Maataloushistoria esillä

Syksyn piristys somessa oli Koneen säätiön tuottama sarja lyhyitä videoita, joissa Suomen maataloushistorian pääasiantuntija Kirsi Laine kertoi erilaisista näkökulmista menneisyyden maataloudesta. Nyt julkaisu on kai päättynyt, joten katsoin läpi kaikki 9 videota Facebookissa kerralla. (Käsittääkseni niitä on julkaistu myös muilla alustoilla.)

Ajatus siitä, että monet viljelivät maata ei ollut minulle eikä kommentoijille uusi. Sukupuoliroolit ovat myös tuttuja.

Ravinnon viljavoittoisuus ei yllättynyt, mutta video palautti muistiin, että itäisen ja läntisen leipäkulttuurin ero liittyy viljan jauhamiseen. Jauhot eivät säily, joten myllymatkan tulokset leivottiin ja leipä kuivattiin. Tuoreen leivän syömiseksi viljajyvät jauhettiin käsikivillä. 

Ruoan säilönnästä opin, että nykyajan palvikinkku ei vastaa menneisyyden saunojen tuotantoa. Mistä heräsi kysymys: mikä on savustuksen ja palvauksen ero?

Maatalojen elämissä Laine tarjosi muutaman yllätyksen ja selitti itsekin miksi. Varmuutensa kissoista ja koirien välttämättömyydestä herätti mielessäni vastarintaa, sillä kyseisiä eläimiä näkyy lähteissä vähän. Haastattelijan kysymys sioista ja kanoista paljasti, että lähteiden hiljaisuus koskee myös niitä. Torppareita parhaillaan tutkiva Laine on löytänyt sopimuksia, joissa pitää toimittaa kananmunia eli kanoja on pitänyt olla. Sikojen pito on voinut paljastua rakennusinventaariosta, jossa on sikala. (Sekä siat että kanat laskettiin tiloilta 1880-luvun alussa, mutta kissoja ja koiria ei.)

Heinätaloudesta sain hyvän kertauskurssin. Heinäseipäät olivat jollain tavalla itsestäänselvyys lapsuudessani, joten on ollut vaikea uskoa, että heinä kuivuu maassa. Laine selitti asiaa luonnonheinän ohuudella. Latosäilytys on tuntunut myös "normaalilta", mutta videon myötä tajusin, etten koskaan ole ollut ladossa sisällä. Millainen lattia niissä on? Jos maalattia, niin mikseivät heinät mene kosteudesta pilalle? Eli ei ole maalattia?

Kaskiviljelystä iselleni uusi yksityiskohta oli tuohivirsujen perusteellinen kastelu ennen polttotyötä, mikä tietenkin kuullosti aivan järkeenkäyvältä. Paimennuksesta Laineella oli hyvä tiivistys: nykyään eläimet ovat aitauksien sisllä, ennen niiden ulkopuolella. Peltoviljelyksestä Laine konkretisoi raivauksen työläyden ja muistutti, että entisajan pellot ojineen näyttivät toiselta kuin nykyiset salaojitetut pellot. Opin myös, että kylvön jälkeisellä jyräämisellä pyrittiin pitämään kosteutta jyvien itämisen varmistamiseksi. Kommentoija kertoi isänsä käyttäneen hevosvetoista jyrää vielä 1980-luvulla.

Rakennetun Helsingin visualisointeja

Kaksi vuotta sitten totesin: "Nelisen vuotta sitten avattu sivusto Rakennettu Helsinki 1721–2030 on erittäin kaunis. " Kyseinen linkki ei enää toimi, enkä tiedä mitä Christoffer Weckströmin tekemälle työlle on tapahtunut. HRI-sivua tarkistaessani huomasin, että sivusto oli perustunut Jan Wolskin Rakennettu Helsinki -sovellukseen. Se on edelleen verkossa.

Katsaus lähimenneisyyteen oli tarpeen, sillä eilen Facebookissa tuli vastaan Mojo Erämetsän päivitys.

Hei! Innostuin rakentelemaan tällaista sivua, jossa voi tutkia Helsingin historiaa karttakäyttöliittymän kautta. Sieltä voi aikajanalla katsella mikä rakennus on noussut milloinkin ja löytyy tietoa arkkitehdeistä, ja vähän tapahtumiakin ja merkkihenkilöiden koteja. Mukana on myös yli kymmenentuhatta vanhaa valokuvaa kartalle sijoitettuna.
Mukana on vasta muutamia valmiita kaupunginosia. Aluetta kuitenkin laajennan tässä hiljalleen.
Kartalla voi olla jotain virheellistä sisältöä, korjaillaan jos sellaista löytyy. Käyttökokemus on varmasti parempi koneella kuin mobiililla, mutta pitäisi kyllä puhelimellakin toimia.
Omaksi huvikseni tämän tein, mutta kiva jos tästä on iloa jollekin muullekin. Ja saa ehdotella parannuksia ja täydennyksiä. 

