maanantai 1. kesäkuuta 2026

Erään elinkautisen vangin elämäkerta: Lapsuus

Sanomia Turusta julkaisi 22.5, 25.5 ja 3.6.1880 kirjoituksen Erään elinkautisen vangin elämäkerta, joka oli lähettäjänsä mielestä "sopiva joutumaan monen kansalaisen luettavaksi". Valitettavasti lähettäjä ei kertonut mitään itsestään tai siitä, miten elämäkerta oli päätynyt käsiinsä. Siitä lainattu teksti alkaa

Syntynyt olen Oulun läänissä Muhoksen pitäjässä toukokuun 18 p. 1843. Vanhempani olivat varalliset talonomistajat. Huonon elämän tähden menetti isäni maallisen tavaransa ja äiti otti hänestä eron ja vei minun myötänsä.

Näissä tiedoissa elämäkerran kirjoittaja tai sanelija Petter Johansson Tuppurainen on ollut rehellinen ja tarkka ensimmäisessä kuudessa sanassa. Hän syntyi Muhoksen kirkonkirjojen mukaan 28.5.1843. Isänsä Johan Henriksson Tuppurainen (s. 2.1.1814) oli talollisen poika mennessään 10.10.1838 naimisiin Valborg Johansdotter Vainikaisen (s. 13.3.1811) kanssa, mutta Petterin kastemerkinnässä tittelinään on renki ja perhe on koko lapsuutensa rippikirjoissa tilattomien sivuilla (1840-1846, 619; 1847-1853, 640; 1853-1862, 663; 1861–1879, 1014). 

Vaikka rippikirjoissa perhe näyttää yhtenäiseltä on täysin mahdollista, että Petterin vanhemmat käytännössä erosivat. Tähän viittaa myös se, että Petter jäi perheen kuopukseksi. Åidiltään saamastaan kasvatuksesta hän kirjoittaa näin:

Kun hän oli ahkera käsityön tekiä ei ollut meillä mitään puutetta ja isältäkin saatu apu vain lisäsi toimeentuloamme. Mutta ei hän taitanut istuttaa minuun, mitä häneltä itseltä puuttui, totista Jumalan tuntoa ja pelkoa. Hän tosin opetti minun lukemaan kirjaa sisältä ja ulkoa, mutta siinä olikin myös kaikki. Tarpeessa olisi luulteni se, että lapsen ymmärrystä kehitetään käsittämään, mitä hän lukee, oppiaksensa tuntemaan, mitä Jumala meiltä tahtoo, ja tietämään, että hän on meidän rakas isämme ja suurempi, kuin maallinen isämme. Meidän kaikkein, jotka olemme taivaallisen isän lapsia, tulisi tietää, ettemme voi hänen silmäinsä edestä peittää vähintäkään pahaa tekoa salaisimmassakaan loukossa. 

Tätä mainitsen juuri sentähden, että tämä olikin valitettavin puute minun kasvatuksessani, olipa peräti oikiasta suunnasta poikkeevainenkin. Kun äitini teki käsitöitä taloin tyttärille ja emännille, niin hän pani minun, siihen ikään tultuani, viemään niitä teettäjille, mutta salaa lasten vanhempain ja taloin isäntäin tietämättä ja näkemättä. Ja tämä oli hirvittävä ja kauhistava esimerkki, josta minä opin äitiltäni ottamaan salaa sitä ja tätä, ja myymään halvasta hinnasta, rahaa saadakseni. Nämät rahat panin kaikellaiseen turhuuteen ja semmenkin korttipeli oli tullut minulle suuremmaksi tarvekaluksi. Tosin sain kelpo selkäsaunan, koska äitini huomasi, että olin jotain varastanut häneltä, mutta siinä olikin kaikki. 

sunnuntai 31. toukokuuta 2026

"Jonkun vuoden uutterasti luettuansa, pääsi yli-oppilaiseksi"

 Kirjasesta Hyvää tarkoittavia varoituksia Viinaa vastaan sekä Kertomus juopomuksen onnettomista seurauksista, muutamissa totisissa tapauksissa esiin asetettuja (Lukemisia Kansalle 95) painettiin "Uusi, lisätty painos" Turussa 1859. En pystynyt verifioimaan "totisia tapauksia", mutta luotan vaihteeksi kirjoittajan rehellisyyteen. Jos keksit tavan saada kiinni alkoholin väärinkäyttäjäksi kuvatun identiteetistä, kommentti olisi kiva lukea.

