Lammilta Luhankaan 1860-luvun alussa

 T. J. D. tarjosi Suomen julkisten sanomien lukijoille (20.07.1863 no 54, 23.07.1863 no 55, 30.07.1863 no 57) Tuomisia Savossa käymämatkalta. Näyte alkumatkasta:

Jätettyäni jäähyvästit sille puheliaalle kauppiaalle, joka jäi kuormineen Turenkiin, otin minä tarjotun kyytihevoisen ja aloin ajaa kauniisti kasvavain Turengin toukopeltoin välitse sekä sitte metsämaita aina Lammin pitäjääseen asti.

Lammin kirkon kylässä on paljo taloja ja koko silmä-ala tasaisia peltoja, joidenka lävitse maantiet menevät, mut ei niillä ole kuitenkaan kuistia, niinkuin pohjoisSavossa, ja kun kuistia ei ole, niin portit ovat välttämättömiä niin kauvan kuin pellot pidetään aidattuina eikä aitain tarpeellisuutta paimenia pitämällä poisteta. Sillä hollivälillä, joka Lammin kirkon sivuitse menee pohjoiseen päin, oli siis 12 avattavaa porttia. Touvot näyttivät ylimalkaan jokseenki hyviltä, mut lanttopaikoissa oli menneen kesäiset sateet painaneet rukiin laihot niin, että muutamat paikat olivat kevättouvoksi kylvetyt. — 

Hämeessä on hevoiset pieniä mut enimmiten vireitä ja kestäviä ajaa hitistää, vaikka kestikievarien välit ovat noin paria peninkulmaa pitkiä, ja vieläpä pitempiäkin. Minä jouduin siis jo samana iltana hyvällä aikaa Padasjoen kirkolle, jossa toukopellot olivat jo silmään pistävästi täysinäisemmät kuin Uudellamaalla sekä Lammin pitäjäässä.

Kello 10 iltaisella läksin, kyyditsijän saatuani, pienellä veneellä Päijänteen yli. Kyyditsijä sanoi Padasjokelaisten toivovan sangen hyvää vuotta sekä toukojen että heinän saannin puolesta, mut metsän pedot olivat paria päivää ennen tehneet paljo vahinkoa. Karhu oli kaatanut monta lehmää ja sudet tappaneet kaksi hevoista, joista toinen oli ollut rekivedoksi tuleva, toinen maitovarsa.

Kello 4 seuraavana aamuna tulin höyrylaivan sillalle Sysmän pitäjäässä. Sillan korvassa on kestikievari, jossa rupesin levolle. Levättyäni ajoin Sysmän kirkolle, jossa on sangen paljo herrastalojakin. Touvot näyttivät ylipäätään olevan paljoa kehnommat kuin Padasjoella, ja ruispeltoja oli paikoin kauraksikin kylvetty. Eläinten ruokaa ei myös näyttänyt olevan viljavalta metsässä. Kivikkomaita ja silmähollin laajuudelta kataikoita — varsinki rantakestikievarin ja kirkon välillä — sekä punamultasekaista rapakivi- ja somerosekaista maata mut paikoin hyvääki savisekaista.

Sysmästä matkustin sekä maantietä ja vettä myöten Luhangon kappeliin, jonka kirkolle jouduin murkinan aikaan. Sielläpä oli toukopellot sekä karjanlaitumet mitä kauniimmassa kukoistuksessaan.

Luhangossa viivyin 22 päivään asti ja katselin heidän kauniita toukojansa ja kukoistavia, heinäisiä karjanlaitumiansa sekä sain kuulla, että karhu oli sielläkin kaatanut kaksi lehmää. Sunnuntaina 21 p. satoi moneen kertaan vettä ja ukkoinen kävi kovasti. vahvimmat paikat ruispelloissa todistivat nöyryyttään luonnon voimille ja kyönöttivät siis kaikki lakolanttoina. Isännät arvelivat, että eipä taida enää noustakkaan.

