Gröna Villan lähteissä ja muistoissa

Kun referoin Töölönlahden ympärikävelyn vuodelta 1854, tekstissä esiintynyt Gröna villan ei ollut uusi asia. Nimi ja paikka esiintyy monessa Helsinki-tekstissä, mutta usein muistona ja kierrätettyinä muistoina, joten kaipasin lisää aikalaislähteitä ja tartuin digitoituihin teksteihin ja asiakirjoihin.

Fredrik Berndtsonin opaskirja Notiser om Helsingfors för resande isynnerhet bad- och brunnsgäster (1845) suosittelee kävelyretkeä Töölönlahden toisen rannan villin ja hoitamattoman luonnon pariin, sillä Gröna villanin ympäristöön tutustumista ei tarvitsisi katua. Mistään palveluista ei ole kuitenkaan puhetta.

Huvilan haltijana oli tuolloin vanha tuttu C. G. Langeen, mutta elokuussa 1845 hän kauppasi sanomalehti-ilmoituksella eteenpäin "den såkallade gröna Villan" vuokraoikeutta sekä sen asuinrakennusta ja puutarhaa "inwid Glowiken". (HT 16.8.1845) Langeenin alivuokralaisena ja mahdollisena myöhempänä päävuokralaisena oli Gustava Wahlström, joka ilmoitteli maaliskuusta 1845 syyskuuhun 1848 tarjoavansa Gröna villanissa koko päivän (alla tider på dagen) riisiryynimakkaraa (HT 1.4.1845, HT 1.10.1845, HT 25.9.1847, HT 16.9.1848, 14.10.1848). Henkikirjoissa Wahlström oli Langeenin kanssa merkitty Kluuvinlahteen (Gloviken) vuosina 1846-1848 (KA U38:678, KA U40:845, KA U40:803). Seuraavissa henkikirjoissa hän oli yksinään Gröna Villanin talouden pää (KA U41:796 (1849), KA U42:753 (1850)). 

Tammikuun lopulla 1850 Gustava Wahlström ilmoitti muuttavansa ravintolatoimintansa keskustaan (HT 30.1.1850). Elokuussa paikallislehti kirjoitti:

"Gröna Villan." Tuo kaunis koivua kasvava niemi, joka pistää Töölönlahteen Kaisaniemeä vastapäätä, mutta jota siellä nykyisin pidettävä likainen kapakka häpäisee, tulee ensi vuonna uudelleen vuokrattavaksi 25 vuodeksi. Kiinnitämme asiaan huomiota hyvissä ajoin, jotta yksi kaupungin kauneimmista ympäristöistä päätyisi arvokkaampiin käsiin kuin niihin, jotka ovat jo usean vuoden ajan tehneet tästä kauniista paikasta inhottavuuksien pesäpaikan. (HT 3.8.1850)

Vuokrakauden loppuun liittynee se, että seuraavana kesänä kaupunkiin muutaman vuoden poissaolon jälkeen Helsinkiin tullut Alexander Cronhjelm huomasi, että tuntemansa Gröna Villan oli purettu suunnitellun Eläintarhan alta, mutta että uusi Gröna villa oli rakennettu vastapäätä Langeenin kylpylaitosta (Hbl 5.7.1927). Eläintarhan hanketta esittelevässä artikkelissa mainitaan naapurissa "osaksi metsää kasvava, osaksi viljelty maa-alue, joka tähän asti on kuulunut surullisenkuuluisan Gröna Villan -huvilan alaisuuteen, mutta joka vastedes siitä erotettuna tullaan luovuttamaan uutta vuokrasopimusta vastaan" (HT 5.4.1851). Kun vuoden lopulla kaupattiin Eläintarhan osakkeita, kerrottiin, että promenaadialueeseen oli lisätty Linnunlaulun huvila, joka oli aiemmin kuulunut n. s. Gröna Villanin maihin (HT 3.12.1851).