Muutamia vuosia takaperin eli eräässä Suomen maan, B. nimisessä, kaupungissa köyhä mutta rehellinen käsityöläinen eli hantvärkkäri, jonka monein lasten seassa oli poika, joka erinomaisella halullansa ja taipuvaisuudellansa kirjan lukemiseen etenkin näytti itsensä oivakunnolliseksi. Alituisesta ja ahkerasta rukouksestansa panivat vanhemmat hänen kouluun, josta tuli se, että hän, jonkun vuoden uutterasti luettuansa, pääsi yli-oppilaiseksi (tutentiksi). Huokeasti on ajateltava, mikä ilojuhla se oli äidille, koska hän kuuli hänen saarnaavan kaupunkin kirkossa. Hellä äiti katsoi itseänsä yltäkyllin palkituksi niistä unettomista öistä, joina hän oli oman levähyksensä hylännyt rakastetun poikansa tulevan parhaan puolesta. 

Mutta Fredrikki — se oli tämän nuorukaisen nimi — joutui pahojen kumppanien seuraan, jotka viinaa rakastivat. Kaikkiin niihin muistutuksiin ja varoituksiin, joita hän vanhemmiltansa sai, luopumaan tästä pahasta ja irstaisesta seurasta, vastasi hän aina itsehensä luottamisella: ”ei yhtään vaaraa — kyllämähän eteeni katson.” 

Mutta vaara oli kuitenkin suurempi ja lähempänä, kuin hän itse uskoikaan. Jokapäiväisestä tottumisesta viinan ja muiden väkeväin juotavien nautitsemiseen, kääntyi hän vihdoin oikeaksi juopoksi. Monenlaisissa vaiheissa ja seikoissa elämätänsä vietettyä ja vanhempainsa jo murheella alas hautaan mentyä, otti hän värvinkin, tuli sotamieheksi, karkasi palveluksesta, saavutettiin (saatiin kiini) ja ylönantoi henkensä, kärsiessänsä sitä rangaistusta, johon hän sota-oikeudelta oli karkaamisesta tuomittu. Niin tuli tämä paljon toivoa itsestänsä antava nuorukainen, joka aikaa myöten olisi voinut nousta suureksi ja kuuluisaksi mieheksi maakunnassa, niin hyvin omaksi kuin vanhempainsa surmaajaksi.


lauantai 30. toukokuuta 2026

Tilojen kauppausta vuonna 1742

Kiinteistöjen myynti-ilmoitukset olivat pitkään harvinaisia ja 1700-luvun lopulla niissä tyypillisesti ei kerrottu mistä tilasta tai talosta oli kyse. Niinpä minut pysäytti varhaiselta tuntunut ilmoitus Posttidningarissa 6.10.1742. 

Siinä kaupattiin Rymättylästä Maenpan rusthollia suuren purjehdusväylän rannalta. Päärakennus oli vain kolme vuotta vanha ja siinä oli suuri holvattu kellari eli tarkoituksena oli varmaankin pidempi omistus. Myytävänä oli myös puolen peninkulman päästä Salon rälsstila, jonka verotusarvoksi ilmoitettiin manttaali. Lisätietoa tarjoavia kiinteistövälittäjiä oli sekä Tukholmassa että Turussa eli myyjä oli tosi asialla. 

