"Ei ole tutkittu". Osa: Stalinin vainon suomalaiset uhrit

Aamun Hesarissa - ainakin verkossa - julkaistiin Unto Hämäläisen essee Stalinin vainoissa kuoli yhtä paljon suomalaisia kuin talvisodassa – Valtiojohto, teettäkää selvitys heidän kohtalostaan. Hämäläinen oli Pasilan kirjastossa silmäillyt "kymmenkunta viime vuosina ilmestynyttä Suomen historian yleisteosta" toivoen/uskoen löytävänsä niistä tietoa "niistä suomalaisista, jotka joutuivat Stalinin vainojen kohteeksi 1930-luvulla Neuvostoliitossa". Mutta useimmissa ei ollut mitään tietoa aiheesta.

Kuva Lionel Allorge CC BY-SA 3.0, Wikimedia

Ensimmäinen kysymys: pitäisikö löytyä? Olli Bäckström kommentoi: "Aihe ei esiinny suomalaisissa historioissa, koska Stalinin hirmuhallinnossa oli enemmän kyse Neuvostoliiton kuin Suomen historiasta?" Hämäläisen mielestä esimerkiksi Vahtolan Suomen historiassa olisi lyhyen maininnan sijaan voinut olla "sivu tai parikin" selitystä. Näin siitä huolimatta, että hän kirjoituksensa lopussa väittää aiheen olennaisesti tutkimattomaksi vedoten useiden tutkijoiden lausuntoihin.

Toinen kysymys: onko tutkimatta ja mitä on tutkimatta? Venäjää hyvin tunteva Pia Koivunen reagoi Hämäläisen tekstiin todeten, että "On syytä muistuttaa, että petroskoilainen Eila Lahti-Argutina (1937-2008) teki mittavan työn Stalinin vainoissa kuolleiden suomalaisten selvittämiseksi yhdessä Jukka Rislakin kanssa: Meillä ei ole kotia täällä (1997), Olimme joukko vieras vaan (2001)". "Stalinin vainojen tutkimustilanteesta esseen kirjoittanut Unto Hämäläinen jättää nimittäin kokonaan mainitsematta Lahti-Argutinan teokset aihetta käsittelevää kirjallisuutta peratessaan."

Matti Välimäki innostui tekemään pidempää listaa "aihetta (suomalaiset & Stalinin 1930-luvun vainot) pohtivista teksteistä", joita ei mainittu Hämäläisen esseessä.

• Kuinka selvittää Neuvostoliiton suomalaisten kohtaloita? - Agricola - Pörhölä
• Tietoa Neuvostoliittoon menneistä ja muista suomalaisista venäläisillä nettisivustoilla - Kansan Arkisto
• Tietoa Neuvostoliittoon menneistä – miten ja kenen puoleen kääntyä? - A. Ruusunen
• Suurin suomalaisten joukkomurha (Yle MOT, 21.5.2018)
• A. Kostiainen (1987): Loikkarit. Suuren lamakauden laiton siirtolaisuus Neuvostoliittoon.
• Karjalakuume veti Neuvostoliittoon 1930-luvulla - Agricola - T. Onnela
• Gulagin naapurissa. Neuvostoleirien historiaa suomalaisittain - E. Vettenniemi
• Vettenniemi, Erkki. Punaisen terrorin todistajat. Neuvostoliitto suomalaisten leirivankien muistelmissa. Helsinki: SKS, 2004.

Mutta samaan aikaan presidentti Sauli Niinistö on jo lähettänyt Hesarille sähköpostin, jossa ehdottaa, että Kansallisarkisto aloittaisi asiaa koskevan tutkimuksen. "Totta, historiantutkimuksessa on aukko. Kansallisarkistolla olisi tässä tehtävää". Hämäläisen selvityksen kattavuuteen luottaa myös pääministeri Antti Rinne, jolta on saatu lausunto Hesarin 13:48 julkaisemaan jatkojuttuun.

(Jos Hesarissa joku olisi malttanut tehdä haun yhtymän julkaisuarkistoon, olisi huomannut Ilta-Sanomien käyttäneen 5.1.2008 otsikkoa Tutkijat: Stalinin amerikansuomalaisista uhreista vaiettu. Juttu perustui kolme vuotta aiemmin julkaistuun kirjaan, josta kerrottiin, että "Tohtori John Earl Haynesin ja professori Harvey Klehrin kirja In Denial: Historians, Communism & Espionage arvostelee useita lähdeteoksia ja tutkijoita punaisen Karjalan amerikansuomalaisten tragedian sivuuttamisesta. Kirjassa on myös julkaistu lista Karjalassa tapetuista amerikansuomalaisista.")

Kolmas kysymys: onko tutkimus mahdollista? Sähköpostin lähettämisen lisäksi Niinistö oli kommentoinut Twitterissä Pekka Saurille: "Kansallisarkistolla olisi tästä jo nyt paljon aineistoa. Kokemusta myös selvitystyöstä." (Eljas Orrmanin kriittiset kommentit Kansallisarkiston roolista selvittäjänä eivät siis ole tehneet vaikutusta.) 

En ollut tiennytkään, että Niinistöllä on näin kattava ymmärrys Kansallisarkiston kokoelmista. Ehtikö saada Jussi Nuortevalta konsultointia? Hesari ei ainakaan ollut kysynyt/saanut kommenttia arkistoihmisiltä. Eikä historiantutkijoilta, joten annetaan viimeinen sana heille. 

Pia Koivunen: "Ehdotushan on ihan hyvä, mutta aihetta olisi voinut pohjustaa laajemmin ja vaikkapa tutkijoiden ja arkistoväen haastatteluilla."

Matti Välimäki: "Niinpä! Lisätutkimuksen ehdottaminen muutaman historian yleisteoksen selailun jälkeen (sen vaikutelman tekstistä sai) hieman ihmetyttää. Mutta tosiaan: ehkä tästä lähtee hedelmällinen tutkimuskeskustelu tai -hanke liikkeelle!"

Pia Koivunen: Aiheessa on ihan varmasti tutkittavaa tai ainakin aiempien perusteella joku tutkija voisi tehdä transnationaalilla otteella yleisteoksen aiheesta. Venäjän arkistoja kolunneena voin kertoa, että tutkimustyö näin laajasta ja vaikeasta aiheesta ei ole ihan helppoa.

Täydennysosia Kaltioista

1) Kesän 2018 autoreissulla kahmin jostain pohjoisen museosta (ehkä Kajaanissa?) ilmaisjakelussa olleita Kaltioita. Mutta koska illat kirjoitin blogitekstejä, lehdet jäivät auton takapenkille. Ryhdistysliikkeen jälkeen löysin esimerkiksi numerosta 5/2016 lyhyen, mutta mielenkiintoisen Kaisu Mikkolan artikkelin Toimiko Oulussa lankaradio jo 1880-luvulla.

Lankaradiolla hän tarkoittaa puhelimen käyttöä viihteellisenä joukkomediana. Kun Oulun puhelinlaitos vihittiin 2.11.1882, saivat liittymän haltijat luureistaan kuunnella tarkk'ampujapataljoonan soittokunnan konsertin. Mikkola oli 9.9.2016 kuunnellut Ylen Tiedeykköstä, jossa oli menty sanomaan, ettei 1860-luvulla kehitetty puhelintekniikkaan perustuva lankaradio ollut ollut Suomessa käytössä. Hetkellisesti kuitenkin siis Oulussa.

2) Joulukuussa julkaisin tekstin Väinö Katajasta tietämättä, että toinen näkemys odotti kylmässä autossa. Kaltiossa 4/2014 on Esko Karppasen artikkeli Lehmiä ja kulttuuritörmäyksiä. Karppasen analyysin mukaan Katajan teoksissa on useimmiten "aiheena pohjoisen ja etelän tai oppineen ja kansanihmisen kulttuuriero". Artikkelista selvi myös, että elokuvat Koskenlaskijan morsian perustuvat Katajan romaaniin.

3) Taannoisten eläinhistoriallisten poimintojen jatkoksi sopii Marjatta Kaikkosen artikkeli Hevosjuttuja ja kylien elämänmenoa Koillismaalla 1900-luvulla Kaltiossa 1/2014.

Joskus taipaleella susilauma saattoi ilmestyä kaviouralle ja hamuta kenties isompaa saalista. Silloin enoni [Jalmari Hämeenniemi] oli ovela ja rupesi nakkelemaan lihapalasia pedoille kiihdytellen hevosen hurjimpaan menoon. Tierat vain kavioista lentelivät, kunnes maalikylä alkoi häämöttää.

4) Olen toki aiemminkin lukenut Kaltiota.

Tietokirjafestivaalin antia

Erinomaisen typerästi nimetty Tietokirja.fi-tapahtuma kokosi jälleen runsaasti väkeä Tieteiden talolle keskiviikkona ja torstaina. Muun ohjelmani lomassa ehdin enemmän ja vähemmän mielenkiintoisiin sessioihin.

Ensiksi mainittuihin kuului Anna Perälän isoisänsä isoisästään kirjoittaman kirjan mainostus. Kirja oli lähtenyt liikkeelle vanhojen kirjojen keräyksestä, jonka Perälä oli kohdistanut esi-isiensä tuotantoon. Kirjan päähenkilö Christian Ludvig Hjelt ei ollut kirjailija vaan kirjojen julkaisija/kustantaja/kauppias vuosina 1823-1849. Häneltä ei ollut jäänyt arkistoa, joten Perälä oli kerännyt tietoja sensuuriviranomaisten pöytäkirjoista ja tullitiedoista.

