Erään elinkautisen vangin elämäkerta: Karkumatkoilla

Karatessaan lain kättä Petter Tuppurainen ei hankkinut väärennettyä papintodistusta...

Tein itseni rohkeeksi ja menin provastilta Abrahami Mäkelän nimeen pyytämään työkirja Tornioon. Se onnistikin, sillä mahdotonta oli provastin tuntea kaikkia pitäjän nuorukaisia. Tämä mies oli kotoperää samasta pitäjästä kuin minäkin ja oli palvellut Oulussa muutamia vuosia ja oli nyt itsellisenä. 

Kirjan kanssa menin Kemiin, ja olin talven eräässä talossa kortteeria ja kävin sieltä Tornion, ylä Tornion ja Raahen markkinoilla. Ketään ei hyödytä kertoella kaikkia ilketöitäni, joita tein joko yksin taikka muitten kanssa. Keväällä rupesin taas suvitrengiksi ala Torniossa. Tämä olikin minulle varsin mukava paikka; sillä talo oli lähellä kaupunkia, kunne joka pyhä ilta pääsin menemään ja kussa minä aina olin siellä, missä ilkeintä elämää pidettiin. Rahasta ei ollut puutetta ja suvi kului sentähden hauskasti ja hupaasti. 

Mutta syksyllä tapasin miehen, jolta olin varastanut arkun pappilaan muuttaissa. Tämä vaati minulta sovintoja, joita annoinkin hänelle. Mutta nyt rupesin pelkäämään, että hän antaisi minun ilmei nimeni väärentämisestä ja karussa olemisestani. Minä varastin sentähden hyvin rohkiasti ja lähdin Ruotsin puolella, siellä viettääkseni talvea. 

Mutta veljeni ajoi minua takaa, saavutti minun, toi takasin ja kutsui sen isännän, jolta vaatteita oli varastettu, katsomaan, jos minun hallussani olevat vaatteet olivat hänen. Nyt minä tunnustin kaikki, lupasin tuoda kaikki takasin ja rukoilin, että hän päästäisi minun irralle. Hän olisikin päästänyt, mutta ei veljeni sallinut, vaan toi vallesmannin, joka pani minun rautoihin ja lähetti Oulun linnaan. 

Täällä nyt olin muitten pahantekiäin parissa, joista opein enemmän pahuutta. Nämät luulivat, että tämä oli ensimmäinen tekemäni varkaus, josta heti kohta jouduin kiinni, ja koettivat neuvoa, kuinka minun vasta tulisi olla viisaampi. Huono viisaus, jossa eivät itsekkään olleet tarpeeksi viisaita; sillä eipä heidänkään viisautensa voinut estää heitä kiinni tulemasta. Lyhyet ovat ainakin vääryyden ja petoksen jäljet. Murheessa ja surussa ensi alussa ollessani lohduttivat he minua kaikilla ilkeyden keinolla ja vääryyden innolla. Minua ei ensimmältä huvittanut kuulla, kuin nämät kehuivat pahoja töitänsä ja neuvottelivat, kuinka ne edeskäsin saataisin hyvin luonistumaan; mutta ennen kuin talvi oli kulunut puoliväliin rohvastuin minäkin jo kehumaan pahuuttani, ja alinomaisena keskustelemisena oli mistä ja kuinka, irti päästyä, helpoimmin saataisin rahaa ja tavaraa. Maaliskuussa v. 1864 sain tuomioni ja se oli 40 paria raippavitsoja ensimäisestä murtovarkaudesta, ja väärästä papinkirjasta menetin kunniani.

Vankilistojen mukaan Petter Tuppurainen oli saapunut Oulun kruununvankilaan 25.11.1863. Puolisen vuotta aiemmin sinne oli tullut Muhoksesta varkaudesta syytetty Johan Tuppurainen, jonka täytyy olla Petterin isä, jonka rippikirjan mukaan hovioikeus tuomitsi 6.3.1864 varkaudesta 24 pariin raippoja ja kirkkorangaistukseen.(*)

Petter sai samaisessa maaliskuussa kihlakunnan oikeuden tuomion, joka vaati sakkoa, 40 paria raipaniskuja, kirkonrangaistusta ja kunnianmenetystä. Tuomio alistettiin hovioikeudelle, joka vahvisti sen sellaisenaan ja Petter lähti vankilasta kesäkuun alussa Ala-Tornioon rangaistavaksi (**) 

Rangaistukseni kärsittyä rupesin suvitrengiksi samalle isännälle, jota edellisenäkin suvena olin palvellut. Mutta eipä työnteko enää ollut niin mieluista, kuin ennen. Kyllä oli aikomuksenani tehdä työtä, mutta samalla joutui mieleeni, että näin suvella kelpaisi paremmin elää rosvona, kuin työmiehenä. Heinäkuun 10 päivä lähdinkin karkuun, mutta tätä vapauttani en saanut kauvan nauttia, sillä nimismies pani minun kiinni jo saman kuun 15 p. ja lähetti minun Kuvernööriin. Kemin vanginvartialta pääsin kuitenkin karkuun. 

