Sunnuntain suomalainen Tukholmassa

Elias Martinin tallentama näkymä Tukholmaan. Nationalmuseum

Kenenkään pyytämättä maaliskuussa päättynyt sarja jatkuu.

Svenskt biografiskt lexikon esittelee artikkelissa Forsgrén, släkt Suomen sodan jälkeen Ruotsiin lähteneet miehet Carl Robert (1797–1853) ja  Berndt Gustaf Forsgrén (1799–1888), joista molemmista tuli kauppiaita Tukholmassa. He eivät kuitenkaan olleet ensimmäisiä sukunsa edustajia kaupungissa.

Miesten isoisä oli Mathias Forsgrén, joka oli verkkosukupuun mukaan syntynyt Huittisissa vuonna 1708. Samaiseen verkkosukupuuhun on (tätä kirjoittaessani) koottu huolella Forsgrénin lapset avioliitosta Maria Ulrica Wiensin kanssa. Kyseinen avioliitto päättyi vaimon kuolemaan 21.10.1759 Nousiaisten Rekoisissa. Toisen avioliittonsa Forsgrén solmi vuoden 1761 alkuun mennessä Gustaf Pacchaleniuksen tyttären Catharina Christinan kanssa. Sukulaisuussuhteista syntyi pieni sykkyrä, sillä Mathias Forsgrénin ensimmäisestä avioliitosta syntynyt poika Fredrik Vilhelm meni myöhemmin naimisiin äitipuolensa Sofia-siskon kanssa. (Masku RK 1758-69 s. 82)

Mathias Forsgrénin toiseen avioliitton ehti syntyä Nousiaisten Rekoisissa lapset Brita Beata 10.12.1761, Matteus loppuvuodesta 1764 (k. 8.1.1765) ja Anna Sophia 5.1.1766 ennen kuin Matthias kuoli 18.4.1766. Leski ja tyttäret jäivät asumaan Rekoisiin, jossa asuivat ensin myös Matthiaksen kaksi aikuista lasta perheineen (Nousiainen RK 1766-1771 s. 101, 164, 1771-1776 s. 92, 1777-82 s. 100, 1783-88 s. 107). Catharina Christina kuoli Rekoisissa 15.3.1809 ja Anna Sophia 10.6.1837.

Brita Beatan kohdalle on rippikirjaan vuoden 1785 paikkeilla piirretty symboli, joka tarkoittanee muuttoa. Suoraan tai mutkan kautta hän päätyi Tukholmaan, jossa hän oli 15.12.1786 hakemassa suomalaisesta seurakunnassa kuulutuksia avioliittoon Kangasalla 1760 syntyneen räätälinkisällin Jacob Stenvikin kanssa. Jacobin mestari oli ehkä Carl Wärme, joka oli avioliiton sponsori yhdessä laivakapteeni Söderqvistin kanssa. Häät vietettin 1.1.1787.

Avioliittoon syntyi ainakin poika Mathias Gustaf 11.1.1788. Yhtenä kumminaan oli räätälimestari O. Verme. Kuollessaan Tukholmassa 6.2.1790 Jacob oli edelleen räätälinkisälli. Hänet haudattiin Katariinan kirkkomaalle Södermalmilla.

Brita Beata kuoli pian miehensä jälkeen, 28.2.1790. Kun perukirjaa vähäisestä jäämistöstä tehtiin 24.9.1790, Matthias-poika oli elossa. Hänen sukulaisistaan ei ollut varmaa tietoa, mutta lähimmäksi sukulaiseksi arveltiin etunimetöntä enoa, joka oli rykmentinkirjuri Turussa. (Stockholms rådhusrätt 1:a avdelning (A, AB) F1A:300 (1790) Bild 4450 / sid 427 (AID: v222938.b4450.s427, NAD: SE/SSA/0145a))

Onnekkaasti ja vähemmän yllättävästi Tukholmassa syntynyt Mathias päätyi äidinäitinsä ja tätinsä luo Rekoisiin (Nousiainen RK 1802-1807 s. 120, RK 1819-25 s. 165). Hän perusti omankin perheensä Nousiaisiin (RK 1834-40 s. 264). Matthias Gustaf Stenvik oli ensin varhain menettämänsä isän tapaan räätäli ja 1820-luvun lopulta jahtivouti. 

45. kuukausi jatko-opiskelijana

Elokuisella Ruotsin keikalla, pari päivää toisen esitarkastuslausunnon saapumisen jälkeen, suomalainen historian professori keskustellessamme väitösprojektin lopusta yritti lohduttavasti rohkaista ja sanoi, että kuukaudessakin voi saada aikaan merkittävää parannusta käsikirjoitukseen. Kiva kuulla, mutta vaikka pyysin itselleni Ohjaajalta pari lisäviikkoakin, niin homma tuntui koko syyskuun suossa tarpomiselta. 