 

Sivustolta löytyy "Tietoa kartasta", mikä on positiivista, kuten myös monipuolisuus. Rakennustietojen osalta kartassa on samat ongelmat kuin aikaisemmissakin eli alkupäästä tiedot ovat epätäydellisiä. Muut tiedot kuten tarinat ja julkkikset herättivät toiveen rikastamisesta joukkoistamisella. Sillä on sitä muutama tieto minullakin...

Penni-kirjasto Suomen kansalle ja Pennikuvakirjasto

1. osan kuvitus

Penni-kirjasto Suomen kansalle oli 16-osainen valitushenkinen "länsisuomalaisten toimittama" eli ilmeisesti osakuntatoiminnasta kirvonnut julkaisusarja, josta en pikaisesti löytänyt mitään valmista tietoa. Joten kootaan edes osat:

1. Kalevala [proosamukaelma] / [Anton Fredrik Almberg, myöh. Jalava]. 1867

2. Turun linna / [Adolf Waldemar Jahnsson] .1867

3. Sunnuntai-iltapuoli Leppälässä / [Karl Aleksander Cajander]. 1867

4. Viron maasta / [Karl August Erik Almberg]. 1867

5. Johan Ludvig Runeberg / [Albert Olivier Wialén]. 1867

6. Mathias Alexander Castrén / [Karl August Erik Almberg]. 1875

7. Ukkosesta / [Emil August Almberg]. 1875

8. Käärmeet - Yököt / [Edvard Immanuel Hjelt]. 1875

9. Seitsemän sunnuntai-iltaa Leppälässä. (Ensimmäinen) / [Karl Aleksander Cajander]. 1875

10. Seitsemän sunnuntai-iltaa Leppälässä (Toinen) / [Karl Aleksander Cajander]. 1875

11. Seitsemän sunnuntai-iltaa Leppälässä. Kolmas / [Karl Aleksander Cajander]. 1877

12. Seitsemän sunnuntai-iltaa Leppälässä. Neljäs / [Karl Aleksander Cajander]. 1877

13. Seitsemän sunnuntai-iltaa Leppälässä. Viides / [Karl Aleksander Cajander]. 1877

14. Seitsemän sunnuntai-iltaa Leppälässä. Kuudes / [Karl Aleksander Cajander]. 1880

15. Seitsemän sunnuntai-iltaa Leppälässä. Seitsemäs / [Karl Aleksander Cajander]. 1880

16. Elias Lönnrot / [Aukusti Herman Kalllio]. 1880

Finna työnsi esille haulla 'Penni-kirjasto Suomen kansalle' myös kaksi osaa Pennikuvakirjaston  ja ainakin yhden osan Otavan 50 pennin kirjastosta. Pennikuvakirjasto värikkäine kuvineen oli näistä mielenkiintoisempi ja uusi haku tuotti lisää osia. (Ja ohessa yhden osan Otavan 50 pennin kirjastosta sekä kustannusosakeyhtiö Kirjan 50 pennin kirjaston osa 2). 

Kirjasta
Pienokaiset ulkona

1. Punahilkka (joulumarkkinoille 1886, kuten myös seuraavat)

2. Lasten lemmikit

3. Vuosenilot 

4. Hauskat kääpiöt 

5. Pienokaiset ulkona 

6. Pienokaiset kotona 

7.  Susi ja Kilit  

8.  Satu seitsemästä korpista 

9. Kotimaan metsäeläimiä (joulumarkkinoille 1887, kuten myös seuraavat)

10. Ulkomaan eläimiä I.

11. Saapasjalka-Kissa

12. Lasten elämästä 

13. Pienten piimäsuiden joulu-iloa. (joulumarkkinoille 1888, kuten myös seuraavat)

14. Pienten paitaressujen jouluhuvituksia

15. Noituri Untamo ja Paholainen

16. Sammakko ja hiiri 

Merkkituotteet 1800-luvun puolivälin markkinoilla

Muutama vuosi sitten kirjoitin Tukholman torien "merkkituotteista" 1700-luvulla, käyttäen pääasiallisena esimerkkinä Vaasan ruista. Käydessäni tänä kesänä läpi Helsingin markkinoiden kuvauksia sanomalehdistä huomasin niissä samaan sarjaan kuuluvia mainintoja.

