Joensuusta Käkisalmeen kesäkuussa 1861

Nimimerkin Matkustavainen H-n Matkakertomus kesäkuulta julkaistiin Suomen julkisissa sanomissa 24.7.1862. Ote:

Joensuun kaupunnista Karjalassa astuin höyrylaivaan "Aallotar". Tämä ei kovan kiireesti kulkenut, koska Lauritsalaan mennessä viivyttiin 4 päivää. Tämmöinen hidaskulkunsa tulee siitä, kuin näille vesihevoisille pannaan pitkä jono tavara"lotjia" vedettäväksi Lauritsalaan, josta ne sitte nykyisten jättiläisten rakentamaa kanavaa kulkevat Viipuriin. 

Tällä välillä ei ollut silmään pistävää muuta kuin petäjäpuilla ja kallioilla ympäröitty Saiman vesistö sekä paljo myötään ja vastaan kulkevia höyrylaivoja, jotka paraastaan olivat lankku- ja lauta-kuormain vetäjiä; paitsi vastaamme tuliat, jotka kulettivat muuta tavaraa Kuopioon ja Joensuuhun. Oli täällä kallioin koloissa kyliä ja puusahoja, joista Enonkoski oli merkillisin, sillä tässä oli kirkko ja koulu; olipa putelin puhallus-tehdaskin. Tässä saksalaiset puhaltaa pullistivat rautapillillä putelia. Olipa näiltä kasvot punaisiksi palanut, ja vanhemmilta miehiltä silmätki kuumuudesta pilaantuneet; vaan eipä nämä kuuluneet maamme miehille tätä puhallusmahtia antavan. 

Jo jätän nämä, kuin näkyy Savonlinnan kolme tornia. Tätä kaupunkia ruotsalaiset nimittävät: Nyslott, joka merkitsee "uusi linna". Ei tämä ole ihan uusi, jo on monta sataa vuotta seisonut. Naakat ja varpuiset sen sisällä rähisivät ja muutamia venäen sotapoikia istui sen portilla. Kaupunti on vanhan tapanen, kaidat kivikadut, venäen kivikirkko keskellä kaupuntia. Lutherilaiset käyvät maalla pari virstaa kaupunnista Säämingin kirkolla. 

Jätettyämme Savonlinna tultiin Lauritsalaan, jossa oli "Aallotar" jättäminen. Sieltä kulettiin maamatkaa kanavan vartta, ihaillen sen seutuja ja kummastellen ihmiskäden voimallisia töitä, Viipurin komeasti rakettuun kaupuntiin. Nähtyämme sen vehkeet ja laivaliikkeet (joista emme tahdo pitemmältä kertoa), matkustimme itään päin Jääskeksi nimitetyn pitäjän läpi. 

Täällä on kansa luultavasti tarkempaa säästämään omaisuutensa; eivät ne rahojansa ummessa silmin laukkuryssille ja kaupunkilaisille työnnä "saali"-huivista ja "leninki"-vaatteista, eikä suurin kengistäkään. Nämät rakastavat omatekoista saalia jota sanotaan hunnuksi, joka on paljaalla vedellä valkiaksi värjätty, sekä omatekoista leninkiä joka on lyhempi tavallista; en tiedä paljoko tuo maksanee se punainen verka joka sen helmaan on ommeltu. Kengät tekee hän satasarvisen härän nahasta, jota sanotaan koivuksi (koivupuuksi), ja ne kengät ovat "virsut", "laapotit" ja "lötöt" nimeltänsä ja tämän härän uahasta pannaan lihapuoli päälle niinkuin vasikannahkasissa lankattavissa resetissä. Solki on suuri tavallisen teeva'in kokonen. vaimoilla tukka lyhyt samoin kuin miehillä, ja mustat nauhat päässä ristin rastin; vieläpä pitkä punainen lankavyyhti riippui takana, merkiksi, että on Herran ehtoollisella jo käynyt. Nämät viimeksi mainitut Joutsenen pitäjässä. 

