Rengin Mikkelinpäivä

Tämän pitkäksi venyvän sarjan alussa Paavo syntyi 9.1.1848 Lokalahden Rågön säterin torppaan. Siellä elettiin kirkonkirjojen mukaan vuoteen 1861, jolloin Paavon isoveli isoveli Johan Gabriel (s. 15.10.1836) meni naimisiin ja ryhtyi Haaroisten puustellin lampuodiksi. Isästään tuli vuodeksi Haaroisten renki ja vanhempien muutettua toisaalle, Paavo jäi Haaroisten rengiksi. Vuonna 1864 isoveljestään tuli muonatorppari toisaalle ja Paavo otti renginpaikan Nopperlan säteristä, josta hän lähti seuraavana vuonna (66, 67; 1864-1870, 74, 77, 160). Minämuotoinen muistelmansa ei siis ole täysin totuudenmukainen kertoessaan kolmivuotisesta työsuhteesta.

Siihen aikaan kun minä muinoin nuorimies olin, nousin eräänä Mikkelinpäivänä aamulla aikasin kohta kukon laulettua vuoteeltani, pesin silmäni, harjasin sianharjaksista tehdyllä pyöreällä harjalla olkapäihin ulottuvan pörröisen tukkani silposen sileäksi. Vedin paikkamattomat harmaat polvihousut koipiini, pistinpä vielä ylleni sinisen pyhävästinkin, jommoista ei ollut monella talollisen pojallakaan, saatikka sitten minunlaisilla renkimiehillä. Latasinpa vielä juhlan kunniaksi tallin takana kasvaneita niveräkoppaan, josta, vaikk' ei siinä ollutkaan kuin peukalonpituinen varren nysä, savuja silti lähti.

Siihenaikaan ei kuten nykyään ollut käytännössä tulitikkuja, eipä oltu keksittykään. Tulusraudalla iskettiin limpsemeen (piikiveen), jota taulapalan yhteydessä pidettiin vasemman käden peukalon ja etusormien välissä. Kun iskuista sinkoilevat tulikipinät sytyttivät kuivan taulan, otettiin siitä rikkitikulla tuli. Päretikun päitä oli kastettu sulatettuun rikkiin. Sellaiset siis olivat sen ajan tulitikut, joita joka mökissä tehtiin itse. Vieläpä tanssia sipsutettiinkin pelimannin soittaessa: Tee tulitiku, tee tulitiku, tee tulitiku j. n. e.

Anteeksi tämä syrjähyppyni! Sanottuna aamuhetkenä istuin piippuani imeskellen ja isäntäni nousua odottaen. Olinhan näet kokonaista kolme vuotta renkinä palvellut sen ajan rikkaimmassa Pätialhon talossa — siis talossa, jossa ensimäiseksi ruvettiin valmistamaan leipää puhtaasta viljasta, eikä minunkaan olinaikanani pettua petäjistä, enempää kuin vehkaakaan soista leivän lisäaineiksi kerätty. Ja sepä se olikin, joka minutkin sitoi niin moneksi vuodeksi Pätialhon taikinapyttyyn, josta nyt tänäpäivänä minulta sen vanne katkesi.

Oli siis Mikkelinpäivän aamu ja siihenaikaan palkolliset "muuttivat muorii ja vahettivat vaarii" Mikkelinpäivänä eikä pyhäinmiestenpäivänä, kuten nyt on tavaksi tullut. Tunsin itseni vapaaksi isäntävallan orjuuttavista siteistä, vaikka tuo „Iso-Päti", joksi isäntä joskus olkapäitään kohotellen itseään kutsui, ei ollutkaan kappelin pahempia itsevaltijaita.

Viime vuoden kuluessakaan hän ei enää minulle, joka olin jo talon tavat tullut tuntemaan, kunnon selkäsaunaa antanut, tuskinpa kertaa enempää sain ympäri korvianikaan niin että olisi läiskynyt. Vaan mitäpästä siitä, sehän oli tavallista ja sen ajan tapaa. Vuosipalvelija oli täydellisesti isäntävallan alaisena. Isäntä piti luonnollisesti kotikurista huolen, siihen oli hänellä lainturvaama oikeus.

Kun olin ennättänyt tupakkani poroksi polttaa, tuli isäntäni tupaan, teki tilin kanssani, jolloin sain vielä muutaman äyrin kukkarooni, söin lähtörokan ja lähdin kirkonkylään pääsinpäivää vapaana viettämään.

