Kurinpitoa kartanolla

Ahlajärven kartanon omistajan Johan Wilhelm Hillebrandtin (1772-1839) tyttärenpoika muisteli myöhemmin kahta tarinaa, jotka olivat ehkä kartanolla kiertänyttä perintöä.

Harvoin sattui ukko kiivastumaan; vaan koska hän katsoi palkollistensa ansainneen kuritusta, täytti hän tässä kohden isännyydensä tointa, enemmän velvollisuudensa tunteesta kuin vihasta. Johtuu vielä mieleeni eräs tapaus koska tuli vallesmanni vainaalle kanne siitä että olivat rengit pirtissä keskenänsä, kinan perästä, joutuneet käsi-kahakkaan, jossa pojat olivat toisiansa "tuuppineet" ja "Kustaa" joka oli kinan alkanut, lyönyt "pikku Samulia" otsaan jotta siihen pieni naarma ilmestyi; puki vallesmanni turkin yllensä, sieppasi pienen pihlaja sauvansa porstuan nurkasta ja saapui pirttiin, kurittaakseen "Kustaata", kunnottomuudestansa.

Mutta poika kuin äkkäsi vallesmannin tarkoituksen, silkasi ovesta ulos ja kieppasi käpälämäkeen, jotta sillä kertaa jäikin selkäsauna saamatta.

Kului sittemmin muutama päivä. Rouva kuin tunsi miehensä aikomuksen rangaista poikaa, toimitti tämän aikaisin aamulla ulkoaskareihin, kunnes olisi vallesmanni unhoittanut aikomuksen.

Tästä kuitenkin huolimatta, hankki vallesmanni itsellensä pienet koivu vitsat, jotka päivien kuluessa kuivettuivat kamarin nurkassa.

Mutta eräsnä aamuna aikaisin, kutsutti vallesmanni pojan kamariinsa ja antoi hänelle vasta, "ansion mukaisesti", pienen koti rangaistuksen.

Tämä ei suuresti sattunut poikaan, joka melkein jo oli aika miehen varrella; "mutta", sanoi vallesmanni "kaiketi hän tätä kuitenki häpee, koittaen vast'edes noudattaa siivompaa käytäntöä".

Oli kerran renkimies naapuri kylästä varastanut länget kartanon tallin vajosta, isäntänsä kuin sai asiasta tiedon, pakoitti miehen heti viemään varastettua tavaraa takaisin. "Mikko" muuten jäykkä, työmies, ehkei voinut olla näpistelemättä, joka tunsi isäntänsä kovan kurin ja kiivaan luonnon tainkaltaisissa tiloissa, ei uskaltanut tehdä vastusta, vaan korjasi länget kainaloonsa ja alkoi tallustella kartanolle.

Poikkesi hän tultuansa paikalle ensisti pirttiin, hiukan hengähtämään ja samassa aatellakseen miten oli sanottava ja rikosta anteeksi anottava vallesmannilta.

Olivat ulko-töissä kartanon miehet, eikä ihmistä pirtissä; sattuipa Mikon silmät jälleen kirveesen, jonka silmästä tempasi varren, pistäen terän nuttunsa povi-lakkariin.

Näin varustettuna, länget kainalossa, astui hän, miespihan poikki, huoneesen jossa vallesmanni istui kirjoituspöytänsä ääressä.

Tuotuansa ensin terveisiä isännältänsä, monen mutkan perästä ja kovasti hikoillen, kertoi Mikko vihdoin, puserrellen lakkinsa lippua ja välistä kynsien korvansa takustaa, juurta jaksain asiansa ja rukoili anteeksi nöyrästi kumarrellen, niin syvään kuin kirves terä povitaskussa ja napitettu nuttu antoivat myöten. "Soo! soo!" sanoi vallesmanni, "laske nyt länget porstuan naulaan".

Mikko vieläkin anoi anteeksi ja kumarteli; mutta hänen kumarrellessa pompahti kirvesterä povesta kamarin permannolle.