Näitä huntupäitä on miehen saanut vaimoväki aina Käkisalmeen asti; ja muutamissa kirkkokunnissa eivät tytöt saa pitää mitään päässänsä kesällä eikä talvella, kuin jonkun piikkinauhan, josta jo S:ttaressa haastettiin Käkisalmesta. Tässä kaupunnissa oli venäen kieli valtakielenä, jota kaikki siellä asuvat Suomalaiset "soltsentivat", ei muistaen suomen kieltä miksikään.

Kuopiosta Helsinkiin 1887

Savon kirjeenvaihtaja välitti kesällä 1887 Huomioita kesämatkoilta(*), jotka olivat päätyneet Tukholmaan. Hän ei kuitenkaan hypännyt suoraan määränpäähänsä vaan kertoi myös matkasta Kuopiosta Helsinkiin.

Kun minä Kuopiosta läksin höyryaluksella etelään päin matkaani alkamaan, istuin kannella ja mietin, miten voisin parhaiten täyttää lupaukseni kirjoittaa "Savolle" näistä kesämatkoistani, sillä kaikki mitä semmoisilla matkoilla huomaa on siksi pintapuolista ja yksityistä laatua, ettei siitä mitään paperille joudu. Maisemat meni ohitseni jälkeä jättämättä, sillä olinhan ennenkin nähnyt kyllikseni tuommoisia saaria ja niemiä — vedenraja kallioinen, päällä yksitoikkoinen viheriä metsä — mitäpä niistä olisi sanottavaa, ajattelin ja läksin kävelemään matkustajain joukkoon siinä toivossa, että jospa sieltä jotakin kerrottavaa lähtisi, mutta turha vaiva. Yksi istui ja tuijotti veteen nähtävästi ilman tarkoitusta, toinen selaili jotakin kirjaa pääsemättä selville lukeako sitä vai ei, kolmas ei tehnyt sitäkään, istui vaan nähtävästi mitään ajattelematta, tahi jos hänellä joitakin oireita sinne päin oli, ajatteli hän varmaan sitä, mitä hän nyt ajatteleisi, — vaan tuskin lie päässyt siitäkään selville. . . 

Mutta tuossahan pysähtyi kaksi herraa vastakkain, kai heillä on jotakin sanomista . . . "Kaunis ilma," sanoi yksi ja katsoi ympärilleen. "Kaunis ilma", liitti siihen toinen ja katsoi myös ympärilleen. vaan siihen puhe loppui ja herrat jäivät vastakkain seisomaan tarkastellen laivan kantta jalkojensa juuressa, mutta eihän sieltä sanoja löytynyt. Toinen heistä oli huomaavinaan jotakin järvessä ja sai siten syytä poistua, suureksi helpoitukseksi kummallekin — ja minulle myös .

Vaan heti siitä päästyäni sain tilaisuutta kuulla jotakin parempaa. Kaksi nuorenpuoleista miestä olivat saaneet puheensa aineeksi maisteri Castrénin lentokirjan ja nuoren suomalaisen puolueen. Puheesta, joka kävi ruotsiksi, tunsin etteivät he kuuluneet tuohon puolueesen. Sitä tuntuivat sanovan, että huomattava hajaannus alkaa vallita suomalaisessa puolueessa ja arvelivat, että hauskaa on nähdä, mitä tuosta kaikesta tulee. Tuntuivat toivovan siitä etua ruotsalaiselle puolueelle. Minä tuumasin yksikseni, että aikaista tuo toivo vielä on, ja jätin heidät rauhaan. 

(*) Savo 26.07.1887 no 83, 06.08.1887 no 88, 11.08.1887 no 90, 13.08.1887 no 91

Maaningalta Enontekiöön 1884

Nimimerkin -i -s. kirjoittama Matkailumuistoja oli pisin kotimaan matkustusta kuvaava kertomus, johon sanomalehdissä tämän kesän sarjaa kerätessäni osuin.(*) Se alkaa näin:

Sain päähäni lähteä Lappiin. Mitä kerran Savolaisen päähän pistää, se ei ensi hetkessä sieltä eroa. Ei muuta kuin tuumasta toimeen ja mies taipaleelle. Ei ollut minulla Ilmarisen oritta eikä väinämöisen venettä matkatakseni noille oudoille oville, Turjan lasten tanterille, vaan viisi siitä, olihan koipeni jommoisessakin käyttämiskunnossa. Sauva vaan siis käteen ja niin mies matkaan yhtä yksinkertaisella menolla kuin ensimmäiset opetuslapset.

