keskiviikko 22. syyskuuta 2021

Kohtaus Helsingin rautatieasemalla

Tositapauksia-otsikolla Uudessa Suomettaressa 2.3.1887:

Matka-innoissaan puhalteli höyryä veturi, levotonna se kimakalla äänellään kirkasi joskus. Hevonen hevosen perästä lennätti matkustavaa yleisöä rautatien asemalle, joka jo ennestäänkin kiehui ihmisiä täynnä kuin muurahaispesä. Eivät ne sentähden kaikki kumminkaan matkustavia olleet — toiset olivat tuttaviaan ja ystäviään saattamassa, toiset kirjeitä tai kääreitä postiin tuomassa, kolmannet muita katsomassa ja itseään näyttämässä ja neljännet, viidennet... mitä varten lienevät tulleetkaan. Mitä kirjavin näytelmä tarjoutui tässä katsojalle. Siinä sai nähdä muotileijonia kumpaakin sukupuolta, siinä uuden ajan naisia, siinä pöyhkeileviä rahamiehiä, äkkinäisten matkustajain hätäilemistä, maalaisten ällistelemistä ja sanalla sanoen: levotonta elämää täydessä merkityksessään. Eikä siinä ainoastaan saanut nähdä, vaan sai siinä tunteakin — tuuppailemista, tyrkkimistä, varpaille astumista j. n. e. siinä toinen toiselleen kaikessa sovinnossa tarjoili. Mutta mitä hellimpiäkin puolia tässä näytelmässä esiytyi. Kenenkä kynä voisikaan luettavaan muotoon saattaa, mitä nuo ystävälliset kädenpuristukset, suudelmat, niin innokkaat että huulet ovat vaarassa, ja nyökytykset ja liinojen liehutukset oikeastaan sisältävätkään!... Ja mitä lähemmäksi lähtöhetki joutuu, sitä liikuttavampia saa nähdä. Armoton se on tuo rautatienhallitus, kun se ei anna aivan junaan asti saattaa, vaan jo odotussalissa täytyy erota — ellei tee pieneen varkauteen itseään syypääksi ja pujahda mennä muiden mukana!...

Axel Lindahlin valokuva
Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0

Mutta nyt jo alkaa tulevien tulva vähetä. Yksi ja toinen kirjeen tuoja tuolta vielä tulisessa kiireessä juosta hipsasee, melkeinpä sääriltään liikojakin vaatii, jotta perille ennättäisi, ennenkuin postiluukku suljetaan. Muutama matkustajakin vielä tulee ja onneksi se ennättää ostaa piletin, joiden myönti eräiden minutien kuluttua loppuu. Vaan katsos tuonne! Hurjaa vauhtia ajaa vossikka torin ylitse ja pian on hän asemahuoneen edustalla, rouva kärryissään. Tämä, jonka lihavuus todistaa, ettei hän ole turhaan "Jumalan viljaa" käyttänyt, vaan nauttinut sitä vahvistuksekseen, nousee läähättäen kärryistä ja ojentaa ajurille 50 pennin rahan. 

— "Markka minulle tulee", sanoo vossikka niin huonolla ruotsinkielellä kuin olisi hän ainoansa pannut. 

— "Mutta minä en markkaa anna", virkkoi rouva ylenkatseellisesti ja viittasi asemahuoneen ovella seisovaa tavarankantajaa tulemaan sekä itse aikoi ottaa jotakin pientä laukkua kärryjen istuimelta.

— "Ja minä en anna tavaroita, ennenkuin markan saan", sanoi vossikka kiivaasti, hypäten kuskilaudaltaan alas ja itsepintaisesti estäen sekä rouvan että kantomiehen tavaroita kärryistä saamasta. 

— "Mutta 50 penniä on taksa", tiuskasi rouva. 

— "Niin, — vaan te seisotitte välillä, kun kävitte puodissa, ja sentähden minun tulee saada markka." "Älkää lähestykö, lisäsi hän, kun rouva yritteli kampsujaan hamuilla. 