Mutta vielä mielenkiintoisempaa oli se, että Perälä oli aiemman typografisen tutkimuksensa osaamisella tunnistanut kirjojen eri painoksia, joissa painovuosia oli saatettu väärentää sensuurin välttämiseksi. Variantteja ei voi vertailla, ellei niitä näe. Kirjastokokoelmissa on voitu tuijottaa pelkkää vuotta ja säilyttää vain yksi kappale, joten ilman Perälän alkuperäistä harrastusta hänellä olisi jäänyt tietoa löytämättä.

Painotietoja saatettiin väärentää myös tekijänoikeuden takia. Perälän esimerkki oli Arwidssonin kirja, joka oli käytännöllistä painaa Ruotsissa, jossa kirjoittaja oli maanpaossa. Mutta, jos kirja olisi näyttänyt Ruotsissa painetulta, piraattipainosten teosta Suomessa ei olisi ollut seuraamuksia. Kun taas Suomessa painetulla kirjalla oli sensuurilainsäädännön nojalla 25 vuoden turva. Eli kannatti painattaa tämä kirja Ruotsissa, mutta nimiölehdellä, jossa väitettiin painopaikka Suomesta.

Fakta fiktiossa -paneelissa puhui kolme kaunokirjailijaa. Kuvainnollisesti suu auki kuuntelin Minna Rytisalon selostusta suhteestaan Minna Canthiin, puhetta leikkimisestä ja luottamusta lukijaan, jolle jää vastuu tulkinnasta. "Helpompaa kun ei tarvi keksiä kaikkea itse" - eikä tarvitse myöskään huolehtia todenmukaisuudesta. Täysin vieras ajattelumaailma.

Kuin myös seuraavana päivänä keskustelussa, jossa sekä ruotsinkielistä fiktiota että faktaa suomentanut Kari Koski selviönä totesi, että tietokirjallisuutta kääntäessä voi hävittää tyylikeinoja ja jopa kertojan äänen. Täh? Yleisökysymyksille ei ollut tilaa, olisin kyllä halunnut kuulla perusteluja ja lisätietoa.

Paneelista Kansallisten kuvien rikkominen minulla on pari sivua muistiinpanoja, mutta onko mitään kerrottavaa? Oula Silvennoinen on kiinnostunut aiheista, joissa perinteisen narratiivin ja lähteiden välillä on ristiriita. Sari Näre siitä, mikä ei päällimmäisenä näy. Ja Teemu Keskisarja väitti kirjoittavansa (taas) sitä mistä saa rahaa. Ilmeisesti siis kansallisten myyttien haastaminen on taloudellisesti kannattavaa, sillä Raatteen tie, Mannerheim ja Kivi. Joista ensiksi mainitusta hän myöhemmässä puheenvuorossa sanoi nimenomaan lähteneensä hakemaan uutta totuutta ja joutuneensa toteamaan, että "myytti olikin totta".

Jos kuvat saadaan rikottua, syntyy uusi kertomus, mutta osa uskoo edelleen vanhaan. Silvennoisen mukaan kertomukset ovat fragmentoitumassa, eikä ole enää yhteistä totuutta. Mitäs sitten? Tästä ei keskusteltu.

(Jatkeeksi Keskisarjan tuotanto(tahti)valvontaani muistiin, että sanoi paneelikeskustelussa juuri saaneensa painokuntoon syksyllä ilmestyvän kirjan Murhanenkeli – Suuren Pohjan sodan ihmisten historia, joka kustantajan sivuilla on "Suuren Pohjan sodan historia". Kahden erilaisen nimekkeen lisäksi aikataulu on hämmentävä, sillä olen 11.5.2019 kirjoittanut FB-päivityksen

"Ilmoitus SSHY:n ryhmässä kertoo, että Keskisarja on pääsemässä takaisin 1700-luvulle, suuren Pohjan sodan pariin. Ei liene vaikea löytää reviteltävää. (Onneksi SKS ottaa uuden painoksen Vilkunan Vihasta, joka voi saada lisänostetta uudesta hankkeesta.)."

Kun toukokuussa haettiin avustajaa ja kirja tulee ulos syyskuussa - kuten kirjastotietokannasta tulkitsin - on tahti ollut toista kuin Suomen ihmisten historian kanssa. Tai ehkä avustajaa haettiin edeltäjänsä tilalle.)

Valkoisesta pohjoisesta

Linkkilistoja äskettäin siivotessani huomasin projektin (?) Finnish colonialism sivuston hävinneen bittiavaruuteen. Internet Archive ei ollut sitä kaapannut kertaakaan ja KVG-metodi ei pelittänyt. Mutta ei Suomen kolonialismitutkimus jää yhtä projektia (kai?) kaipaamaan. Aihe on nyt hyvin pinnalla. Olemme saanet populaarin tietokirjan Orjia ja isäntiä. Ruotsalais-suomalainen siirtomaaherruus Karibialla, jossa nopean selailun perusteella suomalaiset ovat "hyvin" edustettuina. Tulossa on Antti Kujalan Kivenmurskaajat. Kolonialismin historia. Ja tällä viikolla pidettiin Helsingin yliopistossa seminaari The "Great White North"? Critical Perspectives on Whiteness in the Nordics and its Neighbours, josta kävin kuuntelemassa yhden keynoten ja kolme sessiota.

Esityksissä ei puhuttu vain "valkoisuudesta" vaan myös kolonialismista sekä Suomen osallisuudesta ja suhteesta siihen. Historiaan viitattiin, mutta jännittävästi hypättiin yli autonomian vuodet lähes kokonaan. Esimerkiksi keynotepuhuja Suvi Keskinen mainitsi ainoastaan siirtolaisuuden Yhdysvaltoihin ja lähetystyön Afrikkaan. Siirtolaisuutta oli toki toisaallekin ja suomalaisten roolia esim. Venäjän Alaskan hallinnossa on pidetty merkittävänä. Karina Lukinin esitys oli tässä suhteessa poikkeus. Hän oli tarkastellut M. A. Castrénin luentotekstejä, joissa kaukaisten samojedien kuvaus oli aivan muuta kuin Suomea maantieteellisesti lähempänä olevien.

Keskisen esitys ei minulle sanonut mitään uutta, mutta laitetaan muistiin tiivistyksensä.

1) suomalaisia oli mukana kolonialistisissa hankkeissa
2) suomalaisten oma valkoisuus/eurooppalaisuus on kyseenalaistettu
3) suomalaiset ovat luoneet vähemmistöistään "toisia" 

Kuulemistani hienoin oli Aaro Tupaselan esitys, joka perustui vuonna 2016 lehdessä Configurations julkaistuun artikkeliin. Hän rinnasti Reijo Norion tekemän työn suomalaisen tautiperimän - eli tietynlaisen suomalaisuuden - keräämiseksi Lönnrotin keruumatkoihin. Molempien on täytynyt tehdä rajanvetoa ja ovat olleet luomassa kansallista identiteettiä. Ja tietokokonaisuutta, josta yritetään lukea kansan menneisyyttä, vaikka tehdyt valinnat tarkoittavat, että data tarjoaa vain osittaisen ja väistämättä vääristyneen kuvan.

Maja Hagerman kertoi Herman Lundborgista, josta olin mielestäni perusasiat kuullut. Mutta kun Hagerman osoittamalla osoitti, miten Lundborgin rotuvalokuvissa ruotsalainen tyyppi oli laadukkaissa keskiluokkaisissa vaatteissa hiukset hyvin kammattuina, itäbalteilla eli suomalaisilla oli yksinkertaisemmat vermeet ja saamelaisista oli valittu esitettäviksi mahdollisimman "erilaiset", tuntui kuvien esittely esim. ruotsalaisissa koulukirjoissa vielä pahemmalta kuin ennen. Hagerman korosti sitä, että valokuva koettiin objektiivisena ja tieteellisenä - vaikka oli todellisuudessa ihan muuta.

Hagerman mainitsi myös Retziuksen kehittämän lyhyt- ja pitkäkalloisuustsydeemin ja myöhemmin Miika Tervosen esityksessä sain sätkyn, kun lainauksessaan Eino Jutikkalan vuonna 1984 julkaistussa Suomen historiassa vielä käsitteitä käytettiin ja saamelaisista tehtiin "toisia". Tervonen on kirjoittamassa monografiaa Suomen valkaistusta historiasta eli kansasta, rodusta ja kolonialismista Suomen historiassa.

Saga Rosenström & Barbora Žiačková olivat verkkokyselyllä kartoittaneet näkemyksiä viikinkiajan naisista ja pohjoismaisista nykynaisista. Vastauksista oli erottunut käsitys, että kristinusko "pilasi" Pohjolan naisen aseman. Hätkähdytti, kun huomautettiin, että kyse oli ulkopuolelta tulleesta uskonnosta ja, että samaa sanotaan nyt islamin uskosta.