Lasse Iso-Iivarin isäntäluettelon mukaan sekä Maanpään rustholli että Länsi-Salo olivat vuosina 1729-44 Tukholmassa syntyneen Daniel Barckenbohmin ja vaimonsa Henrietta Catarina Henricsdotter Rosenstedt hallinnassa.

Barckenbohm oli armeijan riveissä, joten elämäkertatietonsa löytyvät Lewenhauptin matrikkelista. Ilmoitus ei kuitenkaan osu mihinkään selvään käännöskohtaan. Jollei huomioi pikkuvihaa, jonka luulisi vähentäneen ostajien intoa ja näin ollen myös kauppahintaa merkittävästi.

perjantai 29. toukokuuta 2026

Pidempi lista lukkarin kirjoituksista

Sain arvosteltavaksi viime vuoden lopulla ilmestyneen kirjan Varkaudet varhaismodernissa Suomessa, jossa olin kaikenlaisia yhteyksiä tutkimusintresseihini. Yksi näistä oli lukkari & sanomalehtikirjoittaja Konstantin Sarlin, jonka tekstejä Sofia Kotilainen hyödynsi luvussa Postinryöwäri ja wäärän rahan tekijä. Talvi-Erkin rikollinen elämäntapa ja 1800-luvun puolivälin maaseudun moraalitalouden synty. Tämä vahvisti Kahden elämän loppu kesällä 1858 -blogijutun yhteydessä syntynyttä  käsitystäni, että Sarlin oli omassa ajassaan poikkeuksellisen kiinnostunut rikoksista kirjoittamisesta. Kävi myös ilmi, että blogitekstin loppuun tekemäni listaus Sarlinin teksteistä oli puutteellinen, sillä lopetin sen ennen aikojaan enkä käyttänyt sanahakuja. Joten uusi yritys:

Viitasaaresta 28. p. Kesäk, Suometar 20.07.1852 no 29; Veljekset metsällä, Suometar 31.08.1852 no 35

Viitasaaresta, Suometar 02.12.1853 no 48; Yö Heilunsaaressa, Viitasaaren pitäjässä, Suometar 16.12.1853 no 50

Viitasaaresta, Suometar 10.03.1854 no 10; Viitasaaresta, Suometar 28.04.1854 no 17; "Ojettu Virsikirja" (Viitasaaresta lähetetty), Suometar 05.05.1854 no 18; Viitasaaresta, Suometar 28.07.1854 no 30; Viitasaaresta, Suometar 13.10.1854 no 41

Viitasaaresta, Suometar 09.03.1855 no 10; Pimeä aurinko, Suometar 03.08.1855 no 31; Viitasaaresta, Suometar 10.08.1855 no 32; Viitasaaresta, Suometar 02.11.1855 no 44; Viitasaaresta, Suometar 16.11.1855 no 46

Viitasaaresta, Suometar 04.04.1856 no 14; Viitasaaresta, Suometar 16.05.1856 no 20; Onnetoin tapaus, Suometar 19.09.1856 no 38; Häpeä sanoa, kipeä kärsiä, Suometar 26.09.1856 no 39

Viitasaaresta, Suometar 06.02.1857 no 6; Kamala tapaus, Suometar 13.02.1857 no 7; Viitasaaresta, Suometar 13.03.1857 no 11; Viitasaaresta, Suometar 21.08.1857 no 33; Muuan sana Kesti- eli Loisväestä keski-Suomessa, Suometar 18.09.1857 no 37

Hirmutapaus Vihtapurolla Heinäkuun 16 p:nä 1858. Suometar 6.8.1858; Terveyden tila & Viitasaaresta, Suometar 22.10.1858 no 42; 

Viitasaaresta, Suometar 08.04.1859 no 14

Viitasaaresta. Suometar 15.2.1861 no 7; Viitasaaresta Maaliskuussa (Ote kirjeestä). Suometar 12.4.1861 no 15; Viitasaaresta Lokakuun lopulla. Suometar 15.11.1861 no 46

