Täydennystä koulupoikien ruokaan

Arkistolöydölle koulupoikien ruokataloudesta Loviisassa 1800-luvun alussa löytyi pari täydennystä.

1) Suomen kouluhistoriaa Suomen kuvalehteen 127/1878 kirjoittanut oli lukenut "erään provasti Sackliniuksen elämäkerrassa - hän kävi Oulun koulua lopulla sitä vuosisataa - että hän joskus kokoeli ja paisteli nahkapalasia jo syödyistä kapahau'eista ja kaapiskeli eväsvakkansa laitoja, juoden vettä päälle."

Vuosisadalla tarkoitettiin 1600-lukua ja eräs rovasti ilmeisesti siis Lars Sacklinius.

Turun museokeskus TMM16572:158. CC BY-ND 4.0

2) Carl Ferdinand Nordlund kertoo kirjassaan Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista (1885) omasta kouluajastaan Porissa 1830-luvulla. (Olen aiemmin lainannut toisesta kirjastaan kuvauksen saman ajan pallipelistä.)

Astumme siis sisälle pienenpuoliseen huoneeseen, jossa 3 à 4 poikaa asuu yhdessä. Kun huoneessa on pienet akunat on se hyvinkin pimeä. Ilma on tukehuttava ja osoittaa selkeästi että asujat polttivat tupakkaa. Huoneen ja huonekalujen puhtaus ei suinkaan ole kiitettävä. 

Semmoisesta huoneesta maksoi joka osakas hyyryä noin 40 kappaa rukiita tai rukiin jauhoja, tähän luettuna lämmitys ja ruoan laitos. Pojilla oli myötään kotoa kaikenlaisia ruokavaroja, jotka tavallisesti talletettiin porstuassa olevaan arkkuun, josta niitä tarpeen mukaan hankittiin syötäväksi.

Tähän lisäsi emäntä vielä perunoita ja silloin tällöin keitoruokaa, johon kuului tuo koulupojille vastenmielinen lihaliemi, koulukielellä kaikenlaista.

Se oli onnellinen jolla oli ruokavaroja näin runsaasti. Tunnen muutamia koulukumppaneistani, joiden varat olivat niin vähässä, että net usein loppuivat ennen aikaa, jotta poikaparkain täyttymys pureskella kuivia papuja ja leipää, sekä juoda vettä liemeksi.

Tämmöisessä hädässä jonkun helläsydämisen madamin tuli semmoisia poikia sääliksi, jotka elivät "puolella muonamäärällä", ja hankki heille tarpeellisen ruoan, taikka oli heidän meneminen "kinesaamaan" onnellisimpain kumppanien luo, kunnes paremmat ajat sattuivat. 

3) J.A. Bergmanin kertomuksessa Hörrilän Junnun ensi lukukausi - kokoelmassa Kertomuksia (1889) -

Junnun "bolaagius" eli asuinkumppani Kustu oli eriluonteinen kuin Junnu, ei mikään kyynelvieru. 

Kun istuttiin iltapöytään, oli jauhopuuroa. Kustun muoto synkkeni. "Kolmas ilta samaa", hän mutisi. "Annetaanpa emännälle pikku läksy." 

Hän otti kaksi silahkaa ja pisti yhden jauhopuurovadin kumpaanki päähän puuroon päälleen seisomaan. "Tuota emme syö", hän julisti juhlallisesti. 

Junnu kuunteli pelvonsekaisella kunnioituksella toveriansa, joka jo oli kaksi vuotta koulua käynyt. 

Kun Junnu aamulla heräsi, aikoi hän herättää kumppaniansa, vaan tämä potkasi Junnua noituen. Junnu siis puki ylleen, ja lähti kadulle kävelemään. Palattuaan hän tapasi pihalla emännän, joka tiuskasi: "kuka teistä eilen illalla ruuan sotki?" Junnu ei ollut tietävinäänkään, vaan kun emäntä rupesi Junnua ahdistelemaan, sanoi hän vihdoin niiden olevan pystytetyin yhteisen päätöksen mukaan.

"Sinä valhettelet", emäntä äijäsi, "tuo lemmon Kustu sen tehnyt on; mutta tulevana lukukautena ei hän enään asu tässä talossa ja tuskinpa sinäkään." 

Kun Junnu tuli sisälle, sanoi Kustu: "taitaapa sinusta tulla mies. Minä kuulin puheesi ja onneton olisitki ollut, jos olisit toisin puhunut. Mutta kyllä minä tuon emännän vielä nokitan." 

Muurahaisten nauttimisesta

Matthew Consettin vuonna 1789 ilmestyneessä ja kolme vuotta aiemmin tehtyä matkaa kuvaamassa kirjassa A Tour through Sweden, Swedish-Lapland, Finland and Denmark on joitakin ilmeisiä väärinkäsityksiä, joten epäilin sellaiseksi myös väitettä ruotsalaisten muurahaisista keittämästä viinasta.

The low priced Brandies are made from Rye and Ants, a species of Insect very plentiful in this country. Upon enquiry I find, that "Ants supply a Resin, an Oil and an Acid, which have been deemed of considerable service in the art of Physic." The Ant used upon these occasions is a remarkably large black Infect, commonly found in small round hills at the bottom of the fir-tree.

Kevyt googlaus kuitenkin todisti, että jutussa oli vain osittain väärinkäsitystä. Muurahaisia on nimittäin käytetty viinan mausteena. SAOBin esimerkkilause kertoo, että vuonna 1698 muurahaisviina oli lääkeaine iholle. Tai siis, suoran suomennoksen sijaan oikea nimi on kai kusijaislinimentti, jonka moderni tekijä on tiukasti sitä mieltä, ettei neste käy juomiseen. Ruotsissa verkkosivut kertovat toista ja samaa todistaa
Kenneth M. Perssonin artikkeli Akvavitens historia i Norden, jossa muurahaiset ovat sulassa sovussa muiden makuaineiden kanssa.

Mutta tämä ei ollut ainoa Consettin juttu muurahaisista. Hänen matkaseuruettaan hyysäsi Göteborgissa perhe, (josta sukunimestä ja paikasta päätellen tuli aviomies yhdelle Schildt-tutkimukseni mimmille, sillä pieni maailma), joka vei heidät kaupungin ulkopuolella olleeseen residenssiin. Arvatenkin perheen poika oli metsässä englantilaisen yllätykseksi istahtanut muurahaispesään.

As I was walking with a young Gentleman in a wood near Gottenburg, I observed him sit down upon one of these living hills, which from the nature of its inhabitants I should rather have avoided, and begin with some degree of keenness to devour these Insects, first nipping off their heads and wings. The flavour he declared was of the finest acid, rather resembling that of a Lemon. My young friend intreated me much to follow his example, but I could not overcome the antipathy which I felt to such a kind of food.

Muurahaispesässä istuminen oli ennen vanhaan ja ehkä vieläkin Suomessa kesäkisalaji. Mutta muurahaisten syönti on minulle tullut mieleen vain elämäni ainoalla Australian reissulla, jossa se oli osa alkuperäisasukkaiden luona vierailua. Ja olin ryhmästämme ainoa, joka käytti mahdollisuuden. Ruotsalainen geeniperimä pyrki pintaan?

Kuva kirjasta Oravan kertomuksia / suomen lapsille laatinut Tohtori-Eno (1910),

Sotavankimme Ranskassa

Bomarsund kirjassa Finland framställdt i teckningar. Kansallisgalleria

Krimin sodassa Ahvenanmaalta Englantiin viedyt sotavangit tulivat minua vastaan 2010. Yleistä tietoa he eivät ole edelleenkään, mutta itseni pääsi yllättämään Tuija Wetterstrandin blogitekstin kommenteissa Ranskaan viedyt sotavangit. Vaikka näköjään esimerkiksi Anders Ramsay toteaa muistelmissaan 

Tämän jälkeen kohdistivat kaikki laivat tulensa päälinnoitusta vastaan, jota linnan päällikkö, kenraali Bodisco urhoollisesti puolusti, mutta täytyi senkin 16 p:nä elokuuta antautua. Sekä hän että eversti Furuhjelm ja noin 2000 mieheen nouseva puolustusväki vietiin laivoihin ja lähetettiin sotavankeina osa Englantiin osa Ranskaan.

