tiistai 17. helmikuuta 2026

Pannukakut pidoissa ja torilla

Englannissa laskiaistiistaita kutsutaan pannukakkupäiväksi ja ainakin Kurikassa vuonna 1892 laskiaisena "meidän muori puuhaa rasva-rieskojen ja pannukakkujen valmistamisessa" (Suomalainen 7.3.1892), joten ruokalajia voinee pitää ajankohtaisena.

Ruotsin kielessä SAOB:n mukaan pannukakku tarkoittaa sekä lättyä että uunipannukakkua. Vanhan kirjasuomen sanakirja selite on "ohut paistin- tai uunipannulla paistettu leipä", mutta käyttöesimerkkeistä tämä merkitys ei suoraan selviä. Mistä heräsi kysymys jatkosta ja sanomalehtiaineiston kertomasta.

Ettei asia olisi liian helppoa, varhaisimmassa tekstissä pannukakkujen synonyymi Savossa on juustoleivät eli leipäjuustosta puhutaan pannukakkuna (SJS 3.8.1863). Kyntövakojen vertaaminen kyökkiveitsen leikkaamiin pannukakun viilekkeihin ei selvennä asiaa (Suometar 14.7.1865). J. R. Aspelinin kuvauksessa Maalahdesta pannukakku oli pitoruoka (Suomi 2:6. 1866). Parikkalainen oli nähnyt kulkiessaan "pohjanpuolella" talonpoikaisina herkkupaloina "näkyleivät, letut, pannukakut, riemi- ja monenmoiset sopat, joita meikäläinen ei osaa nimitelläkään" (SWL 12.12. 1868). Pannukakku ei ollut köyhien ruokaa, sillä sanonnan mukaan "Rik'han kuolema ja köyhän pannukakku kuuluvat kauas" (Suomi 8. 1870).

Ensimmäinen selvä maininta pannukakusta jälkiruokana on Nastolan hautajaistapojen kuvauksessa (US 20.10.1879). Laukaalainen mainitsee pannukakun vähäisen maidon käytön yhteydessä (Keski-Suomi 19.3.1881). Pirkkalassa oli tapana pitää loukutustalkoita, "jotka alotetaan iltahämärässä ryypyllä ja "kahvi-plöröllä", pitkitetään pannukakulla, "puoliyö-rualla" ja päätetään mitä herkullisimmalla ruoka-atrialla" (Aamulehti 10.10.1883). Länsisuomalaisissa talonpoikaiskesteissä "tehdään makkarat, paistetaan pannukakut j. n. e" (Sanomia Turusta 14.2.1884). Paheksutussa talonpoikaisessa yleisyydessä suuruksella "aina on lihat ja voit edessä, ja rieskapuurot ja nisujauhovellit ja plätit ja pannukakut" (Aura 21.8.1884). Pälkäneen pidoissa ainakin hetkellisesti "pannukakut ovat pannaan pannut ja paakelsit pakohon ajetut" (Rauman lehti 3.4.1886).

Pannukakku oli myös kaupunki- ja markkinaherkku. Tervaa kaupannut osti torille päästyään "kupillisen kahvia nisun kanssa, palasen pannukakkua ja vieläpä viisi sellaista lovisyrjää, rattahan näköistä, joiden nimeä en tiedä" (Suupohjan työmies 28.7.1885). 

Kallis pannukakku. Äskettäin, niin on meille kerrottu, möi muuan maalaisakka lehmänsä vaasan torilla. Maksuksi sai hän, paitse muita rahoja, myöskin 100 markan setelirahan. Akka, jolla ei mahtanut olla kukkaroa, piti rahaa kädessään ja meni ostamaan joltakin toriakalta pannukakkua, jonka hän otti samaan käteen, jossa 100-markkanenkin oli. Nyt kävi niin ohraisesti, että tuo iso seteli tarttui pannukakun alalaitaan. Akka rupesi syömään pannukakkuansa, eikä huomannutkaan, että 100-markkanen kului kappale kappaleelta samassa suhteessa kuin pannukakkukin. Lopulta oli akka kuitenkin hoksannut hairahduksensa, mutta melkeän myöhään, sillä silloin oli setelistä ainoastaan pieni syrjänen syömättä. — Todellakin sangen kallis pannukakku! (Suupohjan työmies 16.6.1885)