Tästäkös mies kovasti tyhmistyi, eikä voinut virkkaa sanaa. "Taitaa tuokin olla meidän" sanoi vallesmanni, katsahtaen paperistansa ylös. "Kyllä kaiketi minä sen tänne jätän", lausui Mikko.

"Voi Mikko raiska" virkkoi vallesmanni, "olisithan toki ansannut kuritusta, mutta tällä erällä en kerkiä siihen toimintaan, koska tärkeä toimi pidättää minua pöydän aaressä". "Lähde nyt kotiasi suoraa tietä, äläkkä poikkee kylään, ettei enempi" vieräs tavara" takertuisi mekkosi taskuihin, sano isannälles terveisiä ja kiitoksia ja rukoile häntä vastedes suorimaan sinusta miestä sekä neuvolla että kurilla; haltuun Jumalan". 

Lainaukset ovat Wille Isakinpojan eli Otto Wilhelm Oskar Segercrantzin (1833-1902) kirjoituksen Salomaiden asukkaat/Kertoelmia elon alalta osista (Savonlinna 11. & 18.1.1883).

Vallesmannista tuli maanomistaja

HämeWiki tietää kertoa, että J.W. Hillebrandt osti vuonna 1805 Kalvolasta Ahlajärven kartanon ja seuraavana vuonna Mälsän ratsutilan  samasta kylästä. Rippikirjojen mukaan Hillbrandtien asuinrakennus oli Mälsän mailla. Vuosikymmeniä myöhemmin tyttärenpoikansa muisti vielä edellisetkin omistajat:

Kolmen miespolven muistin aikana olivat sitä hallinneet ja viljelleet "vanha herra" Kornetti [Johan Henrik Berg] ja Tirehtyöri Vuorinen [kornetin pojan Anders Fredrik Bergin poika Johan Henrik Berg], jolta viimemainitulta kartano kaupan kautta siirtyi vallesmanni vainaalle, joka jälleen teki rakentamansa uudistamansa talon "päähoviksi". 

Tyttärenpojalle oli välitetty tieto kovasta työstä:

Olivat vallesmanni samoin kuin vaimonsa vielä täysissä elon voimissa, ja alkoivat huolella ja untteruudella, ehkä vähillä varoilla, viljellä maata ja rakentaa asuntoa.

Monta päivää työskentelivät yhdessä palkkaväen kanssa, vääntelivät kiviä ja kantoja, joita koottiin rovioille poltettaa, tällä tavoin muka tehtäväksi tilaa asuinhuoneille sekä ryytimaalle, kunnes vähitellen muutaman vuoden puuhailtua, pääsivät toiveidensa perille. Kohosivat huonerakennukset rivi riviltä, alkoi karttua karjaa, perkomaat viheriöidä ruoho-nurminen ja vilja rehoittaa vainiolla. Oli uuttera työ saavuttanut siunauksen.

Tieto sivutöistäkin oli säilynyt:

Aikanansa oli vallesmanni vainaja ahkera talouden toimissa ja maanviljelyksissä, erittäin rakasti hän hevoisten hoitoa ja oli hänellä uljaita hevoisia kasvamassa, joista koottiin kaunis käsiraha vuotuisesti kartanon hinnan suorittamiseksi. Paitsi tätä oli ukko taitava kynäiliä ja asiamies, jonka vuoksi häntä naapuri pitäjänki miehet usiasti vaativat valvomaan asioitansa käräjissä. Tämä keino tuotti hänelle pienen sivutulon, koska käräjä reisu ainakin antoi eläkkeen ja sitä ilman jonkun sata riksiä "lompuukiin".