Järjestelyjen jälkeen toukokuussa 1852 kaupunki tarjosi vuodeksi vuokralle aiemman Gröna Villanin alueesta rajatun huvilatontin 40 Grönudd. Vuokralainen ei saanut haltuunsa mailla olevia rakennuksia, mutta niiden nimettömäksi jäänyt omistaja ei puolestaan saanut rakennuksia käyttää ilman vuokraajan lupaa (FAT 17.5.1852) Töölön puistopuulaaki toivoi edelleen saavansa käyttöönsä Gröna Villanin maat (HT 26.6.1852). 

Epävarmuuksien takia kaupunki solmi seuraavankin vuokrasopimuksen vain vuodeksi (HT 5.3.1853). Tämän vuokrahuutokaupan voitti C. G. Langeen, jota edusti kylpylänsä vuokraaja Alexander Wikström (Mpk 22.3.1853 §4). Sanomalehdistä ei löytynyt seuraavan vuoden vuokrahuutokaupan ilmoitusta, mutta rakennusten haltija vuokrasi niitä kalustettuna toukokuussa 1854 (HT 20.5.1854). Töölönlahden kiertäjä oli siis oikeassa todetessaan, että huvila oli vuokrattuna jonkun perheen kesäaunnoksi.

Kuvakaappaus sivustolta Helsinki ennen.

Helmikuussa 1858 rautatietyöt Gröna villanin seudulla houkuttelivat monia tarkkailijoita (HT 13.2.1858). Ainakin huvilan kellari oli rautatienrakentajien käytössä, sillä sieltä varastettiin ruutia (FAT 8.3.1859). Nykyistä kapeampi kuilu kalliossa oli valmis alkuvuodesta 1860 (Papperslyktan 19.03.1860). Ratapihan paikasta käytiin vielä keskustelua ja ehdolla oli Töölönlahden pohjoispuolen Myhrin niitty (FAT 25.6.1860). Tämä ei toteutunut ja Töölönpuiston suunnittelua jatkettiin. Tässä yhteydessä mainitaan ratakuilun ylittävä kävelysilta Gröna Villanin kohdalla. (HT 24.2.1863) Ehkä sitä hyödynsi paikalla nähty ilves? (Hbl 1.2.1865)

Rannan virkistyskäyttöön viittaa hanke höyrysluupista, joka olisi kiertänyt Töölönlahtea ja pysähtynyt muun muassa Gröna villanissa (Hbl 6.5.1865). Muutama vuosi myöhemmin taitelijakillan vuosikokouksessa esitettiin karttoja rantaa kiertävästä kävelytiestä ja uusista huviloista (HD 10.2.1868).

Vuoden 1870 lopulla kaupunki tarjosi Grönuddia vuokralle neljäksi vuodeksi ja sen pohjoispuolella olevaa Fogelsångia eli Linnunlaulua joko neljäksi tai 30 vuodeksi. (Hbl 18.11.1870). Lyhyttä vuokra-aikaa perusteltiin suunnitelluilla huviloiden uudelleen järjestelyillä. Grönuddin vuokrasi rautatiehallitus ja Fogelsångin puutarhamestari Nordvik (Hbl 4.2.1871).

Eläintarhan alueen ympäristöhistoriallinen selvitys kutsuu vuosia 1877-1907 hajaannuksen kaudeksi. Rantaan jo vuonna 1865 suunniteltu tie huviloiden Bredvik, Ilola, Grönudd ja Fogelsång läpi sekä tien varteen kaavoitetut 14 uutta huvilatonttia saivat hyväksyvän päätöksen vuoden 1877 lopulla (Hbl 13.12.1877). Yhdistetyn alueen vuokrauksesta pidettiin huutokauppa huhtikuussa 1878 (Hbl 25.4.1878). Vuokraaja ilmoitti kesinä 1880 ja 1881, että alueella liikkuminen oli kokonaan tai osittain kiellettyä (Hbl 15.06.1880, 08.06.1881)

Kuvakaappaus sivustolta Helsinki ennen.

Hbl 2.3.1884

Grönuddin kohdalla olivat huvilatontit 6, 7 ja 13 ja alkuperäistä Gröna villania olivat ilmeisesti myös 12, 13 ja 14. Uusien huviloiden tieltä rautatiehallitus myi Grönuddin vanhoja rakennuksia huutokaupalla 4.3.1884. Tulevaa purkua surtiin muistellen vanhaa huvittelupaikkaa, vaikka kyse oli Cronhjelmin tiedonannon mukaan eri rakennuksista (Folkwännen 03.03.1884). 

