Kulkukauppiaan mukaan lähtenyt lukkarintytär

Kuhmossa kuoli 5.1.1833 "vanhuuteen" 71 vuoden ja 10 kuukauden ikäisenä leski Stina Sophia Jemteen. Hän oli syntynyt Laukaalla 23.3.1761 lukkari Esaias Jentenin ja vaimonsa Kristiina Sevonin torppaan. Näin asiaa ei kerrottu vuonna 1900, vaan tuolloin sanottiin kyseessä olevan herraskartano. Sinne saapui talvella 1783-1784 Kuhmon Timoniemen kyläkunnasta lähtenyt isäntä Paavo Kumulainen, joka muiden seudun isäntien tapaan hankki lisäelantoa kulkukauppiaana. "Laukku seljässä samosi hän ympäri Suomen nientä ja ollen pulska nuori mies veti hän kaikkien huomion puoleensa kulkiessaan kaupanteossa."

Lukkarilassa kulkijan laukun ympärille saattoi kerääntyä useampi sisarus. Naimattomia olivat vielä Kristiina Sofian pikkusiskot Anna (s. 1764), Liisa (s. 1770) ja  Matleena (s. 1772). Hän ja Anna muodostavat monikon, joten "Talossa löytyi myöskin naima-ijässä olevia tyttäriä." Kertomus ei vaikuta kovin luotettavalta, mutta kun kerran aloitin, niin lainataan loppuun asti.

Eräs näistä, Kristiina Sofia nimeltään, rakastui nuoreen Kuhmolaiseen ja kun hänelle kerrottiin että Komulaisella olisi Kuhmossa komea talo, niin ei hän ollenkaan epäillyt ruveta laukunkantajan vaimoksi. Niin lähti viimein nuori parikunta ajamaan Kuhmoa kohti.

Nuori vaimo kuvitteli mielessään sitä onnea, minkä hän nyt oli saavuttanut, kun pääsi rikkaan talon emännäksi. Siinä he yhdessä ajoivat useampia päiviä ja saapuivat vihdoin Kuhmon kirkolle. Kun pappila alkoi näkyä, luuli tuo nuorikko sen olevan Timoniemen komean talon, mutta siihen vastasi miehensä, että komeampi on hänen talonsa sillä 12 piipusta siitä savukin lähtee. Kun sitten Timoniemen huonoon, pikkuiseen röksään saapuivat, sanotaan Jenténin mamselin katkerasti itkeneen, kun oli tullut petetyksi. Onnellisesti lienee hän täällä kuitenkin loppu-ikänsä elänyt, ahkerasti näkyy hän käyneen ripillä ja kirkonkirjain mukaan kuoli hän 71 vuoden vanhana v. 1833. Aina näihin päiviin asti on hänen muistonsa säilynyt kansan suussa ja hänen kerrotaan myöskin tuoneen ensimäiset potatit Kuhmoon.

Mitä hänen mieheensä Paavo Komulaiseen tulee, niin on hänestäkin olemassa eriskummallisia kaskuja. Hänen kerrotaan olleen erinomaisen hiihtäjän. Suksetkin kuuluu hänellä olleen kummalliset: lyly oli tehty vanhasta janahuksesta, joten se oli ollut liukas kuin jään pinta, sivakkana oli hänellä ollut poronkoivella pohjustettu suksi, jolla oli lykkinyt tavattoman nopeasti.

Eräänä Pääsiäisaamuna oli hän lähtenyt hiihtämään Sotkamon kirkolle, jonne tulee noin 7 peninkulmaa. Ontojärveä oli hän mennä lykkinyt sellaisella vauhdilla, että eräs mehtikanakin, joka oli muutamasta saaresta lähtenyt lentää jotkottamaan samaan suuntaan, oli jäänyt Komulaisesta jälelle. Sotkamon kirkolle oli hän saapunut kirkkoaikana samana päivänä ja kun häntä ei tahdottu uskoa niin pitkän matkan noin vähässä ajassa hiihtäneeksi, oli hän lyönyt vetoa, että vielä samana iltana hiihtäisi Kajaaniin ja saapuisi sinne ennemmin kuin kukaan parhaimmallakaan hevosella ajaja. Ja niin kävikin, että Komulainen saapui Kajaaniin samana päivänä, mutta hevonen, jonka piti tavallaan juosta kilpaa hänen kanssansa, oli matkalla kuollut. (Kajaanin lehti 3.2.1900) 