Kirkolle oli silloin kutsuttu kaikki sotilaatkin, heille kun oli silloin luettavana julki joku Majesteetin lähettämä julistus. Nyt he olivat sen jo kuulleet. Olivat jo vapaat päivän tehtävästäkin, kokoontuivat kirkon lähellä olevaan kapakkaan ottamaan pikarin „elämän vettä". Niin siihenaikaan. Minne ikinä Herran temppeli kohosi, siihen rienaajakin kappelinsa rakenti, ja niin oli "Kuninkaallisesta armosta" kirkko ja kapakka rinnakkain. (Paavo Pajumaa: Louruja Lokalasta. Vakka-Suomi 11.02.1913)

Muistelmateksti on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamaksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.  

Ruotsin oppiminen 1860-luvun Lokalahdella

Viimeistään nähtyään kartanon heinänviljelyn tulokset lokalahtelainen Paavo (s. 9.1.1848) halusi maatalousoppiin. Lukemaan hän oli muistelmiensa mukaan oppinut kotona, mutta lisäoppi vaati muutakin pohjaa.

Mutta pitäisihän opetella paremmin kirjoittamaan ja se räkninkikirja pitäisi myös ostaa. Ja se ruotsinkieli vielä — sepä se!

Kaupungissa käytyäni olivat kirjat taskussani. Salaisesti koettelin lukea ruotsalaista aapiskirjaa: "Fader vår som äri himmelen j. n. e." vaikka en siitä ymmärtänyt sen enemää kuin Kirjalan Heikin hevonen taivaan merkeistä. (Paavo Pajumaa: Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 15.03.1913) 

Toisenlaisesta oppimistavasta Paavo kertoi fiktiota hipovassa kertomuksessa, jonka pääosassa oli Mattilan emäntä.

Ketäpä siitä osaa syyttää kun eivät vanhemmat ajoissa asiaa paremmin oivaltaneet, vaan antoivat hänen kasvaa yhtä tuhmaksi suomalaiseksi kuin muutkin Kytämäen eläjät ovat. Mutta sen vakavan päätöksen hän teki, että kyllä hän lapsensa kouluttaa paremmiksi ihmisiksi ja siksi hänen on saatava ne ruotsinkieliseen kouluun vaikka minne —.

Sen aikuinen lukkarin muori oli ennen Turussa piikana ollessaan ruotsia oppinut, niin että se heidän paalissakin puhellessa meni kuin vesi, niin mitäpä muuta kuin — —.

Sunnuntai aamuna lähti emäntä kirkolle ja vei mennessään lukkarin muorille koko säkillisen lahjoja, jossa oli leipää, lihaa, voita, juustoja, villoja, pellavia y. m. Lukkarin muori ihan säikähti näin odottamattomasta suuresta lahjasta ja aavisti että sen yhteydessä on joku toinenkin tarkoitus. Kirkosta tultua emäntä vasta asiansa ilmoitti ja pyysi että muori olisi niin armollinen ja ottaisi heidän Taavin ja Eevan ruotsinkieliseen kouluun.

- Ei hyvä emäntä, en minä osaa ketään lukemaan opettaa, huonosti itsekin osaan suomea lukea, parahiksi vaan ripille pääsin. Ruotsia lukea en osaa ensinkään. Pari vuotta kun Turussa olin, opin sitä vähän puhumaan, vaan sellaista huonoa se on.

- Ei ole huonoa, kuulinhan minä kun meillä silloin paalissa olitte, niin puhelitte niin niiden toisten parempien ihmisten kanssa  — —.

- Minä en osaa lukemaan opettaa — —

- Ei, ei lukemaan tarvitsekaan opettaa puhumaan vaan, sanoa mikä on pöytä, penkki, akkuna uuni, ovi j. n. e. Sitä minä pyydän, eikä lukemaan opetuksesta ole puhettakaan.

Seuraus oli että Mattilan lapset vietiin lukkarin muorin kouluun. Joka ainoa pyhä vei eli lähetti emäntä lapsilleen hyvät eväät ja oli varma, että nyt ne muuttuvat vähä paremmiksi ihmisiksi.

