Ruotsin ajan muistomerkeistä

Vuonna 2014 kirjoitin: "Päädyin sivustolle Svenska minnesmärken i utlandet, jossa on kolme kohdetta Suomesta. Yksi näistä on Kupittaan ruotsalaiskylä. Eli siteemme Ruotsiin eivät sitten niin kovin tiukkoja kuitenkaan?" Tuolloinen linkki ei toiminut, mutta pienellä askartelulla kehittynyt sisältö löytyi uudesta paikasta.  

Nykyään 1632 muistomerkin joukossa on 15 Suomesta. Näistä 10 on postimerkkejä. Varsinaisempia muistomerkkejä ovat Adolf Fredrikin kivihakkaus vuodelta 1752 Turun saaristossa, majakka Gustaf Dalén, Stackelbergien hautakappeli Vehmaalla, patsas Tapaaminen Turussa 1812 ja Kupittaan ruotsalaiskylä. Joukkoistamalla aikaansaatu kokonaisuus on kertakaikkiaan epätäydellinen.

Toinen muistomerkkejä listaava sivusto on Svenska Militära Minnesmärken. Sen takana on nimenomaan sotamuistomerkeistä kiinnostunut ja Ruotsin puolustusvoimien rahoittama yhdistys, joten kattavuudelta voi odottaa enemmän. Ulkomaita, joista muistomerkkejä on kartoitettu on pitkähkö lista. Suomesta mukana on 189 kohdetta. Satunnaisesti avattujen sivujen perusteella useimmat kohteet ovat dokumentoineet Claes ja Eva Grafström. Kohteet on järjestetty muistettavan tapahtuman vuoden mukaan eikä niitä voi hakea pstytysvuoden mukaan, mikä itselleni olisi ollut tässä välissä merkityksellistä. 

Hauska olisi myös tietää, kuinka täydelliseen listaan on päästy. Vasta tätä tekstiä kirjoittaessani huomasin, että vuonna 1998 on ilmestynyt Antero Tuomiston yli 300-sivuinen kirja Suomalaiset sotamuistomerkit : sotiemme muistomerkit Pähkinäsaaren rauhasta 1323 nykypäivään 1998. Se ei siis ole käsillä, mutta ainahan meillä on Wikipedia. Siellä on pitkähkö Luettelo Suomen sodan muistomerkeistä Suomessa, jossa on esimerkiksi neljä kohdetta Kemiöstä, joita ei löydy ruotsalaisesta listasta. Ruotsalaiset puolestaan ovat esittäneet esimerkiksi Kauhajoen Nummijärveltä kaksi kiveä, joita ei näy Wikipediam listassa. (Tarkempisilmäiset saavat kommentoida vastaan.)

(Kirjoitus kuuluu sarjaan "tietokannat eivät koskaan ole täydellisiä".)

Sunnuntaina: Ruokaturvasta ja historiantutkimuksesta

Sarka-museon tulevan sunnuntain tilaisuudessa juhlistetaan vielä kesällä ilmestynyttä Historiallisen Aikakauskirjan teemanumeroa ja keskustellaan ruokaturvasta ja historiantutkimuksesta. Koska teemanumerossa oli minunkin artikkelini, pidän lyhyen esitelmän "Korvikeleivän kauhistelu ja käyttöön opastus 1700-luvun Ruotsin valtakunnassa" ja osallistun paneelikeskusteluun. Ohjelmaa voi seurata myös verkon kautta.

Tuokio esivanhempien Riiassa

Kiertomatkan viimeinen kohde oli Riika, mutta siellä oltiin vain ilta ja aamu, joten ymmärrykseni kaupungista ei suuremmin kohentunut. Onnistuin kuitenkin muutaman mutkan kautta löytämään tieni ruotsalais-suomalaisen seurakunnan käytössä olleeseen kirkkoon vanhassakaupungissa. Kävelin kirjaimellisesti sen ohi, joten kiitokset moderneille suunnistusvälineille eli kännykän karttasovellukselle.

Kannatti kyllä käydä kokemassa sisätila, joka oli huomattavasti pienempi, kuin keskiaikaiselta kaupunkikirkolta odotin.

Aivan kirkon vieressä oli pari rakennusta, jotka (suurennettuja ikkunoita lukuunottamatta) ovat varmaankin olleet saman näköisiä myös 1700-luvun ensimmäisinä vuosina, jolloin esivanhempani kaupungissa muutamia vuosia asuivat.