Paltamolaisen räätälin maine

 "Itikka," vanha juoppo räätäli, joka joi ja tappeli ja pieksettiin puolikuoliaaksi jokaisilla Kajaanin markkinoilla, oli myöskin kotiseutuni mainehikkaita henkilöitä. Vanhoilla päivillään, kun ei voinut enää ommella, ei juoda eikä tapella, hän asettui Hevossaareen mökkiläiseksi, aivan yksinänsä. Mutta vielä tapasi nytkin vanha konnuus: alkoi varastaa lähimmän talon kuopasta pottuja, neljänneksen päässä manterella. 

Talon isäntä arvasi kuka varas oli ja asetti kuoppaan heinähangon juuri semmoiseen asemaan, että sen pitäisi sattua varkaan peräpuoliin, jos hän laskeutuu takaperin kuoppaan. Ja kun isäntä meni seuraavana päivänä katsomaan pottukuoppaansa, niin verta oli ollut runsaasti lumella. Ja "Itikka" makasi sen talven Hevossaaressa pöksässään sairaana, ilmaisematta kenellenkään mikä häntä vaivasi. 

Minä sille "Itikalle" jäin ainakin suureen kiitollisuuden velkaan. Kun viime kerran Paltamon kirkolta olin matkalla kotikylääni, kesäkuulla 1867, niin rannat olivat jo laajalta sulat ja jää Oulujärven poikki melkein mahdoton kulkea, kun kaikki karipaikat selälläkin olivat jo sulana. Silloin sattui "Itikka" olemaan kulussa samalle suunnalle kuin minäkin — Oulujärven pohjoispuolelle. Minä otin hänen ilolla matkatoverikseni, ja annoin hänen kulkea heikolla jäällä melkoisen matkan päässä edelläni, arvellen, että jospa tuo hukkuukin, niin ei tuosta tule suurta vahinkoa. Ja niin me menimme onnellisesti järven yli, saapuen iltasella veljeni taloon, jossa heti nukuin tuolille istualleni. Enkä tainnut muistaa "Itikkaa" kiittääkkään semmoisesta avusta. Seuraavana päivänä aaltoeli jo iso järvi sulana, josta yksi yö oli jäät murtanut. Silloin oli niin myöhäinen kesän tulo, ett'ei tiedetty moista olleen sitten vuoden 1777. (Kajaanin Lehti 23.9.1899)

Pätkä on lapsuusmuistelmasta, jonka kirjoittaja asui vuonna 1899 "läntisellä pallonpuoliskolla". Melalahdesta lähti varmaan useampia siirtolaisia, mutta yksityiskohtiin ja ajoitukseen sopisi erinomaisesti kirjoittajaksi Aleksanteri Leinonen.  

Veitsen ja saksien teroittajista

Monissa 1800-luvun sadonkorjuukuvauksissa pyöritetään tahkoa ja teroitetaan viikatteenterää, mutta en ole tullut ajatelleeksi, että veitsenteroitus vaati enemmän taitoa.

Rauman lehti 11.2.1930

Niin paljon taitoa, että vuosisadan alkupuolella Helsinkiin etsittiin sanoalehti-ilmoituksella veitsenteroittajaa (Åbo Allmänna Tidning 8.7.1819). Vuosikymmen myöhemmin kaupungissa oli teroitettavaa kiertävälle teroittajalle (Helsingfors Tidningar 9.12.1829)

Puoli vuosisataa myöhemmin tilanne oli toinen. Helsingissä liikkuvat venäläiset veitsenteroittajat, jotka huusivat "slipa sax, slipa rakknif, slipa pennknif, slipa bra knif" olivat yhtä lailla kevään merkki kuin jäätelöä myyvät maanmiehensä (Hbl 8.5.1875, 19.3.1880). Teroittajat tunnettiin nimenomaan huudostaan: "Slipa knif, slipa sax, slipa rakkni-i-i-ifvar" (Hbl 10.11.1889) & "jag slipar saxar, slipar knifvar, slipar bra" (Wasa Tidning 9.5.1897).

Aili Salli Ahde-Kjäldman (s. 1892) kuvaa muistelmassaan Kotini vuosisadan lopun Helsingissä (1964) näkymää lastenkamarin ikkunasta Iso-Roba 6:n sisä pihalle.