Ylenpalttista elämää Ahlajärvessä ei eletty:

Köyhiä sukulaisiansa koki hän, vointia myöten elättää ja auttaa sekä hankkia heille koulu opetusta. Elon tarpeet säätyläistenki keskeu olivat verraten pienemmät kuin meidän aikoina. Huonekaluina täyttivät pienatuolit, kiinteät seinäpenkit ja silmät maalatut pöydät, nojatuolein resorisohvain ja divaanipöytäin aseman. Ulkomaiden tuotteita ja kaupungin tavaroita käytettiin aivan harvinaisesti, paitsi suuremmissa juhlatiloissa; juomaaineina olivat kahvi, paloviina ynnä kotikeittoinen olut tavallisimmat, aarakki punssi tuli ainoasti näkyviin, harvinaisten ja arvokkaimpain vieraiden saapuessa majaan; vieras-tupakkana täytettiin "kasakkaa", mutta vallesmanni, joka itse oli ahkera piippumies, selvitti kotikasvuisia "maanrehuja" omaan "kukkaroonsa". Puheissa ja töissä oli vallesmanni hiljainen, sävyisä ja tyynimielinen. 

Lopuksi.

Johtuu vielä mieleeni kuinka vallesmanni vainaja lohdutteli vaimoansa, joka välsta tuskitteli elon tarpeista ja toimeentulosta, lausuen: "ei tässä viheliäisessä elossa saa muuta kuin rahkia ja työskennellä aamusta iltaan, ja tuskin sentään saa silakkaa ja leipää eläkkeekseen". Älä suotta tuskittele muija parka"! lausui ukko, "silakka ja leipä se on tarpeeksi kunnon miehelle, mutta liioin lurjukselle".  

Lainaukset ovat Wille Isakinpojan eli Otto Wilhelm Oskar Segercrantzin (1833-1902) kirjoituksen Kertoelmia elon alalta. Salomaiden asukkaat osista (Savonlinna 4.1. & 1.2.1883)

Parlografi ja sanomalehtien toimitus?

Aloitin maanantaina pitkästä aikaa avoimen yliopiston kautta kurssin. Se on Sanan ja rahan valta: Suomalaista mediahistoriaa, joka tarjonnee yleiskuvan 1900-luvusta ja jotain tästäkin vuosisadasta, mikä olisi minulle ihan hyödyllistä. Toivon kuitenkin, ettei paljastu merkittäviä tietoaukkoja ja kahden luennon jälkeen olen kohdannut vain yhden. 

Eilen luennoitsijan kalvokuvituksena oli valokuva Lallin toimituksesta, joka herätti tietenkin heti huomioni, sillä sehän oli Kokemäellä. Sitten kuvateksti herätti aidon kysymyksen: mikä on parlografi ja mitä sillä tehtiin sanomalehden toimituksessa puhelin toisessa kädessä? Luennoitsijan vastaus ei täysin vakuuttanut, joten kotiin päästyäni hain aihetta tietenkin digitoiduista sanomalehdistä ja Turun Sanomat 30.9.1915 tarjosi hyvin elävän kuvauksen:

... kunnioitettava lukija voisi vielä tutustua esim. jonakin lauvantai- tai maanantai-iltana Turun Sanomain toimituksessa neljään omituiseen ilmiöön, jotka kukin ovat sangen vaikuttavia tekijöitä "Syyskuntakokousten" osastoa luotaessa. 

Nämä neljä olentoa ovat puhelin nro 11,50, eräs arvoisa toimittaja, parlografi ja kirjotuskone. 

Allekirjottanut ei puolestaan unhota näitä liittoutuneita milloinkaan, sillä niissä ovat edustettuna mahdollisin määrä yli-inhimillisiä ponnistuksia ja hedelmällistä yhteistyötä. 

Ensiksi alkaa tavallisesti vaikutuksensa nro 11,50. Se huutaa innokkaasti: Prrrrrrrr! 

Arvoisa toimittaja huutaa, haloo! 

- Prrr—bobb—obb—gnob—bob— bob—bobb, jatkaa n:o 11,50 arvoisan toimittajan korvaan ja vihdoin sieltä alkaa kuulua lehden ystävän ääni

... Jaahah, päivää — tai ehtoo jo taitaa ollakin.

