perjantai 12. huhtikuuta 2024

Huono pappi vm. 1847

Kanawan vuonna 1847 julkaisemassa jatkokertomuksessa Pitäjän pappi (*) yksi päähenkilöistä on tietenkin pappi. Hän ei ole tarinan varsinainen pahis, mutta syntinsä ja virheensä tehdään selväksi. Koska kyseessä on fiktio, en voi väittää varmaksi, että vastineitaan olisi jossain todellisessa pappilassa ollut, mutta ainakin tämä esitettiin mahdollisuutena.

Ensinnäkin pappi Kortpelianderin vaimo kertoi, että

Mieheni elää aina entisellään. Joka tullut päivä on toisensa kalttainen. Joka päivä valittaa hän työnsä paljoutta, ja meillä ei ole milloinkaan hänestä sen suurempaa iloa. Mitä luulisit hänen raatavan? kirjottavan saarnojaan? Ei sisko, koko täällä olomme on hän saarnannut samoja saarnojaan, joita jo olen kuullut toista kymmentä vuotta. 

Vaan saat kuulla. Jo kohta tänne muutettuamme hävitti hän sen tavan, itsensä pitäjältä ajaa saataviansa. Ne tuodaan nyt kotiin. Harvoin menee päivää, ettei usiampia maksajia käy, ja silloin mieheni saarnaa tavallisesti jokainnalle: ei kukaan tuo muka mielin määrin. Ensi aikoina menin minä usiasti väliin, vaan siitä sain sitte kylläksi kärsiä; sillä mikä jäi miehelle sanomatta, sen sain minä perästä päin. 

Voit nyt arvata miten iloinen meillä on. Lukemista Kortpeliander ei hanki, eikä anna hankkia mitään, pait Suomen valta-sanomia, joita hän väliaikoina lukee, kun ei saatavia ota. Ja jos hän jolloin mitä virkkaa, niin se on Ranskan sodasta, Sveitsin kapinasta ja sellaisista, joihin hänellä ei luulisi olevan vähimmän osan. Sitte tämän vuoden alun tulee meille kuitenkin Saima sanomatki. Ne ovat minun ainua, lukemiseni. Mieheni ei suvaitse niitä silmiensä eteen. Ne ovat muka "koulupojan viisautta, joka luulee tietävänsä koko maailman, eikä tiedä mitään, ja ihan hurjahan se muka on, joka luulee itsensä viisaimmaksi koko Suomessa."

Paikkakunnan "talon isäntä oli naapuriensa avulla laittanut vähäisen kirjastonki, josta koko kyläkunta lainasi kirjoja lukiaksensa, ja sen tänä vuonna; miehenikään ei tiennyt koko asiasta niin pölähtävää, ennenkun näki silmillään."

Vierailulle tullut sukulaisylioppilas havainnoi, ettei

Kortpeliander laskenut milloinkaan talonpoikaa luoksensa muuanne kuin kyökkiin, jossa hän vihki pariskuntia, risti lapsia ja otti kirkkoon, yhtaikaa kun pappilan rouva ja piiat vieressä korvensivat porsaita taikka leipoivat kakkaroita eli pesivöt vaatteita. Moni sano jotta hän teki sitä jonku edun vuoksi, toiset luulivat hänen sillä tahtovan estellä talonpojan likaamasta lattioitaan ja porrastaan. Olkoon kummin tahansa, tämä on outo ja inhoittava tapa. 

[...] nyt oli taas eräs nimismiehen niin kutsuttita kukkoja papin ammattihuoneessa; vaan papilla oli vieraita, ja se tuhma kukko ei tiennyt sen paremmin kun läksi sellaisena aikana pappilaak. Menköön hiiteen ja tulkoon toisen kerran, sanoi Kortpeliander tyttärellensä. Helukka meni, vaan tuli heti jälleen sanoen: "hän on 4 peninkulman päästä ja tarvitsee papinkirjaa juur täniltana". -"Pata valtti ja viis tapausta - kotvikoon huomiseen ja nyt menköön hiielle", sanoi pappi kaikki yhteen mänöön.

