perjantai 18. syyskuuta 2026

Perspektiivejä Valmierassa

Pari viikkoa sitten olin vaihteeksi ihan tavallisella turistibussimatkalla, joka kulki Viron läpi ja kiersi Latviaa ja Liettuaa. Ensimmäinen iltaruokailumme oli varsin historialllisessa ympäristössä. Varmaankin komeasta Valmieran kartanosta (Valmiermuiža) oli kuitenkin jäljellä vain rippeet, joten istuimme ulkorakennuksen panimoravintolassa.

Yövyimme Valmieran keskustassa. Ennen täyttä pimeyttä ehdin kävellä keskustan 1200-luvun kirkolle ja linnalle, joka häämöttää alla olevan kuvan taustalla.



Kiertelin linnanrauniota, mutta en tajunnut miksi sellainen oli täällä pikkukaupungissa, joka tuntui olevan keskellä ei mitään. Näin vaikka olin kotona verkosta lukenut, että Valmiera, joka aiemmin oli nimeltään saksalaisittain Wolmar, oli hansakaupunki. Tästä keskustassa kertoi seinämaalaus, joota vastaavan kartan löysin myöhemmin verkosta.

Septentrionalium Regionum Descrip.1570

Toinen seinämaalaus antoi ymmärtää, että 1600-luvulla kaupunki oli ollut linnoitettu.


Vasta seuraavan aamun uusinnassa huomasin keskiaikaa esittävän pienoismallin


ja älysin käydä isomman joen rannassa saamassa uutta perspektiiviä.


Luin opastekylttejäkin paremmin ja harmittelin, etten päässyt tutustumaan laadukkaan oloiseen opastekeskukseen rakennusten raunioitten päällä. Enkä edes päässyt kiertelemään raunioita, sillä särkynyt ikkuna.


Linnan alueella oli myös varsinainen museo, joka sekin kiinnosti. Mutta pääsin sentään hyödyntämään kaksi löytämääni ääniopastetta. Toisesta selvisi, että kirkon vieressä oleva rakennus, joka näkyy toiseksi ylimmän kuvan vasemmassa reunassa, oli rakennettu hotelliksi Helsingin vuoden 1940 olympialaisia varten. Kyseisiä turisteja ei koskaan kaupunkiin tullut, mutta suosittelen sitä kyllä pysähdyspaikaksi, mieluiten aukiolojen aikaan.

torstai 17. syyskuuta 2026

Ajan välitystä Turussa

Karl Emil Granqvist (1830-1889) oli vuosina 1873-1881 toimittajana Björneborgs Tidningissä, jossa vuonna 1878 ilmestyi pitkä kertomus Skolminnen eli koulumuistoja. Se julkaistiin uudelleeen Åbo Underrättelserissä vuonna 1928 ja erillisenä kirjana Granqvistin nimellä 1942. Kertomuksen minä nimeltä Kalle oli siis Granqvist itse. Kertomus kuvaa aikaa, jolloin hän kävi vuosina 1842-49 Turun triviaalikoulua ja vuosina 1849- 52 lukiota, josta hän kirjoitti ylioppilaaksi.

Kirjan arvioneen Eino E. Suolahden mielestä "Muistelmat tarjoavat mielenkiintoa käsittääkseni melko suppealle lukijapiirille. Naiivisti ja paikoitellen väsyttävän perinpohjaisesti esitetyt kouluelämän kuvaukset liikkuvat siksi rajoitetussa elämänpiirissä, että varsinaisesta kulttuurihistoriallisesta muistelmateoksesta ei voida puhua." (**)

Ehkä näin, mutta tekstissä on kyllä kiinnostavia yksityiskohtia. Vaikka olen täällä useaan otteeseen pohtinut Helsingin aikatietojen välitystä (ks. Miten kellot saatiin ennen aikaan? & Täydennysosia (1)), vastaavaa selvitystyötä en ole tehnyt Turusta. Granqvistin mukaan siellä 1840-luvulla - "kuten nykyäänkin" eli vuonna 1878 - Vartiovuoren vartiotornista annettiin aikamerkki 10 minuuttia ennen tasatuntia päivänvalolla punaisella lipulla ja pimeällä lyhdyllä. 

