maanantai 9. helmikuuta 2026

Paul Widemark ja yhdistystoiminta

Sortavalassa alkoi vuoden 1881 lopulla ilmestyä sanomalehti Laatokka ja Paul Widemark avusti sitä jonkin aikaa kirjemuodossa nimellä Paavo Pajumaa (11.05.1882 no 19, 02.01.1883 no 1, 23.10.1883 no 43). Syksyllä 1882 ajankohtainen aihe oli lähellä sydäntänsä

Nyt saan sinulle ilolla kertoa, että täällä perustetaan "Eläinsuojelusyhdistys", jommoisia yhdistyksiä jo maassamme useammassa paikassa on olemassa. Sellaisten yhdistysten tarkoitus on pääasiallisesti suojella eläimiä, niin paljon kuin mahdollinen on, kaikellaiselta rääkkäykseltä. Tällaiset seurat, jos jossakin, ovat hyvät ja kiitettävät, vaan niin tarpeen eivät ne voi olla missään, kuin juuri täällä Karjalassa, jossa näihin aikoihin asti on jokainen julma, jumalaton ja juoppo saanut armottomasti ruoskia, piinata, kiduttaa ja rääkätä laihaa, uupunutta ja horjuvaa hevos-luuskaansa, miten ikinä on voinut ja taitanut, joita kylläkin usiasti, ja erittäin noilla "onnen ja ilon päivinä" se on markkinoilla nähdään. Viime aikoina on kumminkin kaupungissa viskali warsinkin markkinoilla hevosrääkkäystä estänyt, ja onpa viskalin toimesta koko joukko onnettomia hevoskonia päässyt rääkkääjiensä käsistä rauhaan. (Laatokka 12.10.1882 no 41)

Kuvaus kotieläimien hoidosta sai vastineen, johon Paavo puolestaan vastasi

Onhan nähty erittäin niinä vuosina, jolloin on yleinen karjan ruoan puute, kuinka jo aikaisin keväällä lumikinoksista ja vesiojista nostellaan laihoja, puolittain nälkään nääntyneitä eläinraukkoja, jotka laihuuden heikkoudesta horjuen ja vilusta vavisten etsivät einettä, pureksien havuja, kangaskanervia y. m. (Laatokka 07.12.1882 no 49 & Laatokka 14.12.1882 no 50 )

Teksteistä voi arvata, että Paavo oli itse Sortavalan eläinsuojelusyhdistyksen toiminnassa mukana. Hän ei kuulunut yhdistystä valmistelleeseen toimikuntaan, mutta talvimarkkinoilla 1886 hän johti hevosten tarkastusta "tunnetulla harrastuksellaan" (Laatokka 5.10.1882, 9.2.1886). Ainakin vuonna 1885 hänet valittiin yhdistyksen toimikuntaan (Karjalatar 13.3.1885). Vuonna 1895 hän sai Suomen eläinsuojelusyhdistysten hopeisen kunniamerkin (Päivälehti 1.6.1895). Vuonna 1902 Sortavalan Eläinsuojelusyhdistyksen vuosikertomuksessa todettiin, että "Tehokkaimmasti on yhdistyksen harrastuksia paikkakunnallamme alusta pitäen ja edelleenkin ajanut postiljoni P. Widemark" (Laatokka 12.4.1902).

Laatokka 10.12.1890

Joulukuussa 1890 Paavo ilmoitti liittyneensä raittiusseuraan, joka oli perustettu Sortavalaan jo vuonna 1884. Aktiivisuudestaan kertoo paikalliskirje

Sortavalan pitäjästä. Raittius-aate alkaa vähitellen maaseuduillakin edistyä, koska jo aletaan pitää pieniä pitojakin ilman päihdyttäviä juomia. Niinpä jo Anjalan kylässäkin viime sunnuntaina talollinen Matti Mölsä piti isänsä hautajaiset ilman viinaa. Tämä olikin kiitosta ansaitseva jalo esimerkki muillekin. Pitäkööt vaan raittiita hautajaisia; onhan se kaunista ja kunniallista seisoa avonaisen haudan ääressä selvällä päällä, vaan ikävä ja surkuteltavahan se on, kun ruumiskirstun ympärilläkin hääritään väkijuomain vaikutuksista päihtyneinä hoiperrellen. Koetelkaat viettää häitäkin ilman viinaa, niin saatte nähdä, että aviopari on oleva yhtä onnellinen, jopa onnellisempikin, kuin väkijuomien kanssa alotetussa avioelämässä!

