tiistai 2. maaliskuuta 2021

Aleksi Koponen Pellesmäeltä

Kirjassaan Meiltä ja muualta Ernst Lampén muisteli yhdeksänvuotiaana eli ehkä joulukuussa 1875 Kuopiosta lähtenyttä rekimatkaa ja tallensi samalla paikallisen persoonan:

Lähdettiin pimeänä joulukuun aamuna liikkeelle kapuamaan Kuopion ympäristön häijyjä mäkiä. Ei tasaista kilometrin taivalta monen peninkulman matkalla. Hidasta nousua mäen päälle, mutta, niinkuin tiedämme, mäki velkansa maksaa, ja sitten hevoskopukka laukkasi alamäen niin että kavion raudat välähtelivät. Hiltulanlahden majatalosta saatiin Aleks Koponen kyytiin. Hän oli Kuopion seudun kuuluisimpia miehiä. Hänet tunsivat kaikki, niin maalaiset kuin kaupunkilaisetkin. Hän ajoi aina aisakellossa, olipa reki- tai kärrykeli. Kesällä siis matki postiljoonia. Mutta lisäksi hänen omituisuuksiinsa vielä kuului, että hän aina hihkui ja huusi: hei, hei! Aivan syyttä suotta, ikäänkuin mielettömästi. Hän oli siis niinsanottu »tupahullu» tai ainakin tekeytyi sellaiseksi. Tällaisia ilmiöitä tapaa usein Savossa. Hulluttelijoita tavallisessa puheessa, jonninjoutavan lorun laskijoita, mutta jollakin alalla aivan rikkiviisaita. —Tunsin toisen samanlaisen, Ruaska nimisen viulunsoittajan, parhaimman, minkä maaseudulla olen tavannut, mutta suurimman lorunlaskijan, minkä myöskin olen tavannut. Eiköpä suuri heränneitten apostoli Paavo Ruotsalainenkin liene ollut samaa veren alaa. Uskonnollisella alalla suorastaan Suomen merkillisimpiä miehiä, siinä sivulla hullutuksien laskettelija, »löyhkä». 

Aleks Koponen oli myöskin löyhkä, mutta perin äveriäs mies ja koronkiskuri, sanottiin. Hänellä oli oma talo tien laidassa, mutta hän ei pysynyt kotonaan, vaan teki kyytiä, hullutteli ja huusi. Hänellä ei ollut iloa maantiellä ja kaupungin kaduilla. Siellä kaikki katupojat huusivat hänelle: hei, ja saivat samanlaisen raikuvan vastauksen Aleksilta. Kun hänen talonsa ohi ajettiin siellä jossakin Vehmasmäen lähettyvillä, huudettiin hei, jopa vanhemmat ylioppilaatkin matkustaessaan yöllä Aleksin talon ohi nousivat reestään, menivät ikkunan alle ja hihkaisivat: hei, palaten sitten heti tyytyväisinä rekeensä.

Mistä tällainen levottomuus vanhalla miehellä? Oliko se hermojen omituista dispositiota vai oliko se omantunnon vaivaa? Kansa uskoi jälkimäistä. Tietysti. Aleks oli muka kerran kyydinnyt rikasta herraa, oli murhannut hänet, kuopannut kankaaseen ja ryöstänyt rahat. Sen koommin hän ei saanut rauhaa, hänen piti vain kulkea ja hulmuta kuin Jerusalemin suutarin, aina vain maantiellä kyydissä. Ja kun pahat näyt rupesivat vaivaamaan, silloin hän hihkaisi: hei, ja sai hetken huojennuksen. Aisakello taas karkoitti liian tungettelevat pirut pois Aleksin kimpusta, sillä vanha usko on, että pirut pelkäävät ison kellon kolinaa, vaikka eivät välitä tiu'uista ja kulkusista. Sentähden Aleks piti aisakelloa kesälläkin pompottamassa, jottei hänen kalliisti lunastettu sielunsa joutuisi hunningolle.

