Muoti ja miehet

Jakob Bagge
Wikimedia

Kun lähti Ruotsiin asti kuuntelemaan Svenska historikemötetin esityksiä, oli mukavaa kuulla myös jotain aivan uutta. Tätä iloa tarjosi sessio Manlighet och modekonsumption 1, jonka aloitti Kekke Stadin käsittelemällä miesten koruja 1500-luvulla. Yksi esimerkkinsä oli 1563-70 sodan merisankarit, joille kuningas antoi kultakäädyt urheuden merkiksi. Näissä komeissa ketjuissa tuntui olevan yhteys ritarikuntien tunnuksiin, mutta Stadin näytti kuvia myös helminauhoista ja puhui sormuksista.  

Marie Ulväng tutkii 1880-1940 arki- ja muotiturkkeja lähteenään perukirjat, valokuvat, mainokset, muotikuvat yms. Hänellä oli 1800-luvun lopusta valokuvia komeista maahan asti ulottuvista turkeista, joissa ei todellakaan tehty työtä. Näitä tehtiin suden ja koirannahoista, jotka nähtiin Ulvängin mukaan tuolloin arvokkaimpina. Yritin änkyttää kysymyksessäni ketunnahoista, mutta ilmaisuni ei ollut tarpeeksi selkeää.

Koirannahat tulivat minulle yllätyksenä samoin kuin se, että koiria jopa kasvatettiin turkiseläiminä. Oli siis unohtunut, että kissanturkeista kirjoittaessani totesin: "Vuosien 1822 ja 1859 tullitaksoituksessa sekä koiran- että kissannahat nähtiin mahdollisina Suomen vientituotteina". Ehkä pitäisi tehdä vastaava hutkimus Suomen koiraturkeista.

Ruotsissa susia ja koiria ei ollut jokaisen turkkiin ja täydennystä saatiin Kiinasta tuoduista vuohennahoista. Pitkäkarvaiset miesten turkit menivät pois muodista 1910-luvulla, jolloin alettiin käyttää sisäturkkeja. 

Anna Wester oli aloittamassa projektia alueelta, jossa naiset pitäytyivät 1800-luvun lopulla juhlatilanteissa perinteiseen kansanpukuun, mutta miehet käyttivät modernia kolmiosaista pukua. Vastaavaa ilmiötä ei liene Suomessa.

Viimeisenä puhui Peter K. Andersson erityisesti Tukholmassa noteeratusta nuorten miesten ryhmäytymiseen liittyvästä pukumuodista. Esimerkkeinään olivat 1890-luvun grilljannar ja 1940-luvun swingpjatt. Suomesta ei tullut minulle mieleen varhaisempaa esimerkkiä kuin lättähatut, mutta esityksen herättämässä keskustelussa päädyttiin siihen, että Ruotsissa ilmiötä on nähty joka sukupolvessa.

Kotiin päästyä kokeilin hakua suomalaisiin sanomalehtiin, joissa osumia tuotti muun muassa se, että keskellä sotaa luettiin radiossa pakina "Från grilljanne till swingpjatt" (Esim Hbl 21.3.1943). Kummastakaan ei löydy Suomea koskevaa mainintaa, mutta Swingpjatt-muoti tavoitti Moskovan syksyllä 1947. Moskova-uutinen julkaistiin myös suomeksi käyttäen sanaa swingpjatti, mikä viittaa vahvasti siihen, ettei muoti rantautunut Suomeen (Kauppalehti 20.9.1947). Tosin elokuussa 1948 Jämsän lehden pakinoitsija kirjoitti

”Länsimainen mätäpaise swingpjatti on löytänyt tiensä Jämsään. He vaatisivat oikeata villin lännen humb-humb -musiikkia, räikyviä torvia ja rummun soolonumeroita. Kakofoninen musiikki yhdessä tanssijain kättenpyöritysten, hyppyjen ja eläimellisten karjaisujen kanssa muodostaa sekä nähtävää että kuultavaa. Maltillinen sielu poistuu päätään ravistellen.”(Jämsän seutu 11.3.2022)

Naapurimaan digitalisaatiosta

 

Svenska historikermötyet alkoi paneelikeskustelulla ”Från datorisering till digitalisering och AI: Förändringar av historievetenskapen 1950 till idag” eli aiheella, johon olen melkein kyllästynyt, mutta silti kuuntelin ja tein muistiinpanoja. 