Triviaalikoulun sisällä lippua ei voitu vahtia ja hieman yllättävästi ei voitu myöskään luottaa opettajien taskukelloihin eikä Tuomiokirkon kellon lyöntien kuulumiseen luokkahuoneessa. Niinpä, Granqvistin kertomuksen mukaan, kaksi alaluokan oppilasta oli koko oppitunnin ajan (?!) eteisessä. Kun he kuulivat tuomiokirkon kellon, vastuuhenkilö "Janitor" kulki luokkahuoneiden ovien ulkopuolella kailottamassa "ho-ra-est oc-ta-va" tai mikä tasatunti sitten sattuikin olemaan kyseessä. 


(*) Björneborgs Tidning 05.01.1878 no 2, 09.01.1878 no 3, 12.01.1878 no 4, 16.01.1878 no 5, 19.01.1878 no 6, 23.01.1878 no 7, 26.01.1878 no 8, 30.01.1878 no 9, 02.02.1878 no 10, 06.02.1878 no 11, 09.02.1878 no 12, 13.02.1878 no 13, 16.02.1878 no 14, 20.02.1878 no 15, 23.02.1878 no 16, 27.02.1878 no 17, 06.03.1878 no 19, 09.03.1878 no 20, 13.03.1878 no 21, 16.03.1878 no 22, 27.03.1878 no 25, 30.03.1878 no 26, 03.04.1878 no 27, 06.04.1878 no 28, 10.04.1878 no 29, 20.04.1878 no 32, 24.04.1878 no 33, 01.05.1878 no 35, 29.05.1878 no 43, 29.06.1878 no 52, 27.07.1878 no 60, 31.07.1878 no 61, 03.08.1878 no 62, 23.10.1878 no 85, 30.10.1878 no 87, 20.11.1878 no 93, 23.11.1878 no 94, 30.11.1878 no 96, 04.12.1878 no 97, 11.12.1878 no 99, 18.12.1878 no 101, 21.12.1878 no 102, 28.12.1878 no 103 

(**) Suolahti, Eino E.: Turkulaisia koulumuistelmia [Kirja-arvio]. Historiallinen Aikakauskirja, 1/1943, s. 49.


keskiviikko 16. syyskuuta 2026

Juomaan houkuteltu renki

Kirjasesta Hyvää tarkoittavia varoituksia Viinaa vastaan sekä Kertomus juopomuksen onnettomista seurauksista, muutamissa totisissa tapauksissa esiin asetettuja (Lukemisia Kansalle 95) painettiin "Uusi, lisätty painos" Turussa 1859. En pystynyt verifioimaan "totisia tapauksia", mutta luotan vaihteeksi kirjoittajan rehellisyyteen. Jos keksit tavan saada kiinni alkoholin väärinkäyttäjäksi kuvatun identiteetistä, kommentti olisi kiva lukea.

Antti ja Pietari Braski, kaksi veljestä, palvelivat yhtä isäntää. Nämät olivat hurskailta vanhemmiltansa hyvin kasvatettuja nuorukaisia. Kauvan aikaa eläen muiden pahanelkisten renkien seurasta eroitettuina, viettivät he joutohetkiänsä jumalisten ja muiden hyödyllisten kirjojen lukemisella ja jumalisuuden harjoituksissa. 

Vihdoin onnistui muutamille ympäristöllä asuville juopotteleville renkeille houkuttelemaan Pietarin myötänsä kapakkaan. Hän kyllä totisesti lupasi vanhemmalle veljellensä, joka veljellisesti antoi hänelle hyvin-ansaituita nuhteita sekä, yöjuoksusta että juopumudesta, ei milloinkaan sen erän perästä seurata näitä houkuttelijoita heidän harhateillänsä. 

