Muistoja nuoren tytön ensimmäisestä Helsinginmatkasta 1870-luvulla

Keski-Suomi julkaisi nimimerkin Wirta kertomuksen Muistoja nuoren tytön ensimmäisestä Helsinginmatkasta 01.03.1879 no 17 ja 08.03.1879 no 19.

Ahkerasti puhellen toisiemme kanssa, emme tienneet hiiren hivaustakaan, ennenkun höyryveturin vihellys ja kanduktörin huutava ääni ilmoitti, että olimme Helsingissä. En voi kielin kertoa, mikä ihmisten paljous täällä kohtasi minua. Täällä souteli eteenpäin vanha, lihava rouva, kyyneleillä ja raskailla valituksilla etsien pientä „Pikkuaan", joka oli kadonnut tuossa yleisessä sekasorrossa; tuolla seisoi kohtelijas maisterikokelas, hellästi hoitaen äskentullutta seppelöitsijätärtään. Täällä näin myös Betty S:n orpanan; hän näytti niin hauskalta. Aivan lähellä odotussalin ovea seisoi joukko noita tunnetuita "valkolakkeja". He olivat luultavasti täällä kohtaamassa sisäriään ja omaisiaan, jotka olivat tulldet Helsinkiin maisterivihkiäisiä varten. Ylioppilasjoukossa näin myös Oskarin, joka huomattuaan minun, heti riensi luokseni. Aina ja Eli H. olivat myöskin minua vastaan-ottamassa. Oskar oli pitänyt huolta ajokoneista; me istautuimme niihin ja nyt kulki tiemme herrasväki H:n asuntoon. Tiellä olin tilaisuudessa ihmetellä osan Helsingistä, vaikka jo rupesi vähän hämärtämään. Minun on mahdotointa kertoa, kuinka kauniilta se silmissäni näytti suurine kivirakennuksineen ja leveine katuineen. Elävästi vaikutti kaikki tämä komeus minuun; minä, joka en ole nähnyt suurempata kaupunkia kuin T:n, jossa huoneukset kallistuvat, mikä oikeaan, mikä vasempaan, ja jossa kadut syksysateitten jälkeen ovat niin veden vallassa, että ainoastaan marmoripalatseja ja gondolejä tarvittaisiin tekemään mielikuvituksen Venedig'istä kaukana pohjanperillä täydelliseksi.

Seuraavana aamuna tuli Oskar herrasväki H:lle minua tervehtimään. Aamupäivällä menimme kaikki kävelemään kaupunkiin. Meidän tiemme kävi esplanadiin, kaupungin kauniisen kävelypaikkaan, ja mihin tahansa siellä vaan katseli, niin kohtasi silmä valkoisia ylioppilaslakkeja. Tämä oli varsin toista kuin T:lla, jossa ihmiset, tarkoitan nuorempaa naispuolta, katsoa töllistävät kaupunkiin satunaisesti tullutta ylioppilasta kuin jotakin ihmeellistä eläintä. Koko ajan, kun kävelimme esplanadissa, oli Oskar täydessä, toimessa, selittäessään minulle niiden ylioppilaiden ja maisterien nimet, joita me siellä kohtasimme. — Kyllä on hyödyllistä omata veljeä, joka on ylioppilas. —

Jalkamatkalaisen yö 1870-luvulla

Nimimerkki -o -t jakoi Otteita päiväkirjasta jalkamatkalla (*) mahdollisesti tuoreeltaan kesältä 1879.

Kesäkuun 23 p. tapasi meidät matkalla Kerimäen pitäjässä, olimme näet joutumaisillamme Kulennoisten kylään, jossa ai'oimme levähtää edellisen päivän ja nyt kulumaisillaan olevan yön vaivoista. Ennenkuin tähän määräpaikkaan saavuimme valtasi meidät ääretön väsymys ja uni, joten täytyi etsiä yösija minlainen hyväänsä. 

Talottomalla matkalla ei ollut juuri muuta neuvoa, kuin paljas metsä tahi joku heinälato, joka sattui maantien viereen. Erästä latoa olimmekin jo käyneet tarkastamassa ja jo ilolla riensimme sen sisään, kun suureksi harmiksemme huomasimme sen lattian tehdyksi vaan oksaisista risuista ja rangoista, johon ei edes väsynyttäkään ruumista käynyt heittäminen lepoa nauttimaan. Epätoivoisina palasimme jälleen maantielle ja väsymys oli tullut kahdenkertaiseksi, osaksi siitäkin syystä ettemme tienneet missä pääsisimme levolle, sillä metsään ei ollut yrittämistäkään kovan kasteen ja ohuvien päällysvaatteitemme tähden. 