(*) 27.01.1847, 03.02.1847 NO 4, 10.02.1847 NO 5, 31.03.1847 NO 12,  21.07.1847 NO 28, 28.07.1847 NO 29 

torstai 11. huhtikuuta 2024

Turun linnan vankeja 1755

Tammikuussa 1755 Turun linnaan tuotiin vangiksi Loimaan Vilvaisen kylästä rusthollari Gustaf Johansson, joka oli iskenyt puukolla äitiään. Äiti tuskin oli kuollut, sillä mies sai "vain" raipparangaistuksen ja pääsi linnasta 24.2. (Oheinen kuva Vilvaisten kylän kartoituksesta on leikattu Maatalousmuseo Sarassa pidetystä kyläesittelystä, joiden esitysmateriaalit ovat verkossa.)

Erikoisempi oli 15 raumalaisen miehen ryhmä, joka istui huhtikuussa neljä päivää vesi ja leipä -vankeudessa siksi, että olivat käyttäneet poikaa paimenena. Eläimiin sekaantumisen riskin pienentämiseksi vuodesta 1680 paimentaminen oli jätetty tytöille ja naisille.

Toukokuussa hovioikeuden päätöstä odottivat kirkkovarkaudesta kertaalleen tuomitut rakuuna Sven Blomberg ja poika Johan Ericsson Pälkäneen Painon ja Myttylän kylistä. He olivat lähteneet linnasta ennen heinäkuuta, josta on säilynyt seuraava vankilista.

Syyskuussa linnaan tuotiin Piikkiön Viuhkalan kylästä verisynnistä eli insestistä tuomittuina vanha sotilas Joh. Hofjuncare ja tyttärensä Maria. Lokakuussa hovioikeus antoi molemmille kuolemantuomion.

Marraskuun 7. päivä linnaan saapuivat arvatenkin samoilla käräjillä vanhempiensa pahoinpitelystä tuomitut kaksi miestä. Talollisen poika Johan Johansson oli Uskelan Tottolasta ja Torppari Johan Simonsson Halikon Toivilasta. Molemmat saivat raipparangaistuksen ja lähtivät 8.12.1755.

(*) Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:14 (1755) Bild 970 (AID: v567614.b970, NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:14 (1755) Bild 1040 (AID: v567614.b1040, NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:14 (1755) Bild 1080 (AID: v567614.b1080, NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:14 (1755) Bild 1140 (AID: v567614.b1140, NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:14 (1755) Bild 1180 (AID: v567614.b1180, NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:14 (1755) Bild 1240 (AID: v567614.b1240, NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:14 (1755) Bild 1280 (AID: v567614.b1280, NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:14 (1755) Bild 1310 (AID: v567614.b1310, NAD: SE/RA/1340101)

keskiviikko 10. huhtikuuta 2024

Kaupankäyntiä Eerikinkadulla

HKM

Yllä olevassa kuvassa ollaan vuoden 1910 paikkeilla Eerikinkatu 15 edessä. Oikeanpuolinen pukumies muistuttaa ulkonäöltään Helsingissä 25.6.1871 syntynyttä Arthur Nymania. Tämä muisteli  julkisesti lehdessä Forum 10-12B/1938, että isänsä Fredrik Nyman (s. 15.8.1842 Helsingin pitäjä) perusti syksyllä 1868 liikkeensä Vladimirinkatu 23:een (Nykyinen Kalevankatu 23, Fredrikinkadun kulmassa). "Mutta jo kahden vuoden kuluttua liike muutettiin äitini perintötaloon Eerikinkadun 17: ään, taloon, jonka äitini isä oli rakentanut vuonna 1844."