Tämän hurskan legendan tunsimme, niin että vavistuksella läksimme Aleksin kyytiin. Mutta emmehän me olleet rikkaita miehiä emmekä siis murhaan houkuttelevia. Eikä Aleks liene murhamies ollutkaan, olipahan vain nokkela prosenttari, joka hulluuden varjolla ehkä teki loistavia affäärejä. 

Aleks huusi todellakin aina tuon tuostakin: »hei sylenpituisia haukia!» tai »hih pihlaja, ja muita puita lisäksi!» Kaikki vastaantulijat niinikään kiljuivat: hei, hei, niin että matkamme muistutti Rooman keisarien riemukulkua triumfiporttien läpi.

Mutta oman talonsa kohdalla Aleks piti suunsa kiinni kuin lammikon ruutana. Oliko ehkä Aleksilla kiukkuinen muija, joka ei rakastanut miehensä ilonpurkauksia? Oliko hänen maantie-elämänsä vain kodinkauhua? Sama kohtalo siis kuin Paavo Ruotsalaisella. Sama kuin viisaalla Sokrateella. Siis murhamies ei hän ollut, ehkäpä ei koronkiskurikaan. Ehkä vain oli luikkaava »tohvelisankari». Sellainenkin selitys voi olla mahdollinen.

Kuopiosta etelään on Hiltulanlahti ja sen jälkeen vanhan tien varressa Vehmasmäki. Lähellä jälkimmäistä on Pellesmäki, jonka Aleksi Koponen ilmoitti osoitteekseen kuuluttaessaan kadonutta hevostaan sanomalehdissä vuoden 1885 lopulla. Ilmoitusaineiston perusteella Koponen on kuollut ennen kevättä 1888.

maanantai 1. maaliskuuta 2021

Hyvää päivää kirvesvartta

Theodor Kittelsenin kuvitus tarinaan. 
Wikimedia
Wikisanakirjan mukaan ilmauksella "hyvää päivää kirvesvartta" "tarkoitetaan sitä, että kaksi henkilöä puhuu toisilleen "ristiin" eri aiheista - tai että he eivät ole "samalla aallonpituudella" eli eivät ymmärrä mitä toinen tarkoittaa, vaikka puhuvat näennäisesti samoilla termeillä." Ja, että "Samantapainen ilmaus on toinen puhuu aidasta ja toinen aidan seipäästä."

Aivan tästä ei ole kyse varhaisimmassa tuntemassani versiossa. Ennen sen esittelyä katsaus wikitietoon ilmauksen ja siihen liittyvän tarinan alkuperästä. Wikisanakirja suomeksi esittää, että "ilmaisu juontaa juurensa norjalaiseen kansantarinaan God dag, mann! - Økseskaft!". Ruotsin- ja norjankieliset wikipedia-sivut tarkentavat tämän tiedon 1840-luvulla julkaistuun tarinakokoelmaan. Norjankielisen sivun tiivistelmän mukaan tarinan järjetön keskustelu käydään ulosottoasialla olevan nimismiehen ja tyhmäksi tekeytyvän miehen välillä, kuten kuvastakin näkyy. Ruotsiksi tarina tuli tunnetuksi 1900-luvun alun koulukirjassa, jossa vastauksia antava mies on kuuroutunut ja yrittää arvata mitä hänelle sanotaan.

Siitä, että kyse on todellisuudessa huomattavasti 1840-lukua vanhempi juttu antaa viitteen Mehiläisessä 11/1860 julkaistu jatkokertomus, jossa ilmaisu "hyvä päivä, kirvesvarsi" mainitaan "muinaisena". Savo-Karjalassa 19.3.1897 on juttuversio, jossa ruotsalaisen tapaan vastaajana on kuulemista teeskentelevä.

