maanantai 26. syyskuuta 2022

Merkkinainen?

 Uudesta Suomettaresta 22.5.1904:

Tämän kuun 19 p. kuoli Korilan talossa Muhoksella nti Emma Wilhelmina Cajaner vähän päälle 68 vuoden vanhana, olten viimeisiä jäseniä sammuvassa suvussaan, joka paikkakunnalla on elänyt alun toistasataa vuotta. Hän oli yksi niitä vähitellen häviävän sukupolven naisia, jotka kouluoppia saamatta kuitenkin sydämensivistyksen ja elämänkäsityksensä vakavuuden sekä herkän velvollisuudentunnon omistamisessa esikuvallisina ja kunnioitusta herättävinä asettuvat minkä nuoremman sukupoiven merkkinaisen rinnalle tahansa. 

Emma Cajanerin nuoruus kului Pohjanmaan 40- ja 50-luvun herännäisyyden ilmapiirissä. Se muodosti nuoren papintyttären jo aikaisin syvällisen uskonnollisuuden elähyttämäksi naiseksi, joka tästä sisällisestä aarteestaan sai voimaa hiljaisena ja nöyränä, vaikeissa oloissaan milloinkaan valittamatta, kantamaan elämänsä kuormaa. Se tuli hänelle raskaammaksi kuin useimmille muille, sillä hänen tehtäväkseen jäi kahden sairasmielisen sisaruksen hoitaminen moniksi vuosikymmeniksi. Niille uhrasi hän kotinsa ja koko elämänsä, mutta juuri siinä asemassaan hän ympäristölleen sai olla "maan suolana", jonka vaikutus, vanhuksen itsensä tahtomatta ja tarkoittamatta, kyllä jätti pysyväisiä jälkiä. 

Hän oli ja on kaikille niille, jotka saivat tutustua hänen nöyrään ja uhrautuvaan olentoonsa — ja niitä on sangen monta — ylentävä esikuva Mestarinsa palvelijasta, joka osasi olla uskollinen vähässä.

P. S. 1 Emma Wilhelmina Cajanerin pikkuserkut (jos laskin oikein) olivat esillä tekstissä Pääskysrakkaudestaan muistetut sisarukset.

P. S. 2 Cajanerin muistokirjoitus löytyi etsiessäni Kansalliskirjaston digitoinneista merkkimiehiä, -henkilöitä ja  -naisia. 

Esimerkiksi Vanhan kirjasuomen sanakirjan merkki-alkuisia yhdyssanoja selaten huomaa merkitysten (heh!) monipuolisuuden. merkkihetki on tärkeä hetki ja merkkipäivä merkityksellinen tai tärkeä päivä, mutta merkkipilvi kiintopisteenä toiminut pilvi, merkkirauta rauta, jolla tehtiin leima, ja merkkisaapas mallikappale. Merkki saattoi viitata myös merkintään tai mittaukseen. Merkkirulla oli "luettelo laivan lastista" ja merkkisauva "hiilimittojen tarkistukseen käytetty mittasauva".

Merkkimiestä sanakirja ei tunne. Kansalliskirjaston digitoimissa teksteissä varhaisimmat merkkimiehet olivat säänennustajia, ainakin Pohjois-Pohjanmaalla ja Karjalassa.

  • Merkkimiesten ennustukset varhaisesta keväimen tulosta menevät tuhoon (Oulun Wiikko-Sanomia 24.4.1858)
  • Tästäpä alkoivat jo arvella nuo merkkimiehet kovan pakkais-talven tulevan (Oulun Wiikko-Sanomia 19.3.1859)
  • Useat merkkimiehet tuumailevat, että tänä kesänä taitaaki olla heinänteko "Kirjavaa laatua" (Karjalatar 14.7.1886)
Nykyisessä merkityksessään sana esiintyy viimeistään Kirjallisessa Kuukausliitteessä 2-3/1878. Puhuttiin Lutherista, joten tulkinnanvaraa ei jää. Sana näyttää vakiintuvan ja yleistyvän 1890-luvulla. Merkkihenkilöistä alettiin kirjoittaa viimeistään vuonna 1895 ja ensimmäisen maininnan merkkinaisesta löysin Uudesta Suomettaresta 22.5.1904

sunnuntai 25. syyskuuta 2022

Valtakunnalliset kiitoksen aiheet 1757-1772

Poliittisesti haastavan vuoden 1756 vallankumoushankkeen torpedoinnin jälkeen palataan tavanomaisempaan. Kertauksena

Yksi joukkoviestinnän muoto 1700-luvun Ruotsissa olivat valtakunnalliset kiitosjumalanpalvelukset. Ne määrättiin Tukholmassa ja tieto ajankohdasta ja syystä välitettiin tuomiokapitulien kautta seurakuntiin. Tarkoituksena oli, että kiitosjumalanpalvelus vietettäisiin joka paikassa samana sunnuntaina, jotta rukous saisi maksimaalisen voiman (ja kansa voisi kokea yhtenäisyyttä). Mutta käytännössä viesti ei tietenkään ehtinyt kaikkiin paikkoihin ajoissa.

Olen poiminut tiedot A. J. Hornborgin kokoamasta opuksesta Sammandrag af Domkapitlets i Borgå härförinnan otryckta Cirkulärbref (1725-1829) i alfabetisk och kronologisk följd (1872) ja täydentänyt ajankohtatietoja väitöskirjani aineistosta eli Posttidningarin ja Inrikes Tidningarin sanomista. 