Île-d'Aix nykyään.
Pierre Mairé, CC BY-SA 3.0, Wikimedia 

Ranskaan viedyt tuhat vankia sijoitettiin länsirannikon Aixin saarelle (Île-d'Aix). Vain kenraali Bodisco rouvansa ja kahden suomalaisen piikansa kanssa olivat kaupungissa Évreux.

Vankien saapumisesta ja oloista julkaisi Journal des débats 24.9. alunperin lehdessä Courrier de l'Eure julkaistun, Aixin saarella 17.9. päivätyn kirjeen, jossa kerrottiin saarelle tulleen 29 upseeria ja 969 aliupseeria ja sotilasta. Lisäksi tulijoihin kuului 16 naista, joilla kullakin oli kaksi tai kolme alaikäistä lasta hoidettavanaan.

Aihe oli niin kiinnostava, että  28.9. Journal des débats julkaisi samoin lainatun Rochefortissa 20.9. päivätyn kirjeen. Jo 14.10. Helsingfors Tidningar välitti jälkimmäisen sisällön lukijoilleen. Vastaava Suomettaren teksti julkaistiin 20.10.1854

Heitä vartioipi 2 komppaniaa Ranskan henkivarjelusväkeä, ja osa heistä asuvat Lot-nimisessä linnoituksessa, osa muissa rakennuksissa, jotka muinoin valmistettiin arapialaisille vankiloille. Upseerit ja sotamiehet asuvat erikseen erihuoneissa ja heidän oloansa sanotaan hyväksi. Sotamiehillä on hyvät olkipolsterit ja villatäkit. Heidän terveytensä on myös ollut hyvä; syyskuun lopulla oli vaan 12 sairasna, joista 4 varitaudissa ja 8 tappelussa saatuista haavoista. He saavat kaiken tarpeellisen hoidon, mitä puhtaasen ja raittiisen elämään tulee. Ranskalaiset kiittävät myös kaikkia sotamiehiä hyvin siisteiksi. Aamuisella pukevat he päällensä, kaksin aina auttaen toistansa; he peseivät usein ja hoitavat erinomattainkin viiksiänsä suurella huolella. Aivan halullisesti syövät he vehnäleipää, jota heille annetaan yhtä hyvää ja valkoista kuin ranskalaisillenkin sotamiehille. Sitä paitsi saavat he lihan lientä, tuoresta lihaa, palkoja, papuja ja herneitä ruuvaksensa. 

Heitä kiitetään opinhalullisiksi, hiljaisiksi ja kuuliaisiksi. Heillä vapaus käydä ulkona saarella, missä tahtovat, kuin vaan ovat läsnä huudossa aamuin, puolipäivin ja illoin. Nureksimatta toimittavat he sen työn, jota heille annetaan; luultavasti on heistä suuri apu ja hyöty linnoitusten rakentamisessa Aix'in saarella. Upseeriloillensa osoittavat he suuren kunnioituksen. Ranskalaisten tervehtiminen pään nykäyttämisellä on heille hyvin mieleen. Kahvia ja paloviinaa nauttivat he halullisesti. Alussa he eivät tahtoneet saada Venäjän rahaansa säretyksi; nyt heillä on vaan Ranskan rahoja. Heidän vaimonsa ovat käytökseltänsä yhtä kiekailevat kuin vaimoväki Ranskanmaallakin. He käyvät pienissä kengissä, joihin katoaa kaunis, valkosukkainen jalka. Hampaat ovat heillä kauniit ja vallan valkoiset; tukka haalea ja hieno niinkuin silkki. Yhdellä ainoalla, joka on syntyisin Juutalainen, on musta tukka. Lapset omat siistissä vaatteessa ja käyttävät hyvästi. Sotamiehet ovat tyytyväiset olollensa ja elävät niinkuin kumppanit Ranskan sotamiesten kanssa, joiden iloinen ja rehellinen luonto on heille mieluinen, ja jotka ikäskuin taitavat rohvessorit opettavat Pohjan periltä tulleille vieraillensa Ranskankieltä. 

Upseereita kohdellaan myös hyvästi. Ranskan upseerit olivat kutsuneet heitä vieraiksi luoksensa, jossa tilaisuudessa meidän upseeriloilla oli ollut täysi univormu päällä, jota Ranskalaiset sanovat somaksi, vaikka se karvallensa on mustan puhuva. Upseereitamme kiittävät he viisaiksi ja siivoiksi puheissansa; moni heistä osaa hyvästi puhua Ranskankieltä, jota he myös mieluisesti oppivat; he ovat muutenkin näyttäneet halullisiksi oppimaan ja tuntemaan Ranskalaisten tapoja. He nauttivat vähä väkeviä juomia ; Ranskan viini on heille makoisinta. Joka aamu juovat he teetä ja syövät pari tuntia sen perästä aamiaisen. Upseereista ovat usiammat Suomalaisia ja Puolalaisia; Venäläisiä ei ole kuin kolme. Suomen upseereista on erittäin Översti Furuhjelm, Överstiluutnantit Kraushold ja Tamelander, sekä 21 muuta upseeria nimitetty. Ranskalaiset käyvät näitä sotavankeja usiasti katsomassa ikäskuin muita eriskummallisia olentoja Pohjan periltä. 

Marraskuussa Suomessa kerrottin, että vankien päivärahoja oli korotettu ja upseerit saaneet luvan muuttaa mantereelle (Borgå Tidning 15.11.1854). Jälkimmäisen toteutumisesta raportoi Sanomia Turusta 12.12.1854

Franskanmaalla Aix nimisellä luodolla on nyt ainoasti 3 suomalaista upseeria kaptenit von Knorring ja Mörtengren ja luutnantti Borisoff, 3 eli 4 alaupseeria ja noin 30 miestä Suomen tarkampujia. Muut ovat saaneet käskyn muuttaa toisiin paikkoihin. Niin oleskelee Evreux nimisessä kaupungissa genralmajori Bodisco ja kaptenit Tesche ja Angersissa luutnantit Sahlberg ja Winter, Strassburgissa överstiluutnantit Tamelander ja Klingstedt, majori Granberg, kpten Barck, luutnantit Blåfield, Brofelt ja Conradi, Besançonissa översti Furuhjelm, överstluutnantti Kraushold ja luutnantti Aqvilander.

Journal des débats politiques et littéraires kertoi 23.3.1855 Tamelanderin päässeen kotimatkalle vankien vaihdossa .  

Wiborg noteeraa saman 13.4.1855 ja kertoo myös von Knorringin päässeen vanginvaihdolla vapauteen Aixin saarelta.

Kesällä venäläisiä sotavankeja Aixin saarella kävi tervehtimässä ja tarkastamassa ortodoksinen pappi, joka piti jumalanpalveluksen ja jakoi ehtoolisen. Venäläisiä upseereja oli Toursin kaupungissa tuolloin 17. (FAT 12.6.1855)

Suomettaressa 28.9.1855 on uutisena yksi ainoa virke: "Ranskan sotavankeudessa olleita Suomalaisia on näinä päivinä tullut Helsinkiin." Helsingfors Tidningaria 3.9.1855 lainaava Morgonbladet oli jakanut tiedon, että Berliinissä oli 11.8.1855 ollut paluumatkalla 36 sotavankina ollutta venäläistä upseeria. Nimeltä mainittiin Bomarsundissa vangitut eversti Furuhjelm, everstiluutnantti Fredrik Jonas Klingstedt ja majuri Granberg.

Ehkä joskus selviää jotain alempiarvoisista vangeista, vaimoistaan ja lapsistaan. Ja Bodiscon piioista.

