torstai 13. toukokuuta 2021

Helsingissä toukokuussa 1872

Eugen Hoffersin otos Erottajalta Tuomiokirkkoon päin.
Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0 

Nimimerkki W. S., jonka toisen samantapaisen kirjoituksen perusteella arvelen Wilho Soiniksi, muisteli Uudessa Suomessa 25.1.1925

Iltamyöhällä toukokuun loppupäivinä 1872 saapui Helsingin asemalle pieni ryhmä nuorukaisia matkalla ylioppilastutkintoa suorittamaan. Monet heistä eivät olleet ennen nähneet rautatietä, harvat jos kukaan ennen käyneet Helsingissä. Niin oli tämän kirjoittajankin laita. Muutamilla oli asunto tiedossa, mutta kolme tai neljä läksi kiertämään yösijaa löytääksensä entisen luokkatoverin Makki B:n johdolla, joka muka tunsi kaupungin kuin viisi sormeansa. Kaikki hotellit olivat täynnä - olihan paraikaa valtiopäivät - eikä matkustajakoteja oltu silloin vielä keksitty. Loppujen lopuksi jouduimme hyväntahtoisen ajurin tallin parvelle jossain Kampin kallioilla, kaivauduimme siellä heiniin ja niin vietimme ensimäisen yömme Helsingissä, josta sitten oli tuleva muutamille meistä pitkäaikainen olinpaikka. Mutta kun aamulla piti lähteä viluisesta pesästä pois, olikin ovi teljetty ulkoapäin ja »hotellin» isäntää ei näkynyt missään. Ei auttanut muu kuin, että oiva oppaamme, joka oli jalomielisesti jakanut yösijamme, sai hypätä parven luukusta useamman metrin korkeudesta alas pihalle ja päästää kohmettuneet jäsenemme kevätauringon säteitten sulateltaviksi.

Minne luulette maalaispojan nyt ensi työkseen rientävän? Ehkä kaupunkia katselemaan? Ei - näkemään merta, jota hän ei ollut ennen nähnyt, näkemään rajatonta näköpiiriä, näkemään todellista taivaanrantaa, josta hän oli aina uneksinut. Kaikkialla, missä hän ennen oli liikkunut, korkeimmillakin vuorilla, rajoittui näköpiiri metsiin, kukkuloihin ja kaukana siintäviin vaaroihin. Suurilla järvilläkin, Päijänteen ja Näsijärven sinisillä selillä, häämöitti toinen ranta aina selvästi. Tähtitornin mäellä avautui meri hänen hämmästyneitten silmiensä eleen. Sieltä puhalsi kostea, hieman usvainen tuuli, joka melkein salpasi sisämaan keveään ja pihkaiseen ilmaan tottuneita keuhkoja. Kauan hän katseli tuota outoa näkyä, vaikka vain osa taivaanrantaa Viaporin ja läntisen saariston välillä näkyi keskeymättömänä viivana. Myöhemmin on hän kyllä merellä kulkeissaan nähnyt näköpiirin yhtenä eheänä renkaana ja taivaankannen milloin lyijynharmaana, raskaana kalottina painuvan alas, milloin kaartuvan korkeuteen kuin goottilaisen doomin katto, jonka laella aurinko hymyili taikka tähdet ystävällisesti vilkuttivat, mutta se ei ole koskaan enää ollut ensi näkemisen veroista. Tuskinpa hän siinä seisoessaan huomasi, että hänet erotti merestä laaja kallioinen alue, joka ulottui Kaivopuistosta kauas Munkkisaareen saakka ja etemmäksikin, odottaen vielä teiden tekijöitä ja talojen rakentajoita.

Kääntyessään poispäin tuosta silmiä kiehtovasta näköalasta avautui hänen eteensä kaupunki kaikessa loistossaan. Mutta toisenlainen oli kuva kuin tätä nykyä. Rakennusten rykelmän yksitoikkoisuutta ei häirinnyt muu kuin Nikolain kirkon mahtava massa ja venäläisen kirkon kullatut sipulihuiput idässä sekä n. k. vanhan kirkon pylvästorni lännessä. Ei ollut silloin vielä Johanneksen kirkon teräviä huippuja, ei Kallion kirkon pilvenpiirtäjä-mallisia tornia, ei palotornia, ei Kansallismuseon siroa tapulia, ei vesilinnaa Alppilan vuorilla eikä muita korkeita rakennuksia, jotka nyt antavat kaupungille leimansa, kun sitä meren puolella katselee. Ken silloin laivalla saapui eteläsatamaan, näki sen aivan toisenlaisena kuin nyt. Vesi ulottui joka taholla kauemmaksi kuin tätä nykyä: pohjoisessa melkein »keisarinnankiveen» saakka, lännessä niille tienoille, missä nyt ovat tavaramakasiinit - siinä johti puiset laiturit vanhoihin ranta-aittoihin, joiden tilalla nyt kulkee rautatie. Katajanokan puolella huuhteli vesi Sipulisaaren ja itse nokan kallioita, jotka kaikki nyt ovat kivilaiturien peitossa tai makasiinien pohjana. Itse Katajanokan kallioitten välit täytti mökkirykelmä, jonka asukasten elämästä faktori V. Pettersson on kirjoittanut monta ruotsinkielistä kertomusta.