Tutuista teemoista tuli esiin "uusia" esimerkkejä. Sune Bechmann Pedersen kertoi vanhasta hankkeesta Sverige i andra världskriget (?), jossa 165 tuhatta sanomalehtiartikkelia toisen maailmansodan ajalta oli koodattu ihmisvoimin. Projektissa oli tehty 20-25 väitöskirjaa (?), mutta vain yksi oli hyödyntänyt koodausta. Myöhemmin häneltä kysyttiin oliko materiaali jäljellä ja ilmeisesti oli, mutta Bechmann Pedersen ei nähnyt sinää enää hyödyllisenä.

Kaivattiin pitäaikaisia strategioita aivan kuten viime viikon SHS-tilaisuudessa, josta muistutti myös Riksarkivetin edustanut Olof Karsvall, joka ohitti yleisökysymyksen arkistoista kohtaamispaikkoina.

Emma Pihl Skoogin puheenvuorosta kävi ilmi, että Tukholman kaupunginarkisto on vetänyt verkosta pois tuoreempia henkilötietoja sisältävää aineistoa, tekoälymallien pelossa. Hän totesi "man är så rädd i Sverige" kun yleisöstä ihmeteltiin GDPR-tulkintoja, jotka mahdollistavat julkaisun Amsterdamissa, mutta tekevät sen mahdottomaksi Ruotsissa. Kysyjä edusti arkistoja ja huomautti, että työväenyhdistykset ovat jo karsineet henkilötietoja sisältävää aineistoa arkistoistaan.

Vihoviimeinen yleisökysymys nosti Suomen Kansallisarkiston uhkakuvana. Kuulemma se oli esillä myös arkistosessiossa, johon en itse osallistunut. Pääsin kuitenkin 1800-luvun sanomalehtiä käsittelevässä sessiossa todistamaan, että Kungliga biblioteketin viranomaismaisia ja palvelukyvyttömiä asenteita verrattiin Kansallisarkistoon.

 

Kaksi käyntiä Malmössä

 En viime vuonna tehnyt blogiraportteja kovin ahkerasti, joten jäi mainitsematta syksyn Lundin keikkaan (josta teksti Vierailu Skooneen vuoden 1825 tienoilla) yhdistämäni iltapäivä Malmössä. En ollut mieltänyt kaupunkia historialliseksi, mutta edellisellä eliensimmäisellä Lundin matkalla huomasin, että siellä on linna. Se oli siis viime syksyn pääkohde ja linnan museoihin kuluikin kaikki käytettävissä ollut aika. Yksi osa kertoi linnan historiasta, mutta jostain syystä siitä ei ole kännykässä jäljellä yhtään muistiinpanovalokuvaa. Olin kiinnostuneempi dokumentoimaan esihistoriasta ja dna:sta kertoneen animaation.

Museosta ei myöskään jäänyt muistikuvaa Malmöstä historiallisena kaupunkina, joten tämän viikon matkalla en valmistautunut sellaiseen tutustumaan. Pääkohteeni oli ruotsalaiset Hitu-päivät (formaalisti Svenska historikermötet), jonne asemalta hotellin kautta suunnistaessani aloin kuitenkin ihmettelemään kaupungin kaupallisen keskustan sijaintia. Pienellä karttaharjoituksella se löytyi muutaman minuutin kävelymatkan päästä nimellä Gamla staden. Dah!