Parlografi alkaa hyristä ja arvoisa toimittaja ryhtyy puhelemaan sen sisuksiin seuraavalla tavalla: K:n varsinaisessa kuntakokouksessa t.k. 13 pnä päätettiin m. m. seuraavat asiat: VarsinaisSuomen kansanopistolle päätettiin edelleenkin myöntää 75 mk. 

- Jaahah, jaahah!

- Kunnalislautakuntaan valittiin, jaahah — mitenkä k. niinkuin Kalle - jahah — Rope — Otto Santeri — Eenokki — Nestori — herrasväen tee — Daniel — Amalia — Heikki — Lauri. Jaahah — Rosendahl.

— Sitten? 

- Ark. Mitenkä? 

- Arkki! Niinkuin Noan arkki. 

- Jaahah — La, Arkkila! 

- Sanokaa etunimi uudelleen! 

- Antti. Jassoo, ämmä ensin, niinkuin Matti!

Näin jatkuvat parlografiin suunnatut huudahdukset ja lopulta ovat taikki kunnallis-, taksotus- ja tutkijalautakunnan jäsenten nimet parlografissa. Tämän jälkeen arvoisa sivustakatselijakin voi pyyhkä hikeä otsaltaan ja varustautua hetken kuluttua uuteen samankaltaiseen esitykseen. 

Puoliyön lähetessä alkaa vuorostaan parlografi selostaa näitä referaatteja uskollisesti varustaen selostuksia kaikilla reunamuistutuksilla. 

Arvoisa tomittaja ryhtyy naputtelemaan kirjotuskoneen sormiota ja liuska jälkeen lähtee koneesta vaeltamaan latomoon.

Seuraavan päivän Turun Sanomissa on neljä tai viisi palstaa kirjotusta ótskkeella "Syyskuntakokoukset". 

Lukijani, lue tämä osasto hartaudella ja notkista polviasi kunnioituksen osotukseksi tätä osastoa kohtaan.

Parlografi oli siis sanelukone, jota ei vielä tässä vaiheessa saatu teknisesti kiinnitettyä puhelimeen eli toimittajan piti toistaa se, mitä puhelimesta kuuli. 

Mitä muistimme Persiasta?

Viime perjantain runsaasta tarjonnasta osallistuin symposiumiin Remembering the distant past: cultural memory in Finland from Hammurabi to Hilma Granqvist yleissivistyksen keräämiseksi. Yllätyksenä tuli yhteys omiin harrastuksiini: kahdessa esityksessä hyödynnettiin ja kolmannessa oli yritetty käyttää Kansalliskirjaston digitointeja, joten  pari sanaa näistä muistiin.

Hannu Salmi oli etsinyt lehdistöstä ajatuksia Mooseksesta ja Egyptistä ja löytänyt esimerkkejä raamatunhistorian poliittisesta käytöstä eli sortovuosien ja itsenäisyyden yhteydessä Suomen kansa rinnastettiin Egyptin orjuudesta vapautettuihin juutalaisiin. Sari Katajala-Peltomaa puolestaan oli kartoittanut Pyhän Birgitan näkyvyyttä sekä ruotsalaisessa että suomalaisessa lehdistössä. Erikoisimpana hän piti katolisen pyhimyksen tulkintaa reformaation ajatusten kannattajana.

Nämä esitykset antoivat ymmärtää että lehdistö oli käyttökelpoinen lähde, jonka pääasiallinen ongelma oli se, että tulosten paljoutta oli vaikea analysoida. Tältä pohjalta kysymyksiä herätti esitys Persian suurvallan muistamisesta, jossa sanomalehtien käytöstä oli luovuttu, sillä (kielitaidottomuuden vuoksi) työllistetyt tutkimusavustajat eivät olleet löytäneet "mitään". Keskustelussa huomautettiin, että persialaissodat ovat kuitenkin olleet Suomessa osa kouluopetusta todennäköisesti niin kauan kuin kouluopetusta on annettu.