Ruusupuiston Rosa

Rosa Wilhelmina syntyi 4.5.1849 Turussa. Hän oli noin viisivuotias kun perhe muutti Maarian seurakunnan puolelle Metsämäen tilalle, jossa isänsä Gustaf Ahlman kuoli 16.8.1869 jättäen puoliorvoiksi 7 lasta (RK 1864-70 s. 87)

Naisten Ääneen 8/1909 kirjoittanut A. A. ei kerro vuosilukuja vaan kertoo jatkosta sanoin

Ollen maanviljelijän tytär tutustui hän jo vallan nuorena maalaisväestöön ja sen harrastuksiin. Lahjakkaana ja ihanteellisena luonteena huomasi hän jo silloin ympäristössään vallitsevan henkisten voimain kehittymättömyyden. Halu päästä kansamme lapsia kehittämään ja valistamaan syttyi hänessä. Tätä tarkoitusta varten lähti hän oppilaaksi Jyväskylän seminaariin.

Heikon terveytensä tähden oli hänen kumminkin keskeytettävä opintonsa mainitussa oppilaitoksessa. Jonkun aikaa levättyään toimi hän opettajana kotipuolellaan Turun kansakoulussa.

Åbo Posten 26.2.1874 ajoittaa opettajatoimen alun. Työ päättyi, kun Rosa meni vuonna 1876 naimisiin Magnus Enckellin kanssa. Tämän vuonna 1831 syntyneen miehen vaiherikkaasta elämästä voi lukea Suomen maanviljelyslehdestä 11/1891. Avioliittonsa aikaan hän

luopui apteekin pidosta, jonka hän möi silloiselle apulaiselleen 1876, ja asettui asumaan luonnon ihanalle vuokraamallensa Pernasaaren sotilasvirkatalolle Laukaan pitäjässä. Innolla ryhtyi hän tähän uuteen toimeensa, hankkien aina uusimpia hyviksi tunnettuja maanviljelystyökaluja ja koneita sekä perustellen uusia torppia, toimittaen työtä tarvitsevaisille, säästämättä omia voimiaan ja vaivojaan.

Lapsettomaksi jäänyt liitto päättyi miehen kuolemaan 22.6.1891. Leskeksi jäänyt Rosa jäi viljelemään vuokratilaa, vaikka A. A.:n arvion, joka julkaistiin kohteen edelleen eläessä, mukaan

Mikään erinomainen maanviljelijä sanan varsinaisessa merkityksessä ei Rosa Enckell ole. Kasvatus ja heikko terveys ovat siihen osaltaan olleet esteinä, vaan ehken kumminkin suurimpana syynä on ollut, hänen puhtaasti aatteellinen ja runollisuuteen taipuva luonteensa. Sellaista luonnetta eivät maatalouselämän lukuisat käytännöllistä älyä vaativat toimet aina pysty tyydyttämään.

Ehkä A. A. ajatteli, että Rosalla oli turhan monta muuta mielenkiinnon aihetta. Keskisuomalaisessa 4.5.1929 tiivistettynä "Puutarha-asia on m.m. ollut hänen lempiharrastuksiaan. Niinpä hänellä oli monet vuodet puutarhakoulu Rutalan vuokratilalla Palokassa, ja on hän siten toiminut uraauurtavasti Keski-Suomessa. Naisasia, raittiuskysymys, eläinsuojelus y.m. jalot harrastukset ovat hänessä löytäneet lämpimän kannattajan." Ennen Rutalan puutarhakoulua Rosa oli perustamassa vuonna 1896 Jyväskylän puutarhayhdistystä, jonka tarpeisiin hän "vuokrasi kaupungilta maata Mattilantien ja Hämeentien risteyksestä. Vuonna 1903 puistoon istutettiin tuomia, syreenejä ja ruusuja." Alue tunnetaan edelleen Ruusupuistona.

Sotskat ja sitomajutut

Johannes Häyhä kertoo kirjassaan Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 5: Kesäaskareet, että

ei mikään menneen ajan kohtaloista ja oloista ole täällä kansalla niin tuoreessa ja hirmuisessa muistossa, kuin rekryytin otto eli sitominen Venäjän vallan aikana, vaikka se ei kestänyt kuin neljätoista vuotta, kertoi Holttola. Meidän rovasti sanoi, että sitominen alkoi v. 1797 ja loppui v. 1811, jolloin Viipurin lääni taas yhdistettiin muun Suomen kanssa. 

Rekryytin ottoa varten oli Viipurin lääni jaettu piirikuntiin sillä tavoin, että kussakin piirikunnassa oli viisisataa sotamieheksi kelpaavaa kahdeksantoista ja kahdeksanneljättä ikävuoden välillä olevaa miestä. Jokaisella piirikunnalla oli joku arvokkaampi talonpoika päällikkönä, jota kutsuttiin venäjänkielen mukaan golova-nimellä. Piirikunnat taasen oli jaettu kukin viiteen osastoon, jotka siis sisälsivät sata aseisiin kykenevää miestä ja joilla oli päällikkönä sotska eli sadanpäämies. Törmälassä kuului olleen golova, ja sotska oli meillä Purnujärven kylässä. Taloa sanotaan vielä nytkin sotskan eli sotikan taloksi. 

Meidän rovasti kertoi minulle nämä asiat tarkalleen. Hän sanoi, että asetuksen mukaan oli sotamiehiksi otettava kaikkein ensiksi irtonaiset miehet, sitten talollisten pojat niistä taloista, joissa oli useampia työntekijöitä. Sotamiehen otto eli sitominen alkoi tavallisesti lokakuun ensi päivästä ja kesti uuteenvuoteen asti, jolloin määrän piti olla täytetty tavalla tahi toisella. Käsky tuli kupernyöriltä nimismiehelle aivan salaa ja otto toimitettiin jonakuna kansalle tietymättömänä päivänä yhtä aikaa koko pitäjässä. Mutta nuoret miehet kuitenkin jo ajoissa arvasivat asian, niin että käskyn tultua kylät tavallisesti olivat sotaiässä olevista miehistä typi tyhjät. Karkurit piilivät metsissä, vuorten onkaloissa, luolissa, metsämajoissa, halmekokoissa, nauriskuopissa, heinäladoissa ynnä muissa sellaisissa paikoissa, missä vain kukin luuli parhaimman turvapaikan olevan.

Tämä selventää itselleni outoa muistitietoa, jota julkaistiin Savonlinnassa 12.7., 19.7., 26.7., 6.9., 11.10., 18.10. ja 8.11.1879 otsikoituna sitomis-jutuiksi.

Seuraavassa muutamia juttuja Säämingin vesikansassa tapahtuneista sitomisista.

Sotska Jaakko Nappasesta Saukonsaaren kylässä, mikä oli venäläisten kätyrinä sitomisissa, on kansalla paljon muistamista. Koska luultavasti linnassa ei koko näillä mailla olemalle venäläiselle armeijalle tilaa riittänyt, sijoitettiin osa sotamiehiä ja päälliköitä ympäri oleviin talonpoikaistaloihin. Nappasen luona asui eräs päällikkö, koska hänen talonsa oli melkein ainoa, missäs löytyi lasi-akkunat, samassa talossa pidettiin myös sotamieskokouksia ja näistäpä syistä talon isännällekin lienee uskottu sotskan virka.

Jaakon sanotaan melkein jokaisessa tämän seudun sitomiskahakassa ottaneen kiivasta osaa; tämäkin lienee ollut syynä, miksi venäläiset häntä ahkerasti käyttivät ja häneen luottivat.

Kerrankin oli hän useiden muiden päällysmiesten kanssa saanut toimekseen viedä kaksitoista sidottua rekryyttiä Viipuriin, missä lopullinen tarkastus piti tapahtuman. Vaan kävikin viejille hullusti. Rekryytit, joiden joukossa vielä muistellaan olleen erään Kustaa Kososen Pietolasta, kun perillä irroitettiin nuorista, pääsivätkin livistämään karkuun ja pakenivat kotia kohden. Ankara perästä-ajo tapahtui ja pakolaiset saavutettiinkin, vaan oli mahdoton käydä heihin käsiksi, koska nuorukaiset jo olivat hankkineet vankat seipäät aseekseen. Josko he sitte tavaksi tulleella paolla rajan yli välttivät enemmät perään ajamiset, ei ole tiettyvissä.

Tuomas Kettunen Pesolasta, joka oli perheellinen mies, sidottiin myös rekryytiksi ja vietiiin ensin Saukonsaarelle. Jaakko Nappaselta, jonka oli häntä ennen Venajälle viemistä vartioiminen ja mitä tointaan tämä tarkasti koki tehdäkin, Kettunen kuitenkin karkasi. Asiata kerrotaan seuraavasti.

Tuomas oli salaisesti purrut köydet kynkistään melkein poikki. Sitte pyrki hän ulkona käymään. Jaakko tähän suostuikin sillä ehdolla että, pitäen köyden päästä kiinni, seurasi itse mukana. Tuomaan pyynnöstä jäi Nappanen salvamen taakse odottamaan. Hänen siinä vartoessa sai Tuomas viimisetkin säikeet siteistä poikki, huusi sitte: "pidä kiinni köydestä, nyt minä menen!" ja niinpä läksikin. Jaakko kun huomasi petoksen, haki nopeasti tuvasta apua ja ajoi pakolaista takaa Saukon- ja Pesolansaarien välillä olevalle Enosalmelle saakka. Mutta karkuri ennätti ennen ainoaan venheesen ja souti riitteessä oleman salmen yli Pesolan puolella. Takaa-ajajat kyllä sekä uhkauksilla että houkutuksilla koettivat saada häntä palajamaan; mutta Tuomas ei semmoisiin kajonnut ja pääsi myös "olevaks onnekseen". [Pesolansaaressa Tuomas Kettunen ainakin vuonna 1806.]

