lauantai 11. huhtikuuta 2026

Antti Koukkunen (1/2)

 Maaningalla 1850-luvun alkupuolella syntynyt Lauri Pietari Korhonen kävi koulua Kuopiossa ja palveli sitten vuosikymmenen Juukan reservikomppanian varusmestarina. Sitten hän oli 13 vuotta järjestyksenvalvojana ja kirjoitti paikalliseen Jyränkö-lehteen nimimerkillä Pietu Laakkonen (Itä-Hämeen raivaaja 17.5.1907). Todennäköisesti sama mies allekirjoitti nimimerkillä Pietu "kansan kertomusten mukaan" kirjoittamansa henkilökuvan Hän ei saavuttanut vallanpitäjäin suosiota (Jyränkö 26. & 29.9.1898). Sen päähenkilö Antti Koukkunen oli elänyt "noin kolmekymmentä vuotta takaperin muutamassa Pohjois-Karjalan pitäjässä"

Antti Koukkunen oli synnyltään torpanpoika. Nuoruutensa-ajan kasvatuksen oli mies saanut Ala-alkeiskoulussa, ja sittemin läpitsekäymällä maanviljelyskoulun. Antti Koukkunen ollen n. s. "selvä päinen" ja harras tietämään hyvän ja pahan, oli päähänsä päntännyt aikakaudellansa saatavat tiedot meikäläisestä kirjallisuudesta. Vieläpä hän tiedonjanossaan otsaansa iski ruotsin ja venäjän kielitaidotkin. Näin ollen pystyi Antti yhteen ja toiseen toimialaan, tai n. k. "virkoihin". Mies kun oli köyhä kun kirkon rotta, niin senpätähden noita toimialoja hän olikin aulis vastaanottamaan. Mutta kaikilta aloilta hänet, vähän aikaa virkaa pidettyään, armotta potkittiin pois. Monessa toimessa ennätti Antti eläessään olla. Hän oli pitäjän lukkarina, kellonsoittajana, suntiona, kiertokoulunopettajana, haudankaivajana ja jahtivoutina. Mutta niinkun sanottu, nämät kaikki virat oli häneltä väkisin riistetty pois. 

Antti Koukkunen aikakautensa tavan mukaan oli ryyppyyn menevä, eli ehkä paremmin sanottu, ryyppy häneen menevä. Mutta tämä varjopuoli ei ollut aiheuttavana syynä virkojen menettämisessä. Suurin ja pahin vika oli Antissa se, että hänen sanansa, luonteensa ja tekonsa eivät olleet sopusoinnussa pitäjän herrasväen luonteen kanssa. Antti Koukkusen luonteesta saadakseen lyhkäistäkin kuvausta, sekä niistä seikoista, joilla hän menetti pitäjän vallasväen luottamuksen, tarvitsee tässä poimia muutamia piirteitä hänen eletystä elämästänsä: 

Antti Koukkusen jahtivoutina ollessaan, tuli kerta kuljettaa eräs varkaudesta tuomittu mies kärsimään raippavitsa-rangaistusta kaakinpuulla. Koukkunen vangin-vartijan kanssa toimitti nöyrästi tehtävänsä. Rangaistuksen täytäntöön panoa varten tuli toimitus-paikalle nimismies ja pitäjän piiskuri. Paitsi näitä, kokoontui rangaistus-paikalle tuota ylösrakentavaa näytelmää katsomaan kansaa kaikenlaista. Väestön eturinnassa seisoi herrasväki ja pitäjän mahtavimmat rahamiehet. Sivumennen tässä mainittakoon, että viimeksi mainittujen joukossa oli niitäkin miehiä, joika ruunun asiamiehiltä olivat ostelleet valtion metsistä tukkipuita "Lampikaupalla“. Lampi kun näet talvella, jää pois hakattuna pohjaa myöten täytettiin tukkipuilla. Jään päällä oleva kerros sitte puista mitattiin, niin että alla olevat hongat, joita sattui joskus olemaan kymmeniäkin tuhansia, jäivät siten ostajille kaupanpäällisiksi. No niin. Edellä mainitussa tilaisuudessa oli noitakin "tukkiherroja", silloin kun varasta alettiin piiskata. Kalliita sikareja poltellen katselivat rahamiehet vankia, joka huutaen kiemurteli kaakin-puussa, vitsojen armottomasti läjähtellessä selkään.

