Karhunpentu Oulussa kesällä 1891

Pitkästä aikaa lisäys lemmikkinä pidettyihin karhuihin. Oulussa rouva Gummeruksen kivitalossa asunut tohtori J. Stenbäck piti kesällä 1891 karhunpentua, jonka katsomisesta oli pieni pakina Oulun ilmoituslehdessä 14.6.1891:

"Oletko käynyt karhua katsomassa?" kuulee tuon tuostakin kadulla kulkiessaan nykyjään.

"Mitä karhua. Elä nyt liuvaa; ei nyt ole enää "aprilli."

"No todellakin. Jos et usko, niin lähde katsomaan; saat totta vieköön nähdä otuksen oikeassa karvassaan ja tiedänpä sanoa sen nimenkin, jos niin vaadit."

"Et minua puijaa. Mene yksin."

"Ole lähtemättä; minä menen kumminkin Miskaa katsomaan. Sillä nimellä kuuluvat kutsuvan tuota metsänkuningasta."

Jo sai viekotelluksi kumppaninsa lähtemään Nallea katsomaan ja eipä se lorupuhetta näyttänyt olevankaan, sillä saavuttuaan rouva Gumeruksen talon portille Pakkihuoneenkadun varrella, päästikin karhu aika kiljauksen, jotta hiukset päässä pystöön nousivat. Lähemmäksi saavuttuaan tahtoi kumminkin väkisinkin nauruksi parahtaa, sillä kovan pieni oli otus, noin kolme korttelia korkea karhunpenikka siinä tenäsi aika lailla. Mutta mahtavana "Miska" kumminkin koki puolestaan olla; väliin nousten takajaloilleen ja ojentaen käpäliään ikäänkuin näyttäen että noihin kouriin ei ole hyvä tulla. väliin taas hyppiä paukuttaa se aika korkealle ja ryntää eteenpäin kiskoen itseään irti rautakettingistä, johon nalle-parka kaulastaan on kiinni pistetty.

Mutta eipä sitä malttanutkaan aivan heti pois lähteä. Pitihän sitä nyt oikein tarkoin katsoa sen temppuja ja metkuja, kun kerran saa ilman maksutta nähdä ja vieläpä omin käsin koetellakin metsän mahtavaa kuningasta. Ja paljon siellä kulkeekin ihmisiä, oikein laumottain kulkee kansaa kaikennäköistä, eivätkä uskokaan yhdellä näkemällä, käyvät kaksi jopa kolmekin kertaa ja tuovat tullessaan nallelle tuliaisia. Vaan ei siellä kaikki kelpaakaan, pitää se toki olla vähän parempaa, sokerileipää ja piparikakkua, muuten se jää syömättä.

Pienet poikaset näkyvät jo hyvin viihtyvän nallen kanssa. Tuntikausia katseltuaan sitä, alkavat käydä sille tutuksi ja nalle jo nousee syliksi poikia vasten seisomaan nuoleskellen poikien takin nappeja.

Nyt tulee suuri joukko tervaukkoja, ylimaan tavallisia kesävieraita, suu auki repottaen, kuultuaan että on se otso osaunut kaupunkiinkin.

"No voi sun tuhatta, tuommoinenko se nyt on se riivattu, joka meiltäkin lehmän vei viime kesänä. Enpä minnee oisi uskonna, jotta soapi omin silmin eläissään nähdä noinkin likeltä mokomaa. Ja tuollako olisi semmoinen voima. Eipä tuota oikein uskoisi."

"Penikka se kuuluu olevankin."

"No sitähän minnäi; sanovathan karhulla olevan yheksän miehen voiman, vaan mitäs tuolla," tuumi ukko tarttuen nallen niskaan ja pöräyttäen sen selälleen, joukon nauraessa.

Vaan pian pörähti nalle ja koppasi ukkoa terävillä käpälillään, jotta veri tirskahti ukon käsiseljästä.

"No on silläi isänsä konstit, vaikka on pienikin," arveli ukko.

"Kyllähän siitä taitoo aika lehmän koataja tuostai tulla, jahka eleä jaksaa," tuumivat ukot ja lähtivät korttieriin toisilleennii kertomaan mittee olivat nähneet.

"Miska" taas yksin jäätyään alkoi hyppiä ja karjua niin kauan kun uusi joukko tuli ja sitten se oli taas tyytyväinen. 

