Värittömyydestä ja sen muistamisesta

Keskiviikkona ehdin seuraamaan hieman yli puolet symposiumista Arkiston kutsu, lähteiden viettelys – historiantutkimuksen materiaalinen maailma, jonka järjesti Tieto vallan alla – turvallisuus, arkistot ja avoimuus -hanke. Esitykset olivat antoisia, mutta minua kiinnosti eniten ennen lounasta esiin tullut muistamattomuus. Puolin ja toisin.

Tilanne alkoi historiantutkijan kommentista, jossa hän väitti Kansallisarkiston digitointien olevan "mustavalkoisia". Ilmeisesti tarkoitti harmaasävyisyyttä, mutta tämäkään ei ole vuosiin pitänyt paikkaansa. Kansallisarkistosta paikalla olleet henkilöt  halusivat puolustautua ja sanoivat, että digitoivat vain väreissä. Kun kävin tauon alkaessa toteamassa, että kyllä te olette digitoineet harmaasävyisenä, sain kuulla että talo on täynnä historiantutkijoita, joten moista ei voi tapahtua.

Niin, toivottavasti ei enää tapahdu. Kuitenkin kun vuonna 2018 yritin argumentoida, että väri on informaatiota, Kansallisarkiston edustaja kommentoi, että 

Kartat ja piirustukset sekä asiakirjat, joissa värillisyydellä on oleellista merkitystä sisällön tulkinnan kannalta, digitoidaan väreissä. Muut asiakirjat digitoidaan harmaasävyisenä. Alkuperäisestä asiakirjasta digitoidun harmaasävyisen tiedoston sisältö on yleensä hyvin luettavissa.

Olisi ihan mielenkiintoista tietää milloin tämä linjaus muuttui. Ilmiselvästi sitä edeltäneestä ajasta oli jäänyt muistijälki jollekin muullekin kuin minulle, vaikka Kansalliariston organisatorinen muisti ei kantanut 8 vuoden päähän.

P. S. Voi, kunpa näkisin ja kokisin sen päivän, kun Kansallisarkiston edustajat itsevarmasti ilmoittavat, että "tottakai meidän kuvillamme on aina ollut pysyvä tunniste, sillä ymmärrämmehän me mikä tutkimustyötä hyödyttää".

Koirannahkaturkit ja "koiraturkit"

Malmöstä kotiin päästyä piti "tietenkin" kuullut esityksen inspiroimana hakea sanomalehdistä koiraturkkeja. Saalis oli huomattavasti niukempi ja samalla moniselitteisempi kuin kissanturkkihutkimuksessani. Marginaalikin pitää siis ottaa mukaan:

Tapporahaa koirista. Eräs mies Säkkijärvellä oli äskettäin tuonut kuntakokoukseen sudennahan, saadaksensa tapporahaa otuksestaan. vaan kun nahkaa tarkemmin tutkittiin, huomattiin se koiranturkiksi, jonka käpälistä kynnet olivat karsitut pois. Jos petos olisi menestynyt, olisi koira kunnalle tullut maksamaan noin 200 mrk. (SWL 9.10.1875)

Samaan aikaan ainakin Torniossa oli myynnissä "Suden, - majavan, bisami-, lampaan- ja koirannahkaturkkeja" (OWS 13.11.1875). Kempeleläinen mies menetti petollisessa hevoskaupassa "punaisen hallahtavan koirannahkaturkin mustalla kauluksella ja mörkkiharmaalla kangas-päällisellä" (Pohjois-Suomi 2.1.1878). Oulun ilmoituslehti uutisoi 12.1.1887, että

Nowosti-lehteen kirjoitetaan, miten turkkurit Pietarissa kaupitsevat värjätyistä koirannahkoista valmistettuja turkkeja muka kallis-arvoisista turkisnahoista tehtyinä. Joka päivä onnistuu heille puijata joku outo ostaja. Nämä monta sataa ruplaa maksavat turkit kadottavat nahkainsa värin ensi sateella, vaan petturein edesvastaukseen saattaminen on useinkin varsin epävarma. Parhaimmat koirannahka-turkit eivät maksa 35 ruplaa enempää. 

