Viinanpolttajan tyttären elämästä 1700-luvun Tampereella

Inrikes Tidningarissa haettiin 29.4.1776 Turun linnaan ja Tampereelle perustettaviin kruunun viinanpolttimoihin vastuuhenkilöitä. Luulin ensin, että tämä ilmoitus liittyi siihen, että viinamestari Henrik Wilthausen (s. 1745), mutta muuttonsa Tampereelle tapahtui muutamaa vuotta myöhemmin..

Ennen Tamperetta hänellä ei ole ilmeistä yhteyttä viinanpolttoon. Vuonna 1761 hän oli etunimillä Hindrich Gotfried 17-vuotias Turun rykmentin Perniön komppanian vapaaehtoinen. Turussa syyskuussa 1768 suoritetussa katselmuksessa syntymäpaikakseen merkittiin Pommeri, iäkseen 23 vuotta ja palvelusvuosiksi 8 vuotta ja kuukausi. Vuoden 1775 katselmukseen mennessä Henrik Gustafiksi nyt kutsuttu mies oli mennyt naimisiin ja siirtynyt soittajaksi (pipare). Hän erosi armeijasta kesäkuussa 1782.(*)

Ilmeisesti Henrik Wilthausen oli joutunut täydentämään elantoaan muilla toimilla, sillä häntä kutsutaan rengiksi, kun esikoispoika Henric kihlatun Elisabet Johansdotterin kanssa syntyi 7.4.1768. Avioliitto solmittiin 16.5.1769. Siinä syntyneitä lapsista kastettiin Turun suomalaisessa seurakunnassa Fredrich (s. 1.2.1770, k. 28.10.1770), Carl Petter (s. 15.4.1773) ja Eric Johan (s. 20.3.1775). Kiskon Villikasta vietiin kasteelle Ulrica (s. 25.10.1777). Villikkasta lähdettiin 1778 ja Gustaf (s. 12.11.1779) sekä  (Brita Lisa s. 18.12.1781) kastettiin jossain muualla.

Kun perhe merkittiin Tampereella 1789 aloitettuun rippikirjaan tontille 93 Henrikiä kutsutaan viinamestariksi (brännmästare). Hän oli menettänyt vaimonsa ja joitakin lapsiaan. Jäljellä olevat lapset puolestaan menettivät isänsä 7.5.1790. Vanhin tytär Ulrica oli siis vain 13-vuotias jäädessään orvoksi vieraaseen kaupunkiin, jossa tuskin oli ehtinyt muodostua vahvaa tukiverkostoa. 

Verkostot vaikuttavat heikoilta vielä, kun Ulrican esikoispoika Fredric Ferdinand syntyi 22.1.1799, sillä kummeiksi tarvittiin Henric-veli vaimoineen sekä pikkusisko Brita Lisa. Tämä voi liittyä myös siihen, että Ulrica ei ollut naimisissa vaan vasta Fredrik Hultmanin kihlattu morsian. Tilanne oli sama, kun seuraavaksi syntyi 30.11.1800 poika Gustaf. (RK  1795-1800, 36 (N:o 31))

Fredrik Hultman oli palvellut Kustaa III;n sodan aikana Mayerfeldtin ampujakaartissa, mutta sen katselmuslistat eivät kerro mitään taustastaan.(**) 

Avioliittoa ryhdyttiin yrittämään tosissaan vuonna 1801, mutta sen esteenä oli Fredrik Hultmanin liikkuminen ja puuttuvat todistukset, joten Inrikes Tidningarissa julkaistiin 12.5.1801 yllä näkyvä kuulutus, joka toistettiin vielä kaksi kertaa. Mitään esteitä ei ilmaantunut ja häät vietettiin 17.6.1802. Niiden jälkeen syntyivät ainakin lapset Carl Gustaf (s. 28.1.1803), Catharina Ulrica (s. 15.3.1805), Lovisa Cecilia (s. 2.8.1807), Eric Joël (s. 7.7.1809), Bror (s. 1811) ja Selma Fredrika (s. 15.6.1815). (RK 1801-1806, 18 (N:o 31); 1813-24, 11 (N:o 23))