Eräs vähäkuuloinen kuivankalan kauppias tuli kerran kalan kaupalle Kuopion kauppatorille. Tullessaan tapaa hän vanhan tuttavansa, joka sanoo: 
— Hyvää päivää.
— Kuivia kaloja, vastasi kauppias. 
— Mitä moliset? Vastaa oikein, sanoi tuttava. 
— Neljäkymmentä penniä naula. 
— Saat korvallesi!
— Olisinhan minä saanut sen kotonakin, mutta luulin että täällä saan enemmän !

Variaatioita on varmasti ollut monia. Ajoituksen viimeistään 1770-luvulle vahvistaa tanskankielinen Wikipedia-sivu, mutta ei häveliäisyyssyistä jaa versiota, joka on julkaistu erotiikkaan nimellään viittaavassa kansanperinnekokoelmassa. Todennäköisesti se muistuttaa Olof Kexélin kokoelmassa Mina Tidsfördrif På Gällstufwan (1776–1777) julkaistua. Ennen vanhaan rivoudet julkaistiin vierailla kielillä ja seuraan mallia.

En gammal döf Bonde, som stod och tälgde på et Yxe-skaft, blef i det samma warse en resande. Hå, hå, tänkte han wid sig sjelf, denne resande lärer komma hit och tala med mig, jag måtte bereda mig på swar: först lärer han wäl fråga mig, hwad jag gör, då jag swarar: Yxe-skaft: Sedan säger han, huru långt är det til nästa gård? inte längre än öfwer Gärdet, swarar jag: derpå frågas, om han får låna min Båt och ro öfwer strömmen; hwarpå swaras, han ligger sprucken och updragen på landet: Sedan wil han wäl låna min Märr, då jag tänker swara, Officerarne ha ridit ryggen utaf henne. 

Emedlertid kom den resande. Guds frid, säger han - Yxe-skaft, swarar den döfwe - Rider dig F**** Gubbe? - Nej, bara öfwer Gärdet, käre Herre - Hwar är din hustru? - Hon ligger sprucken updragen på landet - Hwar är din dotter då? - Å Officerarne ha aldeles ridit ryggen af henne. 

sunnuntai 28. helmikuuta 2021

14. kuukausi jatko-opiskelijana

Kirjasta Perez the Mouse (1914) 

Kuun alkupuolella nimikekeskustelun yhteydessä yksi Opinahjon väitöskirjatutkija totesi, että blogikirjoitukseni antavat mielikuvan, että väitöskirjatutkijat kollektiivisesti eivät ole "varteenotettavia akateemisia toimijoita". Sain vielä lisäpiston sydämeen, kun Leo Lahti kommentoi Twitterissä kysymystä tutkijoiden viestinnällisestä lojaalisuusvelvoitteesta todeten "Nostaisin esiin näkökulman, että tutkija ei edusta vain työnantajaa, vaan koko tiedeyhteisöä. Viestit rakentavat mielikuvaa tutkimuksesta ammattina ja instituutiona. Tutkija kantaa sanomisillaan myös vastuuta tieteen arvostuksesta ja tulevaisuudesta yhteiskunnassa."

Tämä blogi on aina ollut henkilöstäni lähtevä, kuten oikeasta yläkulmasta näkyy. En ole (harkinnan jälkeen) lisännyt esittelytekstiin siirtymistä vapaasta harrastamisesta affilioitumiseen ja väitöskirjan tekemiseen. Kyseinen yliopisto ja laitos on täällä Opinahjo, sillä en ole edustamassa sitä enkä sen väitöskirjatutkijoita, vaikka kollegani ja Lahden viestit ymmärränkin.  En ole keskiverto historian väitöskirjatutkija ja oletan (ehkä sinisilmäisesti), että lukijat harjoittavat sen verran lähdekritiikkiä, että tämän ymmärtävät. Jos kaipaa parempaa ja kiillotetumpaa kuvaa kannattaa kurkistaa Henri HannulanAnnika Kuloveden ja Eeva Nikkilän blogeihin. (Jos tiedät muita suomalaisia hissan väikkärin tekijöiden blogeja tai vlogeja, jätäthän linkin kommenttilaatikkoon.)