Lapin naiset Englannissa vuonna 1786

Tarina alkaa toukokuussa 1786 Ravensworthin linnasta. Linnaa isännöi 37-vuotias paroni Henry George Liddell, joka oli myöhemmän muistitiedon mukaan hävityn vedon takia lähdössä Lappiin hakemaan Englantiin näytille kaksi naista ja poroja. Yhdessä herrojen Bowes ja Consett kanssa paroni astui 24.5.1786 Shieldsissä kauppalaivaan, joka vei miehet parissa päivässä Göteborgiin. Sieltä jatkettiin maitse Tukholmaan, jossa oltiin 8.6. ja kaupungin katsomisen jälkeen jatkettiin kohti Lappia Uppsalan kautta.

Uppsalan jälkeen yövyttiin Gävlessä 14.6. Seuraava pysähdyspaikka oli Iggesundin ruukki. Täältä englantilaiset löysivät sopivat naiset paluumatkalle, arvatenkin ruukin omistajan avustuksella. Matkan dokumentoinut Matthew Consett kertoo ihmetellen siitä, kuinka helppoa nuoret naiset ja heidän vanhempansakin oli suostutella tuumaan, mutta ei kerro mitään tapahtumien kulusta.

Consett kirjasi naisten nimet "Sigree and Anea". Kiitos ajan ruotsalaisen passibyrokratian ja myöhemmin tehdyn tutkimuksen tiedetään, että he olivat 26- ja 22-vuotiaat sisarukset Anna ja Sigrid Jönsdotter. Heidän isänsä Jöns Andersonin tausta on selvittämättä, mutta eteläisten saamelaisten historiaan perehtynyt Peter Ericson pitää todennäköisenä, että hän oli rannikon saamelainen. Ericson on varma, että Annan ja Sigridin äiti Cicilia Jönsdotter oli saamelainen. Perheelle jäi aikaa valmistella matkaa, sillä englantilaiset jatkoivat matkaa Tornioon. Ainakin piti hakea Njutångerin papilta todistukset.

Keskiyön auringon kokeneet englantilaiset palasivat Iggesundiin 3.7. ja vanhempiensa saattamina Anna ja Sigrid lähtivät ensin kohti Gävleä, jossa piti maaherralta saada passi lailliseen maastalähtöön. Aivan ulkomaalaisten armoille naiset eivät jääneet vaan vedon vaatimia poroja hoitamaan lähti saamelaismies Anders Larsson. Englantilaiset lähtivät kaupungista ennen 8.7. suoritettua passin kirjoitusta eli trio poroineen sai selviytyä kolmessa viikossa Göteborgiin omia teitään.

Englantilaiset saapuivat 29.7. Göteborgiin. Laivansa, jolla saamelaiset ja porot kai myös kuljetettiin, vaikka Consett ei tästä mitään mainitse, joutui odottamaan oikeaa tuulta, kunnes pääsi matkaan 12.8. Tuuli oli sitten todella sopiva ja pian oltiin Englannissa, jossa suunnattiin Ravensworthin linnaan. Sen puistossa Sigrid ja Anna ikuistettiin alla näkyvään kuvaan, joka julkaistiin Consettin matkakertomuksessa.

Consett ei kerro nuorten naisten vaiheista Englannissa juuri mitään. Paitsi, että heitä kävivät katsomassa kaikkien säätyjen ihmiset. Kuinka lähellä tunnelma mahtoi olla myöhempiä ihmiseläintarhoja?

Koko aikaa he eivät olleet aatelisten kotona, sillä 28.8.1786 päivätyssä kirjeessä, joka julkaistiin sanomalehdessä Newcastle Courant 2.9.1786, nimimerkki T. S. kertoo nähneensä naiset tavernassa Newcastlessa. Heitä oli jotenkin mainostettu, sillä T. S. oli mennyt paikan päälle verestämään vanhoja muistoja. Hän kun oli itse ollut elokuussa 1761 paikassa 'Trorian', 150 mailia Torniosta luoteeseen. Nimimerkin takana ollut mies on selvitetty, eikä hän todellisuudessa ollut Lapissa käynyt, mikä selittää kartoilta löytymättömän paikan. Mutta totena voinee ottaa kertomuksensa naisten esiintymisestä ja ehkä myös kirjaamansa laulun säkeistön.

Kymmeniä vuosia myöhemmin runon perusteella Arthur de Capell Brooke julisti naiset saamelaisten sijaan suomalaisiksi. Minun tietoni eteläisestä saamesta 1700-luvulla ovat olemattomat, mutta ensimmäisten säkeiden alusta tulee mieleen ruotsin sanat Och frysen / Så frysen. Mutta Newcastlesta löytyi yllättävän paljon tietoutta Lapista, joten edellä mainittu paikallislehti julkaisi 21.10.1786 kirjeen, jossa moitittiin T. S.:n tekemää käännöstä ja tarjottiin parempaa. Mutta ensimmäinen versio jäi elämään m.m. Consettin kirjaan kopioituna ja oli suosittu vielä kauan sen jälkeen, kun Anna ja Sigrid olivat turvallisesti kotonaan.

Annan ja Sigridin kokemuksesta en tekstihaulla löytänyt tietoa ajan ruotsalaisista sanomalehdistä. Consettin mukaan se ei jäänyt kuitenkaan huomiotta ja paluumatkalla naiset kävivät Tukholmassa tapaamassa kuninkaan veljeä. Mukaansa paronin kustannuksella tehdylle kotimatkalle he olivat saaneet helyjä ja pikkutavaraa sekä 50 puntaa, joka Consettin valuuttamuunnoksen mukaan oli 1250 hopeataalaria tai 3750 kuparitaalaria. Tämä olisi ollut Falunin kaivoksen kirjanpitäjän vuosipalkkaa vastaava summa.

Lähteet:

• Matthew Consett: ‘A Tour through Sweden, Swedish-Lapland, Finland and Denmark’ (London: 1789)
• John Sykes: Local records; or historical register of remarkable events, in two volumes. 1833
• E. MacKenzie & M. Ross: An Historical, Topographical, and Descriptive View of the County Palatine of Durham. Volume I. 1834 
• Frank Edgar Farley: Three "Lapland songs". Publications of the Modern Language Association of America (Vol. xxi, 1. New series, Vol xiv,1.) 1906.
• Peter Ericson: On the ”Lapland” saamis in Iggesund & the Northumbrian connection (SouthSaamiHistory 8.10.2017)
• Peter Ericson: ”Singhre and Aniha” on European Tour ”again”? (SouthSaamiHistory 5.11.2017)
• Peter Ericson: Who were these women? How many GBP did Bewick get for this etching? And who was this ”Swedish servant”? (SouthSaamiHistory 9.11.2017)
• Wikipedia: Ravensworth Castle (Tyne and Wear)

Kuva

• sivun 147 vieressä Consettin kirjassa, tämän digitoidun kappaleen tarjosi British Museum CC BY-NC-SA 4.0

Nimismies Mantelin ryöstöstä

Viime viikon 1800-luvun verkoston päivillä Nina Hämäläinen puhui uudemman laulun asemasta 1800-luvun varhaisissa kansanrunouskokoelmissa. Kalvollaan olleissa esimerkeissä huomioni kiinnitti Lönnrotin Kanteleessa vuosina 1829-31 julkaisema Nimismies Mantelin ryöstöstä, joka kuullosti tositapahtumaperusteiselta. Melko vaivattomasti muodostuikin hypoteesi, että kyse on Ilomantsin entisenä nimismiehenä 17.5.1803 kuolleesta Johan Mandelista, joka oli Geni-profiilin mukaan nimismiehenä vuodet 1765-1799. Vahvistusta kirjallisuudesta en lähtenyt hakemaan enkä käräjiltä hamettaan nostanutta Markettaa.

Tuli kummat kuun ikuset

Koreassa Koitereessa.
Manteli matala herra, 

Nimismies lihava niska 

Oli ottaja verojen, 

Saattaja savurahojen; 

Ensin ryösti Rytkölässä, 

Sitte Härkölän hävitti; 

Pani turkit tukkusehen, 

Sarkatorvet saalajasi; 

Siitä koki kotihinsa 

Venehellä vettä myöten.