Siellä liikkui monenlaista väkeä, jota kelpasi katsella. Veitsen ja saksien teroittajia, jotka vuorollansa huusivat: "shliipa, shliipa shakshar", ääntäen sen hauskasti venäkänvoittoisesti. Oli lystiä seurata, miten he jalallaan polkivat vipua, joka pyöritti hohkakiveä, niin että vesi alla olevassa kaukalossa lainehti ja roiskui. Nämä "sliiparit" olivat tärkeitä elinkeinoharjoittajia ja heillä oli kiitollisia asiakkaita joka talossa." (s. 25)

Ruotsinkielisen huudon takia veitsenteroittajat saivat suomenkielessä nimen liippasaksi ja heitä kutsuttiin myös veitsensliippaajiksi (Haminan Sanomat 12.10.1894). Veitsenteroittajia liikkui myös maaseudulla.

Kansan kuvalehti 9/1933
Copilotin värittämänä

Kalle Yrttiahon kirjoituksista

Limingasta kirjoitettiin Oulun Wiikko-Sanomiin 21.1.1860: "Oli tuo ennen hyvä kun tuli tietoja täältäkin, kun oli Kalle Yrttiaho ja Rännärikin täällä, sillä ne sota-pojat seikat selvittelivät, saattivat muualle sanomat, selittivät vanhat seikat, mutta kun heistä toinen kuoli ja toinen on mennyt muualle, täytyypä nyt minun ruveta kirjoittamaan näiltä mailta..." Johan Rännäri on minulle tuttu nimi, mutta kuka oli Kalle Yrttiaho? Nimeään ei löydy V. J. Kallion kirjasta Fennica-kirjallisuuden salanimiä ja nimimerkkejä vuoteen 1885 (1931), mutta muistosanat Oulun Wiikko-Sanomissa 10.12.1859 paljastavat yhteyden nimimerkkiin K. Y-o. 

Kalle Yrttiaho syntyi Oulun maaseurakunnassa 8.7.1835, kun Valpuri-äitinsä oli jo 46-vuotias. Isänsä Anders Yrttiaho (s. 29.9.1792) oli kirkonkirjojen mukaan torppari. Valpuri kuoli leskenä 11.8.1857. (Oulujoki RK 1825-34, 199; 1834-43, 206; 1844-50, 205; 1858-67, 233)

Krimin sodan aikana Kalle Yrttiaho ryhtyi muistokirjoituksensa mukaan "ruotu-sotamieheksi, oli myös Helsingissä olevassa harjoitus väestössä, kävi leirissä Zarskoe Selossa ja korotettiin alaupseeriksi". Mahdollisesti myöhemmin kirjoittamansa kertomuksen virkkeessä oli omaelämäkerrallisuutta: 

En ajatellut enkä osannutkaan ajatella ruvetessani sotapalvelukseen, kuinka se onnistuisi, siellä tulikin pakko nöyryyteen sekä muuhun ihmisyyteen; siellä heräsi minussakin halu opin ja laveamman tiedon perään, jonka hankkimiseen oli myös aikaa ja tilaisuutta. (OWS 28.8.1858)

Vuoden vaihteessa 1856-57 nimimerkki K. Y. lähetti Kuopion sanomiin saatetekstin ja pitkän runon, jotka otsikoitiin Muistutus ajattelemattomista puheista . Saatesanat jättävät epäselväksi onko runon kirjoittajaksi kuvattu nuorukainen sama kuin allekirjoittaja. Tähän kuitenkin viittaa viimeinen säkeistö: "Ei ole kiukus' kiivahassa / Tehny tätä Kalle, / Ei sydämessä kostavassa - / Kiitos Jumalalle!!"(Kuopion Sanomat 31.01.1857 no 5). 

Erityisesti runon säkeistö "Isäni kuoli kunnialla / Ei se muuten auta / Kuin kirkkomaahan kannettiin / Ja vihittihin hauta" jäi muistiin Limingalla, jossa sitä on pidetty Johan Rännärinkin kirjoittamana (Kaleva 19.5.1935). Toiset olivat varmoja, että runon oli kirjoittanut Kalle Yrttiaho: "Laulun hän teki sen johdosta, että sai eräissä tanssiaisissa rukkaset muutamalta sukuylpeältä talonryttäreltä muka siitä syystä, että hänen isänsä oli kuollut metsään. Näin selittää asian Turakan Eriika ja niin olemme kuulleet eräältä toiseitakin henkilöltä." (Liitto 22.11.1936)