Esimerkiksi meni viikkokaupalla aikaa englanninkielisen yhteenvedon kirjoittamiseen, mikä kieli edelleen/vieläkin siitä, etten oikeastaan tiedä mitä (jos mitään) sain aikaiseksi. Twitteriin onnistuin sentään #minätutkin-päivänä kirjoittamaan aika komean muotoilun: "#minätutkin 1700-luvun median käyttöä. Kyse on mahdollisuudesta toimia yhdessä/yhteiskunnassa uudella tavalla, laajemmin osasta arjen historiaa. Tutkimukseni tulokset tarkastetaan julkisesti marraskuussa @uniofjyvaskyla". Linkitin samaan yliopiston tapahtumakalenterin ilmoituksen, joka  kuuluu

Väitös 18.11.2023 

DI Kaisa Kyläkoski (Humanistis-yhteiskuntatieteellinen tiedekunta, Suomen historia)

Aika: 18.11.2023 12:00 — 15:00

Sijainti: Seminaarinmaki, S212

DI Kaisa Kyläkosken Suomen historian väitöskirjan "Kanssakirjoittaminen Posttidningarissa ja Inrikes Tidningarissa 1729-1791" tarkastustilaisuus.
Vastaväittäjänä toimii dosentti, FT Jani Marjanen (Helsingin yliopisto) ja kustoksena professori Petri Karonen (Jyväskylän yliopisto).
Väitöstilaisuuden kieli on suomi.

Eli ei auttanut itku markkinoilla, vaan oli tarvottava eteenpäin. Sovin tarkoituksellisesti kielentarkastajan kanssa etukäteen englanninkielisten tekstien lähettämisestä ja vähemmän yllättävästi rustasin niitä vielä kyseisenä aamuna. Mutta lähtivät kuitenkin. Sitten oli aika palata esitarkastuslausuntojen viimeiseksi jääneiden huomioiden pariin, jotka olivat (tietenkin) niitä hankalimpia, joihin olisi pitänyt laittaa paukut alussa. Tai paremminkin niitä, jotka olisi pitänyt osata ottaa huomioon tekemisessä jo neljä vuotta sitten. Nyt ei ollut kykyjä, aikaa eikä jaksamista.

Kesällä teettämäni kielentarkistuksen jälkeen olin kirjoittanut käsikirjoitukseen yhtä ja toista eli aikaansaanut ties mitä virheitä. Pelkän lukemisen puudutukseen keksin yhden avun: panin Microsoft Wordin puhumaan ja pelasin samalla yksinkertaista tietokonepeliä. Suomenkielinen ääni oli yllättävän mukava ja takeltelunsa paljasti omaa tavaamista tehokkaammin virhekohtia kuten toistettuja sanoja tai kirjoitusvirheitä. Välillä teksti kuullosti aivan älyvapaalta, mutta parissa kohdassa sentään fiksummaltakin.

Jaksamista oli pakko olla omasta tyhmyydestä juontaneeseen urakkaan kaiken muun jälkeen. Koska en ollut käyttänyt viitteidenhallintaohjelmistoa, piti käsin tarkistaa ristiin lähes 1500 lähdeviitettä ja 77 sivua kirjallisuuslistaa. Kaikeksi onneksi sain sentään älynväläyksen kopsata viitteet erilliseen dokumenttiin, paloitella ja aakkostaa, ennen kuin lähdin vertailemaan lähdelistaan. Mitä tehdessä löytyi niin paljon fiboja, että vaiheen väliin jättö olisi ollut totista idiotismia.

Stressi todennäköisesti laukaisi kuun lopulla elämäni ensimmäisen migreenikohtaukset, joihin liittyi näön menetys. Viimeiset päivät sai sitten pelätä kolmatta vastaavaa, joka olisi tehnyt loppufiksailuista mahdottomia.

Pari päivää ennen kuun loppua eli aikamäärää viimeistellyn käsikirjoituksen lähettämiseen Ohjaajalle postilaatikkoon tuli Opinahjon tiedote. Siinä kerrottiin suunnitelmasta luopua väitösten viisiportaisesta arvosanasta (samoin kuin monessa muussa yliopistossa). Muutos ei ehdi (kai?) koskemaan minua, mutta mielenkiintoista oli, että keskustelu aiheesta oli tiedotteen mukaan päätetty yhteiseen toteamukseen "pääasia on saada väitöskirja tehtyä kohtuullisessa ajassa". Onko arvosanan määrittyminen viivyttänyt jonkun valmistumista? Enemmän kuin muut asiat?