Erityisesti Kuloveden työtahti ennen äitiysvapaataan on aivan toisesta maailmasta kuin minun elämäni. Olikin hyvin vapauttavaa lukea FB:ssä akateemisten kansalaisten keskustelua, jossa useat - niin vieraat kuin tutut - todistivat, etteivät pysty tekemään älyllistä työtä kuin pari tuntia päivässä. Oma työrytmini - miettimättä viikonpäivää ja läpi muiden juhlimien pyhien - on nyt noin vuoden verran ollut se, että  parhaimmillaan pääsen tietokoneen ääreen aamukuuden maissa ja jatkan yhteen putkeen lounaaseen ja/tai ulkoilutaukoon. Yritän edelleen keksiä tapaa, jolla näiden jälkeen pääsisin kiinni produktiviseen tekemiseen, mutta useimmiten yritykset epäonnistuvat. 

Helmikuun ohjelmani ensimmäinen kiinnepiste oli sisäinen seminaari, johon edellisen kuurapsan lopulla työnsin artikkeliaihioni. Eli oli muutamaksi illaksi muiden opinahjolaisten paperien lukemista ja kommentointia ennen kuin vietimme yhteistä aikaa ruutujen ääressä. Oman juttuni olin palauttanut hyvin tietoisena sen ilmeisistä puutteista ja enkä yllättynyt, kun niistä huomautettiin. Mutta ilokseni sain myös paljon lisävirikkeitä.  Heti seuraavana päivänä tuli eteen aiheeseeni sopiva työpajakutsu, joten pykäsin kuun loppun mennessä siihen ehdotuksen ja vauhtiin päästyäni erääseen alkusyksyn tilaisuuteen toisen lähempää väitöskirjatutkimustani. Huomattavasti helpompaa kuin artikkeliaihion työstöön tarttuminen tai joulukuussa luvatun kirja-arvion kirjoittaminen. 

Kuun loppuun mennessä oli saatava aikaiseksi maaliskuun alun tutkijaseminaarin sessioon paperi eli versio yhdestä väikkärin luvusta. Tämä meni huomattavasti kevyemmin ja hauskemmin kuin lokakuinen seminaariteksti ja sen jälkeinen pätkä ohjaajille. Sillä aivan ihana ja sikafiksu "minä keväällä 2020" älysi keskeyttää aineiston läpikäynnin ja kirjoittaa auki havaintojaan ja ajatuksiaan. Kiitos sinulle jälleen kerran! Nyt pääsin kierrättämään informaaliin muotoon tekemäni tekstin ja toista vastaavaa elokuulta, joten sivut täyttyivät nopeasti. Vaikka tietenkin vastaan tuli myös täytettäviä aukkoja ja aikaisempien aatosten korjailuja. 

Uutta kirjoittamista vaativat sanomalehtiin vaikuttaneet ajan ilmiöt, joiden ymmärtämiseksi piti käydä läpi useita kirjoja. Vei runsaasti aikaa ja vaivaa, mutta tuotti vain vähän tekstiä. Tietenkin samalla oppi itse asiasta eli tekeminen oli hyödyllistä (aineistossani usein toistettua sanaa kierrättäen). Kaikkein vaikeinta ja tuskaisinta oli sanomalehtisitaattien suomentaminen. Olen muutenkin surkea kääntäjä ja 1700-luvun sanojen ja tyylin tulkinta on kaukana mukavuusalueestani. (Tosin tuotoksieni voi sanoa olevan varsin lähellä 1700-luvun surkeina pidettyjä suomennoksia ja näin ollen lähes autenttisia?) Onneksi minulla on useita 1700-lukua tutkivia suomenruotsalaisia tuttavia, joilta voi hätätiloissa pyytää apua. 