Miskan elämä jäi lyhyeksi.

Ilkityötäkö? Oulussa on tohtori Stenbäckillä ollut tämän keväinen karhun pentu, jota hän on pitänyt Gummeruksen pihalla kettingissä kiinni ja jota ihmiset, varsinkin poikaset ovat käyneet ihmettelemässä ja ruokkimassa. Pentu onkin ollut iloinen veitikka, jonka kujeita ja tansseja huvikseen on katsellutkin. Vaan viime keskiviikkoa vasten yöllä sen kämmenet kääntyivät taivasta kohti ja prinssin henki oli paennut ikiteille. Kuoliko karhu sitten itsestään ja jonkun ilkityön kautta, ei tiedetä, vaan luullaan sille syötetyn jotakin kuolettavaa ainetta. (Kaiku 9.7.1891)

Eräs mies, nimeltä Matti Hänninen

Viitasaaren Suovanlahden kylässä asui Matti Adaminpoika Hänninen (s. 16.7.1825), joka vaimonsa Mina Henrikintytär Raatikaisen (s. 11.4.1832) kanssa sai ainakin lapset Albert (s. 12.6.1854) ja Johannes (s. 21.7.1862) (RK  1846-1856, 5, 69, 363, 371; 1857-1866, 80, 358; LK  1847-1865, 319, 363). Hieman nuorempi Matts Tobiasson Hänninen (s. 7.7.1833) meni 6.9.1861 naimisiin Ebba Johanna Erikintytär Korhosen (s. 24.1.1836) kanssa. Heidän tyttärensä Vilhelmina syntyi Ilmolahdella 17.5.1863 ja poikansa Abel Suovanlahdella 27.2.1867. (RK 1857-1866, 68, 319).

Muita Viitasaarella lapsia saaneita Matti Hännisiä Hiski ei tunne. Mutta Viitasaarella oli muitakin Matti Hännisiä, enkä onnistunut selvittämään, kenestä heistä kertoi uutinen Satakunnassa 20.11.1880:

Erakko. Viitasaarella on eräs mies, nimeltä Matti Hänninen, ollut vuosi kausia erillään vaimostansa ja lapsistansa ja asunut maakuopassa. Noin virstan matkaa kirkonkylästä on hän Keiteleen rannalle, jyrkkään petäjikköpenkereesen kaivanut kummallisen, kellarimaisen asuntonsa, joka on niin tilava, että hän sai siellä venheitä valmistaa, sillä mies on taitava puuseppä sekä erittäin mainio venemestari. Kun Matin asuinpaikka tuli yleisesti tietyksi, haukutteli se paljo katsojia luoksensa. 

Ja kun pitäjän kappalainen, jonka maalla Matin uutistalo sattui olemaan, sai kuulla uudesta alustalaisestansa, kävi se häntä kehottamassa yhteiselämään vaimonsa kaussa; Matti totteli papin neuvoa, mutta pani kuitenkin niin pahaksensa tämän rauhansa häiritsemisen, että muutti pois peninkulman matkan päähän, syrjässeen paikkaan, missä kuohuvan kosken keskellä olevaan saareen laati tupansa, johon hän pääsee manterelta ainoastansa soukkaa palkkia myöten. Siellä kuuluu hän nyt perheensä kanssa elävän, mutta kuitenkin siitä erillään. Mies puhelee järkevästi muiden ihmisten kanssa, vaan vaimollensa ja lapsillensa ei sanaakaan hiisku, ja tuskin suvaitsee nähdäkään heitä. Matti on päättynyt ja pysyy päätöksessään.

Yhden jatkokertomuksen kirjoittaja

Minä alottaisin elämäkertomukseni syntymisestäni alkain, mutta silloin kuin minä synnyin, olin liian nuori muistiin panemaan mitä kaikkea silloin tapahtui. Siitä vaan olen varma, että tähän mailmaan tuloni on merkillisin ja ensimmäinen tapaus mitä minun osalleni on tapahtunut ja että se on varmana pidettävä.