Tampereella 1890

Ylioppilas P. kirjoitti sanomalehteä Sanomia Turusta varten matkastaan Turku-Tampere-Kangasala otsikolla Eräs kesäinen matkamuistelma.(*) Ote:

Tampereen kaupunki, joka on perustettu v. 1779 kuningas Kustaa III hallitessa ja saanut vapaakaupungin oikeudet keisari Aleksanteri I aikana v. 1821, on Satakunnan maakunnan kaakkoisessa nurkassa, Hämeen läänissä, ja sijaitsee erittäin ihanalla paikalla Näsijärven ja Pyhäjärven välillä Tammerkosken varrella, on Suomen suurin tehdaskaupunki ja muutenkin sisämaan suurimpia kaupungeita (ja kuten tämän vuotinen almanakka osoittaa oli siellä 1887 asukkaita 17,268). Siinä siis kaikki mitä tiesin tästä kaupungista ennakolta. Mutta olihan siinäkin jo luuranko, pohjaperusteet tiedoilleni, ja nythän on mainio tilaisuus täyttää tätä luurankoa, ajattelin itsekseni Tampereelle tullessani. Mutta vaikka minun täytyykin tunnustaa, että tuo täyte sittekin jäi useissa kohdin hyvinkin laihaksi, osaksi ajan niukkuuden, osaksi muiden esteiden tähden, niin on minun kuitenkin ilolla myös mainitseminen, että "tulin, näin, voitin". Matkani; varsinaisena tarkoituksena olikin vain nähdä ja ihailla kehuttua kesäistä luontoa täälläpäin maailmaa, ja että tämän tarkoitukseni Tampereella ollessanikin saavutin, sen vielä nytkin ilolla mainitsen. 

Kun jo olin itselleni majapaikan hankkinut, lähdin kävelemään ja katselemaan vähän ympärilleni. Huomasin, ett'ei Tampere rakennuksensa puolesta suinkaan ole mikään komea eikä siis siten erityisempää huomiota herättävä kaupunki, vaikka sen asema molemmin puolin valtavaa Tammerkoskea onkin vallan mainio. Paitsi uutta kaunista kirkkoa, torin varrella olevaa raatihuonerakennusta ja muutamia yksityisten uhkeilta näyttäviä kivihuoneustoja ei täällä olekaan oikeastaan muita "silmiin pistäviä" rakennuksia kuin juuri nuo lukuisat tehtaat, joiden savutorvet hirveän korkeina kohoavat ilmaan. Mieleni tosin kyllä teki katsomaan, kuinka työ noissa tehtaissa oikein sujui, kuinka niissä paperia tehtiin, puuvillaa valmistettiin, kehrättiin ja kutoa helskytettiin, mutta sainkin kuulla ja porteille naulatuista ilmoituksista nähdä, että oli turha vaiva syrjäisen sisälle yrittää. 