Signe Brander, HKM

Eerikinkatu 17 on edellisen kuvan portin toisella puolella ja tallentui Signe Branderin otokseen vuonna 1907. 

"Eerikinkadulla isäni kauppaliike pääsi heti alunperin hyvään vauhtiin, sillä talossa oli suuri talli ja majatupa, jotka isäni auliisti järjesti maalaisten käytettäviksi, kun he saapuivat hevosineen, rattaineen tuomaan Helsingin kauppatorille tuotteitaan myytäviksi. Talliin majoitettiin toisinaan jopa viisikinkymmentä hevosta samanaikaisesti — tilaa oli siis runsaasti, ja majoitus luonnollisesti oli aina maksuton. 
 
Isäni suosi näitä maalaisvieraita kaikesta sydämestään, ja he puolestaan ilmeisesti kiintyivät isääni, kiitellen, että kauppias Nyman auliisti palvelee heitä kaikin tavoin. Jos maamies esim. oli unohtanut kotiin puntarit taikka kapat ja valitteli, ettei hänellä ole mittaa, millä hän torilla tuotteitaan mittaisi taikka punnitsisi, niin tuokiossa isäni kiikutti valittelijan kouraan tarvittavat mittausvälineet. Tämän mainitsen vain pienenä, mutta kuvaavana esimerkkinä isän alttiista huomaavaisuudesta." 
 
"Muistan jo pikkupoika-ajoiltani, kuinka vilkas hyörinä vallitsi isäni liikkeessä toriajan päätyttyä, kun maamiehet palasivat majapaikkaansa ja samalla kävivät ostamassa kotona tarvittavia tuotteita Nymanilta. Silloin teki kauppansa kahvi, sokeri, jauhot, tupakka jne." 
 
"Maalaiset olivatkin huomattavana ostajapiirinä Nymanilla aikoinaan, mutta löysivät ne kaupunkilaisetkin tiensä Nymanin kauppaan. Isäni ensimmäinen apulainen kertoo, että varsinkin perheenemännät olivat hyvin mieltyneitä isäni ystävälliseen ja kansanomaiseen kaupankäyntitapaan - perheenäitejä saapui Nymanin liikkeeseen ostoksille pitkienkin matkojen takaa. Tähän vaikutti luonnollisesti sekin, että isäni myi aina hyvää tavaraa, ja koska hänen kauppavaihtonsa oli suuri, niin hän saattoi myös sekä ostaa että myydä sellaisilla hinnoilla, jotka asiakkaamme totesivat edullisiksi itselleen."

Vuonna 1844 puutalon rakennuttanut Arthur Nymanin äidinisä ja Fredrik Nymanin appi oli kirvesmies Adam Wilkman (s. 24.10.1822). Hän kuoli 4.6.1854 eikä täten jättänyt muistoja nuorimmalle tyttärelleen Maria Josefiinalle (s. 2.7.1852 Helsinki). Maria Josefinan äiti Maria Christina Gustafsdotter (s. 4.4.1826 Nurmijärvi) solmi uuden avioliiton 2.8.1855, mutta se jäi lyhyeksi. Aviomiehen kuoleman jälkeen vuonna 1860 tehty perukirja (HKA 4136) kertoo, että 8-vuotias Maria Josefiina kasvoi materiaalisesti hyvinvoivassa taloudessa. Kaupankäyntiä Eerikinkadun talossa ei tässä vaiheessa harjoitettu.

tiistai 9. huhtikuuta 2024

Lissaboniin jäänyt 1700-luvun porilainen ja vaimonsa

Aloitetaan sukutaustalla, sillä en sitä verkosta kokonaisena löytänyt. 

Varhaisimman henkilön eli Ulvilan kappalaisen Johan Pavoleniuksen (k. 1722) sukutaustaa ei ilmeisesti ole selvitetty. Raimo Ensio kertoi SukuForumilla, että Pavoleniuksen poikien "Johan Johaninpoika, s. n. 1676 ja Mårten Johaninpoika, s. n. 1680" vaiheista ei ole tietoa.

