Lainattiinko historiankirjoitusta?

Sanasto mainosti eilisessä asiakaskirjeessään viime vuoden lainatuimpia kirjastokirjoja. Piti tietenkin tarkastaa kiinnostaako historia. Yleisten kirjastojen tuhannen lainatuimman kirjan kärjessä olivat lastenkirjat, mutta mukaan mahtui Enni Mustosen romaanit Kartanonrouva, Matriarkka ja Kasvattitytär.  En ole tätä uusinta sarjaa yrittänytkään lukea, kun edellinen jäi kesken, mutta eiköhän laatu ole entinen.

9-alkuisilla luokituksilla mukana oli seitsemän kirjaa, joista kuusi oli elämäkertoja tai muistelmia. Poikkeus oli Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historia. Historiantutkimuksesta ei siis ollut hitiksi.

Helsingissä on pitkästä aikaa kaupunginmuseo

Melkein teki eilen mieli veisata kiitosvirttä, kun kiersin Helsingin kaupunginmuseon uutta perusnäyttelyä. Aiemman muistelutilan sijaan meillä on nyt näyttely, joka kertoo sekä kaupunkilaisille että ulkopuolisille kaupungin historiasta. Alkaen kivikaudesta.

Olin niin tottunut informaatioköyhyyteen, että olin tyytyväinen kuvitellessani keittiökalusteen olevan yksinkertaisesti rinnastus nykypäivään. Onneksi tilassa oli muitakin ja joku avasi jääkaapin paljastaen sen sisällön. Sitten availtiin kaikki kaapit ja laatikot, joissa oli kivikauden esineiden ennallistuksia ja muuta tietoa kivikaudesta.

Ennen kuin kun kuulin jääkaapin avauksen olin ehtinyt nurkan taakse keskiajalle ja ohittanut Pyhän Laurin kirkon päätykolmion. Palattuani sen luo tajusin, että jälleen oli luukkuja avattavana. Sitten sai ihailla isoa kuvaa Helsingin Vanhastakaupungista. Ja katsoa arkeologisia löytöjä! Joita oli tilassa lisää! Kun älysi availla luukkuja.

Vanhankaupungin kirkon pienoismallin sisäseinien ja kuoriaidan värittömyydestä en ollut täysin vakuuttunut, mutta olin niin iloissani kokonaisuudesta, että en päässyt kunnon nipotustilaan. Valitin toki lähtiessä aulahenkilökunnalle yhteen kaappiin kätketystä infotekstistä, joka oli niin pimeässä, etten nähnyt sitä lukea. Kuulemma sähkömies oli tänään tulossa tekemään korjauksia.

Toisin kuin edellisessä perusnäyttelyssä, tässä riittää katsottavaa ja luettavaa moneksi käyntikerraksi. Voisi poiketa vaikka vaan katsomaan August Mannerheimin tussipiiroksia. Erityisesti arvostin 1800-luvun maisemakuvien esittämistä suuressa koossa.

Nostalgian ja lähihistorian ystävillekin oli tarjontaa. Vapun kautta siirryttiin 1900-luvulle, jossa oltiin Elannossa ja sitten sai istua taksin takapenkille.

Kahteen kertaan kadotettu historiallinen romaani

 

Useimmiten, kun olen muistanut asiaa tarkastaa, on sanomalehden nurkkaan ladotut kirjat painettu samoilla ltomuksilla myös erilliseksi kirjaksi. Tämä ei näytä kuitenkaan pätevän Ilmarisessa 07.01.1886 no 3 aloitettuun kirjaan Sinisaaren kalliot. Kertomus Keski-ajan lopulta, vaikka etsivulla on erillinen merkintä painotalosta. Kirjan ilmestymisestä tai myynnistä ei löydy mainintaa sanomalehdistä eikä sitä ole luetteloitu Finnaan. Kirja on siis tavallaan kadotettu sanomalehtisivuihin.