Torinäytelmä. Eräs puolijuopunut nuorukainen oli eilen päivällä tehnyt narinkassa pannukakun kauppaa ja aikoikin ostaa niitä kaksi, joista toisen pisteli maistijaisina poskeensa; mutta visuusko tapasi tahi rahan puute knn maksamatta lähti toisen kanssa juoksemaan tiehensä. Myyjätär, vanha vaimo, ei ollut hänkään hidas, vaan hyppäsi jälkeen ja niin sitä mentiin Hämeenkadulle päin, eukko kirkuen tavattomasti poliisia. Pannukakun anastaja saatiin vihdoin kiinni poliisi vahtikonttoorin kohdalla ja menetti syömättömän pannukakkunsa ja toistaiseksi vapautensakin. (Tampereen uutiset 6.11.1891)

Torilla. Pannukakkujen kauppaaja muija: (maanmiehelle) "Ostakaa pannukakkua." Maanmies: "Ei, mutta ostakaa te omenia." Muija: "Jopa nyt, ei omenat ole köyhän ruokaa." Maanmies: "No, onkos pannukakut sitte?" (Matti Meikäläinen 23/1891)

 Mainintoja on paljon, mutta yksityiskohtia vähän. Pannukakkujen laskeminen viittaa siihen, että sanalla voitiin viitata myös lättyihin, vaikka turkulaisessa esimerkissä erotellaan lätyt ja pannukakut.

Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: ,

maanantai 16. helmikuuta 2026

Kungliga biblioteketin digitoimaa

Joulukuussa markkinoitiin uutta verkkosivua kaiken Kungliga Biblioteketin digitoiman aineiston hakemiseen: KB digitalt. 

Hakukentän virikesanat eivät lupaa mahdollisuutta hakea tiedostojen sisältämiä sanoja, mutta asiasanatkin voivat tarjota jotain? Sana Finland tuotti 315 tulosta, joista 167:ssa sana oli nimekkeessä ja 156:ssa asiasanana. Päällimmäisenä tuloksina oli kirjoja, joten koulun kuvataulu sienistä oli mukava välipala. Tiedoston laatu ei ollut erityisen hyvä, joten mihinkähän tarkoitukseen tämä oli digitoitu?

Sienitaulu oli attribuoitu Arthur Thesleffille, jonka romanitutkimukseen liittyvää aineistoa tuli esiin Finland-haussa ja vielä enemmän pelkällä nimellään hakien. 

Finland-tuloksissa oli1700-luvun kaupunkikarttoja ja pari yleiskarttaa, jotka eivät olleet minulle uusia, mutta tämä voi olla kätevä tapa saada ne tarvittaessa esiin. Sveaborg-haulla saisi myös nopeasti 1700-luvun kuvastoa. Erilaisia henkilökuvia oli paljon, mutta niillä ei ollut selvää yhteistä teemaa. Henkilörunoja ja asetustekstejä oli jonkin verran ja luulisin, että ne liittyvät Kansalliskirjaston hankkeeseen digitoida painatteet Ruotsin vallan ajalta. Ainakin pari testaustani löysivät samat painatteet Suomesta digitaalisina. Sen sijaan komeasti kuvitettu Finlands ridderskaps och adels vapenbok jemte beskrifning (1888-89) ei ole digitoituna näkyvissä suomalaisissa hakupalveluissa (lue: Finnassa).

Erikoisempaa aineistoa oli vuonna 1774 tehty pitkä käsikirjoitus Anna Rogelista. Kronologiska anteckningar rörande Sverige och särskilt Finland för åren 840-1566 on oikeasti mielenkiintoinen. Tosin annettuani muistille hieman aikaa tajusin, että tämä varmaan löytyy SKS:n kokoelmasta Codices Fennici ja siellähän samat kuvat olivatkin.

Hauskin oli piirroskuva, jossa näyttelijä Ellen Hartmania pusketaan ylioppilaiden voimin Helsingissä. Sama kuva löytyikin Hélène Ohlssonin artikkelista När Dramatens diva smittade Helsingfors med feber En undersökning av Ellen Hartmans gästspel i Finland 1889 kirjassa I avantgardets skugga. Brytpunkter och kontinuitet i svensk teater kring 1900. Kuva liittyy siirtymään jäähyväisnäytännöstä illanviettoon:

Teaatterista ulosastuessaan otti rouva Hartmania vastaan tiheä väkijoukko eläköönhuudoilla. väkijoukon keskustassa oli ajopelit, joilla joukko ylioppilaita eläköönhuutojen kaikuessa kiidätti rouva Hartmanin seurahuoneelle, jossa juhlallinen illanvietto oli pantu toimeen tälle suositulle vieraalle. Sisään astuessa otti rouva Hartmania täällä vastaan kaartinsoittokunnan septetin puhaltama fanfaari ja illallisen syötyä piti sanomalehdentoimittaja maist. A. Frenckell puheen juhlavieraalle esittäen hänelle eläköönhuudon ja toivottaen että Helsingin yleisö pian jälleen saisi nähdä suosikkinsa. Samalla kaikui myöskin ulkoa akadeemisen laulukunnan laulu, ja laulukunnan johtaja hra C. v. Knorring antoi rouva Hartmanille laakeri- ja ruususeppeleen. Juhlaa jatkettiin myöhään aamuun, jolloin rouva Hartman saatettiin höyrylaiva Döbelniin, jolla hän matkusti Ruotsiin. (Päivän uutiset 25.10.1889)

Kirjoittanut klo Ei kommentteja:

sunnuntai 15. helmikuuta 2026

Ilmestynyt: Georg Stålberg ja 1770-luvun Ruotsin sanomalehtien julkisuus

Kahteen vuoteen en saanut yhtään vertaisarvioitua artikkelia ulos ja sitten niitä ilmestyi yhtenä päivänä kaksi. Pari tuntia Genoksen sähköisen jakelun jälkeen sähköpostiin kilahti viesti, että Auraica oli ilmestynyt osanaan artikkelini Georg Stålberg ja 1770-luvun Ruotsin sanomalehtien julkisuus. Päähenkilö on pitkäaikaisille lukijoille tuttu, sillä julkaisin kirjastaan pätkiä vuosia sitten. En kuitenkaan tuolloin poiminut esiin artikkelissa hyödyntämiäni ajatuksiaan painovapaudesta.


 

Kirjoittanut klo Ei kommentteja:

lauantai 14. helmikuuta 2026

Peruttuja häitä

Esimerkiksi kelpaavaa. Toissa sunnuntaina t. k. 15 p. oli eräs työmies ja palvelustyttö Käkisalmessa päättäneet viettää häänsä ja oli tilaisuuteen jo saapunut sekä pappi että muita häävieraita, vaan morsianta ei kuulunut. Häävieraille luettiin sitten morsiamen lähettämä kirje jossa ilmoitti ei suostuvansa tulemaan vihille. — Syynä tytön kieltäytymiseen oli se, että sulhanen, joka muuten oli ollut juoppouteen menevä, taas oli rikkonut ennen kuulutuksille menoa morsiamellensa antaman raittiuslupauksen, esiintynyt viime päivinä juopuneena ja hankkinut häätilaisuuteenkin joukon väkijuomia. Tyttö siis päätti olla mieluummin ilman miestä kuin mennä juopolle miehelle. (Kotimaa 28.7.1906)

Morsian tehnyt tenän vihittäissä. Että naiset, oikeammin neitoset, ovat heränneet tekemään yllätyksiä, sen näkee seuraavasta: Uudenmaan läänin pitäjässä oli erään talon osinkotytär johdettu lemmen suhteisiin erään Helsingissä asuvan nuorukaisen kanssa. Kosimiset, kuulutukset ja koko valmistusaika, 5 kuukautta, kului häitä odotellessa, aivan ilman vastahakoisuuksia kumpaiseltakaan puolelta. — Häät on valmistettu, kutsukirjeet lähetetty, ja tuntia ennen vihkitoimituksen alkamista saapuu myöskin ylkämies vieraista kukkuroillaan olevaan häätaloon. Siinä jo tuli pappikin.

Neitsytkammion ovet aukenevat, "morsiuskunta" lähestyy vihkimämattoa, jolla pappi jo seisoo. Päästyään toimituksessa asianomaiseen paikkaan saa pappi sulhaselle tekemäänsä kysymykseen myöntävän vastauksen. Ne toselle tehdään sama kysymys, että tahtooko hänkin, mutta vastaukseksi tuli "en".

