Paul Widemark renkivoutina Espoossa

Maanviljelykoulun vuosinaan Lokalahdelta lähtenyt Paavo otti käyttöön sukunimen Widemark, vaikka hänellä ei ollut ainakaan läheistä sukulaissuhdetta samaa nimeä käyttäneeseen lokalahtelaiseen rusthollariin. Raision rippikirjan lisäksi tämä näkyy Tampereen Sanomissa julkaistussa ilmoituksessa, jolla hän haki inspehtorin paikkaa.

Tampereen Sanomat 09.07.1867

Työpaikka renkivoutina löytyi Espoosta, jonne Paavo toi Raisiosta muuttokirjansa 5.11.1867 (Espoon sisäänmuutot; RK 1861-1867, 271).

Maanviljelyskoululla tutkinnon suoritettuani määrättiin minut seuraavaksi vuodeksi maatilan hoitajaksi Espoon pitäjään aivan umpi ruotsalaiseen paikkakuntaan. Vaikka jo olinkin oppinut vähän ruotsia puhumaan, niin kumminkin käytin joskus kartanon asioilla käydessäni, kuten henkikirjoituksissa, kruununrahain maksuissa, y. m. s. erästä renkiä, joka osasi molempia kieliä, tulkkinani. Milloin tulkin kanssa kuljin asioilla, niin sellaisissa tilaisuuksissa en puhunut sanaakaan ruotsia enkä ollut sitä edes ymmärtävinäni. Joskus tapahtuikin kohtauksia, jotka vieläkin mieleeni palaavat. Niinpä kerrankin herra alkoi minulle puhella suomea:

- Sinu rootti ei osama?

- En osaa.

- Aass, sinu rootti ei osama, sinu hoono mees olema, hoono mees.

- Herra on Suomen valtion virkamies ja nauttii Suomen kansan kukkarosta palkkaa, vaan ei kumminkaan osaa suomenkieltä; eiköhän herrakin siinä suhteessa ole hoono mees?

- Mitä hän sanoi? kysyi herra ruotsiksi tulkiltani, joka ei mitenkään tahtonut tohtia selittää sitä herralle, koska sanoi pelkäävänsä että me molemmat tulemme pihalle viskatuiksi. Vaan kehoituksestani sanoi sen kumminkin.

- Inte jag någon finne mutisi herra ja toimitti asiamme heti.

Ruotsalaiset pitivät itseään suomalaisia parempina ja halveksivat heitä niin etteivät tahtoneet ottaa suomalaisia töihinsäkään. Suomalaiset taas, jotka jo jonkun ajan olivat eläneet paikkakunnalla ja oppineet ruotsin kieltä, puhuivat sitä keskenänsäkin juuri kuin häveten omaa äidinkieltänsä. (Paavo Pajumaan pakinoita. Vakka-Suomi 10.4.1915)

Muistelmatekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.   

Paavo Pirilän maanviljelyskoulussa 1865-1867

Lokalahtelainen Paavo (s. 9.1.1848) ei halunnut jäädä rengiksi kotiseudulleen vaan hakeutui lisäoppiin. Muistelmissaan vilahtaa Mustialan maatalouskoulu, mutta helpompaa oli oli päästä vuonna 1862 Raisiossa toimintansa aloittaneeseen Pirilän maanviljelyskouluun, joka toimi valtion avustuksella ja Suomen Talousseuran valvonnassa. Valtionapu tarkoitti, että opiskelu oli maksettiin työnteolla eikä rahalla. Suurin osa oppilaista olivat aiemmin olleet palkollisia, joten yleisen työsuhteen vaihtopäivän johdosta koulun lukuvuosi alkoi marraskuun 1. päivänä. (R. A. Mäntylä. Raision Pirilän maanviljelyskoulu. Varsinais-Suomen maakuntakirja 18 (1962), 47-73.)