Esplanaadi kasvoi siihen aikaan jättiläis-vahteroita, mutta sen pohjoispuoli oli nykyistään paljon matalammalla, niin matalalla, että sitä alituisesti korotettaissa pohjoisreunalla olevat matalat puutalot joutuivat akkunnoita myöten maan alle. Yksinomaan puutaloja sen varrella olikin Fahianinkadulta aina Heikin esplanaadiin saakka. Runehergin patsaskin on vasta myöhemmin pystytetty eikä kaupungissa ollut muitakaan muistopatsaita. Suomen pankin ja valtioarkiston nykyisellä paikalla oli »narinkka», sama juutalaisten ryysykauppiasten basaari, jonka nyt tapaamme Simon- ja Annankatujen kulmauksessa ylhäällä Kampin kallioilla. Rautatientori oli suuri kiveämätön hieta-aavikko, jonka keskikohta keväin ja syksyin muodosti ylipääsemättömän rämeikön. Mutta ken kiersi torin pohjoisreunalle löysi sieltä kaikenlaista hyvää. Niillä tienoilla, missä nyt on Kansallisteatteri ja osa uutta asemataloa, oli jonkinlainen kasvitarha, jonka toista syrjää kaunisti pitkä ja matala, valkoiseksi rapattu »Willensauna» ja Kaisaniemen puiston syrjällä Wilhelmsbadin suosittu ravintola ja hotelli. Vanhan asematalon paikan muistaa vielä jokainen helsinkiläinen.

Samanlainen Sahara kuin rautatientori oli myöskin Hietalahdentori: hietainen, kurainen, kiveämätön, tarkoitukseton tyhjyys. Kivetyt ja tasoitetut kadut loppuivatkin sielläpäin noin Albertinkadun tienoilla. Kaupungin länsiosassa oli suurin rakennus venäläinen »Turun» kasarmi; sen läheisyydessä, Hankkijan palatsista itäänpäin, oli ladonlapainen rakennusrähjä, Arkaadiateaatteri, jossa Suomalainen teaatteri lapsuusvuotensa vietti. Ei kaukana siitä oli viertotien yli laskettava puomi, jossa hevosmiesten täytyi maksaa pieni tieraha mennen tullen viertotien ylläpitämiseksi. Töölön kaupunginosasta ei silloin ollut aavistustakaan, ei »etu»- eikä »taka»- Töölöstä ja Töölön lahtikin rautatien länsipuolella ulottui melkein nykyisiin tavaramakasiineihin saakka. Siltasaari Töölönlahden itäpuolella oli todellakin saari, sillä pohjoispuolella erotti sitä mantereesta kapea ja matala salmi niillä tienoilla, missä nyt on Hakaniementori, ja eteläiseltä rannalta vei puinen Pitkäsilta kaupunkiin. Itse Siltasaarella oli sikinsokin huviloita, mutta mantereen puolella nykyinen Kallion kaupunginosa »linjoineen» oli vielä paljasta kalliota.

Kaikkia muutoksia silloisesta tilasta olisi mahdoton tässä luetella, mutta sellaisenakin kuin kaupunki silloin ensikertalaiselle näyttäytyi, se teki mahtavan vaikutuksen ja ihaillen katseltiin Senaatintorin ympäristöä, joka on tähän päivään saakka säilyttänyt silloisen muotonsa. Kauppatorin pohjoissivu ei myöskään ole sanottavasti muuttunut. Luonnollisesti oli puolitoista vuotta aikaisemmin valmistunut ylioppilastalo ylioppilaskokelaitten mielestä kaupungin ihanimpia rakennuksia. Ja kun maalaispojat suomalaisesta pikkukaupungista saapuivat Helsinkiin, tuntui heistä kuin olisivat tulleet ulkomaille: toisenlaiset olivat tavat, kohtelu ja kieli. Suomella tuli tuskin missään toimeen, jos vähänkin herrasmieheltä näytti. Siinä suhteessa on kyllä muutos tapahtunut, mutta tuskin niin suuri kuin Helsingin ulkomuodossa - huolimatta siitä että Helsingin väestöstä enemmistö nyt on suomenkielistä.

keskiviikko 12. toukokuuta 2021

Paimenten koirasta

Kesäinen ja tositarinan makuinen runo Lönnrotin Kanteleesta (1829-31), kuultu Ilomantsissa.