Porvoon tuomiokapitulista lähti 31.10.1757 kehoitus kiittää menestyksestä saksalaisessa sodassa, joka yleisimmin Pommerin sotana tunnetaan. Mitään erityistä menestystä sodassa ei Ruotsin mukana ollessa koettu, joten tämä jäi ainokaiseksi kiitokseksi Kaikkivaltiaalle, kunnes oli aika iloita Preussin kanssa solmitusta rauhasta. Tästä tuomiokapituli ilmoitti 7.7. & 16.10.1762. Turussa ja Kokkolassa rauhasta kiitettiin 28.11.1762, joten tämä oli todennäköisesti yleisesti noudatettu ajankohta (IT 13.&23.12.1762).

Sitten on huomattavan pitkä väli ilman tuomiokapitulin (säilyneitä) ohjeistuksia. Sanomalehtijuttujen perusteella "joka" kaupungissa juhlittiin 18.11.1766 kuninkaallisia häitä, myös jumalanpalveluksin. Ilmeisesti Hornborgin käyttämässä aineistossa on siis aukko. Porvoosta ei myöskään löydy mainintaa ainakin parissa Ruotsin seurakunnassa joulukuun 1770 alussa kiitettyä Kaarle-herttuan paluuta ja tervehtymistä. Aukkoja voi siis olla enemmänkin ja totinen katsaus vaatisi seurakuntien arkistojen selailun. Mutta jatketaan painettujen lähteiden varassa.

Kuningas Adolf Fredrik kuoli illalla 12.2.1771. Vasta 6.3.1771 Porvoon tuomiokapitulista lähti tiedotus kiitosrukouksista kuoleman ja Kustaa III:n valtaannousun johdosta. Ruotsin puolella useassa kaupungissa on 2.6.1771 vietetty kiitosjuhlaa Kustaa III:n ja Fredrik Adolf -veljensä ulkomailta paluun johdosta, mutta tästä ei ole merkkejä Suomesta. Adolf Fredrikin hautajaisten huomioinnista 30.7.1771 Porvoosta lähti ohjeistus, vaikka Hornborgilta en sellaista löytänyt. Hollolasta nimittäin lähetettiin sanoma, jossa todettiin kaukaisempien seurakuntien saaneen viikon lisäaikaa ja hautajaiset noteerattiin vasta 6.8.1771 (IT 23.9.1771). 

Tuomiokapitulin kiertokirjeistä puuttuu myös kruunajaisten huomiointi 29.5.1771, mutta niiden juhlaraporteissa kaupungeista jumalanpalveluksesta ei olekaan mitään puhetta.

Kustaa III onnistui vanhempiaan paremmin vallankaappauksessaan ja Porvoon tuomiokapituli kehoitti 7.9.1772 lähetetyllä kiertokirjeellä kiittämään uudesta hallistusmuodosta. Leskikuningattaren ja prinsessan ulkomailta paluu oli myös kiitoksen aihe ja tästä lähti tuomiokapitulista ohje 10.10.1772.  

lauantai 24. syyskuuta 2022

Ilmestyi: Sähköisen kulttuuriperintöaineiston käyttäminen tutkimuksessa

Sähköpostiarkistoni mukaan sain silloiselta SLS:n arkistonjohtajalta Mikael Korhoselta 12.9.2011 pyynnön kirjoittaa 1-2 liuskaa käyttäjän puheenvuoroa hankkeen Tutkijoiden ääni ja sähköiset aineistot loppuraporttiin. En enää muista, oliko tästä ollut etukäteen hanketta pyörittäneen Outi Hupaniitun kanssa puhetta. Tietenkin aloin näpyttelemään ja olin überotettu julkaisusta 2012. 

Raportti voi vaikuttaa vanhentuneelta, mutta se on Suomen historiantutkimuksen digitalisoitumisen historian kannalta merkittävä lähde. Tästä syystä etsin sitä eilen käsiini. En tietenkään metrin päässä hyllyssä olevaa paperista versiota vaan pdf:ää, joka ennen oli SLS:n sivuilla. Vaan eipä ole enää. Sic transit digitaalinen aineisto. 

Oma osuuteni kiinnostanee vain itseäni, mutta kopsaan sen nyt tähän, jotta se voi kadota verkosta joskus uudestaankin. Kopioinnissa Academia.edu:sta ladastusta pdf:stä t-kirjaimia jäi matkalle enkä välttämättä huomannut kaikkia lisätä kohdalleen. Mutta tulipa luettua läpi ja todettua, että allekirjoitan edelleen ajatukseni. (Osoitus kehittymättömyydestäni?) Kiitos Kari Kujansuun luoman Digihakemiston yksi haaveistani on jopa toteutunut.

***

Sähköisen kultuuriperintöaineiston käyttäminen tutkimuksessa

Latteudella aloittaakseni, kylläpä aika kuluu nopeasti: olen jo yli kolme vuota metsästänyt suomalaisia siirtolaisia Amerikasta. Vastaavaan tehtävään intohimoisesti suhtautuvat ovat matkustaneet paikan päälle ja luoneet suhteita paikallisiin. Itse olen työ- ja rahaekonomiaa ajatellen rajoittunut internetin kautta saatavilla olevaan ainekseen. Tiedostaen tietenkin, että tämä tarkoitaa useiden arvokkaiden lähteiden ohittamista.

Internetin kautta tietoa on näistä henkilöistä tarjolla siksi, että heistä kertovat lähteet ovat kiinnostavia myös paikallisille sukututkijoille, jotka ovat ennakkoluulottomasti 1990-luvulta lähtien hyödyntäneet verkkoa tutkimuksissaan. Sukututkijat ovat tottuneita jakamaan tietoa keskenään ja eivätkä kauaa epäröi uusien mahdollisuuksien ja lähteiden edessä. Tämä on ollut havaitavissa niin Amerikassa kuin Suomessakin.