Jouluksi haki isäntä lapset kotiin, jossa he keskenänsä alituiseen ääntelivät ruotsalaisia lauseita: kom hiit, juu, nei, jag, tri, tra tro, prö, mjölk, smör, strömmink. Ja emäntä ihmetteli ja kiitteli lukkarin muorin hyvää opetuskykyä maasta taivaaseen asti, kun näin lyhyessä ajassa, vajaassa kolmessa kuukaudessa supi suomalaiset niin oli opettanut, että jo oikein keskenänsä "ruotti melskavat" kuka sitä olisi uskonut.

Sunnuntai aamuna lähti emäntä kirkolle ja isännän tietämättä pisti yhteen reen kolkkaan sen ison sian reisipalan ja toiseen kolkkaan papusäkin, että muori lihapapusia palkastaan syödä saa, kun niin vähän isännältä rahapalkkaakin oli ottanut. (Paavo Pajumaa: Louruja Lokalasta. Vakka-Suomi 03.04.1913)

Lapset eivät oikeasti olleet oppineet juuri mitään. Emäntä ei luovuttanut ja järjesti tyttärensä piiaksi Uuteenkaupunkiin.

Paljon olikin emännälle puuhaa ja vaivaa ennen kuin hän sai Eevalle sopivan paikan Onni kuitenkin oli että Matsonska toimitti Eevalle tilan Peitersonskan luo, joka oli ihan umpiruotsalainen, niin ettei suomesta sanaakaan ymmärtänyt. Koko talven Eeva Pettersonskan luona "venskasi" ja unhotti niin suomenkielen, ottei keväällä enää muistanut kotiotultuaan mitä sen linnun nimi oli suomeksi joka mesässä huusi "kukku". (Paavu Pajumaa: Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 18.12.1913 no 145) 

(Mattilan emännän kaltainen hahmo oli myös P. Pajumaan pakinassa Miten lukkarin lesken koulu teki Lehtimäestä kansakoulun suosijan (Laatokka 6.5.1903).) 

Muistelmatekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.  

Kartanon ensimmäinen heinänkylvö tuloksineen

Hermansaaren päärakennus
Uudenkaupungin museo

Paavo (s. 9.1.1848) asui lapsuutensa Lokalahden Rågön säteritilalla. Sen naapurissa Hermansaaren kartanossa hän pääsi näkemään edistysaskeleita kohti maitotaloutta.

Uudenaikaisemmat maanviljelystavat alkoivat siihen aikaan näyttää ensimäisiä alkuotteitaan paikkakunnalla.

Hermansaaren kartanoon oli tullut työnjohtaja, "inspehtor" ja sinne oli ihmisten ihmeeksi tuotu sellaisiakin rautaisia auroja, joilla niittyjäkin voidaan kyntää. Mutta kun tuo herra "inspehtor" oli sanonut, että vanhoja peltoja kylvetään heinänkasvuun, niin silloin pantiin "hullunkirjoihin" koko mies ja ne Uudenkaupungin herrat, jotka semmoisen vallan hänelle antavat.

- Eikost se senttä ol suur synt Jumala vasta, ko häne antava leip-vilj hyljätä ja peltto hein kylvetä?

- Nii oikke, kyl se suur synt oo, ja pitäs herrattenki se seoks ymmärttä, ete heini kukka syä, leippä pööräl pan täyty.

Sivumennen voin mainita, että melkein kaikissa uudistuspyrinnöissä vanhoillaan olijat, vastustajat, käyttävät uskontoa yhtenä keppihevosenaan.

Katsoin kun niitty kynnettiin. Yksi mies kynti, toinen ajoi hevosia ja kolmas mies poleksi ja käänti turvetta, joka tuon tuostakin viskaantui takasin. Kun päästiin vaon päähän, niin kahden miehen sitä auraa kannettiin ja nostettiin paikalle, josta lähdettiin takasin. Pehtori ja eräs vieras isäntä olivat juuri tulleet kyntäjiä katsomaan. Vieras ihmetteli että "kyl maar täst hyvä tlee". Mutta pehtori "tykkäsi" ettei se tule oikein hyvä.

- Se kääntää niin huonosti, vaikka tuo Palmalan poika kyllä ahkeraan kyntäjää seuraa ja hyppii siinä viilloksella kuten hakotianen eli riukuhäntä, eli miksikä sitä täälläpäin kutsutaan, niin eipä se turve hänen polkemistaan tahdo oikein totella.