Nyt pääsi rouvan kieli valloilleen ja selvään kuului, ettei se ensi kertaa irti ollut. Taivas sitä sanojen runsautta! Mutta luultavasti tämä oli leikkiä sen suhteen, mitä hän esim. kyökissä kotonaan "saa suullaan aikaan". Kuuli se vossikka-parka nyt kunniansa! Jo siihen alkoi katupoikiakin y. m. asemalla olevaa yleisöä keräytyä, päästellen itsekukin sanasutkauksiaan lisäksi. Muuan hyväntahtoinen kantomies juoksi asemahuoneesta ja sanoi: "Maksakaa markka, rouva, ja joutukaa ostamaan piletti. Ainoastaan muutaman silmänräpäyksen ajan saa niitä enää ostaa." 

— "En maksa, en maksa kiusallakaan! Vai niin minua nylkisivät! Missä on polisi? Hakekaa polisi!" 

Kun ei kukaan näyttänyt polisin hakemiseen halukkaalta, eikä polisia näkynyt missään — ne olivat näet menneet perongille kävelemään, ikäänkuin muille olisivat tahtoneet sanoa: pääsemmepäs sitä me! — lähti rouva juosta lönkkäsemään asemahuoneesen ja huusi mennessään: "Polisi, polisi!" 

Hetkisen kuluttua hän siellä palasi, polisi muassaan.

Nyt syntyi ankara käräjöiminen, jonka loppujen loppu oli se, että rouvan piti maksaa vossikalle 50 penniä lisää, koska hän oli välillä seisottanut. Vihaisena hän sen vossikalle viskasi, joka huolettomasti pisti rahan avaraan taskuunsa. Nyt ryntäsi rouva pilettiluukulle. Mutta taivahan tasakäpälä! Luukku on kiinni ja myöjä on mennyt hyvällä mielellä pois, kun mokomasta kiireestä on päässyt. Mitäs nyt tehdä! "Tuokaa tavara vaunuun, minä maksan piletistä siellä vaikka viisinkertaisen hinnan", huusi rouva ja juosta lönkkäsi perongille. 

Mutta kun onnettomuuksia rupeaa tulemaan, niin niitä tulee monta peräkkäin — on totuus, joka taasenkin toteutui. Juuri kuin rouva pääsi perongille, puhalsi konduktöri pilliinsä ja juna läksi kiitämään matkaansa. 

Rouvan tila on paremmin arvattu kuin kerrottu... Jos olisimme kylänkelloja, voisimme lisätä, että hän huomispäivänä matkustaessaan sai huonolla ajopelillä matkustaa rautatieltä kotiinsa, kun sitä vastoin eilen oma miehensä oli tullut häntä vastaan kotipaikan pysäkille. Sen lisäksi vielä mies häntä kelpolailla torui. 

Niin, — vihaisena ja tuskastumisesta läähöittävänä palasi rouva kortteeriinsa takaisin huomiseen asti, jolloin hän, kuten jo sanottiin, matkusti. Mainitsemattakin lukija arvannee, ettei hän samalla vossikalla enää ajanut, jolla oli tullut. Päivänsä oli Helsingissä ijankaikkisuuden pituinen ja yönsä uneton — ja kaikki nämä rettelöt teki 50 penniä! Niin, — tarkkuuskaan ei ole hyvä, kun se ei ole paikallaan!

tiistai 21. syyskuuta 2021

Muistojen ja ansioluettelon ero

 

Kirjassa Muistikuvia I (1945) julkaistiin Jaakko Forsmanin kirjoitus Kaksi isoisää ja heidän perheensä. Ensimmäisenä sai esittelyn äitinsä isä nimismies Jean Alander.

Hän oli syntynyt v. 1814 Urjalassa tilanvuokraajan poikana ja oli saanut jonkin verran koulusivistystä. Ukko itse kertoi, että puuttui muka vain 17 "plootua", jotta hän olisi voinut jatkaa opintojaan ja tulla papiksi. [...] En tiedä, mitä tietä kulkien hän sitten verraten nuorena noin v:n 1840 paikkeilla pääsi Hämeenkyrön nimismieheksi pysyen tässä virassa 1880-luvulle asti.

Kurkkaus Geniin kertoo Alanderin elämän alusta jo enemmän. Isänsä oli Urjalassa Allin rusthollari vuodet 1811-1827 ja tilan myytyään muutti perheineen Hämeenkyröön. Sen rippikirjassa (1823-30 s. 93) Jean (eli arkisemmin Johan) on merkitty koululaiseksi (scholaris). Rippikirjoja seuraten isä on pian itsellinen, joten "tilanvuokraaja" johtaa ajatukset väärään suuntaan.