Paremmin tunnetaan poika Jakob, joka kävi kääntymässä Turun akatemiassa, mutta pääsi Porissa porvariksi 1698 ja kuoli siellä 19.5.1736. Ensimmäinen vaimonsa oli Maria Johansdotter ja toinen Katarina Hollier (k. 1744). Lapsistaan Raimo Ensiota kiinnostaa tytär Carin, s. 18.10.1704, jonka äiti oli Jakobin jälkimmäinen vaimo. Karinin jälkeen Porin kastelistassa on useita Jacobin lapsia: Christina s. 16.6.1706, Jacobus s. 29.11.1707, Anders s. 14.12.1710 ja Elisabeta s. 22.9.1718.

Eeli Granit-Ilmoniemen mielestä (Porin kaupungin porvareita ja kauppiaita 1600-1880. 1931) Jakobin ja Katarina Hollierien lapsiin kuuluu myös vuoden 1691 paikkeilla syntynyt Johan, joka avioitui 3.12.1730 Jakob Sadeniuksen lesken Maria Keckoniuksen (s. 22.6.1701) kanssa. Kyseisen pariskunnan lapsista kastetaan Porissa Gabriel s. 1.1.1732, Catharina s. 6.10.1733 ja Gustaf s. 22.1.1736. Rippikirjassa 1737-50 (s. 22) perheessään on tytär Elisabet, poika Gabriel ja tytär Caisa Johansdotter. Viimeksi mainittu avioitui 23.10.1755 Sigfrid Lönmarckin kanssa (RK 1751-1758, 177). Tuolloin sukunimi oli muuntunut kirjoitusasuun Paulenius. 
 
Ennen avioliittoaan Caisa kuului 13.10.1740 leskeksi jääneen Maria Keckonian johtamaan talouteen, jossa olivat myös pojat Gustaf s. 29.1.1736 ja koulua käynyt Carl s. 27.1.1739 sekä edesmenneen aviomiehensä sisar Lisa Pavolenia s. 19.6.1718 k. 17.8.1754 (RK 1751-1758, 33). 

Gustaf meni 2.5.1756 naimisiin porvari Anders Raumolinin ja  Maria Johansdotter Hagmanin tyttären Catharina Raumolinin (s. 30.7.1736) kanssa, joka ei häissään saanut pitää kruunua eikä muita koristuksia. Nimittäin parin esikoinen oli syntynyt jo 4.2.1756, jolloin Gustaf mainitaan merimieheksi. Poikaa Johan Gustaf ei kastettujen listassa kuitenkaan kutsuta aviottomaksi ja Catharina on kirjattu vaimoksi. Olisikohan raskaus huomattu vasta Gustafin lähdettyä merille ja merijäiden sulamista odottaessa armon annettu käydä oikeudesta?

Gustafin isoveli Gabriel Pauléen kuoli 29.10.1756 turkulaisena kauppapalvelijana, joka oli paluumatkalla Tukholmasta. (Granit-Ilmoniemi on onnistunut löytämään Gabriel Pavoleniuksen Porin rippikirjasta 1744-51 kauppiaana ja naimisissa äitinsä kanssa, mutta epäilen tätä virhetulkinnaksi.)

Myös koulua käynyt Carl-veli lähti Turkuun ja Dahlströmin korttien mukaan hän oli puotipalvelija 1758 kauppias Lundgrenin luona1765 kahvinkeittäjä luostarikorttelin tontilla 3231780 kauppias ja kahvinkeittäjä itäkorttelin tontilla 230 ja 1794 kahvinkeittäjä eteläkorttelin tontilla 154. Carl Paulin kuoli 62-vuotiaana kauppiaana Turussa 16.11.1805. 