Mutta Antin täytyi isäntänsä asioissa lähteä matkaan, jolla ajalla nämät ilkiät konnat saivat Pietarista täydellisen ja esteettömän vallan. Siis rupesi hän tuntemaan huvitusta ja hauskuutta tässä renttumaisessa seurassa, ja katsoi veljeänsä toraiseksi ja nurjaksi ihmiseksi, joka ei lähimäisellensä suonut yhtään iloista hetkeä. Kerran kuin hän aamupuolella palajasi jälleen hyvin juovuksissa kotiin ja veli häneltä kysyi, millä tavoin hän nyt oli isäntänsä kohtaava, vastasi hän: ”häntä kirveellä ja sinua veitsellä, jos et voi pitää suusi kiinni.” 

Kaikista veljensä varoituksista huolimatta, vietti hän tätä hävytöntä elämätä edellensä, vähintäkään Jumalata eli ihmisiä häpeämättä. Kaikki hänen vaatteensa olivat jo, osittain viinassa, osittain korttipelissä, menetetyt. Vihdoin ajettiin hän palveluksestansa, ja kuin ei kukaan enää tahtonut ottaa hänen rengiksensä, ollen kaikilta hurjamaiseksi ja paranemattomaksi juopoksi tutun, joutui hän kruunun mieheksi. Vietäessänsä määrättyyn paikkaan, tunsi hän vasta onnettomuutensa koko sen suuruudessa. Itkusilmin jätti hän veljellensä hyvästi, kiittäen häntä kaikista hänen ystävällisistä varoituksistansa ja neuvoistansa, joita hän aivan pahasti ja hävyttömästi käyttänyt ja noudattanut oli. – Siitä päivästä ei ole hänestä mitään kuultu – lienekö hän kovata onneansa parannettu, taikka pahan elämänsä pitkittynyt?

tiistai 15. syyskuuta 2026

Säätykiertoa Saarijärvellä

Juho Hännisen (s. 8.12.1839) muistosanojen mukaan hän "syntyi Saarijärven Kiimasjärven Kolsalla köyhän saunakestin poikana, muita kohosi varakkaaksi talolliseksi säästäväisyydellään ja kovalla työllään, jonka ansaitsemansa talon, Kyyrän vanhuksena sai viettää vanhuuden hiljaiset päivänsä" (Saarijärven Paavo 28.11.1918. Kolsa on asiakirjojen mukaan Summasjärveä ja sen rippikirjan sivulla Juhon isä Johan Isaksson (s. 26.7.1797) on merkitty talolliseksi. Tämä asema ei ollut lopullinen ja ehkä perhe päätyi joksikin ajaksi perheineen asumaan saunaan, ennen siirtymistä saman tilan alaiseen Kotalahden torppaan, jossa Juho asui nelivuotiaana. (Saarijärvi RK 1837-43, 208; 1843-1850, 348)

Kotosalta juoksi hän pienenä poikana ollessaan kerjuumatkalla jo ensi kerran Kyyrässä ja oli sillä matkallaan yhden yön. Se olikin ainoa matka jonka hän kerjäläisenä teki. Hän aivan kuin olisi jo käynyt katsomassa sitä kylää, jossa hän elämästään toisen puolen sai ahertaa ja väsyneen ruumiinsa lepoon nukuttaa, vaikkei hän silloin sitä vielä osannutkaan aavistaa eikä ajatella. 

Kahdeksan vuotiaana hän jo lähti palvelukseen, ensin paimenpojaksi. Ensimmäisessä paimennuspaikassaan hän ei saanut kumminkaan kauan olla, sillä karhu kaatoi talon paimennettavan karjan ja siitä suuttui talon emäntä ja ajoi hänet pois, muka huolimattomana paimenena, syy ei tietenkään hänen ollut, eihän kahdeksanvuotias poikanen mitään karhulle voinut.