Amerikkalaisten harrastajien ja heille palveluja tarjoavien toimijoiden ansiosta on 1900-luvun ihmisistä tarjolla lukuisa ja jatkuvasti laajentuva lähdejoukko. Internetin käytöön tottunut pystyy tekemään näiden joukossa tutkimusta niin sujuvasti, ettei kysymättä pysähdy miettimään eroa vanhanaikaiseen arkistotutkimukseen. Tuttuja elementejä on edelleen mukana. Pitää muistaa lähdekriiikki ja yrittää käydä aineistoja järjestelmällisesti läpi. Näillä on tiedon löytämisen ilossa taipumusta unohtua riippumatta toimintaympäristöstä.

Juuri tiedon löytämiseen verkkoympäristöt antavat kuitenkin aivan toisenlaisia mahdollisuuksia kuin paperit ja mikrofilmit. Käyttämissäni amerikkalaisissa sivustoissa useimmat aineistot on indeksoitu poimien tekstistä useita tunnistetietoja. Tämän ansiosta sekä henkilöiden että paikkojen nimillä hakien saa esiin osumia useista erilaisista lähteistä. Sekä tutuista että tuntemattomista. Hyvin rakennetuissa palveluissa käyttäjä pääsee hakutuloksesta helposti kuvaukseen lähteestä, josta selviää tulkinnalle olennainen. Jää tietenkin tutkijan kurinalaisuuden varaan, että tähän tutustuu eikä ryntää seuraavaan tulokseen.

Nopean etenemisen lisäksi internetin yli käytetyt lähteet mahdollistavat myös yksinkertaisen paluun aineistoon. Alkeellisimmillaan, kuten tällä hetkellä Arkistolaitoksen digitaaliarkistossa, käyttäjä kopioi omiin tiedostoihinsa URL:n ja toivoo tutkimuksensa valmistuvan ennen käyttöliittymän ja osoitteiden muuttumista. Muta ratkaisu voi olla myös monipuolisempi ja tutkimusta tukeva. Tällainen on mielestäni amerikkalaisella sivustolla Ancestry.com (samaa tekniikkaa käytetään yrityksen eurooppalaisilla maasivuilla, joita on mm. Ruotsissa ja Saksassa). Sukututkijoita ajatellen on palvelussa mahdollistetu lähteiden etsimisen ja löytämisen lisäksi niiden liitäminen sukupuuhun. Näin käyttäjä saa yhteen paikkaan kokoon yhtä henkilöä koskevat lähteet, joita voidaan helposti vertailla ja myös havaita jääneitä aukkoja, joita voi jälleen lähteä täytämään vain yhden klikkauksen vaativalla haulla.

Lähteitä näin tallettaessaan tutkijat huomaamattaan luovat tietoa. Kun joku on päätellyt lähteiden A ja B koskevan samaa henkilöä, osaa sivusto ehdottaa seuraavalle A:ta tarkastelevalle, että B:kin voisi häntä kiinnostaa. Lisäksi käyttäjät voivat halutessaan antaa tutkimustuloksensa eli kokoamansa sukupuun muiden käyttöön. He ovat voineet liittää siihen tietoja myös palvelun ulkopuolelta. Mielenkiintoisen sukupuun löytyessä voi sivustoon rakennetuilla kommunikointikanavilla yksinkertaisesti ottaa toiseen tutkijaan yhteyttä tarjoten lisätietoa tai pyytäen sitä. Tähän voi olla aihetta myös silloin kun huomaa etusivun listauksesta toisen tutkijan viime päivinä käyttäneen useita samoja lähteitä, jotka kuuluvat omaan tutkimukseen.

Kyseessä on siis elävä esimerkki siitä, että sähköiselle kultuuriperintöaineistolle voidaan rakentaa pelkän säilytys- ja esitysympäristön sijaan kollaboratiivista tutkimusta tukeva paikka. Tällaisen toivon vielä joskus näkeväni suomalaiselle arkistoaineistolle:
  • että voudintilejä tai muuta isoa nidettä läpikäydessäni voisin merkitä otsikkotietoja ja löytöjäni talteen sivun oheen erillisen dokumentin sijaan. Ei tarvitsisi ajatella satojen muiden kahlaavan samoja sivuja kymmenysluetteloa etsien vaan voisin johdattaa heidät suoraan oikealle sivulle. Jos olen tulkinnassani erehtynyt, on muilla mahdollisuus tehdä toisia merkintöjä.
  • että maantieteellistä paikkaa tutkiessani minun ei tarvitsisi tietää kaikkia mahdollisia arkistonmuodostajia, jotka ovat karttoja tuotaneet. Eikä tehdä hakuja monilla eri tarkkuustasoilla. Mikään mahdottomuushan ei olisi liittää vanhoihin kartoihin nykyaikaisia koordinaatteja ja näin luoda käyttöliittymä, jossa pääsisi liikkumaan paikassa, ajassa ja mittakaavassa.
Kunnollisella metadatalla voitaisiin mahdollistaa myös hyppy kartasta muun tyyppisiin lähteisiin: pitäjän rippikirjaan, henkikirjaan ja käräjäpöytäkirjoihin. Tutkijat voisivat unohtaa tuomiokuntien ja läänien rakenteiden kehityskulkujen hahmottamisen paperiluettelosta kun tämä olisi tutkimusympäristön itsestään selvää taustatietoa.

Muutakin aineistoa voitaisiin linkitää, eri tasoilla. Listata arkistoyksiköt, joissa on vankeja koskevaa aineistoa, tai linkittää yhden ihmisen elämää koskevat kirkonkirjan sivut. Tai hyödyntää tutkijoiden huomaamattaan luomia elektronisia tutkimuspäiväkirjoja (tietenkin noudataen suomalaista lainsäädäntöä). Unohtamatta eri toimijoiden digitoimien aineistojen yhdistämistä.

