Erik Kustaa Saarinen rikosreportterina ja muinaismuistohavainnoijana

Nostin jo erikseen esiin muistelun, jonka kirjoitti Saarijärven Mahlun kylän itsellisen pojaksi 3.1.1847 syntynyt Erik Kustaa (E. K.) Saarinen. Niukahko Wikipedia-sivunsa ei paljasta kirjallisen tuotantonsa moninaisuutta.

Kansan lehdessä 24.7.1869 julkaistussa paikalliskirjeessä Saarijärveltä Saarinen omien sanojensa mukaan "kastoi ensikerran kynäänsä ujomielin". Paikalliskirjeitä ilmestyi samassa lehdessä ainakin 14.8.1869, 18.12.1869 ja 30.4.1870. Näissä on epätavallisen paljon skandaaliuutisen oloisia kuvauksia erimielisyyksistä, kuolemantapauksista ja väkivallasta. Esimerkkiote:

Täällä tapahtui 7 p. tässä kuussa kauhistava tapaus! Eräs mies Kalle Hietala Hännilän kylästä oli ollut niityllä niittämässä, johon hänen veljensä Matti oli aitaa korjaillut siinä aikomuksessa, jotta hän heinät pitää. Kun Matti meni tuota veljeänsä pois karkottaan, piti Kallen karanneen häntä vastaan ja lyöneen viitakkeella mahaan, että suolet pakkasivat ulos. Mutta kävi kuitenni hän vielä noin lähes puoli nutt men virstaa erääseen tölliin omin apuinsa. Siinä sitten kysyivät "että mikäs nyt Matille on tullut"? johon hän vastasi: "Kallu löi viitakkeella", pitäen käsiään haavan päällä ettei suolet olis ulos päässyt. (Kansan Lehti 14.8.1869)

Tukkijunnariksi esittäytyen Erik Saarinen kirjoitti vuonna 1874 Kymistä (SWL 10.1. & 5.9.1874). Hän oli paikkakunnalla muutenkin aktiivinen ja keräsi rahaa Helsingin suomenkielistä alkeis-opistoa varten (US 13.5.1874 & 11.2.1876) Keväällä 1875 Saarinen teki Kymistä kirjoittaen ensiesiintymisensä Viipurissa julkaistun Ilmarisen sivuilla (Ilmarinen 14.4.1875). 

Löytyneissä sanomalehtikirjoituksissa ja -maininnoissa on sitten useamman vuoden tauko. Edelleen Kymistä Saarinen kirjoitti jyväskyläläiseen Keski-Suomeen heinäkuussa 1880 (Keski-Suomi 31.7.1880). Hän teki havaintoja puustosta, maastosta ja jopa muinaismuistoistakin:

Olen myös havaintojeni kautta tullut siihen luuloon, että muutkin Kymin varrella olevat suot ja alaiset maat ovat ennen järvinä olleet ja niiden ympärillä kalastajia asunut eli kuitenkin aika-ajoin majaillut, koska niiden soiden liki olevilla korkeimmilla kallioilla löytyy suuria kiviröykkiöitä, jotka varmaan ovat ihmiskäden kokoamia - jotakin tarkoitusta varten.

Samoin löytyy samanlaisia muinaisajan asukkaiden jäännöksiä myös Ruotsin-Pyhtään, Ruotsin-kylän y. m. sen seudun kyläin sydänmailla korkeilla kallioilla. Mielestäni on siellä eräällä korkealla metsäkummulla muinaisaikuinen hautausmaakin, - sillä hautojen näköisiä kuopiia, noin 1/2 ja 1 jalkaa syviä soikeita, itäänpäin kaltevalla kankaalla on niin tehty kuten nykyäänkin haudat tavallisesti tehdään, s. o. pitkinpäisyytensä puolesta itää ja länttä kohti. Niiden päällä suuria tukkipuita kasvaa; siis ei enää mitään eilisiä kuoppia. Nykyiset kylät ovat haudoista noin 3-4 virstaa kaukana. - Hautojen asemasta länttä eli Lapträskiä kohden on korkeat kalliot, joilla myös löytyy kivikasoja. 

Kuukautta myöhemmn uutisen Sunilan sahan tulipalosta Saarinen lähetti Ilmariseen, jossa se julkaistiin 18.8.1880. Tekstissä esitetyt tiedot VPK:n toiminnasta herättivät toisen kirjoittajan kolme päivää myöhemmin vastineeseen, joka julkaistiin Wiborgs Tidningissä 24.8.1880.

Helsingin Viikko-Sanomia julkaisi 13.10.1882 Saarisen runon Pieniä muistoonpanoja, joka antaa ymmärtää, että häneltä oli nukkuessaan Helsingin hautausmaalla varastettu lakkinsa sekä kirjat ja kartat eli asiakirjansa. Marraskuun lopulla hän oli takaisin Kymissä ja kertoi paikalliskirjeessään Haminan markkinoilla tapahtuneesta murhasta (Helsingin Viikko-Sanomia 22.12.1882).

Kohti Hiidenlinnaa heinäkuussa 1836

Mehiläisestä 3/1837

Ammon olima kuulleet mainittaman Hiiden linnasta ja lukimaki Gananderin Mythologiassa tästä asiasta, jotta voima päättää, tämän muka jossaki Sotkamon ja Ristijärven kirkkokuntiin rajamailla löytyvän. Kun ei tästä merkillisestä paikasta mitänä vissiä tietty, eikä kukaan häntä ollu nykyjään käyny kahtelemassa, niin tuumasimaki asianalkain lähtiä hakemaan. 

Jo alko pimittää kun, tiistaina 26:tena päimänä Heinäkuuta v. 1836, kolmen miehen läksimä Kajanista astua teppomaan. Ilta oli sateisen päivän perästä raitis, vaan kun myöhemmin alko kolkostua, päättimä, keskiyön kostuttavalta unelta virkistäytäksemme, eräässä torpassa muutaman tiiman levätä. Tultua kartanolle, eikä tahtoen talonväkiä makiasta unestansa herättää, pöhkäsimä yliselle kussa, lehtikerpuilla peittäytyneet, Unosen kalliita antimia nautitsima. 

Aamulla, päivän kanssa liikkeellä, kulkima elävän Salmijärven kylätse Jormualahden etelärannalle. Tämä lahti pistää, Oulujärven koillisrannalta, penikourman pituudelta itään päin. Tässä nakkausima heinävän ja korkian vaaran kupeella oleman ahon laialle levähtämään. Yksi matkakumppaleista kiipesi korkeimmalle kukkulalle, josta hän palattua kerto nähneensä ison osan Oulujärvestä, kaikkine saarine, niemine, lahtine ja ympärillä olemme taloine. Hyvin oli häntä tämä näkö vaikuttanut. 

Vähän edeskäsin käytyämme tulima ihanaan Hillerin torppaan ja yhtä kaunoseen Loikkalaan, Paltamon pitäjätä, eteläpuolella Jormualahtia. Sihen asti olivat tiet välttäviä ja olimaki sinä päivänä kulkeneet 7 neljännestä. Vieläpä oli mieli, ennen yötä, päästä 5 neljännestä eteenpäin, Paakinmäkeen joka jo on Sotkamoa. Niinpä saattauttimaki veneellä sormualahden nenätse ja läksimä neuottua tietä astumaan, koilliseen päin. Voi kuitenki näitä maailmoita kulettavia! — Tervatynnyrien vyöryttämällä sydänmaalta lahden rannalle, oli tie kulunu syvälle kuopalle, jossa sateella kokoutunu vesi jokena juoksi. Mehtäänkänä ei kaatuneilta puilta ollu menemistä. Kuitenki, jos paljollaki vaivalla, pujottausima tästä ja tulima, oikialta tieltä jo eksyttyä ja tiettömiäki samottua, summia suunnan mukaan aivotulle yösialle. Loppumatkalla kasteli sadetti jo korvamme.

Syötyä, panima maata pirtinlattialla levitetylle vuoteelle. Aamulla nostua, maksoma yösiasta ja ruuasta, minkä vähän soveliaksi katsoma; sillä näillä seuduin eivät millonkaan määrää ruuan hintaa, vaan heittävät matkustavaisen suosioon, paljostuvat jos vähänki maksaa, ja välistä vaan pakkaamalla saapi heidät mitänä ottamaan. 

Lähettyä liikkeelle, kulkima 6:den neljänneksen taipalen, kaunisten ja lehteviin kunnasten ja mehtiin kautta, Härmämäkeen. Tällä talottomallla taipalella sattu eteemmä sauna, jossa kotvan lepäsimäki. Semmosia mehtäsaunoja laittaa tämän maan kansa itselleen työpaikoille sydänmaassa, asuen niissä talvellaki työaikansa niillä tienoin.

Vihdoinkin näkyvyyttä maannousuun

Rantojen siirtymistä on ihmetelty vuosisatoja. Vielä 1700-luvulla ajatukset olivat osittain irti todellisuudesta, mistä voi lukea Liisa Kunnaksen Kalmistopiiri-artikkelista. Minun ikäluokkani ihminen on kuullut jääkauden seuraamuksista jo koulussa ja asia on tullut kerrattua arkeologiaa harrastettaessa. Mutta viime vuosien ihmetyksen aihe on ollut se, että saatavilla ei ole ollut verkkokarttaa, josta tarkistaa kehitystä tietyllä rannalla.

Tätä puutetta paikkaa äskettäin julkisuuteen tullut maannousu.info, jonka mukaan kotitaloni oli saaren rantaa noin 3000 vuotta sitten.

Arkeologien harrastajien ryhmässä ammattiarkeologi kertoi, että rantaviivat perustuvat Aki Hakosen julkaisemaan GLARE-malliin, josta on tietoa vielä lopullista julkaisua odottavassa artikkelissa Introducing the Glacial Land Adjustment Regenerator (Glare) for Simulating the Final Pleistocene/Holocene Geographical Change in North Europe.

Tieto löytyy myös sivuston info-osuudesta, joka alkaa varoituksen sanoilla "Tämä sivusto ja sen kartta-aineisto ovat harrastelijaprojekti. Sivuston näyttämät tiedot merenpinnan tasosta eri vuosina historiassa voivat olla virheellisiä, eikä tätä aineistoa siksi tule käyttää tilanteissa, joissa tarvitaan tieteellistä tarkkuutta."

