Usko ja uskonto museoissa

1) Joensuun Museo Elielin kolmas osa oli “Usko tai elä!” – Folkloristin kellari. Pienehkössä tilassa törmäytettiin modernin ajan yliluonnolliset kokemukset ja karjalainen suojelusnukke, jollaisen halusin itsekin tehdä, kuten kuvasta näkyy. 

Suojelusnuken tekeminen tuntui inan toisen kulttuurin tontille menolta, mutta myös luontevalta, sillä kansanuskon tavat ovat mielestäni inhimillisempiä kuin virallisen uskonnon rituaalit. 

2) Ehkä siksi olin aikanaan iloinen Kansallismuseon perusnäyttelystä, jossa kansanuskon esineistö tuotiin kristinuskon esineistön rinnalle. Minulle on vaikeampaa tavoittaa tunneta - tai uskoa - että ehtoolliskalkki tms. olisi ollut yksittäiselle seurakuntalaiselle merkityksellinen. Toki se on jäänne rituaalista, jota on toistettu satoja ja satoja vuosia. Eli myös kirkon vallasta.

3) Heräsin ajattelemaan tätä teemaa, kun luin liminkalaisen teologin Juan Castillon mielipidekirjoituksen Miksi uskonnosta ei kerrottu näyttelyssä muiden suomalaisten perinteiden joukossa? Hesarin verkkosivuilta 10.7.2026. Castillon ajatukset liittyivät vierailuun  Helsingin kaupunginmuseon Lasten kaupungissa 14-vuotiaan tyttärensä kanssa. 

Castillon silmin:

Näyttely esittelee suomalaista arkea eri aikakausina – kotia, koulua, leikkejä ja juhlia –, mutta uskonto on lähes näkymätön. Tämä tuntuu oudolta, sillä uskonto oli vuosisatojen ajan olennainen osa suomalaisten arkea. Sen vaikutus näkyi kodeissa, kouluissa, kirkkovuodessa, juhlissa ja yhteiskunnassa. Sen jäljet näkyvät edelleen esimerkiksi joulussa, pääsiäisessä, nimipäivissä ja monissa kansallisissa perinteissä.

Koska Lasten kaupunki avattiin samaan aikaan (nyt edesmenneen) informaatioköyhän päänäyttelyn kanssa, en ole koskaan jäänyt miettimään sen teemojen kattavuutta. Tehtyäni tarkistuskäynnin totesin muistikuvani oikeaksi eli lapsilla on mahdollisuus eläytyä "entisajan" satamaan, katuun, kauppaan, teatteriin, vaatetukseen ja kouluun. En ymmärrä, miten Castillo tulkitsi tämän "suomalaisen arjen" esittelyksi. Missä hän on oikeasti ollut?

Mutta pointtinsa oli siis, että lapsille suunnatussa museonäyttelyssä pitää olla mukana uskonto, sillä "Lasten ansaitsema historia ei ole yksinkertaistettu eikä ideologisesti siistitty. Se on mahdollisimman rehellinen kuva menneisyydestä – myös silloin, kun menneisyys on monimuotoisempi kuin nykyisyys haluaisi sen olevan." Castillolle tätä monimuotoisuutta on "luterilainen enemmistö, ortodoksinen perinne, juutalaiset yhteisöt, tataarimuslimit, saamelainen hengellinen perintö sekä myöhemmät herätysliikkeet ja vapaat suunnat." Hmmm... missä on kansanusko? 

Haastattelemani Museoviraston työntekijät ovat paljastaneet, että remontin ja laajennuksen jälkeen avautuvassa Kansallismuseossa uudehkot perusnäyttelyt ovat saaneet vain kevyitä muutoksia, joten sieltä Castillo tulee löytämään uskontoakin. 

Museoitu Pohjois-Karjala (2/2)

Toinen Museo Elielin eli Pohjois.Karjalan museon iso näyttely on Karjalan Neito – Laulumailta digikunnaille. Se käynnistyy pukukavalkaadilla ja alkukyltillä, joka esittelee Monta Karjalaa suomeksi, englanniksi ja vienankarjalaksi. Nimen mukaisesti naiset ovat näyttelyssä kattavasti esillä, mutta kyse on myös karjalaisesta kulttuurista ja kielestä laajemmin.

Heti aluksi naisten ja miesten läheisimpiä suhteita esiteltiin kansanrunoin ja kirjallisuudesta poimituin 1600- ja 1700-luvun rikosjutuin. Pienistä aukoista saattoi tirkistää suoraan tapahtumiin.