Kiitos Googlen Jeanin koulutuksesta ja uran alkuun pääsystä saadaan lisää tietoa. Haku nimittäin tarttui Kansallisarkiston digitoimaan ansioluetteloon. Siitä selviää, että Jean käynyt Hämeenlinnan triviaalikoulua. Sitten hän oli "seurannut tuomaria käräjillä" (jonkinlaisena apulaisena?) ja sai ensimmäisen varsinaisen paikan ylimääräisenä kanslistina Turun maaherran luona kesäkuussa 1836. Ilmeisesti hän oli tehnyt hyvän vaikutuksen, sillä jo maaliskuussa 1838 Jean sai nimityksen Ruoveden nimismieheksi. Nimitys Hämeenkyröön tehtiin tammikuussa 1841. Tyttärenpoika ei tainnut tietää tai muistaa, että Jean Alander sai heinäkuussa 1857 pronssisen muistomitalin Krimin sodan takia.

Mutta kirkonkirjat ja ansioluettelo, eivät voi kertoa sitä mitä muistot:

Oikeastaan ukko Jean kuitenkin oli hyväntahtoinen ja ennen kaikkea vieraanvarainen mies. Tuttavat, jotka kulkivat Aspnäsin ohi, harvoin malttoivat olla poikkeamatta tähän taloon, jonka isäntä aina ystävällisellä hymyllä otti vieraansa vastaan. Rikkautta ja ylellisyyttä ei talossa näkynyt, mutta siellä oli aina vuode vieraan käytettävissä ja hyvää ruokaa runsaasti. Muuten tähän aikaan elettiin niin sanoakseni paraimmassa "totikaudessa". Ei ainoastaan vieraille tarjottu totia, isäntä itse joi joka ilta määrätyt totilasinsa. Tavallisesta yksinkertaisuudesta olivat poikkeuksena vain parina, kolmena merkkipäivänä pidetyt kemut, joissa pöydät notkuivat ruoista ja juomista. 

(Yllätyksekseni Forsmanin tieto isoäidistään "Karin Eklund, muistaakseni luutnantintytär Uudestakaupungista. Hänen sukunsa oli tietääkseni peräisin ruotsinkieliseltä Uudeltamaalta." pitää ainakin alkupuolelta Kalannin kastelistojen perusteella paikkansa. 

Pari kirkonkirjaa tarkistaen Karinin äiti oli syntynyt 10.5.1783 Vehmaalla rushollarin tyttäreksi. Isä Carl Gustaf Eklund oli syntynyt vuonna 1775. Wirilanderin virkataloluettelon perusteella hän oli tullut Porin läänin jalkaväkirykmentin ratsutilapataljoonan varusmestariksi alkuvuodesta 1802 ja näin päätynyt asumaan Kalannin Paulahden Vapolaa, joka oli virkatalonsa. Miten hän hyppäsi luutnantiksi Suomen sodan jälkeen on mysteeri samoin kuin taustansa. Kalannin rippikirjan mukaan hän tuli Vehmaalta.)

maanantai 20. syyskuuta 2021

Menneen kesän kuvia

Tietokonetta siivotessani löysin promon Browse over one million newly digitized images from Yale’s Beinecke Library. Sen siirtämistä paikasta toiseen järkevämpää oli testata tarjottua aineistoa tutulla kokeella eli sanalla Finland. Tuloksia oli kolmisenkymmentä, enimmäkseen karttoja 1600-luvulta 1900-luvulle.

Ryhmään muut kuului Romanov Collectionin Album 2 ajoituksella 1912-13. Haku tarttui siihen, sillä valokuva-albumin kaksi sivua oli nimetty "Ashore, in Finland" & "The rock shore of Finland". Oheiset kuvat näistä.

Siinä, että keisarillinen perhe (tms.) rantautui Suomeen, ei tietenkään ole mitään kummasteltavaa. Joten ryhdyin huvin ja opin vuoksi selvittämään, kuinka hyvin voin ymmärtää kuvien kontekstia verkkoarkistossa olevan tiedon varassa.

Vasta tarkemmin katsottuna ja kuvat jo "sivuilta" leikeltyäni huomasin, että ne oli digitoitu ja nimetty myös erikseen. Albumin ekat kuvat oli ajoitettu vuoteen 1909, miksi albumilla oli myöhäisemmät vuodet?