Vaikka tavoite asetetaisiin edellä esitämääni unelmaa alemmalle tasolle on yksitäisiin dokumenteihin liitettävä tieto ensiarvoisen tärkeässä asemassa sähköisen kultuuriperintöaineiston hyödyntämisessä. Jos tämän taustatiedon tarkkuudessa ja määrässä pitäydytään samalla tasolla kuin perinteisessä arkistotoiminnassa, menetetään huomatavia etuja. Luottamalla käytäjiin tiedontuotajina tavalla tai toisella palveltaisiin nykyajan ja tulevaisuuden tutkijoita.

Kaisa Kyläkoski on henkilö- ja paikallishistorian harrastuksessaan käytänyt sekä perinteisiä arkistoja etä internettiä 1990-luvun puolivälistä alkaen. Tutkimuksistaan hän on kirjoittanut kirjoja, artikkeleita järjestölehtiin sekä vuodesta 2007 blogia ”Sukututkijan loppuvuosi”.

perjantai 23. syyskuuta 2022

Plagioitu väitöskirja?

Viikon teemasana piti tietenkin työntää Kansalliskirjaston digitointeihin. Esiin tuli kaikenlaista pientä, mutta mielenkiintoisin oli syytös väitöskirjan plagioinnista.

Tuleva väittelijä Ernst de Bruyn-Ouboter osuu hakuun ensimmäistä kertaa Alankomaiden alamaisena, joka ei saanut lääkintöhallitukselta lupaa toimia Suomessa eläinlääkärinä eikä valitus senaattikaan ollut auttanut (Päivälehti 13.10.1897). Kolme vuotta myöhemmin "Hakemuksensa päästä Suomen kansalaiseksi on asianomaiseen paikkaan jättänyt täällä asuva Würtembergin alamainen eläinlääkäri Ernst de Bruyn-Ouboter" (Sanomia Turusta 8.6.1901). Wikipedian mukaan Würtemberg oli oma kuningaskuntansa vuoteen 1918, joten on inan erikoista, että seuraavassa uutisessa miehellä oli kolmas alamaisuus: "Uskollisuuden- ja alamaisuudenvalan vannoi eilen Preussin alamainen täällä asuva eläinlääkäri E. de Bruyn-Ouboter, jossa myöskin vannoi saksankielenkääntäjän valan" (Sanomia Turusta 9.2.1902)

Suomen kansalaishakemuksen aikaan melko koruton ilmoitus Ernst de Bruyn-Ouboterin kihlauksesta Signe Maria Bomanin kanssa julkaistiin useissa ruotsalaisissakin lehdissä. Yllä oleva leike Svenska Dagbladetista 10.6.1901 ja sama lehti kertoi 16.11.1902 avioliiton solmimisesta Turussa 9.11.1902.. 

Ennen avioliittoa "Luvan maassa harjottaa ammattiaan on saanut eläinlääkäri E. de Bruyn-Ouboter, joka sen ohessa on määrätty toistaiseksi hoitamaan läänin eläinlääkärinvirkaa Porvoon piirissä" (Suomen kansa 22.2.1902). Sitten de Bruyn-Ouboter haki läänineläinlääkärin virkaa Huittisten piirissä (Uusi Aura 17.10.1902), mutta päätyi Suonenjoen piirin läänin eläinlääkäriksi (Uusi Savo 1.11.1902).

Finsk veterinär tidskrift 4/1903

Lokakuussa 1903 Zürichin yliopistossa hyväksytystä väitöskirjasta Das finnische Pferd ei hakuihin osu muuta kuin eläinlääkärien lehden pikku-uutinen. Ilmeisesti vasta vuoden 1906 alussa väitöskirja päätyi sisältöä ymmärtävien silmien alle.

Eilisessä Hbl:ssa tekee läänineläinlääkäri L. Fabritius selkoa Suonenjoen piirin läänineläinlääkärin, tohtori Ernst de Bruyn-Ouboter'in väitöskirjasta, jonka avulla hra de Bruyn on saavuttanut tohtorin arvon Zürichin yliopistossa. "Tohtorin“ väitöskirja, jonka nimenä muuten on "Das finnische Pferd" ("Suomen hevonen") tulee tässä uudessa valossa todellakin perin surulliseen valoon, se kun kauttaaltaan on suoranainen, vaikkakin huonosti tehty käännös osaksi professori J. R. Aspelinin, osaksi myös hra Ernst Fabritius-vainajan julkaisemista kirjotuksista. Kuinka pitkälle "tohtorin" häikäilemättömyys mainitussa väitöskirjassa on mennyt, siitä hra F. tuo esiin todellakin sangen kuvaavan paljastuksen. Hra de Bruyn näet julkaisee väitöskirjassaan taulun niistä tutkimuksista ja mittauksista, jotka hän yhdessä hra Fabritiuksen kanssa sanoo toimittaneensa suomalaisista hevosista Yleisessä hevosnäyttelyssä Pietarissa 1900. Tämän johdosta ilmottaa hra F., että "tohtori" de Bruyn mainitun näyttelyn aikana oli Turussa hoitamassa hänen eläinlääkärintointaan eikä niinmuodoin koskaan ole nähnyt, vielä vähemmän tehnyt mittaustutkimuksia kysymyksessä olevista hevosista. — Onpa siinä todellakin "tohtoria", kun vielä lisäksi ottaa huomioonsa, että mainittu herra, sen mukaan kuin Zürichin yliopistosta hra Fabritiukselle on ilmotettu, valallaan on vahvistanut itsenäisesti sepittäneensä kysymyksessä olevan väitöskirjan. (Turun Sanomat 24.2.1906)

SK 6/1919
Varsin pian eläinlääkäri de Bruyn-Ouboter jätti virkaerohakemuksensa (SWL 1.3.1906). Hänet kuitenkin tämän jälkeenkin mainitaan Suonenjoen eläinlääkärinä (Pohjois-Savo 3.7.1907, Otava 16.7.1908). 