Vielä vuonna 1939 85-vuotias haudankaivaja Antti Aittola Vihannista pystyi esittämään runosta 21-säkeistöä (Kaleva 27.4.1939) Näiden julkaisu innoitti erään rouvashenkilön soittamaan Kalevan toimitukseen. Hän "kertoi isänsä aikoinaan tätä samaa laulua laulaneen ja tyttären muistiin oli jäänyt m. m. kaksi sellaista säkeistöä", joita Kuopion Sanomissa ei ollut (Kaleva 03.05.1939 no 99). Kummankin muistajan säkeet eroavat nimimerkin K. Y. runosta eli laulu lienee siis kiertänyt paljon. Se tuli mahdollisesti julkaistua myös arkkipainatteena, sillä vuonna 1939 oltiin käsityksessä, että "laulu on aikoinaan oululaisessa Barckin kirjapainossa painettukin".

Jos runo tosiaan liittyi Liminkalaisen Simulan talon kesteihin, Kalle Yrttiaho oli Limingassa jo kuukausia ennen virallista muuttoaan. Oulusta toukokuussa 1857 saamansa muuttotodistuksen arvioissa ei ollut hävettävää, mutta ne eivät ennustaneet uraa opettajana ja kirjoittajana. 

Jo kuukausi ennen muuttokirjan ottoa Kalle Yrttiaho kirjoitti Limingassa ensimmäisen (tai ainakin ensimmäisen löytyneen ja tunnistetun) paikalliskirjeensä, jonka pääaiheena oli uhkaava nälkä (OWS 11.4.1857 no 10).  Hän jatkoi samasta aiheesta kuukautta myöhemmin, mutta jätti sitten genren joksikin aikaa muiden innokkaiden liminkalaisten kirjoittajien käsiin (OWS 16.05.1857 no 15).

Paikalliskirjeiden sijaan Kalle Yrttiaho lähetti Oulun Wiikko-Sanomiin pidempiä ja opettavaisia tarinoita: Se on tyhmästi herjata lähimmäistään ruumiin virheillä. (OWS 17.10.1857 no 37),  Paavo Luonokkaan elämän-tapauksia (OWS 09.01.1858 no 2  & 16.01.1858 no 3), Vääryydellä koottu tawara ei ole hyödyllinen (OWS 10.04.1858 no 15  & 17.04.1858 no 16) sekä  Ole mies ja kärsi kaikkia, niin onni sinua odottaa (OWS 24.07.1858 no 30  & 31.07.1858 no 31  & 21.08.1858 no 34  & 28.08.1858 no 35). 

Vuoden 1858 lopulla Kalle Yrttiaho palasi paikalliskirjeiden kirjoittajaksi raportoimalla varkaudesta (OWS 23.10.1858 no 43),  hyvyydestä ja pahuudesta (OWS 20.11.1858 no 47) ja varoittaen soimauksesta viitaten liminkalaiseksi esittäytyneen Johan Nopsasen runoon  (OWS 05.02.1859 no 5). Runoon reagoi myös Johan Rännäri, jonka kirjoitus samassa lehdessä oli otsikoitu Onko tarpeellinen lähettää maa-seurakunnista kuulumisia sanomalehtiin, ja pitääkö niissä kirjoittajan nimensä salata eli julkaista? Myöhemmässä kirjoituksessaan Rännäri kertoo, että Limingassa Nopsasen runoa oli epäilty sekä hänen että nimimerkin K Y-o tekemäksi (SJS 21.03.1859).

Kirjessään Sanginjoelta 12.7.1859 Kalle Yrttiaho ei käyttänyt nimimerkkiä vaan allekirjoitusta "K. Yrttiaho. Lasten opettaja". Tekstistään selviää, että hän oli opettajana kesäkuun lopussa perustetussa Oulun maaseurakunnan kiertokoulussa (OWS 23.07.1859 no 29). Kuukautta myöhemmin hän raportoi Pikkaralan kylästä (OWS 13.08.1859 no 32).

Opetustyön lomassa syntyivät tekstit Isä lapsinensa. Erään nuoren miehen päiväkirjasta (OWS 24.09.1859 no 38 &  08.10.1859 no 40  & 15.10.1859 no 41) ja  Miten tavallisesti naimiset tapahtuvat talonpoikaisessa kansassamme (OWS 26.11.1859 no 47  & 10.12.1859 no 49).