Talviasten Erkki. Suometar 10.1.1862 no 2; Polttava kysymys Viitasaaresta. Suometar 29.8.1862; Hätä-huuto Kivijärveltä. Suometar 12.9.1862 no 36; Herra Tohtori W. S. Schildtin "Puolustukseen" Suomettaren 37 N:rossa vähä sauman-riivettä. Suometar 31.10.1862 no 43 & 28.11.1862 no 10

Köyhän vuoden kaljaa! & & Sivu-sananen hra Imm. Rob. W-lle. Suometar 5.1.1863 no 2; Jyväskylästä Toukokuun 30 p. 1863. Suometar 9.6.1863 no 45

Viitasaaressa 1 p. Tammikuuta 1865. Suometar 23.1.1865 no 18; Muuan sana Viitasaaren Sunnuntaikouluista. Koti ja koulu 4/1865;  Epuutus. Koti ja koulu 16/1865; Onko ajanmukainen parannus Metsänhoidolle Suomessa välttämätöin? Suometar 16.3.1865 no 63; Pihtiputaasta. Suometar 19.5.1865 no 115; Viitasaaresta. Suometar 22.5.1865 no 117; Mietteitä sunnuntai-kouluista ja myös hiukan vastinetta. Koti ja koulu 26/1865; Viitasaaresta 19 p. Joulukuuta 1865. Suometar 30.12.1865 no 303

Viitasaaresta. Suometar 22.3.1866 no 24; Matkalla Pohjolasta Helsinkiin. Suometar 16.7.1866 no 57

Suomalaisen Virsikirjan Komitealle Turussa sananen keski Suomesta. Tähti 8.1.1867 no 2 

Vaikeroiminen kansan suusta Keskisuomessa. Kansan lehti 11.1.1868 no 2; Pari sanaa vastineeksi Herra K. Virtaselle. Kansan lehti 1.8.1868 no 31; Ylkämies ja Morsian. Kansan lehti 22.8.1868 no 34

Viitasaaresta 9 p. Huhtikuuta. Kansanlehti 17.4.1869 no 15; Kertomus Viitasaaren kuntahallituksen toimista, synnyttyänsä 16 p. Maalisk. 1868 allanimitettyyn päivään 1869. Kansan lehti 30.10.1869 no 43 & 6.11.1869 no 44

Kasket ja Keski-Suomi. Uusi Suometar 8.12.1871 no 145; Paloviinasta. Uusi Suometar 15.12.1871 no 148

Kiitoksia kiittämästänne "Keskisuomalainenkin". Keski-Suomi 13.1.1872 no 2; Minkätähden kansa ei suosi omaa herttaista Kansakoulua. Keski-Suomi 24.2.1872 no 8

Mietteitä Henrik Kaapriel Porthanin syntymäkummulla, Vapunpäivänä 1873. Suomenlehti 27.5.1873 no 21

"Rautalammin talonmiehelle". Suomenlehti 17.2.1874 no 7

Ankara tulipalo. Keski-Suomi 24.9.1879 no 76; Viime viikkoiset vaiheet, kuukauden kuulumiset I & II. Keski-Suomi 11.10.1879 no 81; III. Keski-Suomi 18.10.1879; Viime kuun kuulumiset; viime viikkoiset vaiheet IV. Keski-Suomi 8.11.1879 no 89; VI. Keski-Suomi 29.11.1879 no 95; VII. Keski-Suomi 6.12.1879 no 97

Kauhea rajuilma. Keski-Suomi 24.9.1881 no 76

Viitasaari Syyskuun 19 p:nä. Keski-Suomi 23.9.1882 no 76

Kaunis lahja kansakoululle. Keski-Suomi 23.2.1884 no 8; Viitasaaresta Toukokuun 12 p. 1884. Sanansaattaja 13/1884; "Keski-Suomen" Toimitukselle. Keski-Suomi 19.7.1884 no 49 

Viitasaarelta Helmikuun 7 p. 1885. Kotimainen lähetys 4/1885; Hirvi & Kauhea petomaisuus & Tulirokko. Keski-Suomi 17.10.1885 no 42