Pyydän lausua sulimmat sydämmelliset kiitokset kaikille, jotka ovat lahjoittaneet kirjoja ja sanomalehtiä maalle perustamiini raittius-lukutupiin, ja kiitollisuudella otan niitä vieläkin vastaan, erittäinkin raittius- ja uskonnollisia kirjoja, joista lukutuvissa vielä on suuri puute. Paavo Pajumaa. (Laatokka 19.03.1892 no 22)

Paavo kuitenkin pian koki toiminnan liian ahdasmielisenä ja hän perusti joulukuussa 1892 vaimonsa ja parin muun toimijan kanssa Pyrintö-raittiusseuran, joka tarjosi vapaampaa ohjelmaa (Laatokka 7.6.1923; Kylväjä 10/1923). Paavosta tuli seitsemäksi vuodeksi seuran puheenjohtaja ja Laatokka-lehdessä julkaistiin kymmeniä allekirjoittamiaan ilmoituksia raittiusesitelmistä ja paljosta muusta. Pyrintö sai pian yleisen valistusseuran piirteitä ja kunniakseen laskettiin m.m. käsityökoulun perustaminen (Laatokka 07.04.1894) ja maatalousnäyttely (Laatokka 12.09.1894). Vuoden 1900 alussa Paavo ei halunnut enää jatkaa esimiehenä "vanhuuden ja kivuloisuutensa takia" (Laatokka 21.2.1900).

Yhdistystoiminnan ohella Paavo edisti itselleen tärkeitä asioita myös sanomalehtikirjoituksin

Tämän jälkeen Paavon kirjoituksia ei löydy Laatokasta muutamaan vuoteen. Paavo Pajumaan allekirjoittamasta kommentista Uudenkaupungin sanomissa 4.10.1895 näkyy, että Paavo oli lukenut ainakin yhden numeron entiseltä kotiseudultaan. Seuraavina vuonna hän avusti lehteä muutamilla kirjoituksilla.

Tekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.  

Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , , ,

sunnuntai 8. helmikuuta 2026

Paul Widemark vieraili praasniekassa

Mahdollisesti Pirilän maanviljelyskoulussa saadun opin perusteella postiljooni Paul Widemark määrättiin kevään korvalla 1878 läänin eläinlääkärin apulaiseksi Suojärveä vaivanneen hevoskupan (springormsjuka) vuoksi (Östra Finland 12.04.1878).Vuotta myöhemmin sama tauti levisi Salmin kihlakunnassa ja erityisesti Sortavalassa. Paavo määrättiin kiertokäynnille ennen kuin hevoset päästettäisiin laitumelle (Åbo Underrättelser 04.04.1879).

Postiljoonin työssään Paavo liikkui vielä kauempana, sillä ainakin myöhemmin hän "kuletti postia Itä-Karjalaan aina Wideleen Wenäjän puolelle saakka ja viipyi näillä matkoilla viikkokausia" (Mehiläinen 11/1922). Matkat antoivat aiheet pitkään kirjoitussarjaan Kirjavia kuvia Salmin kihlakunnasta Satakunta-lehdessä. Sen ensimmäisessä osassa Paavo kuvaa praasniekkaa Salmin Mantsinsaaressa.

Nyt on Iljanpäivän (Eliaksen päivä) jälkeinen sunnuntai, jolloin täällä pidetään suuri juhla, eli niinkuin he sanovat "Praisnik." Kas, täälläpäs vasta kuhina käy, ihmistä kuin muurahaista ja nepä vasta survovat, kuin hyttyset kesä iltana, suuren tulella kiehuvan kattilan ympärillä. Kun olemme uteliaat saamaan tietoja tämän päivän merkityksestä, täytyy meidän kysyä sitä joltakin harmaapäiseltä ukolta. 

Puhelias ukko alkaa meille selittää. "Katsokaat, tuossa on lampi, ennen vanhaan tuohon lampiin kuoli joka vuosi suuri joukko kaikenlaista karjaa kesäaikoina, jonka tähden tähän jollekin pyhälle rakennettiin tuo "Sossona" (Pieni rukoushuone) ja luvattiin että tänä päivänä ja tässä paikassa aina vuosittain syödään yksi eli usiampi härkä, sen muistoksi ja lepytykseksi, ettei lampi enämpi eläviämme ottaisi. Katsokaa, tuossa nyt tuo härkä kiehuu, sitä saavat syödä kaikki, tekin, jos on vaan teillä itsellänne lusikka, malja, ja pala leipää. Katsokaat tuolla nyletään toinenkin härkä, sekin kohta keitetään. Eikös meillä ole hyvä Praisnik?" lisäsi ukko. 