Näin alkoi vuoden 1886 alussa Oulun lehdessä J. A. Hoikan jatkokertomus Isätön tukkipoika.(*) Muutaman viikon kuluttua kertomus oli herättänyt lukijakommentin Ylitorniosta

Olenpa ajatellut puhua siitä, kuinka paljon huvittavaisempia ja houskempia ovat lukea nuo omassa maassa tapahtuneet ja tehdyt kertomukset ja novellit, niinkuin nytkin tässä lehdessä oleva "Tukkipojan" kertomus. Sitä olen kuullut halulla ja naurulla lukevan kaikkien, ja ikävällä odottavan jatkoa. Ja kyllä minunkin täytyy se tunnustaa, että paljon mieluisempia on lukea oman maan kertomukset, sillä tuo kieli, vieras kieli tekee niin kummallisen vaikutuksen, kun niissä paikkain ja ihmisten nimet ovat niin sopimattomat suomalaisen huulille sanoa. Se ottaa varsin lukemisen halun pois. Siis olisi minun ja monen muun tahto, että Suomessa syntyneet ja kasvaneet alkasivat kertomaan kuten J. A. Hoikka elämänsä uraa. Niin tavoin luulisin saatavan kansaan sytytetyksi suurempaa lukuhalua sanomakirjallisuudessa, sillä ei mikään ole, erittäinkin nuorisolle parempi sytyke, kuin hupaisa kertomus. (Oulun Lehti 27.01.1886 no 8)

Kirjoittava lukija oli siis tulkinnut jatkokertomuksen omaelämäkerralliseksi, mikä ei aloituksen perusteella ole kovin kummallista. Latoja kommentoi paikalliskirjettä lyhyesti: Tuskinpa kertomus on tekijän oman elämän kuvaus.

Suomessa oli tähän aikaan useampi J. A. Hoikka. Hämeen Sanomissa arveltiin 19.3.1886, että Isättömän tukkipojan kirjoittaja oli "nähtävästi" valtiopäivämies J. A. Hoikka. Tämä vaati korjausliikettä Oulun lehdeltä, jossa 3.4.1886 paljasti, että "Oulun Lehden nykyinen alkuperäinen novelli ei, kuten "Hämeen Sanomat" näkyvät luulevan, ole valtiopäivämies J. A. Hoikan, vaan kansakoulunopettaja J. A. Hoikan kirjoittama."

Kansakoulunopettaja Juhani Aaprami Hoikka oli syntynyt Rovaniemellä 24.2.1862. "Päästyänsä varttuneempaan ikään pantiin hän ensin Oulun kouluun, vaan luopui sittemmin pian oppikoulun alalta ja siirtyi seminaariin Jyväskylään jossa kunnialla suoritti kansakoulun opettajan kursin ja otettiin sieltä päästyänsä Kempeleen kansakoulun opettajaksi, aluksi koetusvuosiksi ja nyt viime kevänä vakinaiseksi samaan virkaan." Jatkokertomuksen hän "kirjoitti melkeen niin sanoaksemme tautivuoteellaan, kun auttamaton keuhkotauti jo suurimmaksi osaksi oli hänen terveytensä murtanut." Juhani Aaprami Hoikka kuoli 24-vuotiaana Oulussa 11.8.1886. (Oulun lehti 21.8.1886).

(*) Oulun Lehti 02.01.1886 no 1, 06.01.1886 no 2, 09.01.1886 no 3, 13.01.1886 no 4, 16.01.1886 no 5, 20.01.1886 no 6, 23.01.1886 no 7, 27.01.1886 no 8, 30.01.1886 no 9, 03.02.1886 no 10, 06.02.1886 no 11, 10.02.1886 no 12, 13.02.1886 no 13, 17.02.1886 no 14, 20.02.1886 no 15, 24.02.1886 no 16, 27.02.1886 no 17, 03.03.1886 no 18, 06.03.1886 no 19, 10.03.1886 no 20, 13.03.1886 no 21, 17.03.1886 no 22, 20.03.1886 no 23, 24.03.1886 no 24, 27.03.1886 no 25, 31.03.1886 no 26, 03.04.1886 no 27, 07.04.1886 no 28, 10.04.1886 no 29, 14.04.1886 no 30, 17.04.1886 no 31, 21.04.1886 no 32, 24.04.1886 no 33, 28.04.1886 no 34, 01.05.1886 no 35, 05.05.1886 no 36, 08.05.1886 no 37, 12.05.1886 no 38, 15.05.1886 no 39

Opettaja ja verkonkutoja

Ateneum via
Wikimedia

Nimimerkki U. M-la. muisteli Keskisuomalaisessa 2.3.1928 Akseli Gallen-Kallelan taulun mallia Keuruulta eli "n. s. Jamanpään Juonasta antamassa ensi opetusta".