Oli myös vähällä, ettei se ilmestynyt sielläkään loppuosaltaan. Ilmarisessa 5.10.1886 uutisoitiin, että

"Sinisaaren kalliot" nimisen alkuperäisen loppunovellimme lukijoilta pyydämme anteeksi ett'ei ole voit uantaa siihen jatkoa. Kun käsikirjoitusta on suurin osa joutunut tuntemattomalla tavalla hukkaan, on kertomus luonnollisesti uuudestaan tehtävä loppuun, mikä keskiajan rajalla oleviin tapauksiin katsoen ei suinkaan ole vähempiä vaikeuksia. Toivottavasti saanemme ennen vuoden loppua julkaista sen loppuosankin.

Tarina löytyi tai kirjoitettiin uudelleen ja viimeiset sivut puristettiin numeroon 30.12.1886 no 152. Ehkä joku minua viitseliäämpi kokoaa sen vielä yhteen.

Helsinki vinksin vonksin

 

Jokin aika sitten kokeilin valokuvien värittämistä Geminillä. Kahdesta tuli hyviä, mutta Turun kasarmia ja Arkadia-teatteria esittävä kuva sai värityksen lisäksi aivan uuden muodon. Turun kasarmi näkyy taustalla ja kaikki muu on keksittyä.

Mutta osattiin sitä ennenkin. Kirjasta The gallery of geography; a pictorial and descriptive tour of the world, jonka painovuodeksi on arvioitu 1864, löysin aivan uuden kuvan Helsingistä. Epäilen, että sitä ei ole tehty kirjaa varten, vaan ehkä Krimin sodan aikaan, kun Helsinki oli kiinnostuksen ja kuvituksen kohde Englannissa.

Kuvasta on tunnistettavissa Unioninkatu, joka vie nykyiselle tuomiokirkolle, mutta yliopiston päärakennuksen sijaan sen vieressä on yliopistonkirjasto, jonka julkisivu on käännetty etelään? Rakennusten välistä pilkottaa aivan väärän mallinen Pyhän kolminaisuuden kirkon torni?

Kirkon edessä oleva rakennus voisi esittää Seurahuonetta eli nykyistä kaupungintaloa, mutta se muistuttaa enemmän yliopiston päärakennusta. Naapurinsa julkisivu ja erityisesti portaat yhdistyvät mielessäni senaatin taloon. Rivin jatkona oleva kaksisiipinen rakennus voi tavoitella nykyistä Presidentinlinnaa, mutta mittasuhteet ovat pahasti pielessä. Ja taustan kupolit sekä pientä temppeliä muistuttava rakennus vaikuttavat puhtaalta fiktiolta.

Joten etualan näkymys Kaartinkaupungista tuskin pitää paikkaansa sekään.

Ilmestynyt: Luonnoton ja kelvoton hätäleipä 1700-luvun Ruotsin valtakunnassa

 

Enpä olisi osannut arvata tätä blogia syksyllä 2007 aloittaessani, että 19 vuotta myöhemmin vertaisarvioitu artikkelini ilmestyy Suomen historiantutkimuksen ykköslehdessä eli Historiallisessa Aikakauskirjassa. Mutta niin tässä kävi, kiitos sopivan teemanumeron, joka rohkaisi yrittämään.

Rehellisen työmiehen muisto

Työmiehen ystävässä oli vuonna 1875 kirjoitussarja Työn sankarit. Valitut henkilöt eivät olleet niinkään "työntekijöitä" vaan paremminkin keksijöitä eli sarjan aloitti Yrjö Stephenson ja häntä seurasivat Jaakko Watt, Höyrykoneen tekijät ja R. Polhem. Viidenneksi osaksi löytyi suomalainen mies, joka ei ole yhtä tunnettu kuin edeltäjänsä.