"Harmajapäällinen, musta koirannahkaturkki" putosi maantielle (Kaiku 6.11.1893), Tammelasta markkinoille lähteneellä torpparilla oli "mustat koirannahka-turkit harmaalla päällisellä" (Aura 20.2.1894)

Peräpohjalainen 14.9.1909

Vaatekappaleet olivat siis koirannahkaturkkeja ja koira(n)turkit tulevat käyttöön vasta 1900-luvun alussa ja sanalla oli toinen merkitys tätä ennen. Morgonbladetissa jaettiin 8.7.1876 perimätietona, että Kuusamon tienoilla kysyttiin etelästä tulleilta

1) Onko rauha maassa?

2) Vieläkö piispa elää?

3) Vieläkö se koiraturkki kristittyjä rasittaa?

Koiraturkki viittasi tässä turkkilaisiin eikä vaatteina käytettyihin turkkeihin. Vastaava merkitys löytyy toisesta ajan lehtijutusta (Karjalatar 23.11.1877). Jonkinlainen kuvainnollinen merkitys lienee myös kertomuksessa, jossa kosiamiesjoukko otti lainausmerkeissä "koiranturkin" ylleen (Työ 5.2.1912).

Hyvin konkreettinen uutinen julkaistiin Savon sanomissa 13.2.1919:

On nimittäin ruvettu pitämään ammattina toisten koirain tappamista. Tietysti tarkoituksella käyttää niiden nahkoja kuolevaisen tomumajansa suojana Pohjolan purevia tuulia vastaan. Ei sillä hyvä, että oman kylän piskit menettävät turkkinsa näiden "koiralahtarikaartilaisten" olemuksen ympärille, vaan niiden toimintapiiri on ulottunut aina Rautavaaralle asti. Asia tuli ilmi sillä tavalla, että eräs nahkalähetys oli matkalla Syvärinlahden nahkatehtaalle joutunut matkalla kiikkiin. Omistajat tunsivat koirainsa nahat ja jättivät ne viranomaisen huostaan odottamaan lisäselvitystä. Epäilykset johtivat siihen, että hävinneiden koirain omistajat löysivät koirainsa maallisia jäännöksiä eräästä talosta ja sen ympäristöltä. 

Työn kategorioiden ja käsitteiden määrittelyä

Satsasin Svenska historikermötetissä sessioihin "NYA perspektiv på den svenska proletariseringsprocessen" 1 & 2, vaikka en edes tiennyt mistä prosessista oli puhe. Parin ensimmäisen esityksen perusteella ajattelin, että kyse oli maanomistajien ja maattomien suhteellisen määrän muutoksesta. Tässä oli tällä kertaa mielenkiintoista se, että ottamalla mukaan tai jättämällä pois erilaisia ryhmiä, maattomien määrän kasvu voitiin saada näyttämään hyvin suurelta tai sitten vähäisemmältä. Erittäin olennaista oli se, laskettiinko miehiä kotitalouksien edustajina vai otettiinko mukaan kaikki aikuiset.

Toisessa sessiossa päästiin lähemmäs proletariaatiin liittyvää palkkatyötä. Malin Nilsson ja Mats Olsson tutkivat 1700-luvun yksittäisen "käsikehräämön" kehitystä lähteenään asiakirjat spinneriberättelser, jotka ovat osa arkistoaineistoa fabrikberättelser. En uskalla sanoja suomentaa, sillä en ole näihin aiemmin törmännyt. Vaikuttavat mielenkiintoiselta lähteeltä, sillä niistä oli tunnistettu yhdestä pitäjästä noin tuhat yksilöä, jotka olivat kehränneet kotonaan palkkaa vastaan. Nimien lisäksi kertomuksista selvisi kehrätyn langan määrä ja laatu.

Maataloushistorioitsija Patrik Svensson selosti yksittäisen pitäjän työn muutosta 1800-luvun lopulla, kun viljan hinta laski tuonnin vuoksi ja koneellistuminen alkoi. Lähteenään on talonisäntien päiväkirjat, joista hän on saanut kiinni esimerkiksi rippikoulua käymättömät/käyvät pikkurengit, jotka eivät näy rippikirjoissa palveluspaikassaan. 