Aiempia tähän liittyviä tekstejä:

• Riian ruotsalais-suomalaisesta seurakunnasta (12.12.2015)
• Virtuaalisesti latvialaisessa kirkonarkistossa (6.1.2018)
• Riian ruotsalais-suomalaiset papit (14.6.2024)

Museo, jolla on viesti

Kaunasista ajoimme maaseudun pikkukaupunkiin Šeduva, josta on tullut turistikohde uuden juutalaiskulttuuria esittelevän museon Lost Shetl ansiosta. Suomalainen bussiretki olisi sitä tuskin noteerannut, ellei museon arkkitehti olisi suomalainen, ja museoon tutustumiseen oli aikaa vain tunti. Museon verkkosivuilla vierailuun suositellaan 3-4 tuntia ja ohje kannattaa ottaa tosissaan. 

Hätäisessä haravoinnissani ehdin saada käsityksen siitä, mitä vierailun olisi pitänyt olla. Alkuun katsottiin noin vartin video, joka esitti dramatisoituna Šeduvan mennyttä elämää keskittyen yhteen perheeseen. 

Mutta kyseessä ei ollut "museo", joka olisi tyytynyt esineettömään esittämiseen, vaan varsinaisessa näyttelyssä vastassa oli runsas valokuva- ja esineaineisto, jonka läpikäyntiin tarvittaaan aikaa. Olettavasti jossain oli myös lisää videoita, jotka palauttivat mieleen alussa esitellyn perheen, mutta en muista niitä nähneeni.

Keskeiseltä torilta siirryttiin temaattisiin osioihin ja palattiin takaisin. Kunnes edessä oli viimeinen osio, jossa perhe koki saman kohtalon kuin lähes kaikki noin 700 kaupungin juutalaista. Viestiä vahvistettiin silmännäkijöiden haastatteluilla.

Museon viereen oli kerätty juutalaisten hautakiviä symboliseksi kautausmaaksi.

Rauniolle rakennettua

Kolmas Vilman alalinnassa auki ollut museo oli Liettuan suurherttuoiden palatsi. Se osoittautui yllättävän isoksi paikaksi, jossa kuulemma yleensä kuljetaan vain yksi kolmesta merkitystä reitistä, mutta ilmaspäivän ansiosta suoritin kaksi ja vähän kolmattakin. Sitkeällä kävelyllä tavoitin lopulta vaihtuvan näyttelyn suhteista Osmaanien valtakuntaan ja pääsin näkemään Wienin piirityksessä olleen teltan. Mutta olin niin tööt, etten enää pystynyt omaksumaan tietoa.

Jossain välissä olin kuitenkin saanut irti museon satojen ja satojen tekstiplanssien joukosta tiedon, että palatsi on 2000-luvun tuotantoa. Sen alla ovat rauniot rakennuksesta, jossa m. m. juhlittiin Katarina Jagellonican ja Juhana-herttuan häät 1562. 

Kursorisemmalle ulkomaiselle museokävijälle uusrakennus voi ehkä jäädä huomaamatta, sillä museoon on rakennettu sekä renessanssin että barokin tyylihuoneita.

Uudelleen rakennus kuuluu paikalliseen historiakulttuuriin. Kävimme seuraavana päivänä Trakain linnassa, joka oli vuonna 1822 näyttänyt vähän Kuusiston linnaa komeammalta rauniolta

mutta lähes sadan vuoden uudelleen rakennuksen jälkeen täysin ehjältä linnalta

En enää ymmärtänyt mikä oli todellista ja mikä tulkintaa, mutta kirmasin silti seuraavassa majoituskaupungissa Kaunasissa katsomaan heidänkin linnaansa superpikaisesti ulkopuolelta.

Vain valkoista vaatetta?

Vilnan esihistoriallisessa tai arkeologisessa museossa hämmennyin muinaispukujen äärellä. Aivan kuten Suomessa, ne perustuivat pronssin säilyttämiin tekstiilipaloihin. Olivatko ne tosiaan kaikki värittömiä vai eikö väriä oltu yritetty selvittää? Ja mistä oli keksitty malli pipoihin?

Yllä näkyvät vaatteet perustuvat kolmen eri alueen haudan löytöihin (Paragaudis, Gintarai ja Siliunai), jotka on ajoitettu 0-400 jaa.