Vaan me sanoimme, ettemme juuri pidä tällaisista kansan huimista leikeistä emmekä tuon uhrihärän syönnistä, ja että me luulemme sen olevan tapain jäännöksiä vanhoista pakanallisista ajoista. Ukko alkaa kiistää, että yhtenä vuotena ei saatu härkää, vaikka kyllä olisi entistä tapaa noudatettu, sillon juoksi peura metsästä, seisahti tähän, se sitte tapettiin ja syötiin, ja että sen oli varmaan joku pyhä heille lähettänyt. — Yhtenä vuotena taas ei ollut härkää, eikä sitä tahdottukaan. Kas silloin vasta kummia kuultiin: kuin mentiin tuohon Sossonaan, sillon pyhät "oprasat"(Jumalan ja pyhäin kuvat) kaikki putosivat sossonan seinistä lattialle, susi tuli saareen, repi, tappoi ja söi suuren osan karjaa saaren asukkailta. Sillä talolla ja sen karjalla ei milloinkaan ollut onnea, vaan kuin hän kerran lahjoitti tänne praisnikka-härän, niin nyt on ollut hyvä onni. — 

Näin varmoja vakuutuksia kuulemme ukolta ja noita tarinoita olisi riittänyt koko päiväksi, vaan hänelle tuli kiire, kuin näki erään eukon maljassa jo härän lihan lientä. Noh nyt on liha kypsi, liemi syödään ensin; se mies ken ensiksi maljansa täyteen saa. Nyt tunkoa, ääntä ja rähinää, jopa tuo ukko ja tämäkin eukko syövät hotkivat härän lihaa juuri kuin "koirat kuumaa makkaraa." Jos malttaisimme vielä viipyä, saisimme tarkemmin katsella nuoren kansan tanssia, leikkejä, pitkääkisaa, y. m. ja kuinka nuo punaisiin, monivärisiin karttuniin puetut neidon hempukat tanssivat lemmittyjensä kanssa. Vaan kuin sen vastakin voimme nähdä, ja olemme tällä kertaa juuri kuin kyllästyneitä, niin jätämme heidät siihen ja jatkamme matkaamme eteenpäin.

Eliaksen päivä on huhtikuussa ja seuraavassa osassa Paavo kuvaa loppiaisen avantouintia eli kertomuksensa ei ole kronologinen eikä pitäydy otsikon alueessa vaan käy myös Aunuksessa ja Petroskoissa. Kirjavia kuvia Salmin kihlakunnasta osat ovat numeroista I (25.1.1879 no 4), II (15.2.1879 no 7), III (22.2.1879 no 8) , IV (1.3.1879 no 9), V (19.4.1879 no 16), VI (17.5.1879 no 20 & 24.05.1879 no 21), VII (31.5.1879 no 22), VIII (14.6.1879 no 24), IX (28.6.1879 no 26) , X (2.8.1879 no 31), XI (16.8.1879 no 33), XII (30.8.1879 no 35),  XIII (18.10.1879 no 42), XIV (25.10.1879 no 43), XV (8.11.1879 no 45), XVI (3.1.1880 no 1), XVII (10.1.1880 no 2), XVIII (18.9.1880 no 38), XIX (9.10.1880 no 41 & 16.10.1880 no 42), XX (23.10.1880 no 43), XXI (6.11.1880 no 45 &11.12.1880 no 50.

Sarjan lomassa Paavo kirjoitti ajankohtaisempia paikalliskirjeitä sekä Satakuntaan että Joensuussa ilmestyneeseen Karjalattareen. 

Tämän jälkeen Paavon sanomalehtikirjoittelussa oli jälleen parin vuoden tauko tai hän käytti jotain tuntematonta nimimerkkiä tai ei mitään nimimerkkiä. Vuonna 1882 kirjoitussarja Satakuntaan jatkui Petroskoista nimellä Kirjavia kuvia Karjalasta. Toinen sarja: I. (25.01.1882 no 7, II (18.02.1882 no 14), III (08.04.1882 no 27), IV (12.04.1882 no 28), V (19.04.1882 no 30), VI (06.05.1882 no 35), V[II] (31.05.1882 no 42), VI[II] (07.06.1882 no 44), IX (17.06.1882 no 47), X (21.06.1882 no 48), XI. (23.08.1882 no 65), XII (20.09.1882 no 73), XV (01.11.1882 no 85), XIV. (22.11.1882 no 91), XV 29.11.1882 no 93 & 16.12.1882 no 98). Tätä seurasi vielä kolmas sarja Kirjavia kuvia Karjalasta: I (03.10.1883 no 78),  II (15.10.1884 no 83)  III (17.01.1885 no 5 ja painovirheen korjaus 21.01.1885 no 6), IV (04.03.1885 no 18), (15.04.1885 no 29), (03.06.1885 no 43), (10.06.1885 no 45), (12.08.1885 no 62),  (16.09.1885 no 72),  (04.11.1885 no 86), (09.12.1885 no 96), (23.12.1885 no 100).

Tekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.  

Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , , ,

lauantai 7. helmikuuta 2026

Paul Widemark muutti Sortavalaan ja perusti sanomalehtiyhtiön

Renkivoutina olo Espoossa jäi vuoden palvelussuhteeseen, joten marraskuussa 1868 Paul Widemark eli Paavo siirsi kirjansa Helsinkiin, jossa hän 12. päivänä aloitti uransa postin palveluksessa ylimääräisenä postiljoonina  (Espoon ulosmuutot; Hki RK 1870-1881 II, 244; Helsingin ulosmuutot; Postimies 2/1923). Edelleen hän pyrki saamaan inspehtorinpaikkaa ja suomenmielisyydestään huolimatta kokeili ruotsinkielistäkin ilmoitusta viipurilaisessa lehdessä.