Tampereelle haettiin Inrikes Tidningarin lyhytsanaisella ilmoituksella 12.3.1806 uutta kaupunginviskaalia. Todennäköisesti tässä rekrytoinnissa paikan sai Fredrik Hultman, sillä hänet mainitaan toimessa Suomen sodan aikana (***) Hän oli kaupunginviskaali myös kuollessaan 22.1.1818, jolloin nuorin lapsensa oli 3-vuotias. Taloutensa jäi selvitystilaan, mikä käy ilmi Åbo Allmänna Tidningin ilmoituksista 25.6.1818, 25.7.1818 ja 8.5.1819

Pari vuotta myöhemmin Ulrican pikkusisko kuoli 39-vuotiaana kirkonvaivaisen. Ulrican tilanne ei välttämättä ollut parempi, vaikka kuollessaan 11.12.1831 hän oli hautauskirjauksessa kaupunginviskaalin leski. 

(*) Generalmönsterrullor - Åbo läns regemente 1013 (1761-1768) Bild 5750 (AID: v997847.b5750, NAD: SE/KrA/0023); Generalmönsterrullor - Åbo läns regemente 1013 (1761-1768) Bild 3050 / sid 300 (AID: v997847.b3050.s300, NAD: SE/KrA/0023); Generalmönsterrullor - Åbo läns regemente 1014 (1775-1778) Bild 2470 / sid 242 (AID: v997848.b2470.s242, NAD: SE/KrA/0023); Generalmönsterrullor - Åbo läns regemente 1015 (1782-1790) Bild 3590 (AID: v997849.b3590, NAD: SE/KrA/0023) 

(**) Generalmönsterrullor - Meyerfeldtske friskyttekåren 1504 (1789-1791) Bild 200 (AID: v998006.b200, NAD: SE/KrA/0023); Generalmönsterrullor - Meyerfeldtske friskyttekåren 1504 (1789-1791) Bild 930 (AID: v998006.b930, NAD: SE/KrA/0023); Generalmönsterrullor - Meyerfeldtske friskyttekåren 1504 (1789-1791) Bild 1660 (AID: v998006.b1660, NAD: SE/KrA/0023)

(***) Väinö Wallin (myöh. Voionmaa): Venäläiset Tampereella v. 1808. Kyläkirjaston Kuvalehti 10/1900 (s. 117-120) & 11/1900 (s. 132-133)

Ruotsin ajan muistomerkeistä

Vuonna 2014 kirjoitin: "Päädyin sivustolle Svenska minnesmärken i utlandet, jossa on kolme kohdetta Suomesta. Yksi näistä on Kupittaan ruotsalaiskylä. Eli siteemme Ruotsiin eivät sitten niin kovin tiukkoja kuitenkaan?" Tuolloinen linkki ei toiminut, mutta pienellä askartelulla kehittynyt sisältö löytyi uudesta paikasta.  

Nykyään 1632 muistomerkin joukossa on 15 Suomesta. Näistä 10 on postimerkkejä. Varsinaisempia muistomerkkejä ovat Adolf Fredrikin kivihakkaus vuodelta 1752 Turun saaristossa, majakka Gustaf Dalén, Stackelbergien hautakappeli Vehmaalla, patsas Tapaaminen Turussa 1812 ja Kupittaan ruotsalaiskylä. Joukkoistamalla aikaansaatu kokonaisuus on kertakaikkiaan epätäydellinen.

Toinen muistomerkkejä listaava sivusto on Svenska Militära Minnesmärken. Sen takana on nimenomaan sotamuistomerkeistä kiinnostunut ja Ruotsin puolustusvoimien rahoittama yhdistys, joten kattavuudelta voi odottaa enemmän. Ulkomaita, joista muistomerkkejä on kartoitettu on pitkähkö lista. Suomesta mukana on 189 kohdetta. Satunnaisesti avattujen sivujen perusteella useimmat kohteet ovat dokumentoineet Claes ja Eva Grafström. Kohteet on järjestetty muistettavan tapahtuman vuoden mukaan eikä niitä voi hakea pstytysvuoden mukaan, mikä itselleni olisi ollut tässä välissä merkityksellistä. 

