lauantai 20. heinäkuuta 2019

Puolueettomista arkistoista ja tutkijoista

Riippumaton toimija
Taustaselvitys:
  1. Isoisäni Erkki Ilmavalta kirjoitti sotapäiväkirjaansa 11.7.1942 "Anoin vapaaehtoisena Saksan armeijaan." ja 12.7.1942 "Sangollinen jääkylmää vettä niskaani: Aliupseerit eivät pääse Saksaan!". Vaikka olin aikuinen vaarin kuollessa, en muista hänen koskaan sanoneen mitään poliittista. Isäni heiton mukaan appivanhempansa olisivat kuuluneet IKL:ään, jos se olisi edelleen ollut olemassa.
  2. Hyvä historiantutkimus perustuu lähteisiin ja päättelyyn, jotka käyvät ilmi lopputuloksesta. Mikään tutkimus ei kerro kaikkea ja valintoihin vaikuttavat tutkijan tietoiset ja tiedostamattomat ominaisuudet. Tutkimuksen arvoa ja puutteita tulisi kuitenkin arvioida ensisijaisesti sen sisällön eikä tekijän tai taustainstituution perusteella.
Asiaan. Kun luin André Swanströmin tekstit Suomalaiset SS-miehet, politiikka ja uskonto ja Suomalaiset SS-miehet ja sotarikokset SKHS:n blogissa melko pian niiden julkaisun jälkeen (eli näköjään syksyllä 2017) vakuutuin siitä, että uutta tutkimusta aiheesta tarvittiin.

Koska aihe ei kuitenkaan enempää kiinnosta, en ole lukenut Swanströmin kirjaa enkä Lars Westerlundin selvitystä. Historiakulttuurista kiinnostuneena olen lukenut kuitenkin eteen tulleita verkkokeskusteluja ja hämmentynyt siitä, miten SS-miehet joillekin ovat koskematon ja pyhä asia, josta saa sanoa vain "oikeat" ihmiset "oikeita" asioita. Kun viime joulun Wienin reissulla kyttäsin paikallisen Vergangenheitsbewältigungin puutteita, on nyt minunkin aika ymmärtää, että musta kylki on täälläkin. Ja puhdistustoimet aika lailla myöhässä. Jussi Nuortevan vastinetta lainaten
Muualla Euroopassa ja etenkin Saksassa sanoma niissä tilaisuuksissa, joissa näitä asioita käsitellään, on toisenlainen. Tilaisuudet ja alustukset päättyvät hyvin usein toteamukseen: ”Ei koskaan enää!” Meillä loppulausuma tuntuu joissakin piireissä olevan pikemminkin ”Ei koske meitä!”
Toisenlaisen näkökulman "oikeisiin" tahoihin toi tänään keskusteluun Hesarin mielipidepalstalla julkaistu Eljas Orrmanin kirjoitus. Käsittääkseni sen viesti tiivistetysti oli, että tuottamalla valtion (poliittisesta) tilauksesta selvityksiä ja tutkimuksia Kansallisarkisto vaarantaa maineensa/imagonsa puolueettomana toimijana ja täten asettaa kyseenalaiseksi arkistoseulonta- eli talletuspäätöksensä. Loppukaneettina: "Historiantutkimus tulisi jättää tiedeyhteisön – lähinnä yliopistoissa – suoritettavaksi, ei minkään virasto-organisaation tehtäväksi."

Siinä missä historiantutkimus esittää vain osan tiedosta, on arkisto aikanaan tallettanut vain osan materiaalista. Ammattitaitoisesti hoidetussa arkistossa päätökset perustuvat avoimesti luotuun ja saatavilla olevaan linjaukseen tai peräti lakiin. Mutta tämä ei tee valinnoista arvovapaita. Äitini kotiarkisto pyörii kämpässäni, sillä taviksen papereilla ei ole samaa arvoa kuin vaikuttajan jäämistöllä. Tämäkin valinta vaikuttaa tulevaisuuden tutkijoiden mahdollisuuksiin ja ymmärrykseen ajastamme. Puhumattakaan isommista linjauksista.