Väitöskirjan tehnyt saa väitöstilaisuudessa kuulla "kunniansa" eli vastaväittäjän loppulausunnon, joka on ainakin itselleni numeroa tärkeämpi. Arvosanoilla puolestaan olisi (on ollut?) mahdollista verrata keskenään laitoksia ja tiedekuntia. Mutta tätä ei nähdä enää tarpeellisena? Laatumittarilla ei ole merkitystä, vaan olennaista on ainoastaan väitöskirjan oloinen käsikirjoitus niin nopeasti kuin mahdollista. No, tämähän ei ole tässä vaiheessa enää yllätys tai uusi asia. 

Suolankeittoa Suomessa

Oppivelvollisuuteeni kuuluneesta maantiedon opetuksesta ei ole päähäni jäänyt juuri mitään, mutta jostain on peräisin tieto Itämeren vähäisestä suolapitoisuudesta. Ei siis ole käynyt mielessäkään, että Suomessa olisi yritetty suolankeittoa.

Mutta valtiovallallahan näitä hankeideoita on kautta aikojen ollut ja kuningatar Kristiinan hallintokaudella kirjeellä 29.4.1642 määrättiin, että Suomeen kuljetettaisiin 3 keittopannua ja niillä keitettäisin maasta (?) löytyvästä suolavedestä Paraisilla, Tenholassa, Kemiössä, Sauvossa ja Nauvossa suolaa. Hankkeesta ei tullut menestystä.

Marraskuussa 1722 kapteeni Gyllenskruf ja norjalainen Gunderlack saivat erioikeuden Närpiöstä löytyneisiin suolalähteisiin. Ilmeisesti he yrittävät näiden veden keittämistä viisi tai kuusi vuotta.

Kuninkaallinen kollegio määräsi kirjeellään 15.11.1743 maaherra Creutzia järjestämään Limingan, Siikajoen, Kalajoen, Lohtajan ja Kokkolan pitäjäläiset sotavuosien tapaan suolankeittoon. Kalajoella ja Lohtajassa toimeen ryhdyttiinkin, ainakin Niemen kestikievarilla, jossa kolmessa pienessä rakennuksessa oli 8 kattilaa kuopista nostetulle vedelle. Kuopat kaivettiin keväisin. Keittämistä tehtiin niihin aikoihin vuodesta, kun muuta työtä ei ollut. Tuotantoa mitattiin tynnyreissä eli aivan mitätöntä se ei ollut.

Sota-aikoina 1700-luvulla rahvas oli Vaasan ja Turun läänin saaristossa keittänyt suolaa merivedestä. Kun 1800-luvun alussa kuninkaan pyynnöstä kerättiin tietoja kotimaan suolatuotannon mahdollisuuksista, jotka sitten esitettiin julkaisussa Economiska annaler vol 7. (1808), Oulun maaherra ilmoitti joidenkin köyhien 40 km Oulusta johonkin suuntaan keittävän suolaa merivedestä.

Ongelmallinen alaviite

Tehdessäni kesäsarjan osaa 1824: suomalaisten hyväntekeväisyys kreikkalaisille pakolaisille mielessä oli kutina, että aiheesta pitää olla jotain kotimaista tutkimusta tai ainakin tekstiä. Ja näin olikin. Väikkäriä viimeistellessä tartuin jälleen Henrik Steniuksen väitöskirjaan Frivilligt jämlikt samfällt : föreningsväsendets utveckling i Finland fram till 1900-talets början med speciell hänsyn till massorganisationsprincipens genombrott, joka SLS:n ja Kansalliskirjaston yhteistyönä on käytettävissä digitoituna, ja noteerasin leipätekstistä sivulta 139 vuoden 1812 kansalliskeräyksen keisarilliselle armeijalle ja alaviitteen

Redan tidigare hade myndigheterna anordnat mindre subskriptioner till förmån för nya kasernbyggnader; Him, Gustaf Fredrik Stjernvall , s. 337-338, 460. - På 1820-talet föranstaltade det ryska folkupplysningsministeriet till förmån för frihetskampen i Grekland en insamling som också bedrevs i Finland; Liisa Castrén, Adolf Ivar Arwidsson. Nuori Arwidsson ja hänen ympäristönsä (Helsinki 1951), s. 1, 2-8, 12, Klinge, Studenter och idéer I, s. 24.