Samaisissa korteissa eli tarkemmin sanottuna Turun raastuvanoikeudessa 10.2.1766 §6 esiintyy merimies Gustaf Pauléen poissaolevana. Kyseisen pöytäkirjan ja Porin kirkonkirjojen tiedoin toukokuussa 1756 solmitun avioliiton jälkeen oli tapahtunut seuraavaa.

Turun merimieshuoneen kirjanpidon mukaan Gustaf Pauléen lähti jungmannina vuonna 1758 kohti Espanjaa aluksessa Nylands vapen. Jos Gustaf Pauleén lähti Turkuun viime tingassa, hän on voinut tietää, että poikansa Johan Gustaf kuoli 6.8.1758 (RK 1751-1758, 121). Juutinrauman tileistä näkyy, että hän oli jättämässä Itämeren 14.9.1758. Sama kapteeni teki uudestaan lähtöä Turusta vuotta myöhemmin eli Turkuun oli ainakin merimieshuoneelle tullut tiedoksi, että Gustaf Pauléen oli karannut laivasta Lissabonissa.

Poriin jäänyt Catharina Raumolin synnytti 24.8.1761 pojan Johan Henrik, jonka isän sanottiin olevan Henrik Juhlberg. Lapsella oli täysi setti kummeja, joiden joukossa oli Simon Häggroth. Häntä puolestaan väitettiin Catharina Raumolinin 9.8.1765 synnyttämän Catharina-tyttären isäksi. Tätä avioliiton ulkopuolista suhdetta setvittiin Porin raastuvanoikeudessa 20.1.1766 ja lähetettiin tiedustelu Turkuun.

Turun raastuvanoikeuden istunnossa saatiin lisätieto, ettö Gustaf Pauléenin Lissabonista lähettämä kirje oli saapunut Carl-veljelleen Turkuun vuonna 1763.

Porin raastuvanoikeuden pöytäkirjasta 20.5.1766 käy ilmi, että käsittely oli edennyt hovioikeuteen, jossa 16.2.1766 tuomittiin Catharina Raumolin kolmatta kertaa "huoruudesta" 42 hopeataalarin sakkoon. Summa oli niin suuri, että maksaminen oli mahdottomuus. Sakko muunnettiin kuukauden vesileipävankeudeksi, jonka suoritus oli myös vaikeasti järjestettävissä, sillä rahaa ei ollut lapsenhoitoonkaan. Catharina-tyttären hoidosta ei olisi kuitenkaan pitänyt olla kyse, sillä rippikirjan (1759-64, 259) mukaan pienokainen oli kuollut jo 17.8.1765.

Pöytäkirjassa mainitaan myös hovioikeuden aiempi tuomio toisesta kerrasta "huoruutta". Tuolloin määrättyjen 24 vesileipäpäivien suorituksen esti uusi raskaus. Sellainen oli oli käynnissä myös keväällä 1766, sillä Catharina Raumolin synnytti 19.9.1766 Carl-pojan, jonka isäksi ilmoitti jälleen Simon Häggrothin.

Joko ensimmäisen avioliiton purku poissaolevaan aviomieheen vedoten ei onnistunut tai Simon Häggrothin into naimisiin menoon hävisi, sillä häistä ei löydy tietoa. Catharina Raumolin synnytti 8.11.1768 Fredrik-pojan, jonka kastetta ei Porin kaupunkiseurakunnasta löydy. Rippikirjat tekevät selväksi, että hän oli syntynyt avioliiton ulkopuolella (RK 1759-1764, 259; 1766-1771, 229 ; 1772-1777, 190; 1777-1782, 221; 1783-1788, 243; 1795-1802, 301).

Catharina Raumolin kuoli Porissa 7.11.1799.

maanantai 8. huhtikuuta 2024

Museokäynti Helsingissä vuonna 1873

Kirjoitussarjassa Vähä muistelmia matkaltani (Tapio 17.5.1873) eletään aikaa, jolloin Yliopiston museo oli Arppeanumissa, jonka reikäisiä rautaportaita itsekin pääsin muutamia kertoja kapuamaan.

