eteenpäin. Poikaen huomaamatta suistui tuo jääkelkka heikommalle jäälle, joka murtui; jääkelkka kallistui ja hautasi urheiliat allensa. Pikainen apu pelasti nuo rohkeat urheiliat, jotka vakuuttavat ei enää milloinkaan tuommoista rohkeata urheilua harjoittavansa." (Tampereen sanomat 12.11.1888) Tästä kuvauksesta tuli mieleen jääkolulla liikkuminen.

Napakelkasta lienee kyse, kun Helsingissä "jääkelkka kiiti Pohjoissatamassa huimaavaa vauhtia, lippu suorana perässään" (Uusi Suometar 6.3.1889) 

Omatekoinen jääpursi on kyseessä teini-ikäisten poikien onnettomuudessa: "laittoivat laudanpäistä jääkelkan, sitoivat luistimet sen alle, asettivat purjeen ja lähtivät niin viiltämään Näsiselkää" (Aamulehti 4.1.1890)

Tästä eteenpäin jääkelkat ovat selvästi joko napakelkkoja tai jääpursia. Jääpursista olen kuvan kanssa kirjoittanut kerran.