Yksi marraskuinen yö 1777, kuusi karannutta vankia (1/3)

Marraskuun 14. ja 15. päivän välisenä yönä 1777 Turun linnasta karkasi läpi muurin (medelst utbrytning genom muren på Fånga-huset) ja kahleet jaloissaan kuusi miestä, joita vastaan nostetut syytökset varkauksista ja muista vakavista rikoksista eivät olleet loppuunkäsiteltykä. Jo 15. päivä heistä kirjoitettiin lääninkansliassa kuulutus. 

Siinä kuvattiin ensimmäisenä entinen salpietarikeittämön renki Johan Bergström, joka oli ehtinyt edellisinä vuosina tulla viranomaisille tutuksi. Vielä marraskuussa 1774, kun vaimonsa synnytti pojan Carl Friedric Turussa Johan oli kasteluettelossa salpietarikeittämön renki eikä entinen sellainen, mutta hänet oli 2.5.1774 vangittu varkauksista epäiltynä yhdessä tykistön miehen Jabob Messlingin kanssa. Messlingin asiat tulivat selväksi aiemmin, mutta Johaniin kohdistui ensimmäisen hovioikeuden päätöksen jälkeen uusia syytteitä. Hän istui heinäkuuhun 1775, jolloin hän oli Turun vankilan seniori. Vankilasta hänet lähetettiin saamaan raipparangaistus, jonka jälkeen Johan oli vapaa mies.[1]

Kunnes hänet vangittiin taas varkaudesta epäiltynä 21.12.1775. Tällä kertaa todennäköinen rikoskumppaninsa oli reservin pursimies Anders Jacobsson, joka kaksi vuotta myöhemmin oli yksi kuudesta karkulaisesta. Anders oli vapautunut raippojen kera Turun linnasta syyskuussa 1775, jossa hän oli istunut kesäkuusta 1775 syytettynä varkaudesta.[2] Miehet ovat siis voineet tutustua edellisen vankeutensa aikana. Tällä kertaa he saivat odottamisesta tarpeekseen tai pakenivat toiskertalaiselle annettavaa pahempaa rangaistusta ja karkasivat linnasta. Johan Bergström lähti 13.10.1776 ja Anders Jacobsson 17.10.1776.[3] 

Viiveestä johtuen lääninkanslia kuulutti 16.10.1776 vain Johan Bergströmiä.  Hän oli lähtenyt liikkeelle kahleet jaloissaan keskellä päivää, neljän ja viiden välillä. Anders Jacobsson oli mukana 21.10.1776 päivätyssä etsintäkuulutuksessa. Yksi tuntomerkeistään oli, että hän puhui ainoastaan suomea.

Johan ilmeisesti löysi vaimonsa, sillä tämä synnytti 25.7.1777 pojan Jacob. Perhesuhteet tekivät miehen paikantamisesta helpompaa, mutta molemmat miehet suljettiin uudelleen Turun linnaan vasta 17.10.1777 eli olivat ilmeisesti vuoden karkulaisina. He onnistuivat jälleen karkaamaan 15.11.1777, kuten alussa kerrottiin.[4] Johan Bergström oli kuvauksen mukaan keskimittainen, kasvonsa pyöreähköt ja hiuksensa mustat. Vankilassa päällään oli ollut sininen jakku, vaaleansiniset kangashousut, päässään näädänkäpälistä tehty turkismyssy ja /tai vanha huopainen yömyssy sekä jaloissaan kankaiset säärystimet sekä kengät. Anders Jacobsson oli pieni, laiha ja pitkänenäinen. Vankilavarustuksensa koostui sisäturkista, jonka päällinen oli harmaa, vanha ja rikki, nahka housuista sekä saappaista.

