keskiviikko 1. helmikuuta 2023

"Maximin" talon rakennuttajan perhe

 

HKM, CC BY 4.0
Twitterin kulta-aikaan Pekka Sauri totesi botin jakamaan kuvaan Kluuvikadulta: "Kluuvikatu 1. Vanha Maxim oli rakennettu asuintaloksi vuonna 1845 ja muutettu elokuvateatteriksi 1909. Talo purettiin 1972, ja tilalle nousi uusi kahden salin Maxim. " Koska en ole kunnolla lukenut Helsingin puretut talot -opusta tieto 1800-luvun kivitalon kohtalosta tuli ikävänä yllätyksenä.

Surkuttelusta heräsi mielenkiinto talon rakennuttajaan eli kaivoin esiin (jälleen kerran) Helsingin kaupunginarkiston digitoiman kiinteistökortiston. Korttelin 33 tontin 3 kortin tietojen mukaan porvari Israel Borgström osti 4550 aarin tontin kaupungilta vuonna 1831. Siihen kuului myöhemmän Maximin siivun lisäksi myös alue Pohjois-Esplanadille asti. Berndt Aminoffin kokoelman Henkilöhistorialliseen kortistoon Boströmin kohdalle kerätyt tiedot palauttivat mieleen, että iso tonttialue oli vähän aikaisemmin vielä ollut Kluuvinlahtea ja oli edelleen varsin vetinen. Aminoffin keräämien tietojen perusteella tontilla oli (ainakin parin vuosikymmenen kuluttua) runsaasti erilaisia puurakennuksia.

Maistraatin pöytäkirjojen henkilöhakemiston mukaan Israel Boström haki syksyllä 1839 porvarisoikeutta elintarvikekauppiaana. Samainen hakemisto kertoi rakennushankkeesta viitteellä "1845 1/11 §4 p. 1368", mutta kyseisessä pöytäkirjan kohdassa ei ole puhetta talon koosta tai materiaalista. Kun valokuvan kivitaloa vertaa vuonna 1847 valmistuneeseen Litoniuksen taloon, valmistumista vuonna 1845 ei ole syytä epäillä, vaikka varsinaista lähdettä ei löytynytkään.

Israel Boströmin allekirjoitus
anoppinsa perukirjassa (HKA 806)

Israel Boström oli syntynyt Kirkkonummella 25.4.1798. Hän oli 13.7.1828 mennyt naimisiin Anna Lovisa Nybergin kanssa. Tämän Lovisa-äiti oli kuollut vain kuukausi aiemmin (7.6.1828) ja Anna Lovisa oli perijätär, jonka arvokkainta omaisuutta oli yksi kultasormus ja kaksi lehmää. Anna Lovisa oli syntynyt vuonna 1806 Helsingin pitäjän puolella. Isänsä Gustaf Nyberg oli puutarharenki, joka ilmeisesti kuoli Helsingissä 10.7.1822. (Hki I Aa:8, 321; HKA perukirja 806)

Israel ja Anna Lovisa veivät kasteelle lukuisia lapsia: Maria Lovisa s. 28.2.1830, Ulrika Olivia s. 27.10.1831, Anna Fredrika s. 8.11.1832, Johannes s. 27.6.1834, Emilia Lovisa s. 18.4.1836, Maria Charlotta s. 30.12.1838, Paulus s. 27.2.1841 (k. 18.4.1841), Gustafva Vilhelmina s. 17.6.1842 ja Gustaf Adolf s. 6.11.1844. Nuorimmat eivät oppineet tuntemaan isäänsä, sillä tämä kuoli 48-vuotiaana 30.4.1846. Jostain syystä perukirjaansa ei löydy.

Maistraatin pöytäkirjojen henkilöhakemiston perusteella Lovisa Boströmia syytettiin kauppaoikeuksien luvattomasta eteenpäin vuokrauksesta viitteellä "1847 25/11 §10 p. 1468". Sanomalehti-ilmoituksissa Lovisa Boström esiintyy useimmiten asuntojen/huoneiden vuokraajana (esim. Helsingfors Tidningar 9.9.1846 & 24.7.1847 & 19.7.1848). Vuosien 1853-54 paikkeilla hän ainakin piti itse kauppaa.