Akat airoille asetti, 

Hienosormet soutamahan; 

Kiinnitti Kivilahelle, 

Souti Juuvan saaren päähän.
Lauri huuhasta tuleepi, 

Härkönen hämyämästä; 

Rakin rannalta tokahti, 

Hyvän herran heinikosta, 

Lehosta leviäturvan.
Noin puhuupi purtsaturpa, 

Savon rakki raskuttaapi: 

"Jo konna kotisi ryöstin, 

Otin entiset elosi."
Lauri varti vastoaapi: 

"Voi sinua Hiien hurtta, 

Savon rakki, sarkatankki, 

Koskas mun kotini ryöstit, 

Otit entiset eloni; 

Jo olen veron vetänyt, 

Kuittini kulettanunna.
Manteli matala herra, 

Nimismies lihavaniska; 

Kohta korvalle sukasi, 

Tuosta tukkahan tuhatti; 

Lauri alle lankiaapi.
Marketta matala vaimo, 

Vaimo kaunis Kaltiatar, 

Jo näki tuhun tulevan, 

Hätäpäivän päälle saavan; 

Otti oksia metästä, 

Haki rannalta hakoja, 

Pani paksun pallehille, 

Liitti liioille lihoille.
Manteli matala herra, 

Nimismies lihavaniska, 

Tunti koskevan kovasti, 

Kipeästi kiusasovan; 

Veti miekkansa tupesta, 

Rappais rauan kiiltaväisen, 

Pisti Marketan mahaan, 

Kaltittaren kaulaluuhun.
Marketta matala vaimo, 

Vaimo kaunis Kaltiatar, 

Eipä västiä valinnut, 

Eikä päätä ennättänyt, 

Tempasi terästä miekan, 

Päällä kylpi kylkiluita,

Selkäsuonia sipeli, 

Mantelin mahalihoja.

Jo ukot unesta nousi, 

Harakat ylös havahti; 

Pian pistihen pihalle, 

Kuuristihen kuulemahan, 

Kallistihen kahtomahan.
"Voi minä polonen poika, 

Voi poika polon alanen !
Mikä lie soan suorittanut, 

Venäläisen viehättänyt 

Minun raukan rantohini, 

Kaivotielleni katalan."
Jussi juoksissa heleepi, 

Harakka hajalla siivin, 

Purstoansa puisteleepi; 

Päästi Mantelin manalta, 

Hyvän herran helvetistä.
Noin puhuupi purtsaturpa, 

Savon rakki raskuttaapi: 

"Äläs huoli, Hiien huora, 

Vielä mä sun sakolle saatan, 

Rapsoan rahan veolle, 

Keräjissä käyessäni."
Marketta matala vaimo, 

Vaimo kaunis Kaltiatar, 

Heti helmansa kohotti, 

Nosti harmahan hameensa, 

Näytti viimeisen vihansa, 

Häpiänsä häilähytti.
Lauri lakihin meneepi 

Aina akkansa keralla, 

Kanssa Kaltiattarensa; 

Huoperinen vanha herra, 

Lakikirjaansa lukeepi, 

Tutkiipi toen perästä: 

Nimismies nimeltä kuullut, 

Vaan ei kuullut kunnialta, 

Pois ois pantava viralta, 

Korjattava kunnialta.
Vaan ei heitä helpon lailla, 

Pani mustaksi paperit, 

Työnti kirjat loitommaksi; 

Tutkia on Turussa herra, 

Hyvä herra Helsingissä; 

Tutki tuomari Turussa, 

Hyvä herra Helsingissä: 

Nimismies nimeltä kuullut, 

Vaan ei kuullut kunnialta, 

Virka viepi helvettihin, 

Piinan paikkahan pahaan, 

Kuolemahan kauhiahan.

Inkoon, Karjaan ja Pohjan kirkot matkailukohteina vuosina 1858-1911

Uskalsin viimein tarkistaa viime syksyn avoimen yliopiston kurssin Tutkimusretkiä menneisyyteen modernisoituvassa Suomessa arvosanan. Viitoselta näytti, joten perinteiseen tapaan blogin täytteeksi suoritukseksi kirjoittamani essee.

Yksi Suomen muinaismuistoyhdistyksen ja myös sen vuosina 1871-1902 tehtyjen taidehistoriallisten tutkimusretkien tavoitteista oli tuoda tietoa muinaismuistoista kansalle.[1] Tiedon jakamisen saattoi toivoa lisäävän kiinnostusta muinaismuistoja kohtaan ja halukkuutta niiden suojeluun. Keskiaikaisten kirkkojen osalta kiinnostus olisi suojelun ohella voinut näkyä kirkkoihin kohdistuneina vierailuina, vierailuista kirjoittamisena ja vierailuihin kehoittamisena. Sitä, missä määrin tällaisesta on merkkejä, tarkastellaan tässä esseessä lähekkäin sijaitsevien Inkoon, Karjaan ja Pohjan kirkkojen kautta. Vuoden 1885 kolmas taidehistoriallinen tutkimusretki kävi Karjaan ja Pohjan kirkoissa. Inkoon kirkossa ei käynyt mikään retkistä.[2] Nykyään ne ovat suosittuja kohteita Helsingistä lähtevillä historia- ja arkeologiaretkillä.

Lähteinä käytetään vuosina 1858-1911 ilmestyneitä kotimaan matkailijoille suunnattuja opaskirjoja, matkustamiseen kannustavia artikkeleja sekä suomalaisten kirjoittamia matkakertomuksia. Opastaminen ja kannustaminen lisääntyivät merkittävästi, kun vuonna 1887 perustettiin Suomen matkailijayhdistys, jonka tavoitteena sääntöjensä mukaan oli “sekä maan omissa asukkaissa että ulkomaalaisissa herättää mieltymystä matkustuksiin tässä maassa ja tehdä ne helpoiksi, laajentaaksensa siten sen luonnon ja kansan tuntemista”.[3]

Matkailjayhdistyksen perustamista edeltävinä vuosikymmeninä opaskirjallisuus on ollut vähäistä. Ensimmäisen Helsingin ulkopuolelle ulottuvan matkaoppaan kirjoitti Gustaf Johan Philip Armfelt, joka oli syntynyt Pariisissa, matkustellut Suomen ulkopuolella ja oli taiteellisesti suuntautunut. Vuonna 1858 ilmestynyt Handbok för resande i Finland esitteli kaikkiaan 250 kohdetta aakkosjärjestyksessä eli paljastamatta niiden välisiä etäisyyksiä ja kulkuyhteyksiä.[4] Näihin kohteisiin kuuluivat Inkoo, Karjaa ja Pohja pitäjinä. Ainoastaan Pohjan tekstissä mainitaan kirkko, jonka Armfelt ilmoittaa olevan harmaakivisen ja todennäköisesti jo 1200-luvulta ja näin ollen maan vanhimpia.[5]

Ilmeistä syytä sille, että juuri Pohjan kirkko mainittiin, ei ole. Kaikki kolme kirkkoa muistuttavat ulkoisesti toisiaan. Karjaan ja Pohjan kirkot on rakennettu ajallisesti lähekkäin 1400-luvun kolmannella neljänneksellä, todennäköisesti ainakin osin samojen tekijöiden käsin. Karjaan kirkko on Pohjaa suurempi ja molempia pienempi Inkoon kirkko on ainakin nykyasussa päädyltään näyttävin. Yhdessäkään näistä kirkoista ei ollut keskiaikaisia seinämaalauksia näkyvillä.[6] Pohjan kirkko erosi kyllä sekä Karjaasta, Inkoosta että monista muista kirkoista lukuisten hautajaisvaakunoidensa ja lasimaalaustensa vuoksi, mutta näitä Armfelt ei maininnut.[7] Sekä Inkoon että Pohjan kirkot olivat lähellä satamia sekä suurta rantatietä ja näin kulkureittien varrella. Karjaan kirkko jäi näitä etäämmälle rantatiestä. Se tuli aiempaa saavutettavammaksi, kun Hyvinkää-Hanko -rata avattiin vuonna 1873.