Tällä kertaa pakoilu epäonnistui ja Johan sekä Anders olivat takaisin vankilassa 13.12.1777. Kolme päivää aiemmin linnaan oli suljettu Johan Bergströmin vaimo Lena Henriksdotter ja perheen neljä lasta. Helmikuussa 1779 lasten määrä vankilistassa pienenee kolmeen ja huhtikuussa 1780 heitä ei enää mainita. Aikuisista Johan ja Anders vapautuivat elokuussa 1780 raipparangaistuksen kautta.[5] Koko vankilan pisimpään istunut tutkintavanki Bergströmin vaimo Lena Henriksdotter sai 25 paria piiskaa ennen kuin vapautui marraskuussa 1780. [6]

[1] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:90 (1774) Bild 24 (AID: v567690.b24, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:90 (1774) Bild 30 (AID: v567690.b30, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:90 (1774) Bild 35 (AID: v567690.b35, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:90 (1774) Bild 56 (AID: v567690.b56, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:90 (1774) Bild 60 (AID: v567690.b60, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:90 (1774) Bild 42 (AID: v567690.b42, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:90 (1774) Bild 46 (AID: v567690.b46, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 30 (AID: v567692.b30, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 36 (AID: v567692.b36, NAD: SE/RA/1340101);  Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 47 (AID: v567692.b47, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 53 (AID: v567692.b53, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 61 (AID: v567692.b61, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 65 (AID: v567692.b65, NAD: SE/RA/1340101); 

[2] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 63 (AID: v567692.b63, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 66 (AID: v567692.b66, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 74 (AID: v567692.b74, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 80 (AID: v567692.b80, NAD: SE/RA/1340101); 

[3] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 70 (AID: v567698.b70, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 190 (AID: v567698.b190, NAD: SE/RA/1340101);  Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 290 (AID: v567698.b290, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 940 (AID: v567698.b940, NAD: SE/RA/1340101);  Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 970 (AID: v567698.b970, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 1130 (AID: v567698.b1130, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 1270 (AID: v567698.b1270, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 360 (AID: v567698.b360, NAD: SE/RA/1340101)  

[4] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 380 (AID: v567705.b380, NAD: SE/RA/1340101);  Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 430 (AID: v567705.b430, NAD: SE/RA/1340101);

[5] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 510 (AID: v567705.b510, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 6 (AID: v567711.b6, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 12 (AID: v567711.b12, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 18 (AID: v567711.b18, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 24 (AID: v567711.b24, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 29 (AID: v567711.b29, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 36 (AID: v567711.b36, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 44 (AID: v567711.b44, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 50 (AID: v567711.b50, NAD: SE/RA/1340101);  Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 56 (AID: v567711.b56, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 63 (AID: v567711.b63, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 70 (AID: v567711.b70, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 77 (AID: v567711.b77, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 5 (AID: v567717.b5, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 12 (AID: v567717.b12, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 19 (AID: v567717.b19, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 25 (AID: v567717.b25, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 31 (AID: v567717.b31, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 36 (AID: v567717.b36, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 41 (AID: v567717.b41, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 45 (AID: v567717.b45, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 49 (AID: v567717.b49, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 53 (AID: v567717.b53, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 57 (AID: v567717.b57, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 62 (AID: v567717.b62, NAD: SE/RA/1340101);  Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:122 (1780) Bild 5 (AID: v567722.b5, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:122 (1780) Bild 13 (AID: v567722.b13, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:122 (1780) Bild 21 (AID: v567722.b21, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:122 (1780) Bild 29 (AID: v567722.b29, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:122 (1780) Bild 35 (AID: v567722.b35, NAD: SE/RA/1340101)

[6] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:122 (1780) Bild 40 (AID: v567722.b40, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:122 (1780) Bild 46 (AID: v567722.b46, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:122 (1780) Bild 52 (AID: v567722.b52, NAD: SE/RA/1340101)

Aprillipäivä sodan aikaan

 Laatokka 11.04.1942 no 39

Lehdistä puheen ollen emme huomanneet kuukauden alussa lehdistä yhtään onnistunutta aprillipilaa. Paras oli sotilaslehti Karjalan Viestissä, joka kertoi Olli Antti Vuorisen keksinnöstä, josta kyllä muutkin lehdet jo ennen aprillipäivää kertoivat. Viesti vain lisäsi omasta puolestaan, että keksintöä tutkittaessa oli tuotteista jäänyt kirkasta, mahlantuoksuista nestettä, jonka todettiin sisältävän huomattavan määrän alkoholia. Nesteelle oli annettu nimeksi Velhoviina, ja kun sitä oli huomaamatta saatu ilmaisena sivutuotteena, oli erä päätetty jakaa 1.4. armeijalle. Uutinen kertoi edelleen, että Velhoviinaa jaettiin kaikista kantteeneista tuntolevyn esittäjille. Juttu oli niin uskottavasti laadittu, että monet jermut hiihtelivät pitkiäkin matkoja saadakseen portsuunansa.