Jatkoimme siis matkaamme ja kulettuamme jonkun hetken huomasimme taas muutaman ladon, johon menimme. Silta oli tässä paljoa tasaisempi ja tähän päätimmekin ruveta levolle. Ei lautojen epätasaisuus eikä tilan kovuus voinut estää unen herttaisuutta, sillä väsymys tasoitti kaikki epätasaisuudet. Mutta hetken kuluttua, kun jäsenemme olivat saaneet vähän virkistystä, alkoivat silta-laudat tuntua kovilta, niiden särmät hankasivat milloin yhtä milloin toista osaa ruumiistamme, aina sitä myöten kuin käännyimme mukavampaa sijaa saadaksemme; lisäksi tuli vielä niityltä kohoovan kasteen kosteus ja kylmyys. Kaiken tämän olisi toki voinut kärsiä, ellei tuo pohjaisten metsäin kesäinen rasitus, itikat, olisi alkanut meitäkin vaivata. 

Täytyi siis vasten tahtoakin lähteä parempaa yösijaa etsimään. Sen löysimmekin, mutta vasta sitten kun aurinko jo oli kerinnyt pitkältä kulkea tänpäiväistä matkaansa. Hyvillä vuoteilla levättyämme ja rauhaisaa virkistävää unta nautittuamme, jatkoimme matkaamme Tuunaansaarelle ja Punkaharjulle, jonne saavuimme puolen päivän aikaan.

(*) Savo 08.08.1879 no 38, 12.08.1879 no 39, 26.08.1879 no 43?, 29.08.1879 no 44, 05.09.1879 no 46, 12.09.1879 no 48, 24.10.1879 no 60

Imatralta Parikkalaan 1840-luvulla

Kanawassa julkaistiin syksyllä 1846 kirjoitussarja Matkustuksia Suomessa, joka ehkä kuvasi edellisen kesän reissua Helsingistä Savon ja Karjalan maakuntiin (*). Ote:

Autiompaa ja ikävämpää seutua kuin Imatralta aina Ladogan rantamaille asti näet varsin vähän Suomen eteläisemmissä maakunnissa. Jylhän metsän läpi vaeltaissa miellyttää ihmistä luonnan suuruus ja raitteus: viljeltyjä kyläisiä maita matkatessa on taas suloinen katsella ihmisen herrautta luonnon ylitse, joka puolestaan näyttää kiitollisen alamaisen kädellä palkitsevan ystävällistä hoitajatansa. Paljaat kivikot mäet ja autiot hedelmättömät alangot kaipaavat sen siaan kaikkea kauneutta, ne ovat suoraan sanoen rumat. Luontokin näyttää näissä osottavan tylyyttään ja kylmyyttään ihmiselle, joka häntä niin ystävättömillä käsillä raataen, tulella polttaa sen tuhat vuotiset työt ja paljastaa sen rumuuden, louhikot ja porokankaat, eikä jätä niille halvintakaan peitettänsä: kanervia ja karpeita. Ihminen on ikään kuin sodassa luonnon keralla, jota hän väkisin kiusaa avaamaan syliänsä. Mutta väkisin ja töin tuskinpa se antaakkin hänelle lahjojansa, ja köyhyys on sellaisen maanviljeliän alinomaisena vierasna. Niin näytäiksee luonto ja niin vahvaan tilaisuus yleisesti Jääsken, Ruokolahden, ja Rautjärven sekä Parikkalan pitäjissä. Kivikot, kaskella paljastetut mäet ja hiekkakankaat, autiot tai poltetut suot ja rämeet, yksinäiset harvassa tavattavat talot vaihtelevat silmää väsyttävällä yhtäläisyydellään. 