Albumin toisella sivulla "Ashore, in Finland" on kuvat "Admiral Niloff and the Emperor", "Officers of the Standart", "Nicholas with one of his daughters and officers", "Nicholas with one of his daughters and officers", "Nicholas and one of his daughters", "Nicholas with Olga and officers Rodionov and Woronoff", "Officers with one of the Grand Duchesses", "Prince Waldemar of Prussia, cousin of the children" ja  "Arseniev".

Kolmannella sivulla "The rock shore of Finland" on kuvat "The Emperor", "Officers with Anna Vyrubova and Tatiana", "Olga reading on the beach", "Anna Vyrubova", "Nicholas on the tennis court", "Alexis with his nurse, Alexandra Tegleva (future wife of Pûna Gilliard)", "Arseniev and Anna Vyrubova", "Anna Vyrubova and Ira B." ja "On the Standart".

Seuraavalla sivulla on kuvia alukselta Standardt, jonne saapuu Ruotsin kuningas Gustav ja kuningatar Maud. Eli itse albumin kohdalla kryptiseltä vaikuttanut kuvaus "Prince Valdemar of Prussia, the King and Queen of Sweden, the centenary of the Battle of Borodino, visit to Sarov, Spala (Poland). For a detailed listing, see the Finding Aid Appendix." avautuu. Ilmeisesti kyse on kuvien tunnistetuista konteksteista. 

Mutta ovatko kuvat vuodelta 1909 vai 1912? Fuskukurkkaus Kansalliskirjaston digitointeihin kertoo keisarin kesäkuussa 1909 käynnistyneestä Euroopan matkasta, jonka ensimmäinen varsinainen pysähdys oli Tukholmassa. Borodinon taistelun satavuotispäivä oli tietenkin 1912. Tarkistushaku tuotti kuninkaan ja keisarin "ehdottomasti yksityisen" kohtauksen Viipurin edustalla 23.7.1912. Rantakuvat ovat siis todennäköisesti Pietarin ja Viipurin väliltä ja kesältä 1912. Niitä ei nimittäin seuraa mitään kuvia viralliselta Ruotsin vierailulta.

Takaisin Yalen digiarkistoon. Siirtymällä kokoelmasivulle selviää, että kyseessä on yksi kuudesta keisarillisen perheen valokuva-albumista, joiden provinienssista jää pitkä pätkä epäselväksi, sillä tiedossa on vain viimeinen omistaja ennen tätä kokoelmaa.

Detskuja puuttuu ja ajoituksessa on epävarmuutta, mutta verrattuna moneen muuhun verkkoarkistoon metatietoa on paljon. Selviää jopa kuka oli selvittänyt albumi 2:n henkilöt: "These identifications were provided by Marilyn P. Swezey as part of her research for The Romanov family album (New York: Vendome Press, 1982). They have not otherwise been verified by the library. Additional corrections added 2004." Esimerkillistä!

sunnuntai 19. syyskuuta 2021

Kauppoja Turun tiellä 1880-luvulla (2/2)

Eilen luvatun mukaisesti vuorossa Tångin kauppa, jota pyöritti Richard Constantin Tång lehtitietojen perusteella viimeistään vuoden 1882 lopusta Etu-Töölön Fjälldalin huvila-alueella. Nykykäsityksellä kauppa sijaitsi nykyisen Kansallismuseon lähellä suunnilleen Museo- ja Aurorankadun kulmassa.

Signe Branderin kuva Tångin kaupasta 1908
Helsingin kaupunginmuseo. CC BY

Kaupanpidosta on joitakin jälkiä lehdissä, mutta päälähde on Asmo Alhon & Uljas Rauanheimon kirja Helsinki ennen meitä. Vanhojen kuvien kertomaa. Toinen, uusittu painos. (1962, s. 218). Siinä julkaistiin muistitietoa espoolaiselta, joka oli nuorena miehenä ollut tilanomistajaisäntänsä "kaupunkikuski" ja näin ollen käynyt säännöllisesti Tångin kaupassa.