Kansallisarkisto ei siis lähtökohtaisesti voi olla kantaaottamaton osapuoli historiankirjoituksessa. Sen julkaisemat selvitykset ja tutkimukset ovat inhimillisiä tuotoksia eli tutkijan työtä. Niiden esittäminen instituution nimissä luo (nykypäivänä lähinnä teoriassa) katteetonta luotettavuuskuvaa, jota erinäisistä syistä ei tänä päivänä suuren yleisön edessä ole yliopistoissa tehtävällä historiankirjoituksella. Ehkä lähenen Orrmanin ajatuksia, kun näen ensiksi mainitun ongelmallisena.

Ongelmansa on tietenkin myös siinä, että akateemisen tutkimuksen luoma uusi tieto historiasta ei mene jakeluun. Tulee mieleen Dan Carlinin haastattelu, jossa otsikolla The New Golden Age of Oral Historical Storytelling tämä suosittu ja pitkäaikainen podcastaaja totesi m.m., että ihmisille historiantutkimuksen harjoittamisen ulkopuolella on uusi asia, että samoista lähteistä voi tehdä erilaisia johtopäätöksiä.
37:37 So we had to figure out why on Earth you should trust me telling you the story. [...] And so that's when we started quoting people. And once again, you've got to be careful about doing that, too. You don't want anybody's work to be plagiarized, or anything, but you want to make sure though, that when I say this happened, that I give you somebody who you can believe. You know, so-and-so said this happened, and then you integrate that into the story.
Now all of us understand that every historian self-selects.And so just because historian A says this happened, that doesn't mean historian B agrees with them. So then you get competing audio footnotes. So we developed this idea of, OK, well this historian says this, and this one says that.
Well, this turned out to be great. We had no idea that people didn't get-- because they're not history majors.They haven't spent a lot of time on this.They don't realize that there's not one view of history. So one guy wrote me, and he had a great line. He said I didn't realize there was like an MSNBC Fox News version of history, and there always was.
And so this is something that in history they call historiography. Right? The practice of writing history. The practice of selecting sources. Because there's always a selection process. Right?
And this is something historians have been criticized forever. So once we started highlighting this element of history, people were like, I had no idea.
53:02 One said it was black. The other said it was white. Did I really learn anything?
But being able to understand that two intelligent people who've looked at the source material came to different conclusions is, in of itself, a useful piece of information for you today.
[...] I mean, if 500 years from now, the historians have to try to figure out 21st century US politics, and all they have to go on is an MSNBC feed and a Fox News feed, you're going to have to blend those somehow, and come up with a mosaic.
And the funny part about it is, 500 years from now, you can still have as divided a viewpoint over what that history is, as you do now. Right? The ones who say, well that MSNBC version is much more close to the truth.
And I think maybe that's the part that people listening to the podcast found most interesting, was that there isn't just-- I mean, that history's not like math. Right? Two plus two equals four. The Roman Empire did this. And it isn't like that, because it's composed of human beings, and we're variable. Right? And open to interpretation. Hard to quantify 
Ja blogipätkän alkua sivuten kohdassa 7:40 alkaa pätkä, jossa todetaan, että historian väärällä puolella olevat eivät (välttämättä) kerro tarinaansa.

Kuvitusidea historiantutkijoiden Twitter-keskustelusta. Kuva G.F. Nesbitt & Co., printer - Westward by Sea: A Maritime Perspective on American Expansion, 1820-1890, Wikimedia

Museoiden menneisyys ja niiden tutkimus


Oletko pettynyt kesän museokäynneillä? Kaipaatko vanhan ja kunnon ajan museoita? Materiaalia niiden muisteluun ja jokinasteiseen virtuaalikäyntiin tarjoavat vanhat lehdet, joista olen ottanut talteen nämä esimerkit
Tällä lyhyellä introlla kesän opinnäytelistojen julkaisuvuorossa museot