Vihoviimeisessä sessiossa "Vem var arbetare? Metodologiska och teoretiska perspektiv på arbetarbegreppet" ajattelin palaavani työn määrittelyn pariin, mutta keskustelu heilahti täysin odottamattomalle uralle. Paneelissa oli mukana doktorandi Martina Berggren, joka tutkii puolustusvoimien eläimiä, ja suurin osa ajasta pohdittiin sitä, voivatko eläimet olla työläisiä (arbetare) ja jos voivat, mitkä niistä tekevät "oikeaa työtä". Jos koira seuraeläimenäkin voidaan nähdä työläisenä, kuka ihmisistä ei olisi työläinen?

Sosiaalinen mobiliteetti 1600-luvulla

Svenska historikermötetin sessioista minulle tutuinta aihetta käsitteli "Den sociala mobilitetens vägar - genom skola, akademi och äktenskap i det tidigmoderna Sverige". Session oli koonnut Pontus Folkesson, joka käynnissä olevassa projektissaan on kerännyt koulujen matrikkeleita. Esitykseensä hän oli poiminut Linköpingin koulut, joiden oppilaiden tavanomaisin (~40%) tausta oli talonpoikaisissa kodeissa. Mielenkiintoisesti vaikkakaan ei yllättävästä näiden oppilaiden määrä laski katovuoden kohdalla.

Minulle uutta tietoa olivat erilaiset meriitteihin (tai suhteisiin) perustuvat palkitsemismekanismit, jotka osaltaan auttoivat tekemään kouluista sosiaalisen liikkuvuuden ponnahduslautoja.

Gunnar Elworth jatkoi tilastollisesti analysoimalla Strängnäsin koulun epätavallisen rikasta matrikkelia vuodelta 1690. Hän oli kehitellyt oman kolmiosaisen luokittelun yhteiskunnan portaille ja havainnut, että koulutuksella päästiin tekemään luokkaretkiäå jo 1600-luvulla. Pitikö tämän olla yllättävää on sitten eri asia.

Kolmantena koulutuksesta puhui Suomen Turkua edustanut Mari Välimäki. Hän tarkasteli Turun akatemian professorien taustaa ja mietti missä määrin perhesuhteet vaikuttivat uranluontiin tai eivät. Suureksi ilokseni yksi esimerkeistään oli Flachsenius-veljekset, joiden isän taustasta olin Marille höpissyt aiemmalla tauolla. Miten yhteydessään esiintyvä määre Westgöthe pitäisi ymmärtää? Liittyikö pitkään muuttoon joku työsuhde?

Kotiin päästyä avasin kirjaseni Flachsenius, muistiinpanoja ja totesin tehneeni alkusivuilla ihan kohtuullista jälkeä, vaikka en ollutkaan arvaillut isän muuton syitä. Ajatus jonkinlaisessa palveluksessa olosta on sittemmin syntynyt esimerkiksi Zacharias Eosanderia hutkiessa. (Eosander muuten kävi Linköpingin koulua.)

Alkuun päästyäni testasin myös Kansallisarkiston sisältöhakua ja löysin tilan nimellä hakien yhden oikeusjutun, jossa Flachseniusten isä oli mukana. Se ei nopealla lukemisella avannut sosiaalista taustaansa eikä asemaansa. Sukututkimuksellisesti mielenkiintoisempi oli Flachseniusten veljen kakkosavioliittoon liittynyt selvittely, jonka tavaamiseen voisi joskus harjoituksen nimissä palata. 

Avioliitoista puheen ollen session lopuksi Brita Planck puhui ei-aatelisten avioliitoista aatelisten kanssa. Jostain syystä en saanut muistiinpanoihini mitään olennaista ylös.

Muoti ja miehet

Jakob Bagge
Wikimedia

Kun lähti Ruotsiin asti kuuntelemaan Svenska historikemötetin esityksiä, oli mukavaa kuulla myös jotain aivan uutta. Tätä iloa tarjosi sessio Manlighet och modekonsumption 1, jonka aloitti Kekke Stadin käsittelemällä miesten koruja 1500-luvulla. Yksi esimerkkinsä oli 1563-70 sodan merisankarit, joille kuningas antoi kultakäädyt urheuden merkiksi. Näissä komeissa ketjuissa tuntui olevan yhteys ritarikuntien tunnuksiin, mutta Stadin näytti kuvia myös helminauhoista ja puhui sormuksista.  