FAT 16.12.1853

Samoihin aikoihin Lovisa Boström myi tontin kultaseppämestari Carl Viktor Talénille. Tämän jälkeen hän asui muutamien lastensa kanssa 3. kaupunginosan tontilla 8, Kasarminkadulla Sammen korttelissa. Lapsista Maria Charlotta kuoli vuonna 1864 ja Gustaf Adolf vuonna 1866. Ainakin Emelie Lovisa ja Gustava Wilhelmina olivat äitinsä taloudessa vuonna 1869 ja heidän kanssaan Lovisa Boström muutti Annankadulle 5. kaupunginosaan Fasaanin kortteliin. (Hki RK II 1856-69, 187; RK III 1856-69, 111)

Lovisa Boström luopui porvarisoikeuksistaan viitteellä "1869 30/1 §8" eli vasta vuoden 1869 alussa. Hän kuoli 88-vuotiaana joulukuussa 1883 (Folkwännen 8.12.1883). Aviomiehensä ja aikuisten lastensa tapaan perukirjaansa ei löydy kaupunginarkiston hakemistosta.

tiistai 31. tammikuuta 2023

37. kuukausi jatko-opiskelijana

Linkitin edellisen raporttini Twitteriin saatteella "Väikkärinteon 36. kuukausi tuli raportoitua mollisävyisesti, mutta kyllä tämä tästä." Olin aivan oikeassa, usealla tavalla. 

Ensinnäkin sain blogitekstin ja Twitter-jaon johdosta avuntarjouksen historian proffalta, jota en ole koskaan tavannut. Minua auttoi jo eteenpäin se, että kirjoitin hänelle "tyhjältä pöydältä" kuvauksen siitä, minkä olen kokenut työssä ongelmalliseksi. Ensimmäistä kertaa tuntui siltä, että joku oli moisesta kiinnostunut. 

Ja kas, heti kun olin lähettänyt hänelle käsikirjoituksen menemään ja samassa innossa  tuttavalle, joka oli joulukuussa valitusmonologin kuunneltuaan (jälleen kerran) tarjoutunut auttamaan, niin puuttuvien osien työstö alkoi sujua. Ajatus- ja kirjoitusprosessia en (taaskaan) dokumentoinut kunnolla, joten se hahmottuu hieman kaoottisena ahaa-elämysten sarjana. 
  • Aloitukseen olin hetken melkein tyytyväinen, mutta FB:ssä vinkattu Larry McEnerneyn luento sai huomaamaan, että ajattelu oli jäänyt puolitiehen... itse asiassa tarvittiin versio siitä väite-esityksestä, johon joulukuussa lukemani The Princeton Guide to Historical Research (osa 1, osa 2, osa 3, osa 4 ja osa 5) kehotti. (Olisinko pystynyt muotoilemaan saman sisällön helmikuussa 2020, kun seminaarisession ylimääräinen vastaväittäjä tenttasi väitettäni? En, mutta samat elementit ovat olleet koko ajan mukana.)
  • Metodia kuvatessani huomasin, kuinka paljon aikaa ja vaivaa olin käyttänyt vaiheeseen, joka osoittautui tuloksiltaan merkityksettömäksi. Oliko siis tarpeen esitellä kyseisiä tuloksia kahdessa alaluvussa, jotka eivät missään vaiheessa olleet oikeasti istuneet dispositioon (tahtoo sanoa esityksen rakenteeseen)? Voisiko olennaisen tiedon rajata ja tiivistää kuitenkin toisaalle? Muistelematta, sitä, millä tuskalla kyseiset alaluvut tuli aikanaan muodostettua...
  • Metodiosuudesta oli käytettävissä ohjaajien kommentit kesän 2021 lopulta. Hieman kryptinen huomautus digitaalisen humanismin menetelmien mainitsemisesta, vaikka näitä en työssäni käytä, johdatti lukemaan toiseen kertaan tuoreen Kulttuurihistorian tutkimus (2022) opuksen sanomalehtiartikkelin. Ehkä siitä lainattu modernimpi sanasto tekee kuvauksestani akateemisesti uskottavamman?
  • Käsittelylukuihin tarvitaankin otsikoidut yhteenvedot... hei, voin käyttää otsikkoihin innovatiivista sanastoa, jota kokosin loppuyhteenvedon rungoksi... Ja kun päällimmäiset johtopäätökset tulevat noihin, voin "säästää" pisimmälle kurottavat johtopäätökset loppuun.
  • Saatuani kolmannelta esilukijalta kommentit alkusivuihin tajusin, että viiden sivun jakso pitää vääntää ja kääntää ihan toiseen asentoon. Johan siihen ehdinkin olla tyytyväinen pari viikkoa. 
Touhussani syntyi into tehdä nopeasti valmiiksi siisti versio, jonka voisi lähettää ohjaajille. Onneksi kuun alun käsisversion luettavakseen ottaneet olivat kiireisiä eli oli pakko odottaa. Ja lukea ja kirjoittaa ja lukea ja kirjoittaa. Yrittäen ylläpitää optimistista illuusiota siitä, että loppu häämöttää, vaikka oikeasti tietää, että ei. Kuitenkin uskaltaen roudata hyödyttömimpiä kirjoja takaisin kirjastoon niin, että kämpässä oli alle 200 kirjastokirjaa ekaa kertaa kolmeen vuoteen.