Kalle Yrttiaho olisi kirjoittanut varmasti vielä paljon, mutta 26.11.1859 hän lähti illalla Oulunjoen vielä heikoille jäille ja putosi jokeen. Ruumiinsa löydettiin joulukuun alussa.

Sekä sotapalveluksessa että kouluttajana ollessaan oli Yrttiaho kaikilta hyvänä pidetty ja rakastettu, niinkuin nerokas ja hyvätapainen mies, jonka tähden hänen onnetoin kuoleman tapauksensa herätti yleisen kaipauksen. (OWS 10.12.1859)

Turun ja Helsingin asukkailleen tarjoma laidunnuspalvelu

Kun ei tiedä niin kuvittelee. Mielessäni menneisyyden piiat veivät Helsingin lehmiä Hakaniemeen ja jäivät eläinteen viereen seisomaan. Mutta sehän olisi ollut työvoiman hukkausta ja ilmeisesti useimmat kaupungit järjestivät yhteisen paimenen yhteiselle laitumelle jo varhain. 

Turussa kesällä 1794 systeemi sakkasi, sillä eläimiä tuotiin liian myöhään eli aamuseitsemän jälkeen kokoontumispaikkana toimineille Uudenmaan ja Hämeen tulliporteille, joiden ulkopuolella laitumet olivat. Kotiin viemisen sijaan karja jätettiin harhailemaan! Lehmät saattoivat löytää tiensä laitumelle, mutta vuohet usein palasivat kaipunkiin häiritsemään asukkaita.  (Åbo Tidningar 12.06.1794)

Keskellä seuraavaa kesää oli taas havaittu ongelmia ja parannuskohteita. "Nummen puolella" kaupungin laidunmaa oli juuri aidattu, jotta naapurikylien karja ja hevoset eivät pääsisi sen ruohoa syömään. Kustannusten kattamiseksi määrättiin jokaisesta laiduntavasta hevosesta (uusi?) maksu ja kaupungissa kävijöiden piti maksaa hevosten laiduntamisesta päivämaksu. Karjan osalta laidunmaksun korotus oli tulossa, muttei vielä päätetty. Maksujen säädön lisäksi rajoitettiin käyttöä. Laidun oli tarkoitettu talven yli pidetyille eläimille, joten sinne ei saanut tuoda keväällä ostettuja eläimiä, etenkään lampaita ja vuohia. Oksiakin napsivat vuohet koettiin niin ongelmallisiksi, että tämä oli niille viimeinen kesä kaupungin laitumella, vaikka kaupungin johto ymmärsi eläimien tärkeyden varattomille asukkaille (Åbo Tidningar 13.07.1795)

Seuraavina vuosina maksuista piti antaa muistutuksia (Åbo Tidningar 27.6.1796, 10.7.1797, 2.7.1798, 15.7.1799). Kesällä 1800 ongelmana olivat laiduntavat eläimet, joista ei oltu maksettu. Viimeistään tässä vaiheessa otettiin käyttöön maksusta todistava poletti (Åbo Tidning 26.07.1800, 12.06.1801). Vuosikymmeniä myöhemmin otettiin käyttöön eläimen kaulaan ripustettava merkki, joka vaikuttaa käytännöllisemmältä (Åbo Tidningar 3.6.1835 no 43).

Vuodesta toiseen samanlaisissa ilmoituksissa ilmoitettiin, minä päivänä laidunkausi alkoi, että maksu piti maksaa ja eläimet pitää kuljettaa tullille aamuseitsemäksi ja hakea iltaseitsemältä. Kummallakin tullilla tai paremminkin niiden ulkopuolisilla laitumilla oli oma paimenensa, joita palkattiin sanomalehti-ilmoituksillakin (esim. Åbo Allmänna Tidning 25.05.1811, 4.6.1812, 19.11.1812).