Armfeltin kirja ei näytä kotimaassa synnyttäneen matkailuinnostusta. Ainakaan läntiselle Uudellemaalle suuntautuneiden retkien raportteja ei sanomalehdistä löydy ennen vuotta 1884. Tuolloin raportoitu, mahdollisesti edellisenä kesänä tehty, matka on alkanut rautateitse Hyvinkäältä.[8] Innokkaasti kuvattiin Mustion ja Fagervikin ruukkeja ja Raaseporissa matkalaiset sivistivät kyytimiestään muinaismuistojen merkityksestä. Matkalaiset poikkesivat useissa kirkoissa, joten Karjaa ja Inkoo lienevät jääneet väliin vain siksi, että reitti ei kulkenut niiden läheltä. Matkalla Fiskarsiin ohitettiin Pohjan kirkko, jossa myös poikettiin, sillä todettiin

Luultavasti on tämä pitäjä perustettu kohta jälkeen kristinopin istuttamista maahamme. Kivikirkon rakennusmuotokin todistaa tätä ja kirkon kuorissa on kivi, jonka alla lepäävät erään katoolisen papin, Simon Nurch'in, maalliset jäännökset. Jos tahdotaan uskoa kirjoitusta kivellä, oli hän lähes 200 vuoden vanha. Hautausmaalla on useoita kauniita hauta patsaita.

Nykyaikaiset kirkon kuvaukset eivät mainitse keskiaikaista hautakiveä vaan usein 1590-luvulta olevan sotaeversti, Suomen käskynhaltija Nils Boijen ja hänen vaimonsa Brita Kristerdotter Hornin hautaa peittäneen ison kalkkikivisen laatan. Siitä milloin se on nostettu lattiasta ja minkä vaiheiden jälkeen päätynyt nykyiselle paikalleen läntisessä eteisessä ei ole käytettävissä tietoa.[9] Taidehistoriallisen retken varsinaiset raportit todennäköisesti paljastavat sen olisiko hautakivi ollut 1880-luvulla nähtävissä.

Vain joitakin kuukausia tämän matkakertomuksen julkaisun jälkeen nimittäin muinaismuistoyhdistyksen neljän miehen retkikunta kävi Karjaan kirkossa, jonka holveissa erottui maalausta kalkkivärin alta, alttarilla lasinsirut kertoivat menneisyyden lasimaalauksesta ja kaksitoista keskiaikaista pyhimyskuvaa olivat tallella.[10] Pohjan kirkosta oli huomattavasti enemmän kerrottavaa julkisuuteen: lukuisat hautajaisvaakunat ja myös aatelisvaakunoita esittävät lasi-ikkunat.[11]

Nervanderin Hufvudstadsbladetissa julkaistuista matkakirjeistä ilmestyi suomeksi tiivistelmä.[12] Karjaan

“vanha, harmaakivistä rakennettu kirkko on yhtäläinen kuin maamme muut yhtäläiset kirkot aikaisemmalta ajalta. Ne ovat kaikki pilareilla jaetut kolmeen laivaan, joista kukin on jaettu pienempiin holveihin. Myöskin tässä kirkossa on ennen ollut kalkkimaalauksia, joita kumminkin nyt peittää kalkkiväri, niin että ainoastaan heikot jäljet osottavat, että kalkkikerroksen alla kuvia on olemassa. Suurimman työn tässä kirkossa antoi tutkijoille se kaunis kokoelma puuhun leikattuja pyhimyskuvia, joita siinä vielä säilytetään.”

Pohjan kirkko sai hieman pidemmän kuvauksen.

“Ulkoa nähden on Pohjan kirkko maamme tavallisten harmaakivikirkkojen kaltainen, vaan sisältä eroo se niistä siten, ettei sillä ole kuin yksi pilaririvi, joka jakaa kirkon ainoastaan kahteen eri levyiseen laivaan. Kirkko on sitäpaitse erittäin pimeä osaksi siitäkin syystä, että alttaritaulu, minkä on aikoinaan maalannut hovimaalari Ekman Turussa, peittää kuori-ikkunan. Muutamissa muissa kirkon ikkunoissa on vielä kolme lasimaalausta kauniissa, koreissa väreissä; ne kuvaavat eräiden aatelissukujen vaakunakilpiä. Kirkossa on muuten varsin paljon aatelisten puuhun leikattuja vaakunoita, jotka, kumma kyllä, jotenkin huolettomasti on sysätty yhteen urkulehterien alle. [...] Parempaa hoitoa ansaitsisivat myöskin kirkon vanhat pyhimyskuvat, joille niinikään olisi sijaa urkulehtereillä. Nyt ajelehtavat ne siellä täällä kelvottomalla tavalla.”

Eli näistä kahdesta kirkosta tämän jälkeen kirjoittavilla olisi ollut käytettävissään edes joitakin tosiasioita. Ekmanin maalaaman alttaritaulun olisi voinut mainita jo Armfelt, sillä hänen laatiessaan opasta taulu oli uusi ja taiteilija Suomessa tunnettu.

Pari vuotta tutkimusretken jälkeen, perustamisvuonnaan, Suomen matkailijayhdistys julkaisi kirjan Matkailu-ohjeita Suomessa. Se tarjosi tietoa sekä kohteista että liikenneyhteyksistä, painottaen jälkimmäisiä.[13] Läntinen Uusimaa sai oman kiertomatkansa, joka alkoi Lohjalta. Sinne pääsi Helsingistä rautateitse Hyvinkään kautta tai höyrylaivoilla, joista saattoi siirtyä hevoskyytiin Kirkkonummen Luomassa, Inkoon Bastubackassa, Tammisaaressa, Pohjan Pohjankurussa tai Hangonniemellä. Bastubacka oli aivan Inkoon kirkon lähellä ja Pohjankurusta näkyi Pohjan kirkko. Vain jälkimmäinen kirkko mainittiin oppaassa.[14]

Ehdotetun kiertomatkan reitti kulki Kiskolta Pohjalle, jossa kirkko ohitettiin matkalla yösijan tarjoavaan Sonabackan kievariin. Matkan jatkuessa sieltä takaisin Lohjalle oli mahdollista käyttää junayhteyttä Karjaan ja Kirkniemen pysäkkien välillä. Junaa odottamaan joutuvalle opas vinkkasi, että “voi käväistä katsastamassa Karjan kirkkoa, joka on 2 ½ kilom. koilliseen päin asemasta pienen Kirkkojärven (Kyrksjön) rannalla”.[15] Reittiehdotusta seurannut siis saattoi nähdä Inkoon kirkon ja Karjaan kirkkoon tutustuminen oli mahdollista, mutta aina ohitettiin Pohjan kirkko, jossa vierailu oli näin ollen helpointa.

Suomen matkailuyhdistyksen seuraavana vuonna julkaisema Matkasuuntia Suomessa (Reseruter i Finland) oli rakenteltaan edeltäjänsä kaltainen, mutta teksteiltään hieman pidempi. Opas lupasi huvimatkan läntiseen osaan Uuttamaata tarjoavan “paljo vaihtelevaisuutta”, johon sisältyi “vanhanaikaiset kirkot naiivillisine seinämaalauksineen”.[16] Kun useimmissa kirkoissa maalaukset olivat edelleen kalkkivärin alla, niitä saattoi nähdä merkittävissä määrin vain Lohjalla.