Edellä linkattua McEnerneyn luentoa suosittelen muuten lämpimästi valaisemaan sitä, mistä akateemisessa kirjoittamisessa on kyse. Eli yhteisön suosioon pyrkimisestä. Suurin osa teemoista oli (jo) (sentään) tuttuja, mutta McEnerney kärjisti niin, ettei jäänyt epäselvyyden varaa. Näkemyksensä tehokkaasta aloituksesta rimmasi jännästi amerikkalaisen oppaan ohella syksyn SLS-tilaisuuden ruotsalaiskonsultin esitykseen, vaikka tämä (muistaakseni) korosti puhuvansa vain populaarista tiedeviestinnästä. 

Loppukuusta olo oli taas melko stressaantunut ja eilinen käsiksen lähettäminen "kokonaisena" ohjaajille vaati pientä väkivaltaa ja reipasta luisua laatuvaatimuksista. Olin silti hetken vapautuneen iloinen. Kunnes kohtasin kaupungilla tuttavani, joka aloitti artikkeliväikkärin teon puolitoista vuotta minun jälkeeni. Ja hän kertoi, että kolmaskin artikkelinsa oli jo prosessissa. Kyllä kannattaa hakeutua itseään fiksumpien seuraan niin, voi tuntea olonsa jatkuvasti luuseriksi...

Linkitysosuus. Bernadottelandiassa Gustav Holmberg vinkkasi historiantutkija My Hellsingin blogitekstin väitöskirjoista, jossa mielenkiintoisinta oli kv-perspektiivi, josta on ollut FB:n Akateemisessa ompeluseurassa ihmettelyä. Varsinkin tässä kuussa, kun jostain oli lähtenyt liikkeelle ajatus väitöskirjan teon lyhentäminen kolmeen vuoteen Suomessakin.
En fransk avhandling i historia bör vara ett slags empiriskt inventarium med så många facetter som möjligt av ett ämne. Minimum är 500 sidor, men ju fler desto bättre. Gärna två volymer och en volym med tillhörande appendix. Avhandlingen är på det sättet en katalog att återkomma till senare i karriären för att bygga föredrag, kapitel och artiklar utifrån. I Storbritannien och i Danmark bör avhandlingen däremot helst bör skrivas färdigt på tre år. Den liknar en längre uppsats.