Karjala 01.04.1944

Tänään on aprillipäivä, vanha leikinlaskun ja luvallisen hulluttelun päivä. Ajat ovat vain sellaiset, että entiset aprillipilat tuntuvat ehdottomasti menneisyyden muistoilta eikä ihmisillä liene nykyisin samoja edellytyksiä nauttia hyvästä leikinlaskusta kuin silloin, kun ei tarvitse ajatusten yhtä mittaa roikkua sodan moninaisissa ongelmissa. 

Mutta muistella saa menneitä ja kun hyvät aprillipilat alkavat olla harvinaisuuksia niin palautetaanpa niitä mieleen näin sota-ajan aprillipäivänä. [...]

Omasta maasta muistuu mieleen pari kuvaavaa aprilliuutista. Eräässä pikkukaupungissamme on korkealla vuorella sijaitseva kolmijalkainen vesitorni eikä paikkakunnan äänenkannattaja olisi voinut keksiä parempaa aprillipäivän kerrottavaa kuin että yksi näistä jaloista oli jostakin syystä murtunut ja koko vesitorni oli vaarassa romahtaa korkeudestaan kadulle. Uutisen menestys oli lähes sataprosenttinen. 

Eräässä suuressa maaseutukaupungissa taas keksi muuan sanomalehti kertoa, että kaunungissa sijaitsevan oluttehtaan läheisyydessä suoritettujen vesijohtotöiden yhteydessä - näistä töistä oli suurin osa kaupunkilaisista jo muutenkin tietoinen - oli sattunut sellainen vahinko että jokin olutvarastoihin johtava putki oli paljastunut ja rikkoutunut, joten tehtaan mainio kolmen tolpan olut juosta liritteli reiästä kadulle. Kieltolaki oli silloin vielä tuore muisto ja oluen makuun oli juuri päästy eikä siis ollut ihmeteltävää että eräille kymmenille kansalaisille tuli kiire painua ämpärien kanssa hukkaan menevää hyvyyttä talteen ottamaan. 

Sillä lailla huviteltiin ennen ja ehkäpä taas joskus voidaan uudelleen laskea leikkiä näin meidän jokaisen kustannuksella.

Suomen varhaiset Genovevat

Genoveva oli sadan vuoden ajan osa Suomen kulttuurielämää, mutta vaikuttiko tarina etunimien valintaan? Lyhyesti: kyllä. Hieman pidempi vastaus herättää uuden kysymyksen: vaikuttiko etunimen valinta elämän kulkuun?

Samana vuonna kun suomenkielinen Genoveva ilmestyi, sai kuopiolaisen värjärin tyttären Cath. Elis. Mozellin tytär etunimet Olga Genoveva. Hän kävi Jyväskylän seminaarin ja opetti Varkauden Tehtaan kansakoulussa vuodet 1870-1898. Hän eli lähes yhtä pitkään kuin Genovevaa luettiin eli kuoli 91-vuotiaana syksyllä 1938 (Warkauden lehti 23.8.1938).

Ylikiimingissä 25.4.1850 syntynyt Carolina Genoveva oli talollinen Anders Kanniaisen ja vaimonsa Carolinan tytär.  Hänestä tuli opettaja aivan kuten Olga Genovevastakin (SWL 14.11.1898). Edistyksellinen etunimen valinta korreloi kouluttautumisen tukemiseen?

Urjalalainen rusthollari Anders Michelsson valitsivat 31.8.1852 syntyneelle tyttärelleen nimen Anna Genoveva. Valitettavasti tyttö ei nähnyt toista syntymäpäiväänsä. Ehkä muistokseen 11.6.1855 syntynyt tytär sai nimen Johanna Genoveva. Hän kuoli ennen kolmatta syntymäpäiväänsä.