Nämä kolme ovat samasta kalmistosta (Plinkaigalis) läheltä Kaunasta ja haudat on ajoitettu vuosiin 400-600.

Väriä on löytynyt (?) vuosiin 600-800 ajoitettujen ja liettualaisiksi tulkittujen hautojen löydöistä.
 

Semgallien heimoa edustavat asut on ajoitettu 600-1000 ja ovat kaikki samasta kalmistosta (Jauneikiai) jokseenkin keskellä nykyistä Liettuaa.

Olisi kyllä mielenkiintosta tietää enemmän asujen takana olevasta analyysistä ja sen mahdollisista puutteista.

Myöhemmässä päivän museossa kerrottiin, ettei Liettuan alueella ollut kattavaa järjestäytynyttä valtaa, ennen kuin 1000-luvulla Kiovan Rus alkoi kerätä veroja idästä käsin ja Saksalainen ritarikunta hyökkäili lännestä. Toisin kuin Suomessa, Liettuasta löytyi 1200-luvun alussa kuningas, Mindaugas, joka joksikin aikaa pystyi hallitsemaan koko aluetta.

Vilnan museomaratonin aloitus

Kiertomatkan kolmantena päivänä olimme jo Liettuassa ja karkasin Vilnassa omille teilleni. Onneksi tällä kertaa löysin heti aamun aluksi pienoismallin ja pääsin linnan osalta kartalle. Onnekasta oli myös se, että sattui olemaan kuun viimeinen sunnuntai, jolloin kaikki museot olivat ilmaisia. Tämä selvisi minulle vasta jälkikäteen, joten ilmaisuus oli iloinen yllätys joka museossa.

Aloitin kierrokseni alalinnan rakennuksesta Pilininko namas, johon Liettuan kansallismuseo oli melko äskettäin tiivistänyt koko historiansa muutamaan temaattiseen näyttelyyn. Nämä viehättivät museaalisesti ja täyttivät merkittäviä aukkoja tiedoissani.

Ekana kävin läpi systeemin, joka esitteli ulkopuolelta tulleiden ideoiden ja keksintöjen omaksumista Liettuaan. Opin muun muassa, että liettuasta tuli kirjakieli vasta 1500-luvulla, sillä hallinto käytti muita kieliä. Että Liettuassa on tunnistettu 920 esihistoriallista mäkilinnaa. Että katolisten kirkkojen barokkikoristelulla yritettiin taistella reformaatiota. Uskonnonkin olisi suurimmalta osalta laskea ulkopuolelta tulleeksi ideaksi, mutta se sai oman huoneensa.

Yläkerrassa konfliktit oli tiivistetty vielä pienempään tilaan, jossa kerrottiin liettualaisten nousseen Venäjää vastaan sekä 1830-31 että 1863-64. Näiden seurauksena kiellettiin liettuan kieliset painatteet latinlaisilla kirjaimilla, mutta näitä salakuljetettiin Preussista. Puolan osana Liettua oli mukana myös 1794 kansannousussa, jonka ennestään minulle tuttu johtaja Tadeusz Kosciuszko mainittiin yllättävän monta kertaa, sillä häntä nostettiin esiin 1800-luvun alun liettualaisessa romantiikassa.

Seuraavassa huoneessa esiteltiin Liettuan historian 13 käännekohtaa. Osa, kuten "kivestä metalliin" ja neoliittiselle vallankumous tapahtuivat myös Suomen alueella, mutta paljon oli erilaista. Esimerkiksi se, että Liettuan hallitsija Sigismund August (Katarina Jagellonican veli) suoritti vuonna 1557 Volok maareformin, jonka jälkeen talonpojilla ei ollut oikeutta omistaa maata. Maaorjuus päättyi 1861, mutta jätti entiset maaorjat niin huonoon asemaan, että syntyi vuosien 1863-64 kapina.

Kakkoskerroksen toisessa huoneessa esiteltiin Liettuan vaikutusta ulkomailla. Siirtolaisuus Venäjän kaupunkeihin, Yhdysvaltoihin, Englantiin ja Etelä-Afrikkaan alkoi vuonna 1868. Henkilöhistoriaa tuotiin esille kolmannessa kerroksessa muotokuvien kautta.

Alalinnan alueella Kansallismuseon suurimmalta näyttävä rakennus Naujasis arsenalas oli remontissa, joten siirryin esihistorian arkeologian pariin museon osassa Senasis arsenalas.