Niilo Makkonen, myöskin Pesolasta, sidottiin kirkkomatkalla, vaan pääsi heti Saukonsaarelta pakoon ja meni Uitonsalmesta yli uimalla vaatteet yllänsä. Senjälkeen piili hän metsässä ja vältti uuden sitomisen, mutta joutui senkautta kivulloiseksi koko elinkaudekseen.

Mainitun Jaakko Nappasen, jota eräs toinen kertoja kutsuu "golovaksi", sanotaan harjoittaneen sitomistyötään vielä tälläkin vuosisadalla. Paavo Kosonen Kosolan kylästä otettiin sotamieheksi "vähän jälkeen kuin Napoleon tuli Moskovaan". Kosonen oli mennyt "entiselle Ruotsin puolelle" Naaraniemelle Puruveden rannalla siian kutuun, kun sitojat tulivat ja ottivat hänet. Hän tuotiin jääkelissä ensin kotia sitte Saukonsaarelle Nappasen luo, josta Sortavalaan, missä "pää paljastettiin". Haminan, Kronstadtin ja Pietarin kautta vietiin hän Saksaan keisari Napoleonia vastaan. Hän kuoli tautiin Saksassa.

Räätäli Samuel Pulkkinen Pesolan saarelta oli työlästynyt alituisiin pakoretkiin ja päätti olla enää puolustamatta itseänsä. Eräänä aamuna hän vielä venyi vuoteellaan, kun sotskat Pietari Luukkanen ja Olli Laurikainen tulivat häntä sitomaan. Vaan Pulkkinen kun oli tavattoman urhokas ja väkevä mies unohti kuitenkin päätöksensä ja, aikoen puollustaa itseänsä viimiseen saakka, hyppäsi pöydän taakse. Sitojat eivät senvuoksi tohtineetkaan ryhtyä Samuliin käsiksi, vaan päättivät ottaa pöydän kumpaisestakin päästä kiinni ja polkea häntä sillä seinää vasten. Mutta sidottava rynnisti sen takaa pois, pöytä kaatui sitojain yli jolloin Pulkkinen nahkaveitsellä (sen aikuiset räätälit pitivät suurta leveäteräistä veistä turkkinahkain leikkaamista varten.) pahasti haavoitti Luukkasta käteen. Kovaksi onneksi hän kompastui ja kaatui laattialla olevaan vuoteesen, jossa hakumiehet saivat hänen kiinni, veitsen pois ja sidotuksi. Laurikainen kerrotaan panneen raudat sidottavalle jalkoihin ja sanoneen: "nyt sinä et tällä maalla enää kävele". Pulkkinen, jonka "pää paljastettiin" Sortavalassa, ei myöskään palannut. — Tämän piti tapahtuneen v. 1789 tienoilla.

Kerran sitojat taas tulivat Pesolan saarelle ja ahdistelivat kylän poikia. Nämäpä varustivat itsensä pyssyillä ja kirveillä ja sulkivat itsensä erääsen saunaan, mikä vieläkin kuuluu olevan jälellä. Siis poikain varustettuun linnaan ei ollut käsiksi käyminen. Sitojat eivät rohenneet murtaa suljettua ovea auki, vaan päättivät ryhtyä säännölliseen piiritykseen. He tunkivat saunaan akkunasta puita ja kaikenlaista rojua sisälle. Sikäli pojatkin halkasivat puut haloiksi ja polttivat. Vaan kun sauna vihdoinkin alkoi täyttyä ja puollustajat näkivät auttamattomasti olevansa saarrettuina, alkoivat he rauhaa hieroa ja kysyivät, ketä sitojat hakivat. Sitojain nimen-omaan mainittua tahtomansa ainoastaan Taavetti Makkosta Pesolan saarelta, päättivät pojat antaa tämän heille ja sillä oli taas rauha tehty. — Makkonen, yhtä vähän kuin muutkaan Venäjän sotaväkeen otetut, ei palannut konsaan.

Talollinen Yrjö Luukkanen Kommerniemen kylästä sidottiin myös ja vietiin Venäjälle. Vaan Kronstadtista onnistui hänen paeta ja läksi tulemaan kotiansa päin. Kivennavan kirkolla koetti kirkkoväki, jolla näyttää olleen jonkinmoinen tieto hänen paostaan, ottaa hänet kiinni, vaan Luukkanen sai aisan ja tappeli väkijoukkoa vastaan niin tuimasti, että pääsi onnellisesti heidän lävitsensä ja kotiin. Seitsemän viikkoa elätettiin häntä nyt läävään, vaan kun luultiin tämän piilopaikan tulevan ilmi, täytyi Luukkasen paeta Sulkavan puolelle ja etsiä siellä toinen kätköpaikka. Täällä piili hän siksi kunnes kirkoissa julistettiin, että kaikki tämmöiset karkulaiset saivat rauhassa palata kotiansa, jolloin Luukkanenkin tuli takaisin Kommerniemelle.

Vaimoilla kuului sitoessa olleen hyvä puoli. Heillä oli usein ollut tapa taistella sidottavien edestä ja joskin lyöntinsä toisinaan olivat liian kovasta kourasta lähteneitä, ei siitä sen pahempia seurauksia ollut. — Niinpä vaimot silloinkin nostivat Kommerniemen Luukkaalassa pahan metelin ja piakoilla y. m. aika lailla sutkivat sekä sotskia että golovia loimeen, kun Yrjö Luukkasen veljeä Pekkaa sidottiin. Vaan tappelusta ei ollut apua. Pekka Luukkanen saatiin käsiin ja sidottiin eräällä Luukkaalan pihalla vieläkin löytyvällä kivellä ja vietim kotoa. Jo Kallislahdella hän kuitenkin pääsi viejiltä karkuun ja pakeni "naistenkengissä" kotia, jossa piilemisellä toisen sitomisen sitte vältti.

(Varsinaista sitomista ei tosin seuraava juttu ole, vaan sopinee kuitenkin saada sijansa näissä.) Talollisen poika Paavo Reinikainen Pirhiänniemeltä ynnä muutamat muut tekivät Luhtisiin vähää ennen Parkuinmäen tappelua metsähalmeen, vaikka venäläiset, jotka olivat vahvistetussa leirissä Kallislahdella, peläten asemiensa ilmitulemista, olivat ankarasti kieltäneet kylästä ulos menemästä. Saatuansa tietää Paavo Reinikaisen kuitenkin rikkoneen tämän kiellon yllämainitulla tavalla, rankasivat he häntä siten, että veivät hevosensa Paavon halmeesen. Reinikainen, joka oli väkevä ja äkkipikainen mies, meni heti halmeelle ja löi suutuksissaan kirveellä yhtä hevosta lautasiin. Sotamiehet, jotka vartioivat hevoslaumaa, hyppäsivät heti metsän rinteestä hänen kimppuunsa ja veivät upseerinsa luo Pirhiänniemelle. Tämä taas lähetti Paavon Aholahden hovin, jossa kenraali asui ja antoi ilmoittaa hänen tekonsa. Kenraali ei vihastunut, sanoi vaan Paavon olkapäätä taputellen: "dobra musikka, tulle hjyvä sotamies!" Ja niinpä Reinikainen pitemmittä mutkitta tehtiinkin sotamieheksi. — Kotona taas hätä syntyi, kun tämä saatiin kuulla. Isä pani kauroja kuormallisen ajopeleihin, otti mukaansa kaikki saatavilla olevat rahat ja ajaa karahutti Aholahdelle. Näiden mukana olevien lahjuksien avulla saikin isä poikansa pelastetuksi sotamiehen vaivalloisesta asemasta.

Kansa usein rakastaa tehdä sankarinsa suurikasvuisiksi ja väkeviksi. Niinpä Pekka Nuopponenkin Otavanniemen kylästä oli erittäin väkevä ja rohkea mies. Kerran sitojat tulivat tupaan, jossa Nuopponen oleskeli ja jättivät neljä miestä ulos ovea kiinni pitämään. Sidottava kun ei päässyt akkunasta pakenemaan, ne kun olivat pienet ja lautaluukuilla peitetyt, hyppäsi savutuvan kiukaalle, etteivät sitojat saisi kiinni ja lähättiihe täältä aika vauhdilla ovea vasten. Pitäjät kaatuivat selälleen, Nuopponen hyppäsi näiden yli ja pääsi navetan katolle, josta heittiihe hangelle ja vierettelemällä, ettei jalan sijoja näkyisi, pääsi karkuun, koska sitojat hakivat paennutta vaan navettakartanon tienoilta.