- Noin se pahantekiä saa kärsiä nahassaan, kun ei osaa pitää näppiänsä erillään, toisen omaisuudesta, lausui eräs lihava herrasmies. Antti Koukkunen kuultuansa tämän puheen, astui kädet puuskassa myöskin herrojen riviin. Anttia näytti naurattavan kamalan kuivasti tuo näytelmä. 

- Mikäs nyt Koukkuistakin naurattaa, kysyi joku herroista. 

- Niin, heh—he he hee — Sehän minua naurattaa, kun me jotka tässä seisomme, nimittäin meidän suurien varkaiden on niin vallattoman hauskaa päältä katsella, kun pientä varasta piiskataan.

- Ymr. hm — yh, kuului rykimisiä joukosta, ja rahamiehet muiden herrojen saattamina läksivät heti tiehensä toimitus-tilaisuudesta. Muutaman viikon kuluttua tuli Antti Koukkuselle nuhdekirje ruununvoudilta, jossa häntä muistutettiin sopimattomasta käytöksestä ja käsky, että hän muitta muikitta ottaa virkaeron. Ennen totutulla tavallaan eropassiin Koukkunen tyytyikin.

***

Virkaeron saatuaan turvaantui Antti Koukkunen kynäänsä ja autteli talonpoikia riita-asioissa. Aikansa kuluksi piti joskus Koukkunen kirkonkylässä raamatun selityksiä, joita pitäjän ylpeä rovasti kävi kuulemassa, saadakseen Koukkusen kiinniottoon harhaoppisuudesta. Mutta raamatun selitykset olivat niin selviä, että rovastinkin täytyi ne tuunustaa oikeaksi. 

Niinä aikoina sattui kiertokoulunopettajan-virka avonaiseksi. Koukkunen haki virkaa. Mitas muuta, hänet otettiinkin rovastin suosiollisella avulla toimeen. Koulumestarin toimessa oltuaan muutaman vuoden, oli kirkon kylässä kyläulukuset, jossa tilaisuudessa Koukkunenkin oli papiston apulaisena kuulustelemassa kyläläisten kristinopin-taitoa. Muu toimitus oli jo loppunut, mutta rovasti kantoi kyläläisiltä rästinä olevia saataviaan, n. k. Pääsiäisrahoja y. m. Rästiluettelosta huusi rovasti esille erästä torpparia, jonka edestä ilmestyi esille kuluneessa puvussa oleva vaimo, syvästi niijaillen: 

- He — herra rovasti! Meillä ei olisi varaa maksaa niitä rovastin saatavia, sopersi vaimo. 

- Miks'ei? Ompas teillä varaa ostaa kahvea ja tuhlata rahanne siihen, kiivastuneen näkösenä ärähti rovasti.

- Ee—e —ei herra rovasti! Ei meillä juoda herra rovasti kahvea. Ei me voida tienata leipääkään. Ukkokin on niin kivuloinen ja Jumala on antanut meille lapsia kaksitoista kappaletta, että niissäkin on elät - - -

— Mi mitä sinä muija lausut turhaan Jumalan nimeä! Niin paljo lapsia ei siunaa teille Jumala vaan saatana!, kiljasi malttinsa menettäneenä rovasti.

Tämän johdosta rahvaassa nousi äänekäs murina. Joukosta kuului ihmettelyjä: '

- Tämä on hävytöintä uskontoa pilkkaavaa puhetta sielun-paimenelta. 

Antti Koukkunen astui rahvaasta esille, pyysi kansaa vaikenemaan ja lausui:

- Elkää ihmetelkö hyvät kylänmiehet ja naapurit. Herra rovasti on lausunut aivan totta. Eihän se ole ihme jos saatana köyhälle on antanut suuren lapsilauman, kun sama saatana ja pimeyden ruhtinas on meidän pitäjäsen siunannut tuommosen rovastin!

Viimeistä lausetta sanoessaan, osoitti Koukkunen sormellaan rovastia.