Se oli myöhään illalla toukokuun 14 päivänä v. 1884, kun taipaleelle suoriuduin. viluinen vallan oli ilma, lunta sateli, tuprutti, peittäen keväiset kentät taasen valkealla lumivaipalla. Ästelin siitä Kinnulanjoen sillalle, joka on vähän yli puolen peninkulmaa etelään päin Maaningan kirkolta, ja siinä aloin miettiä, mihin suuntaan oli matkani tehtävä. Jäät järvillä jo olivat petollisia vallan, jonka vuoksi maantietä myöten päätin Pohjolaan pyrkiä. Hiljakseen lorisivat joen vedet sillan arkkujen alla, kuin kuiskaten: saas tästä onneksi matkalle! Siemasinpa kelpo kulauksen joen raikasta vettä ja sitten kahlaamaan yön selkään kohden Naarvanlahta, päästäkseni Iisalmeen vievälle vallantielle.

Useita virstoja en vielä kulkenut, kun jo tie kohosi sangen korkealle mäelle, jonka harjalla oli yksinäinen torppa. Sen sivuitse yritin tarpoa tuoreessa lumessa, vaan silloinpa koipeni muistivat Kiiskisen komannon: top tykkänään. Tinkiminen ei auttanut, täytyi mennä vaan torppaan aamuyötä lepäilemään.

Kun aamulla unesta havahduin, loisteli aurinko jo vallan korkialla taivaan sinilaella. Läksin siitä ulos. Laveita, lumisia maisemia silmiini levisi, minne vaan päätäni käänsin ja viehättäviltä ne kevät-aamun hohteessa loistelivat. vaan eipä nyt mielestäni ollut aikaa seutuja ihaella, eteenpäin oli ehdittävä. Upeaan astelin tietä pitkin, joten pian olin Alapitkän kylässä, joka jo kuuluu Lapinlahden pitäjään. Kulkiessani kylän sivu, pistäysin pienoseen tölliin tien laidassa, jonka ovesta sankea savupilvi ilmoille ryntäsi. Tupa oli noita Savossa niin tavallisia savutupia, ollen siis paraillaan lämpiämässä. Tuvan pankolla kyykötti pari ihmisen alkua paljaassa piikossa ja tuvan emäntä kehräsi tappuroita uunin edessä, jalallansa heiluttaen vähäistä liekkua, jossa nuorin lapsista hienoa porinaa piti. "Poppa tekköö pahhoo! Poppa tekköö pahhoo!" alkoi vähän takaa toinen lapsista pankolla kiljua, ja sen paidan helmat liehuivat ilmitulessa. 

(*) I Maaningalta Ouluun: Oulun Ilmoituslehti 15.06.1887 no 47, 29.06.1887 no 51, 02.07.1887 no 52, 06.07.1887 no 53, 09.07.1887 no 54, 13.07.1887 no 55, 16.07.1887 no 56, 20.07.1887 no 57

II Oulusta Pellonkylään Turtolan pitäjässä: 23.07.1887 no 58, 27.07.1887 no 59, 30.07.1887 no 60, 03.08.1887 no 61

III Pellon kylästä Enontekiön kirkolle: 06.08.1887 no 62, 10.08.1887 no 63, 13.08.1887 no 64, 17.08.1887 no 65, 20.08.1887 no 66, 24.08.1887 no 67, 27.08.1887 no 68, 31.08.1887 no 69, 03.09.1887 no 70, 07.09.1887 no 71, 10.09.1887 no 72

IV Sydänkesä Enontekiössä: 14.09.1887 no 73, 17.09.1887 no 74, 28.09.1887 no 77, 01.10.1887 no 78, 08.10.1887 no 80, 12.10.1887 no 81, 15.10.1887 no 82

Hämeenlinnasta kohti Jyväskylää 1890

 Nimimerkin -e- Muistelmia eräältä matkalta julkaistiin tuorereeltaan Hämeen sanomissa heinä-elokuussa 1890. (*) Matkansa alkoi näin:

Ilma oli välttävä, kun lähdimme Hämeenlinnasta. Tuuli tosin rajuili ja tuon tuostakin siivillään viiletti pilven ilman äärestä toiseen, mutta taas näkyi välillä viatonta, puhdasta ja toivoa herättävää sinervää, niin että toivovin mielin saimme matkalle. Seutujen ikävyyden tähden päätimme alkumatkan noin 2½ penik. Palsarin kankaalle asti ajaa hurauttaa hevosella. Pian saikin selkämme taakse jäädä Hämeen "kaunis" pääkaupunki puistoineen päivineen. Kiitämme ohi Kirstulan ja Herniäisten kartanjoen, luomme pikipäin katseemme yli mahtavan, vaikka synkän Hattulan selän, jonka rantamilla siellä jäällä somia taloloita näkyy, mutta juuri parhaalla juhlamielellä ollessamme ikäänkuin sukellamme alas tuohon vanhan-aikuiseen, lahoavaan Mierolan kylään. Uh, kuinka vastenmielisen vaikutuksen se tekee mieleen! 

Hyvä kumminkin, että ennen kuin aavistammekaan äkkää silmämme korkean virrasta nousevan mäen ja sen huipulla kauniin Hattulan kirkon. Ylevänä ja mahtavana luo se alas meihin vakavan katseensa, viitaten ylös rauhan majoihin, puhtauteen, viattomuuteen. Juhlallinen, hieman synkkä kuva painuu mieleemme tästä kummusta kirkkoineen kuusikkoineen. Ajatukset kääntyvät yhä vakavammiksi ja pysyvät sellaisina siksi pian olemme ehtineet Rahkoilan kylästä alkavaan havumetsään, olemme ikään kuin suojattuina ympäristön katseilta halaistessamme noita Hämeen humisevia hongikoita, uinailemme rauhassa emmekä huoli ottaa armolliseen huomioomme tiellä kohtaavia ikävähköjä lakeuksia. 

Kohta olemmekin kiitäneet kaupungista puolikolmatta penikulmaa, olemme päässeet Palsarin huhajavalle kankaalle, josta käännymme Sääksmäkeen vievälle tielle. On yhtä komeata metsikköa yhä niin, että kuljemme kuin vuoltua väylää vaan, kunnekka äkkiä käännymme vasemmalle, metsä loppuu ja eteemme leviää ääretön aukee vaihte luinensa: selkineen, saarineen ja lehtoisine rantoineen. Pakene siis pois sinä juhlallinen kuori ja syöksy esiin tunteiden virta sieltä nuoresta rinnasta! Pysähdymme hetkeksi ja tarkkaamme luontoa. Tuuli puhkuen entää, tumman harmaat pilvet kiitävät, lentävät ikään kuin perikadon tieltä, valkoisessa vaahtovaipassaan tyrskyy koko Sääksmäen selkä. Todella epäsuopea oli ilma ja uhkasi tehdä lopun koko vierailuistamme ulko-ilmassa. Kaiken uhallakin palautimme hevosen kaupunkiin ja rohkein toivein läksimme astelemaan tuorevoimaisina eteen päin huolimatta siitä, kuinka kohisikin edessämme selkä, tuuli vastaan vonkui ja taivaalla synkät pilvet uhkasivat. "Hirveätä, mutta suurenmoista," puhkesi kumppani huudahtamaan luodessaan silmänsä mäeltä alas.

(*) Hämeen Sanomat 22.07.1890 no 58, 29.07.1890 no 60, 08.08.1890 no 63, 15.08.1890 no 65

Visuvedelle 1879

 Nimimerkin Erikin poika kertomus Kesämatkoilta liikkui järvimaisemissa.(*)