Iso aukontäyttö oli vihdoin ja viimein kartallistaa sanomien päiväyksien paikat eli ilmeiset lähetys- tai kirjoituslokaatiot. Haasteina olivat suurehko massa, paikkojen vanhat ja vaihtelevat kirjoitusasut sekä samojen nimien käyttö eri puolilla Ruotsia. Tekemistä ei myöskään auttanut olematon käsitykseni Ruotsin maantieteestä eikä se, että päiväysriveillä paikkoja tarkennettiin sekä kihlakunnilla, maakunnilla, lääneillä että hiippakunnilla. 

Viime vuonna mokasin koodaamalla paikat normalisoiduilla kirjoitusasuilla, mikä vain pahensi tuplanimitilannetta. Nyt käytin numerokoodeja, joille loin erillisen viitetaulukon. Ei maailman monimutkaisin tietorakenne, mutta aloin pian kaivata taulukkolaskentaohjelmaa parempaa tukea tekemiselle. Varsinkin kun Google Docsin pivot-taulukko ei jaksanut ruksuttaa kohtuulliseksi luulemaani pyyntöä. Palladion rajatkin tulivat tositarkoituksessa nopeammin vastaan kuin kevyemmässä testailussa. Lisäksi kaipasin (taas) koko Ruotsin kattavaa historiallista paikka- ja hallintohierarkiaa, jossa olisi tiedot postikonttoreistakin. Wikidata auttaisi nykytilanteen verran, mutta viimevuotiset yritykseni sen hyödyntämisessä eivät olleet varsinainen menestystarina. 

Tätä kirjoittaessani en vielä tiedä onko tutkijaseminaariin pari päivää sitten palautettu paperi lähelläkään menestystarinaa. Aina voi kuitenkin valmistautua pahimpaan, joten videolinkkinä Tara Brabazonin tuoreesta tuotannosta Failure (and how to manage it), jonka neuvoille oli käyttöä tässäkin kuussa. Kyseessä on trilogian ensimmäinen osa, joka jatkui vlogeilla Understanding Success ja If not now - then when?

lauantai 27. helmikuuta 2021

Arkistoaineisto Finnassa, tapaus Matilda Rotkirch

Kuukausi sitten SLS tiedotti otsikolla "SLS publicerar konstnären Mathilda Rotkirchs arkivmaterial på nätet". Stensbölen arkistoon kuuluva taitelija Rotkirchin aineisto oli digitoituna viety Finnaan. Aikaisemmista ei kuvallisista aineistoista tuli oitis mieleen Hotelli- ja ravintolamuseon luku- ja hakukelvottomat ruokalistat. Miten SLS on pärjännyt?

Ensimmäiset miinuspisteet tulevat siitä, että tiedotteessa ei ole suoraa linkkiä mainostettuun kokonaisuuteen. Onneksi en ollut jättänyt tiedotetta homehtumaan kovin pitkäksi ajaksi, sillä SLS:n Finnan etusivulla oli vielä nosto linkkeineen. Ilmeisesti Rotkirchin aineistolla on yksi ainoa signum, jota oli käytetty yleisenä hakutekstinä. Arkistorakenne ei siis ole osa Finnaa tai ainakaan sitä ei ole hyödynnetty näkyvästi.

Haulla esiin tulee 8 yksikköä: piirustuksia, muistiinpanoja ravintoloista, listaus Rotkirchin tauluista, asiakirjoja 1840-41 matkasta, muistoalbumi, päiväkirja ja kaksi luonnoskirjaa. Monisivuisten kokonaisuuksien selaaminen ei Finnassa ole mikään ilo, mutta mahdollista. Suurennos pelittää, sillä esimerkkikuvassa olevat ravintolamuistiinpanot on jaettu 2156 x 4000 -luokkaa edustavin pikselein. Kaikki kuvat on lisensoitu CC BY 4.0.