Kotiin päästyäni totesin, että Persia oli 1800-luvun sanomalehdissä erittäin runsaasti esillä, sillä se oli edelleen olemassa ollut valtio. Vaihdoin sitten hakusanaksi Darius ja rajasin tulokset suomenkieliseen lehdistöön. Varhaisin osuma tuli Maamiehen ystävästä 23.6.1855, jossa käsiteltiin menneisyyden temppeleitä. Suomettaressa 14.3.1864 pohdittiin pitäisikö suomeksi kirjoittaa Dareios vai Darius joten lisäsin ensiksimainitun hakuun. Nyt varhaisimmaksi osumaksi nousi Maamiehen ystävä 24.7.1847, jossa pohdittiin temppeleitä, taas. Kahlattavaa olisi siis ollut ja muutkin hakufraasit mahdollisia.

Otoksessani lähimmäksi historian käyttöä päästiin artikkelissa Kansallistunne (Sanomia Turusta 5.8.1880)

Paitsi tätä tunnetta ei mikään kansa voisi pysyä elossa sellaisena, vaan sulisi toiseen suurempaan kansakuntaan kuin puro jokeen tahi joki mereen. Historiaa lukeissamme tulemme huomaamaan, että se kansakunta olkoonpa sitte suuri tahi pieni, jonka yhdyssiteenä kansallistunne ei ole, ennemmin taikka myöhemmin raukeaa kuin nesteetön puu. Sen suuruus on lakastuva ja sen muinoinen komeus on oleva kuin surkastunut ruusu. Se sekaantuu mahtavampaan, kansallistunteen valtaamaan kansaan, joka pian sen nielasee ja johon se kerrassaan haihtuu. Näin kävi viimein suuren Persian valtakunnan, jossa kyllä oli väkeä miljoonittain, mutta kun isäinmaansa hyvä ja sen puolustus tuli kysymykseen, silloin se puuttui kansallistunnetta. Isäinmaan rakkaus ei ketään elähyttänyt, tuskinpa tiedettiin isäinmaata löytyvänkään. Kun esim. Persian kuningas Darius Kreikan keskinäissotien riehuessa (viidennellä vuosisadalla enn. Kr.) toivoi suurilla sotavoimillaan voivansa ikäänkuin yhdellä lyönnillä masentaa ja alamaisuuteensa pakoittaa tämän vähälukuisen kansan, pettyi hän toiveissaan. Sillä Kreikkalaiset, nuot uljaat vapauden sankarit lopettivat keskenäiset sotansa ja yksissä miehin he nyt vapauden- ja kansallistunteen innostuksessa maatansa puolustivat kunnialla, jota vastoin Persialaiset, vaikka paljoa lukuisammat kärsivät tappion toisensa jälestä, sillä he eivät tietäneet rakastaa vapautta. Niin saatuaan Kreikkalaisilta kuoleman iskunsa tää suuri valtio viimein uinahti ikuiseen kansallis-uneensa Aleksander Suuren valloitettua kaikki sen maat. Ja tämä tapahtui ainoastaan kansallistunteen ja isäinmaan rakkauden puutteesta.

Malliesimerkki yli 100-vuotiaana pidetystä

Yli 100-vuotiaista kirjoitettuja juttuja kerätessäni on tullut selväksi, että sotilaat ovat yliedustettuja. Todennäköisesti siksi, että he liikkuivat ja päätyivät elämään kauas alkuperäisestä kodistaan. Juuri tällaista porilaista miestä uutisoitiin 1880-luvulla.