- Lurjus sinä Koukkunen, mitäs puhut! kirkasi rovasti käheällä äänellä, löi rästikirjat kiinni ja pötki tiehensä rahvaan nauraa kohottaessa. 

Antti Koukkunen jäi sankarina seisomaan rahvaan keskelle. Häntä ihmeteltiin ja onniteltiin odottamattomasta rohkeudesta.

Monta viikkoa ei tästäkään tapauksesta kulunut, kun Koukkuselle oli valmiina eropassit koulumestarin toimesta.

perjantai 10. huhtikuuta 2026

Kadonnut 11-vuotias Anders-poika

 


Kalannin rippikirjan 1776-1781 sivulla 105 sotilas Erik Eriksson Frimodigin Anders-pojan yli on vedetty viiva, mutta hänelle ei ole merkitty kuolinpäivää.

Erik Frimodig (s. 20.1.1732) perusti perheen Andersin äidin Maria Mattsdotterin (s. 23.8.1732) kanssa helmikuussa 1752. Lapsia syntyi, mutta ei erityisen tiheään tahtiin ja muutamat kuolivat nuorina. Marian kuollessa  20.12.1774 lapsista oli elossa vain tytär Maria (s. 18.11.1756) ja Anders (s. 10.10.1765). Sotilastorpan ylläpitoon tarvittiin naisvoimaa, joten vuoden 1776 henkikirjoitukseen mennessä Erik oli solminut uuden avioliiton Anna Mattsdotterin kanssa (Kalanti RK 1749-1757, 115; 1758–1763, 129;  1764-69, 99; 1770-1775, 105; 1776-1781, 105; KA 7690:49)

Ensimmäisen avioliiton vähälapsisuutta selittää ainakin se, että Erik Frimodig oli viisi vuotta Pommerin sodassa, jossa hän jäi vuonna 1760 sotavangiksi kahdeksi vuodeksi, kunnes puhui itsensä vapaaksi. Rauhankin aikana sotilaalta vaadittiin toisinaan kotoa lähtöä. Turussa Erik osallistui August Ehrensvärdin johtamaan katselmukseen vuonna 1768 Turussa, jossa pidettiin myös kesäkuun 1775 katselmus. (*)  Turun läänin rykmentin miehistöä käytettiin myös Viaporin linnoitustöissä ja tällainen komennus osui Erikille ainakin kerran.

Palattuaan kotiinsa Kalannin Halolan kylään Erik sai kuulla, että 11-vuotias poikansa oli kadonnut marraskuun alussa 1776. Poika oli edelleen hukassa seuraavana kesänä, jolloin lääninkansliassa tehtiin hänestä virallinen kuulutus. Lähtiessään päällään oli raidallinen naisten jakku, vanha raidallinen verkaliivi, vanha lammasturkki, jaloissaan harmaat villasukat ja puukengät sekä päässään vanha punainen villalangast tehty myssy.  

(*) Generalmönsterrullor - Åbo läns regemente 1013 (1761-1768) Bild 2050 / sid 200 (AID: v997847.b2050.s200, NAD: SE/KrA/0023);  Generalmönsterrullor - Åbo läns regemente 1014 (1775-1778) Bild 2100 / sid 205 (AID: v997848.b2100.s205, NAD: SE/KrA/0023)


keskiviikko 8. huhtikuuta 2026

Suurvaras Michel Kellberg

Lääninkanslioiden painettuja kuulutuksia läpikäydessä huomasin Michel Kellbergin esiintyvän useammassa ja kun ArkivDigitalin vankirekisteristäkin löytyi miehestä tietoa ja FamilySearch tarttui todennäköisiin rippikirjoihin, niin pienehköön elämänkertaan oli ainekset koossa.

Porin rippikirjoissa (1751-58, 13; 1759-64, 3, 317) esiintyy renki Michel Kellberg, joka oli syntynyt 14.8.1737. Hän oli reservin sotilas poikansa syntyessä 4.2.1755 ja mennessään 25.6.1757 naimisiin Elisabeth Vinbergin kanssa. Vuonna 1764 hän oli tiilenlyöjä, jolla oli vaimo Lisa Jacobsdotter (s. 12.8.1725) ja tytär Maja Lisa (s. 23.1.1763), joka oli syntynyt Vähä-Rauman kylässä kaupungin ulkopuolella.