Monella 'kaupunginkuskilla' oli tietyt ostajansa Tallgrenin huviloilla ja Sokeritehtaanmäellä. Siellä he voivat tyhjentää peruna- ja maitokuormansa, kun sen sijaan muut ajoivat kaupungin torille tai tiheästi asuttujen talojen pihoihin, joissa myöskin saatiin kauppaa vapaasti tehdä. Mutta kapan tai puntarin tarvitsijoilla oli harvoin näitä kauppavälineitä mukanaan, minkä vuoksi ne lainattiin myymälöistä ja enin käytettyjä lainapaikkoja oli juuri Tångin liike. Sitä varten sinne poikettiin aamulla, saatiin sekä kappa että puntari ja samalla aamuryyppy eli morgnari vatsaan ja sikari suuhun. 

Tångin kauppa oikealla ja taustalla Tallgrenin villat vuoden 1900 paikkeilla.
Helsingin kaupunginmuseo, CC BY

R. C. Tångin myymälää pidettiin suurena kauppatalona 1880-90-luvuilla. Suurella pihamaalla oli hyvin tilaa sadalle hevoselle ja sen lisäksi oli pitkämatkalaisten hevosia ja kuormia varten suuria vajoja. Tavallisesti he tulivat illalla yöksi mennäkseen seuraavana aamuna torille. Tällaisten maalaisten käytettävänä oli majatupa Tallgrenin villan kellarikerroksessa. Sinne ukot mielellään kömpivät kuivailemaan kastuneita vaatteitaan, syömään hyvin varustetusta eväsvakastaan limppua ja silavaa ja ryyppäämään palanpaineeksi pullollisen, pari olutta. Ilma oli siellä luonnollisesti tunkkaista ja täynnä mahorkan ja venäjänlehden savua, märkien vaatteitten ja hien tuoksuja ja ruoajätteitten lemua. Mutta siellä oli pitkän matkan jälkeen himmeän öljylampun kajossa kodikasta ja lämmintä ja sai juttutoverin, jos sellaista halusi, mutta sai kömpiä häiriintymättä pahnoillekin, jos niin halusi. 

Tångin kauppa Läntisen viertotien varressa.
Taustalla Tallgrenin villat
Helsingin kaupunginmuseo, CC-BY 

Tilaa Tångin myymälässä ja varastossa ei ollut niinkään vähän, mutta matalat holvit ja paksut tiilipilarit saivat ne vaikuttamaan ahtailta. Kaikki nurkat ja sopet olivat pakaten täynnä kaikenlaisia tavaroita ostajain mukavasti katseltavina ja tutkittavina - sekä ammattivarkaitten ulottuvilla. Mutta harvoin puhuttiin varkauksista, eikä koskaan, että maalaiset olisivat niitä tehneet... Erityinen myymälän tai kellarin osasto oli varattu yksinomaan alkoholitavaroille, erilaisille viineille, punssille, 'holipompelille' ym. Useita kymmeniä tynnyreitä, joissa oli  laskuhanat, oli pitkin seinänviertä, ja sitäpaitsi oli eräitä juomia valmiiksi pullotettuina. Kun tuttuja tai vakinaisia asiakkaita maaseudulta tuli aamusella lainaamaan kappaa tai muuta mittaa, ei ollut ensinkään tavatonta, että tutuimmat ilman muuta menivät viiniosastoon ja täyttivät lasinsa siitä tynnyristä, jonka katsoivat parhaaksi. Torilta palatessa tehtiin ostokset ja silloin voitiin taas tarjota lasi viiniä kaupanpäällisiksi sille, joka halusi.

Hbl 12.11.1927
Kaija Hackzellin kirjasta Viertotietä itään ja länteen (1988, 216-217) selviää, että puinen kaupparakennus katosi, kun Tång rakennutti samalle paikalle edelleen olemassa olevan kivirakennuksen, jossa hän asui ilmeisesti loppuelämänsä. Hyvin lyhyen muistokirjoituksen mukaan kauppa toimi Töölössä vuodet 1879-1914 (Svenska Pressen 14.11.1927).

lauantai 18. syyskuuta 2021

Kauppoja Turun tiellä 1880-luvulla (1/2)

Läheskään kaikista kauppaliikkeistä ei ole säilynyt tietoa, mutta Helsinkiin vievältä Turuntieltä muistetaan muutama 1880-luvulta. 