Kummurannan kuullut piiat,
Katrina kipokaponen, 
Liisa piia lipperoinen, 
Annikka aniparainen; 
Paavo paimenten isäntä, 
Kävit nuot piennä paimenessa, 
Lassa lammasten keralla.
Heitit leipänsä leholle, 
Kalliolle kakkaransa.
Oli Halli harras koira, 
Ennätti evähät syöä, 
Kakkaraiset kalliolta.
Paavo paimenten isäntä
Kohta suuttua suhatti,
Raksin koivusta rapasi,
Jonka kulkkuhun kurautti.
Sano sitte saattaneensa,
Pusuhun puottaneensa:
"Jo nyt on kuollut koira rukka,
Rakki rukka rauennunna,
Entinen emokkikoira,
Pienten penturiin tekiä."
Mikko oli miehiä parain, 
Hukka muita muitterampi, 
Ongella osattomalla, 
Vaivasella pyyvyksellä.
Löysi kohta koiran raaon, 
Ja sano sanalla tällä: 
"Ole kiitetty Jumala !
Jopa nyt yhyn erääni, 
Sekä satun saalihini; 
Tok' on tuohon sauko kuollut, 
Veen rakki rauennunna, 
Vai lieneekö itek ilves, 
Uuppununna uintatiellä, 
Vesimatkalla väsynnä, 
Pusun pohjaan puuttununna; 
Kosk' on suuri koostansa, 
Eikä näätäsen näkönen."
Otti siitä ongen siiman, 
Jolla tuon veti veneeseen, 
Alko soutoa soreesti, 
Vikevästi viilletellä; 
Pusun salmehen samosi.
Hukka raavo rannikolle, 
Vetäsi veneestä kohta; 
Kahto siitä karvan juurta: 
"Onko tätä sirikat syönnä, 
Tonkinna vesitorakat?"
Tuoll' oli kaksi Karjalaista,
Sekä Heikki Herttuainen,
Nuot sano samasta suusta:
"Voi sinua hullu Hukka!
Koskas koiria kokoat
Keskellä kesäsyäntä,
Oisit tuon talvellain tavanna,
Joulun alla juostessasi,
Syänkuilla syöäksesi."
Hukka arvasi asian, 
Ja sano sanalla tällä: 
"Olkaat vaiti veikkoseni!
Ei viel' ol vikoa tullut, 
Joss' on suolalla huvempi, 
Rakehilla raskahampi, 
Niin on kelpo keitoksissa; 
Tästä mä piän pitoset 
Joka päivä joulunani, 
Sekä kestit kekrinäni; 
Annan suolet soutajalle, 
Pään perän pitäjälle, 
Maksat maalta kahtojille, 
Liisalle lihavin paikka, 
Annille aniparahan, 
Kakkarmakkaran Katille, 
Koiran paskan Paavalille, 
Jok' on vienynnä vesille, 
Surman teille työntänynnä, 
Ja Pusuun puottanunna.

Kuva: H. Borg: Liten vallpiga hon lullade vall. Litografiska Museet CC BY-SA

tiistai 11. toukokuuta 2021

Puolalaistyttö Imatran koskella

Vielä löytyy lehdissä ihmeteltävää. Vuosien varrella teksti- ja kuvahakuni ovat toisinaan osuneet lastenlehteen St. Nicholas, mutta en ole koskaan julkaisuun perehtynyt. Ajatellut vaan englantilaiseksi tai amerikkalaiseksi lastenlehdeksi. Mutta ei ollutkaan niin yksinkertaista, mikä selvisi kun hakusanani oli lukijakirjeiden lomassa. 

Näissä tyttö Australiasta oli pyytänyt paperinukkeja ja kiitti nyt lähetyksistä, joita oli saanut paikoista "Switzerland, Austria-Hungary, Egypt, Jamaica, England, Scotland, Mexico, all parts of Canada, the United States, and South America". Saman numeron palstalla kirjoittajat esittelivät itsensä sanoin "I am a little girl who lives on a Hudson's Bay post on the Labrador coast", "I live in Brooklyn", "I am a little Greek girl living in Geneva". Kansainvälistä lastenkulttuuria maaliskuussa 1896

Pietarissa painettu kuva Imatran koskelta. Gallica

Kahden ja puolen sivun osaston yksi kirje oli Pietarissa asuvalta puolalaistytöltä, joka teki vanhempiensa kanssa huviretken Imatran koskille. Mennessä junalla ja palaten osittain Saimaan kanavaa, Juustilan kautta. Lisäsin alkuperäiseen kappaleenvaihtoja selvyyden vuoksi.

St. Petersburg, Russia. 

Dear St. Nicholas : Perhaps you would like to hear from a little Polish girl who lives in St. Petersburg. We have been taking you for two years, and we like you very much and always look forward to your arrival. 

I thought some of your readers would like to hear of a trip we made to the greatest waterfall in Europe, called "Imatra," in Finland, near Lake Saima. We left St. Petersburg at five o'clock in the afternoon. The train for Finland was so crowded that we could not get places for all our party until we came to Terioky, where some people left the train. We had to change at Viborg, where we had just ten minutes to take our tea, which was very hard to get. There were so many people hurrying and scurrying on all sides, and then so many false alarms, that we thought we should be left behind. However, at last we were comfortably seated and could enjoy the lovely views as we were carried rapidly along. 