Naisten työvälineiden vitriinissä tunnistin saman patamuodon, jota esiteltiin Lappeenrannassakin.

Käspaikkoja oli vitriinissä, mutta niiden koristeluista oli tehty myös interaktiivinen tila, jonka valokuvaus oli hankalaa.

Helpommin valokuvattava, mutta pahasti epäonnistunut oli toimintapiste, jossa kävijä sai luoda oman kansallismaisemansa tekoälyllä. Kolmen valittavan taiteilijan (Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen ja Eero Järnefelt) tyylit eivät erottuneet ja useimmissa kuvissa oli joku yksityiskohta kaukana Suomesta. Joko oli valittu geneerinen malli tai opetus oli jäänyt kesken. Eettisyys sitten vielä oma asiansa.

Esineet ja kansanrunous kuvasivat 1800-lukua, josta ponnistettiin nykypäivään kuvaten naisten oikeuksien ja toimintamahdollisuuksien kehitystä. Tämän jälkeen luovuttiin naiskeskeisyydestä ja isolla kosketusnäytöllä saattoi aikajanan kautta käydä läpi Karjalanhistoriaa rajojen ja asiakirjojen kautta. Kosketusnäyttö oli suurikokoinen, joten jäi miettimään ulottuuko pyörätuolissa istuja avaamaan yläreunan elementtejä.

Karjalan kielen eri muotoja sai kuunnella pömpelistä ja vierailu loppui iloisesti karjalaisiin kansanjuhliin. Kokonaisuus oli monipuolinen, mutta myös koherentti.

Museoitu Pohjois-Karjala (1/2)

Valitessani kesäretkeni kohteeksi Lappeenrannan ja Joensuun en tiennyt, että molemmissa oli viime vuonna uudistettu maakuntamuseo. Mutta näin oli. Joensuussa museo oli myös vaihtanut paikkaa ja nimeä. Museo Eliel sijaitsee Eliel Saarisen suunnittelemassa entisessä kaupungintalossa, jossa sillä on tilaa kahdelle isolle näyttelylle ja yhdelle pienemmälle. Kuulustelemani lippukassan mukaan nämä menevät vaihtoon yksi kerrallaan, mutta eivät oitis.

Aloitin käyntini näyttelystä Joki – Luontoa ja liikettä Pielisjoella. Selkeästä teemasta ja kartasta tuli vakaa olo ja pysyin näyttelyssä mielestäni varsin hyvin kärryillä. Tosin ohitin nopeasti alkuhuoneen, jossa nähtiin koko seinän laajudelta joen pinnan alaista elämää. Muutamat kävijät istahtivat katsomaan kaloja pidemmäksi aikaa.

Pinnan alla oli myös myyttisiä olentoja, mutta heille omistetussa pömpelissä onnistuin vain lyömään pääni.

Kalastus Pielisjärvellä yllätti, sillä se keskittyi virvelöintiin yms., jotka miellän ainoastaan vapaa-ajan kalastukseksi. Ajallisesti oltiin jossain 1800-luvun lopulla tai 1900-luvun alkupuolella eli varhaisempi historia oli jäänyt aloitustauluun. Joten jäin miettimään, oliko täällä 1700-luvulla käytetty lohitokeita tai -patoja.

Seuraava iso huone oli omistettu laivaliikenteele ja tukkien uitolle. Ehkä nämä estivät ammattikalastuksen joessa? Nurkassa olleella "tukilla" en ahtaassa tilassa uskaltanut tasapainoilla.

Yhdellä seinällä sai tökkiä esiin tietoa satamapaikoista ja laivoista, jotka eivät ulkopuoliselle tuottaneet hirvittävästi lisäarvoa.

Näyttelyn lopussa oli laiva, jonka ohjaus vaati lapsen mielikuvituksen. 

Sille oli käyttöä myös viereisellä Tenavatorilla.

Museoitu Etelä-Karjala

Wolkoffin museon jälkeen Lappeenrannan päiväni jatkui Etelä-Karjalan museossa. En odottanut suuria, sillä edellisen illan kävelyllä olin tutustunut museon ulkomittoihin, joista puolet on omistettu vaihtuvalle näyttelylle.