Pappi eikä hääväki usko korviaan, mutta kirkonmiehen ei auttanut neuvottomaksi joutua. Jumalan sanaan vedoten uudisti hän kysymyksensä — mutta vastaus oli sama. "Kysypä häneltä kolmas kerta", teki mieli Aapelin lailla sanoa, mutta sen teki pappi käskemättäkin. Siinäpä sen sitte kaikki kuulitte: sillä korotetulla äänellä morsian vastasi "en". Kun ei, niin ei, sanoi pappi ja peräytyi pari askelta. Mikä morsiamen oudon käytöksen aiheutti, on tietysti hänen oma yksityinen asiansa. (Uusi Suometar 4.6.1907)

Sulhanen peräytyi ajoissa. T. k 6 p. oli häähommat eräässä Tampereen lähipitäjässä. Kun seurakunnan pappi pöntöstään kolmena sunnuntaina oli asiasta ilmoittanut, niin alkoi morsian puuhata häitä, tehden tavalliset valmistukset. Hääpäivän aamuna, ennen kukon laulua lähti hän viemään tietoa tulevalle miehelleen, että kaiki on valmista. Tuli iltapäivä, jolloin tuo ratkaiseva toimi piti tapahtua, mutta sulhopoikaa ei kuulunut tulevaksi. Kun vieraat sitten saapuivat niin joku tiesi kertoa, että sulhanen oli mennyt kirkonkylän apteekista hokmannia ostamaan. Taidatte arvata, että ne häät loppuivat ennen aamua mutta kukaan kuolevainen ei sanonut edes kuokkavieraiden joukossa sulhasmiestä nähneensä. (Työmies 18.10.1907)

Kahdennellatoista hetkellä. Hyvinkäällä erään kartanon maalla piti sunnuntai illalla pari nuorta avioliiton kahleilla liitettämän yhteen. Häät oli oikein kartanon puolesta valmistettu. Morsian oli ruunattu, häävieraat saapuneet, pappi myöskin siunaustaan valmis latelemaan ja sulhopoikakin oli paikallaan. Kaikki oli niinkuin olla pitikin. Sitte kysyy pappi sulhaselta pyhien sääntöjen mukaan, tahdotko ottaa. Kaikkien suureksi hämmästykseksi oli nyt sulhopoika onanut näytelläkseen Kiven "Herrojen Eevan" osaa ja vastaa: "En". vastaapa kolme kertaa peräkkäin.

Kemut tietysti menivät myttyyn. Sulhopoika vietiin tutittavaksi talon kamariin, ja mitä siellä tapahtui, en tiedä. (Työmies 20.11.1907) 

Kirjoittanut klo 1 kommentti:
Aiheita:

perjantai 13. helmikuuta 2026

Jään noston, säilytyksen ja käytön historiaa

Suomen Kuvalehti 39/1930

Katsottuani Veritasiumin videon How The Fridge Destroyed One of the World’s Largest Monopolies, joka selitti jäähdyttämisen historiaa, tuli (tietenkin) mieleen ymmärtää paremmin jään noston, säilytyksen ja käytön historiaa Suomessa. Perusgooglauksella selvisi, että jäätä nostetaan edelleen Puruvedellä talkootyönä.

Sanomalehdissä jäännosto näkyi 1790-luvulta lähtien Turun maistraatin määräyksissä. Kiinteistöilmoituksista käy ilmi, että kaupungissa ja rustholleissa oli jääkellareita. 

Kaikkialla jäiden ottoa ja säilytystä ei nähty vaivan arvoiseksi, sillä Mikkelin läänin maanviljelyskokouksessa syksyllä 1882 inspehtori Vartiainen totesi:

 Yleiseen pelätään jäiden ottoja säilyttämispuuhaa suuremmaksi kun se on ja luullaan siihen tarvittavan kalliita ja suuria jääkellareita. Tämä pelko on kuitenkin turha, sillä jääkellareita ei ensinkään tarvita jos ei tahdota. Kaikkialla missä suomutaa tahi sahanjauhoja on saatavissa, voidaan niitä käyttää jäiden peittämiseen. Kokemus on nimittäin osoittanut, että näillä aineilla peitetyt jäät pysyvät sulamatta paljon paremmin ja kauvemmin. (Pellervo 40/1882)

Saman vuoden meijerinäyttelyssä saatiin lisäohjeita:

Jäiden otto toimitettava Helmikuulla. Sahattua jäät nostetaan pakkaseen jäälle saamaan suurimman kylmyyden. Säilöpaikaksi katsottava joku varjonen ja katoksellinen paikka. Siihen laitetaan alus, joko oljista, sahajauhoista elikkä mudasta. Tämän päälle vedätetään jäät aumamaisiin kokoihin, joiden raot tilkitään jääpaloilla, sekä pakkasen parhaallaan ollessa valellaan vedellä, jotta koot tulevat ikään kuin yhdeksi jääksi. Sitte peitetään ne jonkun kyynärän paksulta, joko sahajauhoilla eli mudalla. Jäitä ei oteta ummehtuneista ja mutalikkovesistä, sillä että niillä täytyy kylmettää maito ja voihoidossa käytettäviä vesiä. (Pellervo 46/1882) 
 
Kotiliesi 4/1932

Onnettomuuksilta ei tietenkään voitu välttyä.