Kuitenki on Parikkalan järvinen seutu jo paljoa iloisampi. Maan luontokin on täällä parempi, kylät ja talot tihiämmässä. Talonpoika käypi omituisessa siistissä vaatteen parressaan, ja asuu yleisesti puhtaammasti. Parempia kartanoitakin, etenki itäpuolla pitäjää, tavataan jo paljon. Rahvas on kaikin puolin vauraampi, johon on syyksi luettava sen parempi, etenki viime vuosina ilmestynyt vireys kaikissa taidollisuudenki asioissa. Tämä näytäksee kartanon ulkopuolisessaki rakennuksessa. Jokapaikassa eroitaksee muka Parikkalaisen vanhemmat huoneet nykyisemmistä, erinomaisella varsin merkillisellä rakennuksellaan, joka tekee huonen, etu- ja takapuolta, näyttämään tasasivuiselle viiskannalle. Huoneet ovat muka maasta kattoon tai raaviloihin asti laajennetut, jotta pienillä huoneilla ovat julmat suuret katot, jotka näyttävät uhkaavan rutistaa allensa koko huoneen, tai sen tunlella helposti voivan tuuskahtaa syrjälleen. Ovatki tälläiset huoneet tavallisesti jo uutuudestaan kallellaan, ja jo muutaman vuoden seistua rupiaavat seinähirret pullisteleiman ulos seinistä, joiden virhellinen ulospäin viettävä rakennus ei voi kannattaa omaa painoansa. Tämä virhellinen rakennuskeino, jota en muista missään ennen nähneeni ja joka täällä tähän asti pidettiin kannentena, ja pidetään muka vielä nytkin lähellä olevassa Kurkijoen pitäjäässä, on täällä, niin kuin sanoin, jo katoomassa. Sille joka on tottunut parempia rakennuksia näkemään ovat nämä sangen rumat ja näyttävät hullulta. 

(*) Kanawa 16.09.1846 no 35, 09.09.1846 no 34, 23.09.1846 no 36, 07.10.1846 no 38, 14.10.1846 no 39, 04.11.1846 no 42, 11.11.1846 no 43

Savonlinnasta kohti Punkaharjua 1860-luvulla

Alexander Ramstedtin kolmeosainen Kirjoitus Kuvaelmia Savon luonnosta ja elämästä (*) alkaa matkalla Punkaharjulle.

Paljon puhuttiin Punkaharjunkin kauneudesta. Tiesin, että sitä kävi puoli maailmaa ihmettelemässä. Siellä olivat Suomen mainiot miehet Runeberg, Topelius, Cygnaeus y. m. kesä-yönsä unelmoineet. Olin lukenutkin, että Punkaharju oli Suomen ihmeteltävin ja rakastettavin maisema.

Vaikka paikka Savonlinnasta oli ainoastaan 2½ peninkulmaa, en kumminkaan ollut konsaan miettinyt mennä sitä omin silmin katsomaan. Se oli minusta niin vähäpätöinen.

Vaan tuli aika, jolloin vuosiksi olisin pakoitettu jättämään syntymäseutujani. Päätin siis viimeinki, kun sopivata tilaa saisin, tehdä retken Punkaharjulle, nähdäkseni oliko kiitoksessa perää.

Oli eräs sunnuntai alkupuolella Heinäkuuta 186.. Aurinko paistoi tosin lämpimästi, vaan tummia pilviä ajeli taivaalla ja Pihlajaveden aallot kuohuivat vaahtopäinä.

Kohta jälkeen päivällisen saapui höyrylaiva "Toivo" Viipurista; siinä tuli luokseni hyvä ystäväni Arttur L. Hän oli usein toivonut saavansa nähdä Saimaata ja sen tienoita kesäpuvussaan, vaan ei ollut tullut siihen tilaisuuteen ennenkuin nyt.[...]

Kello oli 4 iltaa, kun iloisina soudatimme itsemme Kyrönsalmen lossipaikasta yli. Toiselle rannalle päästyä, sanoimme jäähyväiset kaupungille, joka ilta-auringon säteissä loisti niin sanomattoman kauniilta sinertävien vesien keskellä.

Aloimme astuskella maantieiä Kerimäelle päin. Alussa kävi matka sangen hupaisesti, ehkä se ei paljon sujunut. Aurinko paistoi vielä lämpimästi taivaalla ja meillä ei ollut vähintäkään kiirettä.

Mutta jo kuitenkin täytyi ruveta pikemmin kävelemään, sillä eteläisen taivaan rannalta kohosi mustia ukkosen pilviä. Ei aikaakaan, kun jo salama löi ja ukko jyrisi aika lailla. Vettä tuli tavan takaa kuin saavista kaatuen. Me riensimme eteenpäin läpimärkinä, hakien jotakin mökkiä turvapaikaksi. emme tastoneet kääntyä. Eräs mies ajaa karuntteli pitkin tietä. "Onko taloa likitienoilla?" kysyimme yhdestä suusta.