Wiborgs Tidning 21.07.1869

Pari vuotta myöhemmin eli vuonna 1871 Paavo lähti Karjalaan, mutta postiljooniksi. Jo 3.4.1872 hän oli niin kotiutunut, että vei vihille Eeva Liisa Malisen (s. 23.12.1845). Heidän esikoisensa Anna Sofia syntyi 2.12.1870. (Helsingin ulosmuutot; Sortavalan vihityt, Sortavala RK 1861-1871, 36).

Pari vuotta myöhemmin Paavo esitteli ensimmäisen Länsi-Suomeen lähettämänsä paikalliskirjeen alussa Uuden kotikaupunkinsa:

Sortavala, 22 p. elok. Kaupunkimme on maamme pienimpiä, ja kuin lukia tietänee, Laatokanjärven pohjoisella rannalla. Kaupanliike on nykyään hyvässä vauhdissa; erinomattain pajunparkkia viedään täältä suuressa määrässä venäjälle. — Maanviljelys on paikkakunnassamme jäänyt takapajulle muista maamme osista, sillä täällä on talonpojille rahdinveto niin suuressa määrässä yleinen, ettei jouduta maata viljelemään. (Satakunta 6.9.1873)

Muutama kuukausi myöhemmin hän kirjoitti vaatimattomasti, että "Sanomalehti-yhtiö on täälläkin toimeen pantu" (Satakunta 31.1.1874). Karjalan ukon ansiosta tiedämme siitä enemmän:

Sanomalehti-yhtiö Sortavalan kaupungissa on hiljakkoin toimeen pantu, johon tilattiin kaikki suomenkieliset sanomalehdet. Yhtiölle hyyrättiin lukuhuone, joka pidetään auki sunnuntai-iltapuoli. Lukuhuoneessa on jokaisen osakkaan valta vapaasti käydä lukemassa kaikkia sanomalehtiä. Pari kolme kertaa viikkoonsa saapi osakas myös vaihettaa itsellensä uuden lehden.

Yhtiön pani toimeen postiljoni Widemark, sillä tavoin että liistalla keräili osakkaiden nimiä ja rahavaroja. Muutamana päivänä ilmaantuikin 41 osakasta. 4 p:nä tätä kuuta kutsuttiin osakkaat kokoon sitä varten hyyrättyyn huoneesen. Enin osa heitä olikin tullut saapuville yhteisiä asioita keskustelemaan. Nyt valittiin viisijäseninen komitea, jonka tulee pitää voimassa järjestystä ja hoitaa yhtiön asioita. Komitean jäseniksi määrättiin seuran perustaja, postiljoni Widemark, kirjankauppias ja kunnanesimies A. Parkkonen, muurarimestari ja puuseppä O. Leander, kraatarimestari I. Pirinen sekä kirjansitoja-mestari K. Mantell. Komitea ja osakkaat päättivät pitää ensimmäisen tulevan kokouksensa 18 p:nä t. k. — Yhteisessä lukuhuoneessa pidetään myöskin luennoita pyhä-iltoina. (Sanomia Turusta 6.2.1874)

Ehkä Paavo keskittyi seuraavat vuodet lukemiseen, sillä hänen kirjoittamiaan uutisia porilaisessa Satakunnassa julkaistiin seuraavaksi vasta helmikuussa 1879.

Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , , , ,

perjantai 6. helmikuuta 2026

Pääkaupunkiseudun nälkävuodet ja hevosenliha

 Paavon eli Paul Widemarkin renvivoutivuosi 1868 Espoossa oli edelleen nälkäinen.

Nälkävuosien kurjuus ei Espoossa olisi ollut niinkään suuresti tuntuvaa, ellei tuo suuri työtä-etsivä kerjäläisjoukko, joka oli joutunut mitä suurimpaan puutteeseen ja kurjuuteen, olisi ollut jokapäiväisenä rasituksena. Onneksi alotettiin Helsingin ja Pitäjänmäen välisen viertotien sekä Riihimäen ja Pietarin välisen rautatien teko, joihin pääsi tuhansia työmiehiä töihin. Vahinko vaan ettei näihin töihin vuotta ennen ei ryhdytty, jolloin monta onnetonta olisi pelastunut kauheasta nälkä-kuolemasta.

Eläinlääkäri Silfvast perusti Helsinkiin valtion kannatuksella hevoslihakaupan, joka oli jotakin uutta ja outoa siihen aikaan, kansa kun vielä kokonaisuudessaan oli esivanhemmiltaan perityn taika uskon ja ennakkoluulojen valtaamana.