Jokioisista ... Pari viikkoo takaperin sai yksi työmies kylvyn kuin se oli joesta jäitä kiskomassa. Hän tuuppasi jääpalasta jalallansa, pois avannon reunasta ja silloin luiskahti jalka ja mies meni itse avantoon. Onneksi oli toinen mies myös siinä, joka sai veteen joutuneen tukasta kiini ja veti ylös, muutoin olisi mies ollut vellamon uhri. (Sanomia Turusta 27.2.1889)

Maitotalouden merkityksen kasvaessa jäistä tuli aiempaa arvokkaampia. Sekä Suomen maanviljelyslehdessä 2/1887 että Suomalaisessa 15.2.1893 ohjeistus jäiden nostoon ja säilytykseen liittyy meijereihin. Viimeistään vuosisadan vaihteen jälkeen jäätä käytettiin myös kalojen säilyttämiseen, mutta jouduttiin toteamaan

Onpa suuriakin alueita, joissa jäiden käyttö mainittuun tarkoitukseen, näyttää olevan kokonaan tuntematon. Melkeinpä harviaisuutena saa pitää, jos sattuu kalakauppiaan korista jääpalan tapaamaan kaupunkiemmekin kalanmyyntipaikoilla kuumana kesäpäivänä. Ja kumminkin moni rouva ja neitonen ostaisi erittäin mielellään sellaisia kaloja, joita jäät ovat suojelleet kuljetusmatkalla pehmenemästä, mutta sensijaan he useinkin saavat kalan kidutuskantta nostettuaan huudahtaa: 'Uh kuinka vaalenneet kidukset ja pehmennyt kala!' (Kalastaja 2/1913)

Mutta

Löytyyhän toki miehiä kotimaassammekin, jotka ovat sillä alalla melkoisen eteviksi kehittyneet. Sillä jos esim. kesän kuumimpanakin aikana sattuisi jonkun vaikkapa Savossa tai Etelä-Suomessa asuvan herrasperheen mieleen juolahtamaan, että nyt olisi saatava oululainen lohi keitettäväksi, niin heti he, joko sähkösanomalla tai kirjeellä kysäsevät siitä Oulujoen lohien ostajalta. Vaikka kala tulisikin matkalla viipymään pari kolme vuorokautta, vastaa lohikauppias levollisesti: kyllä saatte. — Niinpä m.m. viimekesänä oli Ristiinan pitäjään tilattu Oulun lohi, ja kun juna lähtee tänään Oulusta klo 1/2 12 on se vasta seuraavan päivän iltana kello 9 Mikkelissä. Niinpä tuo komia 14 kilon painoinen ja yli 50 markan arvoinen kala oli saatu pataan vasta neljäntenä päivänä, sen jälkeen kun se Oulujoesta pyydystettiin sekä siitä ilahuttamaan juhlapäivälliselle kokoontunutta yleisöä. Olen saanut tilaisuuden puhutella mainittujen päivällisten isäntää. Hän kertoi lohen olleen pakattuna laatikkoon sahajauhojen ja jäiden sekaan, sekä vakuutti kalan olleen syödessä mitä parhainta. (Kalastaja 2/1913)

Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: ,

torstai 12. helmikuuta 2026

Ilmestynyt: Sukulaisten perään kuuluttaminen 1700-luvun sanomalehdissä

Eilen ilmestyneessä Genoksessa ilmestyi artikkelini Sukulaisten perään kuuluttaminen 1700-luvun sanomalehdissä, jossa (vihdoin ja viimein) tarkastelin järjestelmällisesti tännekin moneen otteeseen jakamiani ilmoituksia, joissa etsitään perillisiä tai aviopuolisoita, joiden elossaolosta tai elinpaikasta ei ole tietoa. Vastaavia ilmoituksia on pitkin 1800-lukua ja ehkä jonain päivänä selvitän, onko niillä yhtä vähän tekemistä lain vaatimuksien kanssa kuin 1700-luvun lopulla alkaneella käytännöllä.