Aivan lähellä tätä on myös uusi merkillinen rakennus, rahapaja, jota en saanut sisältä nähdä, kun ei sattunut soveliasta aikaa ja tokkopa tuonne kaikkia "vuskareita" laskettaneenkaan. Siis kävelin muita mokomia katselemassa ja tulin niin Yliopiston keittohuoneelle. Älä luule, lukiani, että tämä on tavallinen kota, jossa maitovelliä keitetään! Ei, vaan tavaton kaunis ja suuri rakennus; tässä tehdään tinasta hopeata ja tulikiven hapatuksella vaatteet poltetaan y. m. Rakennukselleen on kartano ehkä kaikista kauniin Helsingissä ja korkia kooltaan, vaan niin kainossa kohdassa, ettei äkkiä älyäkään. Kun sen kerran älyää, niin eipä tähtämättä malta eteenpäin kulkea. Tekeepä mieli näkemään, mimmoinen tuo sisältä lienee. 

Valtaovella tapasin talonpoikaisen miehen, joka kartanon vartiaksi sanoi itseänsä kutsuttavan ja nöyrästi lupasi lähteä minulle "liehtariksi". Raput, jotka vievät kolmanteen kertaan, näkyvät monimutkaisena alhaalta ylös asti ja kuuluvat tuhansia maksavan, vaan kyllä ovatkin koko sätökset, hienot ja sivakat että arveluttaa niitä noustessa, vielä enemmin alaspäin astuessa. Ehk'en ole aivan suuren suuri enkä pahasti lihava, niin huiput tuntuivat hentoavan jalkani alla. Kun perille pääsee ja muutama ovi avataan, niin kylläpä täällä alkaa silmät päässä pyöriä. 

No, mitäs kummaa nyt näkee? Velikulta, ei kummaa vaan kummituksia. Kun keittämistä ei joka huoneesen ylety, niin on tämän kartanon kolmanteen kertaan koottu kaikenlaisia muinaiskapineita, kirkoista, haudoilta ja maan sisästä löydetyitä. Näitä on monessa huoneessa monenlaatuisia, kummallisia, vanhoja, vielä kovia ja niin lahoja, että tuskin silmäillä kestää. Varustusliput ovatkin pistetyt joka erilaatuisten kapineitten päälle ja kuuluvat näin: "Ei saa kajota." Näitten sanain alla seisoo: "Får icke vidröras.“ Jos kapineet kummastutti, niin nuo liputkin ajatuksiani seisottelivat. Sana "kajota" ei Savon miehestä ollenkaan sovi tällä kohdalla, koska sillä on monta merkitystä, sekin ettei saa päin katsoa, ei hämmästyä y. m. Panisinpa minä: "älä koske," joka on navakka lause. Se myös minua arvelutti kun suomalainen kirjoitus oli ruotsalaisen päällä. Lieneekö sattumus niin saavuttanut, vain ennustaneeko tuo sitä, että suomen kieli vihdoin voiton saapi! Kumma kun H. D. ei ole tuota keksinyt ja tuosta torunut!

Oppaani koki "venskaksi" selittää minkä ennätti, mistä miki kapine oli löydetty; jopa kiireessä venska viskattiin muinaiskapineitten joukkoon ja aivan sujuvalla suomella kilpaa kotvan aikaa puheltiin oman maan ja muitten muinais-kapineista. Poislähteissä tästä näyttelöstä poikkesimme sivu huoneisiin ja täälläkin oli katseltavaa, päättömiä, jalattomia ja käsittömiä savijumaloita ja sankareita; oli aivan ehyviäkin. Kaikki katseltua, pistin puolen sataa penniä oppaani kouraan ja väistyn varovasti komiasti valetuita rappuja myöten alas ja niin olin taas välkeällä. 