Vieras päätteli että "kyl mar mnunki tämmöne fält täyty osta". Heinälle ei vieras kumminkaan sanonut maitaan koskaan kylvävään, vaikka "fältinkin" ostaa.

Heinän viljelys oli siihen aikaan vanhoillaan olevan talonpojan kauhistus. Mynämäellä oli joku suurviljelijä kylvänyt vanhaan peltoon heinänsiemenen ja laittanut lainamakasiinista keväällä viljaa lainamaan. Talonpojat tästä nostivat aika melun: "hänelle ei saa antaa, syököön heiniä". Kumminkin hän pyytämänsä lainan sai.

Oli vuosia kulunut siitä kun Palmalan poika kyntäjän jälestä riukuhäntänä hyppi, ja nyt minun johtui mieleeni, että pitäisi käydä katsomassa mitä siinä kasvaa. Pyhäiltapuolella kenellekään mitään sanomatta menin ihan sitävarten katsomaan.

Tultuani paikalle, en mitenkään tahtonut uskoa silmiäni, seisoin siinä aidan takana "epäuskoisena Tuomaana". Vaan kun menin aidan yli ja kädelläni koettelin, niin uskoin että heinää tämä on. Kainaloihini asti pitkää, sankkaa heinää, jommoista vielä elämässäni ennen en ollut nähnyt. Maa, joka muutama vuosi takaperin kasvoi jonninjoutavaa "hirven takkua" ja sitäkin niin vähän että jos maanomistaja heinän niittäjälle olisi sanonut illalla että: "Otatko palkastasi kaikki ne heinät, jotka tänäpäivänä niitit?" — niin varmasti niittäjä olisi sanonut kuten entinen mies, että: "voinhan ne ottaa jos pari leipää minulle vielä annat". Ja nyt tässä kasvaa tuollainen heinä. Seisoin siinä miettiväisenä ja lopulla ajatukseni muuttui sanoiksi: "tässä nyt näkyy se herratten hulluus, jota vanhoillaan oliat alituisen saarnaavat". (Paavo Pajumaa: Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 15.3.1913)

Muistelmateksti on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamaksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.  

Lokalahtelaisia leikkejä 1800-luvun puolivälistä

Lokalahtelaisen Paavon (s. 9.1.1848) muistot nuorisosta koskevat todennäköisesti viimeisiä vuosiaan paikkakunnalla eli 1860-luvun alkupuolta.

Taikka leikittiin kuningasta, jolloin jokainen leikkiin osan ottaja asetti oikean kätensä toisten käsien päälle. Sitten veti se kenen käsi alin oli, kätensä pois alta ja asetti sen päälimmäiseksi ja niin aina edelleen kunnes kakstoistas käsi tuli päälimmäiseksi.[...]

Taikka myötiin liinaa:

Joku joukosta otti nenäliinan käteensä ja alkoi: - Ostaks liinaa? - Ostan - Paljonko? - Viis kyynärä. - Yks' kaks' kolm' neljä viis'. Kun mnä tule tätä meijä herra hintta hakema, niin sinu ei pirä sanoma "on" eikä "ei" eikä "juu eikä "jaa" eikä naurakka saa, vaan sinun pitä sanoma: tällöin sanoi hän korvaa hiljaa sanan joka oli sanottava.

Kun kaikille oli näin liinaa myyty ja sanottavat sanat sanottu, alkoi maksun keräys.

- Mnää tlii stä liina hintta hakema - Risu Antti mnää mielesän pirä. - Pirä vaa, mutt mnää tlii stä liina hintta hakema. - Risu Anttia...- Onk hän sinust hyvä? - On. - Ahah, jopas sanosi "on", annas pantti! Miina otti nenäliinan ja antoi pantiksi.

- Mnää tuli Antti sinult... - Vasika hänt. - Vai Vasika. Onk se pitk. Onk se väär... - Vasika hänt. - Onk se pystös? Eik se ol saparo?... Mnää tuli liina hintta hakema ja snää tarjo vasika hänttä.

Ja Antti veti suunsa nauruun - Ahah, jopas naura, annas pantti! Antti antoi tulusraudan taskustaan.

- Eeva, mnää tlii sinult sitä liina hintta j. n. e.

Panttia kerääntyi koko lailla. Harvat muistivat olla sanomatta kiellettyjä sanoja tahi olla nauramatta.

Pantit olivat lunastettavat. Kalle: - Mitä sen pitää tekemään kenen tämä pantti oma on? - Sen pitää antaman kättä kaikelle tuvassa olijoille.