Oma maa mansikka; muu maa mustikka. Oulun lehti 27.10.1886 no 86; Mietelmä. Oulun lehti 3.11.1886 no 88

Säästäkäämme yhteiskunnallisia aarteitamme! Oulun lehti 12.3.1887 no 20; Retki taivaalliseen kotiin. Sanansaattaja 6/1887; Uutta ja vanhaa armon valtakunnasta. Sanansaattaja 11/1887

torstai 28. toukokuuta 2026

Helsingin houkutus 1880-luvulla

 Keski-Suomessa julkaistiin 23.9.1884 teksti, joka selvittää joitakin tekijöitä ajan maaltamuutosta.

Kesämatkoillani kävin entisessä kotipitäjäässäni. Siellä tapasin tytön, jonka olen tuntenut jo lapsuutensa ajoilta. Kuultuaan että minulla Helsingissä oli oma talouteni, tarjoutui hän palvelemaan luokseni, ja jos olisin asunut muualla, olisinkin kohta suostunut ottamaan hänet luokseni. Mutta tyttö oli nuori ja kokematon, minä en uskaltanut ottaa häntä suuren kaupungin viettelevään hälinään. Tämän sanoin hänelle suorastaan ja käskin samalla hänen tyytyä oloonsa. Sillä jos kohta kotipaikan tulot ja huvit olivatkin yksinkertaisemmat, niin olivat myöskin vaarat ja menot pienemmät. Mutta tytön silmiin nousivat surun kyyneleet, kun kuuli ettei ollut toivoa pääkaupunkiin päästä. Minua ihmetytti tytön harras halu Helsinkiin, mutta varsin pian sain selityksen siitä.

Huomispäivä oli sunnuntai. Kirkossa näin "konkia" astuvan kolme hienoihin herrasväen vaatteisin puettua naista; pitäjään säätyläisiä eivät olleet, olivat ehkä naapurikunnista, näin arvelin. Mutta olonsa ja käytöksensä ilmaisi jotain outoa, en tiedä mitä! Kirkonmenon jälkeen kysyin vieraita tuttaviltani, ja sain kuulla heidän olleen joitakuita Helsingissä palvelevia tyttösiä jostain naapurikunnasta. — Nyt ymmärsin eilisiltaisen tytön innostusta. Hän oli varmaankin nähnyt Helsingin neitsyet, ja ajatteli itsekseen: noin komeaksi ja herrasmaiseksi voisin minäkin muuttua, kun vaan Helsinkiin pääsisin! — Ahdistus valtasi mieltäni, kun ajattelin tytön vielä viatonta turhamielisyyttä, ja päätin käydä luonansa varoittamassa häntä „ruosteista korukuvaa" haparoimasta. Mutta käyntini oli turha — tyttö ei ollut kotona.

Seuraavana päivänä matkustin Helsinkiin. Tyttö ja hänen matkapuuhansa olivat jo unohtuneet mielestäni, kun eräänä päivänä tapaan hänet kadulla. —

Unioninkatu. HKM

En tietänyt mitä teen, torunko vai tervehdinkö tervetulleeksi. Vihdoin kysyin missä hän palvelee. — Kyyneleet olivat ainoa vastauksensa. Käskin hänet mennä kotiini odottamaan takaisin tuloani. Täällä kertoi hän olleensa kaupungissa jo kaksi viikkoa. Ainoat rahansa olivat kuluneet matkalla, mutta se ei häntä ollut surettanut, hän kun luuli täällä kohta tilaa saavansa ja 15 markkaa kuukausipalkkaa. Mutta tila jäi saamatta ja palkka myös, joka hänen moisilla palvelustytöillä ei olekaan kuin 8 ja 10 markkaa kuukaudelta. vähät vaatteensa oli hän myynyt saadakseen rahaa ylläpidokseen; nyt olivat vaatteet ja rahat mennyttä kalua .. mikä neuvoksi; eipä kumma, jos tyttö itki! Hartaasti pyysi hän minua toimittamaan hänelle palveluspaikkaa, mutta minä tarjosin hänelle rahaa kotimatkalle.