Kulkuyhteydet eivät olleet vuodessa muuttuneet. Edelleenkään ei Bastubackan yhteydessä mainittu Inkoon kirkkoa vaan ohjattiin jatkamaan matkaa hevoskyydillä Fagervikiin. Lisääntyneeseen tekstiin on mahtunut kahdesta muusta kirkosta minimaaliset kuvaukset. Pohjan “vanhanaikaisessa harmaakivikirkossa" oli “Ekmanin maalaama alttaritaulu ja Olof Gertmanin Tukholmassa kaivertama alttarikuva. Kellot ovat katoliselta ajalta.”[17] Karjaan 1400-luvulle ajoitetussa kirkossa “Saarnastuoli v:lta 1703 ja alttaritaulu, ruotsalaista tekoa saman vuosisadan lopulta, ovat nähtäviä. Sitäpaitsi on siellä Björnramin, Lewenin ja Stålarmin vaakunat.”[18]

Suomalaisen Robert Wilhelm Ekmanin maalaaman alttaritaulun mainitseminen on ymmärrettävää, mutta muuten kuvaukset tuntuvat mielivaltaisilta. Ainakaan sisällöllä ei ole selvää yhteyttä muinaismuistoyhdistyksen tutkimusretkestä julkisesti kerrottuun. Miksi Pohjan kirkonkellot olivat mielenkiintoisempia kuin lasimaalaukset? Kellojen ajoitus saattoi kyllä pitää paikkansa, sillä Markus Hiekkanen mainitsee osana Pohjan kirkon keskiaikaista sisustusta kaksi soittokelloa, jotka olivat 2000-luvun alussa Kansallismuseon perusnäyttelyssä.[19] (Syyskuussa 2019 Kansallismuseon salivahdeilla ei ollut mitään havaintoa kelloista, joita ei myöskään pikaisella käynnillä löytynyt.)

Vaikka rautatie oli paikoin käytössä, oli matkailu maitse edelleen haastavaa. Vaivattomin hupimatkailun muoto läntiselle Uudellemaalle oli siis höyrylaiva, jonka kannelta näki kolmesta kirkosta vain Pohjan Pohjankurussa, jos Inkoossa pysähtyminen osui keskiyöhön.[20]

Matkailuyhdistyksen tekemä työ lienee ainakin osaselitys sille, että sanomalehdissä julkaistiin vuosina 1889-1892 kolme pidempää matkakertomusta läntiseltä Uudeltamaalta, joka ei kuulunut maan suosituimpiin matkailukohteisiin. Eikä sen vetovoima perustunut keskiaikaisiin kirkkoihin. Pohjan kirkon saattoi mainita ilman mitään kuvailevaa sanaa.[21] Muuten monisanaisesti kirjoittanut matkailija ohitti kaikki kolme kirkkoa kuvaillen ainoastaan Pohjan kirkkoa sanalla vanhanaikainen.[22] Karjaalla käynyt ei pitänyt kirkon rakennustyyliä merkittävänä ja oli kiinnostuneempi läheisen teloituspaikan muistosta.[23]

Vähäistä kiinnostusta katoliseen keskiaikaan ja sen kirkkoihin kuvaa myös kevään 1894 uutisointi Emil Nervanderin Inkoon kirkossa tekemästä selvitystyöstä. "Taidehistoriallisessa suhteessa monta merkillistä kalkkimaalausta" oli löytynyt, mutta merkityksellisempi tuntuu olleen "silkkilippu, joka on kuulunut jollekin jalkaväelle ja jossa Ruotsin valtiovaakuna vielä on tallella".[24] Kesän lopulla Hufvudstadsbladet julkaisi Inkoon maalauksista Nervanderin oman artikkelin, joka ei näytä kiinnostaneen suomenkielisiä lehtiä suomentamiseen.[25] Pari vuotta myöhemmin osa Inkoon maalauksista peitettiin ja "ainoastaan toinen kuoriholvi ja se osa kuolontanssia, joka täydellisimmin on jäljellä" jätettiin näkyviin "uudellen maalattuina".[26]

Suomen matkailuliiton kustantamana julkaistiin vuonna 1895 August Ramsayn toimittama Vägvisare i Finland. Praktisk resehandbok.[27] Edeltäjiensä tapaan sen rakenne perustuu reitteihin. Aiemmin käsitellyn painoksen tapaan Pohjan kirkossa oli mainitsemisen arvoista kirkonkellot katoliselta ajalta. Inkoota ei ole kirjassa ollenkaan. Karjaasta mainitaan vain asema.[28] Matkailijoilta ei ilmeisesti enää odotettu valmiutta usean kilometrin huvikävelyyn kirkon nähdäkseen.

Enemmän paikallistietoutta oli Axel Fogelholmilla, joka nimimerkillä -el -el yhdessä nimimerkki C.R.;n kanssa julkaisi kaksi vuotta myöhemmin kirjan Ekenäs, dess historiska minnen och kringliggande sevärdheter. Se kannustaa lähtemään Tammisaaresta Pohjan kirkolle kertoen, että kirkko on katoliselta ajalta, ja että sen lattian alle on haudattu monia Suomen merkittävimpien aatelisten sukujen jäseniä. Muuta mainittavaa kirkossa ei ole. Pidemmällä olevia Karjaata ja Inkoota ei kirjassa ole mukana.[29]

Merkittävä muutos liikenneyhteyksissä tapahtui, kun Karjaalta aukesi rantaradan rautatieyhteys Turkuun vuoden 1899 lopussa ja vuonna 1903 Helsinkiin. Etukäteen oli todettu, että "Junasta voi nähdä Kuusluodon linnan rauniot, Piikkiön, Paimion, Halikon, Uskelan, Perniön, Ylikylän ja Pohjan pitäjäin kirkot."[30] Rautatieasema Pohjankurussa oli lähellä kirkkoa. Inkoossa puolestaan rata kulki kilometrien päässä kirkonkylästä.

Ehkäpä parantuneet kulkuyhteydet innoittivat Suomen matkailijayhdistystä julkaisemaan vuosikirjassaan Karjaasta artikkelin, joka alkaa asemalta. Kyseessä on melko erikoinen matkailunedistys, sillä osa mainituista kohteista oli saavuttamattomissa. Toisin kuin kirkko, jossa mukavan mäntymetsän läpikävelyn jälkeen odotti ikävänä näkynä holvien läpi vedetyt mustat lämmitysputket. Varsinaisessa sisustuksessakaan ei ole suurempaa ihailtavaa: joitakin veistettyjä penkinovia, lehteriin maalatut kuvat ja apostolinkuvin koristeltu saarnastuoli. Alttaritaulun kerrotaan olevan ajan ja kosteuden pilaama. Urkulehterille vievien portaiden alle oli koottu pyhimyksenkuvia ja pietàveistos, sekalaista "kirkkoroinaa" ja kaksi vanhaa heloitettua arkkua, joiden lukot olivat tiukasti kiinni ja avaimet hukassa. Kauneimpana Karjaan puuveistoksista kirjoittaja pitää luonnollista kokoa suurempaa päätä, jonka hän tulkitse esittävän Jupiteria. Se oli tuolloin ilmeisesti kellotapulin ullakolla.[31]

Kun sitten seitsemän vuotta myöhemmin samassa vuosikirjassa julkaistiin teksti Matka läntisen Uudenmaan kulttuuriseutujen kautta, olivat kirkot lähes näkymättömiä tekstissä, kun tarkoituksena oli “saattaa länsi Uudenmaan kauniit kulttuuriseudut matkailijain huomion esineeksi ja näyttää, kuinka paljon mielenkiintoista tapaamme pääkaupungin läheisessä ympäristössäkin”.[32]

Tarkastelun kohteena olevien kolmen kirkon osalta ei siis näy olleen vaikutusta sen paremmin taidehistoriallisen tutkimusretken havainnoilla kuin keskiaikaisten maalausten paljastamisellakaan. Kun tekstien kierrätys on ollut tapana kauan, erikoisimmalta tuntuu se, että matkakirjeiden tarjoamia yksityiskohtia ei hyödynnetty niiden jälkeen julkaistuissa oppaissa.

