Merkkituotteet 1800-luvun puolivälin markkinoilla

Muutama vuosi sitten kirjoitin Tukholman torien "merkkituotteista" 1700-luvulla, käyttäen pääasiallisena esimerkkinä Vaasan ruista. Käydessäni tänä kesänä läpi Helsingin markkinoiden kuvauksia sanomalehdistä huomasin niissä samaan sarjaan kuuluvia mainintoja.

Tammimarkkinoilta 1842 raportoitiin eniten yleisöä keränneet Senaatintorin myyntitiskit. Säätyläisnaiset olivat kokoontuneet Tammisaaren hansikkaiden kauppiaan luo ja herrat Porvoon turkkurin ääreen. Kovasti kaivattiin Haminan sorvarin tuotteita eikä kaipausta helpottanut edes huhu että kuorma Vaasan piipunvarsia oli matkalla markkinoille. (Helsingfors Morgonblad 31.1.1842) Syysmarkkinoilla 1842 Tammisaaren hansikkaita kutsutaan kuuluisiksi ja Haminan maineikas sorvari oli saapunut myyjäksi (HT 12.10.1842).

Hansikkaat Tammisaaresta ja Vaasan piipunvarret mainitaan myös markkinoita kuvaavassa runossa viisi vuotta myöhemmin.

Morgonbladet 11.10.1847

Säkeistön ensimmäisellä rivillä mainitaan rinkilät, jotka olivat varsinkin Helsingin markkinoiden loppuvaiheessa niiden tunnusomaisin tuote. Jo syksyllä 1865 kuitenkin surtiin, että aito Viiprinrinkilä oli hävinnyt Laava Vaittisen kuoleman myötä (Hbl 9.10.1865).

Tammimarkkinoilta 1848 mainitaan piipunvarret, jotka on leimattu nimellä Walenius, sekä todetaan Tammisaaren hansikkaiden ylläpitäneen vanhaa mainettaan. (Helsingfors Tidningar 2.2.1848). Waleniuksen kotipaikasta ei ole tietoa, mutta "Vaasan varsien" tekijänä tunnetaan Jonas Grönwall (1798–1893) (Wasa Tidning 5.5.1893).

Arkistot, tekoäly ja taiteilijat

Kotimatkalla Gävlestä poikkesin Tukholmassa Fotografiskaan. En ottanut sen näyttelyistä etukäteen selvää ja hätkähdin reippaasti, kun yhdessä ensimmäinen teos oli sarja "uudelleenluotuja" valokuvia Normandian maihinnoususta. Eikä mitä tahansa kuvia, vaan kuuluisan valokuvaajan Robert Capan setti, joka tuhoutui pimiötyössä.

Seinäteksti selosti, että Philip Toledanon teos We Are At War "on enemmän kuin rekonstruktio; se koettelee sitä, kuinka uskottavasti mennyt voidaan nyt uudelleenkirjoittaa - ja mitä se tarkoittaa nykyhetkelle". Dah? Samaa on netti täynnä eikä teos herättänyt minussa uusia ajatuksia, ainoastaan ärtymystä.

Olin tullut näyttelyyn The Machine's Eye in Human Hands nurinkurisesti ja vasta useampia teoksia nähtyäni luin esittelyn. Kiinnostavinta itselleni kahdeksan taiteilijan teoksessa oli, että kolme oli käyttänyt lähteenä arkistoja. Olettaen siis, että Toledano oli käyttänyt arkistoja, lisäharmikseni teoksensa kohdalla ei ollut selostusta siitä, miten se oli tehty.

Harmittomammalta harjoitukselta tuntui Susanne Fagerlundin teos, jossa luonnontieteellisen museon kuvakokoelmasta oli algoritmeilla luotu eliöiden välimuotoja. 