Rippikirjoissa Kotalahden torpan väki lähti eri teille vuonna 1858, kun Juhon vanhemmista tuli itsellisiä yhtäälle ja Juhosta renki Äänekosken Myllylään. Palvelusvuoden jälkeen hän siirtyi Hännilän Kuikanlahteen ja palasi vuonna 1861 Myllylään, jonka piian kanssa hän meni naimisiin 4.8.1861. Tässä yhteydessä Juholla on ensimmäistä kertaa sukunimi Hänninen, jota isälleen ei merkitty. Hännilän Kuikanlahdesta löytyi parille sopiva torppa nimeltä Kuikkapuro (RK 1851-60, 144b, 177b, 32a; RK 1860-73, 38, 380, 39)

Yhden vuoden kestinä oltuaan ostivat he Kuikkapuron torpan Saarijärven Hännilän kylästä. Torpan he ostivat velaksi ja maksoi se 250 mk. Mutta torpan velat tulivat lisäksi kaikki heidän maksettavakseen. Niistä he eivät ostaessaan tienneet ja siten tuli heille Kuikkapuro maksamaan 600 mk. Hevonen sitten seurasi kauppaa. Kuikkapurolle muuttaissaan oli heillä omaisuutta lehmä ja rukki, sekä vähän vaatteita. 

Ensimmäisenä kylvöksenä oli viisi litraa ruista. Jo ensimmäisenä vuotena kävi vahinko Kuikkapurolla hävittämässä nuoren, vasta-alkavan torpparin elämää, sillä heiltä kuoli tuo ainoa, velaksi ostettu hevonen. Siitä ei siltä nuoren parin mieli lannistunut. Yrittää täytyi lujemmasti ja tarkkuudella. Usein olivat suola ja leipä vain syötävänään kun Juho Hänninen astui kirveineen ja kuokkineen Kuikkakorpeen, sitä viljelykselle raivaamaan. Kuikkakorpi oli hänen työmaansa, siihen hän miehuudenvoimansa uhrasi. Se tietäisi kertoa suuren osan hänen elämästään, miehen, joka siellä taisteli nälkää vastaan kovalla työllään. Sieltä peri hän nimenkin, joka ei häneltä pois jäänyt. Sillä hänen takiaan sanottiin vielä Kyyrääkin Kuikkakyyräksi. Kuikkapurolle syntyi kolmantena vuotena ainoa lapsi Hilda Maria.

Hilda Maria syntyi 4.3.1863. Hän oli jo naimisissa, kun kahden sukupolven talous muutti Kuikkapurolta Kyyrään. (RK 1873-80, 38; RK 1880-90, 105; RK 1890-1900, 148, 336).

Aherrettuaan 31 vuotta Kuikkapurolla, ostivat Juho ja Maria Hänninen Kyyrän talon 11 tuhannen markan kauppasummalla. Nyt muuttaessaan Kyyrään, oli heillä jo 13 lehmää, hevonen varsoneen ja toistakymmentä lammasta y. m. taloustavaraa. Siis Kuikkakorvessa tehty työ oli maksanut palkkansa. Nyt leveni työalat. Usein nähtiin Juho vielä 11 aikana iltasilla täydessä työssä Kyyrän vainioilla. Kyyrän viljelysalat alkoivat nyt levitä laajemmiksi ja käydä syvempimultaisiksi. Kartanoakin oli uudistettava. Työssään oli hän myöskin aikaansa seuraava. Muun muassa laittoi hän navettarakennuksen uusinta mallia ja oli se melkein ensimmäinen Keski-Suomessa. Paljon kohosi Kyyrä Juho Hännisen toimesta ja työstä. Nyt seisoo Kyyrä hänen ansiostaan vankoilla perustuksillaan, noin 300,000—400,000 markan arvoisena nykyisillä omistajillaan Juho Hännisen tyttären tytöllä Marialla ja hänen miehellään A. W. Kinnusella.

Keski-Suomen Sanomat 27.2.1912

Luonteeltaan oli Juho Hänninen tyytyväinen, leikillinen ja avulias. Hän antoi arvon myöskin muitten esityksille ja pyrinnöille. Yksinään ei hän päättänyt asioistaan. Siksipä nähtiin usein hänen emäntänsä kanssa olevan asioillaan kirkolla ynnä muualla.