Pysyvämpi näyttely on varsin tuore, lippukassan mukaan avautunut vuosi sitten. Se lupasi esittelytekstissään aikamatkaa, jossa päästäisiin tutustumaan esim. kivikautiseen asumukseen. Kiersin ja kaarsin, mutten "asumusta" löytänyt. Oletettavasti tarkoitettiin kivikautisen asuinpaikan esiinkaivuun rekonstruktiota. Vaikka olen yhden arkeologian peruskurssin suorittanut ja useilla kivikautisilla asuinpaikoilla seisonut, en saanut hiekasta mitään irti. Ilmeisesti olisi pitänyt lukea kosketusnäytöt Maasta museoon ja Kivikirveitä ja kvartsi-iskoksia, joissa molemmissa oli kuusi tekstiä.

Ymmärtämistä ei avittanut arkeologisen osan pieni koko, joka asetti kivikauden ja metallikaudet lähes päällekkäin. Koin myös hankalaksi seen, että piti astua kivikautisen kohteen päällä olevalle lasille, jotta sain kuvattua QR-koodin, jonka takana oli Finna-lista vitriinin esineistä. Samaa ratkaisua käytettiin muissakin esineiden esillepanoissa eli vilauksella ei selvinnyt millä vuosituhannella tai -sadalla oltiin. Yksittäisen esineen tietojen etsintä kännykän näytöltä ei myöskään ollut erityisen mukavaa.

Arkeologian vieressä oli jonkinlainen tarinatupa, jossa kerrottiin linnavuorista, kalmistoista ja kuppikivistä. Se sekoitti museon kiertojärjestystä ainakin minulle. Pitikö siellä poiketa ennen arkeologiaa vai sen jälkeen? Hahmotin tilan kuuluvaksi arkeologiaan myös siksi, että pieni vitriini kertoi paikallisesta arkeologisesta yhdistyksestä, mutta lippukassa kertoi, että sen sisältö on vaihtuva.

Jos tarinatupaan poikkeamisen sijaan jatkoi eteenpäin, päätyi suoraan 1800-luvun kalastukseen eli se on maakunnalle olennaista. Sitten päästiin rajalle eli yksi vitriini käsitteli Lappeenrannan taistelua 1741, seinällä saattoi magneettilätkillä vertailla erilaisia itärajoja ja seinällinen "Tarinoita rajamaan ihmisistä" valoittivat osaltaan elämistä Venäjän rajalla 1800- ja 1900-luvulla. Jos tarkoitus oli kuvata rajalla elämisen pääasiallista arkipäiväisyyttä, onnistuttiin.

Rajateemaan liittyi myös 1940-luvun vitriini, jonka jälkeen runsaasti tilaa oli käytetty kahteen 1900-luvun Viipuria kuvaavaan pienoismalliin. Ne ovat ilmiselvästi merkityksellisiä jollekin kohderyhmälle, mutta ovatko kauan? Vai ovatko entistä merkityksellisempiä, kun Viipurissa käyminen ei enää ole useimmille mahdollista?

1900-lukua edusti myös saunamökki Saimaalta ja kioski tavaroineen. Olivatko ne osa "Meijän Etelä-Karjala" vai kuuluiko siihen vain etuaulan baari-interiööri ja piirakkakioski? 

Piirakkakioskin Mehu-Maija olisi jäänyt minulta ymmärtämättä ellen olisi lepuuttanut jalkojani viereisessä aktiviteettitilassa, jonka seinät käsittelivät ruokakulttuuria esinein ja videoin. Lihapiirakoiden lämmityksen ohella videokavalkaadista selvisi, että Joutsenon rieska oli nostatettu leipä. Tapasin myös uuden esineen eli erityisen mallisten uuniastioiden siirtoon tarkoitetun hangon. Vasta tätä tekstiä kirjoittaessani tajusin, etten ollut ottanut kuvaa esinetekstistä enkä merkinnyt muistiin esineen nimityksiä. Hups.

Tilasta löytyi myös kiva oivallus eli 1980-luvulta tuttujen reseptikorttien mallilla tehtyjä esinekortteja. Tein virheen, kun en istunut selaamaan näitä läpi, mutta onneksi ottamassani valokuvassa päälimmäisenä on sukunapotti, joten ainakin tiedän mitä patahangolla (?) siirrettiin leivinuuniin ja sieltä pois.