Vuotta myöhemmin eli syyskuussa 1765 alkaen porilainen renki Michel Kellberg oli Turun linnan vankilassa odottamassa hovioikeuden päätöstä varkaustuomiostaan, mutta lähti linnasta jo ennen lokakuuta [1]. 

Todennäköisesti sama mies oli hantlankari/sotilas/entinen sotilas Michel Kellberg Kalannista/Porista, joka tuli useista varkaudesta syytettynä Turun linnaan heinäkuussa 1770. Vielä lokakuussa kierros kihlakunnan käräjillä oli kesken ja esimerkiksi marraskuussa Michel Kellberg vietiin Euran käräjille. [2]

Aivan joulukuun 1770 viime päivinä Michel Kjellberg karkasi. Tammikuun alussa kirjoitetussa kuulutuksessa häntä kutsutaan tykistön hantlaakariksi eli käsityöläiseksi sotilaaksi, (kiitos kommentoijille). Hänen sanotaan olevan 40-vuotias, mikä ei sovi erityisen hyvin Porin kirkonkirjojen tietoihin, mutta etsintäkuulutuksien ikätiedot eivät ole erityisen tarkkoja. Kuulutuksessa häntä kuvattiin pienikokoiseksi ja hiuksiaan tummanruskeiksi. Päällään oli harmaa sarkatakki, vanhat nahkahousut, valkoiset villasukat ja kengät, joissa ei ollut solkia. 

Helmikuun 25. päivä 1771 Michel Kellberg oli takaisin Turun linnassa. Kihlakunnan käräjien perusteella hovioikeus määräsi hänelle heinäkuussa 1771 rangaistukseksi 40 paria raippoja ja elinikäisen työvankeuden Viaporissa. Tuomio kannatti lähettää kuninkaan armon toivossa Tukholmaan ja Michel istui joulukuuhun 1772 asti Turun linnassa odottamassa vastausta. Se vahvisti hovioikeuden päätöksen, joten seuraavaksi Michel Kellberg siirrettiin Viaporiin.[3]

Sieltä Michel Kellberg pakeni vuoden 1774 alkupuolella.Huhtikuun lopulla painetusta kuulutuksessa häntä kuvataan jälleen lyhytkasvuiseksi, mutta hiusten väri on tällä kertaa musta. Kasvojaan kuvataan sanalla trinlagd, johon pitää keskelle lisätä d, jotta selviää, että tarkoitetaan pyöreää tai kuunkaltaista.  Elokuussa uusitussa kuulutuksessa kasvojaan kutsuttiin sanoilla "trindt och witlagdt" eli pyöreähköt ja vaaleat. Hiuksiaan kuvattiin jälleen ruskeiksi, mutta yllättävästi hänestä oli tullut keskimittainen. 

Lokakuun kuulutuksessa on poikkeuksellisen paljon toimintaa ja yksityiskohtia, jotka viittaavat siihen, että karannut Michel oli sama mies kuin Porin kirkonkirjoissa. Hän oli syyskuun 1. päivänä varastanut kalaa, leipää ja luotipyssyn Noormarkun Poosjärven rannalta ja seuraavana päivänä hänet havaittiin yhdessä toisen linnoitusvangin kanssa Sallmuksen torpassa. Torpan isäntä Johan Luwen kehuskeli pitkin Noormarkkua, että Michel Kellberg oli luvannut iskeä ulvilalaisen Kihlholmin talon varastorakennukseen. Näin kävikin 2. ja 3. päivän välisenä yönä. Ovi murrettiin ja kahden arkun lukot rikottiin. Talonpoika Mats Matssonin omaisuudesta lähti mukaansa 672 kupari taaleria pankkiseteleinä, riikintaaleri kovana rahana, 120 taaleria välikokoisina kolikoina, 174 taaleria pikkukolikoina, kupariplootuja, kaksi hopeista kuppia ja erilaista vaatetavaraa.