Miina kättelee ... - Nyt Miina sano mitä sen pitää tekemän kenen tämä... - Sen pitää huutaman morsiamensa tänne korsteenin kautta.

Pantti on tulusrauta ja Antti huutaa korstenista ylös: - Kaltur Maijastiina, tules tänn.

Nyt on viimeinen pantti mitä sen pitää...? - Sen pitää mennä "roikkumaan". - Jaakko "roikkumaan".

Jaakko asettuu seisomaan seinää vasten. - Jaakko, ketäs roikut? - Eevaa.

Eeva asettuu hänen eteensä selkä päin Jaakkoa. - Eeva, ketäs roikut? - Tanelia j. n. e.

Näin muodostui aina poika ja tyttö vuorokkain pitkään riviin. Johtaja otti pienen rahan taskustaan pisti sen Jaakon huulien väliin. Eevan oli otettava se siitä huulillaan ja annettava Tanelille, hänen taas edelleen koko riville. Jotkut poika viikarit siinä huulet ojona olevalta mielitietty-tytöltään pienen suutelon sieppasivat. (Paavo Pajumaa.:Wakkasuomalaisia nuorisoleikkejä. Kodin Lehti 10.5.1913)

Muistelmateksti on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamaksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.  

Korjattavan kirkon yövahtina

Lokalahden kirkolla tehtiin isompia muutostöitä vuosina 1857–62 lääninarkkitehti G. Th. P. Chiewitzin johdolla. Tähän liittyy yksi paikkakunnalla kasvaneen Paavon (s. 9.1.1848) muisto.

Lokalan kirkko oli korjauksen alaisena, ja joka mies oli velvoitettu ottamaan osaa siihen tehtävään. Vanhat yksinäiset leski-ämmätkin, jotka eivät muuta voineet tehdä saivat vahtia öisin kirkkoa, aina kaksi kerrallaan Heidän toimintansa oli papin järjestämä ja valvonnan alaisena.

Sunnuntain vastaiseksi yöksi oli kuulutettu meidän Rajalan Hanna ja Naajakkalan Liisa, jostakin toisesta kylästä kirkkoa vahtimaan. — Hanna tuli meille puolittain itku silmissä pyytämään että enkö minä menisi ja eikö minua laskettaisi hänen edestään. Hän lupasi meille siitä suuresta hyvästä leikata yhden eli vaikkapa kaksikin päivää ruista.

Minut luvattiin laskea, ja niin minä pääsin "kirkonvartijaksi", vaikkapa vaan yhdeksi yöksi. Lauantain iltapuolella olin jo kirkolla ja odotin ikävissäni sitä aikaa, jolloin minun on astuttava tuohon tärkeään luottamustoimeen.

Kun mestari, Tammiston Kustaa oli työmiesten läsnäollessa kirkossa ehtorukoukset pitänyt ja virren värsyn veisata hurauttanut, alkoi toimeni. — Pastori kysyi: — Eikö Liisa ole vielä tullut?

- Ei ole näkynyt.

- Odotan vielä vähän jos hän tulee.

Yksin jäätyäni menin sakaristoon ja aloin katsella minkälaista käsialaa vanhoissa papereissa oli, ja kun niissä näin oikein karkeaa „tyyliä" niin ajattelin että kyllä kaiketi minä maanviljelyskouluun kelpaan, vaikka en osaakkaan paremmin kirjoittaa, koska papiksi on kelvannut sekin, joka tuollaista on töhertänyt.

Askelia kuului, minä kiireellä kirkkoon.

- Täälläkö snä ole, etko snä pelkkä?

- En pelkkä.

- Kun ei Liisa tullut, niin kaiketikin se ei saanut tietää siitä kuulutuksesta. Minä menen sanomaan Kallilan Hannalle että hän tulee toiseksi.

- Mutta enkö minä yksin saa vahtia?

- Etkö snä pelkkä?

- En ollenkaan.

- Ei, kyllä minä menen Kallilan Hannaa —.

Kallilan Hannan lehmä oli jäänyt metsään ja sitä hakiessa hänellä meni aikaa niin että hän tuli vasta jälestä puolen yön, tyttärensä pieni poika muassaan.

- Mennään tuonne läpikäytävään, minä panen pojan sinne nukkumaan.