Heinolassa Maria Kyyhkynen ja työmies Matts Sarkanen nimesivät 16.4.1854 syntyneen tyttärensä Amanda Genovevaksi. Hänet kuulutettiin keväällä 1876 avioliittoon Pietarissa helsinkiläisen rautatievirkamiehen Johan Benjamin Abelstedtin kanssa (Pietarin lehti 1.5.1876). Pietarissa 27.5.1879 syntyneen tyttärensä nimi Agnes Arvida Angelika viittaa siihen, ettei Amanda Genoveva ollut kärsinyt erikoisemmasta nimestään. Sekä hän että aviomiehensä Pietarissa (RK Pietari Pyhä Maria I Aa:28, 1115).

Tragedia vai skandaali Paltamossa?

Viidettä kymmentä vuotta sitten tapahtui kotikylässäni suuri "skandaali", jonka vanhemmat ihmiset vielä muistanevat. 

Naapurikylässä Kuluntalahdessa oli erään varakkaan talon poika ja tytär päättäneet mennä naimisiin ja asia oli jo niin pitkällä, että morsian oli "keruulla". Eräänä talvi-iltana se morsian tuli minun kotiini. Minun vanhimman veljeni vaimo, joka oli meillä emäntänä, oli samasta kylästä kuin morsiankin ja lapsuuden tuttava. Hän kestitti morsianta, antoi hänelle tavalliset morsiuslahjat ja pyysi jäämään meille yöksi. 

Mutta morsian ei jäänyt meille yöksi, vaan meni ja yöpyi lähimpään naapuriin, Pietolaan. Siellä hän oli seuraavana päivänä kipeänä ja emännän tarkka silmä huomasi, että morsian ei ollut oikeallaan. Emäntä kuiskasi epäluulonsa miehellensä ja isäntä alkoi tarkastella taloansa. Hän löysi heinäladon sillan alta äsken syntyneen lapsen ruumiin, joka oli kuristettu sukkanauhalla kuoliaaksi. Isäntä kantoi ruumiin pirttiin, jossa morsian makasi penkillä pahoin voipana. Kun isäntä kysyi tunsiko hän tämän ruumiin, niin morsian ei kieltänytkään ettei se ollut hänen, ja nyt hän tuli todella sairaaksi. 

Lähdettiin hakemaan kirkonkylästä nimismiestä, joka tuli ja vangitsi murhaajan. Sille hän oli tunnustanut, että kun hänelle, maatessansa talon maitokamarissa, synnytyksen aika tuli, niin hänen ensimmäinen aikeensa oli, kuristettuansa sikiönsä, että paiskata se suureen piimä-ammeeseen, mutta hän muutti mielensä ja kätki sen ladon sillan alle. 

Oikeuden tutkinnossa hän sitten tunnusti, että hänen oma isäpuolensa oli tehnyt hänen raskaaksi. Hän tuomittiin kymmeneksi vuodeksi Lappeenrantaan. Mutta vielä kuului sieltäkin jotakin kauheata siitä naisesta. Kerrottiin, että kuritushuoneen vahtimiehen tytär oli mennyt kurkistelemaan hänen koppinsa akkunaan, jolta vanki oli tikulla toisen silmän puhkaissut, ja siitä sanottiin jatketun vangille viisi vuotta kuritus-aikaa. 

— Usein olen ajatellut, että vieläköhän nytkin kotikylässäni morsiamet "keräävät", joka oli jokseenkin omituista talouden alkamista, varsinkin varakkaille talollisille. — Tässä kerrotusta lapsen murhasta sepitettiin laulukin, jota kuulin laulettavan Kuhmossakin saakka.(Kajaanin lehti 23.9.1899)

Pätkä on lapsuusmuistelmasta, jonka kirjoittaja asui vuonna 1899 "läntisellä pallonpuoliskolla". Melalahdesta lähti varmaan useampia siirtolaisia, mutta yksityiskohtiin ja ajoitukseen sopisi erinomaisesti kirjoittajaksi Aleksanteri Leinonen.  