Helsingissä laiduntamisesta oli muodostettu huutokaupattava urakka viimeistään vuonna 1823. Sanomalehden lisäksi huutokaupasta ilmoitettiin kirkonkuulutuksissa ja rummunpäristyksen jälkeen kadunkulmissa. Huutokaupan voittaneen kaupunginkassööri Langen piti 120 ruplaa ja 50 kopeekkaa vastaan järjestää paimenet, joille maksettu korvaus oli määrätty samoin kuin itse maksu, joka oli puolet halvempi porvareille. Paimennuskausi ja päiväaikataulu oli määritelty samaan tapaan kuin Turussa. Aamun ja illan kokoontumispaikoiksi merkittiin maistraatin pöytäkirjaan ensin "Tullit", mutta koska niitä ei enää virallisesti ollut marginaaliin kirjoitettiin ensin Erottajan vieressä sijainnut Lampeniuksen viljelmä ja nykyisessä Kaisaniemen puistossa sijainnut Edbomien viljelmä. Nämäkin yliviivattiin ja lopulta päätettiin, että lehmät vaihtoivat hoitajaa avoimella paikalla Espoon tullin, joka edelleen ihmisten mielissä sijaitsi myöhemmän Runebergin patsaan kohdalla, ulkopuolella (Erottaja?) ja Pitkällä sillalla. Valitettavasti pöytäkirjassa ei sanota mitään siitä mihin ruohoa kasvaviin paikkoihin lehmät ja hevoset vietiin. (FAT 22.04.1823; HKA. Mpk 28.4.1823 §1). 

Vuonna 1828 merkityksensä menettäneet tullit korvattiin venäläisten vaatimilla vahtituvilla ja laskupuomeilla, joten kokoontumispaikkoihin voitiin viitata yksinkertaisella ilmaisulla "vid slagbommarne" (HKA. Mpk 27.4.1831 §2). Läntistä laskupuomia, joka rakennettiin Kolmen sepän patsaan tienoille, kutsuttiin kuitenkin arkikielessä edelleen Espoon tulliksi. Turun kasarmin valmistumisen myötä laskupuomi siirrettiin vuonna 1833 sen "toiselle puolelle" (FAT 3.8.1833).

Vuonna 1838 laidunnuksesta alettiin julkaista pidempiä sanomalehti-ilmoituksia, jotka toistuvat samanlaisina vuoteen 1856, jolloin laskupuomit monikossa korvattiin Hämeentullilla (vid slagbommen invid Tavastländska tullen), mikä antaa ymmärtää, että tulloin laidunnus päättyi kaupungin länsipuolella. Vastaavia ilmoituksia oli vielä vuosikymmeniä myöhemmin, jolloin kokoontumispaikka oli "vid slagbommen å östra chausséen" (Hufvudstadsbladet 30.6.1889). Joko eläimien väheneminen tai sopivien laidunmaiden katoaminen päättivät käytännön.

Lehmien määrästä ei ole valmista tilastoa ja kirjallisuus antaa ristiriitaisia tietoja. Jere Jäppisen mukaan "Vuonna 1870 lehmien pito kiellettiin Helsingissä siisteyden vuoksi."  Leena Packalenin julkaisussa Stadin maitotinki. Vuosisata maidon kauppaa Helsingissä (1987) puolestaan väitetään, että "Helsingissä oli 1870-luvun lopussa 462 lehmää". Eron todennäköisesti selittää Helsingin rajaus, sillä Packalen toteaa myös, että 

Helsingin väkiluvun kasvaessa 1800-luvun lopulla nopeasti, kiristyi maistraatin ote kaupungin asioiden hoidossa. Maistraatti oli jyrkästi päättänyt, ettei lehmä enää kuulu kaupunkikuvaan ainakaan keskustassa.

Lehmies pito kiellettiin ensin Kruunuhaan etuosissa, Kaartintorin liepeillä, Bulevardilla... 

Varovaisuus tarpeen tekoälyn käännösten kanssa

Laiskuuksissani laitoin Copilotin tekemään blogitekstiä varten suomennosta etsintäkuulutuksesta, vaikka teksti oli merkitykseltään minulle selvä. Koska olin se jo pariin kertaan lukenut, huomasin suomennosta tarkistaessani helposti virheet. Se, että Upbörds-Skrifwaren ei kääntynyt pidemmälle kuin uppbörds-kirjuriksi, ei ollut yllättävää, sillä olin itsekin tarkistanut sanan merkityksen FHO:sta. Koppärrig eli rokonarpinen on myös erikoisempi sana, jolle Copilot kehitti vastineiksi kuparinsävyisyyden ja toppatukkaisuuden. Vaaleansininen oli tullut väärinluetuksi (linsblå & husblå), joten ei saanut oikeaa suomennostakaan eli oli ensin harmaansininen ja sitten tunnansininen. 