Marianpäiväksi olin hankkinut koko joukon parasta paistilihaa hevoslihakaupasta, josta annoin valmistaa juhla-aterian. Herkkua syömään kutsuin kaikki kartanon alustalaiset vaimoineen, lapsineen. Kun heitä oli kokoontunut suuri tupa täyteen, aloin heille puhua siitä miten muinaisina aikoina, jolloin kristinoppia vielä ei ollut olemassa, syötiin hevosen lihaa kaikkien kansojen keskuudessa, paitsi juutalaisten. Pakanallisilla kansoilla olivat omat epäjumalansa, joille he pitivät juhlia ja näissä juhlissaan uhrasivat jumalille nuoria hevosia, joiden lihat sitten uhri-ateriana pistettiin poskiin. Kun kristinoppia alettiin levittää kansan keskuuteen, niin nuo vasta kristityt eivät luopuneet hevosenlihan syönnistä eikä heitä siitä olisi tahdottukaan luopumaan vaan kun he eivät lakanneet ottamasta osaa noihin yhteisiin uhri-aterioihin, joissa maukasta hevosenlihaa kyllältä oli syötävänä vaikka siitä kiellettiin, niin katsoi senaikuinen paavi parhaaksi julistaa hevosen niin saastaiseksi eläimeksi, että jokainen krist

Kaikkialla (paitsi juutalaisten kesken) mihin paavin valta ei ulottunut, on aina syöty hevosen lihaa. Meihin suomalaisiinkin on tuo väärä paavin alkuunpanema taikaoppi juurtunut niin syvälle, että me epäuskon ja ennakkoluulojen valtaamina hautaamme maahan vuosittain noin 20,000 hevosen puhtaat, maukkaat terveelliset lihat silloinkin, kun tuhannet kansalaisemme suorastaan ravinnon puutteessa kuolevat nälkään. Poistakaa itsestänne tuo vanha piintynyt taikaluulo ja käykää, kansani, käsiksi tähän maukkaaseen hevosenlihapaistiin.

Paisti maistuikin aika hyvältä joskin se alussa muutaman suussa vähän liiemmäksi pyöri ennenkuin löysi tien vatsaan. Vaan sinne se meni ja hyvin kylläisinä pöydän äärestä noustiin, kiiteltiin ja ihmeteltiin että hyväpä se todella olikin, kukapa tuota olisi uskonut. Seuraavana päivänä tuli nuorenlainen vaimo pyytämään leipäpalaa. Annoin palasen pehmoista leipää ja lautasellisen tähteeksi jäänyttä paistia ja aloin kysellä mistä hän on ja minne aikoo mennä. Sanoi miehensä olevan rautatiella Riihimäen tienoilla, jonne hän nyt on matkalla.

- Menettekö Helsinkiin?

- Helsinkiin en tohdi mennä.

- Miksikä ette?

- Siksi kun siellä kuulutaan jo hevosenlihaakin köyhille syötettävän, jota minä en söisi vaitka hevosenliha minut söisi, vastasi hän ja söi paraillaan niin ahneesti tuota paistettua lihaa että sormen päitäänkin nuoleksi. Kun hän oli kylläiseksi tullut, kiitteli hän lihan hyvyyttä ja meinasi että nythän sitä taas jaksaa kävellä.

- Kiititte lihaa hyväksi — se nyt oli hevosenlihaa.

- Y—öö.

Ja suorapäätä ulos ovesta. Ei ollut enää aikaa hyvästiä sanoa eikä ovea jälestään sulkea.

Seuraavana päivänä tuli taaskin nainen ja kertoi tuolla talossa sanotun, että täältä eräs nainen oli saanut hevosen lihaa, jota hänkin tuli pyytämään että saisivat maistella.

Leikkasin viipaleen leivinuunissa kypsytetystä lehmän reidestä ja annoin vaimolle. Hän vei sen naapuritaloon, jossa sitä maistelivat ja syleksivät se kun maistoi niin hikiseltä ja pahalta. Naapurin emäntä syötti sen kanoilleen, koska se oli sellaista että ihminen ennen kuolee nälkään kuin sitä syöpi. — Pitkäksi venyi naapuritalon isännän ja emännän naama kun saivat kuulla että se liha oli lehmän reisilihaa! (Paavo Pajumaan pakinoita. Vakka-Suomi 10.4.1915)

Muistelmatekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.   

Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , , , ,

torstai 5. helmikuuta 2026

Paul Widemark renkivoutina Espoossa

Maanviljelykoulun vuosinaan Lokalahdelta lähtenyt Paavo otti käyttöön sukunimen Widemark, vaikka hänellä ei ollut ainakaan läheistä sukulaissuhdetta samaa nimeä käyttäneeseen lokalahtelaiseen rusthollariin. Raision rippikirjan lisäksi tämä näkyy Tampereen Sanomissa julkaistussa ilmoituksessa, jolla hän haki inspehtorin paikkaa.

Tampereen Sanomat 09.07.1867

Työpaikka renkivoutina löytyi Espoosta, jonne Paavo toi Raisiosta muuttokirjansa 5.11.1867 (Espoon sisäänmuutot; RK 1861-1867, 271).