At eleven o'clock we arrived at Imatra and took the diligence and were soon within hearing of the great rushing water of the falls. Oh, how beautiful it was in the moonlight! The hotel was very full, and as we had secured our rooms beforehand by telegram, and were very tired, we went to bed and slept very soundly notwithstanding the noise of the water in its mad rush from rock to rock. In the morning we were soon ready to explore. When we came quite near to the fall, after descending many steps, the water was quite white, and it seemed as if it were boiling with the force and rush of the great volume. 

We could not stay very long, as we intended to make an excursion to Rauha. The diligence was ready when we went back to the hotel, and we started with three horses (which we call "troika") up hill and down hill, flying along the road singing and laughing all the way until we arrived in sight of the lake at Rauha. There is a hotel where we ordered luncheon, and while it was being prepared we took a boat and went for a row on the lake. In an hour we came back very hungry, had our lunch and returned to Imatra to rest before going to visit the little falls of Imatra. It seemed to me very strange that the waters were quite calm on both sides of the river, but the middle was one seething mass. We hired a man to throw in a barrel and a wooden buoy, to see the effect, and very rapidly they were carried along from wave to wave, dashing against the rocks, until they were carried into the smoother water, where a boy could go in a boat to fetch them. 

Next morning we took a diligence to Joös-Tilla, where we lunched, and then went in the steamer through Lake Saima. We had to pass through some canals, and it was very amusing to go lower and lower as we passed through the locks. We arrived at Viborg, where we dined, and afterwards took the last train to St. Petersburg, where we remained for the night, or rather for the next morning, for we did not arrive till 2 o'clock A. M., and at ten we were on our way home. My little brother and sisters were waiting to receive us. We were once seven children, but we lost our eldest brother; he was a lover of St. Nicholas.

J. B---.

P. S. Varastoinnissa rikkoutuneen Gallican linkin takia jouduin tekemään sielläkin tekstihaun ja osuin toiseen pikakäyntiin Imatralla Raoul Lajoyen kirjassa Mes vingt-huit jours en Russie (1892). 

maanantai 10. toukokuuta 2021

Nanny von Schantzin elämästä

Everstiluutnantti Carl Constantin von Schantzin ja vaimonsa Carolina Lovisa Weissmanin tytär Anna Elisabeth syntyi Kokemäellä 3.2.1804. Wirilanderin virkatalotietojen perusteella Kukolan virkatalolla oli uusi haltija jo joulukuun lopussa, mutta tämä oli von Schantzin veli, joten muutolla ei ollut kiirettä. Kokemäellä kastettiin vielä Anna Elisabethin 3.11.1805 syntynyt sisar, joka myöhemmin tunnetun Nannyna. Kokemäeltä lähdettyä perheen käytössä oli Kukkonen Ruoveden Storminiemellä, kunnes isä erosi armeijasta Suomen sodan jälkeen 1.7.1810. Viimeistään vuonna 1813 perhe oli asettunut Poriin, jossa Nannyn isosisko pääsi ripille ja sisarussarja täydentyi kahdeksannella tytöllä. Kun perhe teki vuonna 1829 muuttoa Turkuun, Nannya nuorempi Emilia oli kihloissa Venäjän armeijan kapteenin kanssa (RK 1816-24 s. 56, RK 1829-35).

Turussa perheen äiti kuoli maaliskuussa 1838. Sisaret yksi kerrallaan menivät naimisiin, kunnes 7. kaupunginosan 20. korttelin 5. tontin isäntäväkeä olivat enää isä ja Nanny. Isän kuoltua 3.7.1851 Nanny von Schantz muutti 2. kaupunginosan 2. korttelin 4. tontille (RK I Aa3:4). Seuraamisensa tontilta toiselle Turun hankalissa rippikirjoissa ei todennäköisesti paljasta elämästään juuri mitään. Osittaisen, mutta rikkaamman väläyksen saa vuonna 1863 syntyneen sisarentyttären Sophie Mannerheimin muistelmasta Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliiton julkaisussa Uutta kylvöä 1922:

Lempeän henkiolennon tavoin on hän läsnä jokaisessa muistossani varhaisimman lapsuuteni ajoilta. Hänen äänensä lohduttaa ja rauhoittaa surun mieltä painaessa, hänen kätensä poimii herkkupaloja »käsityölaukusta», namusia, sokerileivoksia ja muita erikoisia makeisia. Nanny-täti on keskushenkilö, jonka ympärille lapset mielellään kokoontuvat. Hän kuuluu perheeseen, hän on pysyvä institutio ja sellaisena nuorissa silmissämme järkähtämätön kuin luonnonlaki; ikuinen ja muuttumaton. Ja kuitenkaan hän ei alituisesti ollut läheisyydessämme. Kuului luullakseni tämän institution luonteeseen, että se toisinaan lakkasi vaikuttamasta. Mutta kun hän jonkun aikaa oli ollut poissa, sai kartanon »kalastaja» jonakin päivänä määräyksen lähteä häntä noutamaan, ja kun »kääsit» sitten tuttu henkilö takaistuimellaan ja Onni-niminen koira korissa tämän henkilön polvilla ajoivat pihalle, syntyi aina riemu lapsijoukossa. Eikä vain siksi, että lapset tiesivät nyt saavansa herkutella makeisilla ja muulla hyvällä, ei, Nanny-täti oli muutenkin tervetullut, ja erittäinkin hänen lemmikkinsä Kustaa-vcli valloitti heti omakseen rakkaan vieraan ja koetti sitten omistajan oikeudella pitää muut sisarukset loitolla »daamistaan».