Siinähän sitten unisena torkkui itsekin. Kirkon akkunat olivat pyhäksi pantu paikoilleen ja niitä alkoi nyt naputella, helistellä.

- Kuuliks snä mikä se o, ko nii naputta?

- Tönösep se on, kuin tuonelan eläjille kenkänauloja.

- Voi, hyväs siunakko (samassa puoliääneen) Isä meidän - - Voi voi ko minu pelotta.

- Mikä teitä pelottaa?

- Nii, mitäs snä nii sanoit? - - Mennän ton porston palvel ja ruveta veissama joku aamuvirs.

Minä sain sen ajan virsikirjan käteeni ja ehdotin laulettavaksi virttä, jossa m. m. oli "Armon liiton enkel, karkoit päältäm perkel" j. n. e.

Kun siinä sitten vetelimme, Hanna kimakan heleällä naisäänellään ja minä passo-äänelläni „jörisytin" jälestä niin että tyhjä kirkko kajahteli vastaan, niin minä näin, että joku Vehmaan mies ajoi hevosella kirkkoa kohden. Arvelin heti että se varmaankin menee Varanpään kylään kalaan, koska näin aikasin on liikkeellä. Hevonen käveli ja mies korvat "hörillään" katsoi kirkkoa päin. Päästyään lähemmäksi, paljasti hän päänsä, varmaankin toivossa että siten toki saisi paikan sivu rauhassa päästä. Mutta kärryjen kolinasta heräsi poika läpikäytävässä juuri kuin mies oli sen oven kohdalle ennättänyt, ja alkoi täyttä kurkkua parkua ja rääkyä.

Ei ollut miesparalla aikaa pistää lakkia päähänsä, vaan roimi ohjaksien perillä hevostaan selkään, ajaen niin täyttä nelistä Veräjänkorvan torpalle asti.

Tarvinneeko lisätä, että kaiken tämän aiheutti aamutuulen hengähdykset kittaamattomiin akkunaruutuihin. (Paavo Pajumaa: Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 04.09.1913)

Muistelmatekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.   

Kiven kätkeminen Lokalahdella ja Kalannissa

Lokalahtelaisen Paavon (s. 9.1.1848) muistot nuorisosta koskevat todennäköisesti viimeisiä vuosiaan paikkakunnalla eli 1860-luvun alkupuolta.

Taikka leikittiin kuningasta, jolloin jokainen leikkiin osan ottaja asetti oikean kätensä toisen käsien päälle. Sitten veti se kenen käsi alin oli, kätensä pois alta ja asetti sen päälimäiseksi. Se tuli kuninkaaksi, jolta toiset pyytivät työtä eli ruokaa j. n. e. ken mitäkin.

Taikka kätkinkivisillä: Joku joukosta otti pienen kiven käteensä ja alkoi pistellä kättään jokaisen helmaan eli polvien väliin sitä varten asetettuun hattuun ja lausui aina kättään pistäen: "Kätken kivii, pisi rivii, sotke savi vasikan travii, tämä on nisust, syö sitä visust' älä sitä sääst', vaan haukkaa sen pääst'" j. n. e.

Ja sitte: Miina kellä kivi on? Jaakol! Jaako, kellä kivi on? Eeval! Eeva, kellä kivi on? Juhol! Joho kellä kivi on? Kaisal! - Juho arvasi oikein ja silloin kivenkätkijä ja Juho menivät ulos. Siellä salaisuudessa nimitettiin Juholle morsian - jolloin taas tultiin tupaan. Kivenkätkijä sanoi:

- Nyt tullaan! - Mistäst tullaan? - Naimast naittamasta! - Mistäst naitetti? - Rajat käyvät tuol ja tuol ja tuo ilmansuunta on niin täynnä kuin puuro ja velli. Arvatka kuka se on? - Hakola Fiia? - Ei - Martla Mari? - Ei - Tanssila Manta? - Nii oikke - Mikko arvasi, kätke kivi - Ja niin Mikko alkoi kätkeä. (Paavo Pajumaa.:Wakkasuomalaisia nuorisoleikkejä. Kodin Lehti 10.5.1913)

Neljä vuotta nuorempi Emmanuel Tamminen dokumentoi leikin Kalannilta lähes samoin sanoin. 