Maanviljelyskoululla tutkinnon suoritettuani määrättiin minut seuraavaksi vuodeksi maatilan hoitajaksi Espoon pitäjään aivan umpi ruotsalaiseen paikkakuntaan. Vaikka jo olinkin oppinut vähän ruotsia puhumaan, niin kumminkin käytin joskus kartanon asioilla käydessäni, kuten henkikirjoituksissa, kruununrahain maksuissa, y. m. s. erästä renkiä, joka osasi molempia kieliä, tulkkinani. Milloin tulkin kanssa kuljin asioilla, niin sellaisissa tilaisuuksissa en puhunut sanaakaan ruotsia enkä ollut sitä edes ymmärtävinäni. Joskus tapahtuikin kohtauksia, jotka vieläkin mieleeni palaavat. Niinpä kerrankin herra alkoi minulle puhella suomea:

- Sinu rootti ei osama?

- En osaa.

- Aass, sinu rootti ei osama, sinu hoono mees olema, hoono mees.

- Herra on Suomen valtion virkamies ja nauttii Suomen kansan kukkarosta palkkaa, vaan ei kumminkaan osaa suomenkieltä; eiköhän herrakin siinä suhteessa ole hoono mees?

- Mitä hän sanoi? kysyi herra ruotsiksi tulkiltani, joka ei mitenkään tahtonut tohtia selittää sitä herralle, koska sanoi pelkäävänsä että me molemmat tulemme pihalle viskatuiksi. Vaan kehoituksestani sanoi sen kumminkin.

- Inte jag någon finne mutisi herra ja toimitti asiamme heti.

Ruotsalaiset pitivät itseään suomalaisia parempina ja halveksivat heitä niin etteivät tahtoneet ottaa suomalaisia töihinsäkään. Suomalaiset taas, jotka jo jonkun ajan olivat eläneet paikkakunnalla ja oppineet ruotsin kieltä, puhuivat sitä keskenänsäkin juuri kuin häveten omaa äidinkieltänsä. (Paavo Pajumaan pakinoita. Vakka-Suomi 10.4.1915)

Muistelmatekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.   

Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , , , ,

keskiviikko 4. helmikuuta 2026

Paavo Pirilän maanviljelyskoulussa 1865-1867

Lokalahtelainen Paavo (s. 9.1.1848) ei halunnut jäädä rengiksi kotiseudulleen vaan hakeutui lisäoppiin. Muistelmissaan vilahtaa Mustialan maatalouskoulu, mutta helpompaa oli oli päästä vuonna 1862 Raisiossa toimintansa aloittaneeseen Pirilän maanviljelyskouluun, joka toimi valtion avustuksella ja Suomen Talousseuran valvonnassa. Valtionapu tarkoitti, että opiskelu oli maksettiin työnteolla eikä rahalla. Suurin osa oppilaista olivat aiemmin olleet palkollisia, joten yleisen työsuhteen vaihtopäivän johdosta koulun lukuvuosi alkoi marraskuun 1. päivänä. (R. A. Mäntylä. Raision Pirilän maanviljelyskoulu. Varsinais-Suomen maakuntakirja 18 (1962), 47-73.)

Syksyn synkeys oli jo aitoja sinten kesäihanuuden viehätyksineen syrjään sysännyt. Mustana häämöitti meri, jonka laineet vapaina loistuttelivat kivikkorankoja vastaan. Vahva valkoinen lumivaippa verhosi maan kaikkialla, vieläpä puiden oksatkin notkuilivat raskaan suojaisen lumipainon alla. Koko avara luonto oli verhoutunut — juuri kuin joku puukenkäjalkainen maalaistyttö nokisissa riihiryysyissään olisi piskänyt päähänsä kaupunkilaiskaunottaren kesähatun valkoisime harsoineen ja koristeineen Taivaan ranta alkoi kirkastua, ilma kylmeni. Tuli oivallinen rekikeli juuri siksi kun minun täytyi ainaiseksi karistella Lokalahden loat jaloistani ja lähteä maailmalle avaralle.

Rahallinen Raisio, jossa muinoin „Killi kirkkoa teki, Nalli nauloja makoi" oli ensimäinen pysäyspaikkani. Siellä toisten hilpeäluontoisten opin- ja edistysluontoisten toverieni kanssa saimme parina talvena istua kuusi tuntia päivässä pitkän mustan koulupöydän ääressä, kuten muinoin Jukolan veljekset lukkarin koulussa kukkokirjaa oppimassa ollessaan.