Perinteiseen tapaan minkään aineiston koko ei ole näkyvissä. Esimerkiksi muistoalbumin kohdalla tämä olisi suhteellisen olennaista, sillä albumit ovat usein pieniä, mutta eivät kuitenkaan aina. Kuvista päätellen kyse ei ole tavanomaisesta sidotusta muistoalbumista, sillä sivut näyttävät irtonaisilta ja erikokoisiltakin, mistä olisi ollut kiva nähdä maininta kuvauksessa. Kyseinen muistoalbumi on ajoitettu vuosiin 1830-1840, kuvattu kolmikielisesti sanoin "runot" & "piirustukset (taide)" ja liitetty henkilöön "Matilda Rotkirch". Muistokirjan luonteeseen kuuluu, että tekijöitä on useita ja ovat ilmeisesti tunnistamatta.

Esimerkiksi tässä sateen yllättämiä kuvaavassa piirroksessa on kuitenkin signeeraus. (Finnassa siihen ei voi luoda suoraa linkkiä.) Nimekkäin muistokirjan täyttäjä on todennäköisesti Johan Albrecht Ehrenström, joka allekirjoitti Riilahdessa ranskankielisen pätkän 10 päivää ennen 77. syntymäpäiväänsä. Helsingin kaavoittajan kynästä on ehkä/todennäköisesti syntynyt myös karttakuva. Asiasanoitus ei auta tämän ääreen.

Digitoinnista on SLS:ssä pitkä kokemus ja osaaminen. Satunnaista selaajaa voi ihmetyttää kymmenien tyhjien sivujen kuvaaminen ja esittäminen, mutta näin se vaan pitää tehdä. Finnan sivulla oleva minikuvakaruselli osoittautui näissä kohdissa hyödylliseksi, kun sisältöä hakevana saattoi hypätä tyhjän ohi.
Pienikokoiseen aineistoon tutustuminen Finnassa ei ollut mahdottomuus. Hyväksi ja mukavaksi en kokemusta kutsuisi. Esimerkiksi Stensbölen muusta arkistosta jo digitoidun 238-sivuisen perukirjapinkan selaaminen ei houkuttele hiukkaakaan. SSHY:n ja Kansallisarkiston käyttöliittymät voivat tuntua antiikinaikaisilta, mutta niissä sivun sisältö on koossa, joka on usein ymmärrettävissä sellaisenaan. Finnan tirkistelyikkunan käyttö veisi hermot hyvin äkkiä.

perjantai 26. helmikuuta 2021

Vanhempansa Pernajan Trännäsissä pahoinpidellyt


Turun maaherra allekirjoitti 26.10.1771 kuulutuksen, jolla haettiin yhteensä kymmentä miestä. Näistä kaksi oli Pernajasta, mikä lienee silkkaa sattumaa. Ensiksi mainittu 28-vuotias renki Hans Widlöf oli Idlaxin tilalta ja syytetty avioliiton ulkopuolisesta suhteesta. Hänen epäiltiin lähteneen Tukholmaan mukanaan sekä sarkaiset että "sinistä kangasta" olleet vaatteensa.

Toinen mies oli 34-vuotias Gustav Eriksson, Trännäsin lampuoti. Syy etsintäänsä oli selvä, hän oli pahoinpidellyt vanhempansa (med hugg och skag öfwerfallit sin Fader och Moder). Sen sijaan nimensä ei taida olla oikein, sillä Pernajan sotkuisessa rippikirjassa 1766-71 ainoa ja iältäänkin sopiva Gustav tilalla on patronyymiltaan Jacobsson.
Vieraspaikkakuntalaista ilahduttavasti Pernajan kylät olivat henkikirjoissa aakkosjärjestyksessä, joten oli melko vaivatonta todeta Gustav Jacobssonin olleen lampuotina sekä 1761 (8879:86) että 1767 (8904:114), mutta henkikirjasta 1771 (8917:114) tila puuttuu ja 1773 (8925:114) siellä on uusi viljelijä. Merkinnät eivät kuitenkaan selvennä perheen rakennetta. Vuonna 1708 syntyneet rippikirjan Jacob Johansson ja Cath. Mattsdotter, joita epäilen Gustavin vanhemmiksi, ovat ilmeisesti ikänsä takia välttäneet henkiveron maksun.