Arvelinkin siis olevan parasta kääntää katselemisen toiselle tolalle, ja lähdin marssimaan ulos kaupungista, nähdäkseni mitä hyvää tuolla ulkopuolella tehtaitten hirveää jyminää ja kaupungin tavallista helinää ystävällisen luonnon rauhallisessa helmassa tarjotaan. Suuntasin askeleeni Pyhäjärveä kohti. Ilta oli niin ihana. Taivas hymyili sangen suloisesti. Aurinko ei ollut vielä mailleen mennyt kun saavuin tuon minun mielestäni niin ihmeen ihanan järven rannalle. Istuin eräälle tien varrella olevalle penkille, istuin ja ihmetellen ihailin tuota kokonaiskuvaa, minkä iltaauringon loisteessa kimalteleva järvi, jonka pinnan vieno iltatuuli hieman pani karehtimaan, lehtiset saarelmat, niemekkeet ja rannoilla kasvava juhlallinen kuusi-, mänty- ja lehtipuumetsikkö sekä näiden kaikkien yllä oleva kirkas, sininen taivas yhteensä muodostivat. — Oi kuinka herttaista sentään on Suomen suvi-illan suloa nauttia, kuinka äärettömän ihanaa kesäisen lempeän luonnon helmassa oleskella! Niin kummalliset, aivan ylimaailmalliset tunteet silloin ehdottomasti valtaavat ihmislapsen sydämen. Niin puhtaat, niin viattomat, niin juhlalliset ovat nuo kuvat tuossa ihanan luonnon komeassa temppelissä, että kaikki arkipäiväiset ajatukset kauas poistuvat ja mielemme täyttyy ylevillä aatteilla. En todellakaan luulisi niin henkisesti sokeaa ihmistä löytyvän, joka, nähdessään ympärillään tuollaisen majesteetillisen näyn, ei siitä olisi millänsäkään, jonka sydämeen, jos se muutoin kova ja raakakin olisi, ei syttyisi kumminkin muutamia jalon isänmaan rakkauden säkeniä, ja jonka rinnasta ei ainakin harvoja huokauksia korkeuteen kohoaisi. Omasta puolestani täytyy minun tunnustaa, ett'ei tuo näkemäni suinkaan ollut vaikuttamatta minuun. Pitihän luonto minulle tuossa Pyhäjärven rakkaalla rannalla ihanan iltasaarnan, jonka teksti ei hevin haihtune sielustani. Ja kun lintuset puiden oksilla istuessaan lauleskelivat iltavirsiä Luojallensa, otin minäkin kaikesta sydämestäni osaa heidän kiitos- ja ylistyslauluihinsa ja lausuin hiljaa itsekseni nuo tunnetun runoilijan sanat: „Oi taivahan pyhä Herra, Mitä lintunen rukoilen. Min kaunihin maan sa sääsit Ja taivaan kuin suloisen. Suo järveimme kalvon säihkyy Yhä lempemme tueta vaan. Oi Herra intoa lainaa Ain' maatamme rakastamaan!"

(*) Sanomia Turusta 26.11.1890 no 277, 27.11.1890 no 278, 28.11.1890 no 279, 04.12.1890 no 284, 05.12.1890 no 285, 18.12.1890 no 296, 27.12.1890 no 302 

Matkamiehen havainnoita Kaakkois-Hämeestä

 Nimimerkki -o -n tarjosi kesällä 1888 Matkamiehen havainnoita Kaakkois-Hämeestä.(*) Ote:

On mainitsematta jäänyt nuot suuret herraskartanot, joita outo huomaa näissä pitäjissä niin paljon. — Ne ovat suurimmaksi osaksi niitä Hämeen vanhan aatelin sukutaloja, joita ennen oli paljoa enemmän kuin nyt, vaikka otetaan lukuun nekin, jotka jo ovat talonpoikaisten hallussa. Kartanoiden akumenttitiloja on suuri osa joka pitäjän taloista ja onpa niissä vielä muutamia, joilla on veromatka Asikkalasta Hauholle ja Nastolasta Kärkölään. Aatelin muinaisesta vallasta ei ole enää muuta jäljellä, kuin monet tarinat ja "kaaskut" Huurneista ja Korpeista ja muista kuuluisista muinaisherroista. Olemmepa tavanneet talonpoikaisia, jotka johtavat sukunsa vanhoista aatelissuvuista. Muutamissa kylissä vielä lukevat metsän ja kalaveden vähyyden näitten entisten herrain vääryydeksi — "kukas niitä vastaan pystyi riitelemään". Entisten aikain jätteitä on kai sekin, että aatelisrouvia vielä nytkin sanotaan "armoiksi". 

Me emme suinkaan olleet yksinämme kuljeksimassa sydänmailla — herramaisia sporttimiehiä emme sattuneet näkemään, mutta näimme sen sijaan muita matkalaisia — noita täälläpäin tavallisia rättimiehiä eli lumppureita, jotka vankkureillaan kuljeksivat vähimmätkin syrjäpaikat. Heille antavat köyhät vaimot mielellään liiat rätit j. n. e. saaden heiltä rihkamia vastaan. 

Turvallisesti kulkee laukkukarjalainenkin vielä syrjätienoilla — syrjällehän hänen täytyy paeta — hän pelkää lautamiehiäkin. Oikein ihmetellä täytyy sitä suosiota, jota he yhteisen kansan puolelta nauttivat — eikä se olekaan ihmettä — säästyyhän pitkät kaupunkija puotimatkat ja vielä niin helpolla saa tavaran heiltä. Eräs kotipuolelleen matkustava laukkukarjalainen kertoi minulle kuinka vallesmanni oli ottanut pois häneltä repun muutaman isännän kanssa, mutta se sama isäntä oli laukkua tarkastaessa salaa pistänyt karjalaiselle kouraan rahat, jotka olivat kätkettynä laukkuun.