perjantai 19. heinäkuuta 2019

Neljä ja puoli kohdetta Uudessakaupungissa

Jo kaksi viikkoa sitten päättyneen museoretkeni loppu häämöttää, joten kuitataan Uusikaupunki tavallista pidemmällä tekstillä ja lopetetaan koko raportointi tähän.
Otsikon puolikkaaksi kohteeksi lasken muistomerkin, jossa lukee "Tällä paikalla sijaitsi August Nordenskiöldin kullantekijän paja vv. 1785-1787". Olen yhdistänyt kyseisen toiminnan vain Mäntsälään ja täten historiakuvani laajeni. Kiitos muistomerkille pysähtymisen myös huomasin sen takaa kivinavetalta näyttävän kirkon, johon palataan hetken päästä.
Mutta muistomerkin ohi olin kävelemässä kohti luotsimuseota, joka on auki vain kesäisin. Innokas opas tuli pihalle asti vastaanottamaan ja edellisinä päivinä omaksuttuun tapaan kuuntelin kiltisti opastuksen, joka käsitteli monipuolisesti luotsitointa, keskittyen kuitenkin 1800-lukuun, jota rakennuskin edusti.
Uutta oli ainakin se, että luotsien toimeen kuului reimarien teko.
Navettamaisesta päädystään huolimatta Uudenkaupungin kirkko oli todella hieno. Ja yllätys, vaikka juuri edellisenä päivänä olin Kristiinankaupungissa todennut, että kaupungeista pitäisi tarkistaa muutakin kuin museot ja illalla hotellilla olisi ollut aikaa paikkaukseen.
Hautakivet olivat 1600-luvulta ja kirkko valmistunut 1620-luvulla. Isonvihan jälkeen vaadittiin kunnostusta ja komea katto on vuodelta 1735.

Kirkkosalissa oli ruumispaareja ja kellotornin pohjakerroksessa kahdet ruumisvaunut.
Muistotaulu 1600-luvulta.
Sitten Uudenkaupungin varsinaiseen museoon, jossa olin aiemmin käynyt vuonna 2009, jolloin kuvasin stereokortit ja kiinnostuin Agda Blomista.
Stereokortit olivat edelleen pöydällä ja opas selitti Blomin elämää, mutta minä fiksaannuin taikalyhtyyn. oliko erillinen kehys oikealla yksityiseen katseluun?
Yläkerran laivan kantta jäljittelevä esillepano muistutti Kristiinankaupungin merimuseota, mutta tästä sain sentään jotain irti.
Kuten sen, että lasitehtaasta, jota johti nainen(kin) 1600-luvulla, on jäänyt perin vähän jäljelle.
Vanhan Vaasan katastrofissa nimettömäksi jäänyt esine oli pinnakompassi, jonka "kehälle merkittiin narussa olevalla tikulla kuljettu suunta ja aika". Myöhemmin tehtiin varsinaisen merkinnät lokikirjaan.
Matkalla viimeiseen kohteeseen näin tämän portin, jonka olisin voinut laskea toiseksi puolikkaaksi kohteeksi.
Merimiehen talo on toinen kesäisin auki oleva museokohde.
Se kuvaa 1900-luvun alkua. Tuolloin talossa eläneeltä Roslöfin perheeltä oli esillä joitakin esineitä, mutta esillepano on museoammattilaisten. Tietoa ei ollut jaettavaksi ylenmääräisesti ja jälkikäteen mietiskelin, että faktojen luetteloinnin sijaan tarinamaisuus olisi voinut innostaa minua edes hiukan. Ja joku konkreettinen keissi olisi voinut auttaa luotsimuseon sisällönkin mieleenpainumista. (Tyhjästä on tietenkin paha nyhjäistä. Roslöfit eivät juurikaan esinnty sanomalehdissä.)

torstai 18. heinäkuuta 2019

Hetki Raumalla

Kun Preiviikissä harhailun jälkeen hyppäsi vielä joku peuran oloinen tien yli edessäni, oli varsin rentouttavaa kurvata Raumalle, jossa saatoin parkkeerata sinne minne ennenkin, syödä lounaan siellä missä ennenkin ja löysin museon katsomatta karttaa. Tosin kulkien kirkon kautta.


Edellisen kerran oli Rauman museossa kesällä 2016, kun esillä olivat arkiston aarteet. Nyt näyttelyteemana oli kaupungin ensimmäiset vuosisadat.