"On", vastasi hän, "pari virstaa kuljettuanne tulette Sikopohjan kapakalle. Siellä on väki ystävällistä kuin ainakin", lisäsi hän, kun näki meidän ällistelevän.

"Olkoon vaikka kapakkakin", tuumailimme keskenämme astuessa aika vauhdilla. Pian kuluivat ne kaksi virstaa ja eteemme aukeni tasainen hietakangas. Melkein keskipaikoilla kangasta oli honkain varjooma matala tölli. Sen ulkoseinällä oli olutkaupan syltti.

Astuimme maantieltä huoneelle. Tultuamme ovelle kuului sisältä kauhea räiske ja kiroaminen. Samalla kun tuumimme mitä tehdä, aukeni ovi ja siitä astui ulos mies mustalainen. Eräs mustalais-akka seisoi kynnyksellä, huutaen meille: "hai, hyvät herrat, on täällä teillekin tilaa ja sateen suojaa."

Me käänsimme Sikopohjalle selkämme ja pitkitimme matkaa sateen rankatessa. 

Joku virsta tästä eteenpäin on Anttolan kestikievari. Jokseenkin surkeassa tilassa saavuimme viimeinkin tänne. Ei kuivaa paikkaa ruumiissamme eikä puvussamme löytynyt. Olikin siis sangen tarpeen, kun täällä saatiin iloinen pesävalkia toimeen. Tämän ääressä kahvikupin nautittuamme ja vaatteita vähän kuivattuamme, tulimme jokseenkin virkistetyiksi, jotta voimme taas sateen vähän tauottua, jatkaa matkaamme, jota vielä oli peninkulmn paikka perille. Kun jalan astumiseen näin rumalla ilmalla olimme kyllästyneet, otimme kyytihevosen.

(*) Suomenlehti 09.06.1874 no 23, 16.06.1874 no 24, 23.06.1874 no 25, 30.06.1874 no 26, 07.07.1874 no 27, 14.07.1874 no 28

Höyrylaivalla Kuopiosta Iisalmelle lokakuussa 1885

Ote "Veikkosi A. K." kirjoittamista matkahavainnoista (Savo 9.11. & 16.11.1885):

Matkani Kuopiosta Iisalmelle tapahtui "Ilma"-nimisellä höyry-aluksella. Kun noin kl. 7 aamulla lähdimme Kuopiosta, saavuimme 5:n aikoina iltasella Kauppalaan. Se matka tarjoaa monta hyvin kaunista ja viehättävää näkö-alaa; Maaningan ja Peltosalmen seudut ovat erittäin somia maisemilleen, saarilleen ja salmilleen. 

Tällä mainitulla matkalla sain m. m. kulkea kahden mahtavan kanavalaitoksenki kautta, Ahkiolahden ja Nerkoon kanavan. Molemmissa on hyvin tukevasti rakennettu "lussi" ja keinollinen silta, jonka saattaa laivan tullessa helposti sijoiltaan pois siirtää. Muistaakseni se (silta) edellisessä suistui päälleen päin, miten esim. rautatien juna, ja jälkimäisessä se taas linkun tavoin pyöräytettiin toisannepäin niin, että laiva saattoi huoletta mennä eteenpäin. Kummanki kanavan lussin luona oli pienoinen siisti kartano, luullakseni kanavan päällysmiestä varten. 

Kun muistan etenki viimeisen kanavan pituutta ja sitä työtä, mikä sen valmistumiseksi on täytynyt tapahtua, johtuu ehdottomasti mieleeni Lapinlahden laulajan sattuvat sanat, jotka hän sanotun työn johdosta kerran aikoinaan on päästänyt, sekä miten siinä niin ja niin moni mies silloisina köyhinä aikoina on ansiota saanut. — 

Mutta aika oli ehtinyt jo parhaiksi kulua, laiva "piippasi" ja uteliaana kiipesin minä "täkille" sillä arvasin oltavan lähellä Kauppalaa. Toivossani en pettynytkään; monta taloa näkyi yhteen ryhmistyneenä jonkunmoisen mäkitörmän hartioilla, niinkuin se järvelle ensikatsannolla näytti. Siinä oli siis Iisalmen kauppala ja nytkös oli minulla kunnia ensikerran tutustua tämän kylän kanssa. 