Huutokaupan voittanut rautatien virkamies O. Blom omisti huvilan 14 (KA U111:937). Hän ei kiirehtinyt rakennusten purkamisen kanssa vaan rakensi uuden huvilansa niiden viereen (Folkwännen 11.03.1884, 03.06.1884, 30.06.1884). Tarkemmin sanottuna uusi komea kaksikerroksinen päärakennus oli kauempana rannasta kuin aiempi asuinrakennus (HKA. Helsingin maistraatti. Ik:17Rakennuslupapiirustukset, Eläintarhan Huvila-alue, Tontti 14) Vanhat rakennukset revittiin yhden tiedonantajan mukaan keväällä 1889 (Finland 06.05.1889). 

Y. Weilin, joka lapsuusvuosinaan 1885-88 asui Eläintarhan huvilassa 2 eli Kallion virastotalon kohdalla, oli vuoteen 1924 mennessä epäluotettava muistelija, sillä Gröna villan on siirtynyt pitkähkön pätkän.

Eläintarhanhuviloita ei siihen aikaan ollut kuin viisi sekä n.k. Linnunlaulu, joka oli rautatienkasööri Blomin oma ja on sitä vielä tänä päivänä. Se sijaitsee Töölönlahden rannalla aivan lähellä sitä kohtaa, missä rautatie nykyään sukeltautuu Linnunlaulun kallioiden väliin. Jo silloin se oli punaiseksi maalattu niinkuin vielä tänäänkin. Myöhemmin rakennutti Blom uuden päärakennuksen, joka on kaksikerroksinen, ja pieneen rakennukseen sijoitettiin jokin ylioppilaspensionaatti, jossa muistan asuneen m.m. asessori ja musikeri Emil Forströmin ylioppilasaikoinaan. [...] Meidän huvilaamme kuului paitsi päärakennusta ja tallia asuinhuoneineen vielä aivan lähellä eteläistä tietä n.s. Vihreä huvila, joka aikoinaan oli ollut Helsingin vanhin ulkoravintola. Topelius on Talviyön tarinoissa kertonut siitä. Se oli yksikerroksinen verrattain pitkä puutalo, jolla oli turvekatto.

Mutta ilmeisesti Weilin on oikeassa siinä, että Blom oli säilyttänyt Grönuddin vanhan asuinrakennuksen ja tiedonantaja vuonna 1889 oli sekoillut. Weilin ei myöskään ollut ainoa, joka oli liittänyt Blomin huvilaan nimen Linnunlaulu/Fogelsång, joka alunperin tarkoitti pohjoisemmassa olevaa aluetta.

"Alkuperäinen ”Linnunlaulu”, jonka viime vuosisadan alkupuolelta peräisin olevat kuparipiirrokset osoittavat ensimmäiseksi rakennukseksi näillä tienoilla, oli loistoaikoinaan vihreäksi maalattu ja kantoi sen johdosta myöskin nimeä ”gröna villan”, vihreä huvila. Nyt se on punaiseksi maalattu, ja näyttää perin mitättömältä ympäristöllä kohoavien komeampien kaksikerroksisten huviloiden varjossa. Nimensä ja maineensa se on menettänyt ja on enää palanen vanhaa ja häviävää Helsinkiä, joka jonakin kauniina päivänä saa väistyä lahonneena ja tarpeettomana uuden nousevan Helsingin tieltä." (Ilta-Sanomat 27.12.1933)

Kuvatekstin mukaan matala puurakennus oli "Toistasataa vuotta vanha huvila "Linnunlaulu", joka aikoinaan on ollut ylioppilaiden ravintola." Sama rakennus näkyy toiselta puolelta 1950-luvulle ajoitetussa Kaupunginmuseon valokuvasssa, joka on nimetty sekä "Näkymä Eläintarhan huvilalle 14, "Linnunlaulu"" että "Eläintarhan huvila 14:n tontilla sijainnut talo "Gröna Villan"". Rannan puolelta vuonna 1896 otettu Museoviraston kokoelmien kuva vastaa Eläintarhan huvilan 14 asemapiirrosta, Sen vaaleat rakennukset eivät ole huvila 14, joka jää kuvassa puiden joukkoon, vaan Hannu Hirvikosken kirjan Linnunlaulun tarina mukaan rautatieläisille rakennettuja taloja.