Mielenkiintoisin ja vaikeaselkoisin oli  Kristi Coronadon teos, joka perustui taiteilijan henkilökohtaiseen arkistoon. Se oli syötetty biografiselle tekoälyagentille Solienne, joka oli näyttelyseinän perusteella analysoinut yksittäisiä muistoja tekstuaalisesti ja luonut niistä kuvia. Lisäksi näyttelytilassa oli "itse" Solienne, jonka kanssa vierailijat saattoivat keskustella. Oma yritykseni ei avannut teosta yhtään enempää ja useimmat muut olivat kiinnostuneita vain siitä montaako kieltä he saivat hahmon puhumaan.

Viikinkiaikaa kahden puolen Pohjanlahtea

De svenska Historiedagarna tarjosi tuttuun tapaan luentosalipäivien jälkeen retkipäivän, jonka tarjonnasta valitsin koko päivän retken Järnriket Gästrikland. Valinta osoittautui hyväksi. Arkeologi/pedagogi kierrätti meitä Gävlen ympäristön eri aikaisilla raudntuotantopaikoilla. Aloitimme varhaisimmasta ja aurinkoisessa syyssäässä oli ilo kulkea vendel- ja viikinaikaisessa maisemassa Sörbyssä. Bussi jäi kirkolle, jonka paikalla on voinut olla ylimyksen kotipiiri. Ylitimme tien, jonka rakennuksessa tuhoutui ties kuinka monta hautaa, ja kuljimme rinteessä, josta opas osoitti lukuisia raudanteon jäänteitä.

Hieman hymyilytti, kun opas esitteli ensimmäistä maakunnasta löytynyttä kuppikiveä, jossa oli yksi kuppi.

Päästyäni Tukholmaan ja Historiska museetiin yritin löytää mainintoja raudasta. Anti jäi olemattomaksi, mutta aiemman vierailun välitila oli saanut uuden muodon, joka kertoi jollain tarkkuudella viikinkiaikaisesta asumisesta.

Yksi rakennuksista oli ylimyksen pitkätalo, johon pääsi myös kurkistamaan sisälle.

Konkreettisten kontaktien jälkeen oli hyvä kotiin päästyä kuunnella Leena Koiviston tuoreen luennon Satakunta viikinkien aikaan tallenne. Osoittautui, että Kokemäkeen ja Euraan keskittynyt tietouteni kattoi lähes kaiken olennaisen, sillä rannikkoalueelta on löytynyt vain vähäisiä merkkejä aktiviteetista. Miksi en tiennyt tätä ennestään? Uudenmaan rannikon autioitumisesta on puhuttu, ja kai Pohjanmaankin, mutta Satakunta?

Toinen ajatusviiraus paljastui, kun Koivisto puhui kuppikivistä. Antipatiani niitä kohtaan on niin suuri, etten ole koskaan osannut arvostaa kiviä, puhumattakaan, että olisin miettinyt niiden paikkoja. Joten tuntui hassult, että Gästriklandissa oli vain yksi yksikuppinen kivi. Koivistolta kuitenkin opin, että Satakunnassa kuppikiviä tunnetaan useampi vain Kokemäeltä. Yleisempiä ne ovat Varsinais-Suomessa ja Hämeessä.

Ruotsin historiapäivillä kuultua

 

Syy vierailuuni Gävlessä oli De Svenska Historiedagarna, jotka olin aiemmin kokenut vain "ulkomailla" eli Tallinnassa ja Helsingissä. Tuttuun tapaan monisatapäinen koostui eläkeikäisistä ja historianopettajista. Löysin joukosta vain kaksi muuta suomalaista.

Esitykset eivät räjäyttäneet tajuntaa, mutta Richard Schillin katsaus saamelaisten jälkiin keskisessä Ruotsissa tarjosi pienen yllätyksen. Sisältö oli peräisin samasta projektista, joka tuotti pari vuotta sitten Historiska museetissa näkemäni planssinäyttelyn. Kaikki ei kuitenkaan ollut tuttua ja höristin korviani, kun Schill mainitsi "pitäjänsaamelaisille" jätettyjen toimien joukossa karhun ja suden metsästyksen. Yhtä vieroksuttua kuin hevosten kastrointi? 