Tähtiesineeksi voi kutsua täkänää, joka löytyi Rauman kirkosta restauroinnin yhteydessä. Sitä, miten se on ajoitettu keskiaikaiseksi, ei näyttelyteksti kertonut. Kuviot ovat riikinkukkoja ja leijonoita, jotka olivat tuolloin suosittuja. Edessä oleva arkku on "keskiaikaistyyppinen", mutta myös selittämättömällä tavalla ajoitettu 1600-luvulle.

Pienessä välikössä seinää kiersi 1500-luvun aikajana. Asiat eivät totisesti pysyneet staattisina kun raumalaiset pakotettiin Helsinkiin ja Kustaa Vaasa perusti luostarilta ottamilleen maille kuninkaankartanon ja paljon muuta. Pöydällä oli Magnus Nymanin kirjassa Hävinneiden historia (2009) suomennettuna julkaistu Johannes Jussoilan kirje joulukuulta 1578. Onkohan Paavali Juustenin poika lähettänyt jotain vastaavaa sisarelleen Viipuriin?

Viimeisessä huoneessa osui ensimmäisenä silmiin 1571 hopeaveroluettelon poiminnoista "Hustru Kadrin Wälkilän", jolla oli 60 luotia hopeaa, 50 markkaa rahaa jne. Ehkä joku vuosi täälläkin muutama sana Rauman naisista?

Takaseinällä oli kerrottiin kaupungin kehityksestä kolmella kartalla, joihin oli m.m. merkitty varhaisimmat maininnat tonttien nimistä. Hopeaveroluettelon 78 talosta "vain" 40 voidaan tunnistaa.

Keskilattian vitriinin arkeologisista löydöistä oli jälleen kerran vaikea saada edustavaa kuvaa. Onnistunein yritys yllä.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2019

Pysähdyksiä Merikarvialla ja harhailua Porissa

Kuten jo retkiraporttisarjan alkupuolella ehdin valittamaan, Merikarvian kohteista oli vaikea saada tietoa. Ilman aukiolotietoja en museota yrittänytkään, mutta selvitin parin kohteen koordinaatit googlaten.

Googlauksella selvisi myös, että Matilda Roslin-Kalliolan kirjailijakoti oli kesällä auki kuutena maanantaina ja minä olin paikkakunnalla keskiviikkona. Mutta kävin kuitenkin katsomassa ulkoa.
Roslin-Kalliolan teksteistä olen blogiin poiminut Pappilassa pidetyn aatelisneidin ja Satunnaisen sitaatin kirkonkirjan virheestä. Vaikka tekijänokeutensa ovat ajat sitten rauenneet, teoksistaan vain yksi on digitoitu tavanomaisiin paikkoihin.

Anna Rogelin muistomerkillä ei ole aukioloaikoja. Se sijaitsee aivan talon nurkalla, mutta viitoitettu reitti kulki puutarhan sivuitse.
Muistomerkissä yllätti sen pystytysajankohta. Vuonna 1870 Suomen muistomerkkikulttuuri oli edelleen nuorta, joten maaseudulle sijoitettu naisen muistomerkki on aika erikoinen juttu. Sanomia Turusta kertoi 12.1.1872, että "talon tyttärelle, joka 14 vuotta sänkyn omana julisti pyhää Sanaa monelle tuhannelle ihmiselle[...] on hiljasin aikoin pystytetty muistopatsas, sanotun vainajan koto-talon tontille, - usiain seurakuntalaisten kustannuksella. [...] Muistomerkki on hakatusta ja silitetystä kivestä, kullatuilla kirjaimilla"

Lopuksi halusin palata vielä kerran 1802-reitille, joten kävin Lankosken sillalla. Se on kyllä rakennettu vasta 1800-luvun lopulla, mutta olinpas edes lähellä yhtä Kustaa IV Adolfin ruokapaikkaa.
Seuraavana aamuna katsastettuani eilen mainitun kiviaidan lähdin Preiviikiin etsimään Rajakalmistoa, josta otettu komea valokuva oli jäänyt viime syksyn arkeologiakurssilta mieleen. Verkkosivut lupasivat vieressä olevan infokyltin, mutta joko olin väärillä ympäröivillä teillä tai niiltä ei ollut kylttiä kohteelle. Jota en siis koskaan löytänyt. Sille, että olen kymmenen vuotta kulkenut opastetuilla arkeologisilla retkillä, on syynsä.