Kirkkojen kuvailuun ei kiinnitetty huomiota eli niitä ei nähty merkittävinä vierailukohteina, mikä näkyy myös matkakertomuksissa. Kuitenkin 1800-luvulla kirjoitetuissa ulkomaan retkikuvauksissa kirkoilla on erityisesti kaupungeissa keskeinen osa. Eron selittämiseen tarvittaisiin enemmän tutkimusta tai tietoa kuin on ollut tätä esseetä kirjoittaessa käytettävissä.

Matkustusyhteydet eivät ainakaan ole syy näiden kolmen kirkon huomiotta jättämiseen. Erityisesti rantaradan valmistumisen jälkeen olisi voinut kuvitella olla jonkun intresseissä houkutella ryhmiä retkeilemään Karjaan ja Pohjan kirkoille. Mutta tästäkään ei ole merkkejä.

Ehkä kirkot olivat sata vuotta sitten vielä niin tuttuja ympäristöjä, että niissä ei nähty eroja? Tai oltiin niin luterilaisia, että katolisen menneisyyden muistelu ei kiinnostanut? Vaikka aikarajauksen loppupuolella m.m. Santeri Ivalon ja Kyösti Wilkunan keskiajallekin sijoittama historiallinen fiktio sai suosiota. Menneisyys siis kiinnosti, kun paketointi tehtiin oikein.

Lähteet

Painetut lähteet

Sanomalehdet viitteiden mukaisesti
[G. P. Armfelt]: Handbok för resande i Finland. 1858
[Axel Fogelholm] -el -el & C. R.: Ekenäs, dess historiska minnen och kringliggande sevärdheter. 1897
E. M.: En utflykt till Karis. Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirja 1904. 1904, s. 75-80
Matkailu-ohjeita Suomessa. 1887
Matkasuuntia Suomessa II. 1888
J. Qvist: Matka läntisen Uudenmaan kulttuuriseutujen kautta. Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirja 1911, 1911, s. 12-19
August Ramsay: Vägvisare i Finland. Praktisk resehandbok. 1895
Säännöt Suomen Matkailija-yhdistykselle. Keis. Senaatin vahvistamat 14 p:nä Toukok. 1887. Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirja v. 1887. 1888, s. 1-3

Tutkimuskirjallisuus

Markus Hiekkanen: Suomen keskiajan kivikirkot. SKST 1117. 2. painos. 2007
Sven Hirn & Erkki Markkanen: Tuhansien järvien maa. Suomen matkailun historia. 1987
Leena Valkeapää: Suomen muinaismuistoyhdistyksen taidehistorialliset tutkimusretket Suomessa 1871–1902. Tahiti, Vol 8, nro 1, 2018, ss. 5–27, doi:10.23995/tht.69289.

[1] Valkeapää 2018, s. 8
[2] Valkeapää 2018; Muinaismuistoyhdistyksen taidehistoriallisen tutkijakunnan matkat kesällä 1885. Uusi Suometar 21.8., 27.8.1885
[3] Säännöt Suomen Matkailija-yhdistykselle 1888
[4] Hirn & Markkanen 1987 s. 89-90; Armfelt 1858
[5] Armfelt 1858 s. 42, 48, 71
[6] Hiekkanen 2007, s. 432-439, 454-457
[7] [E. Nervander]: Sommarresor i Finland. Bref från en konsthistorisk expedition. Fjerde brefwet Hufvudstadsbladet 30.7., 31.7.1885
[8] Kesä muistelmia. Turun lehti 31.1., 2.2., 5.2., 9.2., 12.2., 14.2., 16.2.1884
[9] Hiekkanen 2007, s. 457
[10] [E. Nervander]: Sommarresor i Finland. Bref från en konsthistorisk expedition. Tredje brefwet. Hufvudstadsbladet 22.7., 23.7.1885
[11] [E. Nervander]: Sommarresor i Finland. Bref från en konsthistorisk expedition. Fjerde brefwet Hufvudstadsbladet 30.7., 31.7.1885
[12] Muinaismuistoyhdistyksen taidehistoriallisen tutkijakunnan matkat kesällä 1885. Uusi Suometar 21.8., 27.8.1885
[13] Hirn & Markkanen 1987 s. 154, 166
[14] Matkailuohjeita Suomessa. 1887
[15] Matkailuohjeita Suomessa. 1887
[16] Matkasuuntia Suomessa. 1888 s. 155
[17] Matkasuuntia Suomessa. 1888 s. 161, 171
[18] Matkasuuntia Suomessa. 1888 s. 155, 157-158, 161, 171, 173
[19] Hiekkanen 2007 s. 457
[20] Helsingistä sisäsaaristotietä Turkuun. Matkakynäelmä. Uusi Suometar 15.8.1888; Helsingistä Turkuun. Uusi Suometar 10.10.1890
[21] Muistiinpanoja matkoilta Etelä-Suomessa. IV Käynti Fiskarin tehtaalla sekä matka Salon kauppalan kautta Turkuun. Satakunta 26.8.1890
[22] Minnen från en resa i Westra Nyland. II Från Hangö till Fiskars. Wiborgsbladet 25.9, 27.9., 28.9., 29.9., 3.10., 4.10., 5.10.1889; III Fiskars-Antskog-Orijärvi grufva. Wiborgsbladet 12.10.1889; IV Åminnefors-Billnäs-Svartå, Wiborgsbladet 15.10.1889; V Fagervik-Raseborg. Wiborgsbladet 16.10.1889
[23] Ute i Wästerviking. Vandringsminne af Österviking. Västra Nyland 14.6., 17.6., 21.6.1892
[24] Medeltidsmålningar i Ingå kyrka. Hufvudstadsbladet 6.5.1894; Keskiajan maalauksia Inkoon kirkossa. Päivälehti 8.5.1894
[25] E. N[ervander]: Medeltidsdrömbilder i Ingo kyrka. Hufvudstadsbladet 29.7.1894
[26] Taidehistoriallisia tutkimuksia. Uusi Suometar 19.6.1896; Hiekkanen 2007 s. 433-434
[27] Hirn&Markkanen 1987 s. 168
[28] Ramsay 1895 II. B. s. 49
[29] Fogelholm 1897 s. 95-96
[30] Turun-Karjan rata. Suomalainen Wirallinen Lehti 25.10.1898
[31] E. M. 1904
[32] Qvist 1911

Kuvat Wikimedia: Inkoo, Karjaa (Abc10 ;CC BY-SA 3.0), Pohja (Antti Bilund, CC BY-SA 3.0)

1. kuukausi jatko-opiskelijana

Otto Auran väitöstilaisuuden jälkeen hiljentyneen blogin esimerkkiä noudattaen (tai idean kopioiden, ihan miten asian näkee) olen päättänyt tehdä jatko-opinnoista/väitöskirjan tekemisestä kuukausirapsat. Olen kirjoittanut omaan käyttööni päivämerkintöjä, jotka on (varmaan) hyvä käydä säännöllisesti läpi ja samalla saan blogiin sisältöä niille, joita tämä puoli elämästäni kiinnostaa.

Kuukaden ehdoton tähtihetki oli kun arvostamani Ihan Oikea Historiantutkija purskahti nauruun kuultuaan ryhtymisestäni jatko-opiskelijaksi. Rehellisyys ja autenttisuus oli virkistävä poikkeus kuukausien hymistelyyn ja muisto piristänee pitkään.

Tai toivottavasti ainakin tämän viikon perjantaihin, jolloin tutkimussuunnitelmani käsitellään Tohtoriseminaarissa. Tällaista tilaisuutta en ole eläissäni kokenut, sillä korkeakouluopinnoissani seminaarit olivat ihan muuta kuin oman tutkimuksen esittelyä/käsittelyä. Ja vuosien varrella on tullut nähtyä varsin monenlaisia seminaareja, joten onneksi oli paikallisia tuttuja, joilta tarkistaa perusasiat käytännöistä.