(*) KA. Muhos IAa:20 Rippikirja, Tilattomat, Leh-Ö 1861-1879, 1014; KA. Prokuraattorin toimituskunnan arkisto. Eoa:187 Kruununvankilain vankiluettelot, I 1.1.-31.3.1864 1864-1864. Oulun kruununvankila maaliskuu 1864 

(**) KA. Prokuraattorin toimituskunnan arkisto - Eoa:189 Kruununvankilain vankiluettelot, II 1.4.-30.6.1864 1864-1864. Oulun kruununvankila huhtikuu 1864, toukokuu 1864, kesäkuu 1864

Erään elinkautisen vangin elämäkerta: Tyrnävällä

Edellisen osan lopulla Petter Tuppurainen muutti marraskuussa 1860 Tyrnävän Ängeslevän kylään.

Uudessa palveluspaikassani voitin pian ahkeruuteni tähden isäntäväen luottamuksen ja hyvän maineen. Isäntäni kiitteli minua kaikille ahkeruudesta ja ryyppäämättömyydestä, jota täällä palkollisissa pidettiin hyvänä asiana. 

Täällä jouduin myös seurakunnan pastorin tuttavaksi, joka useasti vaati minua tulemaan rippikouluun, jota en vielä ollut käynyt, vaikka olin 18 vuoden vanha. Mutta hän salli minun jättämään se asia toiseen aikaan, kuin selitin, etten käsittänyt sen asian sisällepitoa, niinkuin tulisi käsittää. 

Tätä isäntää palvelin minä kaksi vuotta ja tämä aika on elämässäni ollut minulle iloisin ja hauskin aika. Talossa, näethän, oli paljo nuoria palkollisia ja kaikki suruttomia. Täällä oli myös useita oluen rouvareita, mitä ei pidetty vikanakaan, vaikka niissä istui tukulta miehiä, nuoria ja vanhoja, naineita ja naimattomia, talollisia ja palkollisia kaiket pyhä illat ja arkipäivinäkin, olletikkin jos ei ollut kiire työn aika! Pastori kyllä usein torui ja nuhteli näitä rouvein pitäjiä ja niissä istujia, mutta kansa ylehensä piti semmoisen nuhtelemisen vääränä ja samaa mieltä olin minäkin. 

Näissä rouveissa tallustin minä ahkeraan ja kulutin niissä rahani, niin etten tahtonut enää vaatteissa pysyä. Nyt rupesi saatana oikein kiusaten kiusaamalla yllyttämään miuua poistamaan tämä haitallinen puutteni varkauden kautta. Mitähän sinun tarvitsee puutetta kärsiä, ota mitä tarvitset, mistä vain saanet, kuiskutti hän yhtäpäätä. [...]

Toisena palvelukseni vuonna tämän isännän tykönä olin keväällä vaadittu menemään rippikouluun.; Mutta se oli minusta kovin vastahakoista ja heitinkin käynnin kesken sanoen itseni kipeäksi.

Vuoden 1862 (?) lopussa Petter Tuppurainen otti pestin Oulusta. Työpaikka ei ollut kuitenkaan paras mahdollinen, joten veljensä hänelle järjestämä palveluspaikka Ala-Torniossa houkutteli. Kun hän pyysi Tyrnävän pappilassa muuttokirjaa Ala-Tornioon, ryhtyi pappi pyytämään häntä palvelukseensa todella hyvällä palkalla ja antoi viisi ruplaa, joilla Petter voisi kuitata Oulusta saamansa pestuurahan. 