Hauska olisi myös tietää, kuinka täydelliseen listaan on päästy. Vasta tätä tekstiä kirjoittaessani huomasin, että vuonna 1998 on ilmestynyt Antero Tuomiston yli 300-sivuinen kirja Suomalaiset sotamuistomerkit : sotiemme muistomerkit Pähkinäsaaren rauhasta 1323 nykypäivään 1998. Se ei siis ole käsillä, mutta ainahan meillä on Wikipedia. Siellä on pitkähkö Luettelo Suomen sodan muistomerkeistä Suomessa, jossa on esimerkiksi neljä kohdetta Kemiöstä, joita ei löydy ruotsalaisesta listasta. Ruotsalaiset puolestaan ovat esittäneet esimerkiksi Kauhajoen Nummijärveltä kaksi kiveä, joita ei näy Wikipediam listassa. (Tarkempisilmäiset saavat kommentoida vastaan.)

(Kirjoitus kuuluu sarjaan "tietokannat eivät koskaan ole täydellisiä".)

Sunnuntaina: Ruokaturvasta ja historiantutkimuksesta

Sarka-museon tulevan sunnuntain tilaisuudessa juhlistetaan vielä kesällä ilmestynyttä Historiallisen Aikakauskirjan teemanumeroa ja keskustellaan ruokaturvasta ja historiantutkimuksesta. Koska teemanumerossa oli minunkin artikkelini, pidän lyhyen esitelmän "Korvikeleivän kauhistelu ja käyttöön opastus 1700-luvun Ruotsin valtakunnassa" ja osallistun paneelikeskusteluun. Ohjelmaa voi seurata myös verkon kautta.

Tuokio esivanhempien Riiassa

Kiertomatkan viimeinen kohde oli Riika, mutta siellä oltiin vain ilta ja aamu, joten ymmärrykseni kaupungista ei suuremmin kohentunut. Onnistuin kuitenkin muutaman mutkan kautta löytämään tieni ruotsalais-suomalaisen seurakunnan käytössä olleeseen kirkkoon vanhassakaupungissa. Kävelin kirjaimellisesti sen ohi, joten kiitokset moderneille suunnistusvälineille eli kännykän karttasovellukselle.

Kannatti kyllä käydä kokemassa sisätila, joka oli huomattavasti pienempi, kuin keskiaikaiselta kaupunkikirkolta odotin.

Aivan kirkon vieressä oli pari rakennusta, jotka (suurennettuja ikkunoita lukuunottamatta) ovat varmaankin olleet saman näköisiä myös 1700-luvun ensimmäisinä vuosina, jolloin esivanhempani kaupungissa muutamia vuosia asuivat.

Aiempia tähän liittyviä tekstejä:

• Riian ruotsalais-suomalaisesta seurakunnasta (12.12.2015)
• Virtuaalisesti latvialaisessa kirkonarkistossa (6.1.2018)
• Riian ruotsalais-suomalaiset papit (14.6.2024)

Museo, jolla on viesti

Kaunasista ajoimme maaseudun pikkukaupunkiin Šeduva, josta on tullut turistikohde uuden juutalaiskulttuuria esittelevän museon Lost Shetl ansiosta. Suomalainen bussiretki olisi sitä tuskin noteerannut, ellei museon arkkitehti olisi suomalainen, ja museoon tutustumiseen oli aikaa vain tunti. Museon verkkosivuilla vierailuun suositellaan 3-4 tuntia ja ohje kannattaa ottaa tosissaan. 

Hätäisessä haravoinnissani ehdin saada käsityksen siitä, mitä vierailun olisi pitänyt olla. Alkuun katsottiin noin vartin video, joka esitti dramatisoituna Šeduvan mennyttä elämää keskittyen yhteen perheeseen. 

Mutta kyseessä ei ollut "museo", joka olisi tyytynyt esineettömään esittämiseen, vaan varsinaisessa näyttelyssä vastassa oli runsas valokuva- ja esineaineisto, jonka läpikäyntiin tarvittaaan aikaa. Olettavasti jossain oli myös lisää videoita, jotka palauttivat mieleen alussa esitellyn perheen, mutta en muista niitä nähneeni.