Murolen kanavalta matkustin höyry-aluksella pohjosen päin. Tultuani Visuvedelle, johon vesimatkani hetkeksi pysähtyi, aukeni suuret lakeudet, jotka näyttävät jo vähän pohjanmaalle, ja jotka minulle tuiki outoja. Kehumatta itseäni, en ole mikään hätäinen lapsi. Näitäki seutuja minä tarkaten katselin. Niinpä huomasin siellä eräässä heinäladossa, mihin ystävällinen nainen minun johdatti katsomaan, suomen sotilaita varten Tampereen konepajassa tehdyn poikkihakatun pönkän näköisen malmisen muistopatsaan. Se on aiottu pystyttää Alavuden pellolle ja jo kerran kuletettiinki se sinne, mutta kahta sukkelammin se sieltä takasin tuotiin; saatiin, näet, tietää ettei nykyinen hallitus suostunut antamaan patsaan pystyttämiseen lupaa eikä mitään muistomerkkiä niille, jotka sitä vastaan ovat taistelleet. Se on pari syltä pituudeltaan ontelo patsas, jonka kylessä on kirjotus: "Uskollisille ja Urhoollisille Suomen pojille Kaatuneille 1817/11108." Latokopissa sitä nyt säilytetään lukko ja pönkkä ovella, ties kuinka kauan!

Kävellessäni maantietä, huomasin joukon naisia puutarhassa pihlajain ja syrenien varjostaman huoneen ulkopuolella. Niistä eräs rouvas-ihminen luki ruotsin murteella, kauniisti kuuluvalla äänellä, sopivata saarna; tahi rukouskirjaa. Muitaki vieraita, paitsi minua outoa, oli kokoontunut puutarha-aidan ulkopuolelle kuuntelemaan tuota hartauden hetkeä, joka tuntui vaikuttavan yhtä paljon minun henkiseen olentooni, kuin suvinen iltapäivä raittiissa ilmassa auringon paistaissa tekee mielen rauhalliseksi ja tyytyväiseksi. Lukemisen lopetettua rupesivat toiset naiset laulamaan luultavasti hengellisiä matkalauluja, siltä ne kuuluivat. Korttierissani kysyin naiselta kuka tuo rouva oli, sain vastaukseksi: „vapaaherratar v: — Helsingistä; hän on kesävieraana täällä ja pitää usein semmoisia luennoita." — 

Päältäkatsoen näyttävät talonpojat olevan hyvin voipia aineellisessa suhteessa; sanomakirjallisuutta harjottavat myös, näin ainakin U. S:n siinä talossa, missä kävin sisällä. Minä jätin Visuveden kylän ja matkustin maitse pohjoseen päin. Ensimäinen pysähdyspaikka oli Virtain kirkonkylä, jonne Visuvedeltä on noin 10 virstaa. Matkustus oli rattosa; onnistuin, näet, saamaan matkatoverikseni kaksi sen seudun naista, jotka minulle kertoivat joukon uutisia. Virtaille pääsin juuri kirkonmenon aikana. Koska mieleni teki kirkkoon, joka päältä päin näytti vanhalta ja harmaantuneelta, seurasin tahtoani. Sisäpuolella vetivät huomioni puoleensa monet kummalliset puuveistokset kirkon seinämillä. Niinpä etelän puoleisella seinällä oven yläpuolella huomasin kirjotuksen, joka on näin kuuluva:

"Vidain Kappeli Kirkko vuona 1774. Hänen Kuning:sen Mai:tins Kuningas: Gustaf III nen hallituxen aiiala on tämä Kirkko Udesta Ylösrakettu Ja kutsutan Sillä nimelä Gustaf Ja vuana: 1796 Hänen Kuning:sen Mai:tins Kuningas Gustaf Adolph Hallituxen aiiala on tämä Kirkko malattu Maalari & Thomas Kiempe & Ja Siihen aikan oli tämän Kirkon ylitse Kirkko Herra ia provasti Korkiasti Oppinut Magesteri Herr Lars Forselius." 

Tätä en saanut jumalanpalveluksen aikana kirjoitetuksi, vaan jälkeenpäin eräs nainen, jonka kanssa tulin hyvään tuttavuuteen, hyväntahtoisesti lähetti minulle. Kiitos hänelle vaivastaan! Kansa näyttää vähän pohjalaiselta ja luonneki sen osottaa. Liikanaiset koristukset eivät ole siellä vielä saaneet sijaa kansan pu'uissa. Omakutoiset hameet näin melkein kaikkien talonpojan tyttärien verhona. 