Sanomalehdissä (*) välitettyjen tietojen mukaan Josef Kaiskin eli Kainsinski oli kotoisin Puolasta ja ehkä syntynyt Varsovassa. Hän oli liittynyt (Puolan?) armeijaan 24-vuotiaana ja sanoi muistavansa Napoleonin tulon Moskovaan 1812/1813. 27 palvelusvuotensa aikana hän oli ollut mukana myös Varsovan kansannousussa 1830. Tämän jälkeen hän liittyi venäläiseen rykmenttiin, päätyi Suomeen ja lopulta viimeistään vuonna 1840 Poriin, jossa hän meni naimisiin. Avioliittoa ei löydy luterilaisista kirkonkirjoista, sillä Kaiskin kuului roomalais-katolilaiseen seurakuntaan.

Juha Vuorela on kuitenkin onnistunut selvittämään, että Kaiskinin avioliitto Maria Christina Uskelinin (1802-1869) solmittiin vuonna 1842.

Porin palossa Kaiskin menetti toisen silmänsä ja seuraavana vuonna otti eropassin Venäjän armeijasta. Krimin sodan aikana Kaiskin kuitenkin seurasi tulkkina venäläisiä joukkoja Porista Pohjanmaalle. Hän nautti venäläisen armeijan 36 ruplan vuosieläkettä, mutta siitä säästämänsä varat hän menetti varkaan käsiin 1880-luvun alussa. 

Muuten eleli vanhus melkein erakon tapaista elämää: yksin asuskeli hän jossain nurkassa, itse istutti hän ja hoiti pientä perunamaataan, itse keitti ruokansa, joka lienee ollut hyvinkin yksinkertaista ja yhdenkaltaista.

Muuten oli vanhus rauhaisa ja ilosenluontoinen sekä viimeisiin aikoihin asti varsin terve ja rivakka. viimeisinä kuukausina oli hän jo kuitenkin melkein yhä vuoteen omana. Tähän lienee vaikuttanut myöskin mielipaha kadotetuista rahoistaan.

Kaiskin kuoli 19.5.1886 omien sanojensa mukaan 105-vuotiaana. Yhden jutun mukaan jälkeen jäi lastenlapsia ja lastenlapsien lapsia ja toisen mukaan vain yksi tyttärenpoika, joka oli porilaisen tehtaan työmies. Vuorelan tutkimuksen mukaan tyttärenpoikia oli kaksi ja toisella ainakin kolme lasta.

(*) Björneborgs Tidning 16.05.1885, Björneborgs Tidning 22.05.1886, Satakunta 22.05.1886 

Sunnuntain suomalainen Tukholmassa

Toissapäivän ja eilisen Thitz-teksteissä jäi vaivaamaan yksi yksityiskohta: miksi Anna Charlotta Thitzin Loviisassa asunut isä meni vuonna 1828 naimisiin Loviisassa syntyneen naisen kanssa Tukholmassa?

Kyseinen nainen eli Anna Sofia Cajander syntyi Åke Backströmin Genos-artikkelin Släkten Thitz och dess förbindelser med ätten Munck mukaan Loviisassa 15.7.1787 muurarimestari Erik Kajanderin ja vaimonsa Anna Katarina Forsténin tyttäreksi. Hiski-haku paljastaa, että Backström on kirjannut äidiksi myöhemmän äitipuolen eli oikeasti Anna Sofian äiti oli Brita Catharina Lönroth. Syntymäpäivän Backström lienee poiminut myöhemmistä rippikirjoista, mutta Loviisan kastelistojen perusteella Anna Sofia syntyi 9.12.1786. (Eli aina kannattaa tarkastaa.)

Erik ja Brita Catharina olivat saaneet monta lasta, mutta myös menettäneet heistä monia. (Loviisa kastetut; LK 1787-1800, 4Q20). Äidistä jäi Anna Sofialle vain vähän muistoja, sillä hän kuoli joulukuussa 1790. Isä solmi uuden avioliiton porvoolainen porvarintyttären Anna Catarina Forstenin kanssa 19.6.1791 ja liitossa syntyi Anna Sofialle sisarpuoli ja kolme velipuolta. (Loviisa RK 1789-99, 168; LK 1806-1828, 72) 

Isän kuollessa 15.6.1801 Anna Sofia oli jo palvelukseen sopivassa iässä. Päästessään ripiltä vuonna 1803 hän kuului loviisalaisen säämiskämaakarin lesken Anna Maria Rosellin talouteen, jossa olo jatkui vuoteen 1806, jolloin kohdallaan on epäselvä muuttomerkintä (Loviisa RK 1800-05, 239; 1806-16, 269).