Omituisin virhe oli samalla vakavin. Vaikka Copilot oli aivan oikein lukenut sanan Svensk, se suomensi sen sanaksi suomalainen. Lokalisaatio meni överiksi? Merkityksen hävittämisen ohella tämä on huolestuttavaa siksi, että ellen olisi lukenut alkuperäistä fraktuurana tai Copilotin tulkintana, suomenkielinen teksti olisi tuntunut ihan järjelliseltä.

Kansallisarkiston astioimattomat aineistot ja tiedot

Ann- Catrin Östman jakoi HTF 3/2023:ssa julkaistun artikkelinsa "Estniska överlöpare i Finland på 1810-talet– krav på förvisningar under en ny gränsregim" ensimmäisessä alaviitteessä kiitoksia:

Med tacksamhet minns projektforskarna den hjälp som Veli-Matti Pussinen, direktör vid Riksarkivet, gav när projektet planerades. Han informerade bland annat om den för projektet så viktiga källserien med allmänna kungörelser.

Projektille tärkeä lähde oli siis löytynyt Kansallisarkiston henkilökunnan vinkillä. Kyseisessä artikkelissa se saa viitteen "Lääninhallituksen kuulutukset, Riksarkivet Åbo" ja Östmanin suomenkielisessä artikkelissa HAikissa 2/2025 sama on sidottu sarja "Lääninhallituksen kuulutukset. Kansallisarkisto, Turku". Östman hyödynsi 1800-luvun kuulutuksia, joiden pariin en ole Kansalliskirjaston kokoelmissa vielä ehtinyt, mutta mieleen heräsi kysymys, onko sarjassa kuulutuksia edelliseltä vuosisadalta, jossa olen Kansalliskirjston kokoelmissa huomannut muutamia aukkoja.

Joten kokeilin hakea kuulutuksia Astiasta. Ei osumia, joten lähetin tiedustelun 16.3.2026. Siihen vastattiin 10.4.2026:

Kyseessä oleva aineisto on sarja kirjoiksi sidottuja Lääninhallituksen kuulutuksia. Aineistoa ei ole listattu Astiaan, sillä ne eivät ole osa mitään arkistoa, vaan ne on sijoitettu kirjastoon. Kirjastossa säilytettävien kuulutusten ajallinen kattavuus on 1670 - 1910.

Sijoitettu kirjastoon, mutta eivät näy ainakaan haulla 'Lääninhallitu* kuulutu*' Kansalliskirjaston kirjastotietokannassa. Tätä en älynnyt kysyä, mutta tiedustelin, ovatko kuulutukset paljon puhutun digitaalisen toimittamisen piirissä. Tähän vastattiin eilen:

Asiaa piti selvittää hieman tarkemmin, joten pahoittelut vastauksen viipymisestä. Valitettavasti aineiston kopiointi digitaalisen toimittamisen puitteissa ei onnistu. Tämä johtuu siitä, että aineistoa ei ole listattu astiaan. Tämän vuoksi digitoiduille kuville ei ole Astia-palvelussa paikkaa eikä aineistoon johtavaa linkkiä voida luoda.

Aineistoon voi kuitenkin tutustua paikan päällä Turun toimipisteessä avoimina tutkijasalipäivinä, joista seuraavat ovat keskiviikkoja 13.5. Ja torstaina 11.6. Koska aineistoa ei ole Astiassa, sen voi tilata vapaamuotoisena aineistotilauksena.

Vastaus tarkoittanee, etten myöskään voi tilata itselleni merkittävän Turun luettelohuoneen kortiston digitointia, puhumattakaan muista luetteloista, joiden kaikkea tietoa ei todellakaan ole viety Astiaan. Täytynee fiksata syksyn kalenteriin Turun päivät, sillä vaikka vapaaherratar olenkin, niin sekä touko- että kesäkuun aukiolopäivä on buukattu muuhun. 

Ehkä sitten paikalle päästyä selviää, miksi aineisto pitää tilata, vaikka se on "sijoitettu kirjastoon". En suuremmin ihmettelisi, jos Helsingistä matkustettuani minulle kerrotaan, ettei kuulutuksia mistään löytynyt. Eikä tulevaisuudessa kukaan enää osaa niitä kaivata, ellei osu Östmanin alaviitteisiin tai tähän sepustukseen. Mitähän muuta luetteloimatonta aineistoa on muissa Kansallisarkiston toimipisteissä?