Ensiksi mainitun rakennus on dokumentoitu juuri ennen purkamista ylläolevaan piirrokseen, joka julkaistiin Ilta-Sanomissa 23.3.1936. Jostain syystä paikkaan viitataan vanhentuneella osoitteella Turuntie 26, joka parhaan järkeni, karttojen vertailun ja rakennustietojen perusteella on nykyään Mannerheimintie 52, Kivelänkadun kulmassa, hotellialueen (eli entisen Tykistöpihan) pohjoispuolella. 

Ilta-Sanomien toimittaja oli saanut ääneen 72-vuotiaan työmiehen E. H., joka oli ollut kaupassa palveluksessa "vähän yli puoli vuosisataa sitten" eli ilmeisesti 1880-luvun alussa. Tuolloin se oli

puolalaissyntyisen venäläisen Joseph Schinderin kauppa. Siinä myytiin kaikkea, mitä maalaiset siihen aikaan tarvitsivat, sillä liikkeen asiakkaina olivat etupäässä ja melkein yksinomaan maalaiset, jotka saapuivat Turun tietä myöten kaupunkiin Nurmijärveltä, Pusulasta, Vihdistä, Lopelta y.m. pitäjistä. Liikkeen monipuolisuuden arvaa siitäkin, kun asiakkaille myytiin muiden tavaroiden ohella olutta ja rommia, vieläpä salassa viinaakin, jonka myynti oli luvatonta.

Etunimeä Joseph  sanomalehdet eivät vahvista, mutta Hufvudstadsbladetin ilmoituksessa 31.8.1886 kahvia myy kauppias H. S. Schinder huvilassa "Walo & Nygård". Nygård sopii edellä mainittuun sijaintiin. Pari vuotta myöhemmin osoitekalenterista käy ilmi, että H. S. on leskirouva. Vasta tämän jälkeen lehtiin ilmaantuu Josef Schinder, joka sukunimekseen Schönholtz (Hbl 28.12.1892). Tämä kuitenkin vaikuttaa Jokioisilla, mikä jättää henkilösidokset tentatiiviseksi. Jatketaan siis muistitiedon lainausta:

Miten siihen aikaan maalaisia töölöläisessä liikkeessä kohdeltiin? Hyvinhän heidät vastaanotettiin, oikein vanhan tavan mukaisesti. Heitä varten oli »majatupa» pihan puolella, sillä asiakkaat olivat tavallisesti kaupungissa yötä. Majatupaan mahtui 15-20 miestä, tiukkaa tehden enemmänkin. Lukollinen liiteri oli talon puolesta kuormille ja talli hevosille, niin että kyllä siihen aikaan »kundeista» pidettiin paljon parempaa huolta kuin nykyään.

Lisäksi

Hyvin tunnettu kauppias Turuntien varrella oli puoli vuosisataa sitten »Mäntykuningas», vaikka kertoja ei muistanutkaan sen paikkaa tarkasti määritellä. »Mäntykuningas» oli kotoisin Nurmijärveltä ja muistaakseni nimeltään Malmström. Hänelläkin oli majatupa, johon hän koetti houkutella maalaisia.

Nykyisellä tavalla puhuen, hän siis mainosti liikettään. Lieneekö se ollut muuten nykyisen mainostuksen tapaista ? Hänellä oli liukaskielinen kauppaapulainen, joka Turuntiellä ryhtyi puheisiin maalta kuormineen saapuvien isäntien kanssa. Hän ylisti Mäntykuninkaan kauppaliikkeen maasta taivaaseen ja kehui sen erinomaista majatupaa. »Raanvahditkin» käveli yöllä talon puolesta kartanolla ja vartioivat maalaisten tavaroita sekä kuormia.

Mutta tässä kehumisessa ei ollut suurta perää, sillä majatupa oli oikea pesä ja viinakin kalkkiviinaa . ..