[...] Hänen omaa pientä kotiaan Turussa en milloinkaan nähnyt, mutta oletan, että siinä, kuten niin monen sen ajan yksinäisen vanhan naisen asunnossa, oli yksi tai kaksi huonetta ja keittiö ja pieni, uskollinen palvelijatar välttämättömänä lisänä muuhun kalustoon, joka varmaankin oli vanhaa ja meidän aikamme silmissä kallista ja kaunista. Nanny-tädillc olivat sen esineet vain rakkaita muistoja omasta lapsuudenkodista, ja pieni ompelupöytä, joka kerran oli kuulunut perheen äidille ja joka tädin kuoltua joutui minun haltuuni, on käynyt minullekin rakkaaksi muistoksi hyvältä vanhalta ystävältä ja menneestä ajasta.
 
Ikäänkuin olisin nähnyt hänet eilen on hän minun muistossani sellaisena kuin hän esiintyi elämänsä syyspuolella, kun me tulimme hänet tuntemaan, pitkänä ja laihana kasvoineen, joiden pienet, raskaat piirteet usein olivat vetäytyneet miettiväisiin poimuihin, mutta joita toisinaan kirkasti hymyily, mikä hänen nuoruudessaan varmaan oli ollut hänen miellyttävimpiä ominaisuuksiaan.
 
Hänen pukunsa, joka ei milloinkaan vaihtanut kuosia, oli harmaata alpakkaa ja kuului siihen yksinkertainen hame, johon liittyi avara kapealla reunuksella päärmätty röijy samasta kankaasta. Päässään oli tädillä musta pitsimyssy verkkokankaasta riippuvine ripsuineen.

Sellaisena näen hänet seisomassa vanhanaikaisen kuparisen »kahvikeittiön» edessä, josta ihmeellinen kahvi, minkä valmistaminen oli hänen elämänsä tärkeimpiä toimia, hienona, kullanhohtoisena säteenä juoksi valmiina odottavaan kuppiin, joka sitten jälleen sai tyhjentää sisältönsä keittiöön. Näen hänen järkähtämättömän ilmeensä, kun hän vääntää hanasta, ja seuraan silmilläni hänen kätensä eleitä, kun hän heilutellen tyhjennettyä kuppia nenänsä alla sen hajusta koettaa päätellä, onko kahvi kiehunut tarpeeksi kauan. Jos niin on laita, leviää hänen piirteilleen tavaton mielihyvänilme ja hän kiiruhtaa kutsumaan perheen jäseniä katettuun aamiaispöytään.
 
Toisinaan voin taas nähdä hänet istumassa keinutuolissa ja Onnin lihavana, valkokiharaiscna, villaisena keränä uinumassa hänen polvellaan. Näen laihan vanhan käden nojaavan otsaan ja puoleksi peittävän hänen silmänsä kun hän »lepuutti» niitä. Myssy on liukunut toiselle korvalle tehden hänet veitikkamaisen hassunkurisen näköiseksi, joka ei ole sopusoinnussa hänen muuten majesteetillisen olentonsa kanssa, ja hillitty kuorsaustahti ilmaisee että täti ei anna Onnin yksin matkailla unen suloisille maille.
 
[...]Että me lapset varmaankin muodostimme tärkeän osan hänen elämästään ja että hänen yksinäiset ajatuksensa usein keskittyivät meidän pieniin olentoihimme, se käy parhaiten selville hänen alituisesta työstään: noiden omituisten, myöhempinä aikoina harvinaisten kirkkaanvaaleanpunaisten tai sinisten »lävellistcn» sukkien kutomisesta, sukkien, joissa reikäkuviot muodostivat kiehkuran jalan ympärille ja joita me aikoinaaan pidimme hienostuneen eleganssin korkeimpana huippuna.
 
Paitsi meille kutoi täti samanlaisia sukkia myös Lyran lapsille. Rovasti Lyran perhe oli nimittäin hänen vanhoja naapureitansa ja hyviä ystäviään Turun ajoilta, ja muistan kuinka isä toisinaan tapasi kiusoitella tätiä, tämä kun tuntui olleen ihastunut rovastiin, jolla kuuluu olleen erittäin komea messuääni. Oli ilo nähdä sitä heleätä punaa, joka sellaisissa tapauksissa loi nuoruuden heijastuksen tätimme kuihtuneille piirteille, kun hän torjuen levitti kätensä sanoen sävyisästi: »No mutta Karl!»
 