Mainitun Huhkojärven rannalla olevissa Jamanpään ja Ekolan torpissa oleskellen asui kestinä vuoron perään mainittu Joonas, Riikkansa kanssa. Jamanpäässä siihen aikaan saunakestinä kuin minä hänet opin tuntemaan ja muistamaan. 

Jamanpäähän oli n. 5 kilometriä kotoani, Jokakeväinen oli matka Joonaan luo tavallisimmin ehkä maaliskuun alussa. Jonas oli nim. taitava kalanpyydysten tekijä ja korjaaja ja näinollen oli hän aivan välttämätön tekijä ja vieras moneiksi viikoksi kodissani, jossa oli 2:si nuottaa ja kymmeniä rysiä ja verkkoja kunnossa pideitävä ja uusia kuluneiden tilalle kudottava, vaikka renkipojatkin nuotan siuloja koko talvet lisäksi kutoivat, niin työtä riitti vaikka kuinka, ainakin kuukauden päiviksi Joonaallekin.

Joonas oli huonojalkainen, kepin turvin huonosti liikkumaan pääsi, josta syystä hänet oli hevosella joka kevät tuotava ja taas kyydittävä, joten minäkin useasti jouduin tämän matkan tekemään. Muuten hän oli tyyni ja rauhallinen luonne - vaimonsa Riikka pieni, mutta enempi kireä - ja ehkä äreäkin. Jonas oli lukutaitoinen ja uskonnollinen joten hän verkkoa kutoessaan samalla tuli toimineeksi opetustehtävissäkin, ensi alkeita antaen, kuten taiteilija Gallen-Kallela, Suomen taiteen suur-mestari on hänet ikuistaanutkin taulussaan "Ensi opetus". 

Muistan millä tavattomalla ahkeruudella hän aamusta iltaan myöhään kutoi kalanpyydyksiä ja laitteli niitä kuntoon tavattomalla näppäryydellä johon nykyajan ihmiset eivät kykenisi. Pieni poika kun olin, häneltä opin kutomisen taidon siinä, sillä hänen luonaan rupadellen oli hauska olla, sillä lapsista hän piti ja lapset hänestä. Lapsista oli hauskaa kun hän taloon tuli. Pirtissä oli silloin hauskaa ja elämää, kalanpyydyksiä jos mitä joka paikka täynnä. 

Niin elävänä ja tutunomaisena on hän siinä taulussa, että tuntuu kuin Jonas vielä eläisi. Vaikka jo vuosikymmeniä on maan mustassa mullassa leivännyt. Kaihoisa tunne täyttää rinnan muistellessa aikaa vuosikymmeniä taaksepäin. Tuntuisi kuin astuisi pyhälle maalle jolle ei ole lupa astua ja tallata sen viheriää, sametin pehmoista nurmea. Siunattu olkoon lapsuuden ihanat muistot!

Vaimon ja velat Suomeen jättänyt Frans Heitman

US 19.1.1889

Frans Victor Heitmania (s. 25.12.1861 Urjala) kutsuttiin agronomiksi, kun hän osti Kirkkonummen Torsvikin tilan kesällä 1888. Hän asettui asumaan tilalle vaimonsa Amanda Augusta Nymanin (s. 12.11.1866 Siuntio) kanssa, mutta lapsien Helmi (s. 16.1.1889) ja Elsa Toini (s. 24.11.1890) synnyttyä perhe muutti Helsinkiin vuonna 1891 ja Torsvik myytiin (Nya Pressen 01.07.1888; Kirkkonummi RK 1888-97, 790; Päivälehti 16.10.1891).  