Kysymystä väitöskirjasta ei oltu haudattu tai unohdettu. Suomen eläinlääkäriyhdistys päätti kokouksessaan vuonna 1907 pyytää Zürichin yliopistolta tohtorin arvon peruutusta (FVT 6/1908). Lähetetyt perustelut olivat vakuuttavia ja tohtorin arvo peruutettiin 19.2.1909 (FVT 11/1909). Tässä yhteydessä kävi ilmi, että jossain välissä de Bruyn-Ouboter oli nostanut "kunnianloukkauskanteen eläinlääkäri Fabritiusta vastaan, jossa jutussa m. m. professori J. A. Palm'enia kuultiin asiantuntijana." Kanne hylättiin, sillä oikeuden mielestä "eläinl. Fabritius oli esiintuonut tarpeeksi syitä väitteeseensä" (Uusi Aura 22.4.1909)

Syystä tai toisesta de Bruyn-Ouboter todellakin halusi tohtorin arvon. Uusi väitöskirjansa 

Ueber die Struktur-verhältnisse des juvenilen und gravid gewesenen Uterus der Karnivoren, Canis familiaris und Felis domestica und von Lepus cunniculus mit spezieller Berücksichtigung der bleibenden, für den Nachweis einer bereits vorhanden gewesenen Trächtigkeit wichtigen anatomischen Merkmale, 

joka ei käsitellyt ainakaan hevosia, hyväksyttiin Bernissä toukokuussa 1911 (ÅU 26.5.1911).

Sveitsiläisten yliopistojen väitöskirjojen hyväksyntäkäytännöistä 1900-luvun alussa olisi mielenkiintoista tietää enemmän. 

torstai 22. syyskuuta 2022

Lyseon aloitustunnelmat 1880-luvulla

Oulussa merimiehen pojaksi 28.4.1869 syntynyt K. A. Järvi kirjoitti Wikipedian mukaan  ylioppilaaksi Oulun suomalaisesta yksityislyseosta vuonna 1889. Mahdollisesti tai todennäköisesti hän on ammentanut omista kokemuksistaan kuvaukseen kirjassa Peräkartanon ylioppilas (1893):

Tuolla Pokkitörmällä kosken ranteessa se oli "iso koulu" joksi rahvas kaupungin lyseota nimitti. Kaksikerroksinen kivitalo se oli, vaikutukseltaan katsojaan jykevä ja totinen kuin kaikki valtion rakennukset, suhteet koruttomat, ei edes rakennuksen otsalla kullatuita kirjaimia, jotka olisivat katsojalle jollain vanhan ajan kirjailijan mielilauseella tulkinneet tämän temppelin merkitystä. Mutta kaupungin uhkeimpia kivitaloja, joita muuten ei ollut monta, se oli ja luettiin kaupungin merkillisimpien rakennusten joukkoon, joita vieraalle näytettiin. Ja kun oli joku keisarillinen nimi-, syntymä- tai joku muu merkkipäivä, muistettiin aina käydä katsomassa, miten "aat" paloivat "ison koulun" akkunoissa. Kaikki hengen viljelys kaupungissa kiertäytyi tuohon rakennukseen, sillä korkeampaa tieteellistä sivistystä ei ollut muilla kuin tämän koulun opettajilla, kun kaupunki oli kauppa- ja porvarikylä ja rakasti enemmän käytännöllisyyttä kuin tieteellisyyttä.

Nyt taas tänä päivänä oli määrä ottaa uusia oppilaita "isoon kouluun."

Itsestään vetäytyivät raskaat eteisen ovet kiini, kun niistä kuljettiin. Sami pääsi muutaman herran oven avauksessa sisälle ja tuli väljään eteiseen. Siellä oli paraasta päästä pientä miesväkeä, aina joku vanhempi ihminen joukossa. Ne kaikki pienet miehet olivat kouluun pyrkijöitä ja niitä olikin läheltä ja kaukaa. Tuossa maalaispapin poika ujona seisoi isänsä kupeella kotikutoisissa vaatteissaan, tuossa kaupungin kauppiaan poika rohkeasti katseli kaikkia eteisessä olevia odottavia ja tunsi vallan hyvin kaupunkilaisuutensa. Siellä oli entisiä Samin luokkatovereitakin ja niiden joukkoon meni Sami. Hänestä tuntui turvallisemmalta, että täällä oli jokukaan tuttava. Yksinään oli hänen pitänyt lähteä koululle koetuksille, sillä äiti oli Bergin perunamaalla kasakka-akkojen päällikkönä. Ei hän sieltä joutanut lähteä Samin mukaan eikä juuri viitsinytkään lähteä herrain pariin sinne "isoon kouluun". Eihän Sami ollut enää niin epatto, oli hän miettinyt, ett'ei yksinäänkin voisi sinne mennä. Paremmin harjaupi, kun saa jo pienestä pitäen toimittaa itse asiansa.

Muutamia entisiä oppilaita oli tullut katsomaan uusikoita, joista he näyttivät saavan varsin paljon hauskuutta. Oli tämä jo Samista juhlallisempaa, suuremmoisempaa kuin siellä tanttein koulussa. Suojat olivat suuria ja väljiä, kiviseinät paksut ja eteinen täynnä odottavaa väkeä. Ja kun muuten suuria kiviportaita hypittiin toiseen kerrokseen, kajahti koko rakennus sellaista kaikua, mikä niin omituisesti aina vastailee valtion avaroissa saleissa.