(*) Tampereen Sanomat 30.08.1879 no 69, 03.09.1879 no 70, 06.09.1879 no 71, 27.09.1879 no 77, 18.10.1879 no 83

Muistopatsaskierros kesällä 1885

Nimimerkki Matkustaja ei halunnut kerskata matkakertomuksensa viehättävyydellä, mutta lähetti sen kuitenkin julkaistavaksi Suupohjan työmiehessä 4.8.1885.

Kesäkuun 18 päivänä läksin ajaa köröttämään sitä suuntaa kohden kuin Oulun rautatiekin menee. Lapualta tuli minulle seuralainen, jonka kanssa sitten yhdessä kuljimme, kumpanenkin sentään omalla hevosellamme. Hellänmaassa pistäyimme erään tuttavan luo ja sitten menimme Ylihärmän kirkolle yöksi; siellä ollessamme illalla jyrisi ukkonen ja vähän sateli. 

Aamusella saimme kumpanenkin kärryillemme toverin; ja niin sitten luijotettiin Alahärmän kirkolle, johonka saavuimme kello 11 edellä puolisen. Vaikka ilma oli tavattoman helteinen, oli maantien ojissa vielä peukalonpään kokoisia sulamattomia rakeita, joita oli edellisenä iltana satanut; arveltiin että ne olisivat tehneet vahingoita, mutta emme olleet tilaisuudessa nähdä vahingon sattumia emmekä liioin tavanneet ketään, jolta olisimme kyselleet. Uuskaarlepyyn tällä puolen valmisteltiin Juuttaan muistopatsasta (joka palatessamme olikin jo valmis). 

Menimme Pietarsaaren kautta Kokkolaan, johonka saavuimme 20 päivän aamuna kello 7. Hörppäsimme siinä "sadetta pitäissämme" aamukahvin ja läksimme sitten taas luikasemaan pohjoista kohden. Vitikan kevarissa erkanimme pois rautatien yhteydestä ja matkasimme Kälviän, Kannuksen ja Sienin kautta Ylivieskaan. Alahärmästä sinne asti olivat rukiinlaihot huononpuoleisia, mutta Kalajoen vartella, Nivalassa, Haapajärvellä ja Pyhäjärvellä olivat ne hyvät; ihanat viljelykset huvittavat siellä matkaajain silmiä erinomaisesti. Niitä kauniita maisemia, joita siellä kaikkialla löytyy, seisahduin monessa kohden ihastuksella katsomaan. Laveat niityt ja kydöt todistavat, että seudulla eletään vähemvällä vaivalla kuin minun kotiseudullani. Paikkakunnalla löytyy vielä tekomaitakin niin paljon, että siellä voisi elää hyvin toista vertaa enemmän kansaa kuin sitä siellä nykyään löytyy. 

Pyhäjärveltä käännyimme Kiuruvedelle päin, joten pian olimme tulleet Savonmaahan. Siellä oli paljon järviä ja vaaroja. Kiuruveden kirkonkylä ja kirkko sijaitsevat luonnonihanalla paikalla Kiurujärven partaalla. Kirkolta kulkee vähäinen höyryvenhe Kiurujärveä myöten Iisalmeen päin. Siinä matkustimme sinne. Välillä kohtasi matkaajia noin parin virstan pituinen maanselkä, jonka ylitse mentiin jalkaisin. Tällä selänteellä löytyy eräs mainittava "kuninkaan lähde", jossa oli satoja "prunninjuojia"; sanottiin veden siinä olevan erinomaisen terveellistä. Siinä hetkisen istuttuamme ja muutamia laseja vettä juotuamme lähdettiin taas astuskelemaan laivasiltaa kohden, josta toinen höyryvenhe meidät kuljetti Iisalmen kauppalan rantaan; siihen saavuimme kello 9 aikaan aamusella. 