Suomi on köyhä maa, niin hyvin luonnon kuin älynki lahjoista. Siis ei meidän työmiehien seassa olekkaan maailman mainioita ilmestynyt. vaan hyvä vähäki. On meidänki maassa aina välistä joku elänyt, joka työn alalla, muiston ansaitsee. Semmoinen oli myös kihlakunnan vanhin eli herastuomari Martti Lassus, joka viime helmikuun 27 päivänä Karvatin kylässä Vöyrin pitäjää Pohjanmaalla päätti hyödyllisen elämänsä noin 70 vuoden ikäisenä. Tästä työmiehestä kirjoittaa A. S—g Hbl:n muun muassa seuraavaa:

Kihlakunnau vanhin Martti Lassus oli pohjaisessa Suomessa lavealta tunnettu kultaajataidostansa. Moniat Pohjanmaan kirkoista loistavat hänen ahkeralla kädellään hankitussa rikkaassa kultauksessansa. Kenenkään opettamatta oli hän siinä harjoittainut varsinaiseksi taideniekaksi. Munsalan kirkko, jonka sisällys on rikkaasti kullattu, loistaa vielä tänäänki alkuperäisessä kirkkaudessaan, ehkä Lassus jo 40 vuotta sitten sen kultasi.

Vainaja on elämässään myös osoittanut oivaa keksijä-älyä koneiden valmistuksessa. Mainittavin siinä suhteessa on jauhomylly, jonka valmisti Oonääsin koskeen Oravaisissa. Siinä ei kuitenkaan voinut vedenlaskua riittävään määrään myllyn eduksi käyttää. Tukholman kautta matkusti hän siis Ruotsiin, siellä Arbogan kaupunkissa tutkimaan uusia keksintöjä sillä alalla. Palattuansa valmisti hän myllynsä, joka uyt on esikuvana myllyn rakentajoille.

Kivenhakkaajana on Martti Lassus tullut lavealta tunnetuksi. Enimmät muistopatsaista Pohjanmaan etevimmillä haudoilla ovat hänen valmistamiansa, ja osoittavat neki sitä älyä ja ahkeruutta, kuin hänessä osoittui.

Kansan muinaismuistojen säilyttämistä ahkeroitsi hän kaiken ikänsä. Näitä pyhiä muistoja esi-isiemme ajoista ja pyrinnöistä kokoisi hän minkä ennätti. Usein oikeuspaikallaki jätti hän yksitoikkoset lakiasiat sikseen, kokoisi keräjiin kokoontnneet maanmiehet ympärillensä), haastoi heille tietojaan menneistä päivistä, sai vähän kultaki uusia tietoja ja kehoitti kansaa muinaismuistojaan säilyttämään. Nämät muistelmansa kirjoitti Martti Lassus kirjaan, joka Vöyrin kirkon arkistossa säilytetään.

Kansankoulut Pohjanmaalla saivat hänessä yhden etevimmistä puolustajitansa. Maan miehillä on tapana kansakouluja ja muitaki uusia vehkeitä vastustaa; mutta semmoinen ei ollut Lassus. Siitäpä, jos ei muusta, nähdään hänen terävä älynsä. Lempiällä, sydämestä lähtevällä ja sydämeen juurtuvalla puheellansa, sai hän kansalaisten vastahakoiset mielet muuttumaan; sillä sai hän kaikki ystäviksensä ja arvattavasti ei hänellä yhtään pähansuopaa eli vihamiestä ollutkaan. vielä viimeisinä elämänsä vuosina mietti ja puuhasi hän vaatetus- ja apurahastoa seudun kansakoulun käypiä köyhäin lapsia varten. Tämä jalo hanke raukesi kuitenki sikseen.

Kauan on tämän rehellisen työmiehen muisto pysyvä niillä tienoilla, missä hän eli ja ahkeroitsi kaikkea hyvää ja hyödyllistä; monet kaipaavat häntä ja hänen älykkäitä lempeöitä neuvojansa. Hänen hankkeensa, hänen työnsä elävät vastedeskin kaukaiseen tulevaisuuteen, ehkä hän itse, toimistansa väsynyt ijällisenä muutti haudan hiljaiseen lepoon. (Työnmiehen ystävä 25.3.1875)

Mårten Lassuksen muistiinpanoista julkaistiin jo hänen elinaikanaan Oskar Ranckenin toimittama kirja Några traditioner från Wörå (1862).