Kirjoittanut klo Ei kommentteja:

keskiviikko 11. helmikuuta 2026

Paul Widemarkin eläkevuodet

Sanomalehdet eivät kerro mitään Paul Widemarkin työstä postiljoonina. Kyseinen ura jatkui, kunnes hän sai toimesta eron ja eläkkeen vuonna 1903, kun kaupunginlääkäri todisti Paavon olevan "vaikean reumatismin takia kokonaan kykenemätön toimeensa". Eläkerahoista vastaavan yhdistyksen kokouksessa väitettiin alkuvuodesta 1912, että Paavo ei enää ollut työhön kykenemätön sairas, mutta sama lääkäri todisti, että tämä "sairastaa vaikeata reumatismia ja vasemmanpuoleista ohimovikaa, jonka takia hän on kaikeksi ijäksensä kykenemätön työhön". (Postimies 5/1912 & 19/1913) 

Eläköityessään Paavo oli vasta 55-vuotias ja eläkettä hän sai vain 120 markkaa vuodessa (~670 eruroa). Puutarhaviljely täytti päiviä, mutta aikaa jäi myös sanomalehtikirjoitteluun.

Maaliskuussa 1906 Paavolla oli uusi ajatus.

Eläinsuojelustyö woittaa alaa Raja-Karjalassa. Posteljooni P. Widemark, joka on päättänyt uhrata elämänsä lopputyön eläinten hywäksi, on viime tammikuun kuluessa matkustellut Salmissa pitämässä luentoja eläinsuojelustyöalalle kuuluvista aineista. Seurauksena oli se, että sinne perustettiin eläinsuojelusyhdistys, joka alkaa toimintansa kohta kuin se on saanut itselleen laillistetut säännöt.

Samallaisia luentoja aikoo hra Widemark ensi maaliskuussa pitää Impilahdella ja Kitilässä sekä jatkaa toimintaansa Salmissa mikäli keliä kestää. (Laatokka 1.3.1906)

Loppukesästä 1906 mennessä Paavo teki vielä suuremman muutoksen ja muutti vaimonsa kanssa Virolahden Virojoelle, jossa hän sai elantoa eläinvakuutusyhtiön asiamiehenä (Koitar 28.8.1906, 22.11.1906). Lisäksi hän oli Uudenmaan eläinsuojelusyhdistyksen haaraosaston puheenjohtaja (Eläinsuojelus 11-12/1907, Eläinten ystävä 3/1909). Kirjoittamisensa alkoi käsitellä menneisyyttä.

Paavon kolmas vaimo Lovisa kuoli Virolahdella 1.7.1910 (Laatokka 05.07.1910). Neljänneksi vaimokseen tuli 6.8.1912 Maria Lovisa Laitinen o. s. Luilander. Yhdessä hänen kanssaan Paavo palasi takaisin Sortavalaan vuonna 1913. Samana vuonna alkoi kirjoitussarja Loruja Lokalasta, jossa Vakka-Suomi lupasi 8.2.1913 erään Lokalahdella syntyneen vanhuksen pirteästi ja usein varsin hauskassa muodossa kertovan vanhoja muistelmiaan synnyinseudultaan.

Viimeistään elintarvikepulan vuosina Paavo aloitti jälleen viljelyksen ja 1920-luvun alussa hän haki sanomalehti-ilmoituksin maalaistyttöjä kasvitarhaharjoittelijoiksi. Hän näki myös pitkästä aikaa aihetta kirjoittaa Kotitalouden alalta I (Karjalan Ääni 30.03.1922 no 36) ja Kotitaloudelliselta alalta III (Karjalan Ääni 22.04.1922 no 44) 

HS 19.12.1924
Puoli vuotta myöhemmin samassa lehdessä oli Paavon lyhyt muistokirjoitus.

Kuollut. Toissailtana kuoli kotonaan kello 11 iltapäivällä puutarhuri P. Widemark 76 vuoden ikäisenä. Vainaja oli tunnettu herttaisena ja reippaana ihmisenä. Suremaan jäi vaimo y.m. omaisia. (Karjalan Ääni 18.12.1924)

Muistelmatekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.  

Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , , , ,
Tilaa: Kommentit (Atom)