Kesken vierailun suoritin näyttelyssä tarjotun tietovisan ja sain 22 pistettä, joten "Sie taijatkii olla ehta eteläkarjalaine! Hyvi pärjäsit! Sie voit onnitella ittees ja aatella, et sie ossaat ja tiijät." Hyvä, että tietoa oli, sillä se ei suuremmin lisääntynyt eikä mielikuvani Etelä-Karjalasta selkeytynyt,

Wolkoffin kotimuseossa

 

Menin Wolkoffin museoon selvittämättä etukäteen mistä oli kyse. Aiemmin siellä oli käyty vain tasatunnein järjestetyin kierroksin, mutta tänä vuonna asiakkaat saivat kiertää itsekseen. Ainakin teoriassa. Näytettyäni Museokorttia, mukaani lähti keskusteluopas, joka avasi ovet ja ohjasi koko käynnin. Se alkoi sisäpihalta, joka aikoinaan oli ulottunut pidemmälle, mikä oli jo mielenkiintoinen tieto, joka ei olisi ilman opasta tullut tiedoksi.

Ilahduin, kun ensimmäisessä huoneessa selvisi heti, että kyseessä on "aito" kotimuseo, eli 1980-luvulla sellaisenaan museoitu koti, jossa sama perhe oli asunut 1870-luvulta lähtien. Päärakennus itsessään oli vuodelta 1826.

Kuljimme huoneesta toiseen ja opas kertoi sujuvasti perheen henkilöistä ja sitoi nämä esineisiin. Perheen venäläisyys näkyi jokaisen huoneen ikoneina ja samovaareina, mutta ei oikeastaan muuten.

Erikoisinta sisustuksessa oli kihlatuille tarkoitettu tuoli ja

komeat kaakeliuunit, jotka olivat Rakkolanjoen kaakelitehtaan tuotantoa.

Kierroksen loppupuolella oltiin vuonna 1905 valmistuneessa siivessä ja keittiössä, jonka esinettä opas arvuutteli enkä tiennyt oikeaa vastausta.

Mieleeni tuli kysyä, mitä siiven paikalla oli ollut aiemmin, mutta opas ei tiennyt. Palasimme kauppatilan lipputiskille, eikä sielläkään ollut tietoa, vaikka ryhdyttiin selaamaan talosta kertovaa kirjaa. Opas kierrätti minut vielä kaupan takahuoneeseen, jossa oli iso planssi tekstiä ja kuvia. Minua ei ohjattu sitä lukemaan, eikä kuviin viitattu. Oma-aloitteisesti kuitenkin tutustuin ja löysin muunmuassa kahden palovakuutuksen pohjapiirrokset ja selitteet, joista selvisi, mitä siiven kohdalla oli 1800-luvulla ollut.

Kokonaisuus oli juuri sitä, mitä talomuseoilta osaa odottaa. Tässä tapauksessa, kun Lappeenrannassa ei ole kaupunginmuseota, olisin kuitenkin toivonut opastuksen rikastamista ripauksella kaupungin 1800-luvun historiaa ja vaikkapa muutamalla käteen annetavalla valokuvalla, joista kaupungin ja lähiympäristön kehitys olisi käynyt ilmi. 

Lappeenrannan Ratsuväkimuseossa

Ratsuväkimuseossa pääsin olemaan se museovieras, joka vastaa kysymykseen "oletteko käyneet ennen", "kyllä, kerran 36 vuotta sitten". Opiskellessani LTKK:ssa vierailin museossa HRR:ssä palvelleeni isoisäni vuoksi ja lähetin hänelle sieltä ostetun postikortin. Museon sisällöstä en muista mitään.

Pitkän aikajanan ja fyysisesti isohkon aiheen käsittelyyn museolla on vain kolme huonetta. Ensimmäinen oli omistettu 1500- ja 1600-luvuille, joita kuvitettiin Rijksmuseumilta lainatuin kuvin ja vähäisin esinein. Seinillä oli myös Ruotsin ajan tärkeimpien taisteluiden kartallistus ja tekstiä, joista ymmärrykseni ratsuväestä ei sanottavasti kohentunut. Esinetekstit sai lukea lainattavasta kansiosta

Järjestyksessä toisessa huoneessa tiivistettiin aika Lappeenrannan taistelusta 1741 autonomian loppupuolelle. Tai talvisotaan, josta pyöri kuvakaruselli yhdessä nurkkauksessa. Lisäksi pari neliötä oli annettu linnoituksen pienoismallille, joka ei suoranaisesti liittynyt ratsuväkeen mitenkään.