Sotilaallisista kohteista täytyy huomauttaa se, että vielä aikaisemmin Suomessa oli kerätty rahaa Ruotsin laivaston hyväksi. Kokonaisuudesta voisi joku kirjoittaa varmasti hienon analyysin, johon ei välttämättä tarvitse ympätä keräystä kreikkalaisten hyväksi. Siitä piti siis Steniuksen mukaan olla pitkähkö pätkä Castrénin kirjassa Adolf Ivar Arwidsson. Nuori Arwidsson ja hänen ympäristönsä (Helsinki 1951).

Kyseessä ei ole mikään obskyyri teos, vaan Finnassa näkyy sen luettelointi moneen kirjastokantaan. Jokaisessa julkaisuvuosi on 1944. En antanut tämän häiritä itseäni vaan kannoin kirjan kirjastosta kotiin. Sen sivunumerointi alkoi nimiösivulta, sivut 5-6 olivat alkulausetta, 7-8 johdantoa aikaan samoin kuin sivu 12. Kun vihdoin päästiin asiaan, edettiin kronologiassa, joka päättyi vuoteen 1820. Kyseessä ei voinut olla oikea kirja.

Kirjallisuusluettelossa kirjalla oli oikea painovuosi. Ainoa toinen Castrénin kirja siellä on Lappeenrannan kaupungin historia, jossa tuskin on uhrattu alkusivuja valtakunnalliselle hyväntekeväisyyskeräykselle. Kirjastotietokantoja katsoen vahvalta ehdokkaalta vaikutti Castrénin kirjoittama jatko-osa  Adolf Ivar Arwidsson. isänmaallisena herättäjänä (1951). 

Siinäkään en odottanut löytäväni aihetta annettujen sivunumeroiden kohdalta vaan selasin sivuja etsien vuodenvaihdetta 1823-24. Ennen sinne pääsyä törmäsin sivulla 80 syksyn 1812 kansalaiskeräykseen, josta löytyy lisätietoa C. v. Bonsdorffin kirjan Finlandska militärfrågor sivuilla 89-92.

Jos olisin kurkistanut esim. Wikipediaan, olisin tajunnut, että Arvidsson karisti Suomen pölyt kengänpohjistaan vuonna 1823. Castrénin kirja päättyy tähän, joten siitä en löytänyt sanaakaan kreikkalaisten hyväksi kerätystä rahasta. 

Alaviitteessä mainittu Matti Klingen Studenter och idéer on Helsingin ylioppilaskunnan historia vuosilta 1853-1871, joten tapahtuma vuosikymmeniä aiemmin on tuskin saanut laajaa käsittelyä. Jos esiintyy sivulla ollenkaan.

Tällaista sekoilua viittauksissa sattuu itse kullekin (tai siis ainakin minulle), mutta jää harmittamaan vahvistunut ajatus siitä, että jossain keräyksestä on Suomen osalta kirjoitettu.

Kaupunkimatkalla vuonna 1855

Nimimerkki J. A. B. tarjoaa jatkokertomuksessaan Setä Samulin kertomuksia (*) todenoloisen, vaikkakin nostalgisen kuvauksen pikkupojan kaupunkimatkasta. Lainauksen ulkopuolelle jätetty yksityiskohta viittaa kirjoittajan omakohtaiseen kokemukseen.

Hörrilän pienoisessa talossa, muutaman joen rannalla, jossakussa Suomen maakunnassa, tapahtui elokuun keskipaikoilla v. 1855, että isäntä päätti lähteä kaupunkiin, joka oli 4 penink. matkan päässä. Siihen aikaan ja paikottain vieläki oli ja on kaupunkiin-lähtö tärkeä asia, josta jo viikkoa ennen puhutaan sekä kirjoitetaan n. k. „pro memoria" e. m. tämmöinen:

5 naul. kaffea, 5 naul. sokuria, 1 naul. thetä, 6 luotia kaneelia, 5 naul. ohran ryyniä, lakkaa, lakristaa j. n. e.

Jo 4 päivää edeltäkäsin tiesivät likempänä asuvaiset, että Hörrilä oli lähtevä kaupunkiin. 2 päivää ennen matkailusta sai tämä painavamman merkityksen, koska huhu levesi, että 9 vuotias pikku Junnu pääsisi mukaan. Juuri kun tämä "iloinen sanoma" ehti pikku Junnun korviin, syödä natusteli hän isohkoa voitaleipää ja ilmoituksella oli vähällä olla vaarallisia seurauksia, sillä 9 vuotias nielasi ilossaan noin 3 neliö-tuumaa yllämainittua voitaleipää kerralla, josta hän minuutin kuluessa muuttui aivan siniseksi ja vasta kun lääkäriä oli haettu, vaan ei löydetty, tointui. [...]