Aikaa tappaakseni lähdin harhailemaan ja päädyin 1300-luvulla rakennettuun pyhän Pietarin kirkkoon. Sen seinät oli siivottu valkoisiksi 1800-luvulla, mutta onneksi jätetty edes yksi kappeli muistoksi.

Kirkosta oli selkeitä opastustekstejä, mutta niitä ei ollut muiden historiallisten rakennuksien yhteydessä samaan tapaan kuin joissain turistiorientoituneissa kaupungeissa. Julkisivuissa oli kuitenkin luettavissa vuosilukuja, joten selvisi, että pormastari Jörgen Kock oli rakennuttanut vuosina 1522-25 tämän talon

Faxen talo oli oven päällä olevan tekstin mukaan mainittu ensimmäistä kertaa 1580, muunnettu 1846 ja rakennettu uudelleen (?) 1910, mutta seinässä oli myös kyltti, jossa vuosiluku oli 1764.

Yksinkertaisemman rakennuksen oven päällinen kaiverettu kivi muistutti Glimmingehusetista eli teki keskiaikaisen vaikutuksen. Vuosiluku oli kuitenkin "moderni": 1535.

Kaduilla parhaiten kyltitetty kohde oli matkamuistokaupan vieressä ollut pienehkö kivi vuodelta 1676. Kyltin mukaan tästä on laskettu etäisyydet Malmöön, mutta miksi kivessä sitten lukee "1 MYL"? Onkohan kuitenkin ihan "tavallinen" peninkulmamerkki, joka on tuotu myöhemmin kaupunkiin?

Ehkä joskus tulee tilaisuus kolmanteen vierailuun, johon valmistaudun kunnolla.

Voudin ja kirjurin karkumatka ja vankeus

Yrjo Kotivuoren ylioppilasmatrikkeli tietää kertoa, että Hans Henrik Krookista tuli vuonna 1782 sekä aviomies että Korsholman keskisen kihlakunnan kruununvouti. Jatko ei ollut yhtä positiivista: "erotettu 1788 ja pidätetty vaillingin takia. † Vaasan linnassa 1790-luvun alussa".

Nämä ongelmat eivät pysyneet vain pienen piirin tietona, sillä Vaasan maaherran nimissä kirjoitettiin etsintäkuulutus 27.8.1787 ja  Turun lääninkanslia julkaisi samoin sanoin 17.9.1787 etsintäkuulutuksen luettavaksi pitkin lääniä.

Korsholman kihlakunnan kruununvouti, Vaasan läänissä, Hans Henric Krook, joka yhdessä verokirjurinsa Abraham Häggbladhin kanssa karkasi luvattomasti viime elokuun 23. päivän vastaisena yönä mukanaan huomattava summa äskettäin kerättyjä kruununvaroja, ja heidän on lisäksi myöhemmin todettu olevan vastuussa myös muusta kruunun saatavasta. Kruununvouti Krookin, joka kuulee huonosti, kerrotaan olevan lyhyt ja lihavahko, vaaleahko ja hieman rokonarpinen kasvoiltaan, silmänsä  vaaleansiniset ja hiuksensa ruskeahkot, käyttää useimmiten vaaleansinistä frakkia, mutta koska mukanaan oli muitakin vaatteita, hänen pukeutumistaan ei ole voitu tarkasti määritellä.Verokirjuri Häggbladh taas on keskipituinen ja -vahvuinen, myös rokonarpinen, ja hänellä on siniruskeat silmät, tummat hiukset ja kulmakarvat. Hänellä on ollut yllään harmaa ruotsalainen puku, ellei hän ole matkalla vaihtanut toisia vaatteita. Molemmat osaavat vain ruotsia ja hieman suomea.