Samaan teemaan brittiläinen näkökulma Espanjaan:

...the usual word limit for a UK doctoral thesis is 100,000 words and with a bibliography that usually comes out at around 250 pages of double-spaced 12-point A4. I admit, mine was 308 including an appendix. But Xavi’s is 723, and that’s just the volume which now sits weightily on my bookshelves. I say ‘just’ because there was also an electronic component, a CD-R including a further 67 pages of PDF, which go to explain the 6002-fiche database of monastic sites he had compiled to source the actual thesis. 
 
Hellsingin kirjallisuuslistassa on Åsa Burmanin kirja Bli klar i tid - och må bra på vägen: handbok för doktorander (2017), josta en ollut aiemmin tietoinen. Suomessahan julkaistaan nyt kesän edellä Annemaria Karjalaisen, Tiina Mäkelän ja Tuulikki Ukkonen-Mikkolan kirja Miten tulla tohtoriksi : akateemista aherrusta ja arjen valintoja. Helpoiten saa käsiinsä Holmbergin mainitseman Howard S.Beckerin kirjan Writing for Social Scientists: How to Start and Finish Your Thesis, Book, or Article, sillä se löytyy Internet Archiven lainattavista kirjoista, jotka vaativat vain rekisteröitymisen. Olen väikkärin alusta alkaen lukenut Beckerin kirjaa Tricks of the Trade, mutta tuohon toiseen klassikkoon tutustuminen on jäänyt. Oli niin hyvä, että ostin Kindle-version alta aikayksikön.

maanantai 30. tammikuuta 2023

Liikenneonnettomuus matkalla Porvoosta Helsinkiin

 Inrikes Tidningarissa 17.8.1775 oli lyhyt Helsingistä lähetetty uutinen 

Keisarillinen salaneuvos, todellinen kamariherra ja Pyhän Annan ritarikunnan ritari y.m. kreivi Andrei Petrovitsch Schuwalow oli matkannut heinä-elokuun vaihteessa Tukholmaan käyttäen maantietä. Porvoosta hän oli saanut kyytimiehekseen talollisen pojan Johan Anderssonin. Tämä putosi matkalla (hevosen selästä?) ja loukkaantui pahoin. Uutinen ei kerro sitä oliko kreivillä osuutta asiaan tai oliko hän enää edes paikalla. Varsinainen asia oli kreivin pojalle tai isälleen lahjoittamat 600 kuparitaaleria.

Isänkin nimi mainitaan: Anders Eriksson Porvoon Hevonselän kylästä. Kiitos kylän maininnan on selvää, että kyytimies tai -poika oli Pornaisista eikä Porvoosta. Hiski-haku ei tuota yhtään sopivaa kastetta, mutta rippikirjan 1760-73 selailu tärppää jo toisella aukeamalla. Skräddarsin talossa on vuonna 1775/1776 kuollut isäntä Anders Ericsson. Hautauslistan mukaan Anders kuoli 70-vuotiaana 19.9.1775 eli hyvin pian poikansa onnettomuuden jälkeen. Talouden nimilistan alareunassa on vuonna 1760 syntynyt "poika Johan Andersson." 

Myös vuonna 1783 aloitetussa rippirkirjassa on saman vuosikerran "poika Johan Andersson", vaikka kumpaakaan vanhemmistaan ei ole yläpuolellaan. Uusi isäntä Eric Andersson (s. 1748 k. 1793) on patronyyminsa perusteella veljensä. Mutta puuttuvien historiakirjojen merkintöjen ja harvakseltaan täytettyjen rippikirjojen varasssa perherakenteeseen jää tulkinnanvaraa.