Yön levättyäni, tarkastelin sitä vähäisen enemmän. Olipa siellä sentähden jotain olemusta, oli useita kauppapuoteja, viinapuoteja ja monen monta käsityöläisten "sylttiä" roikkui seinillä. Omituista kumminki minun mielestäni se oli, että toripihaksi niin kummallinen paikka on valittu; se oli vaan alhaista niittymaata, eikä edes keskellä kaupunkiakaan. Syksyisenä aikana siinä ainaki saa pian "vettä kenkäänsä" ja hyvässä menossa upota sutkahtaaki sinne. 

Hollikyydissä 1880-luvulla

Nimimerkki Kaarlen "kyhäämä" Juhannusyöni (Muistelma kesämatkalta) (*) sisältää ennen Punkaharjun romanttishenkistä  juhannusyötä kuvauksen matkanteosta hollikyydillä.

Kesä-illan herttaisuus lepäsi kaikkialla. Ilma kävi viileäksi. Mahtaneeko tulla halla? Ei toki. Tuuli on hereillä, eikä nyt muutoinkaan, Jumalan kiitos, ole niin kylmä, että se vahingoittaisi arimmallaankaan olevaa viljaa. Sitä samaa vakuutti kyyditsijäkin. Mutta ensimmäinen väli oli kuljettu. Pian saimme hevosen, vaikka oli öinen aika — ja esim. J:n kirkolla, ennenkun ehdimme hevosesta ääntäkään päästää, saimme niitä kaksikin. 

Me emme kumminkaan "ajaneet parilla". Kyytimiehet kinasivat. Vihdoin ilmoitimme, ett'emme lähde kummankaan kyydittäväksi, koska ovat noin riitaiset, jonka jälkeen toinen hevonen vietiin pois. Lähdimme taas. Tiellä jutteli kyytimies riidan syyn: kyytivuoro oli hänen, mutta toinen tahtoi sen "ryöstää". Sanoipa vielä, että hän olisi tullut tyhjänä jäljessä ja vaatinut "rokonan", jos vaan olisimme toisen kärryihin ruvenneet. 

Eteenpäin menisimme, mutta eipä hänen hevosensa suvaitse juosta tuskin nimeksikään, vaikka "piiska laulaa." Kun epäilimme, voimmeko ollenkaan päästä kulkemaan, sanoi hän, ett'ei tässä huonous ole vikana, vaan syy on siinä, kun hevonen ikävöi varsaansa, jonka hän jätti talliin. Lausuessamme mielipahamme, kun on lähtenyt — ja päälle päätteeksi toisen edestä — holliin semmoisella hevosella, jolla on vaan muutaman viikon vanha varsa, arveli hän ei muuta voineensa tehdä, kun toista hevosta ei ollut ja "rahaa on tarvis". Kiellettyämme häneltä "piiskan laulattamisen", hän sittemmin vaan torui tuota "pahusta", joka ei tahtonut juosta ja uhkasi sen syksyyn lihoittaa, lähteä rahtiin Pietariin, jossa mokoman vaihtaa Ryssälle, jolta se alkuaan kuului olevankin. 

Kun ei "meno päätä huimannut" juttelimme hänen kanssaan yhtä ja toista. Hän oli tuommoinen avomielinen karjalainen, joka, puhumaan päästyään, haastaa salaisimpansakin. Paitse muita omakohtaisia asioitaan, jutteli hän J:n kirkolla olevan yhden niin kauniin ja punakan tytön, että voi, voi! — ja sanoipa nimenkin, vaikka se jääköön tässä mainitsematta. Kummastellessamme, ett'ei hän, kuten viattomasti tunnusti, ole tuota suloista "sydämensä syöjää" kietonut lemmen pauloihin, ilmoitti hän surumielisesti olevansa "kykenemätön". Me puolestamme kylvimme toivon siemeniä häneen. 

Vielä juttelimme J:n kirkon urkuinpolkijasta, jota hän kehui erinomaisen taitavaksi ammatissaan, eikä sanonut muita päästettävän polkemaan, kun "kerran on varsinainen polkija, joka on opin käynyt". Kievariin päästyämme, pyysi hän katsomaan lähtöään, että muka näkisimme ett'ei hänen hevosensa ole huono. Tosin siinä ei kehumistakaan ollut, mutta varsaansa ikävöivä kun oli, läksi se juoksemaan — saatuaan kunnon läimäyksen piiskasta.

(*) Laatokka 27.04.1886 no 17 & 04.05.1886 no 18

Juhannusristeily Helsingistä vuonna 1887

Nimimerkki Lemminkäisen 26.5.1887 Helsingissä päiväämä kirje julkaistiin Ilmarisessa 30.6.1887 otsikolla Kesämatkoilta.