Ruplat kuluivat muuhun ja kun olisi pitänyt astua oululaisen herran palvelukseen Petter valehteli tulleensa halvauksen tähden työhön kykenemättömäksi ja lupasi maksaa pestuurahan takaisin viimeistään seuraavien markkinoiden ajan. Palattuaan Tyrnävään hän sai edellisestä paikastaan palkan ja vietti palkollisten vapaaviikkoa krouvissa alkoholin ja kortinpeluun parissa

Tästä elämästäni oli viety sanoma pastorillekkin, joka usein tuli samaan rouviin tiedustelemaan, josko minä siellä olisin. Mutta minä, nähtyäni hänen tulevan, pistäysin piilon ja hänen kysymykseensä minun olemisestani siellä antoi rouvari kieltävän vastauksen. 

Tultuani uuteen palveluspaikkaani selitin pastorille, joka minua kyseli oloistani, olleeni äitini tykönä joutoviikon. Täällä minä nyt koetin vankita itseäni, en käynyt kylässä pyhä iltoina enkä yölläkään ja voitin tällä uskollisella käytökselläni hyvän luottamuksen sekä pastorilta, että rouvaltakin, joka ei ensin tahtonut uskoa, mitä minä olin sanonut joutoviikon oloistani. 

Tuhlaamisesta olivat rahat kuluneet niin ettei minulla ollut kelvollisia vaatteita ja pidin häpiänä palvella pappilassa niin huonoissa vaatteissa, mutta sitä en pitänyt häpiänä, saatikka syntinä, että yöllä satuloitsin pappilan hevoisen ja ajoin Temmekseen, kusta eräästä talosta varastin hyvät turkit ja rupesin niitä pitämään niin kuin omiani ainakin. 

Mutta kuinkas kävi? Minä lähdin Oulun markkinoille, varastettu turkki ylläni ja siellä tapasi minun turkin omistaja ja sen tekiä ja nyt vedettiin minä piukkaan. Minä lupasin kuitenkin maksaa sen ja pääsin myös niin, mutta en tohtinut enää palata takasin. Minä otin talon rahat mukaani, panin piikan tulemaan kotio ja lähdin itse karkuun.

Erään elinkautisen vangin elämäkerta: Ensimmäiset palveluspaikat Muhoksessa

Toisin kuin Muhoksen rippikirjat Petter Tuppuraisen omaelämäkerta kertoo palveluspaikoistaan.

Viidentoista vuoden vanhana menin vierasta palvelemaan. Tämä ensimäinen palvelusaikani kesti vuoden 1858 toukokuusta marraskuuhun asti eräässä talossa, josta sain palkkaa 8 ruplaa ja hyvän maineen; sillä minä olin ahkera tekemään työtä ja avullisen saamakas. Mutta ei tässä talossa muusta lukua pidetty, kuin vaan siitä, että saatiin työtä. 

Ei minua moitittu siitä, vaikka minä rupesin juoksemaan öisin kylässä ja kulutin kalliit pyhä- ja Herransapattipäiväin illat kaikissa pahoissa kokouspaikoissa, joihin kylän koko nuoriso, pojat ja naiset tulivat pitämään leikkiä ja huvituksia. Toiset huvittivat itsensä tanssilla, toiset pallia lyömisellä, toiset ja niiden joukossa vanhempiakin miehiä korttipelillä. Näitten pariin minäkin antausin ja olinkin viisastunut oikein oivalliseksi korttipelariksi ja voitinkin enimmiten aina. Mutta nämät helposti saadut rahat kuluivat yhtä helposti. voittorahoilla ostiskelin juustoja, pannukakkuja, marjoja y. m., ja ne oli aina syötävät yhdessä niitten naisten kanssa, joitten tykönä öisin ahjustin käydä. Mutta näistä ei minua maanantaiaamuna kotiotultuani ensinkään nuhdeltu, oltiinpa iloisiakin, kuin saivat kuulla että olin voittanut jonkun kymmenen kopekkaa.

Seuraavaksi Petter sai täyden pestin 15 ruplan palkalla "paremmassa väkitalossa" ja pestautui vuoden 1859 lopussa toiseen paikkaan. Oikeusjutusta, jossa Petteriä syytettiin metsänhaaskauksesta ja hän itse väitti ottaneensa puuta isäntänsä metsästä käy ilmi, että isäntänsä vuoden 1860 alussa oli Abraham Keränen(*). Vuoden lopulla hän sai paikan Tyrnävän (Limingan kappeliseurakunta)  puolelta, jonne isoveljensä oli ottanut muuttokirjan maaliskuussa 1860.

Täältä otettuani pestin ja kotiin palattuani jouduin riitaan isäntäni kanssa, jota riitaa ja rähinää sitte kesti aina pyhiin miehiin saakka. Mutta talosta lähteissäni varastin minä palkollisten tavaraa, niiden seassa muutamia silkkihuivia, myydäkseni ne ryssille, jotka täällä kävivät kauppaa.

Tyrnävältä käsin hän kävi

... Muhoksessa keräjiä metsän varkaudesta. Keräjiin kokousi paljon nuorta väkeä. Siellä ne joivat ja tanssivat ja minulla oli hyvä tilaisuus kouria miesten taskuja, joista mina sain toisista enemmän, toisista vähemmän rahaa. Mutta asiani päättyi v. 1860, jolloin sain ensimäisen sakon metsänvarkaudesta, jota en pitänyt ensinkään häpiänä; sillä täällä on ihan yleisenä tapana hakata toisten metsiä. Kovin vaarallista on kuitenkin pitää syntiä, pientäkin, halpana ja mitättömänä, sillä mitättömänä pidetty synti on aina uusi porras, jota astutaan syvemmälle synnin kuljuun

Vuosiluku on väärä, sillä Petter sai sakkotuomionsa vasta Muhoksen syyskäräjillä syyskuussa 1861, jolloin hän asui Tyrnävän Ängeslevän kylässä.(**) 

(*) Kansallisarkisto. Oulun tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat. KO a:60 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat, Talvikäräjät 1860-1860, sivu 962 (§293); Kansallisarkisto. Oulun tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat. KO a:61 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat, Syyskäräjät 1860-1860, sivu 441 (§91)

(**) Kansallisarkisto. Oulun tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat. KO a:62 Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1861-1861, sivu 740 (§151), 792; 

Erään elinkautisen vangin elämäkerta: Ensimmäinen varkaus

Ensimmäisen varsinaisen varkautensa Petter Tuppurainen teki omaeläkertansa mukaan 13-vuotiaana.

Sitten tapahtui v. 1856, että minä palasin toisen minua vanhemman pojan kanssa tanssipaikasta toisesta kylästä ja menimme hänen kehoituksestansa tien varrella olevan varallisen torpan aittaan, jonka avain oli suulla, ja varastimme sieltä rahaa 33 ruplaa. Niistä sain osakseni 16 rupl. 50 kop. ja olin nyt hyvin rikas, pelasin korttia ja ostin kaikellaisia makuisia. 

Mutta rehelliset ihmiset nähtyänsä minulla rahaa, päättivät, että minä varmaan varastaisin äitiltä ja sanovaitkin sen hänelle. Tämän tähden rupesi äitini kovittamaan minua, mutta minä pääsin vapaaksi valheen avulla: sanoin löytäneeni rahakukkoron, jossa oli rahaa 80 kopekkaa ja myyneeni kukkaron 20 kopekkaan ja antaneeni ostajalle, jolla ei ollut pientä rahaa, 80 kopekkaa takasin ruplan rahasta, jollainen oli minulla nähty. 

Mutta en vieläkään päässyyt rauhaan. Muutaman kuukauden kuluttua huomasi ennen mainitun torpan väki, että heiltä oli varastettu rahaa, ja kuin hekin olivat saaneet kuulla, että minä olin vaihettanut ruplan rahan, niin tulin taas uudestansa lujalle kuin kysyttiin, kelle olin myynyt rahakukkaron ja oliko kukaan muu sen nähnyt. Tähän vastasin, etten tuntenut sitä miestä, joka osti kukkaron minulta ja että se toinen poika, minun kumppanini varkaudessa, oli siinä paikalla, jossa minä kukkaron myin. Näin olimme puhuneet asian yhteen kohta sen jälkeen, kuin äitini oli ensikerran minua kovittanut. Poika, kysyttynä, todisti minun puheeni. 

Mutta vielä kerran jouduin minä pulaan näistä rahoista. Äitini meni toiseen kylään kutomaan ja minä jäin omiin valtoini ja pääsin juoksemaan oikein mieltäni myöden, tapasin myös tuttavan pojan, jolle sanoin, että minulla oli rahaa ja hänen kysymykseensä, mistä olin ne saanut, sanoin ne toisen pojan kanssa varastaneeni ennen mainitusta torpasta. Taaskin vaihetin ruplan ja annoin siitä puolen toverilleni varoituksella, ettei hän ilmoittaisi asiaa kellenkään. Mutta hänpä menikin sanomaan sen torpan väelle. 

Nyt alkoi taas uusi leikki: tultiin minulta kysymään ja torpan muori lupasi minulle juuston, jos tunnustaisin ja minä tunnustinkin. Myös toisen pojan täytyi tunnustaa. Tähän nyt loppui koko kohina, juuri kuin ei olisikkaan tapahtunut koko asia. 

Mutta tilani oli nyt varsin surkuteltava: omatuntoni oli nyt herännyt ja soimasi minua ja vaikutti sen, että minä rupesin häpeemään kaikkia, jotka tämän asian tiesivät. Ja ollessani toisten poikain ja tyttöin parissa olin aina rauhaton peljäten, koska rupeisivat soimaamaan minua ilkityöstäni. Ja vaikka milloin tuli puheeksi joku varkaus, niin pidin sen minua kohtaan puhutuksi. Ja samallaista vaivaa luulen kaikkein pahantekiäin tuntevan itsissänsä.

Erään elinkautisen vangin elämäkerta: Lapsuus

Sanomia Turusta julkaisi 22.5, 25.5 ja 3.6.1880 kirjoituksen Erään elinkautisen vangin elämäkerta, joka oli lähettäjänsä mielestä "sopiva joutumaan monen kansalaisen luettavaksi". Valitettavasti lähettäjä ei kertonut mitään itsestään tai siitä, miten elämäkerta oli päätynyt käsiinsä. Siitä lainattu teksti alkaa

Syntynyt olen Oulun läänissä Muhoksen pitäjässä toukokuun 18 p. 1843. Vanhempani olivat varalliset talonomistajat. Huonon elämän tähden menetti isäni maallisen tavaransa ja äiti otti hänestä eron ja vei minun myötänsä.

Näissä tiedoissa elämäkerran kirjoittaja tai sanelija Petter Johansson Tuppurainen on ollut rehellinen ja tarkka ensimmäisessä kuudessa sanassa. Hän syntyi Muhoksen kirkonkirjojen mukaan 28.5.1843. Isänsä Johan Henriksson Tuppurainen (s. 2.1.1814) oli talollisen poika mennessään 10.10.1838 naimisiin Valborg Johansdotter Vainikaisen (s. 13.3.1811) kanssa, mutta Petterin kastemerkinnässä tittelinään on renki ja perhe on koko lapsuutensa rippikirjoissa tilattomien sivuilla (1840-1846, 619; 1847-1853, 640; 1853-1862, 663; 1861–1879, 1014). 

Vaikka rippikirjoissa perhe näyttää yhtenäiseltä on täysin mahdollista, että Petterin vanhemmat käytännössä erosivat. Tähän viittaa myös se, että Petter jäi perheen kuopukseksi. Åidiltään saamastaan kasvatuksesta hän kirjoittaa näin:

Kun hän oli ahkera käsityön tekiä ei ollut meillä mitään puutetta ja isältäkin saatu apu vain lisäsi toimeentuloamme. Mutta ei hän taitanut istuttaa minuun, mitä häneltä itseltä puuttui, totista Jumalan tuntoa ja pelkoa. Hän tosin opetti minun lukemaan kirjaa sisältä ja ulkoa, mutta siinä olikin myös kaikki. Tarpeessa olisi luulteni se, että lapsen ymmärrystä kehitetään käsittämään, mitä hän lukee, oppiaksensa tuntemaan, mitä Jumala meiltä tahtoo, ja tietämään, että hän on meidän rakas isämme ja suurempi, kuin maallinen isämme. Meidän kaikkein, jotka olemme taivaallisen isän lapsia, tulisi tietää, ettemme voi hänen silmäinsä edestä peittää vähintäkään pahaa tekoa salaisimmassakaan loukossa. 

Tätä mainitsen juuri sentähden, että tämä olikin valitettavin puute minun kasvatuksessani, olipa peräti oikiasta suunnasta poikkeevainenkin. Kun äitini teki käsitöitä taloin tyttärille ja emännille, niin hän pani minun, siihen ikään tultuani, viemään niitä teettäjille, mutta salaa lasten vanhempain ja taloin isäntäin tietämättä ja näkemättä. Ja tämä oli hirvittävä ja kauhistava esimerkki, josta minä opin äitiltäni ottamaan salaa sitä ja tätä, ja myymään halvasta hinnasta, rahaa saadakseni. Nämät rahat panin kaikellaiseen turhuuteen ja semmenkin korttipeli oli tullut minulle suuremmaksi tarvekaluksi. Tosin sain kelpo selkäsaunan, koska äitini huomasi, että olin jotain varastanut häneltä, mutta siinä olikin kaikki. 

"Jonkun vuoden uutterasti luettuansa, pääsi yli-oppilaiseksi"

 Kirjasesta Hyvää tarkoittavia varoituksia Viinaa vastaan sekä Kertomus juopomuksen onnettomista seurauksista, muutamissa totisissa tapauksissa esiin asetettuja (Lukemisia Kansalle 95) painettiin "Uusi, lisätty painos" Turussa 1859. En pystynyt verifioimaan "totisia tapauksia", mutta luotan vaihteeksi kirjoittajan rehellisyyteen. Jos keksit tavan saada kiinni alkoholin väärinkäyttäjäksi kuvatun identiteetistä, kommentti olisi kiva lukea.

Muutamia vuosia takaperin eli eräässä Suomen maan, B. nimisessä, kaupungissa köyhä mutta rehellinen käsityöläinen eli hantvärkkäri, jonka monein lasten seassa oli poika, joka erinomaisella halullansa ja taipuvaisuudellansa kirjan lukemiseen etenkin näytti itsensä oivakunnolliseksi. Alituisesta ja ahkerasta rukouksestansa panivat vanhemmat hänen kouluun, josta tuli se, että hän, jonkun vuoden uutterasti luettuansa, pääsi yli-oppilaiseksi (tutentiksi). Huokeasti on ajateltava, mikä ilojuhla se oli äidille, koska hän kuuli hänen saarnaavan kaupunkin kirkossa. Hellä äiti katsoi itseänsä yltäkyllin palkituksi niistä unettomista öistä, joina hän oli oman levähyksensä hylännyt rakastetun poikansa tulevan parhaan puolesta. 

Mutta Fredrikki — se oli tämän nuorukaisen nimi — joutui pahojen kumppanien seuraan, jotka viinaa rakastivat. Kaikkiin niihin muistutuksiin ja varoituksiin, joita hän vanhemmiltansa sai, luopumaan tästä pahasta ja irstaisesta seurasta, vastasi hän aina itsehensä luottamisella: ”ei yhtään vaaraa — kyllämähän eteeni katson.” 

Mutta vaara oli kuitenkin suurempi ja lähempänä, kuin hän itse uskoikaan. Jokapäiväisestä tottumisesta viinan ja muiden väkeväin juotavien nautitsemiseen, kääntyi hän vihdoin oikeaksi juopoksi. Monenlaisissa vaiheissa ja seikoissa elämätänsä vietettyä ja vanhempainsa jo murheella alas hautaan mentyä, otti hän värvinkin, tuli sotamieheksi, karkasi palveluksesta, saavutettiin (saatiin kiini) ja ylönantoi henkensä, kärsiessänsä sitä rangaistusta, johon hän sota-oikeudelta oli karkaamisesta tuomittu. Niin tuli tämä paljon toivoa itsestänsä antava nuorukainen, joka aikaa myöten olisi voinut nousta suureksi ja kuuluisaksi mieheksi maakunnassa, niin hyvin omaksi kuin vanhempainsa surmaajaksi.

Tilojen kauppausta vuonna 1742

Kiinteistöjen myynti-ilmoitukset olivat pitkään harvinaisia ja 1700-luvun lopulla niissä tyypillisesti ei kerrottu mistä tilasta tai talosta oli kyse. Niinpä minut pysäytti varhaiselta tuntunut ilmoitus Posttidningarissa 6.10.1742. 

Siinä kaupattiin Rymättylästä Maenpan rusthollia suuren purjehdusväylän rannalta. Päärakennus oli vain kolme vuotta vanha ja siinä oli suuri holvattu kellari eli tarkoituksena oli varmaankin pidempi omistus. Myytävänä oli myös puolen peninkulman päästä Salon rälsstila, jonka verotusarvoksi ilmoitettiin manttaali. Lisätietoa tarjoavia kiinteistövälittäjiä oli sekä Tukholmassa että Turussa eli myyjä oli tosi asialla. 

Lasse Iso-Iivarin isäntäluettelon mukaan sekä Maanpään rustholli että Länsi-Salo olivat vuosina 1729-44 Tukholmassa syntyneen Daniel Barckenbohmin ja vaimonsa Henrietta Catarina Henricsdotter Rosenstedt hallinnassa.

Barckenbohm oli armeijan riveissä, joten elämäkertatietonsa löytyvät Lewenhauptin matrikkelista. Ilmoitus ei kuitenkaan osu mihinkään selvään käännöskohtaan. Jollei huomioi pikkuvihaa, jonka luulisi vähentäneen ostajien intoa ja näin ollen myös kauppahintaa merkittävästi.