Kuva on Frans Liewendahlin Helsinki albumista vuodelta 1877. Leikkelin ne Museoviraston digitoinneista virtuaaliseksi albumiksi blogin FB-sivulle. 

sunnuntai 7. huhtikuuta 2024

Jonnin joutavia

 XVII. Hyvin lihava herra tuli aikoja sitten papinpukumessa kauppamiehen tykö Turussa kauppaa tekemään ja osti parin sadan ruplan edestä tavaroita, joita trenki oites korjasi rekeen ja vei tiehensä. Sitten sanoi hän tarpeellensa täytyvän mennä ja jätti kauppamiehelle taskunsa tallelle, joka oli todestakin painava ja vahva. Senjälkeen sitä miestä ei näkynyt, jonka tähden rupesivat häntä hakemaankin ja löysivät salaisesta huoneesta papin-pukumen vaan, jonka sinne oli jättänyt, mutta piika oli nähnyt hoikan merimiehen pihan takapuolelta tulevan ja menevän veräjästä ulos. Taskuakin avatessa ei parempaa valistusta miehestä eikä maksoa tavaroista saatu, sillä tasku oli täynnä harmaata paperia, mutta rahan-äyriä ei siellä ollut.

XVIII. Venäläinen kauppasi muutamalle herralle Turussa kauniin sudennahka-turkin hyvällä hinnalla, jonka tähden herra sen ostikin pojallensa silti kuin hänellä itsellä oli samankaltainen entiseltä. Koska poika tuli kotio lahjoitti isä turkin sille ja jutteli kuinka hän hyvällä kaupalla oli sen venäläiseltä ostanut. Poika katselee ja koettelee turkkia, sanoo lopuksi: "tämä on isän oma turkki!" "Ei suinkaan", vastasi isä, "äsköin minä sen venäläiseltä ostin". "Mutta sillä on samanlainen kauluskin", lisäsi poika, "ja nappi kauluksella, kyllä tämä on isän oma, taidatte leikkiä tehdä minun kanssani." Tästä isä vähä närkästyikin, lähti turkkiansa hakemaan, näyttääksensä sitä pojallensa, mutta ei löytänytkään sitä mistään. Nyt vasta hän havaitsi petoksen ja sadatti sitä roistoa, joka rahaa häneltä oli viekkaudella vienyt. (Sanomia Turusta 24.5.1861)

XIX. Äveriäs talonpoika meni kauppamiehen tykö ja pyysi ostaa "parasta laija hattua". Kauppamies näytti hatun, jonka hinnaksi määräsi viisi ruplaa. "Eikö parempaa löydy", sanoi toinen, vaikka hattu jo oli kyllä hyvä. Tästä kauppamies yskän ymmärsi, miehen tyhmyyttä arvasi, näytti toisen ulkomaalaisen hatun ja sanoi sen kymmenen ruplaa maksavan. "Se nyt joltain kuuluu", sanoi talonpoika ja rupesi jo kauppaa tekemään, kun kauppamies äkisti pisteli: "mitäs hatulla teet, eipä sull' oo päät' eikä pontaa?" Tästä mies tukkaansa tarttui ja vastasi: "oil mull' päät' kotoa lähteis', ei hän tok' sinne jäänyt."

XX. Muutama akka kävi tohtorin puheella lapsensa kivun tähden. Tohtori määräsi lapsen lämpösessä vesi-korveessa haudottavaksi. Tästä akka kyselemään: "panenko minä jotakin hauteeseen?" "Lapsen kuitenkin kaiketikkin", vastasi tohtori naurahtain.