Wikimedia

Kymmenen vuotta myöhemmin Anna Sofia saapui virallisesti 11.7.1815 Turkuun elintarvikekauppias Anders Östlinin talouteen. Östlinin vaimo oli Albertina Cajander (s. 19.4.1788 Turku), joten mahdollisesti hänellä oli sukuyhteyksiä Anna Sofiaan. Jo vuotta myöhemmin, heinäkuussa 1815, Anna Sofia lähti Tukholmaan (RK Turku Aa2:8 1812-1831, 428).

Tukholmassa hänet kirjattiin lokakuussa 1816 Suurkirkon eli Nikolain seurakuntaan kauppias Hallenbergin palkollisena (Nikolai BIa:5, 287). Todennäköisesti hän jäi sinne, sillä vuoden 1820 henkikirjassa Anna S Cajander on viljakauppias E. G. Hallenborgin huushollerska, jonka puolesta maksettiin ylellisyysverot kahvinjuonnista ja silkin käytöstä. Talous asui korttelissa Bootes.

Staden östra 1820, 47

Vuonna 1822 Anna Sofia muutti Tukholmasta Trosaan ja jälkensä katoavat jälleen (Nikolai AI:11, 68). Kun avioliittonsa kirjattiin Tukholman suomalaisen seurakunnan kirjoihin, sekä Anna Sofialla että Anders Gustav Thitzillä oli todistus toisaalta (Finska församlingen EI:6). Se, miten he löysivät toisensa jää mysteeriksi, mutta häät Tukholmassa olivat järkevä ratkaisu, sillä Anna Sofia oli Ruotsissa.

Mamselli Anna Charlotta Thitz, opettaja

Eilisessä Natalie Rosalie Thitzistä kertovassa tekstissä esiintyi tätinsä, neiti Thitz. "Tämä oli saanut kehityksensä Haminan tyttökoulussa (Töchterschule), jossa sivumennen mainiten työskenteli opettajana myös eräs Pestalozzin oppilas, Gripenberg. Vaasassa oli tällä tädillä samanlainen Töchterschule useita vuosia." (Suomen nainen 11/1925). Tämänkään naisen elämänkertaa ei ole Åke Backströmin Genos-artikkelissa Släkten Thitz och dess förbindelser med ätten Munck, mutta perhetaulujen mukaan kyseessä oli melko varmasti Anna Charlotta Thitz (s. 11.12.1799 Helsinki). Wikipedia varmistaa arvauksen, sillä toisin kuin veljentyttärensä, Anna Charlotta on päässyt Kansallisbiografiaan.

Hänen isänsä Anders Gustav Thitz oli vuonna 1791 avioitunut varapormestarin kuuron tyttären Sofia Kristina Stichaeuksen kanssa. Samaan aikaan hän vaikutti miniatyristina Tukholmassa, josta hän palasi Helsinkiin vuonna 1795. Perhe muutti vuonna 1800 Helsingistä Loviisaan, jossa Anna Charlotan äiti kuoli 28.5.1820. Isä ehti ennen kuolemaansa 4.12.1828 solmia uuden avioliiton Tukholmassa 30.9.1828 loviisalaisen muurarimestarin tyttären Anna Sofia Kajanderin kanssa.