Mikään ei ole ikuista tai ikuisesti ilmaista

Kesän ikävä uutuus oli ensin Geni.com:in toistuvat vaatimukset ihmisyyden todistamisesta. Sitten avasin sivustolta profiilin, jonka About-osiosta näkyi vain pari riviä, ja "katso lisää" linkki tarjosi 14 päivän ilmaista jaksoa ennen jäsenyyttä. Tätä kirjoittaessani olen juuri törmännyt profiiliin, josta on maskattu tarkka syntymä- ja kuolinpäivä. 

Vielä on näkyvissä perherakenne, mutta totista tietoa kaipaavalle ilmaiskäyttäjälle sivusto on jo lähes käyttökelvoton. Sen suuri hyöty viime vuosina on ollut monien käyttäjien alkuperäislähteisiin tekemät linkitykset, jotka ovat nyt näkymättömissä. Samalla peittyy mahdollisuus arvioida profiilin tiedon laatua.

Joten ei enää apua laiskalle ja tekemäni linkitykset Geniin ovat menettäneet arvonsa. Voin vain olla kiitollinen siitä, etten koskaan ryhtynyt Genin päivittäjäksi. En tosin voi väittää, että olisin ollut niin fiksu, että perusteluni olisi ollut sivuston kaupallisuus tai mahdollinen häviäminen. Vaan laiskuus.

Hiljaa mielessäni harmittelen, ettei suomalaisten sukututkijoiden innostustus "ison puun" rakentamiseen kohdistunut WikiTree:hen, mutta kun en ole sitäkään päivittänyt, ei ole oikeutta valittaa. Eikä kyseisen sivuston lupauksiin ikuisesta ilmaisuudesta (tai olemassaolosta) voi luottaa sen enempää kuin muidenkaan.

... Mutta olisi pitänyt yksityisen surkuttelun sijaan valittaa FB:ssä. Yksi sukututkija näin teki ja sai kuulla, että ratkaisu ei ole rahan käyttö vaan rekisteröityminen. Tietojen piilottaminen on (liian myöhään?) tekoälyltä suojautumista. 

Ilmestynyt: Unacceptable quantity

Keskellä kesää ilmestyi ensimmäinen kansainvälinen julkaisuni eli luku "Unacceptable quantity: The reuse of Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo in Stockholms Posten, 1778–1785" kirjassa Histories of Content Reuse in the Periodical Press. Uudenlainen hyväksyntäleima otsassa ja itse opin sekä prosessista että sen vaiheissa kirjoittamastani tekstistä.

Usko ja uskonto museoissa

1) Joensuun Museo Elielin kolmas osa oli “Usko tai elä!” – Folkloristin kellari. Pienehkössä tilassa törmäytettiin modernin ajan yliluonnolliset kokemukset ja karjalainen suojelusnukke, jollaisen halusin itsekin tehdä, kuten kuvasta näkyy. 

Suojelusnuken tekeminen tuntui inan toisen kulttuurin tontille menolta, mutta myös luontevalta, sillä kansanuskon tavat ovat mielestäni inhimillisempiä kuin virallisen uskonnon rituaalit. 

2) Ehkä siksi olin aikanaan iloinen Kansallismuseon perusnäyttelystä, jossa kansanuskon esineistö tuotiin kristinuskon esineistön rinnalle. Minulle on vaikeampaa tavoittaa tunneta - tai uskoa - että ehtoolliskalkki tms. olisi ollut yksittäiselle seurakuntalaiselle merkityksellinen. Toki se on jäänne rituaalista, jota on toistettu satoja ja satoja vuosia. Eli myös kirkon vallasta.