Syksyn synkeys oli jo aitoja sinten kesäihanuuden viehätyksineen syrjään sysännyt. Mustana häämöitti meri, jonka laineet vapaina loistuttelivat kivikkorankoja vastaan. Vahva valkoinen lumivaippa verhosi maan kaikkialla, vieläpä puiden oksatkin notkuilivat raskaan suojaisen lumipainon alla. Koko avara luonto oli verhoutunut — juuri kuin joku puukenkäjalkainen maalaistyttö nokisissa riihiryysyissään olisi piskänyt päähänsä kaupunkilaiskaunottaren kesähatun valkoisime harsoineen ja koristeineen Taivaan ranta alkoi kirkastua, ilma kylmeni. Tuli oivallinen rekikeli juuri siksi kun minun täytyi ainaiseksi karistella Lokalahden loat jaloistani ja lähteä maailmalle avaralle.

Rahallinen Raisio, jossa muinoin „Killi kirkkoa teki, Nalli nauloja makoi" oli ensimäinen pysäyspaikkani. Siellä toisten hilpeäluontoisten opin- ja edistysluontoisten toverieni kanssa saimme parina talvena istua kuusi tuntia päivässä pitkän mustan koulupöydän ääressä, kuten muinoin Jukolan veljekset lukkarin koulussa kukkokirjaa oppimassa ollessaan.

Pitkiä aikoja ei meidän tarvinnut koululla oleksia, ennenkuin luomasimme vanhoillaan olijain väittee: vääriksä siitä, ettei maanviljelijä ammattialallaan tarvitse mitään koulutietoja, ja että jokainen osaa maantyötä tehdä ilman kouluakäymättäkin. Koulu, niin alkeellista kuin se siihen aikaan olikin, lietsoi meihin maahenkeä joka tavallaan pakotti meitä tarkkuudella syventymään niihin oppiaineisän, joita meille opittaviksi esitettiin. Rakkaus isänmaahan ja sen kansaan alkoi elpyä ja kansallishengen viemät tuulen hengähdykset lämmittivät rintojamme, sillä olimme tietoiset siitä, että jalon hallitsijamme määräyksestä suomenkielen siteet vihdoinkin katkotaan ja että se kerrankin saavuttaa lailliset oikeutensa ja tasa-arvoisuutensa ruotsinkielen rinnalla.

Olimme vakuutettuja siitä, että silloiset maanviljelys- ja karjanhoitotavai vähitellen paranevat ihan olojen pakosta. Se seikka oli meille päivän selvää, että jos maamme maataviljelevä väestö kerran tahtoo pysyä elinvoimaisena niin täytyy sen ikivanhat viljelystapansa muuttaa ajanvaatimalle tuottavammalle kannalle. Ja olihan silloinkin siellä täällä itsetietoisempia, edistyshaluisempia maanviljelijöitä, jotka eivät halveksineet uudempia tapoja, vaan päinvastoin alkoivat niitä seurata. Meitä nuoria opiskelevia mitä lämpimämmin elähytti se kuin saimme joskus keskustella sellaisen edistysmielisen kokeneen talonpojan kanssa, jota osasi antaa arvoa niin maanviljelyksen kuin karjanhoidonkin parannuspuuhille, sekä muille yleisille edistysriennoille ja pyrinnöille.

Luotimme lujasti siihen, että se aika on kerran tuleva jolloin Suomen talonpoika itsetietoisena oman arvonsa ja ammattinsa merkityksen ymmärtäen astelee paremmin viljellyillä maillaan auransa kuressa. Kun hän sen oikein oivaltaa että hänen työnsä on elämän perus ja pohja, sekä hänen laajentunut tietonsa ja harjaantunempi taitonsa yhdistyy entisajan työkuntoon ja sitkeyteen, niin silloin hän kykenee luomaan tästä kivisten mäkien ja hallaisten rämeitten korpimaasta vihannoivien viljavainioiden maan Kun vielä sen rinnalla hänen vereensä ja henkeensä juurtuisi suomalainen sivistys ja kansallinen itsetunto, niin silloin vasta täyttäisi hän paikkansa tosi-suomalaisena maanviljelijänä. — Siihen suuntaan me maanviljelysopintoja harjoittelevat nuorukaiset ajattelimme niistä asioista, lähes puolisen sataa vuotta takaperin.

Paavo aloitti opintonsa vuoden 1865 lopulla eli hän opintonsa osuivat nälkävuosiin. 