Lähes kymmenkunnan vuotta sitten kuoli hänen vaimonsa Maria Hänninen eli Kyyrä, jonka aikana he jo luovuttivat talonsa tyttärensä lapsille ja siis nykyisille omistajille, ruveten itse eläkettä nauttimaan. Vielä vanhanakaan ei hän malttanut olla työstä erossa, se oli hänen ilonsa, että sai työtä tehdä. Juho Hännisessä kuvastui siis täydellisesti Saarijärven Paavon kuva, josta nykyinen nuorisomme saa ottaa osviittaa.

 

maanantai 14. syyskuuta 2026

Torpasta Amerikkaan merkittävän mutkan kautta

Immanuel (Emanuel) Johansson Lindfors syntyi Kauvatsalla 20.12.1852. Isästään tuli sittemmin Kokemäen Kakkulaisten kylän Astalan talon Kuurin torppari. Emanuelin kirjat olivat edelleen Kokemäellä kun hän haki kuulutukset kraatarin tyttären Josefina Stenroosin (s. 20.2.1852) kanssa. Morsian oli kirjoilla Porin maaseurakunnassa Vähä-Rauman kylässä.(RK Kokemäki 1869-1879, 837; Satakunta 30.05.1874).

Vihkikirjauksessa elokuussa 1874 Emanuelia kutsuttiin rengiksi, mutta 2.10.1875 syntyneen esikoisen Josefina Evelinan kastekirjauksessa hän on mallipuuseppä ja puusepäksi häntä kutsutaan myös muiden lasten kasteissa. Ilmeisesti perheen viimeiseksi lapseksi jäi 4.7.1892 syntynyt Niilo Arthur. (RK Porin maasrk 1872-1879, 323; Hiski)

Sanomalehdistä syntyy vaikutelma, että Emanuel ei ollut maan hiljaisia ja pyrki parantamaan asemaansa. Selvää tämä on Satakunnan uutisesta 14.6.1892:
Sahankauppa. Talollinen Maurits Isosavo on myynyt Pomarkun kappelin kirkonkylässä sijaitsevan höyrysahan ja sahaamattomat tukit puuseppä Emanuel Lindfors'ille, Porista, yhteensä 19,150 markan kauppahinnasta. Sahan sai ostaja heti vastaanottaa.

Kolme vuotta aiemmin Pomarkun höyrysahasta oli kirjoitettu, että se oli 

jo monta kovaa kokenut, vaikka se on vasta toisella ikävuodellansa. Monta monituista kertaa sitä rakennettiin ja purettiin, purettiin ja rakennettiin, ennen kuin se tuli käypäkelpoiseksi. vuoden ajan on se käynyt ja sillä ajalla on se jo ehtinyt monta pölkkyä hajoittaa. Mutta nyt se on taaskin rikki. Joulun etuviikolla paikattiin siellä höyrypannua ja aaton aamuna meni taaskin kaikki vesi Höyrypannu siinä on, kuten muinasen akan taivas, joka ei pitänyt vettä enempää, kuin seula. Ja hulivilit kertovat, että sitä paikataan parsineulan ja langan kanssa. — Hihhulit taasen väittävät rikkumisen syyksi sitä, kun se rupiaa pyhäehtoisin käymään. Mutta tuota väitettä ei sovi uskoa, sillä kun ei Jumalalla ole hihhulein kanssa mitään tekemistä, niin mitä Hänellä ja Hänen lepopäivällänsäkään onsahan kanssa tekemistä. — Oikea vika täytyy siis olla siinä, että pannut on huonosta aineesta, taikkapa siinä, että on oppimattomat lämmittäjät ja koneen hoitajat, jotka saattavat turmella hyvätkin kalut. Oli miten oli, mutta kauhean vaarallista on, jos se on pannuin taikka hoitajain vika, että sillä tavoin käytetään sahaa, sillä se saattaa silmänräpäyksessä muuttaa sahan, miehineen päivineen poroksi. Ja ellen väärin muista, on asetuksen kautta kiellettykin pitämästä koulunkäymättömiä koneenhoitajia. D. K. (Lounas 31.12.1889)

Emanuel Lindforsin omistuskausi oli vielä onnettomampi, sillä oikeus päätti syksyllä 1895 ettei hän oikeasti omistanut sahaa.