Keskeiseltä torilta siirryttiin temaattisiin osioihin ja palattiin takaisin. Kunnes edessä oli viimeinen osio, jossa perhe koki saman kohtalon kuin lähes kaikki noin 700 kaupungin juutalaista. Viestiä vahvistettiin silmännäkijöiden haastatteluilla.

Museon viereen oli kerätty juutalaisten hautakiviä symboliseksi kautausmaaksi.

Rauniolle rakennettua

Kolmas Vilman alalinnassa auki ollut museo oli Liettuan suurherttuoiden palatsi. Se osoittautui yllättävän isoksi paikaksi, jossa kuulemma yleensä kuljetaan vain yksi kolmesta merkitystä reitistä, mutta ilmaspäivän ansiosta suoritin kaksi ja vähän kolmattakin. Sitkeällä kävelyllä tavoitin lopulta vaihtuvan näyttelyn suhteista Osmaanien valtakuntaan ja pääsin näkemään Wienin piirityksessä olleen teltan. Mutta olin niin tööt, etten enää pystynyt omaksumaan tietoa.

Jossain välissä olin kuitenkin saanut irti museon satojen ja satojen tekstiplanssien joukosta tiedon, että palatsi on 2000-luvun tuotantoa. Sen alla ovat rauniot rakennuksesta, jossa m. m. juhlittiin Katarina Jagellonican ja Juhana-herttuan häät 1562. 

Kursorisemmalle ulkomaiselle museokävijälle uusrakennus voi ehkä jäädä huomaamatta, sillä museoon on rakennettu sekä renessanssin että barokin tyylihuoneita.

Uudelleen rakennus kuuluu paikalliseen historiakulttuuriin. Kävimme seuraavana päivänä Trakain linnassa, joka oli vuonna 1822 näyttänyt vähän Kuusiston linnaa komeammalta rauniolta

mutta lähes sadan vuoden uudelleen rakennuksen jälkeen täysin ehjältä linnalta

En enää ymmärtänyt mikä oli todellista ja mikä tulkintaa, mutta kirmasin silti seuraavassa majoituskaupungissa Kaunasissa katsomaan heidänkin linnaansa superpikaisesti ulkopuolelta.

Vain valkoista vaatetta?

Vilnan esihistoriallisessa tai arkeologisessa museossa hämmennyin muinaispukujen äärellä. Aivan kuten Suomessa, ne perustuivat pronssin säilyttämiin tekstiilipaloihin. Olivatko ne tosiaan kaikki värittömiä vai eikö väriä oltu yritetty selvittää? Ja mistä oli keksitty malli pipoihin?

Yllä näkyvät vaatteet perustuvat kolmen eri alueen haudan löytöihin (Paragaudis, Gintarai ja Siliunai), jotka on ajoitettu 0-400 jaa.

Nämä kolme ovat samasta kalmistosta (Plinkaigalis) läheltä Kaunasta ja haudat on ajoitettu vuosiin 400-600.

Väriä on löytynyt (?) vuosiin 600-800 ajoitettujen ja liettualaisiksi tulkittujen hautojen löydöistä.
 

Semgallien heimoa edustavat asut on ajoitettu 600-1000 ja ovat kaikki samasta kalmistosta (Jauneikiai) jokseenkin keskellä nykyistä Liettuaa.

Olisi kyllä mielenkiintosta tietää enemmän asujen takana olevasta analyysistä ja sen mahdollisista puutteista.

Myöhemmässä päivän museossa kerrottiin, ettei Liettuan alueella ollut kattavaa järjestäytynyttä valtaa, ennen kuin 1000-luvulla Kiovan Rus alkoi kerätä veroja idästä käsin ja Saksalainen ritarikunta hyökkäili lännestä. Toisin kuin Suomessa, Liettuasta löytyi 1200-luvun alussa kuningas, Mindaugas, joka joksikin aikaa pystyi hallitsemaan koko aluetta.