Leikkijät, kymmenkunta, istuvat rivissä. Kiven kätkijä kulkee jokaisen luona, kädessään kätkinkivi, joka tavallisesti on laivan painolastin seasta tavattava, noin variksen munan kokoinen pyöreä ja sileä kivi. Tämän hän kulkeissaan jättää kenenkään huomaamatta jonkun käteen. Jokaisen henkilön luona hän lausuu yhden lauseen seuraavasta:

„Kätken kivi / pisi rivi. / Sotku savi / vasikan travi. / Se on nisust, / syä sitä visust. / Älä sitä sääst, / hauk sem pääst!"

Sitten hän lausuu jollekin: „Arvas, kell kivi o“. Jos kysymyksen saanut ei arvaa oikein, tulee sama kysymys sille, jota on väärin arvattu, ja tätä arvailemista jatkuu siksi, kunnes mainitaan se, joka kiven on saanut. Sitten menevät kiven kätkijä ja oikein arvannut leikkijä ulos. Siellä he määräävät jonkun leikkijän tunteman henkilön morsiameksi (tai sulhaseksi) sille pojalle (tai tytölle), joka kiven sai, ja tulevat takaisin sisälle. Kiven omistaja kysyy heiltä: „Mistäs tulla?"

Jompikumpi vastaa: „Naimast, naittamast, rikkast, rakkast, rahallisest paikka (viitaten molemmilla käsillään eri ilmansuuntiin), tuall puales ryjä, tuall puales raja, tuall puales kaikk täyn". Viimeksi mainitulla suunnalla on arvattava morsian (tai sulhanen). Kiven omistajan tulee nyt arvata, ketä hänelle on armaaksi ajateltu. Usein tapahtuu arvaaminen nopeasti, joskus se voi kauankin kestää. Sittenkuin on oikein arvattu, kätketään kiveä uudestaan. Kätkijänä on se, jonka käteen edellinen kätkijä kiven jätti. (Em. Tamminen: Uudenkirkon kaskuja, sananlaskuja, ynnä muuta, joka vetää hymyyn suuta. Uudenkaupungin Sanomat 09.05.1916)

Ylempi muistelmateksti on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamaksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.  

Paavo aloitti viljelyn jo lapsenaa

Lokalahtelaisen torpparin poika Paavo (s. 9.1.1848) ei mainitse lampaiden paimentamisen lisäksi muita kotitalouden hyväksi tehtyä työtä. Kuvauksensa viljelyn aloituksesta vaikuttaa täysin omaehtoiselta.

Pienenä poikasena katselin kerran kuinka naiset kotonani istuttivat kaalia ja lanttuja. Pyysin yhtä tainta istuttaakseni, vaan äitini sanoi: "et snä viel os istutta". Minua ei vastaus miellyttänyt. Yhä tarkemmin katsoin kuinka naiset muodostivat kädellään maahan pienen syvennyksen, pistivät sen keskustaan etusormellaan reijän, johonka taimen juuri asetettiin ja puristettiin sitten reikä umpeen. Koettelin tehdä samoin vaikka ilman tainta.

Sattuipa äitini käteen taimi, jonka juuri oli suurimmaksi osaksi katkennut. Hän viskasi sen hylkynä minulle. Sen istutin ja kastelin, eikä se jäänyt unhotuksiin koko kesänä. Syksyllä oli se melkein suurin lanttu mikä meidän maassa kasvoi.

Seuraavana keväänä muodostin pienen pyöreän kukkapenkin, onka keskelle istutin auringonkukan taimen ja ympärille sormuskukkia. Taimet olin kasvattanut tuohiropeessa akkunalla. Syksyllä polttamani risuläjän pohjan olin kuokkinut naurismaakseni. Isäni oli vanhan karviaismarjapensaan syksyllä ottanut maasta ja jakanut sen moneen eri osaan. Niiden juurille kannoin lantavettä läävän takaa. Pidin kaikki rikkaruohoista puhtaana. Kukat alkoivat kauniisti kukkia, marjapensaat tekivät jo sinä kesänä niinpaljon marjoja, että sain niistä ison korillisen myödä ja vielä itse kyllälti syödä. Naurismaani kasvoi koko säkillisen kauniita, maukkaita nauriita. Seuraavana kesänä kasvoi minulle jo perunia, sipulia ja porkkanoita. Sadon sain myödä ja rahat itse pitää. Näin juurtui ja kasvoi minussa maahenki. (Paavo Pajumaa: Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 15.03.1913)

Muistelmatekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.