Päättynyt riitajuttu Tuo pari vuotta kestänyt riita Pomarkun höyrysahan omistusoikeudesta kauppias Emanuel Lindfors'in, Porin kaupungista, ja talollisen Maurits Isosavon välillä on nyt senaatissa päättynyt niin, että konkurssipesä on päässyt voitolle, joten tämä sahalaitos tulee huutokaupalla enimmän maksavalle myytäväksi. viime viikolla piti Lindfors'in laittaa saha käyntiin kesäisen levon jälkeen, ja oli jo työmiehiä sitä varten paikalla, mutta samassa ilmestyi nimismies ja naulasi ovet kiinni. (Satakunta 15.10.1895)

Toisen porilaisen sanomalehden versiosta selviää, että Maurits Isosavo oli paennut velkojaan Amerikkaan ja saha kuului velkojielle (Sanomia Porista 15.10.1895). Mahdollisesti lähtö Atlantin taakse oli innoitteena Emanuelin omalle lähdölle Atlantin taakse.

 Rakastuneet Amerikan matkalla. Maanantaina lokakuun 21 p. läksivät kauppias Emanuel Lindfors, Porista, ja maakauppiaan vaimo Emma Sevonius Pomarkusta, karkumatkalle kaukaiseen "kultalaan", tietysti miehenä ja vaimona, jonkalaista „kaksinnaimista" he jo pitemmän ajan täälläkin elivät, vaikka kummallakin on vielä oikea puolisonsa monen lapsen kanssa elossa. Tämän matkan tarkoituksena lienee vielä lisäksi ollut sekin että hra Lindfors tässä kesällä Mouhijärven käräjillä tuomittiin 1 vuoden ja 4 kuukauden kuritushuone-vankeuteen vääräin todistajain hankkimisesta ja väärästä ilmi-annosta, sekä Emma Sevonius pian alkavilla Noormarkun käräjillä varmaan olisi saanut satikan erään kuitin ja nimen väärentämisestä, joista häntä vastaan oli kanne nostettu. Siellä Amerikassa se on rikollisten paratiisi. (Sanomia Porista 2.11.1895)

Pari tuskin ehti perille, kun suomenkielinen sanomalehti Yhdysvalloissa toisti uutisen. Toisella lehdellä oli lisätietoakin:

Pako luvattomasta elämästä. Useita vuosia salli yhteiskunta maakauppias Emanuel Lindforsin, jolla oli höyrysaha Poomarkussa, pitää vaimonansa maakauppias Sevoniuksen vaimoa. Kun Sevonius tämänlaista elämää tahtoi estää viime syksvnä omassa huoneesaan, syösyi vastapuolue miehen päälle ja nuhteeton aiviomies hakattiin armotta oikein pahanpäiväiseksi. Kun paikkakunnan kirjeenvaihtaja asian todellisuuden sai luotettavilta henkilöilä kuulla, kirjoitti hän siitä Poriin sanomaleheen. Vaan kun Lindfors oli herra, ei sitä julaistu, ia tappelupaikalle tullut lautamies (poliisia ei ollut silloin Poomarkussa, sillä poliisi Herman Juusonen oli juuri kuollut) koki kokonaan peittää asian ja sai kauppias Sevoniuksen jättämään moinen ilkeä työ salaisuuteen. Ja sitte luultavasti pyysivät sanomalehtiäkin vaiti olemaan, sillä useita oli, jotka tuon kauvan vaikuttaneen synnin tahtoivat julkaista. Ja näin niille valta annettiin, kunnes kummallekin siveettömyyden puolisolle kaikki synnin hedelmät alkoivat loistaa ia sahakin seisautettiin, kunes kumpanenkin jätti puolisonsa Suomeen ja läkisivät vapaasti Amerikkaan miehenä ja vaimona. Ja kuten veljeni minulle kirjoittaa, ovat he lokakuun 21 pnä lähteneet sekä tänne tulonsa tehneet siinä väärässä aikeessa, että täällä sitte saavat elää kun Aatami ja Eeva paratiisissa, silloin kun he olivat syöneet kielletystä puusta. (Siirtolainen 24.12.1895)