tiistai 16. heinäkuuta 2019

Kohdattuja kiviaitoja

Jatkoin Siipyystä vanhaa rantatietä. Merikarvian Trolssin kohdalla tuli vastaan komeat kiviaidat. Niitä ihmettelemään oli niin kova kiire, että pysäköin auton vähemmän optimaalisesti ja kuvaus piti sitten muiden liikkujien takia lopettaa ennenaikaisesti. Alla olevassa on vain puolet näkymästä.
Lähikuvaa oikean reunan ulkopuolelle jääneestä aidasta.
Aidat eivät olisi päässeet yllättämään, jos olisin jaksanut selata muuten puutteelliseksi kokemiani Merikarvian kunnan verkkosivuja. Niiltä kun voi lukea, että "Kiviaitoja voi ihailla muun muassa Tuorilassa viihdekeskus Merikievarin läheisyydessä, Rantatien varrella Trolssissa sekä Lankosken kylätiellä." (Ja Trolssin tien varrelta olisi voinut bongata pellonhaltijakiviä!)

Kiviaidat olisin myös voinut etukäteen löytää Museoviraston Valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä, joissa puolestaan tiedetään, että "Uudisraivaajat ovat keränneet pelloilta valtavan määrän kiviä ja latoneet osan niistä peltojen ympärille leveiksi aidoiksi ja osan pelloille suuriksi kasoiksi hallaa torjumaan. Vastaavanlaisia leveitä kiviaitoja on muissakin Merikarvian kylissä, esimerkiksi Riispyyssä ja Lankoskella, ja niitä on myös ruotsinkielisellä Pohjanmaalla kuten Koivulahdella, Siipyyssä ja Teerijärvellä."

Näiden sijaan näky yhdistyi mielessäni Aira Roivaisen twiittiin, jossa hän kyseli kilometrin mittaisten kiviaitojen nykytilaa. Mutta kun majapaikkaan päästyä tarkistin, olikin hänen kuvassaan "Porista Noormarkun kautta Lassilaan johtavan tien varrella, n. 4 1/2 km:n päässä Finpyyn kylästä, ovat vuosikymmeniä kaikkien matkamiesten huomiota herättäneet molemmin puolin tietä olevat kilometriset kiviaidat. Nämä ovat kuuluisat Svensbergin eli "Vänsperin" kiviaidat."

Sattumalta majoituin samalla kohden kuin kartassa lukee Finpyy, joten innostuin googlailemaan illalla ja aamulla kurvasin vain hieman alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen paikan päälle. (Kiitos Teuvo Vehkalahdelle blogitekstistä, joka antoi modernia osviittaa.) Yhdestä mutkasta löysin kahden puolen tietä muuria, joka jatkui myös pätkän suorakulmaisesti pellonreunassa.

Mutta tämä on vain häivähdys alkuperäisestä kokonaisuudesta, jonka kuvan Roivainen oli löytänyt Suomen Kuvalehdestä 25/1930. Jutun mukaan nämä Svensbergin aidat oli rakennettu 1900-luvun alussa.  

Yritin kotona saatavilla olevista digitoiduista lehdistä löytää lisää tiedonmurusia, mutta selvisi vain, että Pomarkun Längelmäkoskea pidettiin vankkojen kiviaitojen paikkana (Satakunnan kansa 20.6.1926&26.5.1927). Jään siis ihmettelemään ilmiön ajallista ja alueellista dimensiota ja suhdetta talousseurojen kiviaidoista 1700-luvulla antamiin palkintoihin.