Aiemmissa kuulutuksissa kuvatut Michel Kellbergin vaatteet olivat jääneet varaston lattialle, joten epäilyn kohde oli selvä. Omaa asiaansa selvittänyt Matts Mattsson sai Johan Luwenin pojan ilmiantajaksi. Tämä näytti puskan, jonka juurelta löytyi pieni osa varastetuista rahoista. Ilmeisesti pojalta saatiin myös kuulla, että Sallmuksen torpassa oli kypsennetty varastettua lihaa. 

Näiden varkauksien käsittely päästiin aloittamaan vasta kun Michel Kellberg oli saatu kiinni. Hänet suljettiin jälleen Turun linnaan 17.1.1775 ja tuomioiden tultua viimeisteltyä lähetettiin kohti Viaporia huhtikuussa 1776.[4]

[1] (Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:48 (1765) Bild 530 (AID: v567648.b530, NAD: SE/RA/1340101))

[2] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:71 (1770) Bild 2350 (AID: v567671.b2350, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:71 (1770) Bild 2370 (AID: v567671.b2370, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:71 (1770) Bild 2400 (AID: v567671.b2400, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:71 (1770) Bild 2400 (AID: v567671.b2400, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:77 (1771) Bild 65 (AID: v567677.b65, NAD: SE/RA/1340101); 

[3] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:77 (1771) Bild 209 (AID: v567677.b209, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:77 (1771) Bild 215 (AID: v567677.b215, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:77 (1771) Bild 222 (AID: v567677.b222, NAD: SE/RA/1340101);  Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:77 (1771) Bild 235 (AID: v567677.b235, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:77 (1771) Bild 241 (AID: v567677.b241, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:77 (1771) Bild 247 (AID: v567677.b247, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:77 (1771) Bild 70 (AID: v567677.b70, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:77 (1771) Bild 76 (AID: v567677.b76, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:77 (1771) Bild 80 (AID: v567677.b80, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:77 (1771) Bild 85 (AID: v567677.b85, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:81 (1772) Bild 49 (AID: v567681.b49, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:81 (1772) Bild 104 (AID: v567681.b104, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:81 (1772) Bild 128 (AID: v567681.b128, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:81 (1772) Bild 146 (AID: v567681.b146, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:81 (1772) Bild 169 (AID: v567681.b169, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:81 (1772) Bild 247 (AID: v567681.b247, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:81 (1772) Bild 249 (AID: v567681.b249, NAD: SE/RA/1340101);  Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:81 (1772) Bild 253 (AID: v567681.b253, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:81 (1772) Bild 260 (AID: v567681.b260, NAD: SE/RA/1340101)

[4] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 39 (AID: v567692.b39, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 43 (AID: v567692.b43, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 49 (AID: v567692.b49, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 55 (AID: v567692.b55, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 58 (AID: v567692.b58, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 62 (AID: v567692.b62, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 65 (AID: v567692.b65, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 73 (AID: v567692.b73, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 79 (AID: v567692.b79, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 85 (AID: v567692.b85, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 91 (AID: v567692.b91, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 95 (AID: v567692.b95, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 50 (AID: v567698.b50, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 230 (AID: v567698.b230, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 280 (AID: v567698.b280, NAD: SE/RA/1340101)

tiistai 7. huhtikuuta 2026

Juoruämmä 1850-luvulla

Oulun Wiikko-Sanomissa alkuvuodesta 1854 nimettömänä julkaistussa jatkokertomuksessa Äksän seurakunnan kaikki köyhät eivät olleet juuri paraita hoidettavia (*) yksi avainhenkilö on Tuppi-Maija, jonka kuvaus vastannee monien kokemuksia ja näkemyksiä.