(*) Hämeen Sanomat 14.08.1888 no 65, 17.08.1888 no 66, 21.08.1888 no 67, 24.08.1888 no 68

Tampereelta Hyvinkäälle 1880

Kesällä 1880 nimimerkki K. L. kirjoitti Kaarlo-veikolle Hämeenkyrössä Matkamuistelmia Pirkkalasta Hankoniemelle.(*)

Oli ihana ilma Kesäkuun 22 päivä. Aurinko siirsi rataansa sinisen taivaan laella, luoden kirkkaat säteensä tomun asukkaille, samalla kirkastaen äsken uuteen eloon virkistynyttä kasvikuntaa. Aika joutui ja läksin perheeneni P:n pitäjään Tampereen rajaisesta kolkasta. Saavuttuamme Tampereelle huusi sen kasvattaja, tuo vanha tuttava koski, kuohupäine hyrskyineen hohisevalla äänellänsä: „tervetuloa ja hyvästi", samalla huomauttaen kuinka uonnon voimat ihmisneron avulla voivat muodostaa ympäristöänsä, kasvattaa ja lisätä seudun asukkaita ja liikettä. Tätä todistaapi kyllin se, että Tampere on jo toinen tahi ainakin kolmas kaupunki väkiluvussa ja etevin tehdaskaupunki maassamme. Eipä suurta aikaa huutaa kiviheiton päässä, toinen suuri luonnon voima, höyryhepo, ihmisen palveliana matkustajille: joutukaa! Jospa Amerikalainen Fulton, joka v. 1808 rakensi ensimäisen höyrylaivan, pääsisi tomumajastansa näkemään, kuinka hänen keksintönsä nykyään säännöllisesti palvelee ihmistä, ei hän suinkaan sitä enää tuntisi omaksi keksinnöksensä. Tosin suuret nerot ovat sitä aikojen kuluessa paljon korjanneet ja muodostaneet, mutta kuitenkin suurin ansio on sen, joka tuon ennen tuntemattoman voiman on voimaksi näyttänyt. Se meitä nyt kiidättää suurella voimalla ja nopeudella säännöllisesti.

— Kello lyö 4 ja nyt lähdetään. Heti arjoaapi Pyhäjärven kirkas pinta kauniine saarinensa ihanan ja juhlallisen näköalan samalla kun rautatien ääriset viljavainiot samalla kohtaa näyttää runsaasti luupaavilta. Matkaa jatketaan, asemapaikalta toiselle, kunnes illalla tullaan Hyminkäälle, jossa täytyy viettää yötä ja saapi levollisena muistella kuletun matkan vaiheita. Siitä ei ole juuri suurin sanottavaa. Tien äärillä vaihetteli mäet ja laaksot, kalliot ja kivikot, metsät, suot, pellot ja niityt, vainiot näyttivät yleensä lupaavan omistajilleen keskinkertaista tuloa, niityt sitä vastaan huonoa. Heinä niissä näytti harvalta. Sittemmin saatu virvoittava sade voipi niitä vielä paljon parantaa.

(*) Tampereen Sanomat 10.07.1880 no 55, 17.07.1880 no 57,  24.07.1880 no 59, 28.07.1880 no 60, 11.08.1880 no 64

Muisteltu huvimatka 1850-luvun Tampereelta

Nimimerkki Valto muisteli Tampereen Sanomiin (10.10.1887 no 119, 12.10.1887 no 120, 14.10.1887 no 121) otsikolla Eräs huvimatka noin 30 vuotta sitten. 