Marie Ulväng tutkii 1880-1940 arki- ja muotiturkkeja lähteenään perukirjat, valokuvat, mainokset, muotikuvat yms. Hänellä oli 1800-luvun lopusta valokuvia komeista maahan asti ulottuvista turkeista, joissa ei todellakaan tehty työtä. Näitä tehtiin suden ja koirannahoista, jotka nähtiin Ulvängin mukaan tuolloin arvokkaimpina. Yritin änkyttää kysymyksessäni ketunnahoista, mutta ilmaisuni ei ollut tarpeeksi selkeää.

Koirannahat tulivat minulle yllätyksenä samoin kuin se, että koiria jopa kasvatettiin turkiseläiminä. Oli siis unohtunut, että kissanturkeista kirjoittaessani totesin: "Vuosien 1822 ja 1859 tullitaksoituksessa sekä koiran- että kissannahat nähtiin mahdollisina Suomen vientituotteina". Ehkä pitäisi tehdä vastaava hutkimus Suomen koiraturkeista.

Ruotsissa susia ja koiria ei ollut jokaisen turkkiin ja täydennystä saatiin Kiinasta tuoduista vuohennahoista. Pitkäkarvaiset miesten turkit menivät pois muodista 1910-luvulla, jolloin alettiin käyttää sisäturkkeja. 

Anna Wester oli aloittamassa projektia alueelta, jossa naiset pitäytyivät 1800-luvun lopulla juhlatilanteissa perinteiseen kansanpukuun, mutta miehet käyttivät modernia kolmiosaista pukua. Vastaavaa ilmiötä ei liene Suomessa.

Viimeisenä puhui Peter K. Andersson erityisesti Tukholmassa noteeratusta nuorten miesten ryhmäytymiseen liittyvästä pukumuodista. Esimerkkeinään olivat 1890-luvun grilljannar ja 1940-luvun swingpjatt. Suomesta ei tullut minulle mieleen varhaisempaa esimerkkiä kuin lättähatut, mutta esityksen herättämässä keskustelussa päädyttiin siihen, että Ruotsissa ilmiötä on nähty joka sukupolvessa.

Kotiin päästyä kokeilin hakua suomalaisiin sanomalehtiin, joissa osumia tuotti muun muassa se, että keskellä sotaa luettiin radiossa pakina "Från grilljanne till swingpjatt" (Esim Hbl 21.3.1943). Kummastakaan ei löydy Suomea koskevaa mainintaa, mutta Swingpjatt-muoti tavoitti Moskovan syksyllä 1947. Moskova-uutinen julkaistiin myös suomeksi käyttäen sanaa swingpjatti, mikä viittaa vahvasti siihen, ettei muoti rantautunut Suomeen (Kauppalehti 20.9.1947). Tosin elokuussa 1948 Jämsän lehden pakinoitsija kirjoitti

”Länsimainen mätäpaise swingpjatti on löytänyt tiensä Jämsään. He vaatisivat oikeata villin lännen humb-humb -musiikkia, räikyviä torvia ja rummun soolonumeroita. Kakofoninen musiikki yhdessä tanssijain kättenpyöritysten, hyppyjen ja eläimellisten karjaisujen kanssa muodostaa sekä nähtävää että kuultavaa. Maltillinen sielu poistuu päätään ravistellen.”(Jämsän seutu 11.3.2022)

Naapurimaan digitalisaatiosta

 

Svenska historikermötyet alkoi paneelikeskustelulla ”Från datorisering till digitalisering och AI: Förändringar av historievetenskapen 1950 till idag” eli aiheella, johon olen melkein kyllästynyt, mutta silti kuuntelin ja tein muistiinpanoja. 

Tutuista teemoista tuli esiin "uusia" esimerkkejä. Sune Bechmann Pedersen kertoi vanhasta hankkeesta Sverige i andra världskriget (?), jossa 165 tuhatta sanomalehtiartikkelia toisen maailmansodan ajalta oli koodattu ihmisvoimin. Projektissa oli tehty 20-25 väitöskirjaa (?), mutta vain yksi oli hyödyntänyt koodausta. Myöhemmin häneltä kysyttiin oliko materiaali jäljellä ja ilmeisesti oli, mutta Bechmann Pedersen ei nähnyt sinää enää hyödyllisenä.