Etsintäkuulutuksen mukaan Gustav oli kooltaan pieni ja hento, tummaihoinen (swartlätt i ansigtet) ja mustahiuksinen. Lähtiessään hänellä oli sinisestä kankaasta (joka edellä mainitun rengin kuvauksen perusteella on jotain muuta kuin perussarkaa) vaatteet. Lisäksi liivi kalmingista, musta kapusonki ja punainen kaksinkertainen yömyssy (Calmincks Lifstycke, swart Carpus jemte röd dubbel Nattmössa) . Mukaansa hän oli ottanut parikymmentä plootua (några och 20 Plåtar i Penningar), sarkaisen takin (en Wallmars Råck) ja uuden haulipyssyn. 

Heikommallakin varustuksella on karkuun lähdetty.

torstai 25. helmikuuta 2021

Victoria & Albert -museon tiedot ja tiedottomuus

Jätin eilisestä twiittikokoelmasta pois muutamia päiväyksellä 9.2.2021. Tuolloin "Testasin @V_and_A uuden kokoelmahaun ja opin, että Maamme-laulu ilmestyi 26.8.1854 lehden Illustrated London News musaliitteessä kuvitettuna Kaivarin huvilalla."

Jatkoin kaivelua ja totesin "Esineosaamista @V_and_A: suomalainen ryijy on "carpet"". Kokoelmissaan olevat kolme ryijyä (tämä, tämä ja tämä) muistan löytäneeni vanhastakin kokoelmaselaimesta, mutta en harmistusta väärästä nimestä. Nyt huomasin napin, josta saattoi antaa palautetta ja annoin palaa.

Vauhtiin päästyäni kiinnitin myös huomiota siihen, että "messinkihinkkaukset" (brass rubbing) Suomesta olivat selvästi Pyhän Henrikin sarkofagista, mutta se ei näkynyt verkon esinetiedoista ollenkaan.

Molempiini valitusvirsiini tuli vastaukset tänä maanantaina (vihjaa sisäisestä vaatimuksesta max. kahden viikon vastausaikaan). Tietenkin erittäin kohteliaita. Kopsaan tähän muistoksi siitä, miten voisi osata kirjoittaa.

Ryijyistä:

I’m writing to thank you for your comments on the catalogue entries on Explore the Collections for the three ryijys or rugs in the V&A textiles collection.

I have amended the records on our database to include your helpful explanation of the purpose of these rugs and the amendments should show as updated online tomorrow. As you will see, I have left the term ‘carpet’ as an alternative description to help with broader online searches.

It is very helpful to have this kind of information to help improve the records as often we only have the details that came when the objects were acquired many decades ago and it is an ongoing task to research and update the catalogue.

Thank you again for taking the trouble to get in touch.

Kuvista:

Many thanks for your enquiry and you are quite right, these are rubbings from the original sarcophagus in Nousiainen. This is recorded in our register of 1917 but is not on the new cataloguing system yet. I will update it now so the change will appear on the new collections website within 48 hours. They are over 5 sheets (E.1678-1917 to E.1682-1917) and were given by a Dr M.R. James. I wonder if that was Montague Rhodes James, the classic ghost story writer and medieval scholar from Cambridge University in the late 19th, early 20th century. I know he visited Scandinavia and set various stories in Sweden and Demark so it would be quite exciting if he had made these himself whilst visiting Finland. I will have to wait til I am back in the building next month to look into that as I only have access to so much information when working from home! I will also make a note of the fact there is a replica in your National Museum if I can find its object number.

keskiviikko 24. helmikuuta 2021

Tammikuun loppua ja helmikuuta

26.1.