Emma Maria Kustaantytär (s. 24.1.1870 Nakkila) oli jättänyt Suomeen 6-vuotiaan tyttären ja 4-vuotiaan pojan. Perheen hajoamisesta kertoo rippikirjan merkintä "oleskelee Amerikassa".  (RK Nakkila 1888-97, 289)

sunnuntai 13. syyskuuta 2026

Romukauppias Lindström

Kati Toivainen puolusti äskettäin artikkeliväitöskirjaansa Dirty Work and Green Entrepreneurship : Scrap Business and Waste Material Recycling in 20th-Century Finland. Siihen sisältyvässä artikkelissa One man’s waste is another man’s business: The early scrap business as a predecessor to the later circular econom hän toteaa, että varhaisia jätemetallin välittäjiä on hankala löytää arkistoista.

Yhtä tällaista romukauppiasta muistelee Rudolf Åkerblom kirjan Anteckningar om Helsingfors under 1800-talet. Tre Helsingfors skildrare. Helsingfors i forna tider II. 1958 sivulla 41. Avuliaasti hän antaa sukunimen Lindström ohella osoitteen - Uudenmaankatu 7 - sillä muuten lisätiedon etsiminen olisi lähes mahdotonta. Helsingin kaupunginarkiston kiinteistökortistosta selviää, että kyseisen osoitteen talon osti vuonna 1861 raatihuoneen vahtimestari G. A. Lindström.

Henkikirjassa 1866 (U58b:1761) G. A. Lindströmin titteli on "Kommissions Handlanden" eikä osoitteessa asui muita täysikäisiä miehiä, joilla on on sukunimi Lindström. Osoitekalenterissa 1870-luvulla hänen tittelinsä on uppsyningsman ja henkikirjassa 1877 (U79:1457) tontinomistaja.

Ehkäpä romunvälitys jäi lyhytaikaiseksi toiminnaksi. Åkerblom kirjoitti siitä näin:

Kauppias Lindström, osoitteessa Nylandsgatan 7 — kutsuttu »Kramasche-neuvokseksi», koska hän kävi kauppaa romuraudalla, lumpuilla yms. — otti kesäisin pihallaan vilvoittavan kylvyn suuressa vedellä täytetyssä öljytynnyrissä huuhdotakseen lumpupölyn yltään. Ukko istui kyykyssä tynnyrissä, mutta oli samalla utelias näkemään, kuka pihalle tuli, ja kurkisti tynnyrin reunan yli punanäppyisine pörröpäineen tehden melko huvittavan näyn — kuin Bacchus tynnyrissä. Huutokauppakamarilta huudetuista vanhoista jousista valmistettiin muun muassa koukkuja ja hakasia ulko-oviin, joita myytiin uutena maatalon ukkoseudun väelle. Nämä kapineet näet kokivat näppärän käsittelyn — ne nimittäin kastettiin sulatettuun asfalttilakkaan ja tulivat siten kiiltävän mustiksi — ja niillä oli valtava menekki. Kun romurautaa ja metalleja yleensä oli kertynyt riittävästi, renki kuljetti ne kuormittain rautatieasemalle edelleen toimitettavaksi johonkin maaseudun ruukkiin sulatettavaksi, ja siten se oli lajissaan varsin tuottoisaa liiketoimintaa. 

(Käännös Gemini, parilla korjauksella) 

lauantai 12. syyskuuta 2026

Keskiajasta tutkimusta

Eilen minulla oli ilo osallistua tuttavani Joanna Veinion väitöstilaisuuteen ja kuunnella informatiivista keskustelua. Tutkimuksensa otsikko on Sirpaleinen kuva ja fragmentoitunut konteksti. : Lasimaalausikkunat keskiaikaisen Turun hiippakunnan alueella. Keskiaikaan keskittyminen antaa perinteisen syyn purkaa linkkivarastosta muita keskiaikaa käsitteleviä opinnäytteitä, joita onkin kertynyt jo usemmalta vuodelta. Edellisen listauksen julkaisin lokakuussa 2021.