3) Heräsin ajattelemaan tätä teemaa, kun luin liminkalaisen teologin Juan Castillon mielipidekirjoituksen Miksi uskonnosta ei kerrottu näyttelyssä muiden suomalaisten perinteiden joukossa? Hesarin verkkosivuilta 10.7.2026. Castillon ajatukset liittyivät vierailuun  Helsingin kaupunginmuseon Lasten kaupungissa 14-vuotiaan tyttärensä kanssa. 

Castillon silmin:

Näyttely esittelee suomalaista arkea eri aikakausina – kotia, koulua, leikkejä ja juhlia –, mutta uskonto on lähes näkymätön. Tämä tuntuu oudolta, sillä uskonto oli vuosisatojen ajan olennainen osa suomalaisten arkea. Sen vaikutus näkyi kodeissa, kouluissa, kirkkovuodessa, juhlissa ja yhteiskunnassa. Sen jäljet näkyvät edelleen esimerkiksi joulussa, pääsiäisessä, nimipäivissä ja monissa kansallisissa perinteissä.

Koska Lasten kaupunki avattiin samaan aikaan (nyt edesmenneen) informaatioköyhän päänäyttelyn kanssa, en ole koskaan jäänyt miettimään sen teemojen kattavuutta. Tehtyäni tarkistuskäynnin totesin muistikuvani oikeaksi eli lapsilla on mahdollisuus eläytyä "entisajan" satamaan, katuun, kauppaan, teatteriin, vaatetukseen ja kouluun. En ymmärrä, miten Castillo tulkitsi tämän "suomalaisen arjen" esittelyksi. Missä hän on oikeasti ollut?

Mutta pointtinsa oli siis, että lapsille suunnatussa museonäyttelyssä pitää olla mukana uskonto, sillä "Lasten ansaitsema historia ei ole yksinkertaistettu eikä ideologisesti siistitty. Se on mahdollisimman rehellinen kuva menneisyydestä – myös silloin, kun menneisyys on monimuotoisempi kuin nykyisyys haluaisi sen olevan." Castillolle tätä monimuotoisuutta on "luterilainen enemmistö, ortodoksinen perinne, juutalaiset yhteisöt, tataarimuslimit, saamelainen hengellinen perintö sekä myöhemmät herätysliikkeet ja vapaat suunnat." Hmmm... missä on kansanusko? 

Haastattelemani Museoviraston työntekijät ovat paljastaneet, että remontin ja laajennuksen jälkeen avautuvassa Kansallismuseossa uudehkot perusnäyttelyt ovat saaneet vain kevyitä muutoksia, joten sieltä Castillo tulee löytämään uskontoakin. 

Museoitu Pohjois-Karjala (2/2)

Toinen Museo Elielin eli Pohjois.Karjalan museon iso näyttely on Karjalan Neito – Laulumailta digikunnaille. Se käynnistyy pukukavalkaadilla ja alkukyltillä, joka esittelee Monta Karjalaa suomeksi, englanniksi ja vienankarjalaksi. Nimen mukaisesti naiset ovat näyttelyssä kattavasti esillä, mutta kyse on myös karjalaisesta kulttuurista ja kielestä laajemmin.

Heti aluksi naisten ja miesten läheisimpiä suhteita esiteltiin kansanrunoin ja kirjallisuudesta poimituin 1600- ja 1700-luvun rikosjutuin. Pienistä aukoista saattoi tirkistää suoraan tapahtumiin.

Naisten työvälineiden vitriinissä tunnistin saman patamuodon, jota esiteltiin Lappeenrannassakin.

Käspaikkoja oli vitriinissä, mutta niiden koristeluista oli tehty myös interaktiivinen tila, jonka valokuvaus oli hankalaa.

Helpommin valokuvattava, mutta pahasti epäonnistunut oli toimintapiste, jossa kävijä sai luoda oman kansallismaisemansa tekoälyllä. Kolmen valittavan taiteilijan (Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen ja Eero Järnefelt) tyylit eivät erottuneet ja useimmissa kuvissa oli joku yksityiskohta kaukana Suomesta. Joko oli valittu geneerinen malli tai opetus oli jäänyt kesken. Eettisyys sitten vielä oma asiansa.