Wikimedia
Hyväntahtoisen kreivin sukunimi soittaa Suomen historian harrastajan päässä tietenkin kelloja. Venäjänkielisessä Wikipediassa on joka sukupolvi selvitetty ja Suomen läpi vuonna 1775 matkanneesta kreivistä on lähes samanaikainen muotokuva. Konekäännöksen mukaan asiat Ruotsissa eivät sujuneet toivotulla taivalla ja kotiin palattuaan salaneuvos ei enää ollut Katariina suuren suosiossa, joten hän lähti muutamaksi vuodeksi Keski-Eurooppaan.

sunnuntai 29. tammikuuta 2023

Sunnuntain suomalainen Tukholmassa

 

Tukholman suomalaisessa seurakunnassa ottivat 11.2.1775 kuulutukset kauppalaivaston merimies Hinrik Widell ja Christina Rindelia/Rundelia. Molemmat olivat Halikossa syntyneitä, Henrik 30 vuotta aikaisemmin ja Christina 25 vuotta aiemmin. Naittajina olivat mukana eli puumerkkinsä kanssa kaksi augmenttitalonpoikaa Halikosta: Johan Johansson ja Aaron Aaronsson. Pariskunnalle oli Tukholmassa syntynyt jo 4.11.1774 poika nimeltä Johan Henric, joka oli kastettu suomalaisessa seurakunnassa.



Tämä lyhyt esittely on osa sarjaa, jonka henkilöt on poimittu Tukholman suomalaisen seurakunnan kuulutuksista vuosilta 1774-1777. Alkuunkaan kaikkia mahdollisia lähteitä henkilöiden elämän selvittämiseksi ei ole käytetty. 

lauantai 28. tammikuuta 2023

1600-luvun lopun Helsingin lähisanomalehti

Avoimen(kin) yliopiston kurssi Arkistolöytöjä ja Helsingin historiaa - miten tulkinnat muuttuvat jatkui torstaina Sofia Gustafssonin luennolla Helsingistä 1500- ja 1600-luvuilla. Varhaisten perukirjojen maininnat vainajan pantatuista esineistä olivat suurin yllätys, mutta ei suuri aukko tiedoissani, sillä lounaalla Sofia totesi niiden olevan melko harvinainen ja ajallisesti rajattu ilmiö.

Sofia ei antanut kotiläksyä, mutta monet mainintansa Tallinnasta toivat mieleen, että löysin pari viikkoa sitten sattumalta ja "vihdoin" artikkelin Tallinnassa sen Ruotsin ajalla ilmestyneistä sanomalehdistä. Tietohakuni aiheesta ovat ilmeisesti taas olleet "inan" puutteelliset, sillä artikkelin kirjoittajan (Kaarel Vanamölder) nimellä googlaus kertoi vuonna 2012 valmistuneen artikkeliväitöskirjansa aiheeksi "Kommunikatsiooniväli Rootsi Läänemere-provintsides 17. sajandi lõpul – Revalsche Post-Zeitung varauusaegse informatsioonikandjana". No, minähän en tutki 1600-lukua... mutta A. R. Cederberg -fanina olisi kyllä pitänyt tuntea julkaisu Die Erstlinge der estländischen Zeitungsliteratur (1922).

Tallinnalaisen Reval(i)sche Post-Zeitungin numeroita on säilynyt vuosilta 1689-1710, mutta sarja ei ole täydellinen. Oletettavasti lehteä ilmestyi noin 2200 numeroa, mutta säilyneitä tunnetaan vain 144. Lehden vironkielinen Wikipedia-sivu on varsin aneeminen, mikä kuvastanee sitä, että suurin kiinnostus kohdistuu vironkielisen lehdistön historiaan. Baltian "ruotsalaisuus" 1600-luvulla on puolestaan niin kevyt silaus, että ruotsalaisessa lehdistöhistoriassa Tallinnassa ja Riiassa (Rigischen Novellen / Rigische Montags Ordinari Post-Zeitung 1681-1710) julkaistut sanomalehden voidaan ohittaa yhdellä kappaleella. 

Ruotsalainen Claes-Göran Holmberg vetää kotiinpäin väittäen varmaksi, että tallinnalaisen lehden toimitti paikallinen postimestari korostaen tämän yhteydenpitoa ylipostimestariin Tukholmassa ja esittäen lähes todennäköisenä, että Tallinnassa yksinkertaisesti kopsattiin Posttidningaria. Vanamölderin ote on kriittisempi ja hänen mielestään hypoteesille postimestarin yhteydestä lehden toimittamiseen ei ole varsinaisia todisteita, vaikka se on historiankirjoituksessa muuttunut tosiasiaksi ("Oletus teisenes hilisemas historiograafias taas faktilaadseks tõdemuseks"). 