Seminaarista kuulin lokakuun lopussa, mutta priorisoin opinto-oikeuteni ehtona olevia suoritteita ja aloitin hakemukseen tekemäni räpellyksen laajennuksen ja fiksailun vasta joulukuun puolella. Nyt lokia selatessani huomaan heinäkuussa todenneeni "Ja ehkä kandeis kirjoitella tästä “extended” versio ajatusten selventämiseksi", mutta miksi tehdä asioita järkevästi, kun ne voi tehdä vaikeamman kautta. Teemasta jatkaen päivitin FB:hen 3.1.2020, että “Tutkimussuunnitelman rakenne näyttäisi (!) olevan koossa. Asiasisällössä kylläkin muutamia (k)ammottavia aukkoja.” Mutta samana päivänä pääsin katsomaan tuttujen vastaavia papereita edelliseltä vuodelta ja ne olivat sekä lyhyempiä että yksinkertaisempia. Hetken mietittyäni totesin, että tehty mikä tehty.

Tai eihän se siinä vaiheessa ollut tehty, vaan hain ja luin lisää kirjallisuutta ja hinkkasin. Täydellisen kyllästyksen iskettyä kokeilin puolitoista päivää sanomalehtiaineiston läpikäyntiä ja eikös alkanut taas kirjoittaminen kutsua. En ole sitten Ångermanin voudintilien jälkeen kohdannut vastaavaa massaa ja vaikka sanomalehdet ovat i-ha-ni-a (varsinkin verrattuna voudintileihin, joista pidän kuitenkin myös varsin paljon), niin hommassa on puuduttavat puolensa. Onneksi kuitenkin myös lukuisia hupihetkiä kuten Tirolista Tukholmaan myytäviksi tuodut kanarianlinnut

Posttidningar 23.10.1732

Posttidningar 25.6.1733

ja kadonnut/karannut koira. Tiesivätkö kaikki lukijat miltä näyttää pieni valkoinen turkkilainen koira? (Pitkäaikaisemmat lukijat arvannevat jo, että aihetunnisteella Vanha uutinen tulee jatkossa runsaasti blogipätkiä.)

Lisäksi kävin kuukauden aikana myös arkistossa, kävin opinahjossani tapaamassa ohjaajia sekä kuuntelemassa aloittavien infopäivän ja osallistuin erinomaisen relevanttiin kirjajulkistukseen.

Kuva: Honoré Daumier: Figuren achter een leestafel in een openbare bibliotheek Rijksmuseum

Viikon piispa: Maunu Särkilahti

Jo useiden edeltäjiensä tapaan Maunu Niilonpoika kuului syntyeessään varsinaissuomalaiseen rälssiperheeseen. Hän lähti opiskelemaan Pariisiin, jossa suoritti tutkinnot 1456 ja 1457. Rahaa riitti ja Roomassa hän selitti vuonna 1465 paaville jatko-opintosuunnitelmiaan, joista ei välttämättä tullut mitään. Tuolloin hän oli jo Turun tuomiokapitulin kaniikki, mikä ei suinkaan riittänyt. Palolan selvityksen mukaan Maunu Niilonpoika oli

mainittu Tanskan ja muiden Pohjoismaiden kuninkaankappalaiseksi 21.8.1465 (10.12.1465 vain Ruotsin kuninkaan kappalainen); paavin nimittämä Turun tuomiorovasti 13.7.1466 (saanut pitää tämän viran ohessa Pyhän Ruumiin alttarisäätiön ja Mynämäen regaaliseurakunnan); hankkinut paavilta myös virkanimityksen Nidarosin arkkidiakonaattiin 10.10.1465, Linköpingin tuomiokapitulin yhteen kaniikinviran tuottoon 12.12.1465, Skaran tuomiorovastin virkaan 28.12.1465 ilman viranhoitovelvollisuutta (ei tietoa, onko saanut virkatuloja haltuunsa); palatsikreivin arvo keisarilta Grazissa syksyllä 1466; ryhtynyt hoitamaan tuomiorovastin virkaansa viimeistään 22.2.1467; mainittu Ruotsin valtionhoitajan kappalaiseksi 1.8.1472; valtaneuvos Papinsaarenkokouksessa Raaseporin lähellä 1488

Tuomiorovastin ominaisuudessa Maunu Niilonpoika kuvattiin Missale Aboensen henkilöryhmään käsissään sukunsa ristiä ja tähteä esittävä vaakunansa. Jo totuttuun tapaan tuosta virasta hänet valittiin piispaksi 17.3.1489. Maunu ei lähtenyt itse Roomaan vaan lähetti asiamiehen viemään papereita. Paavi vahvisti nimityksen 6.7.1489 ja Maunu vihittiin virkaan Uppsalassa 24.6.1490.

Maunu oli asettunut unionikuningasta vastaan eli ruotsalaisen valtionhoitajan puolelle, mutta tämä yritti viedä kirkolta rahaa ja valtaa, mikä kiristi suhteita seuraavina vuosina. Sitten yhteisen vihollisen edessä riidat unohtuivat ja kun sota vääräuskoista Venäjän Iivana III:aa vastaan syttyi vuonna 1495, Maunu oli valmis luovuttamaan sodankäyntiin niin asemiehiään kuin kirkon rahojakin. Ilmeisesti hänen aloitteestaan sodasta muodostui ristiretki paavilta vuonna 1496 saadulla bullalla.

Santeri Ivalo on romaanissaan Viipurin pamaus tehnyt Maunusta yhtä aktiivisen toimijan kuin aikanaan Tuomas-piispasta. Valtionhoitajalta ja Ruotsista muutenkaan on turha odottaa apua.

Piispa Maunu Särkilahti viipyi vain muutamia päiviä tällä kertaa Viipurissa. Hän kävi jokaisessa muurinsarvessa, jokaisen joukko-osaston luona, siunasi niiden liput ja rohkaisi niiden mieltä. Talonpojille hän kuvasi, kuinka he täällä rajaa puolustaessaan parhaiten omiakin kotejaan puolustavat. Missä hän liikkuikin, siellä tunsivat miehet hänen poistuessaan jäävänsä ikäänkuin piispan hengen suojelukseen. 

Kun Maunu-piispa Munkkitornin luona puhutteli vahtia, näki hän siinä muurilla teinienkin nuoren parven harjoittelevan raskaiden teräsjousien pingoittamista. Koulumestari Olli Bodebek toi näet Possen käskystä joka päivä oppilaansa muurille harjoittelemaan, — pari tuntia vähemmän latinaa päivässä, sen sijaan aseharjoituksia ja innostusta yhteiseen asiaan, sellainen oli nyt Viipurissa komento. Täysi sotainen innostus näyttikin vallitsevan hänen nuoressa joukossaan. Piispa pysähtyi teiniparven luo ja virkkoi:
— Oikein, pojat, oppikaa nyt aseita käyttämään. Sitten, kun kerran valmistutte papeiksi Karjalaan, voitte ylpeydellä muistella olleenne mukana kotiseutunne puolustamisessa. — Ja pitkään, karkeaan harmaaveljesviittaansa puetulta opettajalta, jolla oli uumenillaan köyden asemasta leveä miekkavyö ja päässään kypärähattu — omituinen munkin ja soturin sekailmiö, — häneltä piispa kysyi:
— Oletko, mestari, itse koskaan ennen aseita käyttänyt?
— En, luostarista siirryin tänne kouluun.
— Sinussa on kuitenkin jäntereitä, näen. Mutta vaali säästäen kirkkoni nuoria vesoja, mestari! 

Syvästi liikutettuna siunasi piispa senkin pienen asejoukon.

Sota päättyi vuonna 1497 eikä Ruotsi saanut rajaa siirrettyä itäänpäin.

Maunu Niilonpoika kuoli 12.3.1500. Vuonna 2013 hän kuitenkin twiittaili m.m. "Naurista naamaan ja messuhommiin. #töissä" tililtä, jonka sittemmin on kaapannut virkaveljensä Johannes IV Olavi. Hänenkin vuoronsa lähestyy samoin kuin tämän kirjoitussarjan loppu.

Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Ari-Pekka Palola: Magnus Nicolai. Kansallisbiografia

Wikipedia: Maunu III Särkilahti
Santeri Ivalo: Viipurin pamaus