Suloinen kesäaurinko laskeutui mailleen. Koivu-limoilla kaunistettuja höyrylaivoja vilisee Helsingin Eteläsatamassa. Herttaiset Helsinkiläiset rientääät kuka minnekin, monilukuisiin saariin, viettämään suurimman kesäjuhlan ihaninta Juhannus-aaton iltaa.

Niinpa kokoontui Helsingin raittiusseurainkin toimeenpanemaan huvimatkaan osanottajat "Onni"-nimiselle höyrylaivalle, Keisarilinnan lahdelle Eteläsatamassa, kello 9¾ j. p.p. Kun matkailijat kaikki olivat paikoilleen asettuneet, päästettiin köydet rantapylväistä irti ja laivan höyrykone pantiin käymään; nenäliinoja liehutettiin jäähyväisiksi ja niin hiljalleen poistuttiin rannasta ulapalle. Laiva suuntasi keulansa itää kohden, huvimatka oli nimittäin päätetty tehdä erääsen Löparönimiseen luonnonihanaan saareen Helsingin ja Porvoon välisellä merenrantuella, noin 2:n tunnin matkan päässä Helsingistä.

Hupaista oli matkalla laivankannella katsella, katsella kuinka monet rannoilla palavat kokkotulet juhlallisesti leimuilivat kohti taivasta, ihmisten niiden ympärillä ilomielin viettäessä valoisinta Suomen kesäyötä.

Kello 12¼ Juhannus-aamuna (yöllä) saavuimme matkamme perille. Astuttuamme saaren rannalla olevalle laivasillalle, mulskahti erään huvimatkailijan noin 4 vuotinen poika mereen, mutta samalla heittäysi sinne eräs nuori reipas herrasmies perässä ja pelasti pojan, kaikkein matkailijain suureksi mielihyväksi; eläköön! kunnon pelastaja, kaikui tuolle ihmisystävälle kiitokseksi jalosta työstään.

Saareen tultuamme sytytettiin määrätylle paikalle pienempiä nuotioita ja polttivatpa muutamat pensaston varjossa kauniin pengaalitulituksenkin. Kaikenlaiset leikit aljettiin myös heti, lesken juoksu (viimeinen pari ulos), pallonheitto y. m. Soittokunta oli niinikään mukana, ja Juhannus-aamun herttaistaista aurinkoa tervehdittiin vilkkaalla "franseesilla", saarilaakson kauniilla nurmikolla. [...]

Juhannuspäivää vietettiin sitten oikein herttaisesti, suloisessa sopusoinnussa; ja tämä erinomaisen sievä käytös matkailijain puolelta on luettava tuon siunatun raittiuden ansioksi. Siellä missä väkijuomia nautitaan ei milloinkaan saata niin jalo mieliala ja siivo, kohtelias käytöstapa vallita. Harjoitettiin siellä ampumistakin, kilpaillen ja muuten; tämä leikki näytti suuresti miellyttävän varsinkin miespuolisia matkailijoita ja saaren miespuoliset ottivat innolla osaa; olipa matkailijain joukossa pari tai kolme neitoakin, puettuna kauniisin kansallispukuihin, jotka reippaasti nostivat kivärin ihanalle rusoposkelleen, laukaisi ja — osui; reippaita tyttöjä, eläköön!

Ampumisesta jaettiin kolme palkintoa: kaula-salkku, puukkoveitsi tuppineen ja kellonperät. Ensimmäisen palkinnon saaja ampui 15 centim. 5 laukauksella 30 askeleen päästä.

Uimista, kilpajuoksua paljain jaloin, kaikenlaisia leikkejä ja tanssia harjoitettiin uutterasti; laulukunta vuoroili soittokunnan kanssa ja vilkkaita käsienpaukutuksia kuului laulajain kunniaksi useain laulujen vaijettua. "Honkain keskellä mökkini seisoo", j. n. e. p., laulettuna todellakin kallion käreltä hongikossa tuntui erittäin luonnolliselta.

Vietettyämme Suomenmaan suurimman keski-kesän juhlan mitä herttaisimmalla tavalla ja kauniin ilman vallitessa, läksimme saaresta paluumatkalle kello 5 j. p. p., kiitollisina Luojalle kauniista säästä ja ihanilla muistoilla maalla vietetystä kauniista päivästä.