Muistoja Hilman Helsingin vuosista

Hilma Salome Vilander syntyi Mäntyharjulla 15.4.1868 pitäjänräätäli Elias Wilanderin ja vaimonsa Maria Ropan lapseksi. Hän oli vain 15-vuotias isänsä kuollessa vuonna 1883. (LK 1865-1874, 1070; RK 1880-1889, 1483).

Vuoden 1889 alkuun mennessä Hilma päätyi Helsinkiin ainoaksi piiaksi rakennusmestari Juho Salomon Ahteen talouteen, johon kuului vaimonsa, Lyyli-tyttärensä ja äitinsä. Marraskuussa 1890 syntyi poikavauva, joka sai nimen Wäinö. Perhe asui Antinkadun eli nykyisen Lönnrotinkadun loppupäässä numerossa 31 puutalon yhtä puisessa piharakennuksessa, jossa Hilma viihtyi seuraavat vuodet (U:114:457; U:118:508; U:123:490). Syksyllä 1891 hän vaihtoi työpaikkaa, mutta palasi Ahteen perheeseen viimeistään vuotta myöhemmin. Poissaollessaan perheeseen oli syntynyt tammikuussa 1892 Aili-tyttö (U:128:505; U:130:544). 

Vaikka Hilma, jota Aili kutsui Hinnaksi, oli henkikirjoissa useimmiten ainoana piikana, tilapäisiä apulaisia saattoi olla.

... sattuipa kerran, kun meillä tilapäisesti oli pieni maalaistyttö Hinnan apuna, että mamma löysi hänet keittiössä repimässä "klapeista" tikkuja puulaatikon ääressä. Kun mamma kysyi: "mitä sinä niillä?" sai hän vastaukseksi: "pyyhinpä vain tuon Ailin p----ttä!"! (Ahde-Kjäldman 1964, 85)

Lisäksi "Koiviston Mari" kävi tekemässä viikkosiivouksen (Ahde-Kjäldman 1964, 84).  

Ailin muistelmien mukaan perhe vietti kesät 1893 ja 1894 huvilassa Lauttasaarella. Koko talouden pakkaus jäi varmasti Hilman muistiin (Ahde-Kjäldman 1964, 13-15). Vuoden 1893 aikana perhe ja Hilma muuttivat juuri valmistuneeseen kivitaloon Erottajan ja Etelä-Espan kulmaan. Aili muistaa "lastenkamarin mahtavan kaari-ikkunan", josta näkyi Ruotsalainen teatteri eli perhe asui toisessa kerroksessa Esplanadin puolella. (U:138:386; U:143:473; Ahde-Kjäldman 1964, 16-17).

HKM

Syksyllä 1895 Hilma ehti olla mukana myös perheen seuraavassa muutossa Iso-Roobertinkatu 6:een juuri valmistuneen rakennuksen neljänteen kerrokseen. Hilma ei saanut omaa huonetta, vaan hänen sänkynsä ja liinavaatelaatikkonsa olivat lastenkamarissa. (Ahde-Kjäldman 1964, 23, 105)

Hinnan makuullemenoa illalla ja aamulla nousemista en minä muista koskaan muista nähneeni, ja yölläkin kun me tarvitsimme hänen apuansa, olimme niin unenpöppörössä, ettemme paljoakaan tajunneet. Mutta aamulla herätessäni muistan ensimmäisen näkyni. Se oli Hinna kyykistyneenä uunin edessä sytyttämässä praasua. Hinnan ihmeen kaunis hame loisti takkatulen loimutessa ja sen vihreät ja keltaiset ristiraidat hehkuivat kirkkaina presussinsiniseltä pohjaltaan. 

(Ahde-Kjäldman 1964, 105)

Lapsia ei päästetty leikkimään omalle pihalle vaan Hilma kuljetti perheen nuorimmat säätyläisten ilmoille.

Hinna, Wäinö ja minä läksimme kyökinrappusia juosten alas pihalle ja sieltä ohi Kolmikulman vanhaan tuttuun Runebergin esplanadiin, jossa jo Erottajan-aikanakin olimme leikkineet. Helsingin lapset viihtyivät siellä hyvin häärien iloisesti palloineen, ämpäreineen ja hiekka- tai lumilapioineen aamuauringon paistaessa yli Etelä-Esplanaadin matalien puutalojen. Siellä oli myös hauskaa juosta naattaa (olla hippasilla) tai hypätä barbiita (ruutua), Siellä me, Hinnan istuessa puiston penkillä virkkuu- tai neuletyö käsissään, lensimme kuin sukkulat hänen penkkinsä ympärillä, joskus ulottaen juoksumme aina Runebergin tukevan selän taakse. (Ahde-Kjäldman 1964, 27-28)

US 17.9.1895

Syyskuussa 1895 Hilma kuulutettiin avioliittoon kotipaikkakunnan torpparinveljen Antti Juhana Piiran kanssa. Isäntäperheen luona pidetyistä häistä jäi hänelle varmasti enemmän muistoja kuin vielä alle 4-vuotiaalle Ailille. 

Muistan niistä vain sen, että pitkä vieras mies seisoi hänen vieressään ja mustapukuinen pappi, jolla oli valkoiset rimpsut kaulassaan, seisoi hänen edessään ja puhui ja kysyi ja Hinna itki ja kuiskasi jotain, ja Hinnalla oli valkoinen leninki ja valkoinen harso ja puketti kädessään. Se oli kaikki vielä hauskaa ja kaunistakin. Mutta sitten kun oli juotu kahvit ja Hinna sanoi hyvästi, ei se enää ollut hauskaa, eikä se hääkonvehtikaan tahtonut tunnelmaa parantaa. Mamma sanoi, että Hinna kyllä tulee meillä joskus käymään, mutta ei joka päivä, sillä Hinna muuttaa nyt omaan kotiinsa Kotkaan.(Kjäldman 1964, 105-106)

Aili Salli Ahde-Kjäldman: Kotini vuosisadan lopun Helsingissä. WSOY 1964

Finna tutkimusaineiston esityspaikkana

 Kaponieeri eli Kari Hintsala päivitti FB:ssä viikko sitten:

Anders Ramsayn muistelmat "Muistoja lapsen ja hopeahapsen" saattavat olla monille tutut. Tämän värikkään hahmon elämään liittyvää materiaalia on päätynyt Turun kaupunginmuseon kokoelmiin. Siitä on koottu nyt Finnaan Turun kaupunginmuseon ensimmäinen tutkimuksen aineistopaketti.

Finnassa on kaikenlaista, mutta aineistopaketti ei kuullostanut tutulta, joten tutustumaan. (Varsinkin kun Anders Ramsay on ennestään tuttu.)  Paketin pääsisällön muodostaa seitsemän valokuva-albumia, jotka on kuvattu sivu sivulta eli yksittäiset valokuvat ovat alkuperäisessä kontekstissaan, mikä on mainiota.

Valokuvat on myös digitoitu erillisiksi tiedostoiksi ja Finna-tietueiksi. Aineistopaketin esittelytekstin mukaan "yhteensä 725 kpl", mutta seuraavan kappaleen linkki tuottaa 727 tulosta Finnasta. Linkki ei perustu Finnan rakenteisiin vaan tekstinpätkään, joten mukaan on voinut sattumalta tulla jotain aivan muuta. Kuten pääkaupunkiseudun kirjaston CD. 

Valokuvia selatessa vastaan tuli vanha tuttu eli Kokemäenkartanon herrassöörinki Eugen von Knorring. En muistaakseni ollut hänestä kokovartalokuvaa nähnytkään. 

Koska tulin kuvaan aineistopaketista, ymmärrän, että sanat 'Anders Ramsayn perhealbumi' tarjoavat mahdollisen reitin tarkastella kuvaa albumin sivulla. Mutta kun palaan aineistopakettiin huomaan, ettei vastaavan nimistä albumia ole olemassa. Eugen von Knorringista on myös kasvokuva, jossa ei ole yhtä selvää viitettä albumiin. 

Molemmissa kuvien merkinnöissä puhutaan albumista, mutta perushaulla tietueeseen päätyvä ei voi arvata, että albumi on digitoitu. Kun tieto on käytettävissä, pystyy toki kokovartalokuvan tunnisteella muokkaamaan hakua ja selvittämään, että kyseinen albumi on Anders Ramsayn valokuva-albumi. Jonka tietueesta puolestaan ei käy ilmi, että valokuvat on myös digitoitu erikseen.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun toivon, että Finnassa olisi tietueita yhdistävä rakenne. (Muuallakin kuin arkistosivuilla.)

Yksi selitys rotokollien mitoille

Kirjoitin helmikuussa arviota artikkelikokoelmasta, josta itselleni nousi keskeiseksi kysymys tuomiokirjojen sisällöstä suhteessa "todellisuuteen". Ja kun asia oli mielessä, vastaan tuli relevantilta tuntuva kuvaus.

Jos vanha tuomari hankkii itselleen vapautuksen niiden tai näiden käräjien istumisesta ja määräyksen jollekin nuorelle auskultantille ne istumaan, tai jos, kuten tiedän muutamissa paikoin käyneen, hän jättää kokonaan jonkun käräjäkunnan nuoremman miehen hoitoon, ei hän maksa apulaisilleen palkkaa, vaan apulaisen on edellisessa tapauksessa hankittava tulonsa käräjissä esiintyvistä töistä, jälkimmäisessä vielä maksettava joku määrätty summa isännälleen siitä hyvästä, että saa käräjäkuntaa hoitaa. 

Tuo nyt kyllä ensi silmäyksellä näyttää jotenkin yksityiseltä asialta, jonka kanssa ei yleisöllä luulisi olevan mitään tekemistä, mutta lieneekö tositeossa asian laita niin. Tuomarin velvollisuus on valvoa oikeuden ja lain mukaista järjestystä yhteiskunnassa, ja oikeuden etsijöiden tulee myös oikeuden edessä saada se. Mutta monessa - niin jopa hyvin monessa tapauksessa - on oikeuden etsiminea jotenkin epämääräistä laatua ja sellaisissa tapauksissa tulisi tuomarin ehdottomasti koettaa saada asiamiehet joko kokonaan sopimaan tai ainakia nuhteen kautta ajattelemaan, mikä heidän rauhaansa sopii. 

Mutta jos nyt nuoren tuomarin aineellinen toimeen-tulo riippuu siitä, kuinka monta "rotokollaa" hän saa kirjoittaa, niin on selvä ettei hän tällaisiin toimiin ryhdä, vaan antaa kunkin asian mennä menojaan. (Olenpa kuullut senkin seikan että kun lautamies kerran on asian "kirjoittanut sisään" ei asiapuolet enää saa sitä sopia ilman sovinto rotokollaa, vaikka ennen jutun esille ottoa siitä ovat tuomarille ilmoittaneet.) Luonnollista on että sellaisissa suhteissa ihmisen luonnossa piilevän itsekkäisyyden riitahalu saa esteittä kehittyä ja "parakrahvit" käräjissä kasvavat satoihin jopa tuhansiin. 

Jos olisi tehdä tilastollinen taulu suhteesta niiden käräjäkuntien, joissa vanhat tuomarit istuvat, ja niiden välillä joissa nuoret ovat tuomareina, niin luulen aivan varmaan, että se taulu osoittaisi riitahalun huomattavassa määrässä kasvaneen jälkinmäisissä. Jos sitävastoin tuomarin aineellinen toimeentulo olisi turvattu ja vakava huolimatta siitä suuremmasta tai vähemmästä työmäärästä, mikä hänen on tehtävä, niin luulempa todella useampien asiamiesten saavan "astua ulos" — sopimaan, eikä oikeutta turhanpäiten vaivaamaan, kuin mitä nyt on tapana. Sillä niin turhan päisistä asioista kuin nyt käräjöidään useastikin, tuskin silloin tuomari ottaisi rotokollaa tehdäkseen. (Olen omin korvin kuullut oikeudessa vaadittavan 12 penniä (sic) ja sen tuomittavan maksettavaksi 12 markan käräjäkuluilla — todella ilmeinen makkaratikusta sopan keittäminen). 

Itsestään siis johtuu ajatus siihen loppupäätökseen että tuomarien, alaoikeuksissa ainakin, tulisi olla miehiä sellaisilla palkkaeduilla, ettei enempi tai niukempi työ käräjissä vaikuttaisi ainakaan missään sanottavassa määrässä heidän aineelliseen toimeentuloonsa. (Oulun lehti 12.3.1887)

Sampo ja muita peliuutuuksia jouluna 1904

Joulun 1904 lahjamarkkinoille ilmestyi lautapeli Sampo. 

Isonlainen, 64 centimetrin levyinen ja suunnille yhtä korkea kuvitettu paperi on jaettu 40:ään ruutuun, itsekussakin kuva numeroineen. Itsekukin peliin osakas saa 15 "oravannahkaa" (pelimerkkiä) ja yhteinen kassa perustetaan, johon itsekukin osanottaja suorittaa 5 oravannahkaa. Nuorin joukosta alottaa, heittäen "nappulan" (nopan). Kuvat ruutuissa on Kalevalasta lainakalua; siinä väinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen y. m. uroot kanteleineen vasaroineen miekkoineen, siinä Pohjolan väki, siinä Iki-Turso, siinä jos jotain "Sammon" taontaan ja Sammon ryöstöön kuuluvata. Varsin sievät ovatkin nuo kuvat, taitavan taiteilijan tekemät. Yhtä kansallinen kuin lystikäs peli. (Kaiku 19.12.1904) 

Missään löytämässäni tekstimainoksessa ei valitettavasti nimetty  "taitavaa taitelijaa" ja signeerauksestaan ei tullut edes ehdokasta mieleen. Kommenttikenttä on vapaa tietäjille. 

Kuvista viehätti isoin, jossa karhu oli osa jengiä. Slitteen mukaan kyseessä oli "Väinämöisen laulu", joka tunnetusti oli mahtavaa.

Sampo-pelin kanssa lahjamarkkinoilla kilpailivat kolme muuta. Ennestään tuttu oli Helsingin pelin uusi versio. Kiinnostavan kuuloinen Kirjailijapeli, joka koostui 90 kortista ja tutustutti "useampiin eteviin runoteoksiin ja niiden tekijöihin" ei kuullosta kovin jännittävältä, vaikka "tarjoo se peliin perehtyneille tilaisuutta monenlaatuisiin hupaisiin ja leikillisiin huomautuksiin" (Satakunta 15.12.1904).  Ilmeisesti kirjailijapelejä tehtiin myöhemminkin, sillä Aalto-yliopiston arkiston kuvaama kappale, jossa näkyy vuonna 1902 syntynyt kirjailija ei voi olla vuodelta 1904. Finna-haku tarttui myös Helsingin kaupunginmuseon kokoelmiin kuuluvaan kotitekoiseen kirjailijapeliin. 

Joulun 1904 neljäs peliuutuus oli sotapeli Port Arthuriin, joka oli jossain määrin myöhästynyt joulumarkkinoilta, sillä vielä jouluaattona houkuteltiin jälleenmyyjiä. Lupaavimmalta kuvauksessa vaikuttaa virke "Huom! Pelaaminen ei ole ainoastaan arvanheittoa!".

Kokkola 24.12.1904

Kirjaltajan levottomat jalat

Oululaisen satulantekijän Henrik Ringvallin jo kuoltua hänen leskensä Anna Margaretha synnytti Arvid-pojan 27.2.1834 ja solmi uuden avioliiton 7.2.1835. Toisen miehen kuoltua Anna Greta lähti Oulusta vuonna 1840 Kajaaniin Arvidin ja toisesta avioliitosta syntyneen pojan kanssa. (Oulu RK 1827-33, 132; 1834-42, 130). Muistitiedon mukaan he kuitenkin päätyivät vuoden 1842 paikkeilla Viipuriin, jossa Arvid aloitti latojaopissa 13-vuotiaana 1.4.1847 (Kirjapainotaito 10/1908).

Krimin sodan aikana Arvid Ringvall otti pestin Suomen kaartin reservikomppaniaan, mutta erosi jo puolen vuoden kuluttua 4.6.1856 sairaaloisuuden takia  (Kaartin RK 1849-56, 269). Muistelman mukaan hän oli kuopiolaisessa kirjapainossa vuodet 1856-57 ja oli vuonna 1862 apteekkariveljensä apulaisena Tohmajärvellä. Kirkonkirjoista näkyy, että Arvid Ringvall muutti Mikkelistä Ouluun vuonna 1863 ja lähti sieltä Helsinkiin joulukuussa 1868 (Oulu RK 1858-1867, 72).

Arvid Ringvall ei rajoittanut liikkumistaan Suomeen vaan työskenteli Ruotsissa "Haaparannalta Göteborgiin saakka" ja Norjassa useissa kaupungeissa. Näiltä ajoittamattomilta matkoilta hän kertoi tarinoita.

Näistä vaellusreitistä oli kertojamme muistiin erikoisesti jäänyt ukko Ringvallin kertomana se kiperä paikka, jolloin ukko seuralaisineen oli menehtyä Norjan tuntureilla pyryyn, pakkaseen ja nälkään, kuten aikoinaan se suomalainen soturijoukko, josta suurin osa sai surmansa tunturi viimojen jäätävistä pyyhkeistä. Viime hetkessä löysi kontistunmssa olevat matkalaiset muuan norjalainen talonpoika ja toimitti heidät kotiinsa. Ruokaa oli heille annettu aluksi vain pieni hitunen, joka seikka ukon mielestä juuri oli heidän pelastuksensa. Kuolleet olisimme, jos heti mahanläyden ruokaa saimme, oli ukko vakuuttanut.

Kerran Ruotsissa matkaillessaan oli Ringvall tovereineen eksynyt muutamaan torppaan, jonka väki ei tuntunut käyttäytyvän oikein kohteliaasti. Näytti siltä, että yösija ja ateria kokonaan evättäisiin. Tällöin ryhtyi ukko keskinäisen sopimuksen mukaan vinkeilemään aivan kuten olisi osannut noitakonsteja - ruotsalaiset muuten uskoivat siihen aikaan suomalaisten pvstvvän taikomaan vaikka mitä. Ukko heitteli puutikkuja synkännäköisenä lattialle, jolloin hänen toverinsa kysyi torpan väeltä, että oliko talossa karjaa. Saadessaan myöntävän vastauksen pudisti hän huolestuneena päätään arvellen, etteivät ne tulisi tänä iltana laitumella ollenkaan kotiin, kun tuo ukko näyttää olevan pahalla päällä ja tekevän taikojaan. Vähän ajan kuluttua tuli tupa täyteen savua ja Ringvall muuttui yhä enemmän velhon näköiseksi. Torpan väki katseli silmät pystyssä "tietäjää", ja rukoili häntä noitumaan paholaisen pois uuninpiipusta. Ruokaa oli luvassa ja hyvää, sekä mainiot yösijat.  

 

Ukko suostui, käveli piisin eteen, kurkoiltoi savukanavaa kohden ja karjaisi: Hokkus, pokkus! Päästä Jumala savu menemään läpi, niinkuin se on mennyt tähänkin saakka! Heti parani veto ja kohta humisi takassa tuli niinkuin ennenkin, sillä katolle kiivennyt kolmas kaveri taikasanat kuullessaan nykäisi takkinsa pois savupiippua tukkeumasta. Parhaina herroina poikia tämän jälkeen torpassa passailtiin ja oikein sängyissä makuutettiin. (Kaleva 23.10.1938)

Jotain tarinoita oli varmasti myös kesän 1874 olosta kullankaivajana Ivalojoella. Muistokirjoituksissa ei ollut kuitenkaan tarpeen mainita sitä, että Arvid Ringvall tuomittiin juopumuksesta toista kertaa 1876, kolmatta kertaa 1879 ja kuvernööri tuomitsi hänet 15.10.1880 irtolaisuudesta kahdeksi vuodeksi työvankeuteen (Kuopion lääninvankila RK 1877-90, 40). Vankilasta lähdettyään hän palasi Ouluun.

Oulun Lehden kustantaja hra B. Bergdahl ja päätoimittaja hra E. Sarlin! Lehtenne 58 numerossa oli luettava näin kuuluva kirjoitus: "Ilkivaltaisuutta. Eräs vanhemman puoleinen kirjapainotaituri, Arvid Rinqvall, joka on ollut herra Kivekkään kirjapainossa työmiehenä, kulki hiukan humalassa pitkin Kirkkokatua viime keskiviikkoiltana noin klo 10 tienoilla ja huvitteli itseään siten, että keppinsä koukulla paiskasi rikki lasin ruudun toisensa jälkeen Oulun Lehden kustantajan herra B. Bergdahlin, asuinrakennuksesta. Lasin ruutuja, jotka ovat hyvin isoja ja kallishintaisia, ennätti tuo velikulta särkeä neljä kappaletta, ennenkun muudan ohi kulkeva herra ehti estämään hänen enempiä harjoituksiaan uuden, kaiketi vasta opitun taiteensa alalla. — Mies joutui myöhemmin putkaan, humalaansa selvittämään, vaikkei se niin kovin tiheää liene ollut ja tulee kanteenalaiseksi työstään." 

 

Kirjoituksessanne ette katsoneet tarpeelliseksi mainita, että Arvid Rinqvall minun kirjapainostani erotettiin jo useita kuukausia takaperin ja että hän on verrattoman pitemmän ajan ollut Teidän omassa kirjapainossanne, hra Bergdahl, ynnä myöskin Barck'in kirjapainossa työmiehenä... (Kaiku 23.7.1884)

Suurin osan elinvuosistaan Arvid Ringvall varmasti kulki kirjapainosta toiseen kuten muistokirjoituksissa kerrotaan, vaikka todisteita on haastavaa löytää. 

Suomen Kirjapainolehti 10/1892

Suomen Kirjapainolehti 3/1892

Kirjapainotaito 10/1908

Kirjanpainoalalla Ringvallia kunnioitettiin alan vanhimpana ja hänet valokuvattiin joulukuussa 1903 (Louhi 8.12.1903)

Viime vuosinaan asui hän kunnalliskodissa yhdessä Åstromillä melkein koko ikänsä olleen mestari Willbergin, tuomari Mölsän ja erään neljännen henkilön kanssa, jonka nimeä kertojamme ei enää muistanut. He olivat kunnalliskodin "herskapia", puhuivat keskenään sain ruotsia ja maksoivat joko itse (tai muut heidän puolestaan): "täysylöspitons". Ukko Ringvall kuitenkin lopulta suuttui koko kunnalliskotiin kun hänet kerran pantiin siellä juopumuksen vuoksi putkaan, koska muut hoitolaiset kinasivat ja nostivat suuren äläkän siitä, miksi tuo ukko sai mvötäänsä pörrätä ilman että häntä siihen mennessä oli kertaakaan putkassa käytetty. Kuten sanottu ukko suuttui ja muutti Junttilan lesken luokse asumaan "täysylöspidossa" ja kuolikin sitten sinne. (Kaleva 23.10.1938)

Arvid Ringvall kuoli Oulussa 23.10.1908. "Hilpeän, leikillisen luonteensa säilytti vanhus viimeiseen asti." (Kirjapainotaito 10/1908)

Varhaiset pullopantit

Vuosi sitten tekstissä Lasipullojen kierrätys ja sanahakujen rajat totesin 

Olennaisempi uusi tieto on 1800-luvun lopun tapa kierrättää pulloja. Siitä en onnistunut löytämään digitoiduista teksteistä mitään muuta mainintaa.