Mieleen tuli Otto Latvan esitys 1800-luvun tutkimuksen päiviltä alkuvuonna. Hän esitti, että suomalaiset eivät metsästäneet karhuja itsekseen vaan innon olivat luoneet säätyläismetsästäjät. Tarjosin vastaesimerkiksi talonpoikaisia karhunkaatajia kuten Karhu-Pekka tai Eero Heinäkangas. Odotan mielenkiinnolla Latvan työn tuloksia.

Väitöskirjatutkijoiden sessiossa selvisi, että Tukholman yliopistossa Moa Hansson pohtii viime sodissa Suomesta Ruotsiin karanneita sotilaita. Tämä tutkimus todennäköisesti näkyy valmistuttuaan suomalaisessa mediassa.

Patrik Hedeniuksen esityksestä ruotsin kielihistoriasta opin, että kun Uusi testamentti käännettiin Kustaa Vaasan aikaan ruotsiksi, pyrittiin tietoisesti valitsemaan sanoja ja rakenteita, jotka olivat mahdollisimman kaukana tanskasta. Eli antoi ymmärtää, että tätä ennen kielet olivat yhtä ja samaa.

Åsa Furuhagen markkinoi esityksellään kirjaansa virsikirjan historiasta. Vuoden 1695 version kohdalla hän korosti yhtenäisyyttä ja koko valtion kattavuutta. Eikä huomannut tai viitsinyt mainita, että suomenkielinen virsikirja oli erikseen ja eri virsin. Tätä seikkaa olen ihmetellyt näköjään jo vuonna 2011. 

Matkamuistoja Gävleborgin museosta

Gävleborgin läänin museossa Gävlessä kiinnitin huomiota seuraaviin yksityiskohtiin.

Lasten osastolla esiteltiin arkeologiaa muun muassa 1600-luvulle ajoitetulla lautasella, jota koristaa Englannin kuningatar, jonka nimeä ei mainittu. Jotain vastaavaa on voitu käyttää suomalaisessakin kaupungissa?

Toisessa kulmassa lasten osastoa kuvitettiin kalastusteemaa Ulvön kappeliin 1719 tehdyllä seinämaalauksella. Hahmoja kutsuttiin gävleläisiksi kalastajiksi (gävlefiskare) eikä otettu mitään kantaa siihen, että nainen oli aktiivisessa roolissa ja pukeutuneena niin muodikkaasti, että päässään oleva fontangi oli ylellisyysveron piirissä.

Toisessa tilassa oli kattomaalaus Hedesundasta vuodelta 1782. Saman maalarin, Hans Wikström (1759-1833), tuotantoa oli myös muistotaulu metsää vuonna 1795 kaataneesta lumimyrskystä. Herää kysymyksiä siitä, kuinka paljon köyhempää kuvakulttuuri saattoi Pohjanlahden itärannalla olla?

Gävlen ympäristö ei ollut eristyksissä, mutta ei myöskään merkittävä aktiviteetin keskus, joten arkeologisessa näyttelyssä ihmeellisin esine oli vuonna 1946 lapsien metsästä löytämä minikaminana tai suitsukepolttimona käytetty pannu, jonka varren teksti ylistää Allahia Persiassa käytetyin kirjaimin. Noin 1200 vuotta vanhan esineen uskotaan olevan peräisin Khorasanista (nyk. Iranin ja Afganistanin alueilla). 

Surullisempi erikoisuus oli oikeasti merihädässä kirjoitettu pulloposti.

Yhteyksiä Suomeen paljastui, kun olin lähdössä museosta. Kolmella planssilla kerrottiin metsäsuomalaisista, jotka olivat asuneet Gästriklandin maakunnan puolella Ockelbossa, Järbossa, Torsåkerissa ja Hedesundassa sekä Hälsinglandissa Hasselassa. Viimeksi mainitussa oli tehty arkeologinen kaivaus, jonka kohde oli tulkittu riiheksi.

Suomalaisia on tullut Gävlen seudulle myöhemminkin. Tämä selvisi bussiretkellä, jonka yhdessä pyhähdyspaikassa paikallinen opas totesi, ettei hän ollut halunnut aikanaan muuttaa "Finnbackaan" (oik. Forsbackaan). Tuli inan ikävä olo ja mietin uudelleen, mitä bussin opas oli tarkoittanut paikkakunnan huonolla maineella.