Tuossa jo tuli vahtimestari käskemään rehtorin kansliaan pyrkijöitä, jotta he siellä saavat maksaa sisäänkirjoitusrahan. Sinne menivät asiaan kuuluvat ja Sami niiden muassa. Hän haki esiin papinkirjansa ja kolme kahdenmarkan hopearahaa, jotka Anna jo aamulla oli hänelle laittanut kukkaroon, etteivät putoaisi. Ja kun hän pääsi eteen, toimitti hän tehtävänsä kuin mies. Rehtori heitti häneen pitemmän katseen, kai mietti, että tuossako on se poika, josta Bergin konsulinna on hänelle puoltaen puhunut. Sen kultasankaisissa silmälaseissa asusti jo Samin mielestä syvempi viisaus ja hänen katseessaan näytti olevan sisällystä ja aina varma määrä, mihin se suunnattiin.

Nyt jaettiin tutkittavat pienempiin joukkoihin viisi tai kuusi miestä itse kuhunkin ja käskettiin erityisiin luokkahuoneisiin, missä heitä kuunneltaisiin. Pari entistä luokkatoveria tanttein koulusta joutui samaan sakkiin kuin Sami ja se taas tunnusti Samista turvallisemmalta. Ensin oli maantiedettä heillä ja opettaja kyseli Europan suurimmista kaupungeista, sitte sisälukua ja luetun sisällyksen selvittämistä, raamatunhistoriaa ja laskentoa. Siinähän ne olivat ne vaatimusaineet ja pian oli taas tuo uusi koulun kerros tutkittu ja punnittu, kutka pääsevät. Juhlallisesti julisti rehtori sitte pääsevien nimet ja niiden joukossa oli Samikin.

Toimessaan olivat miehenalut, nimittäin ne, jotka pääsivät kouluun, poistullessaan sieltä. Jokainen selvitti kovalla äänellä, mitä sekin opettaja oli häneltä kysynyt, miten helppoa se oli tuo tutkinto ollut ja sen semmoista.

[...] Ujostuttanut oli ensi päivinä kovasti Samia tuolla "isossa koulussa" olo. Luokalla oli hän hiljainen ja välitunnilla istui kyyräyneenä pulpetissaan valmistellen läksyjä. Muut ympärillä räyhäsivät, pitivät isoa ääntä ja väliin häntäkin nykkivät, mutta hän kärsi nöyrästi kaikki. Eikä hän pitänyt lukua, jos muut häntä hiukan sösivätkin, kunhan vaan ei Möllerin Jonne, joka oli kipeäsilmäinen kultasepän poika ja alituisesti ratuutti suussaan ryssän konvehteja, jotta mustuneet hampaat suusta rumana paistoivat. Hän oli Samin pulpettitoveri, mutta muuten hento ja hontelo kuin kesken ristiltä siepattu. Vaan kova toisia kiusaamaan, kun vain tilaisuutta sai. Samiakin hän ensi päivinä mieli aina tukasta nykkimään takaapäin. Mutta heidän edessään istui muuan pystynenä, valkohiuksinen maalaispapin poika, joka oli arka ja ujo kuin lammas ja jonka toiset sanoivat joka ilta itkevän, kun ei kaupungissa saa lämmintä maitoa. Ja tätä kiusasi Möllerin Jonne aina ilkosiltaan ja välitunnit yhtenään. 

keskiviikko 21. syyskuuta 2022

Historiantutkijoiden työn kierrätyksestä

Kuten Mirkka Lappalaisen kirjasta kirjoittaessani "paljastin", useimmat uutuuskirjat kannan kirjastosta kotiin ja sitten lukemattomina takaisin. Esimerkiksi Maria Petterssonin kirjassa Suomen historian jännät naiset kiinnosti ainoastaan mukaan otetut naiset ja lähdemerkinnät. Päivitin Facebookiin

Kävin hakemassa kirjastosta Petterssonin uutuuden. Positiivista: on lähdelista. Siitä oli sitten kätevä bongata samoja kirjoja useamman naisen kohdalta. Esimerkiksi Toron kirjasta oli päässyt "kierrätykseen" ainakin 3 naista. Takakannen mukaan ulkomaisia jänniä naisia myytiin yli 50000 kpl, joten eiköhän tämäkin kauppansa tee.

ja unohdin opuksen, kunnes somessa alkoi keskustelu viime viikon lopulla. Sen viritti Hesarin juttu ”Voisi pitää vähättelynäkin” – Tutkijat pahastuivat, kun menestyskirja historian jännistä naisista jättää heidän työnsä varjoon. Esiin nostettiin kolme teemaa: selvä tekstikopiointi, epätarkka lähteistys ja tutkijoiden työn vähättely. Kopiointi oli todistettu varsin selvästi tekstinäyttein eikä siitä sen enempää. Tai siis toivottavasti sitä ei ollut enempää.

Lähdelista yhdistettynä (oletettavasti) kaikki tietävään kirjoitustyyliin jättää tavislukijalle todennäköisesti fiiliksen, että naisgalleria on Petterssonin "löytämä". Ylen jutussa todetaan "Pettersson pyrki valikoimaan kirjaan henkilöitä, joista ei ole ennestään juuri kirjoitettu." Vaikka hän nimenomaisesti ei olisi pystynyt kirjoittamaan yhdestäkään naisesta, josta ei ole aiemmin kirjoitettu! Anu Lahtista lainaten

Kun historioitsijat nimenomaan *kirjoittavat* tuloksensa, niin heitä ehkä loukkaa erityisesti jos sanotaan että julkaistaan kirja naisista, joista ei ole ennen kirjoitettu. (Muistinvarainen viittaus ylen juttuun)

Itse olisin esimerkiksi Veli Pekka Toropaisena vetänyt herneen syvälle nenään Petterssonin toteamuksesta "Kuinka on mahdollista, että jotain näin kiinnostavaa ja näin mehukasta ja herkullista on saatettu jättää pois populaarista historiankirjoituksesta? " ja kysynyt, miten on mahdollista, että tietokirjailija poimii toisten töistä rusinat ja esittää ne ominaan? Jussi Jalosen sanoin

En ole viitsinyt sanoa tähän polemiikkiin mitään, mutta kun kerran HS:n mielestä tutkijat "pahastuivat" niin totean vain, että Ylen haastattelun jälkeen kävi itsellänikin mielessä, miten helppoa on julkaista uusiksi Kansallisbiografian parhaat palat.