Katsokaamme erään köyhän perheen asuntoon; siellä on perheen isä pöydän päässä istuen ja lukien rukouskirjaa, ja perheen äiti toimii aamuaskareita. Kaksi nuorinta lasta nukkuvat vielä, vaan Kalle, vanhin, noin 11 vuotias, on jo aikoja ollut ylhäällä, sillä hänellä on suuria hankkeita ja hän toivoo paljon tältä päivältä. Hänen pitäisi, näet, lähteä huvimatkalle, siitä hän uneksi, siitä hän miettii ja puhuu. Aurinko paistaa kirkkaasti, ja kirkas on Kallenki mieli. Se kuvaili tuon matkan mitä hauskimmaksi ja hupaisimmaksi. Äiti pani evästä mukaan, rahaa ei häneltä liiennyt. Mutta mitäpä Kalle sillä tekikään, ja kun he olivat köyhiä, ei äiti ollut liian taipuvainen siihen matkaankaan, mutta salli hän sen kuitenkin kerran Kallelle mieliksi ja päästi hänet menemään. 

Laivan oli määrä lähteä kello 6, ja kun pilli ensikerran vihelsi, oli Kalle jo matkalla rantaan. Täällä oli vanhan oluttehtaan perustus laskettu rantakarille, josta sitten aikojen kuluessa on muodostunut niemeke, jonka ulkonevaa nokkaa nimitetään "Mamman nokaksi" ja joka jakaa Mustanlahden kahtia. Sen lännen puolista osaa nimitetäään Korteslahdeksi; oluttehdas on Korteslahden suulla, ja sen takana puusta tehty rantalaituri. Tässä oli syvä vesi ja muuten sopiva ottaa matkustavaisia sekä tavaraa laivaan. Siihen aikaan oli vielä Korteslahden muut rannat alkuperäisellä kannalla, ja kaupungin kivilaiturille oli usein halkoja heittelemällä ajettu laivasta suuriin sikinsokin oleviin röykkiöihin. Sentähden oli "Prykin tausta" enimmäkseen höyrylaivain satama, ja siellä oli myös hyvä oluen saanti; sitä sai ajalla millä hyvänsä ja kuinka suurissa määrin tahansa.

Tällä kertaa oli Mustanlahden kalliot vetäneet enimmät kaupungin asukkaat luoksensa. Ken ei halunnut huvimatkalle, hän nautti huvia "Kirsperi"-kannun ääressä. Toiset valitsivat itsellensä hyvän näköalan Näsijärven laajalle pinnalle. Kaikilla oli vaan päätarkoituksena nähdä "valkealaivan" lähtöä, sillä se oli silloin vielä harvinainen ilmiö, kun ei niitä ollut useampaa kuin kaksi: "Ahti" ja "Jalo". Tämä viimeksi mainittu oli nyt varustettu lähtemään huvimatkalle. Yltäympäri oli kiinnitetty limoja pitkin lavan sivuja, ja uljaana kohotti sen pitkä masto latvansa taivasta kohti. Perän puolella tuprusi paksu savu piipusta ulos. Tämä oli tavallinen halkolaiva, joka kuljetti halkoja kaupungin tarpeeksi. Purjelaivasta oli se muodostettu höyry-purjelaivaksi siten, että toinen masto oli otettu pois peränpuolelta, kajuutta perässä isonnettu, ja sinne asetettu höyrykone pannuineen Se oli vaan yksisilinterinen, jota väännettiin alkuun, kuin käymään pantiin, ja imuputken kautta johdettiin vesi pannuun, joka oli pystyssä ja jonka päällä kulki sauhutorvi, polvistuen hyvän joukon taaksepäin. Tämän päässä oli suuri, rautalankainen huppu.

Täällä näemme Kallenkin ihmettelemässä Oli hän tosin ennenkin jo nähnyt saman laivan ja tiennyt sen nimenkin, joka oli "Jalo." Mutta nyt se näytti paljon jalommalta kuin ennen. Minkä tähden? Sillä kentiesi, kun hänkin nyt sai koettaa sen jaloutta. Hän tunsi itsessään suurta arvollisuutta, ja näistä mietteistä hänet herätti pillin luja vihellys.

Kalle tukki korvansa käsillään ja läheni laivaa, jolla toiset pojat jo juoksivat ja kiipeilivät nuoria myöten mastoon. Mutta Kalle oli arkaluontoinen; hän kulki hiljalleen paikasta toiseen, katseli ja mietti, meni perä kannelle, josta näki konehuoneesen, sekä tarkasteki kaikkia kohtia.