Niin kului hänen elämänsä hiljaa ja huomaamatta, kunnes eräänä päivänä hänen Onninsa, se olento, jolle hän oli tuhlannut kaikki tunteensa, joita ei elämässään ollut voinut muuhun käyttää, ankarasti sairastui ja kuoli.
 
Nanny-täti ei milloinkaan toipunut entiselleen Onnin kuoleman jälkeen.
 
Me lapset kummastelimme sitä, että ihminen niin saattoi surra tuota, kuten meistä tuntui, epämiellyttävää Onnia, joka haukkua nalkutti kaikkia ja joka oli niin lihava että se huohotti pienimmästäkin ponnistuksesta. Mutta rakkaushan ei katso ansioihin, ja tädin rakkaus Onniin oli niin syvällistä, että hän tämän kuoleman jälkeen alkoi kuihtua ja pian todella sairastui.
 
ÅU 2.9.1876
Hänen sairaudestaan en tiedä paljoakaan, kun meitä lapsia, luultavasti siksi, ettemme väsyttäisi häntä, kiellettiin käymästä sairaan luona. Muistan vain käsittäneemme, että varjo lepäsi kodin yllä. Ei saanut meluta, ei puhua ääneen, opimme kulkemaan varpasillamme niin hiljaa, että sitä ei kuulunut, ja sitten eräänä päivänä, kun isä ja äiti olivat kauan olleet sisällä tädin luona, tuli äiti ulos silmät itkusta punoittavina sanoen meille, että Nanny-täti oli kuollut, että emme enää milloinkaan näkisi häntä, ja että me kaikki olimme hänessä kadottaneet hyvän, rakkaan ystävän.
 

sunnuntai 9. toukokuuta 2021

Töölööseen?

Vuosien varrella hyvin yleinen kommentti blogiteksteihin on ollut huomautus paikannimen väärästä taivutuksesta. Mutta vaikka olen nyt jo useita vuosia kirjoitellut Töölöstä, olen ollut ja jäänyt autuaan tietämättömäksi virheestäni. Ei mennä Töölöön vaan Töölööseen. Tai asiasta on kyllä kaksi eri mielipidettä, kuten Miro Pennasen twiitin "Tänään vituttaa ihmiset, jotka taivuttaa Töölön väärin. "Töölööseen vaiko Töölööhön?" Vittu. Töölöön. TÖÖLÖÖN. TÖÖLÖ -> TÖÖLÖÖN." saamista vastauksista ja kommenteista voi lukea. Esimerkiksi Coel Thomas totesi "Mä aina sanon #töölööseen. Stadilaiselta mutsilta peritty tapa. En tuhlais mun energiaa siihen et valittaa stadin slangist, koska se ei oo muka "loogista" tai "korrektia". Jengi sanoo tääl kans et ne menee "sörkkaan", mikä ei oo kauheen korrektii suomee, mut ihan sama."

Aina antoisista Kansalliskirjaston digitoimista lehdistä löytyi Suomen Kuvalehden 39/1939 palstalla otettiin kantaa ajankohtaisiin kielikysymyksiin: "Töölö-nimessä ei jälkimmäinen ö ole pitkä, vaikka ruotsin kielessä nimen äänneasu on Töölöö. Tämän nimen illatiivi eli sisätulento on siis Töölöön: mennään Töölöön eikä Töölööseen." 

Edeltävien vuosikymmenien lehdistössä kuitenkin mentiin Töölööseen suhteellisen usein. Varhaisimmat esimerkit olivat satakuntalaisista lehdistä 1880-luvulta, mutta Uusi Suometar liittyi seuraan jo 1890 ja Helsingissä ilmestyneet sanomalehdet käyttivät muotoa suhteellisen yleisesti. (Olisi kiva, jos Kansalliskirjaston käyttöliittymä taipuisi tässä kohtaa kertomaan lehdet, joissa on useimmat osumat.)


Sanomalehtien ohella Töölööseen mentiin lastenlehti Pääskysessä ja Kotiliedessä sekä Juhani Ahon muistelmassa Sanomalehtiajoiltani (1911) . Suomen Kuvalehdestäkin muoto löytyy vielä numerossa 44/1932, tosin nuorisokielellä kirjoitetussa pakinassa. Sen lopussa on katukuvaa:

Siinä sitten käveltiin Töölööseen päin ja kun tultiin Simonkadun kohdalle niin isä sanoi että nyt alkaa se pullokuja. Ja hän tarkotti sillä sitä entisen kasarmin edessä olevaa lauta aitaa johon on maalattu suuria pullon kuvia. Ja samalla hän kirosi kaupungin herrat ja sanoi etteivät ne vaan saa töölöläisille kunnon jalkakäytäviä vaan ne täyttää kaikellaisia maakuoppia mistä vaan löytävät ja puhuvat asemakaavoista ja muista haaveista aivan kun töölöläiset eläisivät tuhannen vuotta ja ehtisivät hyvinkin odottaa niitä kaavoja.