Pitkiä aikoja ei meidän tarvinnut koululla oleksia, ennenkuin luomasimme vanhoillaan olijain väittee: vääriksä siitä, ettei maanviljelijä ammattialallaan tarvitse mitään koulutietoja, ja että jokainen osaa maantyötä tehdä ilman kouluakäymättäkin. Koulu, niin alkeellista kuin se siihen aikaan olikin, lietsoi meihin maahenkeä joka tavallaan pakotti meitä tarkkuudella syventymään niihin oppiaineisän, joita meille opittaviksi esitettiin. Rakkaus isänmaahan ja sen kansaan alkoi elpyä ja kansallishengen viemät tuulen hengähdykset lämmittivät rintojamme, sillä olimme tietoiset siitä, että jalon hallitsijamme määräyksestä suomenkielen siteet vihdoinkin katkotaan ja että se kerrankin saavuttaa lailliset oikeutensa ja tasa-arvoisuutensa ruotsinkielen rinnalla.

Olimme vakuutettuja siitä, että silloiset maanviljelys- ja karjanhoitotavai vähitellen paranevat ihan olojen pakosta. Se seikka oli meille päivän selvää, että jos maamme maataviljelevä väestö kerran tahtoo pysyä elinvoimaisena niin täytyy sen ikivanhat viljelystapansa muuttaa ajanvaatimalle tuottavammalle kannalle. Ja olihan silloinkin siellä täällä itsetietoisempia, edistyshaluisempia maanviljelijöitä, jotka eivät halveksineet uudempia tapoja, vaan päinvastoin alkoivat niitä seurata. Meitä nuoria opiskelevia mitä lämpimämmin elähytti se kuin saimme joskus keskustella sellaisen edistysmielisen kokeneen talonpojan kanssa, jota osasi antaa arvoa niin maanviljelyksen kuin karjanhoidonkin parannuspuuhille, sekä muille yleisille edistysriennoille ja pyrinnöille.

Luotimme lujasti siihen, että se aika on kerran tuleva jolloin Suomen talonpoika itsetietoisena oman arvonsa ja ammattinsa merkityksen ymmärtäen astelee paremmin viljellyillä maillaan auransa kuressa. Kun hän sen oikein oivaltaa että hänen työnsä on elämän perus ja pohja, sekä hänen laajentunut tietonsa ja harjaantunempi taitonsa yhdistyy entisajan työkuntoon ja sitkeyteen, niin silloin hän kykenee luomaan tästä kivisten mäkien ja hallaisten rämeitten korpimaasta vihannoivien viljavainioiden maan Kun vielä sen rinnalla hänen vereensä ja henkeensä juurtuisi suomalainen sivistys ja kansallinen itsetunto, niin silloin vasta täyttäisi hän paikkansa tosi-suomalaisena maanviljelijänä. — Siihen suuntaan me maanviljelysopintoja harjoittelevat nuorukaiset ajattelimme niistä asioista, lähes puolisen sataa vuotta takaperin.

Paavo aloitti opintonsa vuoden 1865 lopulla eli hän opintonsa osuivat nälkävuosiin. 

Ensimäisenä vuotena koulussa ollessani tuli kesä aikaisin Kylvimme ensimäiset kaurat 14 p. huhtikuuta, vaan sen jälkeen tuli vielä takatalvi joksikin ailaa. Vappuna oli kumminkin mitä ihanin kesä, ruoho maassa, lehdot vihreinä. Mutta kesä tuli kylmä, sateinen ja hallainen. vuodentulo oli perin hoikko. Seuraava kesä ei ollut niin sateinen, vaan hallainen, vilu vei viljat maasta, tauti ja kuolevaisuus son lisäksi teki tuhoaan.

Seuraavana kesänä vieläkin halla teki suurta vahinkoa ja muutenkin tuli perin huono vuodentulo. Kovat ajat, nälkä ja siitä johtuvat taudit, lisääntyvä kurjuus, suuri kuolevaisuus ehkäisi aineelliset ja henkiset edistysriennot useammaksi vuodeksi. Nälkävuosien suurta surkeutta ei ole aikomukseni tässä ruveta selittelemään, sen jokainen voi arvata minkälaista elämää se oli kun ihmisten täytyi syödä oljista, merenruovoista, kaisloista, hernevarsista, kangasjäkälistä y. m valmistettua rehua. Ne kuivattiin, survottiin hienoiksi ja jauhettiin, joista sitten valmistettiin vähän jauhoilla sekoitettua leipää, eli jonkinlaista vesivelliä. Tuhansia ihmisiä kuoli suorastaan nälkään. Siihen aikaan sosialistien olisi ollut sopiva lakkoa pitää, vaan heitä silloin ei sattunut olemaan ja parastapa se lienee ollutkin. (Paavo Pajumaa: Louruja Lokalasta. Vakka-Suomi 7.8.1913)

Muistelmatekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.  

Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , , ,

tiistai 3. helmikuuta 2026

Rengin Mikkelinpäivä

Tämän pitkäksi venyvän sarjan alussa Paavo syntyi 9.1.1848 Lokalahden Rågön säterin torppaan. Siellä elettiin kirkonkirjojen mukaan vuoteen 1861, jolloin Paavon isoveli isoveli Johan Gabriel (s. 15.10.1836) meni naimisiin ja ryhtyi Haaroisten puustellin lampuodiksi. Isästään tuli vuodeksi Haaroisten renki ja vanhempien muutettua toisaalle, Paavo jäi Haaroisten rengiksi. Vuonna 1864 isoveljestään tuli muonatorppari toisaalle ja Paavo otti renginpaikan Nopperlan säteristä, josta hän lähti seuraavana vuonna (66, 67; 1864-1870, 74, 77, 160). Minämuotoinen muistelmansa ei siis ole täysin totuudenmukainen kertoessaan kolmivuotisesta työsuhteesta.

Siihen aikaan kun minä muinoin nuorimies olin, nousin eräänä Mikkelinpäivänä aamulla aikasin kohta kukon laulettua vuoteeltani, pesin silmäni, harjasin sianharjaksista tehdyllä pyöreällä harjalla olkapäihin ulottuvan pörröisen tukkani silposen sileäksi. Vedin paikkamattomat harmaat polvihousut koipiini, pistinpä vielä ylleni sinisen pyhävästinkin, jommoista ei ollut monella talollisen pojallakaan, saatikka sitten minunlaisilla renkimiehillä. Latasinpa vielä juhlan kunniaksi tallin takana kasvaneita niveräkoppaan, josta, vaikk' ei siinä ollutkaan kuin peukalonpituinen varren nysä, savuja silti lähti.

Siihenaikaan ei kuten nykyään ollut käytännössä tulitikkuja, eipä oltu keksittykään. Tulusraudalla iskettiin limpsemeen (piikiveen), jota taulapalan yhteydessä pidettiin vasemman käden peukalon ja etusormien välissä. Kun iskuista sinkoilevat tulikipinät sytyttivät kuivan taulan, otettiin siitä rikkitikulla tuli. Päretikun päitä oli kastettu sulatettuun rikkiin. Sellaiset siis olivat sen ajan tulitikut, joita joka mökissä tehtiin itse. Vieläpä tanssia sipsutettiinkin pelimannin soittaessa: Tee tulitiku, tee tulitiku, tee tulitiku j. n. e.

Anteeksi tämä syrjähyppyni! Sanottuna aamuhetkenä istuin piippuani imeskellen ja isäntäni nousua odottaen. Olinhan näet kokonaista kolme vuotta renkinä palvellut sen ajan rikkaimmassa Pätialhon talossa — siis talossa, jossa ensimäiseksi ruvettiin valmistamaan leipää puhtaasta viljasta, eikä minunkaan olinaikanani pettua petäjistä, enempää kuin vehkaakaan soista leivän lisäaineiksi kerätty. Ja sepä se olikin, joka minutkin sitoi niin moneksi vuodeksi Pätialhon taikinapyttyyn, josta nyt tänäpäivänä minulta sen vanne katkesi.

Oli siis Mikkelinpäivän aamu ja siihenaikaan palkolliset "muuttivat muorii ja vahettivat vaarii" Mikkelinpäivänä eikä pyhäinmiestenpäivänä, kuten nyt on tavaksi tullut. Tunsin itseni vapaaksi isäntävallan orjuuttavista siteistä, vaikka tuo „Iso-Päti", joksi isäntä joskus olkapäitään kohotellen itseään kutsui, ei ollutkaan kappelin pahempia itsevaltijaita.

Viime vuoden kuluessakaan hän ei enää minulle, joka olin jo talon tavat tullut tuntemaan, kunnon selkäsaunaa antanut, tuskinpa kertaa enempää sain ympäri korvianikaan niin että olisi läiskynyt. Vaan mitäpästä siitä, sehän oli tavallista ja sen ajan tapaa. Vuosipalvelija oli täydellisesti isäntävallan alaisena. Isäntä piti luonnollisesti kotikurista huolen, siihen oli hänellä lainturvaama oikeus.

Kun olin ennättänyt tupakkani poroksi polttaa, tuli isäntäni tupaan, teki tilin kanssani, jolloin sain vielä muutaman äyrin kukkarooni, söin lähtörokan ja lähdin kirkonkylään pääsinpäivää vapaana viettämään.

Kirkolle oli silloin kutsuttu kaikki sotilaatkin, heille kun oli silloin luettavana julki joku Majesteetin lähettämä julistus. Nyt he olivat sen jo kuulleet. Olivat jo vapaat päivän tehtävästäkin, kokoontuivat kirkon lähellä olevaan kapakkaan ottamaan pikarin „elämän vettä". Niin siihenaikaan. Minne ikinä Herran temppeli kohosi, siihen rienaajakin kappelinsa rakenti, ja niin oli "Kuninkaallisesta armosta" kirkko ja kapakka rinnakkain. (Paavo Pajumaa: Louruja Lokalasta. Vakka-Suomi 11.02.1913)

Muistelmateksti on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamaksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.  

Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , , ,
Tilaa: Kommentit (Atom)