Esineet ja kansanrunous kuvasivat 1800-lukua, josta ponnistettiin nykypäivään kuvaten naisten oikeuksien ja toimintamahdollisuuksien kehitystä. Tämän jälkeen luovuttiin naiskeskeisyydestä ja isolla kosketusnäytöllä saattoi aikajanan kautta käydä läpi Karjalanhistoriaa rajojen ja asiakirjojen kautta. Kosketusnäyttö oli suurikokoinen, joten jäi miettimään ulottuuko pyörätuolissa istuja avaamaan yläreunan elementtejä.

Karjalan kielen eri muotoja sai kuunnella pömpelistä ja vierailu loppui iloisesti karjalaisiin kansanjuhliin. Kokonaisuus oli monipuolinen, mutta myös koherentti.

Museoitu Pohjois-Karjala (1/2)

Valitessani kesäretkeni kohteeksi Lappeenrannan ja Joensuun en tiennyt, että molemmissa oli viime vuonna uudistettu maakuntamuseo. Mutta näin oli. Joensuussa museo oli myös vaihtanut paikkaa ja nimeä. Museo Eliel sijaitsee Eliel Saarisen suunnittelemassa entisessä kaupungintalossa, jossa sillä on tilaa kahdelle isolle näyttelylle ja yhdelle pienemmälle. Kuulustelemani lippukassan mukaan nämä menevät vaihtoon yksi kerrallaan, mutta eivät oitis.

Aloitin käyntini näyttelystä Joki – Luontoa ja liikettä Pielisjoella. Selkeästä teemasta ja kartasta tuli vakaa olo ja pysyin näyttelyssä mielestäni varsin hyvin kärryillä. Tosin ohitin nopeasti alkuhuoneen, jossa nähtiin koko seinän laajudelta joen pinnan alaista elämää. Muutamat kävijät istahtivat katsomaan kaloja pidemmäksi aikaa.

Pinnan alla oli myös myyttisiä olentoja, mutta heille omistetussa pömpelissä onnistuin vain lyömään pääni.

Kalastus Pielisjärvellä yllätti, sillä se keskittyi virvelöintiin yms., jotka miellän ainoastaan vapaa-ajan kalastukseksi. Ajallisesti oltiin jossain 1800-luvun lopulla tai 1900-luvun alkupuolella eli varhaisempi historia oli jäänyt aloitustauluun. Joten jäin miettimään, oliko täällä 1700-luvulla käytetty lohitokeita tai -patoja.

Seuraava iso huone oli omistettu laivaliikenteele ja tukkien uitolle. Ehkä nämä estivät ammattikalastuksen joessa? Nurkassa olleella "tukilla" en ahtaassa tilassa uskaltanut tasapainoilla.

Yhdellä seinällä sai tökkiä esiin tietoa satamapaikoista ja laivoista, jotka eivät ulkopuoliselle tuottaneet hirvittävästi lisäarvoa.

Näyttelyn lopussa oli laiva, jonka ohjaus vaati lapsen mielikuvituksen. 

Sille oli käyttöä myös viereisellä Tenavatorilla.

Museoitu Etelä-Karjala

Wolkoffin museon jälkeen Lappeenrannan päiväni jatkui Etelä-Karjalan museossa. En odottanut suuria, sillä edellisen illan kävelyllä olin tutustunut museon ulkomittoihin, joista puolet on omistettu vaihtuvalle näyttelylle.

Pysyvämpi näyttely on varsin tuore, lippukassan mukaan avautunut vuosi sitten. Se lupasi esittelytekstissään aikamatkaa, jossa päästäisiin tutustumaan esim. kivikautiseen asumukseen. Kiersin ja kaarsin, mutten "asumusta" löytänyt. Oletettavasti tarkoitettiin kivikautisen asuinpaikan esiinkaivuun rekonstruktiota. Vaikka olen yhden arkeologian peruskurssin suorittanut ja useilla kivikautisilla asuinpaikoilla seisonut, en saanut hiekasta mitään irti. Ilmeisesti olisi pitänyt lukea kosketusnäytöt Maasta museoon ja Kivikirveitä ja kvartsi-iskoksia, joissa molemmissa oli kuusi tekstiä.