XXI. Korkia herra Helsingissä tuli kotio pihallensa ja kohtasi porraspäässä sotamiehen, joka muutamia kupari-astioita kantoi seljässänsä. Herralle, joka kyseli, mihinkä hän niitä vei, vastasi sotamies että hän niitä rouvalta oli saanut minattavaksi. "Sopiko se sun kanssa hinnasta?” kyseli herra vilkkaasti: ”Lupasin minä niitä ruplalla minata", vastasi sotamies. Eikös puoli piisaisi?" sanoi siihen herra. "Jos sen oites saan käteeni", vastasi sotamies; sai rahan, vei astiat, meni matkaansa eikä niitä senjälkeen siinä huonekunnassa ole näkynyt.

XXII. Torpanmies kuljetti kaupan heinä-häkkiä, jota hän kehui mitä parahimmaksi, heinien hyvyyden ja häkin suuruuden puolesta. Hän vaati sentähden myös siitä korkeinta hintaa. Eipä kauvan viipynytkään ennenkun taitava silmä tarkasteli häkkiä, koetteli käsin sen tiveyttä, nyrkki meni helposti sisälle, jos mistäkin paikasta, jopa puoli ruplaa hinnasta oites putosi. Mutta tutkia oli tottunut vielä sieramillakin haistella heinien tekoa, "tunkaantuneeltapa ne haisee", "ne ovat sateen alla olleet", jo nyt toinenkin kolikon puoliska hinnasta polkeuntui. Mies myi lopuksi heinä-häkkinsä "keli-hinnalla" ja siihen se pöyhkiminen lopetti.

XXIII. Entinen emäntä puhui alinomaa tyttärensä ahkeruudesta nuorelle miehelle, joka heillä kävi aviokauppaa hieromassa. Tästä ylkämies päätti koetella, jos puheella oli perää, otti oven avaimen, kätki sen salaa kenenkään näkemättä torttiin, joka paraikaa oli kääritty morsiamelle kehrättäväksi. Avainta jo jostakin paikasta haettiin, kysyttiinpä vielä kylällisiltäkin, olivatko he sitä havainneet. Mutta yksikään ei ymmärtänyt sitä tortista hakea, eikä ylkämieskään ollut tietävänänsä koska hän talossa kävi ja kuuli sitä kaivattavan. Vasta parin kuukauden päästä sulhaisen siellä ollessa putosi avain tortista. "Kas' tuoss' on avain jota ammon aikaa on haettu", huusi morsian älyämättä mitä todistusta hänen laiskuuteen senkautta ilmaantui.

XXIV. Kolme pappia oli vaalissa muutamaan seurakuntaan, joka ei yhdestäkään niistä olisi huolinut. Tämän tiesi ensimäisen vaalipapin ystävä, mutta lupasi kuitenki hänelle tilan toimittaa. Meni varahin aamulla vaalipäivänä mainitun seurakunnan kirkon-mäelle, puhutteli siellä ukoja ja sanoi hyvin tietävänsä heidän olevan vastahakoiset yhtäkään vaalipapeista ottamaan, "mutta jos nyt toisia parempia tahdotte vaaliin, niin valitkaat ensimäistä, sillä se kuoli myöhän eilen, ja sitten tila taas avoimeksi julistetaan, kun sen kuolema tulee tetyksi." Suusta suuhun lensi tämä sanoma ja levisi kirkossakin, joten seurakunnan miehet huusi yksimielisesti ensimäistä vaalipappia; mutta kuolleeksi sanottu virkosi luultusta kuolemastansa ja tuli omistamaan uutta virkaansa seurakunnan suureksi harmiksi. (21.6.1861)

lauantai 6. huhtikuuta 2024

Ilmestynyt: kirjan Töölön Taipaleesta promootiota

Eilen ilmestyi kaksi tekstimainosta kirjalleni Töölön Taipaleesta.

Ensinnäkin paikallisessa ilmaisjakelulehdessä oli sivun juttu: katso kuva. 

Toiseksi Helsingin yliopiston Historia-blogissa ilmestyi tekstini 
Käytännön esimerkki digitaalisten lähteiden mahdollisuuksista Helsingin paikallishistorian kirjoittamisessa