Alussa matkaa istui päähenkilömme hiljaisna ja katseli tunnetuita maisemia. Hän oli ikääskuin ylpeä siitä, että hän noin pikaisesti ja vaivatta vieri vanhain tuttavainsa sivu. Kun etemmäksi tultiin ja oudot tienot tulit eteen, alkoi hän kysellä talojen nimejä ja mihinkä kujat veivät. vihdoin hän kohosi korkeampaan katsanto-piiriin ja kysyi isältään jos muuallaki kaikissa paikoissa on taloja ja kun isä sanoi olevan, vaikeni Junnu, otti lakkaristaan korpun ja alkoi syödä.

Matkalla ei ilmaantunut mitään eriskummaisempaa pait kaksi koiraa, jotka tappelivat ja herättivät Junnussa suurta mieltymystä. vihdoin kaupungin torni alkoi näkyä taivaan rantaa kohden. Junnu muisti kerran unissa nähneensä samanlaisen tornin. Nyt oltiin jo tullin sisällä ja kärryt kolisivat kaupungin kivisillä kaduilla. Hörrilä ajoi tuttavansa Lamposen luo korttieria.

llalla istui Hörrilä ja 2 kauppiasta Lamposen kamarissa lämpymän veden y. m. ääressä. Salin toisella puolen istui pikku Junnu Lamposen kahden nuoren tytön kanssa (niitä oli yleensä 7, ei yhtään poikaa) pelaten mylly-mattia ja senkaltaisia, viattomia, pelejä.

Sekä "musta Pelle" (Svarte Petter)
 että "viisi korttia" (Femkort)
olivat mukana
Ruotsissa vuonna 1847
mainostetussa pelikirjassa

Kun "mustaa Pelleä" pelattiin, sai Junnuusein kamoksuttavan nihin (knight) ja vihoissaan rupesi hän syyttämään 12 vuotiasta Mallua väärin tekemisestä. [...]

"Lyödäänpä viittä korttia" sanoi Junnu "siinä ei voi vääryyttä tehdä".

"Koetetaan" sanoi pieni Rosa, joka oli hiljaa istunut.

Kortti-onnetar ei hymyillyt Junnulle. Hän tappasi aina. Nyt hän suuttui, löi korttinsa pöytään, otti muidenki kortit ja löi ne pöytään, otti sitten kortit pöydältä ja paiskasi ne lattiaan ja läksi vihdoin salin poikki isänsä luo kamariin, jättäen tytöt poimimaan kortteja.

(*) POHJOIS-SUOMI1 20.01.1877 NO 5, 24.01.1877 NO 6, 27.01.1877 NO 7, 31.01.1877 NO 8, 03.02.1877 NO 9, 07.02.1877 NO 10, 10.02.1877 NO 11, 14.02.1877 NO 12 

Anna Abrahamintyttären avioliitto ja sen loppu

Eilisten matkapassien tarkistushaku toi esiin Suomen julkisissa sanomissa 26.6.1862 ilmestyneen kuulutuksen

Koska mieheni Elias Juhananpoika Neste reissupassi myötänsä lähti kotoa 20 p. huhtikuuta Kangasalle, josta piti ainakin viikon kuluessa takasituleman, ja kun ei ole kuulunu hänestä mitään, niin tahdon Suomen julkisissa Sanomissa häntä muistuttaa pikaisimmalla muotoa takasin tulemaan, sillä minä ja lapset olemma hädässä. Olkoon vakuutettu siitä, jos hän ei tule takasi kuuden kuukauden sisällä, lukien siitä päivästä kun täältä lähti, että minun täytyy välttämättömästä syystä myödä irtaiset kalut lasten elatuksen ja hoidon tarpeeksi. - Samaan aikaan lähti myös piikani Anna Juhanantytär Stenkulla kotoa ja nyt tietämättömissä vaeltaa, luultavasti mieheni kanssa. Jos joku hyvä ihminen sen taitaisi, niin pyydän hartaasti antamaan minulle näistä jotakuta tietoa. Alavuudessa Sapsalammin kylässä 2 p. kesäkuuta 1862.

Anna Aprahamintytär Nestet

Anna oli syntynyt Alavuuden Hevonkoskella 21.1.1827 torpparin tyttärenä. Häät 8.8.1851 Nesteen talon Elias-pojan kanssa saattoivat siis tuntua askeleelta parempaan yhteiskunnalliseen asemaan. Esikoistytär Kaisa syntyi 30.2.1852 ja häntä seurasivat ainakin Johan 5.3.1854 ja Abram 5.11.1855. Tässä vahvuudessa perhe on Nesteen sivulla (296) rippikirjassa 1855-62. Eli ennen reissupassia.