maanantai 15. heinäkuuta 2019

Pysähdys Siipyyssä

Kaksi viikkoa sitten aloittamani autoreissun alkuperäiseen suunnitelmaan ei kuulunut pysäystä Siipyyssä, mutta sitä suositteli Närpiön fiksu opas, jonka arvostelukyky kyseenalaistui näin jälkikäteen. Kiilin kotiseutumuseossa palvelu nimittäin alitti reissun siihen astisen pohjan eli Kristiinankaupungin merimuseon. Kahvilan kassa otti vitoseni, mutta kun kysyin montako rakennusta oli kierrettävänä hän totesi vain "ovien olevan auki". Jos olisi ollut kiireisempi, huomaamatta olisi jäänyt pihapiirin ulkopuolella olevat rakennukset ja on hyvin mahdollista, että jotain jäi näkemättä minultakin.
Nähtävänä ollut ei ollut kovin kummoista. Esimerkiksi yllä näkyvässä "1700-luvun talossa"
oli aseteltu rinnan tikkausteline, susi(?)turkki, tuoli ja "vanha tupakkalaatikko Siipyyn Lillbäckistä". Lautainen laatikko ei minusta näyttänyt erityisen vanhalta ja seinällä ollut kyltti 1700-luvun kaupungeista, joissa viljeltiin tupakkaa, tuntui maalaisoloissa epärelevantilta.
Useimmissa esineissä ei ollut mitään tietoja. Nurkkaan sijoitetuista minikangaspuista olisin oikeasti halunnut tietää lisää.
Kiilin päärakennus oli vuodelta 1801 ja tuvan muuten uudelleen maalattuihin seiniin oli jätetty näkyviin alue alkuperäistä koristelua.
Väriä ei ole sisustuksessa pelätty.
Alueen helmi oli Centralia eli Kiilin telemuseo. Siellä oli sekä seinämalleja että kenttäpuhelimia ja myös puhelinkeskus.
Mutta myös 1930-luvulle tentatiivisesti ajoitettu sähköllä toimiva permanenttikone! Tylsässäkin paikassa kannattaa pitää silmät auki.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2019

Hesperian puistossa 1844-1847

Ote Vivi Linsénin maalauksesta, jossa Töölönlahdenranta vuonna 1844.
Oikealla eli pohjoisessa sokeritehdas ja joku rannan rakennuksista ehkä Töölön majatalo, johon soutuvene on matkalla?
Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0
Stålhanen, joka viime tingassa pyöritti jäärataa makkaratarjoilulla,
sorruttua talousvaikeuksiin Töölön ravintolaa alkoi vuodesta 1844 pyörittää J. G. Carling,

joka yllänäkyvän ilmoituksensa mukaan lupasi tarjoilla kaikki päivän ateriat, teen, kahvin, limonaadin sekä jäätelön.

Carling toi kesällä 1844 Töölönlahdelle vesisukset! Nämä luutnantti Höökenbergin patentoimat värkit oli ensiesitelty Tukholmassa kesäkuussa 1841. Fritz von Dardelin kuvien perusteella kyse on suunnilleen suppauksesta, joka on ollut viime vuosina Töölönlahdella tuttu näky.


Musiikkia kuultiin koko kesä, mutta epätavallisempi oli kauden lopetuksena "Tivolin tapaan" valaistu puisto.
Viimeistään helmikuussa 1845 Töölössä oli käytössä keilarata.
Erilaista musiikkiohjelmaa on niin paljon, ettei sitä ole tarkoituksen mukaista listata. Vuoden 1845 erikoisempaa, joskin mahdollisesti ennenkin nähtyä oli sirkustirehtööri Alexander Wehlen ilotulitus- ja ilmapallonäytäntö.

Ståhlhanen vuokraoikeudet siirrettiin vuonna 1846 Petter Sjögrenille, joka alkoi innokkaasti pyörittämään paikkaa.
Töölönlahti ennen Kluuvinlahden täyttämistä ja rautatietä vuoden 1845 kartassa.
Toisen kesäkautensa komea päätös piti olla 12.9.1847 aiemmin mainitun Jean Louis Magiton pikkuveljen ilotulitusnäytös nimeltä Lützenin taistelu. Mutta kun pari päivää aiemmin Magito vaimonsa kanssa valmisteli ravintolarakennuksessa raketteja yksi raaka-aineista syttyi itsekseen. Magito ei ehtinyt saada palavaa ainesta ulos ja tuli tarttui jo valmistuneisiin raketteihin, jotka räjähtivät. Rakennus oli pian ilmiliekeissä. Kaikki olivat päässeet ulos, mutta Magito luuli vaimonsa edelleen olevan sisällä. Hän ryntäsi liekkeihin ja kuoli 4 päivää myöhemmin palovammoihinsa.

Lähteet: