Kun käsialalla oli kaupallista arvoa

Eilen esiteltyä pariskuntaa setviessä tuli vastaan pieni episodi, jonka säästin tähän. Se liittyi kaunokirjoitusmallien kaupallisuuteen, johon olin törmännyt jo Mimmi Bähristä kirjoittaessani.

Episodi käynnistyi Hufvudstadsbladetissa 2.2.1887 julkaistusta ilmoituksesta, joka täytti yli neljänneksen yhdestä sivusta. Siinä ilmoitettiin, että Helsinkiin oli tullut veljesten Påhlman kirjoitusinstituutin edustaja, joka 20 markan maksusta 8-10 tunnin opetuksella kohentaisi kenen tahansa käsialan kuntoon. 

Helmikuun lopussa oli päätetty, että Helsinkiin avattaisiin kirjoituskoulun pysyvä sivuliike, jossa opettaisi tohtorinna Charlotte Runeberg eli ilmeisesti J. L. Runebergin miniä, joka oli jäänyt leskeksi kesällä 1884.

Tässä vaiheessa heräsi markkinatilanteen muutokseen kaunokirjoitusta jo useamman vuoden Helsingissä opettanut Mathilda Källgren. Hän ilmoitti Nya Pressenissä 1.3.1887, että hän oli soveltanut Påhlmanilaista kaunokirjoitusmetodia Suomessa jo yli 10 vuotta. Hänellä oli Otto Påhlmanin Vänersborgissa 15.6.1874 allekirjoittama kurssitodistus.

Tämän lisäksi Källgren kirjoitti toimitukselle kirjelmän, joka julkaistiin seuraavan päivän lehdessä. Samassa yhteydessä oli toimituksen vastine, jossa huomautettiin, että virallinen sivuliike on eri asia kuin saadun opin välittäminen. Samassa lehdessä oli myös Påhlmanien mainos, jossa ilmoitettiin heidän metodinsa uudistuneen eli olevan olennaisesti parempi kuin Källgrenin opetus. Sama ilmoitus julkaistiin myös Hufvudstadsbladetissa 3.3.1887 ja Nya Pressenissä hieman muokattuna uudelleen 5.3.1887

Nokittelu sai lisäjulkisuutta Spets-lehden kronikassa 12.3.1887. Kirjoituksessa kerrottiin myös (toisen?) naisen Helsingfors Dagbladiin kirjoittamasta paljastuksesta, että Påhlmanien opettajille ilmaiseksi lupaamat kurssit eivät olleetkaan olleet ilmaisia.

Helsingfors Dagblad 28.8.1887

Påhlmanien kirjoitusinstituutin sivupiste aloitti toimintansa Helsingissä syksyllä ja sitä johti Charlotte Runeberg. Vastaava ilmoitus löytyy myös helmikuulta 1888, mutta sen jälkeen toiminta on joko loppunut tai ei ole enää kaivannut mainostusta. Todennäköisesti kyse oli ensiksi mainitusta. Charlotte Runebergin mainitaan myöhemmin opettaneen kaunokirjoitusta työväenyhdistyksen kursseilla (Nya Pressen 13.5.1889)

"Viinin tukkukauppias" löytyi

Vuonna 2016 olen pähkäillyt Helsingissä 1900-luvun alussa muutaman vuoden kouluttautunutta näyttelijää Martha/Märta Hedman, joka myöhemmin kirjoitti omaelämäkerrallisen romaanin ja sen jatkeen Mathias and Mathilda, josta en ole vielä nähnyt kuin kansikuvan. Tuolloin Hedmanilla ei ilmeisesti ollut yhtä perusteellisia Wikipedia-sivuja kuin nykyään. Nyt niiltä (eng & swe) selviää, että Märta syntyi Östersundissa vanhempinaan  Johan Hedman ja Ingrid Kempe. Selviää myös, että näyttelijänimellä Marguerite Leslie tunnettu sisarensa oli myös jossain vaiheessa Suomessa. Olinkin romaanista poiminut mahdollisen faktan, että "Hedmanin äiti oli Greta-tyttärensä kanssa viettänyt kesän Helsingissä."

ArkivDigitalin hakemistoilla Hedman-perhe löytyi varsin helposti Östersundin rippikirjasta(*), jossa Märta Abigailin syntymäpäivä oli 11.9.1883 ja Johanna Margaretan 28.5.1880. Perheen vanhin poika Olof Andreas (s. 10.4.1873) lähti Venäjälle ja tytär Lydia Kristina (s. 3.4.1878) Amerikkaan vuonna 1893. Amerikkalaisen sukututkijan mukaan myös Lydiasta tuli näyttelijätär. Seuraava virallinen lähtijä oli Margareta, joka otti muuttokirjan Gävleen vuoden 1897 lopussa.

Perheen isä Johan oli postiljooni ja sitten entinen postiljooni. Uutinen Jämtlandspostenissa 3.6.1887 antaa ymmärtää hänen tehneen konkurssin, mutta vaimolla oli varaa lunastaa kaupunkikoti ja metsäpalsta. Sekä Johan että Ingrid olivat kotoisin pienistä Jämtlannin seurakunnista, joten kummankohan sisarus olisi päätynyt asumaan Helsinkiin? Jäljitys tuntui mahdottomalta urakalta, mutta seuratessani Ingridin perhettä rippikirjoissa (**) veljensä Andersin (s. 21.12.1855) kohdalla oli Lidköpingin kirkkoherrankansliasta saatu tieto, että tämä oli mennyt 3.3.1878 naimisiin Tampereella tukholmalaisen Maria Mathilda Lindbladin kanssa. Virallisesti Anders oli muuttanut Lidköpingiin 10.5.1879. Romaanissa kiinnostaneen pariskunnan vaimo oli nimeltään Matilda, joten tämä vaikutti lupaavalta johtolangalta.

Tampereen vihittyjen kirjauksissa Andersin sukunimenä on Källgren, jota hyödyntäen AD:n rekisterit löytävät pariskunnan Lidköpingistä, jonka rippikirjaan (***) merkittiin heidän Helsingissä vuonna 1880 syntynyt lapsensa ja oleskelunsa Helsingissä! Varhaisten sanomalehti-ilmoitusten mukaan Källgreneillä oli yksityinen kirjanpito- ja kaunokirjoituskoulu.

Helsingfors dagblad 3.8.1877

Hbl 2.3.1881

Kesällä 1881 pari muutti Annankatu 21:een (Hbl 19.5.1881) ja kolme vuotta myöhemmin he asuivat Annankatu 26:ssa (Hbl 12.4.1884). Syksyllä 1899 osoite oli Annankatu 31 (Hbl 15.10.1899) tämän jälkeen ilmoitusosumia kadunnimellä ei tule, mutta yksityiskohta sopii Anders Källgrenin sisarentyttären romaaniin. Vuoteen 1907 mennessä Källgrenit olivat muuttaneet Masalaan, josta käsin Anders on toiminut alkoholikaupan agenttina, mikä sopii myös Hedmanin romaaniin.

Nya Pressen 5.7.1908

Andersin vaimo kuoli maaliskuussa 1908 (Hbl 22.3.1908). Anders solmi toisen avioliittonsa Beata Katarina Krookin kanssa (Hbl 18.5.1910). Edelleen Hbl kertoi 25.5.1921 kuolintiedon "handelsk. lär. Anders Källgren 65 år 4 m. 29 d." (Hbl ). Toisesta lehdestä selviää, että Anders oli kuollessaan asunut Kauniaisissa. Ilmeisesti hän ei koskaan virallisesti muuttanut pois Lidköpingistä, sillä se on merkitty Geni-profiiliinsa kuolinpaikakseen. (Vielä oudompi puute perheen tiedoissa on se, että Andersin Ingrid-siskolla on aviomiehensä sukunimi, mutta aviomiestä ja julkkislapsia ei ole sukupuussa mukana ollenkaan.)

(*) Östersund (Z) AIa:8b (1863-1872) Bild 1220 / sid 312 (AID: v115531.b1220.s312, NAD: SE/ÖLA/11109) & Östersund (Z) AIa:11b (1883-1887) Bild 1030 / sid 429 (AID: v115538.b1030.s429, NAD: SE/ÖLA/11109) & Östersund (Z) AIa:12c (1886-1895) Bild 980 / sid 693 (AID: v115541.b980.s693, NAD: SE/ÖLA/11109) & Östersund (Z) AIIa:1d (1895-1903) Bild 1200 / sid 1017 (AID: v115548.b1200.s1017, NAD: SE/ÖLA/11109) & Östersund (Z) AIIa:2a (1903-1914) Bild 2710 / sid 257 (AID: v115551.b2710.s257, NAD: SE/ÖLA/11109)

(**) Hammerdal (Z) AI:8b (1850-1861) Bild 2300 / sid 219 (AID: v114523.b2300.s219, NAD: SE/ÖLA/11058) & Hammerdal (Z) AI:9b (1861-1870) Bild 2670 / sid 262 (AID: v114525.b2670.s262, NAD: SE/ÖLA/11058) & Hammerdal (Z) AI:10b (1871-1882) Bild 670 / sid 400 (AID: v114527.b670.s400, NAD: SE/ÖLA/11058)

(***) Lidköping (R) AI:32 (1873-1881) Bild 223 / sid 219 (AID: v17235.b223.s219, NAD: SE/GLA/13330) & Lidköping (R) AIII:1 (1873-1895) Bild 110 (AID: v242706.b110, NAD: SE/GLA/13330)

Merkittävää 1800-luvun digitointia

Suurempaa meteliä pitämättä Åbo Akademin arkistossa säilytettävää Suomen talousseuran arkistoa on digitoitu. Ei kokonaan, mutta käyttökelpoinen osa. Huomasin tämän aivan sattumalta väitöskirjan tiimoilta pitäjänkertomusten osalta, mutta en tuolloin pysähtynyt muodostamaan kokonaiskuvaa. Korkea aika tehdä korjausliike, johon on käytettävissä lyhyt esittelyteksti ja siihen linkitetty täydellinen arkistoluettelo, Lars Zilliacuksen katsaukset ja sivu, johon on linkitetty digitoinnit. 

Kaltaistani henkilö- ja paikallishistorian tutkijaa kiinnostavat erityisesti paikalliskuvaukset, joita on arkistoyksiköissä D VI:3 ja D VII. Sen mistä paikoista kirjoituksia on kuvittelee näkevänsä arkistoluettelosta. Itseäni kiinnostivat esimerkiksi

• Isaac Tillberg: ”Beskrifning öfver Björneborgs stad jämte karta uppgjord 1728”
• Beskrivning över Helsingfors samt andra städer

Ensiksi mainittu osoittautui vuonna 1816 laadituksi yleiskatsaukseksi, jolla ei ollut sanottavasti tekemistä mukana olleiden karttojen kanssa. Joista yksikään ei muuten ollut vuodelta 1728. Jälkimmäisen puolestaan piti olla ensimmäinen asia yksikössä D VII:7, mutta sen aloittaa kuvaus Padasjoesta, joka ei ole kaupunki eikä myöskään näy arkistoluettelossa. Sitten Pälkäne, Loppi, Rauma, Porvoo, ... vasta sivulla 105 tulee vastaan Helsinki. Arkistoluettelo ei siis ole alkuunkaan täydellinen, mikä on sääli tiedon löydettävyyden kannalta. En tosin tiedä, kuinka perusteellisesti näitä on jo tutkimuksissa käytetty ja mahdollisesti julkaistukin.

Sitten toiseen osaan arkistoa. Monet varmasti tietävät ja muistavat, että Zilliacuksen katsauksissa on tietoja ja arkistoviitteitä talousseuran jakamista kannustuspalkinnoista. Eli esimerkiksi osasta I käy ilmi, että kauvatsalainen talollisen leski Katariina Juhontytär Kouhi Yttilästä oli saanut vuonna 1846 kuuden luodin hopealusikan uudisraivaustyöstään. Mutta nyt ei tarvitse enää tyytyä tähän tietoon tai lähteä Turkuun lukemaan lisää. Digitoiduissa arkistoaineistoissa on luettavissa katselmukset vuosilta 1839 ja 1845 sekä suosituskirjeitä. Palkinnonhakemista käsiteltiin pitäjänkokouksessa ja todennäköisesti (jos seurattiin aiemman vuosisadan tapoja) palkinto jaettiin julkisesti esimerkiksi jumalanpalveluksen yhteydessä. Kyse ei siis ollut ainoastaan yhtä taloa koskeva asia vaan varmasti puheen ja ehkä kateuden aihe laajemminkin. 

Valitettavasti Katariinan kohdalla tuli esiin digitoinnissa tapahtunut fiba. Aineiston alareuna on leikkaantunut näkymättömiin.

Sunnuntain suomalainen Tukholmassa

Elias Martinin tallentama näkymä Tukholmaan. Nationalmuseum

Kenenkään pyytämättä maaliskuussa päättynyt sarja jatkuu.

Svenskt biografiskt lexikon esittelee artikkelissa Forsgrén, släkt Suomen sodan jälkeen Ruotsiin lähteneet miehet Carl Robert (1797–1853) ja  Berndt Gustaf Forsgrén (1799–1888), joista molemmista tuli kauppiaita Tukholmassa. He eivät kuitenkaan olleet ensimmäisiä sukunsa edustajia kaupungissa.

Miesten isoisä oli Mathias Forsgrén, joka oli verkkosukupuun mukaan syntynyt Huittisissa vuonna 1708. Samaiseen verkkosukupuuhun on (tätä kirjoittaessani) koottu huolella Forsgrénin lapset avioliitosta Maria Ulrica Wiensin kanssa. Kyseinen avioliitto päättyi vaimon kuolemaan 21.10.1759 Nousiaisten Rekoisissa. Toisen avioliittonsa Forsgrén solmi vuoden 1761 alkuun mennessä Gustaf Pacchaleniuksen tyttären Catharina Christinan kanssa. Sukulaisuussuhteista syntyi pieni sykkyrä, sillä Mathias Forsgrénin ensimmäisestä avioliitosta syntynyt poika Fredrik Vilhelm meni myöhemmin naimisiin äitipuolensa Sofia-siskon kanssa. (Masku RK 1758-69 s. 82)

Mathias Forsgrénin toiseen avioliitton ehti syntyä Nousiaisten Rekoisissa lapset Brita Beata 10.12.1761, Matteus loppuvuodesta 1764 (k. 8.1.1765) ja Anna Sophia 5.1.1766 ennen kuin Matthias kuoli 18.4.1766. Leski ja tyttäret jäivät asumaan Rekoisiin, jossa asuivat ensin myös Matthiaksen kaksi aikuista lasta perheineen (Nousiainen RK 1766-1771 s. 101, 164, 1771-1776 s. 92, 1777-82 s. 100, 1783-88 s. 107). Catharina Christina kuoli Rekoisissa 15.3.1809 ja Anna Sophia 10.6.1837.

Brita Beatan kohdalle on rippikirjaan vuoden 1785 paikkeilla piirretty symboli, joka tarkoittanee muuttoa. Suoraan tai mutkan kautta hän päätyi Tukholmaan, jossa hän oli 15.12.1786 hakemassa suomalaisesta seurakunnassa kuulutuksia avioliittoon Kangasalla 1760 syntyneen räätälinkisällin Jacob Stenvikin kanssa. Jacobin mestari oli ehkä Carl Wärme, joka oli avioliiton sponsori yhdessä laivakapteeni Söderqvistin kanssa. Häät vietettin 1.1.1787.

Avioliittoon syntyi ainakin poika Mathias Gustaf 11.1.1788. Yhtenä kumminaan oli räätälimestari O. Verme. Kuollessaan Tukholmassa 6.2.1790 Jacob oli edelleen räätälinkisälli. Hänet haudattiin Katariinan kirkkomaalle Södermalmilla.

Brita Beata kuoli pian miehensä jälkeen, 28.2.1790. Kun perukirjaa vähäisestä jäämistöstä tehtiin 24.9.1790, Matthias-poika oli elossa. Hänen sukulaisistaan ei ollut varmaa tietoa, mutta lähimmäksi sukulaiseksi arveltiin etunimetöntä enoa, joka oli rykmentinkirjuri Turussa. (Stockholms rådhusrätt 1:a avdelning (A, AB) F1A:300 (1790) Bild 4450 / sid 427 (AID: v222938.b4450.s427, NAD: SE/SSA/0145a))

Onnekkaasti ja vähemmän yllättävästi Tukholmassa syntynyt Mathias päätyi äidinäitinsä ja tätinsä luo Rekoisiin (Nousiainen RK 1802-1807 s. 120, RK 1819-25 s. 165). Hän perusti omankin perheensä Nousiaisiin (RK 1834-40 s. 264). Matthias Gustaf Stenvik oli ensin varhain menettämänsä isän tapaan räätäli ja 1820-luvun lopulta jahtivouti. 

45. kuukausi jatko-opiskelijana

Elokuisella Ruotsin keikalla, pari päivää toisen esitarkastuslausunnon saapumisen jälkeen, suomalainen historian professori keskustellessamme väitösprojektin lopusta yritti lohduttavasti rohkaista ja sanoi, että kuukaudessakin voi saada aikaan merkittävää parannusta käsikirjoitukseen. Kiva kuulla, mutta vaikka pyysin itselleni Ohjaajalta pari lisäviikkoakin, niin homma tuntui koko syyskuun suossa tarpomiselta. 

Esimerkiksi meni viikkokaupalla aikaa englanninkielisen yhteenvedon kirjoittamiseen, mikä kieli edelleen/vieläkin siitä, etten oikeastaan tiedä mitä (jos mitään) sain aikaiseksi. Twitteriin onnistuin sentään #minätutkin-päivänä kirjoittamaan aika komean muotoilun: "#minätutkin 1700-luvun median käyttöä. Kyse on mahdollisuudesta toimia yhdessä/yhteiskunnassa uudella tavalla, laajemmin osasta arjen historiaa. Tutkimukseni tulokset tarkastetaan julkisesti marraskuussa @uniofjyvaskyla". Linkitin samaan yliopiston tapahtumakalenterin ilmoituksen, joka  kuuluu

Väitös 18.11.2023 

DI Kaisa Kyläkoski (Humanistis-yhteiskuntatieteellinen tiedekunta, Suomen historia)

Aika: 18.11.2023 12:00 — 15:00

Sijainti: Seminaarinmaki, S212

DI Kaisa Kyläkosken Suomen historian väitöskirjan "Kanssakirjoittaminen Posttidningarissa ja Inrikes Tidningarissa 1729-1791" tarkastustilaisuus.
Vastaväittäjänä toimii dosentti, FT Jani Marjanen (Helsingin yliopisto) ja kustoksena professori Petri Karonen (Jyväskylän yliopisto).
Väitöstilaisuuden kieli on suomi.

Eli ei auttanut itku markkinoilla, vaan oli tarvottava eteenpäin. Sovin tarkoituksellisesti kielentarkastajan kanssa etukäteen englanninkielisten tekstien lähettämisestä ja vähemmän yllättävästi rustasin niitä vielä kyseisenä aamuna. Mutta lähtivät kuitenkin. Sitten oli aika palata esitarkastuslausuntojen viimeiseksi jääneiden huomioiden pariin, jotka olivat (tietenkin) niitä hankalimpia, joihin olisi pitänyt laittaa paukut alussa. Tai paremminkin niitä, jotka olisi pitänyt osata ottaa huomioon tekemisessä jo neljä vuotta sitten. Nyt ei ollut kykyjä, aikaa eikä jaksamista.

Kesällä teettämäni kielentarkistuksen jälkeen olin kirjoittanut käsikirjoitukseen yhtä ja toista eli aikaansaanut ties mitä virheitä. Pelkän lukemisen puudutukseen keksin yhden avun: panin Microsoft Wordin puhumaan ja pelasin samalla yksinkertaista tietokonepeliä. Suomenkielinen ääni oli yllättävän mukava ja takeltelunsa paljasti omaa tavaamista tehokkaammin virhekohtia kuten toistettuja sanoja tai kirjoitusvirheitä. Välillä teksti kuullosti aivan älyvapaalta, mutta parissa kohdassa sentään fiksummaltakin.

Jaksamista oli pakko olla omasta tyhmyydestä juontaneeseen urakkaan kaiken muun jälkeen. Koska en ollut käyttänyt viitteidenhallintaohjelmistoa, piti käsin tarkistaa ristiin lähes 1500 lähdeviitettä ja 77 sivua kirjallisuuslistaa. Kaikeksi onneksi sain sentään älynväläyksen kopsata viitteet erilliseen dokumenttiin, paloitella ja aakkostaa, ennen kuin lähdin vertailemaan lähdelistaan. Mitä tehdessä löytyi niin paljon fiboja, että vaiheen väliin jättö olisi ollut totista idiotismia.

Stressi todennäköisesti laukaisi kuun lopulla elämäni ensimmäisen migreenikohtaukset, joihin liittyi näön menetys. Viimeiset päivät sai sitten pelätä kolmatta vastaavaa, joka olisi tehnyt loppufiksailuista mahdottomia.

Pari päivää ennen kuun loppua eli aikamäärää viimeistellyn käsikirjoituksen lähettämiseen Ohjaajalle postilaatikkoon tuli Opinahjon tiedote. Siinä kerrottiin suunnitelmasta luopua väitösten viisiportaisesta arvosanasta (samoin kuin monessa muussa yliopistossa). Muutos ei ehdi (kai?) koskemaan minua, mutta mielenkiintoista oli, että keskustelu aiheesta oli tiedotteen mukaan päätetty yhteiseen toteamukseen "pääasia on saada väitöskirja tehtyä kohtuullisessa ajassa". Onko arvosanan määrittyminen viivyttänyt jonkun valmistumista? Enemmän kuin muut asiat?

Väitöskirjan tehnyt saa väitöstilaisuudessa kuulla "kunniansa" eli vastaväittäjän loppulausunnon, joka on ainakin itselleni numeroa tärkeämpi. Arvosanoilla puolestaan olisi (on ollut?) mahdollista verrata keskenään laitoksia ja tiedekuntia. Mutta tätä ei nähdä enää tarpeellisena? Laatumittarilla ei ole merkitystä, vaan olennaista on ainoastaan väitöskirjan oloinen käsikirjoitus niin nopeasti kuin mahdollista. No, tämähän ei ole tässä vaiheessa enää yllätys tai uusi asia. 

Suolankeittoa Suomessa

Oppivelvollisuuteeni kuuluneesta maantiedon opetuksesta ei ole päähäni jäänyt juuri mitään, mutta jostain on peräisin tieto Itämeren vähäisestä suolapitoisuudesta. Ei siis ole käynyt mielessäkään, että Suomessa olisi yritetty suolankeittoa.

Mutta valtiovallallahan näitä hankeideoita on kautta aikojen ollut ja kuningatar Kristiinan hallintokaudella kirjeellä 29.4.1642 määrättiin, että Suomeen kuljetettaisiin 3 keittopannua ja niillä keitettäisin maasta (?) löytyvästä suolavedestä Paraisilla, Tenholassa, Kemiössä, Sauvossa ja Nauvossa suolaa. Hankkeesta ei tullut menestystä.

Marraskuussa 1722 kapteeni Gyllenskruf ja norjalainen Gunderlack saivat erioikeuden Närpiöstä löytyneisiin suolalähteisiin. Ilmeisesti he yrittävät näiden veden keittämistä viisi tai kuusi vuotta.

Kuninkaallinen kollegio määräsi kirjeellään 15.11.1743 maaherra Creutzia järjestämään Limingan, Siikajoen, Kalajoen, Lohtajan ja Kokkolan pitäjäläiset sotavuosien tapaan suolankeittoon. Kalajoella ja Lohtajassa toimeen ryhdyttiinkin, ainakin Niemen kestikievarilla, jossa kolmessa pienessä rakennuksessa oli 8 kattilaa kuopista nostetulle vedelle. Kuopat kaivettiin keväisin. Keittämistä tehtiin niihin aikoihin vuodesta, kun muuta työtä ei ollut. Tuotantoa mitattiin tynnyreissä eli aivan mitätöntä se ei ollut.

Sota-aikoina 1700-luvulla rahvas oli Vaasan ja Turun läänin saaristossa keittänyt suolaa merivedestä. Kun 1800-luvun alussa kuninkaan pyynnöstä kerättiin tietoja kotimaan suolatuotannon mahdollisuuksista, jotka sitten esitettiin julkaisussa Economiska annaler vol 7. (1808), Oulun maaherra ilmoitti joidenkin köyhien 40 km Oulusta johonkin suuntaan keittävän suolaa merivedestä.