Kuvakarusellit pyörivät tökkimättä omaa vauhtiaan, mikä oli kärsimättömälle ihmiselle rasittavaa. Katselin ja luin kuitenkin läpi Lappeenrannan taistelulle omistetun karusellin ja sain palkinnoksi yhteyden omaan tutkimukseeni: "Lappeenrannan taistelu nosti joka tapauksessa pienen rajakaupungin ensimmäistä kertaa maailmankartalle, kun julistukset ja tiedonannot taistelusta levisivät painotuotteina Euroopassa." Yksi esillä ollut esimerkki oli kartta Die Festung Willmanstrand wo die Russ: Kays: Truppen unter Anfuhrung der General Feld Marchals Gr: von Lacy uber ein Swedisches Corps den 23 Aug. 1741 einen vollkommenen Sieg erhalten und hernach die Festung mit Sturm erorbert., joka löytyy myös Alvin-portaalista.

Kolmannessa huoneessa oltiin toisessa maailmansodassa. Lueskelin tekstejä ja isoisän sodasta tuttu Ilomantsi taidettiin mainita. Käynti kokonaisuutena vahvisti aiemman käsitykseni siitä, että sotamuseot eivät ole minun juttuni. 

Mitä museot kertoivat Lappeenrannan historiasta?

Koska saapumispäivänäni olisin havahtunut heikkoihin perustietoihini Lappeenrannan historiasta, pyrin pitämään silmät auki tiedonmuruille.

Etelä-Karjalan museo toi seinätekstissään esiin Kauskilan Kappelinmäen kalmiston, josta häpeäkseni en muistanut koskaan kuulleeni. Verkkoon jäänyt museon virtuaalinäyttelyn artikkeli sisältää lisätietoa ja sen kirjoittamisen jälkeen on Wikipedian mukaan löytynyt 1300-luvulle ajoitetun puukirkon jäänteet. Viabunduksen keskiaikaisten teiden kartallistus näyttää Kauskilan Viipurin tien varrella. Paula Saveliuksen blogitekstistä selviää, millaista on paikalla käynti nykyään. 

Kirkkoa ja kalmistoa ei mainittu museon suurella aikajanalla, mutta siitä luin, että "1542 - Ensimmäinen kirjallinen tieto Lappeen markkinoista". Toisaalla museon seinäplanssin teksti alkoi: "Torikaupalla on Etelä-Karjalassa pitkät perinteet, alkaen Lappeenrnnan linnoitusniemen keskiaikaisista tervamarkkinoista". Näin selvisi, miksi juuri tämä Saimaan niemi on nykyisen kaupungin paikka ja jo keskiajalla tien mutkan arvoinen.

Kiertäessäni epäjärjestelmällisesti ja -täydellisesti linnoituksen kulttuuripolkuja luin kyltistä Honkien huminasta lehvien havinaan, että "rannan markkinapaikalle alkoi vuodesta 1616 lähtien kohota viipurilaisten kauppiaiden varastoja, puoteja ja tupia". Kyltin sijainti aintoi ymmärtää, että markkinapaikka oli linnoitusniemen länsirannalla. Samasta kyltistä selvisi myös Lappeenrannan kaupungin perustaminen vuonna 1649. Kaupungin sijoittuminen nykyiselle linnoitusniemelle kävi ilmi esimerkiksi Ratsuväkimuseon kartoista. Siellä oli myös iso seinäkartta, joka näytti kuinka lähelle rajaa Lappeenranta oli Uudenkaupungin rauhan jälkeen jäänyt.

Eli jo mainittuun kylttiin palaten: "Kun vuoden 1721 jälkeen Ruotsi ryhtyi tekemään Lappeenrannasta linnoitus- ja hallintokaupunkia, kulkeutuivat länsirannalle maaherran hovin ja linnoitusupseereiden mukana monet uudet sivistyneistön tavat, kuten koristeistutusten tekeminen".  Residenssillä oli oma kylttinsä Muotopuutarha ja kasviarkeologiaa, josta selvisi, että 1720- tai 30-luvulla rakennettu maaherran hallintorakennus oli tuhoutunut vasta tulipalossa 1972.

Ruotsin ajan päättyminen Lappeenrannan taisteluun 1741 tuli selväksi sekä Ratsuväkimuseossa että Etelä-Karjalan museossa. Ensiksimainitun teksteistä kävi myös ilmi, että venäläiset tekivät vuonna 1774 uuden asemakaavan, jonka myötä siviilit jättivät linnoitusniemen varuskunnalle.

Näin sain pienistä paloista kokoon Lappeenrannan historiaa. Tärkein lähde olivat linnoituksen kyltit, joiden aiemmat versiot ovat tavoitettavissa Tarinasoittimessa: Luonto- ja kulttuuripolku, Linnoituskierros ja  Linnoituksen kasvillisuus. Nykyisissä kylteissä tehty kasvillisuustutkimus tuki hienosti historian kerrontaa.