Vanamölder ei ole tuijottanut vaan kotipesäänsä vaan tarkoituksenaan oli tarkastella Reval(i)sche Post-Zeitungia oman aikansa mediamaisemassa. Näin ollen hän oli avannut myös riikalaiset lehdet ja tullut siihen tulokseen, että Tallinnassa kopsattiin melko uskollisesti niitä, eikä suinkaan Tukholman lehteä. Hän ampuu myös alas hypoteesin, että Oridinari Freytags Post-Zeitung olisi ilmestynyt vuodesta 1675 alkaen Tallinnassa, kuten esimerksi lehden digitoinut Bremenin kaupungin ja yliopiston kirjasto väittää

Ainakaan virolaisessa Digarissa ei ole digitoituna Reval(i)sche Post-Zeitungia, joten en pääse muodostamaan omaa näkemyksestä lehdestä, jonka numeroita joku sanomalehdistä ja/tai ulkomaanuutisista innostunut 1600-luvun lopun helsinkiläinen on voinut tavata. Kuvanäyte sentään löytyi.

perjantai 27. tammikuuta 2023

Se on jo vanha keino ihmisiä pettää parannusaineilla...

Se on jo vanha keino ihmisiä pettää parannusaineilla, jotka sanotaan voivan poistaa kaikki taudit. Monjat seppä Ruotsissa oli äsken ajellut monia pitäjää halki myöden rautasormuksia, jotka hän sanoi parantavan kaikki taudit. Sokiat tulisivat näkeviksi, kuurot saisivat kuulonsa, rammat kaikki jäseniensä voiman. Ja lisäksi, kun sellainen sormuksen kerran pani sormeensa, se muuttuisi toisena päivänä hopiaksi ja kolmantena kullaksi. Jos isä ja äiti pani sormeensa sellaisen sormuksen, niin heidän lapsilla sillä häviäisi kaikki taudit ja kivut, jonka tähden se ei ollut mikään hinta kun sellaisen sormuksen sai yhdellä riksillä ja neljällä killingillä (noin 50 kopekkaa). Hän sanoi yhden tohtorin lähettäneen hänen myömään näitä sormuksia ja oli kirjoittavinaan jokaisen ostajan nimen muistiin. Sillä, sanoi hän se tohtori tulee kuuluisaksi ympäri maailman — Että kaikki oli pelosta on arvattava. Mutta moni ihminen pettyi ennenkuin petos tuli ilmi ja petturi saatiin kiini. Mutta hän on laskettu jälle irti, kun hänellä löytyi täydelliset passit. Hän voipi siis ilmestyä jällle samalla petoksella. (Aamurusko 15.1.1859)
Kyseenalaisia auttajia liikkeellä myös teksteissä Vale-loihtijoita sekä Optikko Benedetto ja ihmebalsami. Mehiläisessä 9/1839 julkaistu Liperin Olavi Karjeliiniltä kuullun tarinan tosiperäisyys on kyseenalaistettavissa, mutta sopii teemaan:

Pään parannuskeino. Muuan tohtori ajellessaan läänissään tuli muutamaan kestikievariin. Päästyänsä taloon tulee mies tohtorin puheille ja sanoo: "voi, herra tohtori! kuin minun päätäni pakottaa; mitään sillen osais tehä?" Tohtori meni aivan lähelle miestä ja kahtoi tarkasti silmiin, mutta tunsi samalla, että viinan löyhkä tuli ulos miehen suusta. Sano siinä samassa miehelle: "mäne nyt talon emännän luoksi ja pyyä pari puhasta maitopyttyä ja tuo ne täynnä kylmää vettä tänne kammariin." Mies oli valmis täyttämään käskyn ja kanto yhen hyväkokosen pytyn täynnä vettä kammariin ja sano: "eiköhän tämä jo piisaisi?" "Noh ehkä se piisaa, sano tohtori, lähetäänpäs nyt ulos." 
 