 Saman nimimerkin kouluaiheisessa pakinassa (48/1932)

Mut hissan ope sano tänään, ettei voi olla mitään ilman hissaa, sillä kaikki perustuu historian punaseen naruun. Jos ei sitä snaijaa, ei voi muutakaan snaijata. Juu, niin se on, ettei ole koulussa mitään tärkeempää kuin hissa. Lukekaa pojat sitä enempi kuin muuta!  

Lopuksi Töölööseen palaten, mutta huumorissa pysyen kasku, josta näin kaksikin versiota

SAVOLAINEN SUUTARI tuli eläessään ensimmäisen kerran Helsinkiin. Hän ihmetteli tämän suurmaailman kommervenkkeja ja erikoisesti häntä ihmetyttivät nuo miehet, joiden lakissa oli messinkinen reunus ja siinä sana: Kantaja.

— Mitä ryökälettä? mietti hän itsekseen. Mutta yht'äkkiä äly välähti ja silmä kirkastui. Hän hyppäsi kantajan selkään ja huusi:

— Töölööseen! (Kuusisen uutiset 12/1930) 

lauantai 8. toukokuuta 2021

Noormarkun Loch Ness

Satakunta-sanomalehdessä 21.6.1879:
Kaikkea elävän eteen sattuu. Painojärvi on isohko metsälampi Lassilan tienoilla Noormarkun kirkkokuntaa. Useampia vuosia sitten on jo tämän järven rantalaisten kesken liikkunut puhe kauhiasta vesikärmeestä, joka tavan takaa sanotaan olleen nähtävänä sen mustassa veden pinnassa, hämmästykseksi ja kauhuksi kaikille näkijöille. 
Viime tuorstaista 2 viikkoa lähti järven syrjässä asuva torppari Kaarle Huidanlahti järvelle entiseen tapaansa kalastusta koittamaan, ja meloessaan siellä pienessä tukkiruuhessaan, sattui hänen silmiinsä eräs kummallinen vesi-olento, joka tavattoman suuren hau'en tapaan kulki veden pinnassa vähän matkaa rannasta. Mies kun luuli tässä hänelle aika kalan tarjona olevan, kiiruhti kohta pitkällä laskuverkollaan sitä kierrokseen laskemaan ja onnistuikin tässä toimessaan jo niin pitkälle, että verkko vesi-olennon ympärillä oli melkein ummessa. 
Mutta vastapa nyt kumma häntä kohtasi. Sen sijaan kun hän toivoi hyvän tuttavan hau'en pään kohta näkevänsä, huomasi hän kauhistuttavan suuren käärmeen pään nousevan vedestä ja laskeuvan ruuheensa, samassa kun peto toiselta puolelta ruuhta liukkalla pyrstöllään luikaili miehen jalkoin ympärillä ruuhen laitojen sisäpuolella. Lyömiseen ei hän voinut ryhtyä, sillä pelko oli hänessä väkevämpi, kuin rohkeus. Huomattava oli myöskin, että pedon sieramista huohkui myrkyllinen löyhkä, jota hengittäen mies joutui painontapaiseen tilaan. Mela osui kuitenkin miehen käsissä olemaan ja sitä liikutellen joutui hän melkein kuin tietämättänsä kotirantaansa, yhä vielä pahoin voipana, päätä polttaen ja puoli pyöryksissä. 
Kotiin tultuansa ja taas tervennä kaikesta kohtauksen vaikutuksesta, jutteli hän kauhistuttavan tapauksensa, jonka hän oli kohtannut järvellä ja varoittaa jokaisen sitä karttamaan pikemmin kun antautumaan sen kanssa taisteluun. Niin meille totena kerrottu.

Kuva: Alphonse-Marie-Adolphe de Neuvillen kuvitusta Jules Vernen kirjaan 20000 Lieues Sous les Mers (Wikimedia)

perjantai 7. toukokuuta 2021

Tuoreita havaintoja digitaalisesta historiantutkimuksesta

1) Äskettäin totesin Tukholman 1700-luvun osoitteen selvittelyssä, etten tiedä, miten sama olisi onnistunut ilman verkkolähteitä. Samahan pätee lähes kaikkiin tutkimusaktiviteetteihini, mutta innostuin keväällä dokumentoimaan toisenkin suorituksen FB-päivitykseksi: 

Rakastan tutkimuksen tekemistä vuonna 2021 osa n+1. Suomalaisessa yleisteoksessa lainataan saksalaista kirjoitusta vuodelta 1817 perustuen saksalaiseen tutkimukseen vuodelta 1948. Kiitos Googlen välimuistiin jääneen piratoidun itävaltalaisen gradun (katsokaa mikä alaotsikko!), ja Wayback Machinessa edelleen olevan kopsun avulla saan selville 1817 tekstin otsikon ja uusi googlaus löytää sen digitoituna Münchenin yliopiston kirjastolta. Nyt kun vielä keksin miten löydän saksankielisestä originaalista kohdan "ruhtinaskuntiin, kaupunkeihin, kauppaloihin ja kyliin" selaamatta surkeassa käyttöliittymässä joka sivua...

Valitettavasti jouduin selaamaan kaikki sivut. Onneksi niitä oli vain pari kymmentä. 

2) Klassikko "mikään tietokanta ei ole täydellinen" tuli myös dokumentoitua huhtikuiseen FB-päivitykseen:
Pari päivää sitten Kansalliskirjastoon tehtyyn hankintaehdotukseen tuli vastaus: "Valitettavasti kirjaa ei ollut luetteloitu tietokantaan, mutta nyt sen pitäsi olla saatavilla Finnassakin."
Aikaisemmin tänä vuonna kyselin Suomeen liittyvää 1700-luvun painatetta ja vastattiin: "Ei taidoissa vikaa, eipähän vain ole kataloogissa. Eikä aikanaan myöskään tunnistettu fennicaksi."
Eli puuttuminen luettelosta ei tarkoita puuttumista kokoelmista. Jos tämä nyt sattuisi jollekin olevan epäselvää tai unohtunut.
(Kyllä, ambitioni on elinaikanani tulla valituksi Kansalliskirjaston vuoden asiakkaaksi. En ehkä kuitenkaan ole toiminut parhaalla mahdollisella tavalla tavoitteen saavuttamiseksi.)

3) Tietokanta oli esillä huhtikuisessa väitöstilaisuudessa, jossa tarkistettiin Saara-Maija Kontturin väitöskirja Lääkärikunnan synty: Suomen lääkärit n. 1750-1850. Heti abstraktista näkyy, että työn perustana on prosopografinen lääkäritietokanta, jonka luomisen perusteellista kuvausta vastaväittäjä Heini Hakosalo (syystä) kehui. Hakosalon mukaan tietokantaan viittaaminen oli "legitiimiä", vaikka se on vain Kontturin hallussa eikä avaaminen ole ilmeisesti suunnitteilla. Tässä kohtaa siis mennään vuonna 2021.

Ainakaan johdannossa Kontturi ei ole viitannut tietokantansa yksittäisiin tietueisiin eli tehnyt silmissäni totista syntiä. Toisaalta näyttökaappauksesta selviää, miksi Hakosalo totesi, että olisi (ollut) hienoa, jos lähteet olisivat merkittyinä. Kontturi vastasi, että olisivat periaateessa olleet merkittävissä. Suosittelisin lämpimästi.

Tietokantaan kokonaisuutena viitataan Kontturin kvantitatiivisessa analyysissä tavalla, jota pitänee omassakin väikkärissäni noudattaa. Kun asia on nyt tullut lähemmäs itseäni, on sitä tullut mietittyäkin. Mitä lisäarvoa tai -uskottavuutta tietokannan/taulukon avaus tuo kvantitatiiviselle analyysille? Todellisten virheiden tai kyseenalaisten tulkintojen tunnistaminen vaatisi lähdeaineiston uuden läpikäynnin. 

4) Kirjanmerkkien siivouksessa löysin viime syksynä yhdessä FB-ryhmässä jaetun tiedon, että loput digitoiduista raastuvanoikeuksien ja tuomiokuntien 100 vuotta vanhemmista perukirjoista, jotka Kansallisarkiston vuoden 2018 tiedotteessa luvattiin julkaista "siten, että ne ovat nähtävissä uuden Astia-verkkopalvelun tultua käyttöön vuoden 2020 alkupuolella" jäivät saamatta yhteistyökumppanilta eli FamilySearchilta. Toisaalta odotamme edelleen myös "uutta Astiaa".

Joskus se Astia tulee. Eli, jos joku sattuisi olemaan niin typerä, että tallessa on suoria Digitaaliarkiston linkkejä, joiden kuvailutieto on tasoa "TAIPALE!!!! Digitaaliarkisto" (tietenkin täysin fiktiivinen esimerkki), niin jotain kannattaisi asian hyväksi tehdä. Ennen kuin on liian myöhäistä.

5) Aineistoja tulee ja menee. Suomen sukututkimusseuran Hiskistä onnistuttiin jokin aika sitten hävittämään paljon käytetyt ja erittäin hyödylliset "Lisätietoa seurakunnasta" -sivut, joita ei ole (tätä kirjoittaessani) vielä saatu takaisin. Kyseessä on staattinen html-sisältö, joten JOS (SukuForumin vuosia sitten hukattuja viestejä edelleen kaivaten) varmuuskopiointi on ollut kunnossa palautuksen viipymistä on vaikea ymmärtää. Tosin käynnissä on jonkun palvelimen vaihdos toiseen asiaan vastatun mukaan.