Saarijärveltä Petäjävedelle kesällä 1868

Nimimerkin "Matkustaja -tt- -ti-" Matkakertomus Saarijärveltä Petäjävedelle viime kesäkuulla julkaistiin Kansan lehdessä 25.07.1868.

Saarijärveltä lähettyäni matkustamaan etelää kohti; niin alku matkallani en havainnut mitään erinomaista; vaan ilma oli sangen kaunista. Koko luonnon olento oli siinä ihanassa juhannuksen aikaisessa kesäkukostuksessa ja juhla-puvussaan, kuin kauniiksi rakettu morsian hää-ruunussaan. Lintuin tuhatääninen sävel-laulu kaikui ihanalta korviini metsän mäki-rinteiltä, vuorilta, laaksoista. Viimeksi matkustin vene kulkua Lanneveden sinistä pintaa myöden Kuukkajärven kukkuloille. 

 

Siellä jo muuttui maa mäkisemmäksi kuin Saarijärvellä. Maaviljelys oli jo vähän erilaisempaa, esim. pelto-viljelys oli huonompi, vaan kaski-viljelys sen sijaan suuremmassa voimassa. Siinä muistui mieleeni, että eiköhän Kuukkajärveläistenkin olisi jo aika heittää pois esi-isältämme perittyä maaviljelys tapaa; koska havaitsin rukiit palomaissa olleen paljon huonompia, kuin pelloissa. Suvi touot olivat enimmästi kaikki hyvän-puoleisia; mutta aikaisempia kevät-tekoja näytti rikka-ruoho haittaavan. 

 

Taas oli minulla vesi-matkaa, joka meni Petäjäveden raja kyliin asti. Siellä oli maaviljelys suuremmassa voimassa, kuin Kuukkajärvellä, (Uuraisilla); vaan kaski-viljelys näytti sielläkin olevan, miltei paremmassa mahdissa, kuin pelto työ. Vaan rukiit olivat parempia, kuin Uuraisilla, samoin työntekokin oli paremmassa vauhdissa. Siinä muistin senkin vanhan sanan, "ahkeruus kovan onnenkin voittaa." Koska Petäjävedellä ei mainittu niin suurta köyhyyttä olevan kuin Uuraisilla oli. — 

 

Ihmisten käytöksestä havaitsin Petäjävedellä vähän muutosta kuin täällä Saarijärvellä, ja vähän Kuukastakin. Heidän kirkko olentonsa oli paljon eri-laisempaa. Heillä ei näyttänyt, esim. nuorukaisillakaan olevan mitään ystävällistä kanssa-käymistä ja miettimistä nyky-aikamme tärkeimmistä riennoista ja puuhista, niin kuin täällä Saarijärvellä on. Heidän olentonsa kirkolla (pyhinä) oli peräti hätäisen näköistä, ja kiireellistä ennen Jumalan palvelusta sekä jälkeen. Niiden olo oli senkin puolesta minusta hyvin kummaa ja outoa, kun ne toisiaan tervehtivät kirkon ympärillä, niin ne astuivat julman pitkiä askelia toisensa luokse, ja kysyivät jo ennen kuin tervehtiä ennätti, varsin kovalla äänellä "kuules," samalla taas toisen luokse, ja sitä tehden niin paljon kuin vaan ennättivät. 

 

Isäntä-miehillä näytti olevan erilaisempi tapa, kuin Saarijärvellä. Kaikki arvollisemmat isäntämiehet eivät, arvonsa tähden, menneet kirkkoon muualta, kuin sakastin kautta, ja sieltä aina koko jumalan palveluksen ajan yksi toisensa perästä vetääntyi kirkkoon. Minä kysyin eräältä tuttavaltani mitä se merkitsee, kun tuolta sakastista vähän päästä tulee miehiä kirkkoon? Vastauksen sain, että se on heillä olevanaan suuri mahti ja kunnia. — Olisi vähän heidän naisistakin mainitsemista, että ylpeys näytti niissäkin olevan valtaan päässyt; sillä krinuliinit, vannehameet, olivat useammalla. Mutta ei kumminkaan Petäjäveteläisten mahti ylettynyt ripsillenkään asti, Jämsän naisille joita siellä oli muutamia. Heillä oli ahkera työ, näyttää kuinka heillä on mahtava valkoinen alus-hame; vaan sitten he olivat hyvin tyytyväisiä, kun tuuli oli apulaisena, että valkoinen näkyi ilman nostelematta. 