Mies läksi eellä, tohtori perästä ja pysäytti miehen rappuin viereen seisomaan ja aukasi hänen vaatteensa kauluksen hyvin avonaiseksi, otti vesipytyn ja alko kaataa sitä miehen pään päälle, mutta hyvin hiljaan, että se pitemmältä piisaisi. Mies parka seisoo siinä, eikä tohi mitään virkkaa, vaan lavat lotisivat, kuin täyty talvipakkasella niin kauan aikaa siinä seisoa. Viimmein mäni kengänvarretkin vettä täyteen, että se yli nousi takasin. Kuin tämä oli tehty, sano tohtori: "mäne nyt makaamaan ja makaa niin kauan, kuin minä tulen ylös ajamaan." Mies täytti kaikki, mitä käsketty oli. Tohtori oli aikansa talossa ja mäni matkoinsa, jätti miehen makaamaan siihen. Totta tuo lienee jo havannut. 

Samaan uskottavalta vaikuttavaan sarjaan voi laskea tämän:

Eräässä vesilaitoksessa tuli nykyään muuan talonpoika tohtorin luo, tuoden muassansa pullon vettä, jonka sanoi olevan lähetetyn hänelle hänen omalta maatilaltansa, ja jota pyysi tohtorin kemiallisesti tutkimaan, arvellen veden sisältävän terveyttä tuottavia aineita. Tohtori, jolla oli kiirut, käski talonpojan jättää hänelle pullon ja seuraavana päivänä käydä kuulemassa, miten tutkimus oli päättynyt. Seuraavana päivänä tulikin talonpoika, kuten tohtori oli käskenyt, takaisin ja sai nyt nauravalta lääkäriltä kuulla, että vesi pullossa oli aivan tavallista juomavettä, jossa ei minkäänlaista erittäin terveyttä tuottavaa ainetta ollut. "Sitäpä minäkin arvelin" — lausui talonpoika, "minä kun olen sitä juonut täällä teidän vesilaitoksessanne jo neljä viikkoa. Vesi on näetten otettu teidän omasta lähteestä, jonka erinomaista lääkevoimaa te niin suuresti olette kiittäneet". Mitä tohtori sanoi, kun tämän kuuli, sitä ei kerro juttu. (US 6.9.1876)  

P. S. Asiallista tekstiä teteeman tiimoilta on tuoreessa kirjassa Terveyshistoria. Näkökulmia ja lähestymistapoja keskiajalta nykypäivään, joka on verkossa vapaasti luettavissa. 

torstai 26. tammikuuta 2023

"Joutui luopumaan kartanostaan"

Jokioisten kartanon Wikipedia-sivulla kerrotaan menestystarinan omaisesti

Kartanon suuruuden aika alkoi 1752 kun kapteeni Reinhold Johan Jägerhorn osti kartanon, se käsitti tuolloin noin puolet silloisesta Jokioisten neljänneskunnasta, jota myöhemmin ruvettiin kartanon mukaan kutsumaan Jokilääniksi. Jägerhorn kasvatti maaomistuksiaan niin, että kartano lopuksi kattoi lähes koko Jokioisten neljänneskunnan, noin 32 000 hehtaaria. Jokioisten 1750-luvun alussa rakennettu hienoteräinen saha oli Hämeessä lajiaan ensimmäisiä. Jägerhorn joutui kuitenkin luopumaan kartanostaan vuonna 1773.

Jägerhornin Wikipedia-sivulla  myös Ruotsinpyhtään (oik.Tammelan Haudankorvan?) Viksbergin omistus päättyy vuonna 1773, mutta missään ei näy selitystä sille, miksi tiloista piti "luopua".