Toisen kerran sama Nuopponen oli jo sitojain kynsissä, vaan pääsi heiltä kuitenkin karkaamaan eräänä syysmyöhäisenä lauantai-iltana. Yksiöistä jäätä myöten hän nyt lippasi Ihanteen saarelle, jossa oli kalasauna. Tähän laskeutui hän levolle, joka olikin tarpeen, koska piilemisretkillään oli valvonut viikkomäärin. Kun hän heräsi, oli aamu. Huomaten jäätä myöten kulkevan hevosia, luuli hän olevan sunnuntaiaamun ja kirkkoväen ajavan Säämingin kirkolle, vaan olikin jo keskiviikko aamu. Ajajat olivat halonhakioita.

Eräs Pulkkinen Kallislahdella oli joko sotskana tahi golovana, vaan mimmoista osaa hän sikäläisiin sitomiskahakoihin otti, en ole vielä saanut tietää. — Erään Kallislahtelaisen kuulin kertovan, että sitominen, ainakin viimisellä kerralla olisi kestänyt kaksi vuotta.

Koijärven salolla Naistenlahdella (Pihlajanniemen kylän maata) löytyy vieläkin luola, johon nuoret miehet pakenivat sitomista karkuun. Kun sotamies otto alkoi tavallisesti syksyllä, niin sidottavat siis niinä aikoina laittautuivat Koijärvelle ja asuivat luolassa aina jälelle Joulua, jolloin otto lienee lakannut, koska saivat takaisin palata. 

Seuraavaa tapausta kerrotaan Rantasalmen puolelta, vaan nimet puuttuvat. Seikka lienee tapahtunut ennen vuotta 1808:  Ruotsin ja Venäjän välisiltä rajamailta Putkisalon saaripuolella sidottiin 8 nuorta miestä ja lähdettiin näitä kuljettamaan Sortavalaan päin. Tietä oi'aistaakseen, poikettiin sille uralle joka kulki Enonkosken ohi, missä jo silloinkin löytyi käynnissä oleva vesisaha. Enonkoski kuului Ruotsin puolelle ja vieraan alan yli ei muka saanut sidottavaa kulettaa, muuten oli oikeus panna sitojat itsensä kytkyihin. Eräs sidottujen veli, joka siis huomasi kulun suuntaaman tännepäin, juoksi edeltä kättä yllämainitulle sahalle ja kertoi surkean tapauksen työmiehille. Saha oitis seisautettiin ja miehet ryntäsivät kulettajille vastaan yläpuoleiselle sululle, josta tie kulki yli. Ei aikaakaan, niin saapuikin retkikunta paikalle. Sahamiehet käskivät nuoria oitis irroittamaan sidottujen käsistä. Kun sotskat ja golovat tätä ei tehneet, vaan rukoilivat päästä rekryyttien kanssa vapaasti kulkemaan, tarttuvat pelastajat puukkoihinsa ja raksivat nuorat poikki. Nyt uhkasivat he päälle päätteeksi ryhtyä kulettajien sitomiseen, vaan näiden hartaimmasti rukoiltua, jäi uhkaus kuitenkin täyttämättä.

Usein taas sitomatapauksissa tavattiin semmoistakin altiiksi antavaisuutta, että nuorempi veli, pelastaakseen vanhempaa, samalla kun itse tarjousi vapaasti lähtemään sotamieheksi, syytti otettavaksi määrättyä veljeään kaikenlaisista sekä ruumiin että sielun heikkouksista. Tämä pikku kepponen lienee aina onnistunut.

Osa Säämingin vesikansaa ja Sulkavaa luettiin sitomisen suhteen yhdeksi "lääniksi". Päämiehenä tällä alueella oli golova Taavetti Hämäläinen Ahvionsaarella ja hänen sotokinansa Lassi Kosonen samalla saarella, Olli Mikkonen Mikkolanniemellä, Juho Huhtanen Telalahdella, Juho Oluvinen Kesamonsaarella ja Aatami Juuti Hietalahdella. Näiden alle kuului 500 otto-ijässä olevaa miestä, ja näistä otettiin tarpeen vaatiessa milloin 2, milloin 3, joskus vielä 4:kin miestä.

Keurilta alettiin ottaa ja vasta Joulun alla vietiin sotamiehiksi otetut pois milloin Sortavalaan, milloin Käkisalmeen, toisinaan taas Viipuriin, jossa tapahtui lääkärin tarkastus ja lopullinen sotamieheksi otto; ainoastaan vallan terveet miehet kelpasivat, vaan vähänkin vaivalloiset päästettiin kotiansa. Ne miehet, jotka karkua kävivät, sidottiin jo ennen mainittua aikaakin. Aina pantiin nuorasiteet kynkkiin, vaan jos jonkun onnistui paeta ja saatiin kiinni, niin pidettiin se jalkaraudoissa. Toisinaan, kuten eräs seuraava kertomus näyttää ei sidottu otettavaa millään. — Erään kertojan mukaan otettiin sitomalla sotamiehiä vielä noin v. 1811.

Kerran talollisen poika Antti Forss (keskimäisiä 4:stä veljeksestä) oli nuottaa vetämässä, kun sitojat tulivat häntä tavoittamaan. Ilmoitettuaan asiansa, pyysi Forss saada edes nuottansa vetää ja rauhassa syödä rantakalansa, niin kyllä mielellään läksisi, sillä "miehen reikään oli hän luotukin." Sitojain myönnyttyä tähän, vedettiin nuotta, syötiin kala ja lähdettiin, ilman että vietävälle tarvitsi nuoria panna. Eikä hän ollut siteissä sittekään, kun golovan luona piti odottaa lähtöpäivää.

Mauno Mikkonen Mikkolanniemellä, nuorin neljästä veljeksestä, oli määrätty sidottavaksi. Kun aika tuli, että sotskat näissä asioissa alkoivat liikkua, niin Mauno otti pyssyn ja ampumavaroja ynnä lähti metsiin karkuun. Kerran sotska Olli Mikkonen kuitenkin hänet tapasi tällä pakoretkellä. Mauno, jolla oli venhe salon rannalla, juoksi siihen ja lykkäsi rannasta. Vaan sotska Olli oli myös nopea, juoksi jälestä, hyppäsi veteen ja sai venheen kokasta kiinni. Kun nyt Mauno näki olevansa auttamattomissa, nosti hän yhtäkkiä aironsa ja löi Ollilta "pään halki;" tämä luonnollisesti kepertyi rannalle ja Mauno pääsi käsistä. — Kumppalit kuitenkin Ollin korjasivat rannalta, veivät Savonlinnaan lääkärin hoidettavaksi ja hän pitkän ajan kuluttua paranikin, vaikka ei vallan terveeksi; hänen näet ei muiden ihmisten tavoin käynyt rohkeasti laskeutua vuoteelle, vaan niin verkkaan kuin mahdollista. Mauno Mikkoselle, joka sopivan ajan ilmestyttyä tuli kotiansa, ei asiasta seurannut sen pahempaa.

Samuli Tynkkynen Mikkolanniemeltä oli myöskin niitä, joita Venäjän armeijaan piti ottaa. Senvuoksi hän ajoissa karkasi Kulkassaarelle (Kukkassaarelle?) jossa löytyi mökki. Jääkelin tultua saatiin kuitenkin tietää hänen olopaikkansa, jonne senvuoksi edellä mainitut viisi sotskaa kahdella hevosella ajoivat. Kun siis Tynkkynen pyssy olalla kaikessa levollisuudessa muutamana kauniina päivänä käveli metsää, ajaa karahutti eteensä hevonen ja siinä kaksi sotskaa; huonompi hevonen kolmella jälkeenjääneellä tuli kappaletta jälestä. Tynkkynen oli silmin-nähtävästi hukassa. Hän senvuoksi karkasi mielensä ja ojennetulla pyssyllä ryntäsi etumaisia vastaan. Kaksi reessä olevaa sotskaa hyppäsivät pois ja alkoivat juosta pakoon, min ennättivät. Tynkkynen viskautui rekeen, alkaen ajaa edessään olevalla hyvällä hevosella, jota jälellä oleva huonompi ei mitenkään voinut saavuttaa. Pakolainen ajoi nyt ensin Ahvionsaarelle, sitte Kokonsaarelle ja siitä Pietolansaarelle, jossa olevalle torpparilleen Heikki Jantuselle hylkäsi hevosen ja läksi pakoon edemmäksi jalkaisin. Tynkkynen vältti tulla sotamieheksi, koska Sääminkiin sittemmin kuoli.

Eräänä vuotena otettiin nuoria poikia, joista tehtiin sotaväelle puu- ja rautaseppiä y. m. jopa päällikkö kuntaakin kuuluvia Pietarissa kouluuttamalla semmoisista, joilla oli "hyväpää". Poikia ennen viemistä ei sidottu ja viedessäkin he saivat olla vapaina. Heti otto määräyksen tapahtuttua, tulivat he golovan luokse syömään ruoka-aikoina, vaan muuten saivat juoksennella ympäri kylää ja olonsa oli tämmöinen aina viemäpäivään asti. Seuraavien vietyjen nimet ovat vielä kansan muistissa säilyneet: Kun sotskan piti ottaa vähäisen Mikko Mikkosen Mikkolanniemen kylästä, huusi hänen 10 vuotinen veljensä Mauno uunin päältä: "eihän tuosta ole viedä, sen syö elävät, ottakaa minut!" Maunon tarjous hyväksyttiinkin. — Samassa parvessa, jossa Mauno meni, vietiin myös pikku Yrjö Mikkonen Salontakasen tilalta Ahvionsaarella. Tämä oli ainoa, josta myöhemmin likempiä tietoja saatiin. Kerran näet joukko Avionsaaren talonpoikia vei kuormia Pietariin ja majaili sikäläisessä Suomen kortteerissa. Äkkiä astui Venäläisessä sotilaspu'ussa oleva upseeri sisälle ja kysyi selvällä suomenkielellä Ahvionsaaren miehiä. Ukkojen kysyttyä kuka hän oli, sanoi hän olevansa Yrjö Mikkonen, joka sinä ja sinä vuonna muiden poikain muassa vietiin Venäjälle. Hän oli Pietarissa saanut koulua käydä ja oli nyt kapteni Venäjän väessä. — Myöhemmin häntä sukulaiset vielä Venäjältä haeskelivat, vaan turhaan.