Jo ennen isänsä kuolemaa Anna Charlotta Thitz oli Kansallisbiografian mukaan perustanut koulun  Loviisaan ja piti sitten koulua Vaasassa vuosina 1826-1841. Häntä ei kuitenkaan mainita Vasabladetin 24.9.1932 artikkelissa, jossa kerrataan kaupunkin yllättävän monet tyttökoulut 1800-luvun alkupuolelta. Ainakin virallisesti Anna Charlotta Thitz  muutti Vaasaan Helsingistä vasta vuonna 1831 (Vaasa RK 1841-49, 341; Korsholma muuttaneet). Loppuvuosi 1841 sopii kirkonkirjoihin paremmin, sillä silloin Thitz siirsi kirjansa Helsinkiin (Helsinki RK Aa:8 1836–1861, 198).

Veljentytär Natalie Rosalie asui Anna Charlotta Thitzin luona viimeistään kesällä 1837, jolloin he molemmat tulivat Vaasasta käymään Turkuun mamsellien Flodén ja Schmiedle kanssa (ÅT 28.6.1837). Flodén oli matkaseurana myös kaksi vuotta myöhemmin, kun mamselli Thitz palasi Vaasaan höyrylaiva Norrlandilla Uumajasta (WT 8.6.1839). Saman kesän päättyessä Norrland kyyditti Vaasaan sekä Anna Charlotta Thitzin että tämän veljentyttären (WT 7.9.1839).

Anna Charlotta Thitzin äitipuoli kuoli 22.10.1855. Anna Charlotta Thitz ilmoitti tammikuussa 1856 Loviisaan, että äitipuoli oli tehnyt hänen hyväkseen suullisen testamentin (FAT 17.7.1856). Lokakuuhun mennessä kuitenkin löytyi kirjallinen testamentti, jonka äitipuoli oli kesällä 1845 tehnyt Anna Charlotan isän veljen tyttären tyttären Sofia Bernhardina Jansonin hyväksi (FAT 18.10.1856).

Vuonna 1858 Anna Charlotta Thitz oli kirjoilla Helsingissä, samassa taloudessa kuin Hilda Clementina Flodin (s. 29.11.1830 Vaasa), joka otti muuttokirjan Heinolaan 1.8.1858 (Helsinki RK 1856–1869, 140). Kansallisbiografian mukaan Anna Charlotta Thitz piti tyttökoulua Heinolassa 1857-1870. Koulun opettajamatrikkelia ei ole verkossa helposti saavutettavissa. Mikkelin läänin historiikissa todetaan, että Heinola sai tyttökoulun vuonna 1858. Vuonna 1862 siellä oli "1 opettajatar 3 alak, koul. op. avustamana, 22. opp" (Heinolan sanomat 23.2.1937). Seuraavana vuonna koulun johtajattareksi tuli Sortavalasta Evelina af Enehjelm, jonka kohdalla aatelismatrikkelissa on mainittu Tammisaaren seminaarin johtjattaren tehtävä syksystä 1871 alkaen (Karjalan ääni 12.11.1932).

Suhtaudun Wikipediaan välitettyjen Kansallisbiografian tietojen detaljeihin skeptisyydellä, mutta eiköhän muistokirjoituksensa pidä paikkansa. Ja jos sen ottaa kirjaimellisesti Anna Charlotta Thitz ei opettanut tyttökoulussa vaan pikkulastenkoulussa.

Nya Pressen
23.3.1889

Monien vuosikymmenten ajan hän piti pikkulastenkoulua Vaasassa ja Heinolassa sekä opetti sen ohella pianonsoittoa. Vielä joitakin vuosia sitten tämä uuttera ja virkeä vanhus toimi musiikinopettajana, ja monet nykyisen sukupolven edustajista ovat saaneet ensiopit musiikissa vanhan neiti Thitzin varmassa ohjauksessa. 

(I många decennier höll hon i Wasa och Heinola småbarnsskolor och undervisade derjemte i pianospelning. Ännu för några år sedan var den arbetsamma och krya åldringen verksam såsom musiklärarinna och många äro de af den nu lefvande generationen som under gamla fröken Thitz säkra handledning inhemtat de första grunderna i musiken. Finland 23.3.1889)