"Puodit muuten avattiin tähän aikaan jo kello 6 aamulla ja usein ne olivat auki vielä kymmenenkin aikaan illalla, niin että kyllä kaikki ehtivät ostoksensa tehdä." Kertoja E. H. muisti myös kahvimainoksessa mainitun Tångin kaupan, josta jatketaan huomenna.

perjantai 17. syyskuuta 2021

Puolitoista totuutta Brita Lisasta

Tekla Hultinin kirja Taistelun mies. Piirteitä Jonas Castrénin elämästä ja toiminnasta (1927) ei sisällä alaviitteitä ja käytetyt (muisti?)tietolähteet jäävät monessa kohtaa hämäriksi. Se, että Castrénin vanhemmat menivät naimisiin vuonna 1844, on vahvistettavissa Kotivuoren ylioppilasmatrikkelista. Siellä ei näy vuotta 1847, jolloin Hultinin mukaan Zakris Castrén määrättiin "Pyhäjärven seurakunnan kappalaisen Jonas Laguksen apulaiseksi" (s. 11), mutta eiköhän tämäkin pidä paikkansa. 

Oulun läänin Pyhäjärven rippikirjoja pidettiin tähän aikaan tapaan, joka ei ole kovin yleinen. Rippikirjassa 1848-1854 on sivulla 252 molemmat pappisperheet, mutta ei mitään palvelusväkeä. Palvelusväki on merkitty sukunimensä mukaisesti aakkosiin aivan kirjan loppuun, eikä isäntäväestään ole mitään merkkiä. Tämä oli tietenkin hyvin työekonominen ratkaisu, kun piiat ja rengit saattoivat vaihtaa asuinpaikkaa vuosittain. Samaa mallia on käytetty rippikirjassa 1855-62, jossa papit perheineen ovat sivulla 350 ja palvelusväki toisessa niteessä. Laguksen kuoltua Castrén jatkoi vielä samaa mallia rippikirjassa 1865-74, jonka sivulle 360 merkittiin kuolemansa 24.4.1868.

Jonas Castrén 1860-luvulla
Kuva: C. Mazer,
Museovirasto
CC BY 4.0
On siis mahdotonta verifioida Hultinin kuvausta

"Miehensä eläessä rouva Castrén oli sairaalloisuuden vuoksi pitkät ajat vuoteen omana kykenemättä hoitamaan talouttaan. Uskottu palvelija Briitta-Liisa eli Gamlu (Vanhus), joksi häntä perheessä nimitettiin, oli silloin se, jolla tosiasiallisesti sisätaloudessa oli määräysvalta ja emännyys pappilassa. Ja entisajan tunnollisuudella hän tehtävänsä täytti." (s. 15) "Kun aika sitten tuli jatkaa opintoja varsinaisessa oppikoulussa, lähetettiin Jonas syksyllä v. 1862 uskotun Briitta-Liisan hoivissa ensin Kuopioon ja myöhemmin Ouluun." (s. 18)

Piika nimeltä Brita Lisa Castréneilla oli vuonna 1850, sillä hänet mainitaan Jonas-pojan hoitajana  Laguksen kirjeissä, joiden pääasiana on Leontine Castrénin sairaus (tämä ja tuo). Hultin jatkaa: 

Kun rouva Castrénin, leskeksi jäätyään ja armovuosien päätyttyä, oli jätettävä pappila, seurasi Briitta-Liisa uskollisesti hänen mukanaan uuteen kotiin Mustanniemen tilalle, jossa yhtä itsevaltiaana, mutta myös yhtä väsymättömällä alttiuudella uhrasi voimansa talon ja perheen hyväksi. (s. 15) 

Castrénin seuraaja siirsi seurakunnan kirjanpidon osin tavanomaisempaan muotoon. Brita Lisa Henrinkintytär Vänni (s. 9.12.1824) on ensin rippikirjan 1875-84 aakkostetun osan sivulla 180, mutta myöhemmin Castrénin lesken kanssa samalla sivulla 212. Brita Lisa oli ilmaantunut ehtoollismerkintöjen perusteella edellisen rippikirjan 1865-74 aakkostettuun osioon vuonna 1868. Mitään aikaisempia merkintöjä elämästään ei ole löytynyt, mutta ei myöskään toista ehdokasta. Joka tapauksessa tämä nainen kuuluu Hultinin kuvaukseen lesken elämästä:

Mustassaniemessä hän vietti elämänsä raskaimmat vuodet, minkä vuoksi hän usein nimitti sitä "Murheniemekseen". Siellä hän sai kokea kaikki yksinäisen leskivaimon vaikeudet: leipähuolet, rahahuolet, perhehuolet. [...] Mikä talosta suinkin liikeni, käytettiin poikien kasvatukseen ja avustukseen. Niin kauan kuin pojat kesäisin asuivat kotona ja tilan hoidossa avustivat äitiään, joka heidän neuvostaan oli ryhtynyt siihen aikaan suurenpuoleiseen suonviljelykseen, menetteli kuitenkin elämä.(s. 15)