Tämä kauppala sijaitsee luonnon ihanalla paikalla; se ei ole suuri, mutta ei kovin pienikään, onhan vaan kaunis kaupungin alku. Tallustelimme pitkin kauppalan katuja ja töllistelimme sen puotileimoja, joista silmiinpistävimpiä olivat nuo monet viina- ja rommimyymälät; olihan siellä toki ravintolakin, jossa saimme syödä. Kirkko on puusta, se on suuri ja kaunis ristikirkko. — Kaikki oli kylässä ihanata, niinkuin ollakin pitää. Kirkon ohitse kulkee tie komealle ja kuuluisalle virran sillalle; sen läheisyydessä on Dolgurogin muistopatsas. 

Koljon virralla olimme yötä, ja sitten aamusella menimme katselemaan sitä muistopatsasta, joka siellä on tänä kesänä pystytetty eräälle kummulle järven partaalla. Se on tehty kivestä. Muistopatsas on 9 kyynärää korkea ja ylähuipusta 3 korttelia paksu. Jaluksena on ensin kaksi astelmaa; niistä on alimmainen kivi 4 kyynärää leveä ja 3 korttelia paksu ja päällimmäinen noin kolmea jalkaa, jonka päällä varsinainen kivi seisoo. Muistopatsaan neljällä taholla löytyy suomalaiset kirjoitukset, jotka osoittavat, että se on pystytetty sankarien muistoksi, jotka heinäkuun 27 p. 1808 siinä tappelivat isänmaan, Suomen, edestä.

Koljonvirran taistelun muistomerkki Iisalmessa
Museovirasto, CC BY 4.0

Kohti Jyväskylää vuonna 1868

Ensisijaisesti runoistaan tunnettu Olli Berg (1842-1917) kirjoitti Kansan lehteen 15.8.1868 matkakirjeen nimimerkillään O. Wrn. 

Lähdettyäni maamme itäisimmästä kaupunnista, kulki tieni Uukuniemen ja Parikkalan pitäjien läpi Savonlinnaa kohti. Mutta Kerimäen pitäjässä katkaistiin tie salmekkeelta, josta lautturi vei yli kapeelle maakaistaleelle — Punkaharjulle. Ennen olin ajatellut Punkaharjua joksikin hirveäksi jyrkkä-kupeiseksi töyrääksi, vaan eipä olekkaan luonto sitä jättänyt kädestään niin yksitoikkoisena. Kauniita niemiä, ihanoita lahtia ja lammikoita on tämän, paikoin matalan ja kaidan, paikoin korkean ja jyrkän sillan kaunistuksena. Hieno tuuli läikkyviltä laineilta hengitteli raittiimpaa ilmaa helteeltä runneltuun ruumiiseeni; mieleni virkistyi ja aloin Tuunan salmesta yli tullessani hyräillä Kymäläisen runoa Punkaharjusta. Tätä kuullessaan hymyili lautturin vakainen muoto ja arveli: "kaikista ne herrat saavat virsiä", johon selitin sen olevanki talonpojan työtä. 

Savonlinnan salmelle tultuani, vei "Ollin linnan" vanhentunut muoto ajatukseni vuosi-satoja takasin, mustiin muistoihin. Tämän kaupunnin kestikievarissa tahtoi eräs päihtynyt tehdä minulle rauhattomuutta, josta kuitenkin isäntä esti. — No nyt Mikkeliin päin. 

Tultuani Ju'an kirkolle kulki iso kansavirta Herran huoneeseen. Käskin siis kyyditsiän seisauttaa ja menin kirkkoon. Heti kajahti korviini neliääninen laulu, jossa naisten kimakka ääni soi erittäin somasti. Mainittu kirkko mahtaa ollakkin muhkeimpia maassamme. — viljat olivat näillä seuduin enimmästi hyviä, ja jos missä huonompi ruis-kasvu näkyi, selitettiin se olevan uudiskylvöä. — Kesätyöt olivat leveimmillään joka paikassa missä matkani kulki. Ruista, otraa ja kauraa oli leikattu ja oli leikkaamattakin. vieläpä heinän tekoakin näkyi siellä, täällä. Mikkelistä läksin luoteista suuntaa, vaan sain vieläkin tehdä tässä vuorisessa ja "tuhat järvisessä" maassa monet koukerot ja jäniksen polvet, ennenkuin pääsin minun ja Suomen kansan "hyvän toivon niemeen" — Jyväskylään.