Seuraavassa rippikirjassa 1864-70 "Lösa karlen Elias Johansson" on sivulla 1043 renkien jatkeena etunimensä alkukirjaimen perusteella. Huomautuksissa on viite vaimon ja lasten kirjaukseen sivulla 323. Anna oli palannut lapsuudenkotiinsa, jossa hän valitettavasti kuoli 39-vuotiaana toukokuussa 1866. Hautauskirjauksen mukaan hän oli paikkakunnalta lähteneen torppari Elias Nesteen vaimo eli mitään virallista avioeroa ei haettu. Eikä Eliasta poistettu rippikirjasta, vaikka olinpaikastaan ei ollut tietoa. 

Passikooste

Muutama vuosi sitten tavasin Anna-Brita Lövgrenin kirjaa Staten och folk på väg. Pass i Sverige från Gustav Vasas tid till 1860 (2018) ja Paula Haaran ja Asko Lehmuskallion kirjaa Ruumiin ja dokumenttien kytkökset: Suomen passin historiaa (2020) ja kirjoitin tiivistelmät

• Passit keskiajalla ja 1500-luvulla
• Passit 1600- ja 1700-luvulla
• Passit 1800-luvulla

Näihin ei sopinut kerätty sälä, joka on nyt korkea aika käydä läpi. 

1) Kesällä kävin Helsingin kaupunginarkistossa tarkistamassa mitä Helsingin maistraatin "Päiväkirjat, passit 1756-1875" sisälsi. Pinkan aivan aluksi oli itseäni kiinnostavia yksityishenkilöiden Tallinnan yms. reissuja, mutta selailu eteenpäin paljasti, että suurin osa materiaalista oli meripasseja lähteneille miehistöille. Tästä käytännöstä on lisätietoa Tukholmakeskeisesti Släkthistorian verkkoartikkelissa Sjöpassen berättar.

Tallessa oli myös sukututkijoille jaettu arkistolöytö Kansallisarkistossa säilytetyn raastuvanoikeuden/maistraatin arkiston meripasseista 1750-luvulta. Valitettavasti kirjoittaja ei paljastanut kaupungin nimeä.

Keväällä uudistunut Arkistojen Portti, jota en ole ehtinyt tarkastelemaan, kertoo meripasseista, joiden sisältö ei vastaa ainakaan omia havaintojani HKA:ssa.

Meripassi oli maistraatin myöntämä laivakohtainen asiakirja, johon merkittiin muun muassa palkat, vakanssit, rikkomukset, satamapysähdykset ja miehistöt. Onnistuneen matkan jälkeen meripassi palautettiin maistraattiin. Passien tiedot perustuivat merimieshuoneen ja maistraatin konseptikappaleisiin. Niitä on säilynyt satunnaisesti 1700-luvun lopulta alkaen.

2) Olin hetken ruotsalaisen Genealogiska föreningenin jäsen ja käytin tietokantaa Inrikes pass, mutta en tiedä onko se sittemmin laajentunut. Tukholman kaupunginarkiston digitoimat arkistokarsinnasta selvinneet passit ovat edelleen verkossa.

3) Arkistoaineistoista Eeva Häkkinen oli vuosikymmen sitten jakanut SukuForumilla vinkin

Kymenkartanon lääninkansia > Saapuneet asiakirjat > Passiasiakirjat

Tietosisältö Sisältää numeroidut ( nro:t 10 - 469) ja numeroimattomat passiasiakirjat. Kenraalikuvernöörin passilla Ruotsiin matkustaneita koskevat asiakirjat, passipiletit sekä laivoja koskevat vapaakirjeet omana kokonaisuutenaan.

- Luultavasti samanlaisia asiakirjoja on muissakin lääninarkistoissa, eivät liene digitoituja tai filmattuja, mutta löytynevät maakunta-arkistoista.

4) Passeja lähellä ovat kestikievarien päiväkirjat, joiden tuhoutumista olen monesti surrut. Mutta tuttavani jakoi äskettäin sukututkijoiden FB-ryhmässä tiedon, että hän oli yhtä päiväkirjaa arkistossa tutkinut. Se kuului arkistoyksikköön Kymenkartanon lääninhallituksen lääninkanslian arkisto: Kulkuyhteyksiä ja kyytilaistosta koskevat asiakirjat (1775-1831).

5) Kotuksen kielikorpuksissa on mukana

• Keisarillisen Majesteetin Armollinen JULISTUS Venäjänmaalle matkustelevain Suomen asukasten velvollisuudesta lähimmäisessä rajatullikamarissa eli vahdissa esiin näyttää ja päällenkirjoituttaa muassa olevat passinsa, niinmyös tämän laiminlyöville säätystä edesvastauksesta paitsi muuta. (1836)
• Keisarillisen Majesteetin Armollinen JULISTUS erinäisistä säänteistä Suomen Isoruhtinanmaassa annettuin reisupassien väärän käytännön estämiseksi. (1840)
• Keisarillisen Majesteetin Armollinen Julistus, muutoksesta visseissä säänteissä, koskevissa suomalaisten alamaisten passitusta Venäjänmaalle. (1853)
• Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus edesvastauksesta sille joka, sanoen olevansa muu persoona kuin hän on , siitä vakuuttaaksensa edesnäyttää muulle persoonalle eli muuta tarkoitusta varten uloskäytettyjä todistuksia eli asiakirjoja. (1853)

6) Matkapassien käytön arjesta antavat sanomalehdet pieniä väläyksiä. Niiden vähäisyys kertoo omalta osaltaan passien arkisuudesta eli niistä ei ollut syytä kirjoittaa.

Hämäläinen 2.12.1869

Matkapassien olemassaolo ja olennaisuus näkyy lukuisissa ilmoituksissa, joissa ilmoitetaan paperin katoamisesta. Toisinaan kyse on yhdestä arvotavarasta muun muassa, mutta toinaan pyrkimyksenä on estää passin väärinkäyttö. (Yllä olevan lisäksi esim. Helsingfors Morgonblad 21.12.1832, FAT 26.11.1844, FAT 4.5.1853, SWL 18.9.1885, SWL 4.4.1887, Kaiku 4.8.1891, Kaiku 7.4.1893, Keski-Suomi 26.11.1898, Perä-Pohjolainen 26.5.1900)

1850-luvulla on julkistettu ulkomaalaisten ottamia passeja, ilmeisesti siksi, että lähtijöiltä voitiin kerätä velat. Tai heille voitiin sanoa hyvästit. (Esim. FAT 1.2.1853)

Ruotsiin matkustajien piti "päivää ennen laivan lähtöä sisällejättää reissupassinsa tulilaiva-konttuuriin." (Oulun Wiikko-Sanomia 17.9.1870)

"Työ- taikka reissupassi" "aina on rehellisillä työntekijöillä taskussa näytettävänä kruunun palvelioille." (Oulun Wiikko-Sanomia 3.2.1877)

Reissupassi voitiin saada nimismieheltä tai kunnan esimieheltä (Vaasan sanomat 28.2.1881).

Työnhakua saatu matkapassi ei ollut voimassa ikuisuuksia, kuten vuoden aviomiestään odottanut Maijaliisa Åkerman huomatti kuulutuksessaan Keski-Suomessa 8.3.1884.

Muhoksen padolla sunnuntai-iltana

Nimimerkki J. A. B. tarjoaa jatkokertomuksessaan Setä Samulin kertomuksia (*) todenoloisen, vaikkakin nostalgisen kuvauksen sunnuntai-illasta 1850-luvulla.

Noin toista vuosikymmentä ta'appäin, jolloin tämä kertomus tapahtuu, oli kansalla Muhoksen pitäjässä tapana sunnuntai-iltoina kokoontua padolle, niinkuin nytkin, mutta silloin paljoa lukuisemmassa määrässä. Lohensaalista katsominen oli tietysti yksi vaikuttava syy tähän kokoontumiseen, mutta syitä löytyi muitaki. Siellä olivat vanhemmat tilaisuudessa purkaa viikkokautiset uutisensa kiitollisille kuulioille ja näiltä myös saada kuulla jotakin "tärkeätä". Siellä myös nuoriso sai kilpailla kaikenlaisissa leikeissä vähän samaan laatuun kuin muinoin Kreikkalaiset. Voittoseppeleitä täällä kyllä ei näkynyt; palkinto oli ainoastaan vanhusten kuivan iskoinen hyväksyminen ja nuorempain usein ylimääräinen kiitos.

Me astumme tuonne joki-törmälle, jossa lohipuodit seisovat. Tuossa heittävät muutamat patovaajoja ympäri; yhdellä ei onnistu saada vaajaa ympäri tyven maahan koskematta; toisella onnistuu. Tuossa nostetaan tervatynnyreitä, jossa taidossa Koppa Hannu on etevin. Hän "nakkaa" tynnyrin yli päänsä selkään. Vähän syrjässä lyödään pallia. Sieltä kaikuu ankara intos "makuleerauksista", "munimisista", "freecony"n munista" j. n. e.