Tuppi-Maija ja Kalikka-Kaija olivat Äksän seurakunnan kiertäjiä. Ne kulkivat talo talolta, söivät ja makasivat taloissa ollessaan, mutta työhön näitä ei voitu paljo koskaan saada, vaikka olisivat kyenneetkin, ja tahtoivatpa aina vältellä niitä taloja, joissa heitä siihen vaadittiin, ja jos tulivatkin, sanoivat vaan ei tarvitsevansa mitään tehdä, kun talot olivat velvoitetut heitä elättämään. Mutta jouten he eivät kuitenkaan olleet; heillä liikkuivat kielet sitä enemmän: he olivat kyläkuntain juoruin kokoajia, kulettajia ja tekijöitäkin. Hyvin tunsivat he ne emännät, jotka juoruja rakastivat ne pitivätkin heitä hyvinä, ja niitten tykönä he useinkin pyörivät. Näillä ei siis ollutkaan järjestyksellistä kulkua seurakunnan taloissa, vaan kävivät ja olivat missä lystäsi ja keinottelivat omilla konsteillansa kahvia, viinaa ja rahaakin. Mutta monen viattoman ihmisen täytyi kärsiä näitten akkain häjyin kielten pieksämistä. [...]

Oli taas aika huhu kylällä: Tuhkamo naipi, puhuttiin joka talossa ja koko kylässä. Sen sanoman kuuli Tuppi-Maija ja Kalikka-Kaijakin, ja nämätkös villiin. Tuppi-Maijalla oli erittäinkin tekemistä tästä; sillä ei suinkaan saanut Äksän seurakunnassa mennä yhtään naimista ilman ettei hän siihen ilmaunut konttimieheksi ja juoruin tekiäksi. Jo meni Maija Tuhkamolaan, jo oli hänellä sen seitsemän moitetta; hän haukkui Tuhkamon morsiamen ja pani sen huonointa huonommaksi. Ensin suuttui Tuhkamo vaan Maija antoi vihan lakastua ja sitte alkoi uudestaan kieltä leipoa. Mitä parempi eikö Rauhalan tytär toki oisi, kuin tuo Lehtolan Anni kelvos, joka ei ole oppinut muuta kuin ja kerjäämään, sanoi hän. Minulla ovat syyt naimiseen, joitten tähden sen täytyy tapahtua. Mitkä? kysyi Maija. Nyt puhuttiin hiljaa; mutta viimein sanoi Maija: kyllä rahat saadaan takasin ja Rauhalan tytär suostumaan. Olikos Maijalla taas lysti! sai ruokaa, kahvia ja viinaa, kun rupesi Tuhkamolle tietäjäksi, eikä nyt tiennyt ollenkaan köyhyydestä.

(*) OWS 28.1.1854, 4.2.1854, 11.2.1854, 18.2.1854, 25.2.1854, 4.3.1854

maanantai 6. huhtikuuta 2026

Patrik Österholmin uusin julkisuus

 

Tuttavani kysyi eilen olisinko kiinnostunut lauantai Satakunnan Kansassa ilmestyneestä artikkelista ”Satakunnan röyhkein rosvo”. En suuremmin yllättynyt, kun lähettämänsä sivut kertoivat Patrik Österholmista. Yllätys sen sijaan oli se, että lähteenä oli Tavarantasaajat-kirjani lisäksi tuoreempi kirja: Kari Salon Legendaarinen vankilakarkuri Patrik Österholm (2024). En taida etsiä sitä käsiini masentuakseni viisitoista vuotta sitten löytämättömistä tiedoista tai muista virheistäni.

Tuolloin keräsin tietoja muistakin julkkiksiksi kutsutuista rosvoista, mutten tainnut innostua kirjoittamaan yhdestäkään. Österholmin ja Sutkin jäljiltä tiesin mitä lähteitä pitäisi ainakin käydä läpi lisäymmärryksen saamiseksi, enkä ollut innostunut vastaaviin urakoihin. Nyt ymmärrän myös enemmän tarvittavasta kontekstoinnista ja siihen liittyvästä työstä. 

Jos muuten on kiinnostunut lukemaan vielä vanhemmista varkauksista, kannattaa tarttua viime vuoden lopulla ilmestyneeseen kirjaan Varkaudet varhaismodernissa Suomessa.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2026

Takaisin turvemökkeihin, kuvien kera

Vuonna 2008 etsin turvemökkimainintoja, mutta saalis jäi heikoksi. Ajat ovat muuttuneet ja tällä kertaa löytyi kuviakin. Yllä ja alla olevat kuvat ovat A. O. Heikelin artikkelista Rakennukset teremisseillä, mordvalaisilla, virolaisilla ja suomalaisilla (Suomi II:20. 1887). Heikel kirjoitti: "Siellä täällä Pohjanmaalla kuuluu olevan näitä vanhanaikuisia turvemökkejä, vaikken ole nähnyt niitä muualla kuin Muhoksella. Ylioppilasten kansatieteellisessä museossa on kuitenkin muutaman turvemökin sisusta läheltä Raahea kuvattu. Se nähdään tässä kuvissa 235 ja 236. Seinät näyttävät olevan turpeista, ainoastaan nurkissa on pieniä puisia patsaita lautaista kattoa kannattamassa."