 

Finland 11.12.1891

Helsingissä Heitmanista tuli juuri Ludviginkatu 3-5:ssa avatun höyryleipomon toimitusjohtaja. (Nya Pressen 25.10.1891) Urasta ei tullut nousujohtoinen vaan toukokuun lopulla 1892 kerrottiin, että hän

lähti täältä pari viikkoa takaperin Tukholmaan, muka yhtiön asioissa. Nyt on häneltä Englannista tullut kirje, jossa hän ilmoittaa olevansa matkalla Amerikaan. Yhtiön varoja hän ei ole mukanansa vienyt. (US 28.5.1892)

Yhtiö haettiin konkurssiin ja käsittelyssä Frans Heitmania kaivattiin. Lähtö ulkomaille ei auttanut vastuun välttelyssä ja Suomeen jääneen vaimonsa kautta Frans Heitman haettiin henkilökohtaiseen konkurssiin. Näin ainakin tulkitsen ilmoitukset ja Laajasaaressa sijainneen huvilan konkurssihuutokaupan (Hbl 7.4.1893; Hbl 1.11.1894). 

Frans Heitmanin saapumista Yhdysvaltoihin en löytänyt, mutta helmikuun lopulla 1893 hän oli asettunut Minnesotaan, kaupunkiin nimeltä New York Mills. Paikallinen sanomalehti kirjoitti

Suomessa tutkinnon suorittanut eläinlääkari F. Heitman on saapunut tänne ja aikoo asettua seudullemme. Mr. Heitman on tutkinut eläinlääkärin ammattia Tanskassa, sekä on eläinlääkärin koulun käynyt Mustialassa. Kansalaiset voivat tavata häntä joka päivä täällä kauppalassamme. (Uusi Kotimaa 02.03.1893)

Uusi Kotimaa 23.3.1893

Hevoslääkärinä Frans Heitman ei esiintynyt kauaa, vaan hänestä tuli pian apteekkari.

Uusi Kotimaa 25.5.1893

Lisäksi hän ryhtyi uuden kotikaupunkinsa kirjeenvaihtajaksi Amerikan Uutisille (AU 29.06.1893, 23.11.1893, 21.12.1893, 11.01.1894, 01.02.1894) ja oli yksi aikakausleden Valoa kansalle perustajaosakkaista (UK 14.12.1893, AU 01.02.1894). 

Seuraavana vuonna Frans Heimanin nimestä tuli suomalaissiirtolaisten keskuudessa entistä tunnetumpi, kun "Ensikertalainen" raportoi New York Millsistä:

 Ennen on solmittu siveellisiä liittoja, mutta äskettäin tapahtui sellainen liitto, joka on Jumalan ja ihmisten edessä synti ja häpeä. Kaihoamalla asian omaiset rnihillekin menirnät. Sulhanen on nimittäin ennestään jo naimisissa oleva mies, hänen vaimonsa ja lapsensa (3?) ovat, ellen erehdy, tätä nykyä Helsingissä. Tuo puheena oleva mies, lääkkeitten myyjä täällä F. Heitman on hyvinkin tuttu Helsinkiläisille entisiltä ajoilta. Nyt hän narrasi täällä kuudennellatoista olevan tytön, ja kun vanhemmat eivät avioliittoon antaneet suostumustaan, karkasivat he Dakotan puolelle avioliitolleen vahvistusta saamaan. (Siirtolainen 30.5.1894)

Tapahtuma esitettiin ilmeisesti samaan tapaan Kalevan Kaiun numerossa, jota ei ole tallella. Ainakin sinne Frans Heitman lähetti vastineen.

... minulla on täydellisesti laillinen avioero entisestä vaimostani. Ero on saatu ent. vaimoni yksinomaisesta tahdosta, koska hän alusta alkaen katui avioliittoamme. Kirjeessänsä hän vielä kehoittaa minua uusiin naimisiin, koska hän ei millään ehdolla halua jalkaa yhdyselämää ilman rakkautta. Minä olen vaimoni hyväksi jo kohta Suomessa erotessamme luopunut kaikesta vastaisesta perintö-osuudesta. Siitä huolimatta olen noin 50—60 kirjeessä kehoittanut häntä katumaan ja jälleen taipumaan yhteiselämään. Syyskuuhun vuonna 1892 hän näytti taipuvaiselta, mutta sittemmin jyrkästi kieltäynyt niinkuin jo Suomessakin, jossa hän jo kerran muutti pois luotani. Kehoituksestani suostui hän kuitenkin palaamaan, jonka jälkeen sitte muutin Amerikkaan. Entisen vaimoni maineen säilyttämiseksi olemme kuitenkin kumpikin pitäneet asian oikeaa laitaa salassa. (Kalevan Kaiku 31.5.1894)