Koirain kirkossa heinäkuussa 1865

Ote D. T-n:n eli David Tuomisen kirjoituksesta Matkamuistelmia itä-Suomesta länsi-Suomeen (*)

Tultuani Elimäeltä Iittiin erään vuoren kohdalle sanoi kyytimies minulle: "nyt me ollaan koirain kirkossa ja tässä on yön aikana vaarallinen kulkea"; sillä se oli himeä pohjolan yö kuin kulimme. "Miksikä niin"? kysäsin minä. "Tuolla vuoren rotkossa on piruen pesä", sanoi hän. "Mistäs sinä tiedät sen"? kysäsin taas. 

"Ennen aikaan, jatkoi mies, palasi matkustavaisia kaupunnista ja tässä kohdalla saavutti heidät pilkkopimeä, että täytyivät jäädä yöksi tuohon vuoren juurelle. Mutta tehtyänsä tulen vuoren rinteesen alkoivat kivet niin räiskymään tulessa että miesten oli asia loitommaksi muuttamaan; ja sanotaanpa heidän muitakin kummia kuulleen. Sitte sanoivat koirain kirkossa olleensa yötä ja siitä päivin on tämä paikka sen nimen kantanut, sekä myös arveltu olevan piruen pesän tuolla vuoren rotkossa“. 

Sitte pyysin miehen noutamaan muutaman kiven nähdäkseni. Mies näytti vähän epäilevän josko hän uskaltaisi mennä, vaan kuitenkin täytti pyyntöni. Kivet olivat pitkulaispyöreitä eli kanan munan muotoisia ja keskemäärin kanan munan kokosia myös sekä ruuni-väriset. — Arvattavasti on tässä vuoren kupeella ollut entisinä aikakausina jokin veden pyörre, joka on kivet hivuttanut pyöreäseen muotoon. 

Muutamia kiviä otin myötäni koetellakseni niiden paukkavaisuutta. Seuraavana aamuna ensimäisessä yökortteerissa kun näin emännän kahvikattilansa ala tulta virittävän riensin minäkin kiviä tulistaman pauketta nähdäkseni. Muuan mies, joka seisoi ja katseli tarkasti häärintöäni, kysäisi: "miksi näin tutten"? Asian selitettyäni vakuutti mies kokeeni toteentuvan; ja samassa alkoivat kivet: "puks, puks". — Kivennäistuntiat ovat vastanneet nämä kivet olevan pian puhdasta pata- eli vuolukiveä (fältspattia), ja niin hohkeloista että sisältää vettä sekä ilmaa. Me tiedämme veden ja ilman ottavan avaramman tilan kuumettuansa, ja hajotusvoima (Expansionskraft) kaasuhieketten (gosatomerna) välillä on voimallisempi kun kiinnevoima (kohesionskraft) kivennäishiuketten välillä. Tämä on se seikka joka vaikuttaa paukkamisen ja hajoamisen näissä kivissä kuumentuessansa. 

Nyt on piru parka, se olematoin olento, päässyt siitäkin pahasta maineesta että hän muka pitäisi asuntoansa Morsiankallio-vuoren *) rotkossa ja sentähden kivetkin paukkasivat. 

*) Hra U. F. sanoo tarun tietävän tämän vuoren saaneen nimensä siten, että muinoin oli kansalla tapa Juhannus-yönä polttaa kokkoa tällä vuorella (vieläkö nytkin polttanevat?) ja kerran eräs sulho morsiaminensa putoisi vuorelta; vaan olleeko sama vuori?

Suometar 15.09.1865 no 214, 16.09.1865 no 215, 18.09.1865 no 216, 19.09.1865 no 217