Rippikirjassa 1881-1890 s. 219 Mustaniemessä (vir. Niemelä) olivat kirjoilla vielä kaikki kolme poikaa, mutta tällähän ei tietenkään tarvitse olla mitään tekemistä heidän varsinaisen olinpaikkansa kanssa. Brita Lisa Henrinkintytär Vännille on merkitty tieto avioliitosta 30.6.1881 leski-isäntä Hiski Aatonpoika Kauralan kanssa. Tätä seurasi siirtymisensä ainakin rippikirjassa uudelle tilalle (s. 77), jossa hän kuoli 19.10.1900 (RK 1881-1890 s. 126, 1891-1900 s. 94). Tekla Hultin antaa tästä avioliitostakin erilaisen kuvan:

Vanhoilla päivillään "Gamlu" meni naimisiin hankkiaksensa rouvallensa isäntärengin, mutta kun tämä tarkoitus ei onnistunut, palasi hän entiselleen rakkaan rouvansa luo. (s. 15) 

Kuitenkin Hultinin mukaan leskirouva myi Mustanniemen vuonna 1883 (s. 16) eli entisyyttä ei ollut kauaa jäljellä.

torstai 16. syyskuuta 2021

Kukolan rusthollarin maitokauppa Turussa

Kuokkamies, jonka muistelmia Sellainen laitos Huhkon tienhaarassa ja Turun Siirappi-jumaliset 1830-luvulla olen jo aiemmin jakanut, kertoi Sanomissa Turusta 9.2.1866, että

Likempanä Naantalia on "Kukolan" rustholli tunnettu hyvastä piimästänsä. Erittäinkin muutama vuosi takaperin oli se hyvinki peräänkysyttyä tavarata Turussa. Pyysivät kerran isännän vissinä määräpäivinä tuomaan piimänsä paatilla Turun jokea myöden koulun kohdalle. 

Isäntä kuitenkin keksi paremman keinon, jolla tulostansa muillakin päivillä antoi tiedon. Ompellutti nimittäin valkoisen jäniksen-nahan sille paikalle vaatteihinsa, minne vaimot tavallisesti ensiksi silmänsä heittävät. Tässä puvussa tulee hän taas piimälastinsa kanssa ja antaa piikan yksin soutaa, jolloin hän nostelee housujansa, niin tavon näyttäen riemullista tuloansa. "Matamit" kahden puolin jokea, tämän tunnetun merkin nähtyänsä kiiruhtnvat maalle-meno-paikalle kauppaa tekemään, joka kävikin kuin tanssi. 

Koska ukko huomasi piimänsä tulisesti menevän kaupaksi, niin koetti hän keksiä neuvoja tavaraansa jollakulla keinolla enentää. Lehmät kotona eivät kuitenkaan liioin heruneet, jonka tähden hänen täytyi ruveta jokivettä lisäksi käyttämän. Tämän juonin huomasi viimein kauppaneuvos T. vainaja ikkunastansa, josta päätti piimän-myyjää myös rangaista. Meni siis trenkinensä varustettuna säkillä rantaan, käskein Kukolaa mittaamaan 10 kannua piimää muossaan olevaan säkkiin. K. ei ensin tahtonut tavaratansa näin tavattomaan astiaan mitata, mutta kun kauppaneuvos vakuutti sen maksavansa, niin suosti K. viimein tähän. Koska piimä oli mitattu ja rahat maksetut käski kauppaneuvos trenkin aikalailla huimia talonpoikaa ympäri korvia piimäsäkin kanssa. Trenki ei täyttänyt käskyänsä kavalasti, vaan hosui Kukolaa niin että silmät leiskui ja ettei enää valkosta jäneksen nahkaa voitu selittää piimään sokastuista vaatteista. Näin on asiat Kuokkamiehelle kerrotut, joita hän ei kuitenkaan uskalla todeksi taata.

Eli maitoakaan ei viety aivan torille asti, joten vastaa kaupunkien ruokakauppaa kaupungeissa 1800-luvun puolivälissä

Kuva on näyttökaappaus Turku Åbo 1827-mallinnuksesta.