Kalevan Kaiku 11.6.1894

Ilman todisteita toimitus ei uskonut selitystä, eikä uskonut Uuden kotimaan kustantajan ja toimittajan todistusta asiakirjojen näkemisestä. Siirtolaislehtien sisältö päätyi myös Suomeen, jossa Aamulehti 22.6.1894 tiivisti:

"Uusi Kotimaa" niminen lehti kertoo uutisen erään suomalaisen apteekkari F. Heitmanin häitten vietosta ja toivottaa vastanaineelle parille onnea. Toinen suomalainen lehti "Kalewan Kaiku" huomauttaa tähän, että mainitulla Heitmanilla on vaimo Helsingissä, joka elättää itseään rawintolanpidolla, eikä H:lla tiettäwästi ole laillista avioeroa jästä entisestä vaimostaankaan vielä. Samalla huomauttaa lehti, että "U. Kotimaa" tuntee kai asiain näin olevan. — Kolmas suomalainen lehti "Amerikan Suomalainen" jatkaa tätä juttua kertomalla että "U. Kotimaan" toimittajalla on yhtä monta akkaa kun Heitmanilla nykyisin ja sen vuoksi on lehden toimittaja siksi viisas, ettei puhu "reikiä päähänsä" mainitsemalla H:n kaksinaimisesta. Ovatpa poikia ne siellä Atlannin takana!

Helsingissä Augusta eli Gusti tai Gusten Heitman kutsui itseään rouvaksi, mutta tämä ei todista yhtä eikä toista mahdollisesta avioerosta.

Hbl 9.5.1937

Frans Heitman kuoli 22.5.1924 Minnesotan Menaghassa, jonne hän oli muuttanut yli 10 vuotta aiemmin. Gusten Heitman kuoli Helsingissä 5.5.1937. 

Tieteellisten iltahuvien paluu 1858-59

Vuonna 1857 J. V. Snellman muisteli haikaillen aikaa jolloin hopeahiuksinen valtioneuvos Ehrenström (1762-1847) oli säännöllisesti istunut ylimääräisenä kuulijana yliopiston luennoilla. Hän kuitenkin toivoi, että vielä palaisi aika, jolloin helsinkiläiset löytäisivät tiensä yliopistosivistyksen piiriin. (Litteraturblad 1.4.1857)

Tähän tuli uusia mahdollisuuksia vuonna 1858, jolloin professori Arppe muutaman vuoden tauon jälkeen uusi yleisöluentosarjansa, joka tällä kertaa keskittyi kokeelliseen kemiaan. Kuuntelijaksi pääsi 3 hopearuplalla yksi tai 6 hopearuplalla koko perhe. (FAT 21.1.1858, HT 23.1.1858)

Myös tieteellisen iltahuvit (Litterära Soiréer) tekivät paluun samana vuonna. Ne olivat tälläkin kertaa yliopistolaisten järjestämiä, mutta konseptia oli muutettu. Kunakin iltana oli nyt vain yksi esitelmä ja sen ohessa esitettiin lausuntaa ja kuorolaulua. Tilaisuuksista tuli myös maksullisia, sillä niiden tarkoituksena oli kerätä varoja ylioppilastaloon. (HT 17.4.1858) 

Ensimmäisessä illassa oli noin 600 kuulijaa professori Törnegrenin esitelmälle runoilija Atterbomista, ylioppilas Ilmoni lausui runon "Grafwen i Perho" ja ylioppilaskuoro lauloi (HT 28.4.1858). Toisessa iltamassa professori Greanfelt esitelmöi Lutherin elämästä (HT 5.5.1858). Kolmannessa tilaisuudessa professori v. Willebrand selosti hengityselimiä (HT 12.5.1858) Neljännen esitelmän piti maisteri C. G. Estlander keskiaikaisesta runoudesta, erityisesti Arthurin tarusta (HT 19.5.1858). Kevään viimeisessä iltamassa puhui professori Topelius muinaisajan myyteistä, keskittyen Pohjolan pimeyteen ja valoon (HT 2.6.1858).