Tekstin painattaminen ja luettaminen oli ajan hukkaa, sillä molemmt miehet oli saatu Korsholman linnaan 18.9.1787.[1] 

Jolukuussa 1788 miehet olivat vankilan pisimpään istuneet tutkintovangit ja asiansa oli jo siirretty hovioikeudelle.[2] Vuotta myöhemmin päätökset riippuivat puuttuvan rahan maksamisesta kruunulle.[3] Tukholman viranomaisten määräyksestä Hans Henrik Krook lähetettiin Vaasasta pääkaupunkiin 10.8.1791.[4] änestä ei löydy tämän jälkeen kirjausta Suomen tai Ruotsin vankiloista. Vaasan maaherran kuulutuksesta 12.11.1791 selviää, että Hans Henrik Krook oli äskettäin kuollut.

Korsholman vankilaan jäänyt verokirjuri Abraham Häggblad sai lopulta varsinaiseksi rangaistuksekseen vesi-leipä -vankeuden ja pääsi sen suoritettuaan vapaalle jalalle syyskuussa 1792.[5] 

[1] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:172 (1787) Bild 1310 (AID: v567772.b1310, NAD: SE/RA/1340101)

[2] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:179 (1788) Bild 1200 (AID: v567779a.b1200, NAD: SE/RA/1340101)

[3] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:190 (1790) Bild 50 (AID: v567790a.b50, NAD: SE/RA/1340101)

[4] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:196 (1791) Bild 1090 (AID: v567796a.b1090, NAD: SE/RA/1340101)

[5] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:203 (1792) Bild 540 (AID: v567803a.b540, NAD: SE/RA/1340101)

 

Juomarahojen välttämättömyys 1910-luvun Helsingissä

Turun Sanomat
31.7.1913

Yhdysvaltain juomarahakäytäntö on usein kummastelun kohteena ja sitä verrataan Eurooppaan, jossa asiat ovat paremmin. Tavat eivät kuitenkaan olleet ikuisia siellä tai täällä. Yhdysvaltalainen Helen Gray teki tutkimusmatkan Suomeen kesällä 1913 ja harmitteli kirjassaan Finland, a little land that is true to itself; a study of Finland under Russia in comparison with the South of the United States (1914) Helsingin Fennia-hotellin juomarahavaateita. Ne perustuivat tarkoituksellisen alhaiseen palkkaan, aivan kuten Yhdysvalloissa nyt. 

Among the first things you notice after you have landed in Finland is the number of Russian uniforms, and you will observe, too, that the streets have Finnish, Swedish, and Russian names. To one who cannot afford to ride in carriages in her own land the Finnish drosky is an ever delight; often for twenty cents, and sometimes for ten, you may be transported to your destination. There was no room at the Societetshuset Hotel-Society House being a designation frequently used for hotel in Finland,-so I engaged quarters at the Fennia Hotel, across a wide space from the railway station. My single room cost me sixty cents a day, -cheap enough,-but feeing is a nuisance that you cannot escape, in these northern countries in particular, for the "portiers" often pay, instead of receive pay, for their posts and the maids and other attendants are paid very little, and expect you to remember them. At the Fennia Hotel one is served faithfully, and I can recommend it, for the "portier" speaks English and the attendants are obliging.

Kauvatsalta karannut poika

Pitäjänseppä Kauvatsalla, Eric Mattson Solblad sai ensimmäisen vaimonsa Maria Vilppolan kanssa tyttären Carin 12.9.1771 ja pojan Michel 6.10.1775. Carin kuoli vuonna 1783, Maria-vaimo vuotta myöhemmin ja Michelillä oli äitipuoli jo vuonna 1786. (RK 1781-86, 64)

Michel oli vasta 12-vuotias, kun hänet mainitaan Turun lääninkansliassa 5.1.1788 laaditussa kuulutuksessa. Tekstin mukaan kihlakunnantuomarin pyynnöstä Michel etsintäkuulutettiin. Isä oli pahoinpidellyt pojan ja tämä oli lähtenyt kotoaan ja kotiseudultaan. Ajankohtaa ei mainittu, mutta varmaankin jonkin aikaa oli etsitty, ennen turvautumista viranomaisiin. Ilmeisesti heille oli uskottavasti todistettu pahoinpitely, sillä tavattaessa poika piti toimittaa isän kustannuksella äidinisän eli Kauvatsankylän Filppulan vanhanisännän Michael Ericssonin luo.