  • [Litteraturbankenin Litteraturkarta herätti kysymyksen] Vieläköhän muutaman vuoden takaiset sivustot, joissa kaunokirjallisuutta linkitettiin Suomen paikkakuntiin, ovat pystyssä? [Kukaan ei vastannut ja tätä koostetta tehdessä googlailut eivät tuota eteen hämärästi muistamiani sivustoja, joita oli ainakin kaksi.]

30.1.

  • [HS Lasten Uutisten video Millainen Suomen ensimmäinen lastenlehti] Hesari kertoo lapsille puppua. Jo ennen Lasten Suometarta ilmestyi Eos. Ilmeisesti siis tarkoitettu ensimmäistä _suomenkielistä_ lastenlehteä, joten sopisi myös ääneen sanoa.

1.2.

  • [Tyler Waltonin video Reading a Finnish history book in one sitting] Helsingissä asuva amerikkalainen tavasi Klingeä 3 tuntia ja mieleen jäi Olaus Magnuksen esitys jäästä, iso- ja pikkuvihan olemassaolo sekä yhden muistomerkin vaiheet. #hyötysuhde
  • Eikö julkaisuarkistojen latausprosessissa voitaisi tehdä jotain tiedostojen nimien siivousta/salausta?

2.2.
4.2.

8.2.

11.2.

  • Kiva, että _ihan_ kaikkia koordinaatteja ei tarvitse hakea yksitellen.
13.2.
  • Englantilainen kirosana suomalaisessa huumorilehdessä tuskin olisi suomennettuna tullut painetuksi.

14.2.
16.2.
  • Ihanaa, että Taidehalli jatkoi ryijynäyttelyn aikaa ja tarjosi @museokortti sisäänpääsyn ennakkovarauksen vaivalla.
  • [Sanna Stålnacke twiittasi "Täällä on paljon fiksuja tyyppejä nimimerkkien takana. Olisi kiinnostavaa kuulla, miksi olette päätyneet nimimerkin käyttöön ja mitä pitäisi tapahtua, että voisitte esiintyä omalla nimellänne?" Tähän kommenttina] Kirjoitin tänään väikkäriin pätkää 1700-luvun nimettöminä julkaistuista lehtikirjoituksista. Tapa jatkui 1800-luvulla. Omalla nimellä esiintyminen on tuore ilmiö eli voisi kysyä myös motivaatiota siihen.
  • Cajsa Wargin laskiaispulllat englanniksi ja liikkuvana kuvana [eli kanavan Tasting History with Max Miller video Semlor: The Dessert That Killed A King]
19.2.
  • Tänään puolustaa väitöskirjaansa @miikka_vuorela . Eka oikiksen väitöstilaisuus minulle, joten kaavut ovat uusi näky.
  • Lektiossa @miikka_vuorela hyvä muistutus: rikostilastot kertovat tehtyjen rikosten määrän sijaan siitä, mihin on puututtu.
20.2.
  • [Vastauksena Suzie Thomasin kuulumiskyselyyn] Thanks, I'm fine and hope you are too. I am working on a thesis chapter that will be looked over in a seminar session at the beginning of March. Already "done with" the books in this pile:
21.2.
  • Väikkärin kirjoitus taas takkuaa, kun oletan, että se mitä luontevasti tulee ei ole "oikein" eikä "tarpeeksi akateemista". Mutta turha sitä tässä vaiheessa miettiä, kun parin viikon kuluttua tutkijaseminaarissa kumminkin kuulee.
  • Digitaalinen historiantutkimus käytännössä: tarkistat kirjaston lainaustiedoista onko kaivattu kirja jossain päin omaa asuntoa.