Ymmärtämistä ei avittanut arkeologisen osan pieni koko, joka asetti kivikauden ja metallikaudet lähes päällekkäin. Koin myös hankalaksi seen, että piti astua kivikautisen kohteen päällä olevalle lasille, jotta sain kuvattua QR-koodin, jonka takana oli Finna-lista vitriinin esineistä. Samaa ratkaisua käytettiin muissakin esineiden esillepanoissa eli vilauksella ei selvinnyt millä vuosituhannella tai -sadalla oltiin. Yksittäisen esineen tietojen etsintä kännykän näytöltä ei myöskään ollut erityisen mukavaa.

Arkeologian vieressä oli jonkinlainen tarinatupa, jossa kerrottiin linnavuorista, kalmistoista ja kuppikivistä. Se sekoitti museon kiertojärjestystä ainakin minulle. Pitikö siellä poiketa ennen arkeologiaa vai sen jälkeen? Hahmotin tilan kuuluvaksi arkeologiaan myös siksi, että pieni vitriini kertoi paikallisesta arkeologisesta yhdistyksestä, mutta lippukassa kertoi, että sen sisältö on vaihtuva.

Jos tarinatupaan poikkeamisen sijaan jatkoi eteenpäin, päätyi suoraan 1800-luvun kalastukseen eli se on maakunnalle olennaista. Sitten päästiin rajalle eli yksi vitriini käsitteli Lappeenrannan taistelua 1741, seinällä saattoi magneettilätkillä vertailla erilaisia itärajoja ja seinällinen "Tarinoita rajamaan ihmisistä" valoittivat osaltaan elämistä Venäjän rajalla 1800- ja 1900-luvulla. Jos tarkoitus oli kuvata rajalla elämisen pääasiallista arkipäiväisyyttä, onnistuttiin.

Rajateemaan liittyi myös 1940-luvun vitriini, jonka jälkeen runsaasti tilaa oli käytetty kahteen 1900-luvun Viipuria kuvaavaan pienoismalliin. Ne ovat ilmiselvästi merkityksellisiä jollekin kohderyhmälle, mutta ovatko kauan? Vai ovatko entistä merkityksellisempiä, kun Viipurissa käyminen ei enää ole useimmille mahdollista?

1900-lukua edusti myös saunamökki Saimaalta ja kioski tavaroineen. Olivatko ne osa "Meijän Etelä-Karjala" vai kuuluiko siihen vain etuaulan baari-interiööri ja piirakkakioski? 

Piirakkakioskin Mehu-Maija olisi jäänyt minulta ymmärtämättä ellen olisi lepuuttanut jalkojani viereisessä aktiviteettitilassa, jonka seinät käsittelivät ruokakulttuuria esinein ja videoin. Lihapiirakoiden lämmityksen ohella videokavalkaadista selvisi, että Joutsenon rieska oli nostatettu leipä. Tapasin myös uuden esineen eli erityisen mallisten uuniastioiden siirtoon tarkoitetun hangon. Vasta tätä tekstiä kirjoittaessani tajusin, etten ollut ottanut kuvaa esinetekstistä enkä merkinnyt muistiin esineen nimityksiä. Hups.

Tilasta löytyi myös kiva oivallus eli 1980-luvulta tuttujen reseptikorttien mallilla tehtyjä esinekortteja. Tein virheen, kun en istunut selaamaan näitä läpi, mutta onneksi ottamassani valokuvassa päälimmäisenä on sukunapotti, joten ainakin tiedän mitä patahangolla (?) siirrettiin leivinuuniin ja sieltä pois.

Kesken vierailun suoritin näyttelyssä tarjotun tietovisan ja sain 22 pistettä, joten "Sie taijatkii olla ehta eteläkarjalaine! Hyvi pärjäsit! Sie voit onnitella ittees ja aatella, et sie ossaat ja tiijät." Hyvä, että tietoa oli, sillä se ei suuremmin lisääntynyt eikä mielikuvani Etelä-Karjalasta selkeytynyt,