Rantasalmella Joutsenmäen kylässä oli eräs Mielikäinen sotskana. Kun hän kerran sitomansa miehet vei Viipuriin, jossa ne vastaan otettiin ja pää paljastettiin, niin hän otti mukaansa hevois-pojaksi Pentti Rienin (Grön?) Koska nyt perillä yksi Mielikäisen miehistä ei kelvannut venäläisille, niin hänen oli mies saatava sen sijaan, muutoin tuli hänen itsensä astua sijaan. Ei muuta neuvoksi kuin tarjosi venäläis-herroille rahaa, että he suostuisivat ottamaan Pentin, joka silloin vasta oli 15 vuoden vanha ja muutoin liian pieni sotamieheksi. Venäläiset suostuivat Penttiin joka heti sidottiin. Pentti parastaikaa veti paistipataa uunista Mielikäisen eineeksi, kun hän kopattiin niskasta kiinni, sidottin ja vietiin Venäjälle. Torvi-musikissa palveli hän sitte Venäjän sotaväessä 25 vuotta. Vapaaksi päästyänsä palasi hän syntymä-seudullensa, jossa hän sitten oleskeli kuolemaansa asti. Kruunulta sai hän hyvästi riittämän eläkerahan. Sotaretkistänsä kertoen, sanoi hän muun muassa olleensa Unkarin sodassakin. Hän kuoli v. 1873.

Samoina aikoina saarti sama Mielikäinen erästä Seppästä sitoaksensa Parkuinmäellä. Seppänen oli erittäin siro poika ja olisi ollut varsin sopiva sotamieheksi, vaan hän oli aina sitoma-aikoina varuilla ja ei hevillä itsiänsä heittänyt sotskan saaliiksi. Kerran olivat hänet jo vähällä saavuttaa, kun hän nukkui mökkinsä tuvan uunilla. Vaan juuri oli satanut nuorskaa lunta, joka tarttui ja takertui miesten kenkiin, niin yksi sotskan miehistä kopisti kenkiänsä tuvan salvameen, tästä Seppänen heräsi ja läksi kiitämään aivan avo jaloin, ainoasti paita yllänsä ja liinahousut jalassa, meni Mieluunjärven kylälle, ja niin säilytti itsensä sitomisesta siksi, kun se peräti lakkasi, ettei enää tarvittu sitomista karussa oleskella.

Turunen Naistenlahdesta hakkasi kirveellä oikean kätensä etusormen sillä tavoin välttääksensä sitomista sotaväkeen.

Tämän vuosisadan alussa oli Sääminki vielä kuulunut Viipurin lääniin ja Jääsken voudin (eli savetniekan) alueesen. Silloin oli voutina eräs Vestenius, joka piti rajattoman itsevallan ja keppi-kurin alamaisillensa. Tästä syystä häntä kansa vielä nytkin mainitsee "Jääsken kuninkaaksi". Hän käytti myös sotamiehien otossa luvatonta lakia, josta ei suinkaan keisari mitään tiennyt. Vihdoin löytyi mies Säämingissä, ja toinen Jääskessä, jotka tämän itsevaltaisuuden lopettivat. Viime mainittu, sukujaan Harakka, jutteli hänen viimein viralta pois. Sanottu vouti teki "vapaa-kaupungeita", joihin saivat pakolaiset paeta kuin ruvettiin sitomaan. Säämingissä oli niitä kolme hovia ja pappila, sillä kirkkoherra "Losanterin" sanotaan myös lahjoneen voudin, kuten herrat Aholahdella, Niittulahdella ja Mönkkölässä. Kuka sitte tahtoi näissä palvella ilman palkatta, sen ei tarvinnut pelätä sitomista, sillä vouti kovalla uhalla kirkoissa kuuluutti, ettei niiden renkiä saanut sitoa. Mutta kun tuli golovaksi Antti Hannikainen Kiilanmäeltä ja hänen käskettiin saamaan poikia Viipuriin, niin hän meni ja sitoi kaikki "vapaa-kaupunkiloissa" rauhoitetut karkulaat niin äkkiä, ettei miehet tienneet pakoa muualle ottaakaan. Herrat uhkasivat hänen yksin saattavansa sotamieheksi, mutta ei mikään auttanut. Hannikainen vei sitte miehet Viipuriin. Sillä aikaa olivat isännät ilmoittaneet asian voudille, joka taasen, tehden kaikkia vale-syitä, kaipasi kenraalille, jolle miehet oli tulevat ja väitti miesten olevan kokouksissa vapautettuja, ainoita talollisia y. m. Nyt kun kenrali tuli ottamaan golovilta miehiä vastaan, huusi hän nimeltään Hannikaista, ja oli tälle vihainen olevinansa ja kysyi: "kuka sinut mies on käskenyt sitomaan ne miehet, jotka olet tuonut? etkös sinä ole kuullut kirkon kuulutusta, jotta ei niistä taloista saa ottaa?" Hannikainen vastasi: "olen kyllä, vaan kuulutus oli Vesteniuksen nimessä, mutta käsky sitomiseen on keisarin nimessä". Kenraalin vielä kysyttyä: "etkös sinä sitte tottele kruunun asettamaa voutia ensinkään", vastasi Hannikainen: "en, jos ei ne mitä hän käskee tahi kieltää ole keisarin nimessä, ja vielä sittenkin, jos ne ovat keisaria ja lakia vastaan, niin minä olen enissä niitä käskyjä vastaan". Nyt hymyili kenraali. Samassa hän pyysi nähdä niitä vaivasia ja rampoja miehiä, joista hän oli paljon moitteita kuullut voudilta. Mutta ne olivatkin nyt tarkastuksessa terveitä ja riskiä. Sitte kertoi heille kenraali miten nyt hyväksytyt miehet olivat hovin orjina ollessansa mitättömien ja moitittujen kirjoissa, mutta nyt hän antoi heille kiitoksen ja lupasi hyvin pidellä. — Sittemmin ei enää sidottavilla ollut julkista suojellusta tuskin missään.

Niinä aikoina sidottiin myös Samuli Kosonen Pesingiltä veljensä Pekan sijaan, joka hätäpäissään oli hakannut poikki oikean kätensä etu-sormen. Samuli oli sidottaissa 15 vuotinen. Hän koulittiin ensin Pietarissa, vaan jäi koulu kesken kun silmät eivät kestäneet lukemista. Sitte palveli hän kersanttina Venäjän meri-väessä 28 vuotta, sillä hän viipyi Turkin sotaretkeltä 6 v., siis 3 v. palvelusmäärästä yli. Sitte tuli hän kotia, vaan ei kukaan tuota vanhaa ryssän sotamiestä tuntenut, vaikka palveluksensa alusta oli kerran käynyt kotona, jolloin sormensa hakkaaja oli kysellyt sotamiehen olosta ja muun muassa siitä, mikä hänestä oli paras nimittäin: "saakos siellä kylpeä?" Tämän Samuli myönsi ja kehui: "paremmin toki kuin täällä, sillä meillä toinen kylvettää, touvin pää on vastana ja silmistä saa sillon lämmintä vettä, joka on hyvä virvoitus toisinaan". — Loppu-ikänsä eli hän Viipurissa ja naikin vielä vanhoillaan.

Pellossalon kylässä kerrotaan olleen yhden ajan kolmekin golovaa perätysten: Paavo Karttuuen, Heikki Kosonen ja Paavo Sairanen. Sotskia on ollut samaten mies toisensa perästä, mutta kaikki kuuluvat olleen kuka äkkinäinen, mikä sääliväinen, että ei oikein sopivaa ole sattunut. Edelliset sitä ennen olivat olleet Kosolan kylästä, siis aivan naapurista. Viimeksi mainitut sitoivat vaan Pellossalon poikia, mutta omaa kyläänsä säästivät. Lahjusten avulla sanotaan tämän käyneen päinsä. Alussa eivät uskaltaneet Pellossalon sitojatkaan sinne poiketa, mutta golova Paavo Sairanen tohti kyllä, kun virka hänelle tuli.