Verkkokeskustelu antoi ymmärtää, että lasketut muinaisrannat on lisätty myös verkkokarttaan muinaismuistot.info. Tämä on ilmeisesti aiheuttanut tietoteknisiä haasteita, sillä kartta ei tätä kirjoittaessani avaudu. Esihistorian kohteiden suhde rantoihin on tietenkin juuri se, johon tietoa on kaivattu.

Kaikki eivät pysyneet paikallaan...

Yksi blogin "kantava" teema on ollut ihmisten liike, joten kun sain kaivettua FamilyTreeDNA:sta listan nimeämättömästä ryhmästä, jonka kanssa minulla on yhteinen esiäiti 1050 eaa., katsoin noin 90 hengen listaa hieman tarkemmin. Suurin osa näistä testatuista oli suomalaisia ja joukossa oli yksi tuttavanikin, sillä Suomi on pieni maa.

Oma äitilinjani päättyy asiakirjoissa veteliläiseen Maria Ollintytär Nykäseen. Uskoa tuloksiin lisäsi se, että listan päällimmäinen testaaja oli ilmoittanut varhaisimmaksi äitilinjansa edustajaksi Brita Mikontytär Nykäsen, jonka äiti Genissä oli Maria.

Muut tulokset olivatkin sitten pitkin ja poikin Suomea. Voi tietenkin olla, että testaajilla on ollut virheellistä tietoa, Genissä on virheitä tai että olen poiminut Genistä väärän profiilin. 

Pronssikaudella nykyisessä Ruotsissa tai Suomessa (tai muussa maisemassa) eläneen ja käsittääkseni todennäjöisesti indo-eurooppalaista kieltä puhuneen naisen jälkeläisiä oli 2500 vuotta myöhemmin Maria Ollintyttären lisäksi

• Anna Matintytär Ala-Asuntila, syntynyt noin 1638 Teiskossa
• Margareta Bengtsdotter Näsi, elänyt 1600-luvulla Merikarvialla (H1n4-F3102562)
• Matilda Adamintytär Kuha, kuollut 1688 Jalasjärvellä
• Susanna Yrjöntytär Arra, kuollut 1711 Sahalahdella
• Maria Matintytär Kantti,kuollut noin 1713 Ikaalisissa
• Liisa Hannuntytär Kukkonen, syntynyt 1678 Kuopiossa, kuollut 1764 Kuopiossa
• Kirsti Karppanen, kuollut 1756 Sotkamossa
• Anna Eerontytär, kuollut 1761 Artjärvellä
• Beata Nuutintytär Soho, kuollut 1794 Lavansaaressa
• Maria Antintytär Ahola, kuollut 1808 Haapajärvellä 

MtDNA-osuma tähän ryhmään ei siis auttaisi sukututkimusta eteenpäin, mutta pienemmissä klustereissa mahdollisuus on olemassa.

Tanskan esihistoriasta ja sen esittämisestä

Viime viikolla kuvattujen Lundin päivien jälkeen siirryin Kööpenhaminaan, jossa sain kulumaan kaksi päivää paikallisessa kansallismuseossa ja ehdin lisäksi vain hätäiseen käväisyyn kaupunginmuseossa. Koska Lundissa esihistorian ymmärrys oli jäänyt saavuttamatta, yritin tosissani keskittyä kansallismuseon esitykseen ja vertailla sitä muististani löytyneeseen tietoon.

Jääkauden jälkeisen metsästykseen ja kalastukseen perustuneen asutuksen synty vaikutti tutulta. Jonkinlainen animoitu kartta rannoista olisi kyllä ollut tarpeen, sillä asiaa ajattelematta olettaa Tanskan aina olleen saman mallinen. Jos olisin pysähtynyt hetkeksi, olisin muistanut, että paikalliset arkeologit löytävän kivikautta veden alta. Mutta olisinko tajunnut, että Britannian mantereeseen yhdistänyt maa-alue ulottui Tanskaan asti?

Sattumalta Lundisssa junan lähtöä odottaessani olin katsellut yliopiston mainosikkunaa, jossa selostettiin tuoretta DNA-tutkimusta, jonka mukaan Tanskan väestö on vaihtunut kahteen kertaan "kokonaan". Tämä tuli museossa mieleen ja onnistuin googlaamaan vastaavan helmikuulta 2024: 100 ancient skeletons reveal dramatic turnover of Denmark’s population. Verratessani artikkelia seinäteksteihin, huomasin, että jälkimmäiset eivät ottaneet mitään kantaa tapaan, jolla maanviljelys oli tullut alueelle 4000 eaa. Niistä löytyi kuitenkin sama tuhannen vuoden "viive", joka mainitaan artikkelissa. Metsästäjä-kalastaja-kerääjät pistivät hanttiin tai varhaiset maanviljelijät eivät olleet kiinnostuneita.

Nationalmuseet
Wikimedia

Seinäteksteissä Tanskaan tuli 4500-4000 eaa vasarakiveskulttuuri, jonka väkivallan jäljet näkyvät paikallisessa maassa säilyneissä luissa. Jäljellä on myös järviin uhrattua vaurautta, kuten yhdessä astiassa uhratut 1720 merpihkahelmeä, sekä hautakumpuja ajoituksella 3800-3300 eaa. Vuosina 3200-2800 eaa, jolloin tuoreen tutkimuksen mukaan Jamnakulttuurin porukka täytti Tanskan, tehtiin Jyllannissa kulttitaloja ja käytävähautoja eli Tanska oli osa eurooppalaista megaliittikulttuuria. 

Tanskan varhaisimmat säilyneet kultaesineet ovat kivikauden lopusta. Paikallinen pronssikausi alkoi 2000 eaa. Yksi sen tyypillinen esine oli piitikari, joiden esiintymäkartassa oli pisteitä niin Tanskan eteläpuolella kuin Upplannissa asti, mutta ei Suomessa. Muut esineet kertovat yhteyksistä Kreikkaan asti. 

Tanskan maaperässä on säilynyt pronssikaudelta tammiarkuissa haudattuja vainajia sekä heidän vaatteitaan vuoden 1350 eaa. tienoilta. Eikä vain tilkkuja, mutta nämä olivat tietenkin esillä niin hämärässä, ettei ottamastani valokuvasta saa mitään tolkkua, Tunnetuin vainajista on Egvedtin tyttö, josta tehdyt analyysit kertoivat runsaasta liikkumisesta. Seinäteksteistä opin, että tuloksista on erimielisyyttä ja että dna-analyysi ei ollut onnistunut.

Egvedtin tytön vyötäisillä oli pyöreä pronssilevy, joita on löytynyt muistakin haudoista. Miesten statusesine oli puolestaan miekka. Muutakin näyttävää oli: kultaesineitä ja eksoottisia kypäriä.

Rautakauden alettua 500 eaa vauraus ei olennaisesti vähentynyt, vaikka yhteyksiä eteläisimpään Eurooppaan ei enää ollut. Uhrattavaksi oli ajanlaskun alun aikaan esimerkiksi rautakoristeiset vaunut.

Ilmeisesti siis lähes jatkuvasti veteen uhrattiin tavaraa ja vuosina 800 eaa - 200 myös ihmisiä. 

Hieman yli 2000 vuotta sitten Tanskassa oli tai siellä kudottiin kaunista ruudullista kangasta. Tarkistin tekstiiliarkeologiaan perehtyneeltä tuttavaltani: Suomesta ei tunneta edes raitoja ennen keskiaikaa. (En kuvannut esinekylttiä, mutta todennäköisesti samaan löytöön perustuu tuore video I Hand-wove a Shawl Using 2000-Year-Old Techniques 🐑 From Sheep to Shawl.)

Ajanlaskun alun aikaan tanskalaiset saivat kontaktin Rooman valtakuntaan ja paikallisen yhteiskunnan hierarkkisuus lisääntyi entisestään. Seinätekstien perusteella kansainvaellusaika ei vaikuttanut Tanskassa mitenkään, vaikka lähistölle saapui ainakin slaaveja. 

Valtionmuodostusta ei esitetty esihistorian näyttelyssä ja se piti kaivamalla kaivaa esille viime vuonna avatusta viikinkinäyttelystäkin. Viikinkiajan esityksen keskiöön oli asetettu ennustajatar (Vala, völva tai völa) ja puolet näyttelytilasta oli uhrattu elämykselle, josta en nauttinut enkä saanut mitään irti. Keskiajan esitys keskittyi kulttuurihistoriaan enkä huomannut yhtään mainintaa esimerkiksi kuningatar Margaretasta tai Kalmarin unionista. Maantieteellisten rajojen piirtäminen alkoi vasta vuodesta 1660.

Saamelaiset ja lappalaiset - sanoina

Oheinen lyhyt kappale Maamiehen ystävässä 1/1844 laittoi päässäni palikoita uuteen järjestykseen poikkeuksellisessa määrin. Ensiksi huomioni herätti toteamus, etteivät lappalaiset halua, että heitä kutsutaan lappalaisiksi. Tiedossa oli myös, että he "kuttuvat ittiänsä Sabmelaks". Miksi me sanan saamelainen käyttö on sitten alkanut yleistyä vasta tällä vuosituhannella ja vastaanpyristelijöitä on edelleen?

Hetken ajattelin, että jatkon lause "Lappalaiset tahtovat olla Suomalaisia" viittasi sanan Sabmelaks samankaltaisuuteen suomalaisen kanssa. Ja tämän takia sanaa ei haluttu käyttää. Ehkä näin, ehkä ei. Onhan meillä ruotsalaisille ja virolaisillekin nimi, joka eroaa omastaan.

Miksi sitten kutsuimme kielisukulaisiamme lappalaisiksi? Samaa juurtahan on skandinaavisten kielten lappar eli kyse ei voi olla äärettömän vanhasta nimityksestä. 

Perustietoa löysin Jaakko Häkkisen verkkoartikkelista Keitä olivat lappalaiset? (28.12.2008). 