Ensimäisenä vuotena koulussa ollessani tuli kesä aikaisin Kylvimme ensimäiset kaurat 14 p. huhtikuuta, vaan sen jälkeen tuli vielä takatalvi joksikin ailaa. Vappuna oli kumminkin mitä ihanin kesä, ruoho maassa, lehdot vihreinä. Mutta kesä tuli kylmä, sateinen ja hallainen. vuodentulo oli perin hoikko. Seuraava kesä ei ollut niin sateinen, vaan hallainen, vilu vei viljat maasta, tauti ja kuolevaisuus son lisäksi teki tuhoaan.

Seuraavana kesänä vieläkin halla teki suurta vahinkoa ja muutenkin tuli perin huono vuodentulo. Kovat ajat, nälkä ja siitä johtuvat taudit, lisääntyvä kurjuus, suuri kuolevaisuus ehkäisi aineelliset ja henkiset edistysriennot useammaksi vuodeksi. Nälkävuosien suurta surkeutta ei ole aikomukseni tässä ruveta selittelemään, sen jokainen voi arvata minkälaista elämää se oli kun ihmisten täytyi syödä oljista, merenruovoista, kaisloista, hernevarsista, kangasjäkälistä y. m valmistettua rehua. Ne kuivattiin, survottiin hienoiksi ja jauhettiin, joista sitten valmistettiin vähän jauhoilla sekoitettua leipää, eli jonkinlaista vesivelliä. Tuhansia ihmisiä kuoli suorastaan nälkään. Siihen aikaan sosialistien olisi ollut sopiva lakkoa pitää, vaan heitä silloin ei sattunut olemaan ja parastapa se lienee ollutkin. (Paavo Pajumaa: Louruja Lokalasta. Vakka-Suomi 7.8.1913)

Muistelmatekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.  

Rengin Mikkelinpäivä

Tämän pitkäksi venyvän sarjan alussa Paavo syntyi 9.1.1848 Lokalahden Rågön säterin torppaan. Siellä elettiin kirkonkirjojen mukaan vuoteen 1861, jolloin Paavon isoveli isoveli Johan Gabriel (s. 15.10.1836) meni naimisiin ja ryhtyi Haaroisten puustellin lampuodiksi. Isästään tuli vuodeksi Haaroisten renki ja vanhempien muutettua toisaalle, Paavo jäi Haaroisten rengiksi. Vuonna 1864 isoveljestään tuli muonatorppari toisaalle ja Paavo otti renginpaikan Nopperlan säteristä, josta hän lähti seuraavana vuonna (66, 67; 1864-1870, 74, 77, 160). Minämuotoinen muistelmansa ei siis ole täysin totuudenmukainen kertoessaan kolmivuotisesta työsuhteesta.

Siihen aikaan kun minä muinoin nuorimies olin, nousin eräänä Mikkelinpäivänä aamulla aikasin kohta kukon laulettua vuoteeltani, pesin silmäni, harjasin sianharjaksista tehdyllä pyöreällä harjalla olkapäihin ulottuvan pörröisen tukkani silposen sileäksi. Vedin paikkamattomat harmaat polvihousut koipiini, pistinpä vielä ylleni sinisen pyhävästinkin, jommoista ei ollut monella talollisen pojallakaan, saatikka sitten minunlaisilla renkimiehillä. Latasinpa vielä juhlan kunniaksi tallin takana kasvaneita niveräkoppaan, josta, vaikk' ei siinä ollutkaan kuin peukalonpituinen varren nysä, savuja silti lähti.

Siihenaikaan ei kuten nykyään ollut käytännössä tulitikkuja, eipä oltu keksittykään. Tulusraudalla iskettiin limpsemeen (piikiveen), jota taulapalan yhteydessä pidettiin vasemman käden peukalon ja etusormien välissä. Kun iskuista sinkoilevat tulikipinät sytyttivät kuivan taulan, otettiin siitä rikkitikulla tuli. Päretikun päitä oli kastettu sulatettuun rikkiin. Sellaiset siis olivat sen ajan tulitikut, joita joka mökissä tehtiin itse. Vieläpä tanssia sipsutettiinkin pelimannin soittaessa: Tee tulitiku, tee tulitiku, tee tulitiku j. n. e.