Sairanen sitoi mainitun Paavo Kososen, vaikka se kuului olleen herroilta ylös-panematon ja ahdisteli useita muitakin, joista ei kuitenkaan ole saatu kertomuksia. Pellossalossa sidottiin talollinen Samuli Piikki, perheellinen mies ja hänestä ei sen koommin ole tullut tietoa minkäänlaista. — Muutamia vuosia sen jälkeen rupesi Pekka Naglitius sen perheen hoitajaksi, vaikka ei oikeuden eikä pappien luvalla. Hän määrättiin muka siitä syystä sidottavaksi. Mutta vaikka sotskat ja golovat monta kertaa nuorat polvellansa häntä puhuttelivat, niin eivät koskaan tohtineet ryhtyä käsiksi, sillä hänellä oli aina varattu kirves heitä varten vyön alla. Tästä, uhkauksen mukaan, olisi tullut saamaan kukin, joka tahtoi häneen käsiksi käydä. Hän ei koskaan karkua käynyt, mutta viemättä hän kumminkin jäi. — Samate ahdistettiiin Aatami Naglitiusta kovasti ja senvuoksi hän piili alusta tuvan matolla. Mutta viimein pakoitettiin eräs sitojista sieltäkin etsimään. Vaikka tämä näki hänet, niin sanoi: "eihän tuo toki täällä liene", ja tuli niin alas toisten luo. Aatamin täytyi kauan piillä ja kun ajo koveni hänen peräänsä, meni hän evään kanssa erääsen huoneesen kylällä, jossa oli kuollut mummo laudalla, ja oli syksy rospuutan ajan mummon kanssa yhdessä huoneessa. Kuollut oli oivallinen turva, koska ei sitojat sinne tulleet. Toisena syksynä kun ei ollut senlaista turvapaikkaa, saatiin hän kiinni ja vietiin Viipuriin, mutta ei toki kelvannut sillä kertaa, eikä toisesti vietykään.

Golova herrastuomari Heikki Kosonen Pellossalossa oli hyvin taitama ja säälivä mies, mutta pakosta oli virka-toimi tehtävä. Hän sitoi Lauri Sairasen samasta kylästä; tämä oli talollinen, eikä olisi tahtonut mennä yhtä vähän kuin moni muukaan. Kun sidottuja lähettiin viemään oli joulun aika, maa lumeton, mutta jää vahma. Matka Viipuriin kävi Vuoriniemen kylän kantta, johon tuli enemmänkin silloin kokoon sidottuja ja sitojia yhteen matkaan lähtemään. Yövyttiin vielä mainitussa kylässä. Mutta yöllä Lauri oli silponut nuorat löysälle ja pyysi käyttämään ulkona. Ulos tultua karisti nuorat kynkistänsä jättiläis voimainsa avulla ja juoksi alasti paitasillaan ja paljain jaloin peninkulman matkan jäätä myöten Väistön saarelle, jossa oli talo ja kuului Pellossalon kylään. Siinä sai hän vaatteita ja säilytettiin monta viikkoa tuvan matolla. Sitte meni hän Kerimäen puolelle, oleskeli Punkaniemellä, ja sai vielä morsiamen samalla matkalla. Toinen kertoja lisää saman miehen sittemmin tulleen sotskaksi, ja olleen jalon virassaan, sillä hän oli kerta sitomaisillansa jo ennen mainitun sotskan Jaakko Nappaisen tuhmuutensa tähden.

Pekka Rinkinen Pellossalosta sidottiin aina tavallisesti ensin joka syksy, mutta ei koskaan viety, vaikka varalla pidettiin. Se oli sotskista ja golovista hauska kun hän söi tavattoman paljon, sillä välin kun toiset sidotut surivat ja eivät syöneet läänin evästä, joita golovat sidotuillensa ja itsellensäki kokosivat. (Golova herrastuomari Heikki Kosonen oli ollut liiankin ahne; hän kokosi kylältä aina syömä-aineita ja veti kuormissa kotiinsa, kehuen "näin äveriästä tehdään;" hän tulikin rikkaaksi mieheksi.) Rinkisen kerrotaan paistetun vähälännän lammasjalan kerrankin imaisseen läpi suunsa, niin ei ollut kuin luu jälellä ja huusi vielä toista. Tämän hyvän avunsa ja lahjansa tähden ei häntä raaskittu koskaan viedä mutta aina ensimäissä sidottiin syömään, johon hän menikin mielellään.

Torpparin poika Mikko Kantonen Joutsenmäen kylässä Rantasalmella oli myös määrätty sidottamaksi vuoden 1808 tienoilla. Senvuoksi hänkin kävi karkua Kekristä Jouluun saakka. Kerrankin sotska Antti Immonen sulan vielä ollessa pääsi niin lähelle Mikkoa, että oli vaan pitkä, mutta hyvin kapea Kotkajärvi välissä. Immonen rannalla rukoili: "anna veikkonen itses kiinni, sillä muuten tulee minulle kumma!" Mikko vaan nauroi toisen tuskalle ja livisti karkuun. — Toisesti taas riihen ahoksessa makasi kolme vuorokautta piilossa. Hän saatiin kuitenkin kiinni ja sulettiin saunaan viemistä odottamaan, vaan väkevä kun oli, rynnisti oven rikki ja pääsi pakoon. Oli jo lumi maassa ja sitojat hänen jälillään. Kun Mikko sen huomasi, kiipesi hän puuhun ja kulki sitte pitkät matkat oksalta oksalle, puusta puuhun ja sitte vasta laskeutui ja pääsi ajajien kynsistä.

Pekka Massinen Varparannalla Säämingissä oli samoin määrätty otettavaksi sotamieheksi, vaan ei saatu häntä käsiin, koska piilopaikkaansa eivät muut kun kotoväki tietäneet. Sitojat senvuoksi lupasivat hänen veljelleen Antille hyvän rahasumman, jos hän Pekan kätköpaikan ilmaiseisi. Rahalla on joka aika ollut suuri lumousvoima ja niinpä nytkin sen vaikutuksesta Antti Massinen suoraan möi veljensä sitojille. Pekka saatiin käsiin ja vietiin Venäjälle. — Myöhemmin palveluksessa ollessaan Pekka Massinen kävi kotonaan Varparannalla. Eräissä naapuritalon kemuissa, joihin veljeksetkin oli kutsttttu, kun väkevät juomat alkoivat tehdä miehiä iloisiksi, kehui Antti rumaa työtään. "vai sinä se olitkin", sanoi Pekka, veti veljensä eteisen laattialle ja potki hänen ohimonsa vioille.

Samassa Varparannan kylässä vanhempi veli Abram Pesonen sidottiin kotituvassaan. Nuoremmalle veljelle Aatolle, joka tuvan laattian alla oli piilossa, kävi tämä niin pahasti, että hän oitis nousi sieltä, käski irroittamaan Abramin siteistä, tarjoutui itse sijaan ja vietiinkin. Toisen kertomuksen mukaan sama Aato Pesonen (Repo Pesonen) sidottiin Laasalan salolla lähellä Enonkoskea ja Vietiin venäjälle. Sieltä hän kuitenkin pääsi karkuun, palasi syntymäseuduilleen ja eli lopun ikänsä mökissään lähellä Kangassaaren lasitehdasta.

Golovana Varparannan puolella mainitaan olleen Juhana Monosen. Sidotut ensi aluksi aina vietiin säilyyn Niittylahden hoviin.

Kuva karjalaisesta naisesta vuonna 1909 julkaistusta Tietosanakirjasta.

Panimosta väritehdas, väritehtaasta...

Hesperianpuiston (1828, 1835, 1844, 1848, 1859, 1874, 1884, 1893) tultua käsiteltyä, aika vihdoin palata sen ja nykyisen kotini naapuristossa sijainneeseen tehtaaseen, kuten jo toukokuussa 2016 (!) lupailin.

Ainakin Hufvudstadsbladet raportoi 1.9.1882, että C. A. Robsahm, joka oli keväällä ostanut Taipaleen huvilatontin Töölöstä, oli rakentamassa sille panimoa. Rakennuksen suunnitteli erityisesti kirkoistaan tunnettu Josef Stenbäck. Heinäkuussa 1882 hän oli piirtänyt julkisivun näin.

Mutta joulukuussa 1882 muoto oli hieman muuttunut. (Piirrustukset Helsingin kaupunginarkistossa ja digitointi heidän.)

Jälkimmäistä vastaa varsin hyvin Helsingfors Dagbladetin etusivulla 2.11.1883 julkaistu panimon komea (mainos)kuva. Jos piirrustuksen oikea puoli olisi toteutettu, näkyisi kai tässä?

Suomen panimojen historiasivustolla kerrotaan, että "Panimomestari ja omistaja Carl Abraham Robsahm kuoli 14. helmikuuta 1892, jonka jälkeen tehtaan omistus siirtyi leskelle ja pojalle Carl Abraham Robsahm nuoremmalle. Tehdas meni kuitenkin konkurssiin vuonna 1894 ja huutokaupattiin."

Tämän jälkeen rakennuksessa toimi Färgfabriksaktiebolaget Color, joka mainosti osoitekalenterissa 1898:

Nyt rakennuksessa on oikealla laajennus, joka ei täysin vastaa Stenbäckin piirrosta. Kaupunginmuseon mukaan tarkemmin ajoittamattoman laajennusosan on piirtänyt K. G. Grahn.

Mainoksiensa mukaan pesujauheita tuottaneen tehtaan aika jäi lyhyeksi. Seuraavaksi rakennuksessa toimi vuonna 1897 perustettu Westerlundin karamellitehdas, joka käytti myös mainonnassaan tehtaan kuvaa.