Kauppapalvelija, joka kaappasi markkinalastin

 

Pitäjänräätäli Petter Qwarnströmin perheen kirjaukset Sääksmäen rippikirjassa (1770-76, 30) eivät ole niin selviä kuin voisi toivoa, mutta luettavissa on se, että räätäli itse kuoli vuonna 1776 ja vuonna 1754 syntynyt poikansa Johan oli lähtenyt Sääksmäen ulkopuolelle.

Johan Qwarnström päätyi Turkuun ja pääsi vuonna 1772 Anders Dammertin kauppapojaksi. Alkuvuodesta 1775 häneen luotettiin niin paljon että Lohjalla 19.3.1775 pidettyjen markkinoiden jälkeen hän sai kuljetettavakseen myymättä jäänyttä tavaraa useiden tuhansien kuparitaalerien arvosta. Tavarat eivät päätyneet Turkuun vaan Dammert joutui niitä etsimään ja löysi tyhjennetyn kistunsa Janakkalasta. Dammertin hevosesta ja Johan Qwarnströmistä ei löytynyt jälkiä, joten Turun lääninkansliassa kirjoitettiin etsintäkuulutus 17.5.1775.

Kuulutuksen mukaan Johan Qwarnström oli lyhyenpuoleinen, ruskeahiuksinen, ruskeaihoinen ja rokonarpinen. Kuljetuksen lähtiessä Lohjalta päällään oli lammasturkki, jossa oli sininen päällyskangas ja koristeelliset messinkinapit (siis sisäturkki?), musta lampaannahasta tehty hattu ja saappaat. Näiden alla Johanilla oli päällään sininen kangasjakku, jonka napit oli tehty kamelinlangasta uusi sininen kangasliivi ja messinkinappiset housut. Asu kertoo menestyksestä, jota oli auttanut se, että Johan osasi puhua sekä ruotsia että suomea sekä osasi kirjoittaa ja laskea. 

Johan oli kateissa vielä vuoden lopussa ja lääninkansliassa kirjoitettiin uusi kuulutus 23.11.1776. Nyt tiedettiin isänsä nimi ja kylän tarkkuudella lapsuudenkotinsa. Etsinnän tueksi Dammert tarjosi 300 taalerin palkkiota. Säilyneet tutkintavankilistat eivät kuitenkaan todista sen puolesta, että Johan olisi saatu kiinni ja lain eteen.

Johanin Geni-profiilissa todetaan hieman epäröiden: "Lienee yhdistetty saman kaverin profiilit, ainakin suvussa jatkuva ammatti ja syntymäaika suunnilleen täsmää." Sama tai toinen Johan Qwarnström oli löytynyt Pyhtään pitäjänräätälinä. Kyseisessä asemassa hän oli jo 8.11.1782 mennessään naimisiin Pyhtäällä. (Pyhtää RK 1779-84, 185; 1789-97, 82)

Merimiehen pojan unelmat

 Merimies Erik Sjöholmin ja vaimonsa Maja Lisa Henriksdotterin torpassa Paraisilla vastaanotettiin 1.12.1823 poikavauva, joka sai nimen Ernst Wilhelm. Hän seurasi isänsä jälkiä ja lähti vuonna 1839 merille sukunimellä Wikström. Vuonna 1845 hän jäi maihin ollen ensin renkinä ja sitten pitäjän muurarin oppipoikana. (RK 1820-1825, 204; 1833-39, 197; 1840-46, 236, 413; RK 1847–1853, 124, 456)

Vuodesta 1848 Ernst Wilhelmiä kutsutaan muurariksi, torppariksi ja pitäjänmuurariksi. Kasvavan perheensä kanssa hän asui Mattholmissa. (RK 1847–1853, 6, 425, 263;  RK 1854-60, 273)

Näihin aikoihin Lofsdalin kartanossa vietti kesiään koulupoika O. M. Reuter (s. 28.4.1850). Häneltä pyydettiin vuosikymmeniä myöhemmin muistelmaa eläinsuojeluyhdistyksen hyväksi julkaistuun kokoelmaan  Mitt barndomshem (1905). 