Karkumatkasta ei ole jälkeä rippikirjassa, johon Michel on merkitty kaatumatautiseksi ja muuttaneeksi Ulvilaan. (RK 1787-1791, 63) 

P. S. Samantapainen tapaus oli Kadonnut 11-vuotias Anders-poika

Mitä Kansallisarkisto ei ymmärrä

Osallistuin eilen illalla SHS:n järjestämään keskustelutilaisuuteen Kansakunnan muisti ja tutkimusympäristö – historiantutkimus ja suomalaisten arkistojen tulevaisuus. Paneelissa sanottiin paljon fiksua ja toistamisen arvoista on muun muassa Janne Ridanpään kehoitus hyödyntää kotiseutuarkistoja. Loppupuolella hän tai Riku Keski-Rauska totesi, että tutkijoiden ja arkistoväen pitäisi olla samalla puolen pöytää. Kielikuva oli hieman epäonnistunut, sillä perinteisesti olemme aina olleet nimenomaan eri puolella tiskiä.

Tiskin ja sen takana olevan asiantuntemuksen toi esille kommenttipuheenvuorossaan Sirpa Kähkönen. Kansallisarkistoa edustanut Mikko Eräkaski ei kuitenkaan ymmärtänyt eroa kasvokkaisen keskustelun ja chatin sekä sähköpostin välillä. Mieleeni tulee tuskaiset yhteenottoyritykset Museoviraston arkistoon, josta en lopultakaan saanut sitä, mitä tiesin siellä olevan ja harkitsin paikan päälle lähtöä. Arkistoa enemmän käyttävä tuttavani totesi, että tutuiksi tulleet tutkijat saavat parempaa palvelua. Tietenkin.

Sähköpostin tai chatin kautta ei synny helposti tuttavuutta eikä näin ollen myöskään luottamusta. Tuli kyllä mieleen kokeilla, minkälaisen vastauksen haahuilevaan kysymykseen saisi. Onko Kansallisarkistossa vielä työntekijöitä, joilla on tietoa arkistojen sisällöstä? Onko jatkossa, kun asiakaskontakteja on vähemmän? Jos digitoimaton aineisto painuu Astian pohjalle, miten se sieltä enää löytyy? Puhumattakaan astioimattomasta aineistosta.

Eräkaski väheksyi myös arkiston merkitystä tutkijoiden välisenä kontaktipintana ja hän luuli, että tutkijat kohtaavat kahvihuoneissa. Minä ja vierustoverini nauroimme melkein ääneen. Minä en väitöskirjaa tehdessäni käynyt kertaakaan Opinahjon kahvihuoneessa enkä tänä päivänäkään tiedä sen sijaintia. Helsingin yliopiston vierailevana tutkijana olen päässyt yhden yleisen kahvituksen aikana kahvihuoneen ovelle asti. Tuttavieni puheista päätellen monet tekevät töitä kotona, vaikka heillä olisi työhuone yliopistolla. (Tämä lisääntyvä eristyneisyys on tietenkin isompi yhteiskunnallinen ilmiö, josta pitäisi kantaa enemmän huolta.)

Yleisön kommenteille ei tietenkään jäänyt tarpeeksi aikaa. Vihoviimeisenä ääneen pääsi Anneli Mäkelä-Alitalo, joka loputtomaan klikkailuun tuskastuneena kysyi, miksi Kansallisarkisto julkaisee digitointeja ilman sisällysluetteloita. Hyvä kysymys, johon vastatessa olisi voinut käyttää sanoja asiantuntemus ja asiakaslähtöisyys, mutta ei välttämättä positiivisessa mielessä.