Anteeksi tämä syrjähyppyni! Sanottuna aamuhetkenä istuin piippuani imeskellen ja isäntäni nousua odottaen. Olinhan näet kokonaista kolme vuotta renkinä palvellut sen ajan rikkaimmassa Pätialhon talossa — siis talossa, jossa ensimäiseksi ruvettiin valmistamaan leipää puhtaasta viljasta, eikä minunkaan olinaikanani pettua petäjistä, enempää kuin vehkaakaan soista leivän lisäaineiksi kerätty. Ja sepä se olikin, joka minutkin sitoi niin moneksi vuodeksi Pätialhon taikinapyttyyn, josta nyt tänäpäivänä minulta sen vanne katkesi.

Oli siis Mikkelinpäivän aamu ja siihenaikaan palkolliset "muuttivat muorii ja vahettivat vaarii" Mikkelinpäivänä eikä pyhäinmiestenpäivänä, kuten nyt on tavaksi tullut. Tunsin itseni vapaaksi isäntävallan orjuuttavista siteistä, vaikka tuo „Iso-Päti", joksi isäntä joskus olkapäitään kohotellen itseään kutsui, ei ollutkaan kappelin pahempia itsevaltijaita.

Viime vuoden kuluessakaan hän ei enää minulle, joka olin jo talon tavat tullut tuntemaan, kunnon selkäsaunaa antanut, tuskinpa kertaa enempää sain ympäri korvianikaan niin että olisi läiskynyt. Vaan mitäpästä siitä, sehän oli tavallista ja sen ajan tapaa. Vuosipalvelija oli täydellisesti isäntävallan alaisena. Isäntä piti luonnollisesti kotikurista huolen, siihen oli hänellä lainturvaama oikeus.

Kun olin ennättänyt tupakkani poroksi polttaa, tuli isäntäni tupaan, teki tilin kanssani, jolloin sain vielä muutaman äyrin kukkarooni, söin lähtörokan ja lähdin kirkonkylään pääsinpäivää vapaana viettämään.

Kirkolle oli silloin kutsuttu kaikki sotilaatkin, heille kun oli silloin luettavana julki joku Majesteetin lähettämä julistus. Nyt he olivat sen jo kuulleet. Olivat jo vapaat päivän tehtävästäkin, kokoontuivat kirkon lähellä olevaan kapakkaan ottamaan pikarin „elämän vettä". Niin siihenaikaan. Minne ikinä Herran temppeli kohosi, siihen rienaajakin kappelinsa rakenti, ja niin oli "Kuninkaallisesta armosta" kirkko ja kapakka rinnakkain. (Paavo Pajumaa: Louruja Lokalasta. Vakka-Suomi 11.02.1913)

Muistelmateksti on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamaksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.  

Ruotsin oppiminen 1860-luvun Lokalahdella

Viimeistään nähtyään kartanon heinänviljelyn tulokset lokalahtelainen Paavo (s. 9.1.1848) halusi maatalousoppiin. Lukemaan hän oli muistelmiensa mukaan oppinut kotona, mutta lisäoppi vaati muutakin pohjaa.

Mutta pitäisihän opetella paremmin kirjoittamaan ja se räkninkikirja pitäisi myös ostaa. Ja se ruotsinkieli vielä — sepä se!

Kaupungissa käytyäni olivat kirjat taskussani. Salaisesti koettelin lukea ruotsalaista aapiskirjaa: "Fader vår som äri himmelen j. n. e." vaikka en siitä ymmärtänyt sen enemää kuin Kirjalan Heikin hevonen taivaan merkeistä. (Paavo Pajumaa: Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 15.03.1913) 

Toisenlaisesta oppimistavasta Paavo kertoi fiktiota hipovassa kertomuksessa, jonka pääosassa oli Mattilan emäntä.

Ketäpä siitä osaa syyttää kun eivät vanhemmat ajoissa asiaa paremmin oivaltaneet, vaan antoivat hänen kasvaa yhtä tuhmaksi suomalaiseksi kuin muutkin Kytämäen eläjät ovat. Mutta sen vakavan päätöksen hän teki, että kyllä hän lapsensa kouluttaa paremmiksi ihmisiksi ja siksi hänen on saatava ne ruotsinkieliseen kouluun vaikka minne —.

Sen aikuinen lukkarin muori oli ennen Turussa piikana ollessaan ruotsia oppinut, niin että se heidän paalissakin puhellessa meni kuin vesi, niin mitäpä muuta kuin — —.

Sunnuntai aamuna lähti emäntä kirkolle ja vei mennessään lukkarin muorille koko säkillisen lahjoja, jossa oli leipää, lihaa, voita, juustoja, villoja, pellavia y. m. Lukkarin muori ihan säikähti näin odottamattomasta suuresta lahjasta ja aavisti että sen yhteydessä on joku toinenkin tarkoitus. Kirkosta tultua emäntä vasta asiansa ilmoitti ja pyysi että muori olisi niin armollinen ja ottaisi heidän Taavin ja Eevan ruotsinkieliseen kouluun.

- Ei hyvä emäntä, en minä osaa ketään lukemaan opettaa, huonosti itsekin osaan suomea lukea, parahiksi vaan ripille pääsin. Ruotsia lukea en osaa ensinkään. Pari vuotta kun Turussa olin, opin sitä vähän puhumaan, vaan sellaista huonoa se on.

- Ei ole huonoa, kuulinhan minä kun meillä silloin paalissa olitte, niin puhelitte niin niiden toisten parempien ihmisten kanssa  — —.

- Minä en osaa lukemaan opettaa — —

- Ei, ei lukemaan tarvitsekaan opettaa puhumaan vaan, sanoa mikä on pöytä, penkki, akkuna uuni, ovi j. n. e. Sitä minä pyydän, eikä lukemaan opetuksesta ole puhettakaan.

Seuraus oli että Mattilan lapset vietiin lukkarin muorin kouluun. Joka ainoa pyhä vei eli lähetti emäntä lapsilleen hyvät eväät ja oli varma, että nyt ne muuttuvat vähä paremmiksi ihmisiksi.

Jouluksi haki isäntä lapset kotiin, jossa he keskenänsä alituiseen ääntelivät ruotsalaisia lauseita: kom hiit, juu, nei, jag, tri, tra tro, prö, mjölk, smör, strömmink. Ja emäntä ihmetteli ja kiitteli lukkarin muorin hyvää opetuskykyä maasta taivaaseen asti, kun näin lyhyessä ajassa, vajaassa kolmessa kuukaudessa supi suomalaiset niin oli opettanut, että jo oikein keskenänsä "ruotti melskavat" kuka sitä olisi uskonut.

Sunnuntai aamuna lähti emäntä kirkolle ja isännän tietämättä pisti yhteen reen kolkkaan sen ison sian reisipalan ja toiseen kolkkaan papusäkin, että muori lihapapusia palkastaan syödä saa, kun niin vähän isännältä rahapalkkaakin oli ottanut. (Paavo Pajumaa: Louruja Lokalasta. Vakka-Suomi 03.04.1913)

Lapset eivät oikeasti olleet oppineet juuri mitään. Emäntä ei luovuttanut ja järjesti tyttärensä piiaksi Uuteenkaupunkiin.

Paljon olikin emännälle puuhaa ja vaivaa ennen kuin hän sai Eevalle sopivan paikan Onni kuitenkin oli että Matsonska toimitti Eevalle tilan Peitersonskan luo, joka oli ihan umpiruotsalainen, niin ettei suomesta sanaakaan ymmärtänyt. Koko talven Eeva Pettersonskan luona "venskasi" ja unhotti niin suomenkielen, ottei keväällä enää muistanut kotiotultuaan mitä sen linnun nimi oli suomeksi joka mesässä huusi "kukku". (Paavu Pajumaa: Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 18.12.1913 no 145) 

(Mattilan emännän kaltainen hahmo oli myös P. Pajumaan pakinassa Miten lukkarin lesken koulu teki Lehtimäestä kansakoulun suosijan (Laatokka 6.5.1903).) 

Muistelmatekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.  

Kartanon ensimmäinen heinänkylvö tuloksineen

Hermansaaren päärakennus
Uudenkaupungin museo

Paavo (s. 9.1.1848) asui lapsuutensa Lokalahden Rågön säteritilalla. Sen naapurissa Hermansaaren kartanossa hän pääsi näkemään edistysaskeleita kohti maitotaloutta.

Uudenaikaisemmat maanviljelystavat alkoivat siihen aikaan näyttää ensimäisiä alkuotteitaan paikkakunnalla.

Hermansaaren kartanoon oli tullut työnjohtaja, "inspehtor" ja sinne oli ihmisten ihmeeksi tuotu sellaisiakin rautaisia auroja, joilla niittyjäkin voidaan kyntää. Mutta kun tuo herra "inspehtor" oli sanonut, että vanhoja peltoja kylvetään heinänkasvuun, niin silloin pantiin "hullunkirjoihin" koko mies ja ne Uudenkaupungin herrat, jotka semmoisen vallan hänelle antavat.

- Eikost se senttä ol suur synt Jumala vasta, ko häne antava leip-vilj hyljätä ja peltto hein kylvetä?

- Nii oikke, kyl se suur synt oo, ja pitäs herrattenki se seoks ymmärttä, ete heini kukka syä, leippä pööräl pan täyty.

Sivumennen voin mainita, että melkein kaikissa uudistuspyrinnöissä vanhoillaan olijat, vastustajat, käyttävät uskontoa yhtenä keppihevosenaan.

Katsoin kun niitty kynnettiin. Yksi mies kynti, toinen ajoi hevosia ja kolmas mies poleksi ja käänti turvetta, joka tuon tuostakin viskaantui takasin. Kun päästiin vaon päähän, niin kahden miehen sitä auraa kannettiin ja nostettiin paikalle, josta lähdettiin takasin. Pehtori ja eräs vieras isäntä olivat juuri tulleet kyntäjiä katsomaan. Vieras ihmetteli että "kyl maar täst hyvä tlee". Mutta pehtori "tykkäsi" ettei se tule oikein hyvä.

- Se kääntää niin huonosti, vaikka tuo Palmalan poika kyllä ahkeraan kyntäjää seuraa ja hyppii siinä viilloksella kuten hakotianen eli riukuhäntä, eli miksikä sitä täälläpäin kutsutaan, niin eipä se turve hänen polkemistaan tahdo oikein totella.

Vieras päätteli että "kyl mar mnunki tämmöne fält täyty osta". Heinälle ei vieras kumminkaan sanonut maitaan koskaan kylvävään, vaikka "fältinkin" ostaa.

Heinän viljelys oli siihen aikaan vanhoillaan olevan talonpojan kauhistus. Mynämäellä oli joku suurviljelijä kylvänyt vanhaan peltoon heinänsiemenen ja laittanut lainamakasiinista keväällä viljaa lainamaan. Talonpojat tästä nostivat aika melun: "hänelle ei saa antaa, syököön heiniä". Kumminkin hän pyytämänsä lainan sai.

Oli vuosia kulunut siitä kun Palmalan poika kyntäjän jälestä riukuhäntänä hyppi, ja nyt minun johtui mieleeni, että pitäisi käydä katsomassa mitä siinä kasvaa. Pyhäiltapuolella kenellekään mitään sanomatta menin ihan sitävarten katsomaan.

Tultuani paikalle, en mitenkään tahtonut uskoa silmiäni, seisoin siinä aidan takana "epäuskoisena Tuomaana". Vaan kun menin aidan yli ja kädelläni koettelin, niin uskoin että heinää tämä on. Kainaloihini asti pitkää, sankkaa heinää, jommoista vielä elämässäni ennen en ollut nähnyt. Maa, joka muutama vuosi takaperin kasvoi jonninjoutavaa "hirven takkua" ja sitäkin niin vähän että jos maanomistaja heinän niittäjälle olisi sanonut illalla että: "Otatko palkastasi kaikki ne heinät, jotka tänäpäivänä niitit?" — niin varmasti niittäjä olisi sanonut kuten entinen mies, että: "voinhan ne ottaa jos pari leipää minulle vielä annat". Ja nyt tässä kasvaa tuollainen heinä. Seisoin siinä miettiväisenä ja lopulla ajatukseni muuttui sanoiksi: "tässä nyt näkyy se herratten hulluus, jota vanhoillaan oliat alituisen saarnaavat". (Paavo Pajumaa: Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 15.3.1913)

Muistelmateksti on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamaksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.  

Lokalahtelaisia leikkejä 1800-luvun puolivälistä

Lokalahtelaisen Paavon (s. 9.1.1848) muistot nuorisosta koskevat todennäköisesti viimeisiä vuosiaan paikkakunnalla eli 1860-luvun alkupuolta.

Taikka leikittiin kuningasta, jolloin jokainen leikkiin osan ottaja asetti oikean kätensä toisten käsien päälle. Sitten veti se kenen käsi alin oli, kätensä pois alta ja asetti sen päälimmäiseksi ja niin aina edelleen kunnes kakstoistas käsi tuli päälimmäiseksi.[...]

Taikka myötiin liinaa:

Joku joukosta otti nenäliinan käteensä ja alkoi: - Ostaks liinaa? - Ostan - Paljonko? - Viis kyynärä. - Yks' kaks' kolm' neljä viis'. Kun mnä tule tätä meijä herra hintta hakema, niin sinu ei pirä sanoma "on" eikä "ei" eikä "juu eikä "jaa" eikä naurakka saa, vaan sinun pitä sanoma: tällöin sanoi hän korvaa hiljaa sanan joka oli sanottava.

Kun kaikille oli näin liinaa myyty ja sanottavat sanat sanottu, alkoi maksun keräys.

- Mnää tlii stä liina hintta hakema - Risu Antti mnää mielesän pirä. - Pirä vaa, mutt mnää tlii stä liina hintta hakema. - Risu Anttia...- Onk hän sinust hyvä? - On. - Ahah, jopas sanosi "on", annas pantti! Miina otti nenäliinan ja antoi pantiksi.

- Mnää tuli Antti sinult... - Vasika hänt. - Vai Vasika. Onk se pitk. Onk se väär... - Vasika hänt. - Onk se pystös? Eik se ol saparo?... Mnää tuli liina hintta hakema ja snää tarjo vasika hänttä.

Ja Antti veti suunsa nauruun - Ahah, jopas naura, annas pantti! Antti antoi tulusraudan taskustaan.

- Eeva, mnää tlii sinult sitä liina hintta j. n. e.

Panttia kerääntyi koko lailla. Harvat muistivat olla sanomatta kiellettyjä sanoja tahi olla nauramatta.

Pantit olivat lunastettavat. Kalle: - Mitä sen pitää tekemään kenen tämä pantti oma on? - Sen pitää antaman kättä kaikelle tuvassa olijoille.

Miina kättelee ... - Nyt Miina sano mitä sen pitää tekemän kenen tämä... - Sen pitää huutaman morsiamensa tänne korsteenin kautta.

Pantti on tulusrauta ja Antti huutaa korstenista ylös: - Kaltur Maijastiina, tules tänn.

Nyt on viimeinen pantti mitä sen pitää...? - Sen pitää mennä "roikkumaan". - Jaakko "roikkumaan".

Jaakko asettuu seisomaan seinää vasten. - Jaakko, ketäs roikut? - Eevaa.

Eeva asettuu hänen eteensä selkä päin Jaakkoa. - Eeva, ketäs roikut? - Tanelia j. n. e.

Näin muodostui aina poika ja tyttö vuorokkain pitkään riviin. Johtaja otti pienen rahan taskustaan pisti sen Jaakon huulien väliin. Eevan oli otettava se siitä huulillaan ja annettava Tanelille, hänen taas edelleen koko riville. Jotkut poika viikarit siinä huulet ojona olevalta mielitietty-tytöltään pienen suutelon sieppasivat. (Paavo Pajumaa.:Wakkasuomalaisia nuorisoleikkejä. Kodin Lehti 10.5.1913)

Muistelmateksti on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamaksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.  

Korjattavan kirkon yövahtina

Lokalahden kirkolla tehtiin isompia muutostöitä vuosina 1857–62 lääninarkkitehti G. Th. P. Chiewitzin johdolla. Tähän liittyy yksi paikkakunnalla kasvaneen Paavon (s. 9.1.1848) muisto.

Lokalan kirkko oli korjauksen alaisena, ja joka mies oli velvoitettu ottamaan osaa siihen tehtävään. Vanhat yksinäiset leski-ämmätkin, jotka eivät muuta voineet tehdä saivat vahtia öisin kirkkoa, aina kaksi kerrallaan Heidän toimintansa oli papin järjestämä ja valvonnan alaisena.

Sunnuntain vastaiseksi yöksi oli kuulutettu meidän Rajalan Hanna ja Naajakkalan Liisa, jostakin toisesta kylästä kirkkoa vahtimaan. — Hanna tuli meille puolittain itku silmissä pyytämään että enkö minä menisi ja eikö minua laskettaisi hänen edestään. Hän lupasi meille siitä suuresta hyvästä leikata yhden eli vaikkapa kaksikin päivää ruista.

Minut luvattiin laskea, ja niin minä pääsin "kirkonvartijaksi", vaikkapa vaan yhdeksi yöksi. Lauantain iltapuolella olin jo kirkolla ja odotin ikävissäni sitä aikaa, jolloin minun on astuttava tuohon tärkeään luottamustoimeen.

Kun mestari, Tammiston Kustaa oli työmiesten läsnäollessa kirkossa ehtorukoukset pitänyt ja virren värsyn veisata hurauttanut, alkoi toimeni. — Pastori kysyi: — Eikö Liisa ole vielä tullut?

- Ei ole näkynyt.

- Odotan vielä vähän jos hän tulee.

Yksin jäätyäni menin sakaristoon ja aloin katsella minkälaista käsialaa vanhoissa papereissa oli, ja kun niissä näin oikein karkeaa „tyyliä" niin ajattelin että kyllä kaiketi minä maanviljelyskouluun kelpaan, vaikka en osaakkaan paremmin kirjoittaa, koska papiksi on kelvannut sekin, joka tuollaista on töhertänyt.

Askelia kuului, minä kiireellä kirkkoon.

- Täälläkö snä ole, etko snä pelkkä?

- En pelkkä.

- Kun ei Liisa tullut, niin kaiketikin se ei saanut tietää siitä kuulutuksesta. Minä menen sanomaan Kallilan Hannalle että hän tulee toiseksi.

- Mutta enkö minä yksin saa vahtia?

- Etkö snä pelkkä?

- En ollenkaan.

- Ei, kyllä minä menen Kallilan Hannaa —.

Kallilan Hannan lehmä oli jäänyt metsään ja sitä hakiessa hänellä meni aikaa niin että hän tuli vasta jälestä puolen yön, tyttärensä pieni poika muassaan.

- Mennään tuonne läpikäytävään, minä panen pojan sinne nukkumaan.

Siinähän sitten unisena torkkui itsekin. Kirkon akkunat olivat pyhäksi pantu paikoilleen ja niitä alkoi nyt naputella, helistellä.

- Kuuliks snä mikä se o, ko nii naputta?

- Tönösep se on, kuin tuonelan eläjille kenkänauloja.

- Voi, hyväs siunakko (samassa puoliääneen) Isä meidän - - Voi voi ko minu pelotta.

- Mikä teitä pelottaa?

- Nii, mitäs snä nii sanoit? - - Mennän ton porston palvel ja ruveta veissama joku aamuvirs.

Minä sain sen ajan virsikirjan käteeni ja ehdotin laulettavaksi virttä, jossa m. m. oli "Armon liiton enkel, karkoit päältäm perkel" j. n. e.

Kun siinä sitten vetelimme, Hanna kimakan heleällä naisäänellään ja minä passo-äänelläni „jörisytin" jälestä niin että tyhjä kirkko kajahteli vastaan, niin minä näin, että joku Vehmaan mies ajoi hevosella kirkkoa kohden. Arvelin heti että se varmaankin menee Varanpään kylään kalaan, koska näin aikasin on liikkeellä. Hevonen käveli ja mies korvat "hörillään" katsoi kirkkoa päin. Päästyään lähemmäksi, paljasti hän päänsä, varmaankin toivossa että siten toki saisi paikan sivu rauhassa päästä. Mutta kärryjen kolinasta heräsi poika läpikäytävässä juuri kuin mies oli sen oven kohdalle ennättänyt, ja alkoi täyttä kurkkua parkua ja rääkyä.

Ei ollut miesparalla aikaa pistää lakkia päähänsä, vaan roimi ohjaksien perillä hevostaan selkään, ajaen niin täyttä nelistä Veräjänkorvan torpalle asti.

Tarvinneeko lisätä, että kaiken tämän aiheutti aamutuulen hengähdykset kittaamattomiin akkunaruutuihin. (Paavo Pajumaa: Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 04.09.1913)

Muistelmatekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.