Minkäänlaista kunnioitusta tutkijoiden työtä kohtaan ei myöskään edusta Petterssonin lausahdus "Suurin osa kirjan lähteistä löytyi suomalaisista yliopistoista suomalaisista lähteistä. Joskus pystyi jopa kilauttamaan tutkijalle, että voitko kertoa lisää." "Suomalaiset lähteet" eivät siis ole "lähteitä" vaan suomalaisten tutkijoiden tekemää työtä. Hesarin juttua kommentoivaa Liisa Kunnas-Pusaa lainaten

Ns. "tavislukijalle" saattaa myös tulla ehkä vähän väärä kuva siitä, kuinka helppoa/vaikeaa historiantutkimus on. Ei tuntuisi hirveän kivalta, kun kaikki oma työ menisi toisen tyypin nimiin, kun itse olisi kuitenkin joutunut kärsimään kaiken tylsän lähdeaineiston läpikäynnin ja jalostanut siitä tietoa. Mutta tutkijoiden esittämä kritiikki sivuutetaan tässä nyt vähän tämmöisenä pikkumaisena pahastuksena, vaikka on kyse aika laajoista tiedonjulkaisuun liittyvistä kysymyksistä.

Jos Petterssonin kirjassa oli käytetty varsinaisia lähdeviitteitä, jotka eivät (ainakaan meidän tutkijoiden mielestä) haittaa luettavuutta mitenkään, olisi pelastettu edes jotain. (Ja yksi tuttavani olisi säästynyt mietinnältä, että mistä yksi häntä kiinnostanut johtopäätös oli peräisin.)

Ihan oma asiansa on sitten "jännien naisten" käsite, jota olen inhonnut alusta asti. Itse kun olen yrittänyt täällä blogissa nostaa esiin tietoja tavallisemmista naisista, tietenkin lähteet mainiten. Ylen jutun ingressissä taas "Tietokirjailija toivoisi, että naisten historiaa tutkittaisiin entistä enemmän, jotta menneisyydestä piirtyisi totuudenmukaisempi kuva" ja Petterssonia lainataan 

"– Toivon, että tutkittaisiin naisia, lapsia, köyhiä, vähemmistöjä. Kaikkia, jotka ovat täällä olleet ja joita on toistaiseksi tutkittu vähemmän kuin vaikka rikkaita miehiä. Sen takia, että silloin meille muodostuu kokonaisempi ja totuudenmukaisempi kuva historiasta."

Petterssonin kirjallisuustutkimus ei näköjään ole ollut kovin perusteellinen. Piikoja ja palvelustyttöjä on tutkittu joka vuosisadalta, talousmamselleista on tutkimusta, ... Mutta onnistuisiko Pettersson tekemään tarinallista tekstiä tutkimuksesta, jota ei ole esitetty valmiiksi tarinallisessa muodossa? Ja vieläpä tekstiä joka saisi medianäkyvyyttä? Anu Lahtista vielä lainaten

Kuten @HistAik tuonnoin kirjoitin, "on paljon tapauksia, joissa median hiljaisuus ei ole johtunut siitä, etteivätkö historioitsijat olisi koettaneet tuoda sanomaansa esiin niin totisin kuin leikkisinkin äänenpainoin. Aihe kuin aihe saattaa törmätä torjuntaperusteisiin .... ei sovi mediaprofiiliin, ei sovi ajankohtaan, olisi ollut kiinnostava eilen tai viime viikolla, tekijä ei ole kyllin tunnettu, tehtiin jo juttu, metriikka osoittaa, ettei juttuja lueta, aihe on liian tieteellinen ..."

Tämä blogiteksti pyöri yhden kirjan ja keskustelun ympärillä, mutta kyse on isommasta ja yleisemmästä  asiasta. Göteborgin Nordiska historikermötestä jäi blogiin kirjoittamatta hieno paneelikeskustelu När historiska händelser får samtidens uppmärksamhet - historikerns roll och relationer till brukare och journalister. Muistiinpanot olen jo hävittänyt, mutta mieleen jäi tutkijoiden syvä loukkaantuminen, kun heidän tutkimusaiheistaan oli tehty popularisointeja ottamatta yhteyttä ja mainitsematta tutkijaa itse ohjelmassa. Keskustelussa tuotiin esiin se, että toimittajilla ja tutkijoilla on erilaiset tavoitteet ja pelisäännöt, mikä selittää ristiriitoja. Kuvaavaa kuitenkin oli, että yleisössä ollut toimittaja ei edes ollut tiennyt ristiriitoja olevan. Joten kumpikohan osapuoli ymmärtää toista paremmin ja miten päin suhteen pitäisi olla?

P. S. Kirjoitin tämän tekstin viikonloppuna. Sittemmin ilmestyi samasta aiheesta Sanna Nyqvistin artikkeli Tiedon alkuperä ja reilu käyttö – lähteistä kertomiselle on monia tapoja luovassa tietokirjallisuudessa. Yksi lainaus: "Joskus tietokirjan aihe asettaa erityistä painetta lähteiden ilmoittamiselle. Jos kirjan eetoksena on nostaa esille unohdettuja naisia historian hämärästä, on jossain määrin ironista, mikäli noita naisia tutkineet (nais)tutkijat unohdetaan mainita."