Jos olisitte nähneet sen ilon välähdyksen, joka leimahti hänen silmistään, niin tietäisitte palasiko hän ilomielin kotipaikalleen. — Minulla on tässä vasta saatu kirje pöydälläni, jossa hän lähettää moninkertaiset kiitokset ja siunaukset antamastani matkarahasta.

keskiviikko 27. toukokuuta 2026

Strutsi ja lähdekritiikki

Kun kokosin anekdootteja "Tattu" Wigrenin sanomuksista (osa 1 ja osa 2), panttasin yhden, sillä se liittyi minulle rakkaisiin asioihin: Kokemäkeen, tilastoihin ja lähdekritiikkiin. Muun muassa Björneborgs Tidningissä 17.08.1937 julkaistu juttu kuului näin:  

Monta herran vuotta sitten Turusta kotoisin oleva, paljon puhuttu henkikirjoittaja ja suuri humoristi ”Tattu” Wigren toimi vt. kruununnimismiehenä Kokemäellä. Tuohon aikaan oli tapana, että nimismies lähetti vanhan perinteen mukaisesti vuodenvaihteessa lääninhallitukselle tilastotiedot siitä, kuinka monta hevosta, lehmää, lammasta, sikaa ynnä muuta kussakin talossa oli.

Asioiden laidan huolellinen selvittäminen olisi tietysti ollut äärimmäisen aikaavievää ja rasittavaa. Tästä syystä kruununnimismiehet kopioivat yleensä vanhat tiedot edelliseltä vuodelta. Omaperäinen kun oli, Tattu Wigren merkitsi kuitenkin erään maalaistalon tietoihin muun muassa: ”ja lisäksi yksi strutsi!” 
 
Uusi kuvakirja (1889)
 
Seuraavana päivänä Wigren sai Turun lääninhallitukselta virkakirjeen, jossa häneltä vaadittiin kiireellistä selvitystä siitä, mistä strutsia oli ilmestynyt. Mutta ”Tattu” ei jäänyt vastausta velkaa:

”Ilmasta tietenkin”, kuului vastaus, ”kuten kaikki muutkin tilastotiedot.”

Lähdekritiikki maataloustilastojen kohdalla ei toki ole uusi juttu. Maaliskuussa 2012 iloitsin, että oli Maataloustilastoja saatavilla! Nimettömäksi jättäytynyt kommentoi "Hieman epäilyttää, että kaikkien viljojen jyväluku on ihan tasan 6!"

tiistai 26. toukokuuta 2026

Kuplivan limonaadin myynnistä

Ennestään ovat tuttuja Helsingin virvoitusjuomakioskit ja kahviputkat, mutta Aili Salli Ahde-Kjäldmanin (s. 1892) rikkaassa muistelmakirjassa Kotini vuosisadan lopun Helsingissä (1964) tuli yllätyksenä vastaan 1890-luvun keskivaiheen Esplanadilla limunaadikärryt.

 Joskus pappa vei minut, mikäli minua janotti, suurten punaisten limunaadikärryjen luo juomaan "hallainlimunaadia". Tämä ei tapahtunut usein, silloin vain jos  maammakin oli mukana. [...] Limunaadirattaat näkyivät jo kaukaa ja vain sieltä minä erotinkin koko komeuden. Rattaiden päällä oli joukko tynnyrin muotoisia lasipurkkeja, joissa oli erivärisiä mehuja: punaista mansikka- tai vadelmamehua, oranssin väristä appelsiini-, keltaista sitruuna- ja vihreätä päärynämehua. Purkeissa oli kansi, siinä kolo ja kolosta pisti esiin kuppimaisen mittalusikan varsi. Sillä sitten otettiin minullekin mitallinen "hallainsaftia" ja joukkoon ruiskutettiin jotain poreilevaa vettä, joka juodessa hauskasti kutitti nenää. Mistä se vesi tuli en voinut erottaa, koska nenänpääni enempää kuin silmänikään eivät ulottuneet kärryjen reunan yläpuolelle. Mutta koululainen Lyyli, joka näki ylemmäksi, tiesi kertoa, että se tuli putkesta jotain "hanttaagia", kampea painamalla. Hän kävi myöskin katsomassa kärryjen takana, jossa myyjätär pesi ja kuivasi laseja. Tämä oli siistiä hommaa ja siksi oli limonaadin juominenkin meille sallittua. (s. 29-30)