Tammimarkkinoilta 1842 raportoitiin eniten yleisöä keränneet Senaatintorin myyntitiskit. Säätyläisnaiset olivat kokoontuneet Tammisaaren hansikkaiden kauppiaan luo ja herrat Porvoon turkkurin ääreen. Kovasti kaivattiin Haminan sorvarin tuotteita eikä kaipausta helpottanut edes huhu että kuorma Vaasan piipunvarsia oli matkalla markkinoille. (Helsingfors Morgonblad 31.1.1842) Syysmarkkinoilla 1842 Tammisaaren hansikkaita kutsutaan kuuluisiksi ja Haminan maineikas sorvari oli saapunut myyjäksi (HT 12.10.1842).

Hansikkaat Tammisaaresta ja Vaasan piipunvarret mainitaan myös markkinoita kuvaavassa runossa viisi vuotta myöhemmin.

Morgonbladet 11.10.1847

Säkeistön ensimmäisellä rivillä mainitaan rinkilät, jotka olivat varsinkin Helsingin markkinoiden loppuvaiheessa niiden tunnusomaisin tuote. Jo syksyllä 1865 kuitenkin surtiin, että aito Viiprinrinkilä oli hävinnyt Laava Vaittisen kuoleman myötä (Hbl 9.10.1865).

Tammimarkkinoilta 1848 mainitaan piipunvarret, jotka on leimattu nimellä Walenius, sekä todetaan Tammisaaren hansikkaiden ylläpitäneen vanhaa mainettaan. (Helsingfors Tidningar 2.2.1848). Waleniuksen kotipaikasta ei ole tietoa, mutta "Vaasan varsien" tekijänä tunnetaan Jonas Grönwall (1798–1893) (Wasa Tidning 5.5.1893).

Arkistot, tekoäly ja taiteilijat

Kotimatkalla Gävlestä poikkesin Tukholmassa Fotografiskaan. En ottanut sen näyttelyistä etukäteen selvää ja hätkähdin reippaasti, kun yhdessä ensimmäinen teos oli sarja "uudelleenluotuja" valokuvia Normandian maihinnoususta. Eikä mitä tahansa kuvia, vaan kuuluisan valokuvaajan Robert Capan setti, joka tuhoutui pimiötyössä.

Seinäteksti selosti, että Philip Toledanon teos We Are At War "on enemmän kuin rekonstruktio; se koettelee sitä, kuinka uskottavasti mennyt voidaan nyt uudelleenkirjoittaa - ja mitä se tarkoittaa nykyhetkelle". Dah? Samaa on netti täynnä eikä teos herättänyt minussa uusia ajatuksia, ainoastaan ärtymystä.

Olin tullut näyttelyyn The Machine's Eye in Human Hands nurinkurisesti ja vasta useampia teoksia nähtyäni luin esittelyn. Kiinnostavinta itselleni kahdeksan taiteilijan teoksessa oli, että kolme oli käyttänyt lähteenä arkistoja. Olettaen siis, että Toledano oli käyttänyt arkistoja, lisäharmikseni teoksensa kohdalla ei ollut selostusta siitä, miten se oli tehty.

Harmittomammalta harjoitukselta tuntui Susanne Fagerlundin teos, jossa luonnontieteellisen museon kuvakokoelmasta oli algoritmeilla luotu eliöiden välimuotoja. 

Mielenkiintoisin ja vaikeaselkoisin oli  Kristi Coronadon teos, joka perustui taiteilijan henkilökohtaiseen arkistoon. Se oli syötetty biografiselle tekoälyagentille Solienne, joka oli näyttelyseinän perusteella analysoinut yksittäisiä muistoja tekstuaalisesti ja luonut niistä kuvia. Lisäksi näyttelytilassa oli "itse" Solienne, jonka kanssa vierailijat saattoivat keskustella. Oma yritykseni ei avannut teosta yhtään enempää ja useimmat muut olivat kiinnostuneita vain siitä montaako kieltä he saivat hahmon puhumaan.

Viikinkiaikaa kahden puolen Pohjanlahtea

De svenska Historiedagarna tarjosi tuttuun tapaan luentosalipäivien jälkeen retkipäivän, jonka tarjonnasta valitsin koko päivän retken Järnriket Gästrikland. Valinta osoittautui hyväksi. Arkeologi/pedagogi kierrätti meitä Gävlen ympäristön eri aikaisilla raudntuotantopaikoilla. Aloitimme varhaisimmasta ja aurinkoisessa syyssäässä oli ilo kulkea vendel- ja viikinaikaisessa maisemassa Sörbyssä. Bussi jäi kirkolle, jonka paikalla on voinut olla ylimyksen kotipiiri. Ylitimme tien, jonka rakennuksessa tuhoutui ties kuinka monta hautaa, ja kuljimme rinteessä, josta opas osoitti lukuisia raudanteon jäänteitä.