Ja lopuksi pitäjänmuurari Wikström! Mikä tapahtuma se olikaan meille lapsille, kun saimme matkoillamme Fladanin halki kohti Örfjärdeniä seurata vanhempiamme vierailulle pieneen mökkiin, jossa hän asui – tämä monitoimimies, joka kerrotun mukaan harjoitti kahtakymmentä eri käsityöammattia ja jonka vaatimaton koti oli kuin pieni antiikkimuseo! Kunnioituksella astuimme aina sen kynnyksen yli. Se oli juhlallinen tauko maaseudun yksitoikkoisuudessa, kun saimme kuunnella hänen hurskaita ja samalla aina humoristisia puheitaan, sillä sanan lahjakaan ei häneltä puuttunut. En unohda koskaan, kuinka hän kertoi nuoruutensa haaveista "nousta korkealle" arkkitehtina tai kuvanveistäjänä. "Ja korkealle Herra antoi minunkin nousta", hän päätti, "hän teki minusta muurarin, ja siitä korkeasta asemastani olen monesti katsellut alas muuta maailmaa." (s. 70-71, suomennos: Copilot)

Kulkijat illanilona Säämingissä 1870- ja 1880-lukujen vaihteessa

Maailma 15/1921

Säämingissä 2.4.1874 torpparin pojaksi syntynyt Otto Lindroos (myöh. Lajula) kirjoitti lapsuudestaan.

Mutta ihanimpia iltoja lapsille hämärässä pirtissä olivat n. s. kiertolaisten käynnit. Varsinaisia kiertolaisia, mierolaisia, jotka aivan säännöllisesti kävivät kussakin talossa, mikä viikon, mikä parin kuluttua, oli useita, kuten Kuikka-Koponen, Hupsu-Tuomas, Samuli Laurikainen, Ripo-akka, Ryynirouva, Kuppari-Miina y. m. Näistä olivat useat suulaita kyläjuorujen kertojia, eivätkä he lapsissa suurtakaan mielenkiintoa herättäneet. Mutta oli toisia, kuten esim. Kuikka- Koponen, jotka hartaudella vetivät lapsia puoleensa. Kuikka oli erinomainen »konstimaakari» ja kepposten tekijä. Hän soitteli milloin piipunvarrella, milloin kammalla tai kynttiläjalalla, hän naukui kuin kissa, hirnui kuin varsa ja kaakotti kuin kana. Ja oli hauskaa.

Samuli Laurikainen oli lapsista ihmeellinen ilmiö. Hän kuljeksi lakkaamatta isot likaiset kääröt selässä talosta taloon. Emännät laittoivat hänelle aina vieraspöydän, olipa mikä aika päivästä tahansa. Hän lauloi ennen aterioimista, seisaallaan ruoka virren, kädet vatsan päällä ristissä. Sitten hän luki siunauksen ruualle ruvetessa ja sitten — söi oikein lujasti. Vähät varustukset eivät suinkaan riittäneet, ja usein saivat emännät kantaa lisää vieraansa eteen, kun tämä heihin anovin nöyrin silmin katseli. Loput, jos sellaisia sattui jäämään hän kääri paperiin ja pisti likaisten kantamustensa sisään. Lopetettuaan syöntinsä Samuli otti taas hurskaan asentonsa, kädet pullean vatsan päällä luki rukouksen rimalta päästyä sekä lauloi ruokavirren.

Hyvä sadun kertoja oli Ryyni-rouva, jolla kuului olleen vakinainen asuntokin jossain maakuopassa. Hänen satunsa oli lyhyitä, mutta jännittäviä, ja kun hän kertoi, oli hän aina hyvin totinen. Hän ei nauranut koskaan. Mutta lapset hänen saduilleen nauroivat .

Hupsu-Tuomas oli siitä syystä ikävöity, että hän toi lapsille leikkikaluja: omatekoisiaan vasaroita, veitsiä, kaikenlaisia väänneltyjä nauloja, joilla hänen mielestään oli suuri arvo. Hän antoi kaikki mielellään lapsille, mutta varoitti heitä niitä hukkaamasta. Usein hän vei sitten seuraavalla matkallaan mukaansa sellaisia, mitä aikaisemmin oli antanut, lahjoittaen ne jälleen naapuritalon tenaville. Hän kulki kesät talvet samoissa pukimissa, ja oli miten pakkanen tahansa, aina hänen rintansa oli avoin ja jaloissa ainoastaan kenkäruojut. Pakkassäällä hän taloon tullessaan mitään virkkaamatta meni suoraa päätä uunille, mihin lapset usein kiipesivät hänen jälestään.