Ongelmallinen alaviite

Tehdessäni kesäsarjan osaa 1824: suomalaisten hyväntekeväisyys kreikkalaisille pakolaisille mielessä oli kutina, että aiheesta pitää olla jotain kotimaista tutkimusta tai ainakin tekstiä. Ja näin olikin. Väikkäriä viimeistellessä tartuin jälleen Henrik Steniuksen väitöskirjaan Frivilligt jämlikt samfällt : föreningsväsendets utveckling i Finland fram till 1900-talets början med speciell hänsyn till massorganisationsprincipens genombrott, joka SLS:n ja Kansalliskirjaston yhteistyönä on käytettävissä digitoituna, ja noteerasin leipätekstistä sivulta 139 vuoden 1812 kansalliskeräyksen keisarilliselle armeijalle ja alaviitteen

Redan tidigare hade myndigheterna anordnat mindre subskriptioner till förmån för nya kasernbyggnader; Him, Gustaf Fredrik Stjernvall , s. 337-338, 460. - På 1820-talet föranstaltade det ryska folkupplysningsministeriet till förmån för frihetskampen i Grekland en insamling som också bedrevs i Finland; Liisa Castrén, Adolf Ivar Arwidsson. Nuori Arwidsson ja hänen ympäristönsä (Helsinki 1951), s. 1, 2-8, 12, Klinge, Studenter och idéer I, s. 24.

Sotilaallisista kohteista täytyy huomauttaa se, että vielä aikaisemmin Suomessa oli kerätty rahaa Ruotsin laivaston hyväksi. Kokonaisuudesta voisi joku kirjoittaa varmasti hienon analyysin, johon ei välttämättä tarvitse ympätä keräystä kreikkalaisten hyväksi. Siitä piti siis Steniuksen mukaan olla pitkähkö pätkä Castrénin kirjassa Adolf Ivar Arwidsson. Nuori Arwidsson ja hänen ympäristönsä (Helsinki 1951).

Kyseessä ei ole mikään obskyyri teos, vaan Finnassa näkyy sen luettelointi moneen kirjastokantaan. Jokaisessa julkaisuvuosi on 1944. En antanut tämän häiritä itseäni vaan kannoin kirjan kirjastosta kotiin. Sen sivunumerointi alkoi nimiösivulta, sivut 5-6 olivat alkulausetta, 7-8 johdantoa aikaan samoin kuin sivu 12. Kun vihdoin päästiin asiaan, edettiin kronologiassa, joka päättyi vuoteen 1820. Kyseessä ei voinut olla oikea kirja.

Kirjallisuusluettelossa kirjalla oli oikea painovuosi. Ainoa toinen Castrénin kirja siellä on Lappeenrannan kaupungin historia, jossa tuskin on uhrattu alkusivuja valtakunnalliselle hyväntekeväisyyskeräykselle. Kirjastotietokantoja katsoen vahvalta ehdokkaalta vaikutti Castrénin kirjoittama jatko-osa  Adolf Ivar Arwidsson. isänmaallisena herättäjänä (1951). 

Siinäkään en odottanut löytäväni aihetta annettujen sivunumeroiden kohdalta vaan selasin sivuja etsien vuodenvaihdetta 1823-24. Ennen sinne pääsyä törmäsin sivulla 80 syksyn 1812 kansalaiskeräykseen, josta löytyy lisätietoa C. v. Bonsdorffin kirjan Finlandska militärfrågor sivuilla 89-92.

Jos olisin kurkistanut esim. Wikipediaan, olisin tajunnut, että Arvidsson karisti Suomen pölyt kengänpohjistaan vuonna 1823. Castrénin kirja päättyy tähän, joten siitä en löytänyt sanaakaan kreikkalaisten hyväksi kerätystä rahasta. 

Alaviitteessä mainittu Matti Klingen Studenter och idéer on Helsingin ylioppilaskunnan historia vuosilta 1853-1871, joten tapahtuma vuosikymmeniä aiemmin on tuskin saanut laajaa käsittelyä. Jos esiintyy sivulla ollenkaan.

Tällaista sekoilua viittauksissa sattuu itse kullekin (tai siis ainakin minulle), mutta jää harmittamaan vahvistunut ajatus siitä, että jossain keräyksestä on Suomen osalta kirjoitettu.