Elättioravia

Ilmoitus löytyneestä elättioravasta yllätti minut Keski-Suomessa 20.8.1877. En muistaakseni ollut ennen kuullut oravien pitämisestä lemmikkeinä, mutta haku sanomalehtiin toi esiin muitakin karanneita oravia sekä muita mainintoja, usein yhdistettynä häkkiin.

Lasten Suometar opasti 4.1.1856: 

Kesyksi saadaan orava vähällä aikaa. Se juoksee kuin kissa kartanolla. Kesynä syöpi orava leipää, keitetyitä lanttuja ja muuta ruokaa. Tuttu talonväki saapi sitä kurittaakin tukistamalla ja lyömisellä, josta se ei virka mitään. Hän tuntee nimnensä kutsuttaessa ja kuin on hyvällä mielellä, niin kurnaa hän äänellänsä kuin kissa. Ruokaa tahtoessa rupee orava istumaan ja nuolee hyväilijänsä kättä, Ihmisen poveen menee se mielellänsä makaamaan ja paneikse selällensä ja ottaa siinä pitkän unen. Aamuisella makaa orava pitkään ja on hyvin laiska. Etukäpälöillänsä pesee hän itsensä puhtaaksi ja pitää asuntonsa siivona, mutta muita paikkoja pilaa hän. Sievä se on varastamaankin. Kerran oli kesy orava ikkunan kolosta varastellut kaikki luutturätit kyökistä ja teki niistä pesän. Muutama kesy orava ei koskenut kotonansa mitään, mutta naapurissa, jonka väki oli tehnyt sille pahaa, kävi se varastelemassa ja pureksimassa kaikkia, mitä sai.

Sanomia Turusta 15.10.1889: 

Orava kotieläimenä. Eräällä peeheellä Nummen mäellä on jo neljä vuotta ollut kodissaan kesy orava, jota ei pidetä häkissä vaan saa vapaasti juosta huoneessa. Tämä orava saatiin nuorena kiinni, ja on se saanut niin hyvän kasvatuksen kuin orava voipi saada. Se tuntee nimensä, tulee heti huudettaessa ihmisten luo ja voipi tehdä pieniä konstejakin. Se on niin tottunut kotielämäänsä, että se voidaan päästä yksinänsä ulos kävelemään, ja huviltuaan kotvasen ulkona, palaa se aina isäntäväkensä luo ruokaa hakemaan. Sivumenneen mainittakoon, että sen ruokakuppi on pidettävä sangen puhtaana, muuten se ei huoli syödä siitä. Tämä hupainen eläin on isäntäväelleen sangen rakas, eivätkä he tahtoisi siitä luopua mistäkään hinnasta.

Pääskynen 11-12/1920:

Minulla on kesy orava. Se on aika hauska velikulta. Sen sain kiinni, kun asetin leivänmuruja aidalle, josta se kävi niitä syömässä. Jatkoin tätä menettelytapaa, kunnes se oli aivan kesy. 

 

Viime kesänä oli meillä orava elättinä yhden päivän. Se saatiin kiinni lakkiin, kun se metsätiellä juoksi. Sitte se aluksi pantiin suureen, lasiseinäiseen laatikkoon, jossa sillä oli kaikkea, mitä luulimme sen tarvitsevan. Ilmaa oli kylliksi, oli ruokaa, juomaa, pieni kuusi ja heinäkasa, jonne se heti piiloutui. Mutta kun sen sieltä vihdoin esiin kaivoimme, oli se kuollut, vapaudenko puutteesta vai mistä, — sitä emme tiedä. Ja kyllä se oli niin surkeita, että ainakin minä päätin, etten ikinä ota oravaa elätikseni.