Todennäköinen syy hahmottuu ajan sanomalehdistä. Posttidningar kertoi 29.1.1767, että Jägerhorn oli tarjonnut suurimman summan eli voittanut tarjoushuutokaupan raha-arvonnan järjestämisestä Trollhättanin sulun rakentamisen hyväksi. Mies siis kaipasi lisätulon lähdettä. Yritys ei kuitenkaan ollut kovin onnistunut, sillä 8.2.1768 Posttidningar mainitsee Jägerhornia vastaan nostetun oikeusjutun ja 1.12.1768 kertoo Jägerhornin luopuneen raha-arvonnan hoitamisesta.

Kiistaton todiste Jägerhornin rahanpuutteesta on Posttidningarin ilmoitus 22.12.1768 valtionpankin panttihuutokaupasta 15.3.1769. Kaupan oli Jokioisten rälssisäteri, 20-teräinen sahamylly, viljamylly ja kymmeniä alustalaistiloja, joiden listaus venytti tekstin varsin pitkäksi. Omaisuuden arvoksi arvioitiin 879213 taalaria ja 12 äyriä. Ilmoitus toistettiin ainakin 26.1.1769 ja 20.2.1769, mutta joko Jägerhorn sai maksujaan hoidettua tai ostajaa ei löytynyt.

Lyhyempi ilmoitus Posttidningarissa 31.7.1769 paljastaa, että Jägerhorn oli saanut kauppaneuvos Jacob af Forsellesilta 46000 taalarin lainan, jonka pantteina olivat Pyhtään Tesjoen rusthollit Storby ja Qvarnby. Forsellesin kuolinpesän selvityksen yhteydessä rusthollien arvo piti määritellä ja ilmoitus liittyi toimenpiteesen.

Jägerhornin maksut valtionpankkiin eivät kulkeneet vaaditulla tavalla, sillä Posttidningarissa 10.9.1770 ilmoitettiin 14.11.1770 järjestettävästä panttihuutokaupasta, jossa omaisuuslista arvoineen oli sama kuin edellisellä kerralla. Ilmoitus toistettiin ainakin 5.11.1770 ja 12.11.1770. Edelleen tilojen omistus jäi Jägerhornille.

Samanlainen panttihuutokauppa todennäköisesti järjestettiin 27.3.1771, sillä siitä ilmoitettiin vielä kaksi päivää aiemmin. Vähintään neljättä kertaa pankki kauppasi samoja pantteja 30.5.1772, mistä ilmoitettiin ainakin 16.4.1772 ja 21.5.1772. Ne olivat jälleen kaupan 3.2.1773, mikä selviää ilmoituksista 16.11.1772, 4.1.1773 ja 28.1.1773. Mahdollisesti viimeisestä huutokaupasta, joka piti järjestää 14.4.1773, ilmoitettiin 15.3.1773. 

Panttihuutokauppailmoituksissa ei mainita Jägerhornin nimeä, mutta eiköhän ainakin aatelisille lehden lukijoille ehtinyt viidessä vuodessa tulla selväksi kuka oli talousvaikeuksissa. Lehteä taisivat lukea myös kaikki potentiaaliset rahoittajat. 

Wikipedia-sivu jättää Jokioisten omistukseen aukon vuoden 1773 jälkeen. Georg Haggrén kirjoittaa Ernst Gustaf von Willebrandista (1751-1809) Kansallisbiografiassa, että "Viimeistään 1770-luvun puolivälissä von Willebrand asui vakituisesti Tammelassa ja hoiti setänsä omistaman Jokioisten kartanon asioita. Samalla hän luultavasti suoritti kartanon puolesta ratsupalvelusta. Von Willebrand osti Tammelan Haudankorvan Viksbergin 1780-luvun alussa ja Jokioisten suuren kartanon 1791."

Vastaaviin epäselvyyksiin ja epäjohdonmukaisuuksiin olen törmännyt aiemminkin kartanoiden kohdalla, vaikka niiden voisi luulla olevan parhaiten selvitettyjä. Reinhold Johan Jägerhorn kuoli vuonna 1790 eli perukirjansa kertoisi omistustilanteen tuolloin. Mutta asiakirja taisi kärähtää 1827 Turun palossa.