Helsingin kaupunginmuseon kokoelmat, CC BY 4.0

Signe Branderin kuvassa vuodelta 1908 ympäristö vie osan esteettisestä vaikutuksesta.

Signe Brander. Helsingin kaupunginmuseon kokoelmat, CC BY 4.0

Peltipurkeista tietävän keräämien tietojen mukaan karamellitehdas meni konkurssiin vuonna 1913.

Ote Helsingin nimikirjan 1914 kartasta

Tuolloin ympäristö oli jo kaavoitettu. Tehtaan tontti on nyt osoitteeltaan Töölönkatu 26 Kulnewinkadun kulmassa. Nykyään korttelit 463 ja 469 ovat yhdessä ja pitäisi selvitellä toisaalta olivatko ne koskaan oikeasti erillään. Kaija Hackzellin ja Kirsti Topparin kirjassa Töölöntullin molemmin puolin kerrotaan (s. 11), että vanhassa tehdasrakennuksessa aloitti vuonna 1916 toiminnan lääketehdas Medica. Sen Töölönkatu 28:aan vuosina 1931-32 valmistunut laajennusosa ainakin yhdisti korttelit ja näkyy allaolevassa kaupunginmuseon mielestä ajoittamattomassa valokuvassa oikeassa reunassa. Rakennuksen vasemasta laidasta on tässä vaiheessa purettu siivu ja eteepäin tullut siipi. (Kuva on otettu ennen vuotta 1938 myöhemmin ilmenevästä syystä.)

M. Mannelin. Helsingin kaupunginmuseon kokoelmat, CC BY 4.0

Alla olevassa vuoteen 1931 ajoitetussa valokuvassa täytyy (rajoitetun kolmiuloitteisen ymmärrykseni mukaan) olla siis rakenteilla juuri tuo laajennus.

Anton Rönnberg. Helsingin kaupunginmuseon kokoelmat, CC BY 4.0

Sillä taustallahan näkyy Töölönkatu 19 ja 17. Kaupunginmuseon kuvatietojen perusteella etualalla on "Huvila Taipale 3-4. Nykyisin Eteläinen Hesperiankatu 8 (=Vänrikki Stoolinkatu 12b)" eli näiden taakse sijoittuu nykyinen Hesperiankatu.

Anton Rönnberg. Helsingin kaupunginmuseon kokoelmat, CC BY 4.0

Tehdasrakennuksen päädyn etäisyys Hesperiankadusta ennen siipirakennuksen purkua  näkyy Mannerheiminkadun kulmasta samana vuonna otetusta kuvasta, jossa rakennustelineet on jo purettu. Siipirakennuksen purku tapahtui siis rakennusprojektin yhteydessä. Kuvan oikeassa reunassa Töölönkatu 17:n talo Hesperiankadun puolelta.

Vuotta myöhemmäksi on ajoitettu Museoviraston kokoelmien kuva, jossa näkyy sekä tehdas, jossa on joku lisäke vasemmalla, että sen työntekijöilleen rakentama asuinrakennus Pohjoinen Hesperiankatu 7:ssä. Kolme vuotta myöhemmin Hesperiankadusta saattoi jo ottaa kuvan, jossa teollisuus ei näkynyt ollenkaan.

Olof Sundström. Helsingin kaupunginmuseon kokoelmat, CC BY 4.0

Oikealla jälleen Töölönkatu 17. Vasemmalta alkavan talorivin päättää Pohjoinen Hesperiankatu 7, jonka

Pietinen Aarne Oy. Helsingin kaupunginmuseon kokoelmat, CC BY 4.0

viereen Medica rakennutti henkilökunnalleen myös vuonna 1938 valmistuneen 5:n. Kuvakulma yllä on valittu niin, että takana olevasta 1880-luvun tehdasrakennuksesta ei näy tiiltäkään. Aivan oikeassa reunassa pilkottava puurakennus voisi olla sama kuin

Constantin Grünberg. Helsingin kaupunginmuseon kokoelmatat, CC BY 4.0

Töölönkadulta otetussa valokuvassa vasemmalla. Kaupunginmuseo ei ole ajoittanut kuvaa, mutta Pohjoisen Hesperiankatu 5:n parvekkeet tarkoittavat, että vuosi on 1938 tai sen jälkeen. Oikean reunan varjoon jää siis Medican rakennus.

Vasemmalla puuaidan rajaamalle korttelille, joka autonomian aikaan oli ollut venäläisen tykistön käytössä, valmistui vuonna 1972 hotellit Inter-Continental ja Hesperia. Samoihin aikoihin purettiin vanha tehdasrakennus, jonka paikalla on nyt 1973-74 valmistunut asuinrakennus.

Eli tältä paikka näyttää tänään. (Kirjaimellisesti tänään, kävin ottamassa kuvan klo 6:18, sillä unohtui eilen.) Oikeassa reunassa 1930-luvun laajennus, vasemmassa Pohjoinen Hesperiankatu 5. Eli vanha tehdasrakennus ei ollut ihan niin suuri kuin olisi voinut 1800-luvun mainoskuvasta ajatella. Tosin osiahan oli purettu 1930-luvun alussa ja mahdollisesti joku pätkä vielä 5:n rakentamisen yhteydessä.

Historiablogien tilanne

Sain perjantaina kirjastosta uutuuden Tiede ja yhteiskunta, joka käsittelee Suomen Historiallisen Seuran kautta tieteellisen historiantutkimuksemme historiaa yli sadan vuoden ajalta. En innostunut lukemaan kannesta kanteen, mutta silmäilin sen verran, että huomasin sivuilla 581-584 Seppo Hentilän kirjoittaman infolaatikon Bloggaajia ja päivystäviä dosentteja. SHS:n tutkijajäseniin rajoittuva teksti on valmistunut lähdeviitteiden perusteella vuonna 2017. Sittemmin yksi "säännöllisesti blogannut" on sittemmin julkaissut varsin vähän ja toinen "vähintään kerran kuukaudessa" kirjoittanut lopettanut kokonaan.

Bloggaako kukaan enää historiasta? Olemmeko Hintsalan Karin kanssa ainoat menneisyyden mediaan muumioituneet? Tutkijat, jotka kirjoittavat blogiinsa niin usein, että olemassaolo pysyy mielessä ovat (sukunimen mukaisessa aakkosjärjestyksessä) Olli Bäckström, Henri Hannula, Ulla Ijäs, Maijastiina Kahlos ja Tiina Miettinen. Elise Garritzenin englanninkielinen blogi Clio's footnotes unohtuu turhan helposti, vaikka on päivittynyt (ehkä suunnitelmallisen?) säännöllisesti kerran kuukaudessa. Hentilänkin mainitsema Anu Lahtisen Vita historica päivittyy edelleen toisinaan.

Osasyynä tietämättömyyteeni on, että Agricola-verkon vaihdettua URL:a en ole saanut syötettään enää rss-lukijaan. Uuden sivuston julkaisuseurannassa on eriteltävissä blogit ja tieteelliset julkaisut. Silmäilyllä palaa mieleen tutkijablogiksi laskettava Aira Roivaisen Hajamietteitä Pöljältä ja Pekka Tikan blogi Historia jatkuu....

Omasta näkökulmastani antoisimpia ovat viime aikoina olleet projektin Kommunicerande konsumtion. Kringvandrande försäljare och kulturmöten i Finland 1800-1940 blogi, Matthias Calonius -seuran blogi Oikeutta ja historiaa, projektin Oikeudellinen tieto ja taito Suomessa 1750-1920 blogi , Kirkko, tila ja muisti. Kirkkotilan ja hautaustapojen muutokset muuttuvassa maailmankuvassa sekä Vammaisuuden vaiettu historia. Eli ehkä blogien aika ei ole aivan täysin ohi?

Instituutioblogeista pitkäaikaisin ja laadukkain taitaa olla SKS:n Vähäisiä lisiä eikä tyyliltään ripauksen kuivempi Scripta selecta. Kirjoituksia Kansalliskirjaston kokoelmista jää kauaksi jälkeen. Turun yliopiston Lastuja Suomen historiasta perustettiin helmikuussa 2017 ja on tarjonnut monipuolista luettavaa. Samaa voi sanoa Åbo akademin Historikerbloggenista, joka on aloittanut jo joulukuussa 2013, mutta päivittynyt tänäkin vuonna tiheästi.

Triviumin (Tampere Centre for Classical, Medieval and Early Modern Studies) blogi on jo ryhtynyt kierrättämään vanhoja tekstejään. Helmikuussa 2017 Oulun yliopistossa perustettu Historiaa arktisella asenteella on tänä vuonna päivittynyt verkkokirjoittamisen työpajan purskeella. Helsingin yliopiston historian mikä-lie-oikea-sana-nykyorganisaatiossa perusti blogin lokakuussa 2017 ja se päivittyy edelleen. Jyväskylän yliopiston What the Hela? ei käytä blogialustaa ja onnistuu näin piilottamaan sekä julkaisunsa että niiden tiheyden.

P. S. Insitutionaaliset historiablogit olin edellisen kerran listannut lokakuussa 2017. Tuolloin olin juuri "juhlinut" oman blogini 10-vuotispäivää. Parhaillaan lähestyy 6000. postauksen rajapyykki.