Gävle ja Turku, yhteyksiä ja eroja

Lokakuun alussa olin Gävlessä ja jo perinteiseen tapaan pohdin kaupungin historiaa vertailemalla sitä Turkuun. Kuten lukuisat muutkin kaupungit, Gävle ja Turku on perustettu mereen laskevan joen varteen. Kummankaan tarkkaa perustamisaikaa ei tunneta. Turussa keskiaikaa on kaivettu esiin aika paljon, mutta gävleläisen arkeologin esityksestä selvisi, että kaivausalat ovat olleet pienempiä ja keskiaika jäänyt vielä näkymättömiin. Ensimmäiset säilyneet kirjalliset mainninnat Gävlestä ovat 1400-luvulta.

Turun tunnus on tuomiokirkko, mutta Gävle sai kivikirkon vasta 1600-luvulla. Molemmat kirkot ovat parhaillaan perusteellisessa renovoinnissa, joten Gävlen kirkkoon en päässyt tutustumaan. Gävlen linnaksi kutsutaan 1700-luvulla rakennettua maaherran residenssiä, jonka kellarin vankilamuseoon kuuluvissa osissa pääsin käymään. Paikalla oli ollut 1583 rakennettu linna, jonka raunioita ei säilytelty vuoden 1727 tulipalon jälkeen.

Turku tunnetusti paloi vuonna 1827. Gävlen kohtalonhetki puolestaan koitti 10.7.1869. Jäljelle jääneitä puurakennuskortteleita kutsutaan vanhaksi Gävleksi. Niitä ei ole museoitu, kuten Turun Luostarinmäkeä, mutta yksi rakennuksista on paikallisen merkkihenkilön kotitalo ja on toimii museona, jota en päässyt katsomaan.

Gävlessä ei myöskään ole säilynyt paikallista Rettigin palatsia ja sen opaskylttikin oli ilmeisesti hukkunut tuoreimmissa rakennustöissä. Edesmennyt tupakkatehtailija näkyy täten turistille ensisijaisesti Gävleborgin museon taidekokoelmia esittelevien huoneiden nimessä. Turussa taas Rettigin palatsista tuli taidemuseo.

Sukututkijana piti tietenkin tarkistaa Turun ja Gävlen Rettigien yhteys.Verkkosivujen kertomana Turkuun 1867 muuttanut Per Fredrik Rettig oli syntynyt Gävlessä 12.1.1843. 

Tätäkin ennen Turulla ja Gävlen tupakkatuotannolla oli yhteys. Ennen matkaa tarkistin huvikseni vanhoista sanomalehdistä, missä yhteyksissä Gävle (entiseltä kirjoitusasultaan Gefle) esiintyi. Osumat 1820-luvulla ilmoittivat Turussa myytävistä erinimisistä Gävlen tupakkalaaduista. Ja kun John Julin ilmoitti perustamastaan paikallisesta tuotannosta keväällä 1823, hän kehui sen seuraavan Gävlen tunnetun tupakkatehtaan mallia.

Eemeli Vallinhovin viimeiset vuodet

Mikään sanomalehti ei näytä raportoineen Vallinhovin vuosien 1913 ja 1914 tekosten seuraamuksista. Hän palasi julkisuuteen vähän ennen itsenäisyyttä julkaistussa Santarmiapulaisten luettelossa:

VALLINHOVI, EMIL ALEKSANDER, noin 50-vuotias, ent. aliupseeri 8:ssa viipurilaisessa tarkka-ampujapataljoonassa, palvellut tuomari Björkin kirjurina. Koettaa saada erään norjalaisen insinööri Norrmanin epäluulonalaiseksi ensin tekeydyttyään niin läheiseksi, että heidän välillään syntyy kirjeenvaihto. [1]

Yhteistyönsä venäläisen hallinnon kanssa ei ollut pelkkä huhu. Kesällä 1918 otsikon Venäläisen santarmiajan mustia muistoja alla kirjoitettiin sisällissodan jälkeen seuraavasti.

Emil Vallinhovi Kittilässä tehnyt ilmiantoja ja tarjoutunut venäläisten santarmien palvelukseen.

Tornion venäläisen vastatiedusteluosaston arkistossa on tavattu m. m. 3 kirjettä, joista ilmenee, että surullisen maineen saanut Emil Vallinhovi Kittilässä on venäläisille urkkijoille tehnyt ilmiantoja ja tarjonnut palvelustaan sekä suositellut joukon henkilöjä kurjaan toimeen. Kirjeet on kirjoitettu viime vuonna ja ovat seuraavaa sisältöä: 

 

"Kittilä 1 — 14/4 1917.

Herra Översti.

Koska olen kuullut, että Suomen — Ruotsin rajalla olisi saatu takavarikoida jauhoja ja uskon, että ilmoitukseni niistä Hra Överstille ehkä osaksi tämän on aiheuttanut, uskallan nöyrimmästi kääntyä Herra Överstin puoleen toivossa, että jos niistä palkitaan, minäkin tulisin saamaan siitä osan koska näitten takia olen tehnyt kaksi matkaa Kallon kylään ja ollen köyhä on matkat minulle tuntuvat.

Samalla pyydämme kysyä, eikö minulle, joka olisin siihen erittäin halullinen, löytyisi minkäänlaista tointa esimerkiksi valtakunnan rajalla tai Sodankylän pitäjässä jossa pidän että välttämättä joku henkilö saisi asua ja antaa tähellisiäkin tietoja.

Arentimies Vilho Kiviniemi, Kallon kylästä, lihanviennistä yli kihlakunnan rajan ja Talokas Yitalon, Alakylästä, vasikan nähkain myynnistä, ei kai vielä ole pidetty minkäänlaista kuulustelua, vaikka ne ovat toteennäyettävissä. Edellinen on koko sota-ajan siksi vehkeillyt, että hän sietäisi saada rangaistuksen.

Kunnioittaan Emil Vallinhovi". (Nimi venäläisillä kirjaimilla.)

"Kittilä 14 — 1/8 17.

K. Herra.

Täten saan kunnian ilmoittaa, että Emil Vallinhovi on minulta kysynyt, josko minä palkkaa vastaan alkaisin Kittilän pitäjän Kallon kylässä perään katsomaan ja valvomaan, ettei siellä mitään laittomuuksia tapahdu sen ajan sisällä kuin Suomi on sotatilassa ja olen siihen suostunut.

Jo viime joulukuussa kävin ilmoittamassa täkäläisille sotilaille, että Kallossa ja Kurtakossa harjoitetaan luvatonta jauhojen kauppaa ollen siinä luulossa että niitä vietiin pois maasta ja aikoivat sotilaat asiasta ottaa selvää, vaan jäi asia kuitenkin sikseen.

Nykyään tuodaan Kauppias Ville Kiviniemelle tuon tuostakin jauhoja, vaan paikkakuntalaisille niistä ei liikene myydä, vaan viedään ne kaikki Kurtakkoon ensin ja niinkuin luulen sieltä sitten Ruotsiin.

Olen vakuutettuna, että jos asiaa tutkimaan määrättäisiin joku sotilashenkilö, niin paljon laittomuutta tulisi ilmi — siinä tapauksessa olisi kuulustelu pdettävä Kallossa, Kurtakossa ja Kolarissa.

Kunnioittaen E. A. al. Kallujärvi. (Nimikirjoitus epäselvä) osoite Alakylä, Kallo".

"Kittilä 7 p. maalisk. 1917.

Sen lisäksi mitä minulla oli kirjeessäni N. 1 kunnia Teilla Herra Ratsumestari ilmoittaa, tahdon mainita, että väestö täällä ihmettele sitä jauhon paljoutta, jota täältä kautta tänä talvena on kuljetettu Muonioon, ja kuitenkin kertoi Muonion aluelääkäri, Tohtori Fabritius, minulle, että Muoniossa ei ollut saatavissa jauhoja pienempiäkään eriä.

Täällä Kittilässä on jauhojen puute, vaan olen varmasta paikasta kuullut että Kittilän pitäjän Sirkan kylässä Kaarelan talossa löytyisi 300 säkkiä jauhoja, jotka kuuluvat kaupp. Anttilalle Muoniossa. Väestö epäilee Muoniolaisia kauppiaita siitä, että ne vievät jauhot Ruotsiin, jonka johdosta olen tästä tahtonut Herra Ratsumestarille ilmoittaa.

Muutoin pyydän vielä esittää, että tähellistä olisi seuraaviin Kittilän kyliin asettaa halpa palkkaisia agentteja, nimittäin: Alakylä, Kallo, Tepsa, Sirkka, Lompola ja Pulju. Niihin ehdottaisin täysin luotettavinä:

Alakylään: Talok. Robert Vaara. Kalloon: Itsellinen Arthur Kallojärvi. Tepsaan: Talollisenpoika Oskar Pekkala. Sirkkaan: Arontimias Rudolf Lumpus. Lompolaan: Talokas? Uusikartano ja Puljuun: Talokas August Puljujärvi. Sitten on vielä Pokka-niminen kylä, jonka läheisyydessä Sodankylän pitäjän rajain sijalla ovat Laiti ja Laitala nimiset, jossa viime kesänä on käynyt paljon sotavankia ja Inarin pitäjässä lappalainen „Salkto Niilon" talossa. Jos asia näin järjestetään, eikä oteta paikkakunnan poliisia johtajiksi menee harva sotavanki yli rajan, vaan semmoinen henkilö kun esim. Poliisi Kustaa Hannula Kittilästä päästätti viimekin kesänä pelkurisuuden takia 15 miestä joutumasta sotamiesten käsiin. (Tästä on seikkaperäisen selostuksen antanut kornetti Lehovitzilla sotilas 5 a sotnissa Nevikoff).

Muutoin olisi sotavankien karkaamisen estämiseksi hyviä agentteja hankittava muutamiin Sodankylän kyliin. Siellä oleva Poliisi Gyllenbögel olisi tässä suhteessa asian paras tuntija ja henkilö, joka ei pelkää. (Hän on yksin vanginnut 12 sotavankia yht'aikaa viime kesänä.)

Jään edottamaan ohjeita, piirrän

Kunnioituksella Emil Vallinhovi". (Nimi venäläisillä kirjaimilla.) [2]

Sanomalehdistä ei selviä, oliko kirjeiden löytämisellä muuta seurausta kuin epämiellyttävä julkisuus. Kittilän välikäräjillä marraskuun 1918 alussa Vallinhovi tuomittiin useasta petoksesta vankeuteen 2 kuukaudeksi ja 10 päiväksi.[3]

Tämä ja paljon muuta painettiin unholaan, kun Eemeli Vallinhovi kuoli 13.2.1922. Paikallisen sanomalehden muistosanat kuuluivat:

Kuolleita. Kuluneen helmikuun puolivälissä kuoli Kittilän kirkonkyläsä entinen käräjäkirjuri A. E. A. Vallinhovi (Landgren) 55 vuotiaana. Vähän yli 30 vuotta takaperin tuli vainaja, joka oli syntyisin Rantasalmelta, Kittilään ja asettui sinne asumaan, toimittaen kirjurintehtäviä aluksi kruununvouti Ahnger-wainajalla y. m. Jonkun vuoden oltuaan Kittilässä meni hän avioliittoon kätilö Miina Sukulan kanssa, josta avioliitosta on jälellä 2 lasta. Terävänä kynämiehenä kirjoitteli Landgren-Vallinhovi paljon sanomalehtiin m:m. nimimerkillä "Atte" varustetut kirjeet ovat varmaan vieläkin monen mielessä.[4]

[1] Työmies 6.11.1917 no 300
[2] Perä-Pohjolainen 18.06.1918 no 62
[3] Perä-Pohjolainen 19.11.1918
[4] Kaiku192216.03.1922 no 61