Myöhemmin samana vuonna kirjoitettiin: "Limingassa sitä vastoin on köyhien tila aivan surkuteltava. Moni köyhä, jonka luona kävin, asui turvemökissä suurimmassa kurjuudessa, nauttien riittämätöntä ravintoa ja useassa tapauksessa ollen aivan ilman apua ja huolta kunnan puolesta." (Oulun ilmoituslehti 24.12.1887) 

Muutama vuosi myöhemmin kesämatkailija raportoi Limingasta: "Paikottain saimme nähdä jotain tälle seudulle omituista, turvemökkiä. Semmoiselle paikalle, joka kohosi hiukan niityn pintaa korkeammalle, oli rakennettu täydellinen huoneus turpeista. Kodat, ometat, aitat ja saunat, kaikki olivat samasta aineesta. Astuimme erään mökin pirttiin. Se oli sievänlainen, sanomalehtipaperilla sisustettu. Mutta köyhänpuoleiselta se näytti. Ja toiset mökit ovat varsin kurjassa tilassa. Harvinaiset talot sijaitsevat niityn syrjässä, ja, kuten mainittu, ovat ainoastaan mökkiläiset tälle rakentaneet asumuksensa. Muuten olemme muuallakin tavanneet turvemökkejä, esim. Raahen seutuvilla, jossa myös metsän vähyys on pakoittanut käyttämään turvetta rakennusaineena."(Keski-Suomi 20.10.1894)

Parikymmentä vuotta myöhemmin Samuli Paulaharju kävi valokuvausretkellä Limingassa: "Useimmat turpasmökit tapaamme pienoisen Tyrnävänjoen varrella, kun Liminganniityn maantieltä lähdemme ajamaan pitkin joen pohjoisrannan tiepahaista ylöskäsin. Siinä muutaman parin kolmisen kilometrin matkalla sivuutamme kolmattakymmentä vähäväkisten nurmista elinsijaa." (Kodin kuvasto 28/1913)

Erkki Pakkala kuvasi mökin lisäksi asukkaat, joiden poika oli siirtolaisena Pohjois-Amerikassa (Koti 7/1922).

Usein näkee noiden turvemökkien vanhuutensa tähden kallistelleen sinne tänne, ja outo matkustaja pitää niitä suurimpina viheliäisyyden, siivottomuuden, siveettömyyden ja ehkäpä ryövärienkin pesinä; niinpä minäkin, ennenkuin tulin tutustumaan sekä töllien sisäpuolen että itse asukasten kanssa. Tutustumisessani tulin huomaamaan, että useimmassa niissä vallitsi hyvä siivo ja puhtaus. Eipä ollut mikään harvinainen asia, että turveseinät olivat sisäpuolelta rapatut sileiksi ja sivellyt valkeiksi kuin posliini. Usean lattialla oli siistit, puhtaat matot ja akkunanlaudoilla kukkaruukut täynnä mitä ihanimmasti rehoittavia kasveja ja kukkia. Huomasinpa silloin senkin, etteivät nuo turve-tupien asukkaat olleetkaan mitään maanalaisia konnia ja ihmiskunnan hylkyjä, vaan oikeita, sydämmellä ja sielulla varustettuja ihmisiä, jotka voivat tuntea, iloita, surra ja kärsiä, aivan niinkuin mitkäkin hovien rikkaat asukkaat. Isoja rikkauksia ei heillä tosin löytynyt, mutta tyytyväisyyttä oli heillä paljon runsaammassa määrässä kuin monien onnellisemmalta näyttäväin seassa. (Kirjapainotaito 10/1924)