P. S. 2. Lisäksi julkaistiin Susanna Välimäen, Nuppu Koiviston, Maarit Leskelä-Kärjen ja Juha Torvisen teksti Plagioinnista Maria Petterssonin teoksessa Suomen historian jännät naiset. Yksi lainaus: "Suomen historian jännät naiset -kirjassa on yhteensä 54 lukua (sekä esipuhe). Tässä tarkasteltiin niistä vain yhtä. Tulokseksi saatiin 37 plagiointiesimerkkiä."

tiistai 20. syyskuuta 2022

Historiaa kolmeen kertaan elävöitettynä

1) Pukkisaaressa pidettiin syyskuun ekana viikonloppuna koronatauon jälkeen ekat muinaismarkkinat. Menin paikalle Löydöistä muinaispuvuksi -kirjan tekijöiden (Mervi Pasanen & Jenni Sahramaa) järjestämän pukuesityksen houkuttelemana. Rinnan ja aikajärjestyksessä esitetyt puvut olivat informatiivinen näky, mutta huomioni veivät lapsukaiset, jotka ihan aidosti tekivät sitä, mitä lapset uskottavasti ovat aina tehneet.

2) Seuraavana viikonloppuna pääsin pitkän aikomisen jälkeen purjehdukselle tykkisluuppi Dianalla. Nauratti, etten kesällä saanut aikaiseksi vaan piti syksyisenä päivänä vasta lähteä. Sää kuitenkin oli niin upea, ettei parempaa olisi voinut kaivata.


Diana on tehty tarkasti Chapmanin piirrustusten mukaan ja kunhan sähkömoottori vei meidät laiturista avoveteen saimme kokea purjeiden tarjoamaa vauhtia. Oppaanamme oli Chapman itse. Draamaopastuksessa oli sopivasti asiaa, mutta ei turhantärkeyttä. Peränpitäjä piti aurinkolasit päässään, merimiehellä oli modernit kengät ja Chapmanin takki ei ollut 1700-luvun rakenteita nähnytkään, mutta viis tuosta, kun aurinko paistoi.


Kokemus oli jo purjeiden köysien katselu, mutta merkittävin osuus oli soudun kokeilu. Katsoin tietenkin vain päältä (teema toistuu jäljempänä) ja airopareja oli vain kaksi, mutta fyysisestä työstä sai livenä toisen käsityksen kuin kuvista. Enkä edes muista olenko kuvia nähnytkään. Kussakin airossa oli kaksi soutajaa, mutta istumapaikaltani sain vain osittaisen otoksen 8-metrisestä airosta.

Kuvaaja: Jenni Lares. 
3) Viikkoa myöhemmin eli viime perjantaina olin jälleen Pukkisaaressa, jonne Jenni Lares oli järjestänyt Ruokahistorianpäivien toiminnallisen osuuden. Sateinen sää karsi osallistujia, joten mahduimme mukavasti keittotilaan ja kuurojen välillä pääsimme uloskin. 

En ole käytännön tekijä enkä innokas uuden kokeilija, joten lusmuilin niin törkeästi, että hävetti paikan päällä ja harmittaa edelleen. Hämmensin sentään hetken ruokaa pannulla ja kirnusin tehottomasti. Muut olivat kiitettävän ahkeria ja sain hieman ymmärrystä ruuanlaitosta avotulella. Sehän oli vallitsevana käytäntönä ennen rautaliesiä eli vuosisatoja. Ja sarjassa asioita, joita en muista missään museossa selitetyn. Verkkopelin tai videon paikka? Siirretään kolmijalkapataa paikasta toiseen, säädetään patakoukkuja, muistetaan lisätä - sopivasti - polttopuita ja vielä silloin tällöin hämmentää.

Pääruokalajit - ohrapuuro lantun (vai oliko ne kuitenkin nauriita?) paloin, härkäpapumuhennos ja paistetut muikut - edustivat rautakauden ja keskiajan alun mahdollisuuksia, mutta vastaavaa mössöä oli lusikoissa myöhemminkin - ellei ollut laihempaa liemeä. 

Kuvaaja: Jenni Lares

Me emme syöneet suoraan padasta vaan kertakäyttölautasilta. Hygieniapyrkimykset olivat muutenkin ehkä eri tasolla kuin menneisyydessä. Tiskausta seuratessani (kyllä, onnistuin välttämään jopa aktiviteetin, jota olen tehnyt 30+ vuotta) tuli mieleen vanha hupijuttu, jonka onnistuin löytämään blogin syövereistä. Uusinta:

Ojalan emännällä ei milloinkaan ollut tapana pestä pataa, vaan keitti samassa padassa perunat, puurot, vellit, ja sopat, niin että padan laitaan viimein muodostui paksukyrsäinen reuna.
Tulee sitten erään kerran taloon matkustavaisia, jotka emännältä pyytävät pataa lainaksi, keittääkseen sillä perunoita.
- Ottaa siitä uuninpankolta, sanoo emäntä.
Eräs vieraista ottaa padan ja vähän aikaa sitä katseltuaan, ammentaa siihen muuripadasta lämmintä vettä, nostaa padan lattialle ja sieppaa suuren halon nurkasta, jolla alkaa työntää padan kyrsäisiä reunoja puhtaaksi.
Emäntä, joka koko ajan on karsaasti katsellut vieraan puuhia, syöntyy vihdoin ja ärjäsee tälle:
- Ei sitä pataa pestä tartte, velliä minä sillä vaan viimeksi keitin, kyllä siinä perunoita saattaa kiehasta.
- Enhän minä sitä pestä aiokkaan, työnnän vaan tohon paksumpaan kyrsään vähän läpeä, jotta ma saan perunat siitä sisään, vastaa vieras tyyneesti.