Sana on siis nuori tulokas kaikissa alueen kielissä. Se on omaksuttu käyttöön siinä vaiheessa kun itämerensuomalaiset ja skandinaaviset kielet olivat jo ainakin alueellisesti selvästi eriytyneitä – se ei siis ole voinut levitä käyttöön ainakaan ennen vuotta 500 jaa. Myös historialliset maininnat ovat melko myöhäisiä: Fundinn Noregr -saga ja Saxo Grammaticus mainitsevat nimityksen 1100-luvun lopulla. Tämä antaa kuitenkin vain rajan, jota ennen sana on levinnyt käyttöön. Karkeasti sanan leviäminen voidaan siis ajoittaa jotakuinkin viikinkiaikaan, ensimmäisen vuosituhannen viimeisille vuosisadoille.

Häkkinen ei pidä internetistä helposti löytyvää yhteyttä suomen kieleen sanaan lape uskottavana selityksenä. Hänestä on todennäköisempää, että kyseessä on skandinaavikauppiaiden saamelaisesta sanasta kääntämä ja levittämä. Omasta mielestäni tämä kuullostaa uskottavalta nimen omaan siksi, että sana oli käytössä myös Pohjois-Venäjällä. 

Etymologinen sanakirja esittää saman saamelaisen alkusanan, mutta myös vaihtoehtoisesti: "toisena selityksenä onkin otettava lukuun alkup. yhteys lappea sanaan (ks. tätä), jolloin vanhin merk. olisi ’syrjäseutu’; tätä oletusta tukevat lukuisat Lappi-aineksiset paikannimet, joilla ei ole välttämättä yhteyttä saamelaisiin." Lappean vastineita on lähisukukielissä, mutta vain osalla on selvästi merkitys syrjäseudusta. Ehkä rannikoilla liikkuneille kauppiaille olisi voitu selittää, että kauempana asuneet olivat lappalaisia ja he olisivat sitten  käyttäneet sanaa Ruotsissa samanlaisesta ryhmästä?

Englanninkielen etymologiasanakirjoista tehty kooste ilmoittaa, että Lapplandin alku tulee jostain haukkumasanasta ja antaa vertailukohdaksi keskiyläsaksan (1100-1500) vähä-älyistä tarkoittavan sanan lappe. Norjan akatemian sanakirja toteaa etymologiasta lyhyesti "todennäköisesti suomesta". Ruotsin SAOB samoin. 

Norjasta puheen ollen, Häkkinen muistuttaa "Toisaalta norjalaiset nykyään käyttävät saamelaisista finni-nimitystä". Myös vuoden 890 paikkeilla tulloin vielä hyvin germaanisella englannin muodolla muistiinkirjoitetussa Ottar Haalogalantilaisen kuvauksessa Jäämeren rannan asutuksesta m.m. "On ðǣm mōrum eardiað Finnas."

Nykypäivään palaten/hypäten, mutta teemassa pysyen, linkitän lopuksi saamelaisaktivin Petra Laitin esseen  Why are we still calling it ”Lapland”? – An essay about calling things by their real names. Ylen uutisen mukaan Petra Laiti avasi keskustelun Lapland-sanan ongelmallisuudesta: mediassa kuohahti.

Kun päädyin tietämykseni rajoille

Viime viikolla Youtube heitti eteeni virolaisen tekijän videon Where did the Finno-Ugric people come from?, jossa yhdeksässä minuutissa kiidetään tuhansien vuosien historia suhteellisen vakuuttavasti. Siis jos katsojalla on yhtä heikot lähtötiedot kuin minulla. Viitattiin tuoreeseen tutkimukseen, joka oli tarjonnut uusia ratkaisuja. Aloitettiin täysin vieraista kulttuureista, mutta esineet näyttivät tutuilta. Narratiivi kulki, eikä luotu mahtavaa menneisyyttä hälyyttävällä tavalla.

Minulla ei ollut videon tekijästä aiempaa havaintoa eikä kanavansa sisältö tai kuvaustekstit luoneet kuvaa asiantuntevasta harrastajasta tai akateemisesta taustasta. Joten kaipasin jonkun tuntemani ja asiaa ymmärtävän lausunnon. Häiritsin Jaakko Häkkistä, joka ystävällisesti ja lyhyin perusteluin teilasi videon esityksen. Koska luotan Häkkisen osaamiseen, video muuttui silmissäni epäluotettavaksi.

Häkkinen myös totesi jättäneensä videoon kriittisen kommentin, joka oli jo tullut poistetuksi. Olin itsekin alkuperäisessä kontaktissa nähnyt pari kriittistä kommenttia, mutta tätä kirjoittaessani kaikki päälimmäiset kommentit ovat kehuvia. Kritiikin ohittaminen on pseudotieteen merkki, vaikka en siis tunnistanut videossa selvää agendaa.

Olisin siis voinut mennä halpaan, jos virolaisen kanava olisi tehnyt asiantuntevamman vaikutuksen. Toisaalta luotin Häkkisen lausuntoon, vaikka käsitykseni osaamisestaan perustuu verkkopresenssiinsä sekä siihen, että olemme olleet joissain keskusteluissa samaa mieltä...

Teema tuli uudelleen mieleen eilen, kun kuuntelin Jackson Crawfordin YouTube-kanavalta videon Germanic Loanwords in Finnic Languages (with Dr. Johan Schalin). Kun vuosia sitten löysin Crawfordin, tarkistin hänen kredibiliteettinsä suomalaiselta saagatutkijalta Sirpa Aallolta. Schalin puolestaan on jälleen verkosta "tuttu" ja onnistunut vakuuttamaan asiantuntemuksestaan, vaikka ymmärrän kielten kehityksen tutkimuksesta hyvin vähän.

Heikolla pohjallakin sain yli tunnin videosta kuitenkin kiinni epävarmuudet, joita virolaisessa lyhärissä ei ollut ollenkaan. Eikä siinä selitetty, miten asioita mukamas tiedettiin, vaan kerrottiin vaan. Jälkikäteen hävettää, että tuli ajateltua, että sisällössä voisi olla oikeaa asiaa.

Eli vakuuttamiseeni tarvitaan luotu mielikuva asiantuntevuudesta ja tiedon muodostuksen paljastava esitys. 

Rautakauden kuninkaiden vetovoimasta

Pari päivää sitten FB:n historiaryhmässä kuvitettiin kysymys Historien on Sverige -ohjelmasta leikatulla kartalla. Toisin kuin ohjelman katsottuani pelkäsin, sitä ei oltu ymmärretty väärin, vaan ohjelman viestin mukaisesti "sukujen ja pikkukuninkaiden hallitsemiksi pikkuvaltioiksi". Kysyjä halusi tietää, mitä historiantutkimuksen antia nykyisen Suomen alueen läikille. Vastasin:

Historiantutkimus ei suuremmin kommentoi esihistoriaa, sillä siitä ei ole kirjallisia lähteitä.
Katsoin sarjan alkujaksot jo viime joulukuussa, joten en muista mitä lainattu kartta esittää, mutta ilmeisesti pysyvää eli maataloutta harjoittavaa asutusta vuoden 500 tienoilla. Se ei esitä yhtä ja samaa kulttuuria, vaikka ainoasta sinisestä väristä voisi niin kuvitella.
Eli Suomessa oli rautakaudella tiheämmin porukkaa länsirannikoiden jokilaaksoissa. Kun maata omistettiin, todennäköisesti syntyi hierarkioita ja yhteiskuntaan toimintasääntöjä. Nämä yhteisöt eivät muutu hienommiksi tai paremmin määritellyiksi, jos hierarkian päälimmäistä kutsutaan kuninkaaksi.

Superkivaahan olisi, jos tietäisimme enemmän, mutta kun ei.

Toisaalta, jos haluamme kuvitella jollakin olleen merkittävää valtaa, pitää hyväksyä myös ajatus, että muilla oli valtaa vähemmän tai ei yhtään. Yritin kesällä lukea Martin Anderssonin kirjaa Från trälar till tjänstefolk. Legofolk i Sverige 1250–1600. En päässyt loppuun, mutta ehdin saada tajuntani räjäyttävän lukukokemuksen. Olin heijastanut menneisyyteen tuntemani palkkatyöläisyyden ikään kuin se olisi aina ollut olemassa. Paljon todennäköisempää kuitenkin oli, että Suomen "pikkuvaltioissa" peltotöitä tehtiin ruokapalkalla ja jollain tavalla maahan sidottuina. 

Ja sanat "valtio" ja "kuningas" herättävät aivan vääriä mielikuvia rautakauden yhteiskunnasta. Eikä tässä ole kyse (vain) Suomen jälkeenjääneisyydestä vaan yleisestä meiningistä Euroopassa. Tähän puolestaan heräsin totisemmin kuunnellessani podcastia, jossa Christian Raffensperger markkinoi kirjaansa Rulers and Rulership in the Arc of Medieval Europe, 1000-1200. Lyhyt lainaus: "titles in the medieval world were flexible and I think fungible things and we as moderns are really stuck on structure and form and or organization".

Arkeologisia kenttätöitä ja opinnäytteitä

Viime viikon lopulla oli kaikilla vapaa-aikaisilla mahdollisuus seurata verkon yli perinteisiä Arkeiologia kenttätyöpäiviä. Ollessani itse linjoilla osallistujamäärä huiteli kahdessa sadassa, mitä määrää Kansallisarkiston auditoriossa tuskin on ollut.

Kuuntelemistani esityksistä Janne Ikäheimon LIDAR-harjoitus ja käynnistyvä projekti, jolla pyritään muinaismuistokohteiden automaattiseen tunnistamiseen LIDAR-kuvista, loi uskoa tuloksekkaaseen tulevaisuuteen. Myöhemmin palattiin maan pinnalle tai sen alle, kun Teemu Tiainen selosti Jyväskylän Kirriä, jonka mielenkiintoisuus (raudan sulatusuuni) ei paljastunut tarkallakaan inventoinnilla vaan kauhakuormurin kouraisulla. Sattuman kauppaa oli myös Lapissa, jossa metallietsinharrastaja oli matkalla varsinaiseen kohteeseen testannut laitettaan rautakautisen polttohaudan kohdalla.

Andreas Koiviston viesti siitä, että keskiaikaisten kylien paikkaa ei voi suoraviivaisesti määrittää 1600- ja 1700-luvun kartoista, oli tuttu, mutta toistamisen arvoinen. Esittelemässään kohteessa Vantaalla vanhemman tonttipaikan paljastivat paikannimet: itä- ja länsipellon välissä piti olla jotain.

En ole tainnut kovin hyvin seurata arkeologiaa viime vuonna, kun Hollolan "superharvinaisuuksia" sisältänyt rahakätkökin oli uutta tietoa. En saanut edes aikaiseksi pyörähtää tuomiokirkon portailla, kun Senaatintorin reunoja kaivettiin. Tuloksissa kuullosti mielenkiintoisimmalta se, että pohjoisessa kuopassa hautoja oli huomattavasti vähemmän kuin eteläisessä, jossa oli kahdeksankin kerrosta. Arvokkaampi paikka, nääs.

Linkkejä on sentään kertynyt. Uusi blogi Mennyt aika on aloittanut ja ainakin seuraavat opinnäytteet julkaistu avoimena verkossa.

• Nurminen, Katariina: Fish Bones and Fishing in Finland during the Stone Age
• Papakosta, Vasiliki: Early Pottery Use among Hunter-Gatherers around the Baltic Sea
• Pottier, Erica: Joutsenet Äänisen kalliokaiverruksissa
• Vaden, Anna-Riikka: Porvoonjokilaakson kivikautiset kohteet : sijaintiin vaikuttavat tekijät ympäristön ja arkeologisten muuttujien avulla tarkasteltuna
• Kailamäki, Uine: Kalliomaalauksia peittävien silikasilausten uraanisarja-ajoittaminen : tapausesimerkkeinä Suomussalmen Värikallio ja Puumalan Syrjäsalmi
• Olsen, Eleonor: Ett hantverk i förändring: En studie av ulltextiliers tillverkning i Sverige från bronsålder till äldre järnålder.
• Piha, Minerva: Eteläsaamelaiset rautakautisessa Pohjolassa : Kielitieteellis-arkeologinen näkökulma
• Reinikainen, Samuel: The Pottery of Pahamäki at Pahka, Lieto in Southwestern Finland
• Tokoi, Arttu: Asutuksen jälkiä Turun Kärsämäessä : Asuinpaikan luonne ja sen muutokset kivikauden lopulta rautakaudelle vuosien 2016 ja 2017 kaivaustutkimusten pohjalta
• Hänninen, Annamari: Menneisyyttä haravoimassa : metallinetsinlöydöt harrastajien toiminnan ja Kanta-Hämeen alueen rautakauden kuvaajina
• Kivikero, Hanna: The Economy of Food : Tracing food production and consumption in the Castles of Kastelholm and Raseborg from the 14th to 16th centuries.
• Eerola, Julius: Reflectance Transformation Imaging (RTI) Suomen historiallisen ajan arkeologiassa : Tapaustutkimukset Nousiaisten Moision monumentaalihaudasta sekä Raaseporin ja Helsingin Vanhankaupungin lyijyplombeista
• Pietiläinen, Saija: Arkistoarkeologiaa : Oravaisensaaren Pöyköpellon rakennusjäänne
• Nilsen, Andrine: Vernacular buildings and urban social practice – Wood and people in Early Modern Swedish society
• Veijo, Riina: Nahkajalkineet ja niiden käyttö 1600- ja 1700-lukujen Oulussa

P. S. edellinen setti viime maaliskuulta

Ruotsi 900- ja 1000-luvulla (peruskouluversiona)

Jatkan viime viikolla aloittamaani oppimista sivustolla Sveriges historia. Alun karttakuvassa ei tapahdu mitään muutosta 900-luvulle klikatessa. esittelytekstikin on sama eli edelleenkään ei ole Ruotsia. Oppitunteja on kolme ja kaksi samoja kuin edellisellä kerralla, joten jatkan suoraan 1000-luvulle, jossa kartassa on Ruotsilla rajat, mutta ingressin mukaan Ruotsi ei ollut yhtenäinen vaan useilla maakunnilla oli itsehallinto. 

Sekä 900- että 1000-luvusta kertova oppimateriaali "Sandaskatten från Mora" lähtee liikkeelle Morasta löydetystä hopea-aarteesta. Siihen kuului 1313 hopearahaa ja korujen osia, jotka oli kiedottu tuoheen ja tekstiiliin. Suurin osa rahoista oli Saksasta eli olemme jälleen ulkomaanyhteyksien äärellä. 

Mutta pointtina onkin ajatella näiden lisäksi viikinkien hygieniaa. Aarteeseen nimittäin kuului kaulanauha, jonka riipus muistuttaa pientä rasiaa. Ketjussa oli kiinni myös hammastikku ja korvalusikka. Teemat yhdistyvät näppärästi Ibn Fadlanin kirjoittamalla kuvauksella viikinkien siivottomuudesta. Esitellään myös englantilaisten näkemyksiä tyylikkäistä viikingeistä ja jätetään pohdittavaksi miksi nämä erosivat toisistaan. Ihan siisti paketti, mutta en oppinut mitään uutta.

Lisää hopeaa. Vanhasta Uppsalasta ojaa vuonna 1891 kaivettaessa löytynyt aarre taipuu kertomaan kristinuskon tulosta ja aiemmasta uskosta luopumisesta. Aarre on ajoitettu vuoden 1000 tienoille. Adam Bremeniläinen kirjoitti vielä vuonna 1075 Uppsalaan viedyistä rituaalilahjoista jumalille, mutta samaan aikaan sanotaan ensimmäisten ruotsalaisten kuninkaiden tulleen kastetuiksi. Aarteen yksi osa on reliikkiristi, joka kiistatta liittyy kristinuskoon.

Kun esineitä esitetään museossa kuvatussa videossa tajuan, että olen melko varmasti nähnyt ne samassa vitriinissä käynnilläni Uppsalassa. Erikoisinta niissä on yhden hopeakulhon riimukirjoitus. Jälleen esineet kertovat yhteyksistä ulkomaille, mutta varsin vähän kätköajastaan, minusta. Oppilaita pyydetään fundeeraamaan uskonvaihdoksen helppoutta tai vaikeutta ja aarteen kätkennän syytä.  

Hopeaa mielenkiintoisemmilta tuntuvat muut 1000-luvun esineet, joista pari ensimmäistä voi kuvitella eksyneenä Suomeenkin. Työkalupakista voisi kuvitella irtoavan monenlaista tietoa materaalisesta kulttuurista, mutta sen kuvauksessa ei ole edes nimetty työkaluja, niiden käytöstä kertomisesta puhumattakaan. 3D-kuvana kieriteltävästä asekirveestä tuli mieleen Modern historyn YouTube-video, jossa malli oli kyllä hieman toisenlainen. 

Teksti perustuu sivuston tilaan 8.-9.12.2020.

Ruotsi 800-luvulla (peruskouluversiona)

Joulukuun alussa Ruotsin valtion museot (Statens historiska museer) julkaisi maan peruskoululaisille tarkoitetun sivuston nasevalla nimellä Sveriges historia. Se kattaa ajan 800-luvulta nykypäivään eli myös yhteisen historiamme. Vilaistuani paria oppimistehtävää päätin käydä kunnolla läpi ja monipuolistaa samalla blogin sisältöä. Tällä kertaa 800-luvulla, jolloin ei ollut Ruotsia eikä Suomea, mutta ingressin perusteella viikinkiretket olivat käynnistymässä.

Tarjolla on kaksi oppimateriaalia: viikinkihauta ja -linna. Opimmeko mitään rauhallisesta arjesta ja maanviljelystä?

Laittamalla hiiren kuvan päälle selviää, että viikinkihauta on Birkasta ja tarkoitus on esineidensä kautta ymmärtää kenestä on kysymys ja miksi esineitä on niin paljon. Birkassa olen käynyt, mutta heti lyhyessä haudan esittelyssä tulee itselleni uutta tietoa: kyseinen ja monet haudat Birkassa on rakennettu puusta maanalaiseksi huoneeksi, jossa on lattia, seinät ja katto. No, näinhän voi ymmärtää ruumisarkunkin, mutta kyse on kuitenkin eri asiasta. 

Ennallistettua hautausta päästään vertaamaan arkeologin koruttomampaan piirrokseen. Yksi kerrallaan klikataan kuutta esinettä. Kannu on Reinin rannoilta ja koristettu ristillä, josta ei kuitenkaan pidä vetää johtopäätöstä, että Birkan nainen olisi kristitty. Tässä kohtaa olisi voinut todeta, että johtopäätöstä tukisi hautauksen esineellisyys. Hieno juomalasi on Ranskasta. Pronssinen kulho Irlannista. Kaulakorun helmet ehkä Kaukasukselta. Ei jää epäselväksi, että Birkasta on yhteyksiä moneen suuntaan, mutta oppilaalle jätetään mietittäväksi, mitä hauta voi kertoa yhteyksistä, mikä ei ole alkuunkaan niin yksinkertaista kuin todeta, että yhteyksiä oli. Lisäksi kysytään, miksi nainen haudattiin kaukaisten eikä kotimaisten esineiden kanssa. Tämähän meni vaikeaksi heti aluksi.

Myös Trelleborgissa olen käynyt. Pikaisesti ja fiilistellen. Oppimateriaali oli siis tarpeen ja introsta selvisi, että linnake oli jokseenkin selvästi valvonut maaliikennettä rannalta kohti pohjoista eli Lundia ja Uppåkraa. Menneisyyttä ja nykyisyyttä rinnastavaa karttaa klikkaillen selviää, että samalla kohdalla on edelleen tie. Tämä olisi ollut hauska tietää paikan päällä. Rannan siirtymistä ja kadonnutta vallihautaa en pari kesää sitten osannut ajatella. 

Ymmärsin sentään yhdistää rakennelman esi-isääni Hararld Sinihampaaseen. Oppimateriaalissa hänet mainitaan vain lyhyessä videossa. Itse tekstissä sanotaan (käännöksenäni) "Emme tiedä kuka rakensi linnan. Ehkä se oli paikallinen rikas henkilö. Vastaavia rakennuksia on jopa Alankomaissa ja Puolassa. Ehkä inspiraatio tuli sieltä suunnasta." Vasta alempana todetaan, että viisi vastaavaa tunnetaan Tanskasta ja myönnetään, että niillä voi olla ollut jotain tekemistä varhaisen tanskalaisen kuningaskunnan luomiosen kanssa. Mielenkiintoista. Siis se, kuinka mahdollinen tanskalaisuus pitää piilottaa eikä samanaikaisia Jellingen kiviä tuoda esille.

Teksti perustuu sivuston tilaan 8.-9.12.2020.

Kivikaudesta kiinnostavaa?

Historianopettaja Antti Koskinen tuskaili viime viikolla Twitterissä, että oppilaita on vaikea saada innostumaan kampakeramiikasta. Tähän Samuli Simelius totesi tyylikkäästi "Kampakeramiikka on kuin voimakas homejuusto. Vaatii totuttelua ja aikaa, että siitä alkaa nauttia. Maailmansodat on vähän kuin ranskalaiset, helppoa ja sopii moneen makuun, mutta tarjotaan niin usein, ettei enää kauhean usein jaksa innostua, kun on kunnolla maistellut historiaa."

Käytännöllinen ehdotus Anu Nousiaiselta "Mullekin tuli mieleen muinais-dna-tutkimusten tulokset. Minkä näköisiä Pohjolassa silloin oltiin, suoruumit ja Ruotsista tutkitut esihistorialliset luulöydöt." sai kuittauksen "5.-luokkalaisen eka historiankirja alkoi just suoruumiista. Minä pidin kuolemansyyn pohdintaa hiukan groteskina aloituksena"

Toinen opettaja oli vielä käytännöllisempi: "Mä skippaan huoletta kaikkien kampa- ja nuorakeraamisten detaljien yli ja opetan sen isosta eli maailmanhistoriallisesta perspektiivistä: esihistoria oli kaikkialla samanlaista (inspiraationa Jared Diamond ja Harari).".

Tero Juutilainen vastasi käynnistämällä meemitehtailun, johon yksi kontribuutio oli meemi siitä, että aikuiset näkevät vastauksena nuorten miellyttämiseen (turhan) usein meemit ja giffit. Syntyneestä valikoimasta minua viehätti eniten oheinen Tuuli Heinosen kontribuutio, jonka jakamiseen sain luvan.

Mutta tässäkin on perusvireenä tekniikan/tavaran puuttuminen, joka on omiaan luomaan ankeaa mielikuvaa. Entä jos ihailtaisiin sitä mitä oli ja mietittäisiin, miten tolkuttoman osaavia selviytyjiä ihmiset ennen vanhaan olivat? (Sama koskee kaikkea menneisyyttä ennen modernia aikaa.) Tätä henkeä oli edellä mainitussa Twitter keskustelussa Juho Lammen ehdotuksessa "Tempaise selän takaa ensin piikiviterä ja sano, että tässä on ihmiskunnan mullistavin keksintö. Sitten toisella kädellä palava oksa nimimerkillä "Hei tziigatkaa, mitä mä löysin!"" ja Iivana Lemmetyisellä: "Kuskaat luokkaan tuoreen eläimen pään ja raakataljan ja tänään sitten aivoparkitaan."

Itselleni esihistorian teknologiaa avasi merkittävästi How To Make Eveything -kanavan viime elokuun Reset, jonka jälkeen aloitettiin ajasta ennen keramiikkaa. Varsinaista kivikautta oli vain yksi jakso, mutta siitäkin irtosi paljon. Kuten edellä mainitut piikiviterät, jotka vaikuttavat itsestään selvyyksiltä, ennen kuin näkee konkreettisesti vaaditun taidon. Ja "ne asu kodissa" ei tunnu enää pikkujutulta, kun on nähnyt minkälainen nyhrääminen vaaditaan pienenkin puun katkaisemiseen. Eikä Suomessa aina edes ollut (muualta tuotua) piitä vaan käytettiin tylsempiä kiviä. Myöhemmissä jaksoissa päästiin vertailemaan niin teräaseiden tehoa kuin niiden tekemiseen kuluvaa aikaa.

Tietenkin pitää muistaa, että kivikauden ihmisille nämä toimet olivat osa lapsesta asti koettua arkea ja varmasti helpompia kuin modernille ensikertalaiselle. Mutta ei se muuta tosiasiaa, että keramiikkaan tarvittavan saven kaivamiseen oli kädet ja tikku eikä kevyttä teräslapiota. Jos kirveen halusi varttaa köydellä, piti olla kuitua ja osaaminen sen käsittelyyn. Kauttaaltaan ajatuksen "ja sitten niillä oli" loppuun piti lisätä "paitsi ei ollut, elleivät tehneet".

Mistä päästään tärkeimpään opetukseen. (Eihän tämä uutta ollut, mutta kolahti erityisesti.) Yhden ihmisen osaamisella ja tekemisellä kivikauden maailmassa ei päässyt juuri mihinkään. Samoin olemme nykyään muiden varassa, mutta he ovat vain paljolti näkymättömissä.

Metallinlöytäjät Laihialla 1766

Väikkäriä varten läpikäymissäni sanomalehdissä oli tullut 1760-luvulla jo vastaan muutamia muinaislöytöjä. Ruotsin puolella hautakummuista kaivettiin soraa tietyöhön ja paljastettiin esineitä. Kirkkomaan kaivuutyössä löytyneen brakteaattiläjän kirkkoherra nappasi ripeästi työmiesten kädestä ja sanomalehtikirjoituksessa painotettiin historiallista arvoa hopean sijaan.

Ensimmäinen vastaava Suomen puolelta oli Inrikes Tidningarissa 2.3.1767. Laihialta oli tammikuun lopussa lehteen kirjoitettu lokakuussa 1766 pidetyillä käräjillä Thomas Israelsson Penssonin kertoneen löydöstään. Kuvauksesta ei käy ilmi miksi Thomas oli käsitellyt Torstilan kylän jokirannassa olevaa kiviröykkiötä, mutta kun sanomalehdissä samaan aikaan ilmoitetaan kivirakentamisesta kuninkaalta saaduista palkinnoista, voi arvata, että kyse oli kivien uusiokäytöstä.

Luumurskan joukosta Thomas oli poiminut talteen ja tuonut käräjille useamman isomman kappaleen, joista oli vaikea päätellä olivatko ne kultaa, messinkiä vai muuta metallia. Sormus ei ollut aivan sileä, sillä sitä kutsuttiin sanalla krusig, mutta kiilsi siinä määrin, että sen arveltiin mahdollisesti olevan kultaa. Muissa esineissä oli nupillinen neula ("en Nål med knapp och hål uppå ändan"), kolme lyhyttä ja pyöreää metallikappaletta (3:ne korta runda Metall stycken), kolme vastaavaa, mutta isompaa, joissa oli jotain muotoa (3 st. dito större, hwilka hade någon Facon), valettu metallikappale (et stycke Metall gutit) sekä pienempiä.

Lisäksi varapastori, jota ei nimetä, oli tuonut käräjille kokoelman, jotka Mats Nyste oli Isokylän mäestä kaivanut edellisenä kesänä:

2:ne mycket rostiga gamla Wärje-Klingor af hwilka den ena war afbruten, 2:ne stycken af någon likhet med de fordom tid brukade Hufwud-Skjölder, som åfwantil woro öpne, 2 Järn-Ringar, en afbruten Järn-Pihl, en Sprut-ända, 2:ne Mässings Wärje-knappar, och några til en skjut-Båga hörande Ringar 

Sotainen kokoelma vaikuttaa amatöörin silmin vaikeasti ajoitettavalta. Voisi olla historialliseltakin ajalta?

Kulttuuriympäristön palveluikkunassa Laihian Torstilan ainoa kohde on Palometsä 1: "Aiempien tietojen (Esko Luoma 1985) mukaan "Torstilan kylän metsämaalla ns. Palometsässä on Isonevan eteläpuolella Torstilan-Kylänpään kylien rajalla pienehkö,matala kiviröykkiö." Kohde tarkastettiin vuoden 2012 inventoinnissa, mutta röykkiötä ei havaittu." Neva ei ole joki, mutta röykkiö on röykkiö? Paikallistuntijat ja paremmat kartanlukijat voivat miettiä vaihtoehtoja.

Isokylästä muinaismuistohallintomme ei tunne yhtään arkeologista kohdetta.

Takaisin Volgan mutkaan

Eilen illalla kävin kuuntelemassa virolaisen arkeologi Valter Langin nykytietämyssynteesin suomalais-ugrilaisen kielen puhujien saapumisesta Itämeren alueelle. Helsingin yliopiston arkeologian professori Mika Lavento oli paikalla, eikä puhjennut vastalauseisiin, joten tulkitsin Langin esityksen edustavan hyväksyttyä tai ainakin uskottavaa mallia. (Tänään Lang pitää saman esityksen Vapriikissa.) Joten hyvä, että Langin kirja Läänemeresoome tulemised (2018) ilmestyy suomennoksena vuoden kuluttua. Tiivistyksen sen sisällöstä saa Riho Grünthalin kirja-arviosta.

Esityksen, ymmärrykseni ja muistiinpanojeni perusteella 2000-1500 eaa Suomessa, Virossa ja Pohjois-Latviassa on ollut porukka hukassa. Maa ei ehkä ollut aivan tyhjä ja autio, mutta läheltä pitää. Suomen ja Viron aineistoista tehdyissä radiohiiliajoituksissa on tähän aikaan vähän osumia ja myöhäisen kivikauden kirveitä on löytynyt huomattavasti vähemmän kuin aiempia vasarakirveitä. Kirveiden määrät ovat tavanomaisemmassa suhteessa eteläisessä Latviassa.

Mihin on menty tai kuoltu? Kaalin meteoriitti iski liian myöhään eikä ole voinut aiheuttaa näin laajaa tuhoa. Ilmaston äkillisestä viilenemisestä on tieto 1628/1627 eaa. Kulkutauti on mahdollinen kuin myös orjia (hyvin tehokkaasti) hakeneet ulkopuoliset. Joku näistä tai jotain muuta.

Tanumin kalliopiirros laivasta, Wikimedia 

Ja mitä sitten tapahtui? Pronssikaudelle päästyä Suomen ja Viron rannikoille rakennetaan samanlaisia hautoja kuin Skandinaviassa ja sikäläiset vaikutteet näkyvät myös muinaispelloissa ja mahdollisesti kuppikivissä, jotka tunnetusti ovat mahdottomia ajoittaa. Suomessa nämä haudat ovat siis hiidenkiukaita eli pronssikauden röykkiöhautoja. Eli porukkaa lienee tullut meren yli ja jäänyt rannikolle. Samoihin aikoihin Suomen sisämaahan tuli idästä tekstiilikeramiikkaa tehnyttä väkeä.

Viron käänteissä en ihan pysynyt perässä, mutta oleellisinta on saada uralilaiset kielet kartalle. Kielitieteilijöiden mukaan uralilaisten kantakieli oli 2000 eaa. yhtenäinen eli sitä puhuttiin melko pienellä alueella  Kyseinen alue oli siellä jossain Volgan mutkassa. Länteen (tai luoteeseen) sieltä lähtivät ensin tulevat saamen puhujat. Myöhemmät lähtijät kulkivat tai vähitellen muuttivat ehkä/todennäköisesti jokia seuraten ja poimien matkalla lainasanoja balttilaisista kielistä. Latviassa kääntyivät pohjoiseen ja kun pääsivät tai joutuivat meren rannikolla kontaktiin Skandinaviasta lähteneiden tai näiden jälkeläisten kanssa, he omaksuivat näiltä mereen liittyvää germaanista sanastoa.

Päädyttyään Pohjois-Viroon heillä oli edelleen lähtöseutuihin yhdistettävissä oleva suorakulmainen eli taloa muistuttava hautamalli, jota tarhakalmistoksi kutsutaan. Tällaisesta hautauksesta on muinais-DNA:sta löydetty varhaisin N3a-haploa edustava mies. Nykyisin tuo haplo on erittäin yleinen Suomessa ja Virossa sekä lähialueilla.

Näin on siis saatu uskottavasti yhdistettyä arkeologinen jäänne, kieli ja nykyväestö. Ihme ja kumma oli, ettei kantasuomalaiset otsikkoonsa nostanut esitys kerännyt paikalle asiaan "intohimoisesti suhtautuvia". Kysyjissä herätti eniten tunteita se, että kun kantasuomen puhujat vihdoin jatkoivat matkaa Virosta pohjoiseen, he Langin karttakuvan mukaan rantautuivat ensin Turun seudulle. Miksei Uusimaa kelvannut? Kiinnostusta herätti myös se, että kartan ja esityksen mukaan kantasuomen puhujat asettuivat myös Mälarin seudulle Ruotsiin. Tai ainakin sielläkin on tarhakalmistoja.

Suomen yhteydet ulkomaailmaan

Palataan yhteen lukion oppikirjasta esittämääni kommenttiin. Sivulla 21 kuvateksti viikinkien kulkureittejä ja Suomen asutusta viikinkiajalla esittäneeseen karttaan kuului kokonaisuudessaan "Suomen rannikkoa osittain myötäilevää idäntietä pitkin kulkeneita viikinkejä kutsutaan varjageiksi. Suomea asuttaneiden ihmisten ensimmäiset yhteydet muuhun maailmaan tapahtuivat varjagien välityksellä."

Tätä kommentoin twiitillä "Oppikirja on oppikirja ja konteksti on rautakausi, mutta kyllä tästä voi mielestäni ymmärtää, että Suomen asukkaat elivät ilman ulkoisia kontakteja ennen viikinkejä. (Koska aiempaa aikaa kirjassa ei ole, väestön muodostuminen jää varsin hämäräksi.)" Katri Issakainen kysyi (blogitekstin julkaisun jälkeen): No minkälaisia kauppa- ja tutkimusmatkoja maailmalle sinun mielestäsi sitten "suomalaiset" tekivät 800-, 1000-luvuilla, mikäli kirjassa on virhe. Eli millaiseksi sinä piirtäisit suomalaisen kaupankäynnin reitit ennen kristinuskoa?

Sen paremmin oppikirja kuin minä ei käyttänyt käsitettä suomalaiset. Enkä ainakaan minä tarkoittanut ulkoisilla kontakteilla (välttämättä) sitä, että Suomesta olisi lähdetty ja palattu. Olennaista (minusta) oli se, että Suomen alueella asuneet ovat läpi esihistorian saaneet vaikutteita toisaalta eli todistettavasti olleet "yhteydessä muuhun maailmaan" kauan ennen varjageja.

Ainakin näin opin vuosi sitten Suomen ja lähialueiden arkeologiakurssilla Helsingin yliopistossa. Kurssiin kuuluneessa ryhmätyössä luin Esa Hertellin ja Miikka Tallavaaran artikkelin High Mobility or Gift Exchange – Early Mesolithic Exotic Chipped Lithics in Southern Finland (Mesolithic Interfaces. Variability in Lithic Technologies in Eastern Fennoscandia. Monographs of the Archaeological Society of Finland 1. 2011, 10–41), jossa hyvin perusteellisesti käytiin läpi kivikautisilta asuinpaikoilta tehtyjä piikivilöytöjä, joiden maantieteellinen alkuperä on materiaalin ominaisuuksien perusteella määritettävissä.

Ryhmätyöhön kuului vierailu Kansallismuseoon, jossa piti etsiä artikkeliin liittyvää sisältöä. Joku toinen ryhmäläisistä löysi ylle liittämäni sitaatin. Itse kiinnitin huomiota siihen, että kivikauden vitriinistä ei käynyt ilmi, että piikiveä ei löydy Suomen alueelta eli jokainen kappale kertoo kontakteista toisaalle. (Samoin meripihka, mistä syntynyt ahaa-elämys on jäänyt mieleen joltain arkeologiselta retkeltä. Ilmeisesti Liedossa 2008. Meripihka on tosiaan pysynyt mielessä, sillä olen maininnut sen 2012 ja syksyllä kirjoittamassani esihistoriatiivistelmässä, Yhteydet eivät rajoittuneet etelään: meripihkaa on löytynyt myös Kierikistä.)

Kansallismuseon esihistorianäyttelyn toisesta huoneesta löysin sitten vitriinin, jossa selkeähköllä kartalla esitettiin erinäisten esineiden alkuperä kaukana Suomesta. Kalvolle läiskimistäni kuvista ei saa enää selvää yksityiskohdista, mutta rautakaudelta näyttää. Korostaakseni kulttuurivaikutteiden jatkuvuutta kävin kuvaamassa museon kirkkointeriööristä pari ulkomailta keskiajalla tuotua pyhimyspatsasta.

Eli ulkomuistista kulttuurikontakteista nykyisen Suomen rajojen yli kivikaudella kertovat edellä jo mainittujen piin ja meripihkan lisäksi vasarakirveskulttuuriin yhdistettävät piirteet, pronssikaudella mikä tahansa pronssinen esine ja skandinaavistyyliset röykkiöhaudat sekä rautakaudella ennen viikinkejä Suomeen päätyneet roomalaisesineet ja permiläiset soljet.

Ja rautakauden osalta kontakteista kertoo myös muuttuva kieli, joka kyseisessä oppikirjassa (s. 9-10) hieman mystisesti "leviää", mutta maalaisjärjellä ajateltuna vaatinee ihmisten välisiä yhteyksiä.

Yritin lukea lukion oppikirjaa

FB-tuttavani mainosti juuri ilmestynyttä lukion oppikirjaa, jota hän oli ollut tekemässä. Samoin kuin pari mukavaa hissan proffaa, joiden kanssa olen ollut puheväleissä. Suhdeylläpidollisesti olisi siis pitänyt kirjastokappaletta selatessa pitää näpit pois näppäimistöltä, mutta kun tätä tuli jo Twitteriin jaettua, niin... Ja suurin osa ongelmista (ainakin niistä, joita jaksan kommentoida) koskee kuva- ja kuvatekstitoimitusta.

Hetken iloitsin tuoreen arkeologisen tutkimuksen huomioimisesta eli aloittamista Ravattulan Ristimäestä. Mutta ruotsalaista kirkkoa esittävän valokuvan kuvatekstin olisin toivonnut kertovan ikkunoiden huomattavasti myöhäisemmästä laajennuksesta. Näin saatiin nipotusmoodi päälle.

Kirja ei edennyt missään vaiheessa tiukan kronologisesti. Mutta tämä kartta ja kuvateksti olivat selkeästi rautakauden kohdalla. Twiittasin: "Oppikirja on oppikirja ja konteksti on rautakausi, mutta kyllä tästä voi mielestäni ymmärtää, että Suomen asukkaat elivät ilman ulkoisia kontakteja ennen viikinkejä. (Koska aiempaa aikaa kirjassa ei ole, väestön muodostuminen jää varsin hämäräksi.)"

En saanut vastalauseita. Arkeologi: ""Ensimmäiset kontaktit ulkomaailmaan". Voi hyvää päivää." Kirjailija: "Niin rauhassa oltiin täällä keskenämme, ja yhtäkkiä sitten paikalle ryntäsi varjageja. Luulimme, että maailma loppuu metsän reunaan, tuohon missä juoksee puro."

Seuraavlla aukeamalla (s. 22) saman "rautakautisen Suomen" kohdalla kerrottiin ensin, että rautakauden lopulla eli viikinkiajalla "maanviljelys oli vallitseva elinkeino Varsinais-Suomessa, Satakunnassa, Hämeessä, Etelä-Pohjanmaalla ja Savossa." Vieressä olevassa kartassa 1100-luvulla pysyvää asutusta myös Laatokan luoteisrannalla, joka on ilmeisesti Savoa? Tai eli kalastuksella? (Suomi määriteltiin aluksi nykyisen Suomen alueeksi, mutta kirjaimellisesti ja johdonmukaisesti tämä ei pitänyt läpi kirjan paikkaansa.)

Olennaisemmin opimme samasta alaluvusta, että "Sisämaan metsästäjäkansa, niin sanotut lappalaiset, eli pyyntielinkeinoista, kalastuksesta ja metsästyksestä ja vetäytyi viljelijäkansan tieltä pohjoisemmaksi." Lappalaiset vahvennettuna ja lopun hakemistossa "nimitys, jota käytettiin ainakin keskiajalta lähtien liikkuvaa pyyntikulttuuria harjoittaneesta väestöstä erityisesti Pohjois-Suomessa, vrt. saamelaiset". Väestöryhmä vai kansa? Jotenkin hävinnyt keskiajalle tultaessa (s.33), jolloin kylläkin kerrotaan, että "pohjoisen saamelaiset olivat elämäntavoiltaan liikkuvia". Jään ihmettelemään oliko käsitteen mainitseminen tarpeen.

Mutta rautakaudesta kerrottiin muutakin ihmeellistä. Alaotsikon Yhteiskunta ja uskonto alla teksti alkaa "Suomen alueella asuneiden omaisuus ei ilmeisesti alun perin periytynyt sukupolvelta toiselle, minkä vuoksi sukujen väliset varallisuuserot olivat melko pieniä." Tällaista ei mielestäni Suomen ja lähialueiden arkeologian kurssilla opetettu.

Onnistuin pääsemään keskiajan puolelle, jossa Porvoon kirkko (s. 58) oli innoittanut kuvatekstin "Aikaisemmin uskottiin, että puhdasoppisuuden aika ja 1800-luku koituivat turmioksi keskiaikaisille kirkkomaalauksille ja patsaille. Nykykäsityksen mukaan useimmat harmaakivikirkot olivat valkoisiksi kalkittuja jo alun perin." Tulkintani mukaan kirjoittaja on innovatiivisesti sekoittanut kirkkojen ulko- ja sisäseinät.

Ja sekavuudesta puheenollen, ylläolevan kuvan jaoin FB:ssä saattella "Oletan, että läänitys on "hallintaa", sillä muuten tässä ei ole kai mitään järkeä. Norrlanti oli tuohon aikaan vielä maanhallinnaltaan määrittämätöntä? Virosta samaa tuskin voi sanoa eikä aukeamalla esitetä mitään selitystä sen ja Käkisalmen läänin erityisyydelle." Yksi historioitsija kommentoi epäilevänsä yhtä %-lukua ja toinen piti esimerkkinä kaaviosta, joka sekoittaa enemmän kuin kertoo.

Ja finaalina (s. 112) vuoden 1789 Eurooppa, jossa minun värinäölläni Ruotsi on osa Habsburgien hallitsemia alueita. Ehkä näin opetettiin 80-luvullakin lukiossa ja ehkä oppikirjat olivat silloinkin vastaavia erikoisuuksia täynnä. Vaikea sanoa, kun en kouluopetuksesta mitään muista.

Lisäys 10.8.2019 8:15. FB:n puolella Kari Hintsala vastasi retoriseen kysymykseeni "Viimeisestä kuvasta on sanottava että Ruotsi(-Suomi) on pikemminkin samaa sinapinkeltaista kuin Bourbonien Espanja. Habsburgien maat ja mannut on selvästi vaaleampaa sävyä." Tänne kommentoinut oli huomannut yllättävän monta puutetta. Varsinkin kun kuvan laatu on perin surkea. Uusi yritys:

Arkeologinen vierailu ja poimintoja verkosta

Pari päivää ennen juhannusta vierailin Raaseporissa, jossa Slottsmalmenilla oli juuri lopetettu päivän kaivuu ja aloiteltiin pressun alle suojatun dokumentaatiota.

Hyvin ystävällisesti minulle näytettiin ja selostettiin monttu, josta oli löytynyt kivin tuettu paalu, jonka tarkoitus oli vasta arvailujen varassa. Olin luullut (joitakin esityksiä huonosti kuunneltuani), että Slottsmalmen oli silkkaa tunkiota, joten poistuin paikalta jotain oppineena. (Facebookista sain sitten myöhemmin lukea, että kaivausten vihoviimeisenä päivänä oli saatu esiin lankuilla peitetty pinta!)

Kaivamassa olleet Hangon kesäyliopiston kurssilaiset kiersivät Georg Haggrénin opastuksella linnan ympäristössä ja sen sisällä. Minut hyvin ystävällisesti pyydettiin mukaan. Linnan neliuloitteisuudesta en tajunnut sen enempää kuin ennenkään - meni ehkä vielä sekavammaksi modauksineen ja "restaurointeineen". Mutta osasin ihailla Haggrénin esittelemiä keskiaikaisia (!) paaluvarustuksia, jotka aikanaan olivat vedessä.

(Juu, jälkimmäinen kuva ei ole kovin havainnollinen ainakaan omalla puna-vihersokeudellani. Mutta paikan päällä puut olivat selvästi näkyvillä.)

Ja luvatut verkkopoiminnat.

1) Satakunnan museon arkeologian luentosarja ei ole YouTubessa vielä hillittömiä katsojalukuja saanut, joten aloitetaan linkittämällä se

• Maija Helamaan luento "Kadonneen Luostarin jäljillä"
• Oona Jalosen luento "Köyliön kirkon vainajat"
• Kati Salon luento "Pronssikauden ihmisluututkimus Suomessa ja erityisesti Satakunnassa"
• Kalle Luodon luento "Honkajoki Hietala-Hietaranta, mesoliittisen asuinpaikan tutkimukset
• Leena Koiviston luento "Löydä Satakunnan muinaisuus!"

2) Satakunnassa pysyen Luistarin alue on saanut uuden hienon sivuston. Ja maakunnan arkeologiset kohteet on kierretty 50 päivässä. Inventointityötä tehnyt lupasi julkaista blogissaan ehdotuksia tutustumisreiteiksi, odotan mielenkiinnolla.

3) Turun museokeskus puolestaan teki julkaisun Pitkin poikin Aurajokea – arkeologisia tutkimuksia (pdf), jossa "on neljätoista artikkelia, joissa kerrotaan uusimmista Aurajokilaakson alueella tehdyistä arkeologisista tutkimuksista." Tiedoston osoite ei näytä kovin pysyvältä eli kannattaa ladata talteen, jos kiinnostaa.

3) Johanna Enqvist keräsi alkukesästä viikon verkkokeskustelussa aineistoa arkeologiasta ja kansallisesta identiteetistä. En osallistunut joka päivä, mutta viimeiseen kysymykseen "Kuinka tiivistäisitte arkeologisen tiedon ja arkeologisen kulttuuriperinnön merkityksen Suomen kansalliselle identiteetille?" totesin

Historiatietoisuus ulottuu nykyisin max 100 vuoden aikaan, joten en ole nähnyt arkeologian muodostavan siinä merkittävää osaa. Ja kun syksyllä suorittamastani Suomen ja lähialueiden arkeologian peruskurssista jäi päällimmäiseksi mieleen arkeologisten ilmiöiden moninaisuus ja alueellisuus, en ymmärrä miten sitä voisi (rehellisesti) käyttää "kansallisen yhtenäisyyden sidosaineena". Esimerkiksi aiemmassa ketjussa mainittu Ilari Aallon keskiaikakirja jättää käsittelemättä (parhaan muistini mukaan) nykyisestä Suomesta suurimman osan rajautuessaan Ruotsin vallassa olleeseen alueeseen. Ja kun mennään varhaisempiin aikoihin, asioiden (ja rajojen) kanssa on vielä vaikeampaa. Puhumattakaan sitten "saamelaisen" ja "suomalaisen" arkeologian erottelusta.

Mutta toki yritetään. Ennen ja nyt julkaisi vuosi sitten Liisa Kunnas-Pusan artikkelin Kivikauden kuvia – Kaukaisimman menneisyyden representaatiot Suomi-kuvaa rakentamassa.

4) Opinnäytelinkkejä meiltä ja naapurista myös muihin esihistoriaa tutkiviin tieteisiin liittyen

• Lempiäinen-Avci, Mia: Plant remains in archaeology : a multidisciplinary approach to cultivation,consumption, trade and migration of economic plants in Southern Finland AD 1000−1900
• Hakamäki, Ville: Seeing behind stray finds : understanding the Late Iron Age settlement of Northern Ostrobothnia and Kainuu, Finland
• Piludu, Vesa Matteo: The Forestland’s Guests : Mythical Landscapes, Personhood, and Gender in the Finno-Karelian Bear Ceremonialism
• Lundström, Maria: Exploring Fennoscandian agricultural history through genetic analysis of aged crop materials
• Kirkinen, Tuija: Between skins : Animal skins in the Iron Age and historical burials in eastern Fennoscandia
• Puolakka, Hanna-Leena: Anomaliana aineistossa : polttohautaukset myöhäisrautakautisissa ruumiskalmistoissa Suomen ja Karjalankannaksen alueella
• Kelloniemi, Aleksi: Parille päällikön pöytään? : olut nuorakeraamisen kivikauden Suomessa
• Pitkänen, Henri: Numismaattiset tiedontarpeet ja Suomen kansallismuseon rahakammion käsikirjasto numismaattisen tiedon lähteenä
• Leskinen, Sirpa: Suomen varhaiset lukot ja avaimet: Katsaus erääseen arkeologiseen esineryhmään
• Soleva, Tiina: Rautakautiset ja keskiaikaiset luukammat Suomessa – luokittelu ja katsaus löytöpaikkoihin 
• Ranta, Helena: Kalannin Kalmumäen helmet
• Saur, Angelica: Skuggad terrängmodell och historiska kartor: Identifiering av forn- och kulturhistoriska lämningar i skogsmark
• Karlsson, Louise: Kulturarv- vad vinner och vad försvinner?: En studie på om synen på arkeologiska fornfynd har förändrats under 1900-talet fram tills idag

5) Käynnissä olevasta Ville Mantereen väitöstutkimuksesta kertoo blogiteksti Älgens betydelse i norr: om att studera förhistorisk religion. Pohjanmaan esihistoriasta väitöskirjaa tekevä Andreas Granberg kirjoitti blogitekstin En arkeologisk sommardeckare.