Hieman hymyilytti, kun opas esitteli ensimmäistä maakunnasta löytynyttä kuppikiveä, jossa oli yksi kuppi.

Päästyäni Tukholmaan ja Historiska museetiin yritin löytää mainintoja raudasta. Anti jäi olemattomaksi, mutta aiemman vierailun välitila oli saanut uuden muodon, joka kertoi jollain tarkkuudella viikinkiaikaisesta asumisesta.

Yksi rakennuksista oli ylimyksen pitkätalo, johon pääsi myös kurkistamaan sisälle.

Konkreettisten kontaktien jälkeen oli hyvä kotiin päästyä kuunnella Leena Koiviston tuoreen luennon Satakunta viikinkien aikaan tallenne. Osoittautui, että Kokemäkeen ja Euraan keskittynyt tietouteni kattoi lähes kaiken olennaisen, sillä rannikkoalueelta on löytynyt vain vähäisiä merkkejä aktiviteetista. Miksi en tiennyt tätä ennestään? Uudenmaan rannikon autioitumisesta on puhuttu, ja kai Pohjanmaankin, mutta Satakunta?

Toinen ajatusviiraus paljastui, kun Koivisto puhui kuppikivistä. Antipatiani niitä kohtaan on niin suuri, etten ole koskaan osannut arvostaa kiviä, puhumattakaan, että olisin miettinyt niiden paikkoja. Joten tuntui hassult, että Gästriklandissa oli vain yksi yksikuppinen kivi. Koivistolta kuitenkin opin, että Satakunnassa kuppikiviä tunnetaan useampi vain Kokemäeltä. Yleisempiä ne ovat Varsinais-Suomessa ja Hämeessä.

Ruotsin historiapäivillä kuultua

 

Syy vierailuuni Gävlessä oli De Svenska Historiedagarna, jotka olin aiemmin kokenut vain "ulkomailla" eli Tallinnassa ja Helsingissä. Tuttuun tapaan monisatapäinen koostui eläkeikäisistä ja historianopettajista. Löysin joukosta vain kaksi muuta suomalaista.

Esitykset eivät räjäyttäneet tajuntaa, mutta Richard Schillin katsaus saamelaisten jälkiin keskisessä Ruotsissa tarjosi pienen yllätyksen. Sisältö oli peräisin samasta projektista, joka tuotti pari vuotta sitten Historiska museetissa näkemäni planssinäyttelyn. Kaikki ei kuitenkaan ollut tuttua ja höristin korviani, kun Schill mainitsi "pitäjänsaamelaisille" jätettyjen toimien joukossa karhun ja suden metsästyksen. Yhtä vieroksuttua kuin hevosten kastrointi? 

Mieleen tuli Otto Latvan esitys 1800-luvun tutkimuksen päiviltä alkuvuonna. Hän esitti, että suomalaiset eivät metsästäneet karhuja itsekseen vaan innon olivat luoneet säätyläismetsästäjät. Tarjosin vastaesimerkiksi talonpoikaisia karhunkaatajia kuten Karhu-Pekka tai Eero Heinäkangas. Odotan mielenkiinnolla Latvan työn tuloksia.

Väitöskirjatutkijoiden sessiossa selvisi, että Tukholman yliopistossa Moa Hansson pohtii viime sodissa Suomesta Ruotsiin karanneita sotilaita. Tämä tutkimus todennäköisesti näkyy valmistuttuaan suomalaisessa mediassa.

Patrik Hedeniuksen esityksestä ruotsin kielihistoriasta opin, että kun Uusi testamentti käännettiin Kustaa Vaasan aikaan ruotsiksi, pyrittiin tietoisesti valitsemaan sanoja ja rakenteita, jotka olivat mahdollisimman kaukana tanskasta. Eli antoi ymmärtää, että tätä ennen kielet olivat yhtä ja samaa.

Åsa Furuhagen markkinoi esityksellään kirjaansa virsikirjan historiasta. Vuoden 1695 version kohdalla hän korosti yhtenäisyyttä ja koko valtion kattavuutta. Eikä huomannut tai viitsinyt mainita, että suomenkielinen virsikirja oli erikseen ja eri virsin. Tätä seikkaa olen ihmetellyt näköjään jo vuonna 2011.