Mutta vielä huvittavampia kuin kiertolaiset olivat matkalaiset, joita silloin tällöin sattui seudulla liikkumaan. Heitäpä kelpasi vasta kuunnella. Heissä oli paljon kierreilleitä ja paljon maailmaa nähneitä miehiä, sellaisia, jotka olivat käyneet suurissa kaupungeissa, kuten Pietarissa ja Lyypekissä, luostareissa, kuten Valamossa ja Konevitsassa, suurissa tehdaspaikoissa, kuten Petrosavotskissa, kaukaisissa maissa, kuten Lapissa ja Ruotsissa, oli miehiä, jotka olivat purjehtineet Englannissa, eräs oli kalastanut Pohjanmerellä j. n. e. Lapset kuuntelivat heidän kertomuksiaan henkeään pidätellen. Vallan ihmeellinen paikka oli Valamo, jossa ei muuta tehty kuin rukoiltiin ja jossa oli niin suuri kirkko kuin ison pirtin edustalla oleva pihamaa ja niin mahtava kirkonkello, että yhdeksän miestä mahtui sisällä seisomaan ja kolme vahvaa miestä piti olla kieltä liikuttamassa, jos mieli saada sen soimaan.

— Ja Pohjanmeri sitten, siellä kuului käyvän niin suuria laineita, että sai panna kymmenen taloa päälletysten ennenkuin niistä tuli laineiden korkuinen rakennus. Lapset kokosivat kymmenen maitopyttyä ja asettivat ne päälletysten nähdäkseen, kuinka korkea keko niistä syntyisi, sekä huudahtivat: — Herranen aika, kuinka korkea!

Mutta kun pyttypatsas kaatui, niin he nauroivat kaikki yhteen ääneen. Kymmenen talon korkuinen laineikko jäi ijäksi mieleen. (J. P. Raivio, Lasten kotioloista ja opinnoista, Alkuopetus 23-24/1918)

Samuli Laurikaisen on kuvannut myös O. L. artikkelissaan Raittiuspyrkimyksistö 1880-luvulla Itä-Savossa (Kylväjä 13/1930). Lindroos/Lajula puolestaan kuvasi erikseen ja pidemmin uskonnollisen kulkijan.

Muuta nimeä en muista hänellä olleen kuin Simeon, joksi hän itseään aina kutsui — Raamatun Simeonin mukaan —, mutta vanhemmat sanoivat häntä vain yksinkertaisesti Simoksi. Hän oli verrattain nuori, melkein nuorukaisiässä. Vartalo ei ollut vielä saavuttanut täyttä miehuuttaan; luulisin, että hän niinä aikoina, joista nyt aion kertoa, oli tuskin täyttänyt kahtakymmentä vuotta. Hän oli pitkä kuin »hongankolistaja», ripakinttuinen, kaitanaamainen, ja hänen äänessään oli jonkinlaista kanankaakotusta ja innostuksessaan kuulostivat hänen sanansa kukkopojan ulinalta. Hänen ulkonaiset ruumiinosansa, hänen äänensä ja hänen kalpeat laihat, melkein kurttuiset kasvonsa eivät suinkaan olleet puoleensavetävät, mutta me lapset, me pidimme hänestä tavattomasti; sillä hän rakasti meitä, kertoi meille satuja ja piti meidän kanssamme hartaushetkiä. Hän oli jumalinen ja maallinen, hän oli vakava ja pilaileva, välistä oikea irvihammas, jos vanhemman väen keskuudessa sattui — ja usein sattuikin — olemaan joku, joka häneen halventavan sanan satutti. Sitä hän ei sietänyt. Hän antoi takaisin samalla mitalla ja vähän runsaammallakin. (J. P. Raivio, Lapsuuden hartaushetkiä I. Opettava kiertolainen, Alkuopetus 14/1919)