Kevätretkellä Ahvenanmaalla (2/3)

Perjantaina alkanut retki jatkui lauantaina, jolloin ensimmäisenä ohjelmassa oli Borgbodan linnavuori, jonne oli kiva kivetä levännein jaloin ja auringon paistaessa. (Vuorelle asetetut puuveistokset jakoivat mielipiteitä.)

Vuorta ympäröi vesi kolmella puolella rautakaudella, joka on todennäköinen rakennusaika, mutta muuten tieto linnoituksesta ei ole tuntunut suuremmin kehittyneen jo 1600-luvulla paikallisen papin muistiinpanemasta.

Saltvikin kirkkoon emme päässeet sisälle, joten oli aikaa ihmetellä kahta muistokiveä, joista toisen tekstistä ei saatu selvää, kaatuneen hautamuistomerkin paljastaneita 1800-luvun ruumiin jäänteitä (ne muut, en minä) ja kirkon takaa löydettyä hallitalon paikkaa. Selvisi, että viimeksi mainitun tulkinnassa on arkeologien välillä jotain skismaa, mutta korvani eivät ehtineet ajoissa oikeaan paikkaan ymmärtääkseni enemmän.

Godbyn kumpukalmistoon ei ollut itäneen pellon läpi menemistä, mutta kummut näyttivät tieltäkin käsin huomattavasti "ruotsalaisemmilta" kuin edellisen päivän esimerkit. Lounaalla pääsin haastattelemaan Ihan Oikeaa Arkeologiaa eilen puheeksi tulleesta maannoususta ja selvisi, että sen määrittäminen ei ole kovinkaan suoraviivaista, jos haluaa olla tarkka. Maa nousee, mutta välillä nousee merikin.

Kastelholman linnassa kävi kuten jokaisessa linnassa: en pystynyt hahmottamaan rakennetta, puhumattakaan aikatasoista, joihin piti ottaa mukaan restauroinnitkin. Ja oli kylmää ja tuli muutama lumihiutalekin. (Blogia kaivellen löysin tiedon Kastelholman siipikarjasta 1500-luvun lopussa, mutta muuta suhdetta paikkaan ei ole näemmä muodostunut.)

Bomarsundin tapahtumista sain otetta jokin aika sitten kuulemastani radio-ohjelmasta, jota en nyt tietenkään löydä mistään. Pidempiaikainen suhde linnoituksen hävitykseen on tullut englantilaisten vangitsemien sotilaitten kautta, jotka alunperin kohtasin vuonna 2010. Amerikkalaisen yliopiston kokoelmistaan digitoimat kuvat Bomarsundin taistelusta ovat näköjään edelleen ilman CC-lisenssiä. Nyt paikan päällä kävimme katsastamassa yhden puolustustornin jäännökset

josta näkyi täysin (Uspenskin katedraalin raaka-aineeksi) kadonneen samantapaisen paikka niemen kärjessä. Päälinnoituksen suhteellisen vähäiset jäänteet näimme kahteen kertaan linja-auton ikkunasta ja pidemmän aikaa vietimme asuin- ja hyötyrakennusten perustusten lomassa.

Täällä hyökkäsin paikallisen asiantuntijan Rudolf Gustavssonin kimppuun. Selvisi, että näihin rakennuksiin ei ole tehty varsinaista kaivausta, vaikka arvata saattaa, että se voisi kertoa linnoitukseen sijoitettujen arkipäivästä. Lisäksi kuulin, että 1960-luvulla alueen poikki oli tehty tie jokseenkin surutta.

Pyörähdimme linja-autosta nousematta Finströmin kirkolla, jossa katseeni kiinnittyi kehutun tornin sijaan patsaaseen, joka esittää jo eilisessä tekstissä mainittua Frans Petter von Knorringia. Ansionsa eivät tosiaankaan rajoitu yhden muusikon tukemiseen eivätkä myöskään itselleni ensimmäiseksi mieleen tulevaan kirjaan Gamla Finland. Wikipediassa von Knorringia tituleerataan lähes peruskoulun esi-isäksi. BLF:n artikkeli on asiallisempi, mutta käyttää ilmaisua "Ahvenanmaan Chydenius". Näköjään hänestä on kirjankin kokoinen biografia, johon olisi varmasti kannattanut tarttua Kamariherraa kirjoittaessa.

Sitten vietimme 35 minuuttia Jomalan kirkolla. Sinnekään emme olleet menossa sisälle, joten kipitin kiltisti määrätyn 20 minuutin kohdalla linja-autoon ja ihmettelin, missä porukka viipyi. Tuttavan FB-päivityksestä sain hieman myöhemmin tietää, että olivat katsomassa kirkon takana rautakautista kalmistoa ja keskiaikaista asutusaluetta.

Viimeinen kohde oli Jättbölen kivikautinen asuinpaikka, jonka esittelijä valitettavasti uskoi, että me kaikki tunsimme ennestään sen kuuluisuudet: Suomen vanhimman luurangon, jonka ajoitusta puhuja tosin toivoi uudelleen testattavaksi, ihmisluita, joita oli käsitelty kuin ruokaa, ja savi-idoleita. Ainakin yksi meistä oli autuaan tietämätön, mutta eipä ollut ensimmäinen kerta, kun olin kivikautisella kohteella kärryiltä pudonneena.

Jättbölen analyysiä haittaa alueella taloudellisen edistyksen nimessä tehty tuhotyö 1920-luvulla. Siitä kerrottiin annetun tuomio, mikä herätti uteliaisuteni ja kaivelin illalla digitoituja sanomalehtiä.

Oheinen leike aloittaa pitkähkön selostuksen, jossa Jättbölen sanotaan olevan "vårt lands märkligaste, sannolikt äldsta germanska fornlämning" (kursivointi minun). Ilmankos ei 1920-luvun suomenkielistä lehdistöä asia kiinnostanut.

Kevätretkellä Ahvenanmaalla (1/3)

SKAS:in ja SMTT:n kevätretkeläiset rantautuivat eilen iltapäivällä Ahvenanmaalle, jossa ei satanut uhattua lunta vaan paistoi saarten brändiin kuuluva aurinko. Hotellilla poikkeamisen jälkeen suuntasimme luoteeseen, ohitimme pysähtymättä Hammarlandin kirkon, tienhaaran VPK-museon ja Ahvenanmaan Elviksen Gracelandin. Pysähdyimme vasta Käringsundin vierassatamassa, joka oli varsin kuvauksellinen.

Parhaimman kuvakulman sain mielestäni metsästys- ja kalastusmuseon (valitettavasti kiinni) pihalta, jossa oli ilmeisesti kalastukseen käytettyjä veneitä.

Sitten pysähdyimme Eckerön posti- ja tullitalolle, joka ei ylhäisessä yksinäisyydessäänkään onnistunut tekemään vaikutusta Helsingissä Engelin arkkitehtuuriin tottuneelle. Toisena suunnittelijana oli Charles Bassi, jonka perhe-elämästä olen vuosia sitten jakanut tietoa.

Mutta tietenkin oli hienoa olla paikalla, jossa kävivät suunnilleen kaikki kirjaan You Must Not Forget to Take Your Own Harness kokoamani matkustajat ja monet myöhemmin kohdatut. Kuten ahvenanmaalaisessa kodissa vieraillut. Ja vielä enemmän olisi sekä blogissa että paikan päällä pitänyt muistella lukuisia postitalonpoikia, jotka toisinaan henkensä uhalla välittivät viestejä. Ovat sentään saaneet muistomerkin.

Sitten ensimmäinen arkeologinen kohde eli Nabbergenin röykkiökalmisto.

Tätä oppaamme ja matkanjohtajamme Ilari Aalto oli mainostanut Ylellekin, jonka tiivistyksenä "Kalmisto on Ahvenanmaan suurin. Tasaisella kallionlaella on noin 80 erikokoista hautaröykkiötä, jotka on rakennettu siististi latomalla kulmikkaista kivilaatoista. Röykkiöllä on selkeä muoto. Kaivauksissa röykkiöistä on löytynyt palaneita luita." Ehdottomasti parhaillaan auringonpaisteessa.

Päivän viimeinen kohde oli Eckerön kappelikirkko, jossa aluksi ihailimme paikalleen jäänyttä Kustaa III:n aikaista virstanpylvästä, joka erottunee kuvan vasemmassa alakulmassa. (Paikaltaan sirrettyä mallistoa kartoitin Skansenilla.)

Ruotsalaisia kirkkoja muistuttava vahva torni oli kirkon tuorein osa, eli aluksi rakennus on ollut varsin pieni. Sisällä kuori oli suljettu köydellä, joten seinien haaleista maalauksista en erottanut mitään. Puisen ja keskiaikaisen kastemaljan ikuistaminenkin vaati akrobatiaa.

Bussissa viereeni istunut Ihan Oikea Historiantutkija älysi mietiskellä ääneen merenrannan sijaintia kirkon rakennusaikaan. Vaikka Aalto oli aloittanut opastuksen Ahvenanmaan nousulla merestä niin olin tämän oleellisen seikan jo autuaasti ehtinyt unohtaa. Kieltämättä kartta olisi ollut kiva.

Aallon selostuksen mukaan kaikkien Ahvenanmaan keskiaikaisten lähellä on viikinkiaikaisia kumpukalmistoja, joita on kuulemma saarilla yli kymmenen tuhatta. Erottuivat paikan päällä maastosta paremmin kuin kuvassani, mutta kyse ei todellakaan ollut Jellingin tapaisesta yhdistelmästä, vaikka taustalla todennäköisesti sama prosessi.

Auringon edelleen paistaessa tein Maarianhaminaan omatoimikoukkauksen. Olin Googlen kartan varassa ja satuin huomaamaan, että Kokemäenkartanon kamariherran veljen mukaan nimetty paikka lupasi "hyviä cocktaileja". Ei varsinaisesti asia, jonka olisin yhdistänyt kyseiseen kirkkoherraan. Tosin olihan hän kulttuurin ystävä, auttaen ahvenanmaalaisen tytön muusikon uralle.