Syksyn aloituksessa professori Schauman vertaili kristinuskoa ja panteistisia näkemyksiä (HT 13.10.1858). Seuraavassa iltamassa professori Törnegren käsitteli Kaarle XII:n kuolemaa runoudessa ja historiantutkimuksessa (HT 20.10.1858). Kolmannessa iltahuvissa professori Elias Lönnrot puhui (tietenkin) suomalaisesta kansanrunoudesta (HT 27.10.1858). Neljännessä tohtori Grönblad esitteli suomalaisen kansan historiallista erinomaisuutta ja nosti esiin sen osallistumisen ruotsalaisten sotiin (HT 10.11.1858). Viidennessä maisteri Borgström puhui ylellisyydestä ja mainitsi vanhat verot ja rajoitukset (HT 17.11.1858). Kuudennessa lisensiaatti Ehrström käsitteli vankiloiden historiaa (HT 24.11.1858). Seitsemännessä lisensiaatti Rosenborg puhui sotivan vallan oikeudesta ottaa vastapuolen ihmisiä ja omaisuutta (HT 1.12.1858). Kahdeksannessa maisteri J. Chydenius esitelmöi n. k. materialismista (HT 8.12.1858). Materialismin aika oli aiheena myös professori Snellmanin esitelmässä (HT 15.12.1858).

FAT 22.1.1859

Vuoden 1859 alussa yliopiston kirjastohoitaja Törnegren, jonka yliopistoluentojen suosiosta ja ulkopuolisesta yleisöstä on ollut jo aiemmin puhetta, päätti alkaa rahastamisen ja ilmoitti pitävänsä maksullisen iltaluentosarjan Ruotsin kirjallisuushistoriasta yliopiston juhlasalissa. Aloitusluennolla oli noin 500 kuulijaa (HT 12.2.1859) Maaliskuussa oli ehditty jo rouva Lenngreniin (HT 12.3.1859). Törnegrenin terveysongelmien takia luentosarja jäi kesken (HT 11.5.1859) 

Kuusikymmentä vuotta myöhemmin Wilhelm Bolin muisti luentosarjan sijoittuneen seuraavaan talveen ja päättyneen Törnegrenin kuolemaan 19.2.1860. Kuvauksensa kuitenkin sijoittuu vuotta aiemmaksi.

Talvella 1859–1860 hän kutsui kaupungin sivistyneistön kuuntelemaan ruotsalaista kirjallisuutta käsittelevää iltakurssia yliopiston juhlasaliin, joka oli siihen aikaan vielä lämmittämätön. Samalla kun kuulijat istuivat talvivaatteissaan, puhuja seisoi frakissa. Tämän seurauksena hän sai kolmannen luentonsa jälkeen vaikean keuhkokuumeen, joka vei hänet ennenaikaiseen hautaan. (*)

Herra Jaccottet tarjosi Helsingissä maksua vastaan luentoja Ranskan kirjallisuushistoriasta, mutta niiden yleisö oli oli pienempi. Törnegrenin luentosarjan piti täyttää yliopiston juhlasali sekä maanantaisin että torstaisin, joten alkuvuodesta Tieteellisten iltahuvien järjestäjät todennäköisesti pelkäsivät yleisökatoa. Ensimmäinen iltama järjestettiin helmikuussa ja Elmgren puhui äskettäin julkisuuteen tulleesta Kalevipoegista, mutta myöhempiä tilaisuuksia siirrettiin keväälle, kun Törnegrenin luennot olisivat ohi (HT 16.2.1859, ÅU 18.2.1859). Näiden esitelmissä maisteri Lavonius kertoi saksalaisten vapaussodasta ranskalaisia vastaan 1813-14, maisteri K. Collan kuvasi Ludwig van Beethovenin elämää, tphtori R. Lagus selosti oikeuden symboleja, lisesiaatti Polén esitelmöi ruotsin kielen historiasta (HT 30.3.1859, HT 13.4.1859, HT 4.5.1859, HT 18.5.1859)

Tieteellisten iltahuvien sarja jatkui syksyllä ja sarjan aloituksessa prodesseori Rein esitti työn alla olleesta käsikirjoituksesta katkelman, joka käsitteli Kustaa III:ta ja oppositiotaan (HT 5.10.1859). Seuraavassa sessiossa professori Liljestand selosti kansantaloutta tieteenä (HT 5.11.1859). Kolmannessa tilaisuudessa arkkiatri ja professori Bondsdorf esitelmöi hengitysprosessista (HT 23.11.1859). Joulukuussa konsuli R. Frenckell kuvasi inhimillisiä tarpeita teollisuustyön perusteena (HT 7.12.1859). 

Näin oli koulutetut ja ruotsinkieliset helsinkiläiset perusteellisesti totutettu kuuntelemaan yleisöluentoja.

(*) En upplevelse som universitetsbibliotekarie (Hufvudstadsbladet 08.09.1922). Bolinin muita muistelmatekstejä: Hågkomster I (Finsk Tidskrift 3/1920), Hågkomster II (Finsk Tidskrift 5/1920),  Hågkomster III (Finsk Tidskrift 6/1920), Från min studentliv I (Hufvudstadsbladet 04.06.1922), Från min studentliv II (Hufvudstadsbladet 11.06.1922) ja Från min studentliv III (Hufvudstadsbladet 02.08.1922) 

Avoimen yliopiston ituja 1849-1855

Joulukuussa 1850 päättyneet yliopistolaisten esitelmätilaisuudet eivät olleet ainoat aikansa tieteen popularisointiyritykset. Jo ennen Tieteellisten iltahuvitusten sarjaa oli tammikuussa 1849 E. J. Bonsdorff ilmoittanut anatomiaa ja fysiologiaa käsittelevän luentosarjansa, jonka kuuntelijat kokoontoisivat kahdesti viikossa yliopiston juuri valmistuneeseen anatomiseen auditorioon. Bonsdorff ei houkutellut yleisöä kammottavuuksilla ja sisältö oli sopivaa sekä naisille että miehille. Ylioppilaat voisivat osallistua ruplan maksulla ja muut kahdella ruplalla. Kyseessä ei ollut rahastus Bonsdorffin kukkaron hyväksi, vaan varat oli tarkoitettu anatomisen kokoelman täydentämiseen. (MB 15.1.1849) Luentoja ilmoittautui kuuntelemaan 112 henkeä eikä saliin mahtunutkaan enempää (HT 14.2.1849).

Selkeämmin omaa etua ajaen Castrénin kanssa matkaamisesta mainetta saanut J. M. Bergstadi ilmoitti tarjoavansa yksityisopetuksen ohella jonkinlaista kurssia suomen kielessä, mutta hankkeen käynnistymisestä ei ole tietoa. (HT 10.1.1849; FAT 26.1.1849; HT 3.2.1849) 

Vuotta myöhemmin dosentti Berntson tarjosi ylioppilaille sekä muille kaupunkilaisille kymmenen luennon sarjan, jossa hän pyrki avaamaan ihmissielun luonnetta ja toimintaa. Koko sarja maksoi kaksi hopearuplaa muille, mutta yhden ylioppilaille. (MB 4.2.1850). Kokoontumistilana oli yliopiston filosofinen auditorio (MB 18.2.1850) Sisältö oli tarkoitettu sopivaksi naisille, joita oli ensimmäisellä luennolla, muttei toisella (MB 28.2.1850).

Syksyllä 1850 Z. Cajander kutsui kaupunkilaiset kuuntelemaan kahdeksan esitelmää maataloudesta. Tällä ei ollut mitään tekemistä yliopiston kanssa ja tilaisuudet järjestettiin Seurahuoneen suuremmassa salongissa (HT 9.10.1850).

LB 1/1852

Vuodelta 1851 ei löytynyt aktiviteettia. Kevätlukukaudella 1852 professori Edv. Arppe ilmoitti pitävänsä ainakin 20 luennon yleisökurssin luonnontieteistä kemian auditoriossa. Ylioppilaille ei tarjottu alennusta ja hinta koko kurssille oli 3 hopearuplaa, mutta auditorio täyttyi silti sekä miehistä että naisista. (Litteraturblad 11/1851, 1/1852; MB 19.2.1850; FAT 20.2.1852; HT 3.3.1852)

Molempia sukupuolia näkyi myös ylimääräisenä yleisönä yliopistolla professori Törnegrenin Ruotsin kirjallisuuden luentokurssilla, jossa alkuvuodesta käsiteltiin kustaviaanista aikaa (HT 3.3.1852).

Zacharias Cajander uusi maatalouskurssinsa helsinkiläisille ainakin vuonna 1855, jolloin hän puhui esimerkiksi ojituksesta ja skottilaisaurasta 20 kopeekan kertahintaan (HT 10.1.1855, 27.1.1855, 3.2.1855)