Ties mitä sanahakua kokeilin, mutta kun etsin tietoa limonaadin myynnistä, pullopantit olivat monessa ilmoituksessa näkyvissä. Tamperelainen K. Molin ilmoitti Tampereen sanomissa 4.5.1869, että

Ilmaantuneesta syystä saan tietä antaa että Selterivesi ja Limonadi pulloja tästedes ei sovi antaa lainaksi paitsi ostamalla 20 penniä kappale ja takasin otetaan samasta hinnasta. Tästä päivästä alkaen maksaa Selterivesipullo 18 p., yksi kori 4 markkaa, Limonaadipullo 28 p., ja kori 6 markkaa ilman pulloja. Tampere 26 p. Huhtik. 1869. K. Molin.

Aiemmin oli siis oletettu, että ostajat tuovat pullon takaisin. Samaan aikaan Kuopiossa pullopanttien sijaan "Tyhjiä Selteri- ja Limonadi-putelia ostetaan kumpaisessakin Apteekissa" (Tapio 5.6.1869). Vastaavasti kuusi vuotta myöhemmin Oulussa "Toma limonade- och seltersflaskor uppköpas å Nordforska apotheket" (OWS 14.8.1875). Myös apteekkeja jossain määrin isommat tuottajat käyttivät kierrätyspulloja.

Hämäläinen 4.7.1878

Tampereen Vesitehdas markkinoi hintojansa "pr flaska utan butelj" eli lasipullosta piti maksaa erikseen, aivan kuten nykyäänkin (Tampereen Sanomat 4.6.1879). Sanoilla hakien selviää, että useimmissa yhteyksissä sekä pullot että putelit ovat konkreettisia esineitä. Esiin tulee kuitenkin myös K. Molinia varhaisempia ilmoituksia pullojen erillishinnoittelusta. Yhdessä porvoolainen myi hiilihapotettua limonaadia, seltserivettä ja soodavettä "pr butelj", mutta pyysi pullosta lisäksi 20 penniä, jonka sai takaisin palauttamalla pullon. Toinen toimija myi samoja juomia "pr flaska med butelj" ja "pr flaska utan butelj" samalla 20 pennin erolla (Borgåbladet 17.8.1867).

Tilastokeskuksen rahanarvomuuntimen mukaan 20 penniä vuonna 1867 on nykyrahassa 1,06 euroa.

Maanalaisista mökeistä

 

YouTube heitti eteen videon, jossa ruotsalaiset mäkituvat yhdistettiin maan sisään rakentamiseen. Kyseistä yhdistelmää tuskin kannattaa painaa mieleen, mutta mäkitupalaiset tyypillisesti olivat varattomia ja maaseinät halpa ja lämmitystarvetta vähentävä ratkaisu. 

Yllä oleva kuva kuvittaa artikkelia Rakennukset teremisseillä, mordvalaisilla, virolaisilla ja suomalaisilla (Suomi II:20. 1887), jossa A. O. Heikel kertoo: "Muhoksella kuvasin pienen, puoleksi maanalaisen mökin, jossa oli pieni etehinen ja pirtti (kuva 234). Vielä enemmän maanalaisen asunnon olen kerran nähnyt Mouhijärvellä Satakunnassa. Siihen astuttiin aukon kautta katossa, joka samassa oli savulakeisena. Tämä pirtti siis ei ollut muuta kuin perunakuoppa, joka oli kiukaalla varustettu."

Otto Stenrothin pienestä kirjasta Työkansan elanto- ja asumussuhteiden parantamisesta kirjoitetussa esittelyssä todettiin:

Sellaisessa varakkaassa paikkakunnassa, kuin Liperin pitäjän keskus-osa on, näkee keskellä suurta ja komeata kirkonkylää hiekkakuoppien syrjissä useita puoleksi maanalaisia turvemökkejä, joissa kussakin asuu kokonaisia perhekuntia, vaikka nämät asumukset ovat erinomaisen pieniä. (Uusi Suometar 5.7.1891)

Kodin kuvasto 24/1915 esitteli pelkällä valokuvalla puoleksi maanalaisen savutuvan Kempeleellä. Pari vuotta myöhemmin karanneet punakaartilaiset "olivt metsän synkimpään tiheikköön laittaneet itselleen puoliksi maanalaisen tuvan, joka oli niin hyvin tehty, että siellä kyllä olisi voinut asua koko talven". (Länsi-Savo 6.12.1918)