Suomen teollisuuslehdessä 13/1899 kuvan kanssa esitelty "Yksinkertainen limonaaditehdas" voisi olla samantapainen laite kuin limonaadikärryissä. 

Ahde-Kjäldman selvästi puhuu hiilihapotetusta juomasta. Sellaista on ollut nimellä Limonade-gazeuse myynnissä Turun Kupittaalla jo kesällä 1838 ja Helsingissä keväällä 1847 (Åbo Tidningar 13.6.1838; Helsingfors Tidningar 1.5.1847). Muut varhaisissa sanomalehdissä esiintyneet limonaadit olivat kuplattomia ja varhainen limonaadipulverikin sekoitettiin pelkkään veteen.

Wiborg 7.8.1855

Toisessa ilmoituksessaan viipurilainen kondiittori Sillström kehuu, että limonaadipulveri oli hyvin suosittua Pekingissä! (FAT 8.8.1855). Pian viipurilaisessa lehdessä oli myös kaksi ohjetta limonaadipulverin tekemiseen (Wiborg 21.8.1855). Ja seuraavana kesänä Sillström myi sekä sitruunan, vadelman että mantelin makuista limonaadipulveria (Wiborg 27.6.1856). Viipurissa myytiin myös kuplitettua limonaadia (Wiborg 2.6.1858).

Virvoitusjuomien teollinen tuotanto alkoi 1860-luvulla eikä limonaadin juonti enää rajoittunut eteläisiin kaupunkeihin. Kesällä 1867 Oulussa myytiin kuplivaa limonaadia sekä sitruunan että appelsiinin makuisena (OWS 13.4.1867). Kesällä 1868 tamperelaisesta apteekista sai ostaa pullon kuplaista limonaadia 25 pennillä (1,33 euroa) ja mineraalivesipullot 15 pennillä (0,80 eur) (Tampereen Sanomat 7.7.1868). Porissa hinnat olivat kalliimmat: 40 penniä (2,14 eur) limsapullosta ja 25 penniä mineraalivedestä (Björneborg 26.6.1869). Nurmeksessa paikallista limonaaditehdasta kutsuttiin vesimyllyksi! (US 3.5.1876)

Tehtaat olivat pienimuotoisia ja myös myyntipisteissä tehtiin juomia. Esimerkiksi Kuopiossa: "Selteriveden ja limonaadin valmistuskoneen on h:ra raatimies Dahlström laittanut saunallensa, jotta kylpiät voivat itsiään virkistää raittiilla vedellä. — Hiukan enempi vaan hiilihappoa!" (Tapio 23.11.1878) Pullottomaan juomaan viittaa myös joensuulaisen nöyrä kysymys "Mikähän siihen lienee syynä, että moni limonadin juoja rannalla olevassa kävelimössä heti juotuansa kuuluu tunteneen vatsassansa pahaa katkomista? Olisikohan vika astiain tinaamisessa vaiko juojain vatsoissa?" (Karjalatar 30.8.1878)

Kesällä 1880 kirjoittaja Turusta toteaa, että "kaikki" tuntevat Helsingin kannettavat tai liikuteltavat limonaadi ja mineraalivesimyyntipisteet esplanaadeilla, joten ilmeisesti tämän leikekokoelman teko oli täysin turhaa (HD 17.6.1880).