Kaivattiin pitäaikaisia strategioita aivan kuten viime viikon SHS-tilaisuudessa, josta muistutti myös Riksarkivetin edustanut Olof Karsvall, joka ohitti yleisökysymyksen arkistoista kohtaamispaikkoina.

Emma Pihl Skoogin puheenvuorosta kävi ilmi, että Tukholman kaupunginarkisto on vetänyt verkosta pois tuoreempia henkilötietoja sisältävää aineistoa, tekoälymallien pelossa. Hän totesi "man är så rädd i Sverige" kun yleisöstä ihmeteltiin GDPR-tulkintoja, jotka mahdollistavat julkaisun Amsterdamissa, mutta tekevät sen mahdottomaksi Ruotsissa. Kysyjä edusti arkistoja ja huomautti, että työväenyhdistykset ovat jo karsineet henkilötietoja sisältävää aineistoa arkistoistaan.

Vihoviimeinen yleisökysymys nosti Suomen Kansallisarkiston uhkakuvana. Kuulemma se oli esillä myös arkistosessiossa, johon en itse osallistunut. Pääsin kuitenkin 1800-luvun sanomalehtiä käsittelevässä sessiossa todistamaan, että Kungliga biblioteketin viranomaismaisia ja palvelukyvyttömiä asenteita verrattiin Kansallisarkistoon.

 

Kaksi käyntiä Malmössä

 En viime vuonna tehnyt blogiraportteja kovin ahkerasti, joten jäi mainitsematta syksyn Lundin keikkaan (josta teksti Vierailu Skooneen vuoden 1825 tienoilla) yhdistämäni iltapäivä Malmössä. En ollut mieltänyt kaupunkia historialliseksi, mutta edellisellä eliensimmäisellä Lundin matkalla huomasin, että siellä on linna. Se oli siis viime syksyn pääkohde ja linnan museoihin kuluikin kaikki käytettävissä ollut aika. Yksi osa kertoi linnan historiasta, mutta jostain syystä siitä ei ole kännykässä jäljellä yhtään muistiinpanovalokuvaa. Olin kiinnostuneempi dokumentoimaan esihistoriasta ja dna:sta kertoneen animaation.

Museosta ei myöskään jäänyt muistikuvaa Malmöstä historiallisena kaupunkina, joten tämän viikon matkalla en valmistautunut sellaiseen tutustumaan. Pääkohteeni oli ruotsalaiset Hitu-päivät (formaalisti Svenska historikermötet), jonne asemalta hotellin kautta suunnistaessani aloin kuitenkin ihmettelemään kaupungin kaupallisen keskustan sijaintia. Pienellä karttaharjoituksella se löytyi muutaman minuutin kävelymatkan päästä nimellä Gamla staden. Dah!

Aikaa tappaakseni lähdin harhailemaan ja päädyin 1300-luvulla rakennettuun pyhän Pietarin kirkkoon. Sen seinät oli siivottu valkoisiksi 1800-luvulla, mutta onneksi jätetty edes yksi kappeli muistoksi.

Kirkosta oli selkeitä opastustekstejä, mutta niitä ei ollut muiden historiallisten rakennuksien yhteydessä samaan tapaan kuin joissain turistiorientoituneissa kaupungeissa. Julkisivuissa oli kuitenkin luettavissa vuosilukuja, joten selvisi, että pormastari Jörgen Kock oli rakennuttanut vuosina 1522-25 tämän talon

Faxen talo oli oven päällä olevan tekstin mukaan mainittu ensimmäistä kertaa 1580, muunnettu 1846 ja rakennettu uudelleen (?) 1910, mutta seinässä oli myös kyltti, jossa vuosiluku oli 1764.

Yksinkertaisemman rakennuksen oven päällinen kaiverettu kivi muistutti Glimmingehusetista eli teki keskiaikaisen vaikutuksen. Vuosiluku oli kuitenkin "moderni": 1535.

Kaduilla parhaiten kyltitetty kohde oli matkamuistokaupan vieressä ollut pienehkö kivi vuodelta 1676. Kyltin mukaan tästä on laskettu etäisyydet Malmöön, mutta miksi kivessä sitten lukee "1 MYL"? Onkohan kuitenkin ihan "tavallinen" peninkulmamerkki, joka on tuotu myöhemmin kaupunkiin?

Ehkä joskus tulee tilaisuus kolmanteen vierailuun, johon valmistaudun kunnolla.