Aivan erillään näistä voimisteluseuroista istuu muutamia ihmisiä ladossa, tuolla lehtimetsän liepeessä, jotka korttikädessä ratkaisevat muutaman kuori-kellon kohtaloa. Kello on laudalla heidän välissä ja korttia lyödään samalla laudalla. Pelaajat osittain puoleksi makaavat, osittain ovat polvillaan. Sen, joka voittaa pitää, näet, jotenkuten viettää voitto-juhlaa. Hopea pislainen piippu ja vaskihulkkinen puukko tuppineen ovat jo nielettäneet hallin viinaa.

(*)POHJOIS-SUOMI1 20.01.1877 NO 5, 24.01.1877 NO 6, 27.01.1877 NO 7, 31.01.1877 NO 8, 03.02.1877 NO 9, 07.02.1877 NO 10, 10.02.1877 NO 11, 14.02.1877 NO 12 

Ilmestynyt: Historiankirjoittajan kaksi väitöskirjaa

Esitarkastuslausuntoa odotellessani minulla oli kesällä m.m. aikaa silmäillä jatkokertomuskokoelmaani.  Historiallisen aiheen takia kiinnostuin kertomuksesta "Myrskyjen maininki", jossa kuvattiin oloja lahjoitusmailla suuren Pohjan sodan jälkeen. Kyseinen jatkokertomus ilmestyi tammikuusta 1885 alkaen Wiipurin Sanomissa. 

03.01.1885 NO 1, 07.01.1885 NO 2,  10.01.1885 NO 3, 14.01.1885 NO 4,  17.01.1885 NO 5, 21.01.1885 NO 6,  24.01.1885 NO 7, 28.01.1885 NO 8, 31.01.1885 NO 9, 04.02.1885 NO 10, 07.02.1885 NO 11, 11.02.1885 NO 12, 14.02.1885 NO 13 (loppu) 

Jatkokertomuksen kirjoittaja piiloutui nimikirjaimien J. W. R. taakse, mutta viimeistään Karjalattaressa 29.3.1894 paljastettiin koko nimi J. W. Ronimus. Karjalatar mainitsi aiemman jatkokertomuksen siksi, että lehdessä oli alkamassa Ronimuksen uuden teoksen "Antonio Bröijer. Historiallis-romantillinen kertomus vuodelta 1599" julkaisu. Sen tekstiä ei tarvitse kuitenkaan metsästää sanomalehdistä, sillä kertomus julkaistiin myös kirjana, joka puolestaan on nykyään luettavana esimerkiksi Project Gutenbergissä.

Kiinnostuin Ronimuksesta niin, että aloin kerätä elämäkertansa runkoa. Näin törmäsin hylättyyn väitöskirjaansa ja kirjoitin eilen Pohjolan historiankirjoitus -verkkojulkaisussa ilmestyneen tekstin Historiankirjoittajan kaksi väitöskirjaa.

Käsittääkseni Ronimuksen ensimmäisen väitöskirjan hylkäystä ei ole aiemmin tuotu esiin. Yliopiston pöytäkirjassakin päätös oli lähes piilotettu eli se piti hakea liitteenä olleesta lausunnosta. Tiesin lähteä tietoa hakemaan siksi, että Ronimuksen titteli ei muuttunut väitöstilaisuuden jälkeen. Tästä ei kuitenkaan voinut vetää suoraan johtopäätöstä väitöskirjan hylkäämisestä, sillä samana vuonna oli toinenkin väittelijä, joka ei saavuttanut tavoittelemaansa oppiarvoa. 

Ernst Laguksen väitöskirja hyväksyttiin, vaikka se "sisältää lukuisia virheellisyyksiä ja puutteellisuuksia kautta linjan. Monet kohdat ovat suoranaisia lainauksia Lundstedtin tutkimuksesta sekä Hollanden teoksesta." (P. Päivänsalo. Kasvatuksen tutkimuksen historia Suomessa vuoteen 1970. 1971, 106-107). Jää mysteeriksi jättikö Lagus tutkintoon vaaditun kypsyyskokeen tekemättä omasta aloitteestaan vai n. s. vahvasta kehotuksesta. 

Koska Helsingin yliopiston väitöskirjoja ei ole loputtoman paljon 1800-luvulta, voisi "joku" vertailla listaa ylioppilasmatrikkeliin ja tarkistaa löytyykö vielä joku kolmaskin Ronimusta tai Lagusta vastaava tapaus. H. K. Riikonen mainitsee artikkelissaan Väitöskirjat – ennakkotarkastuksia ja hylkäystuomioita vain kolme 1800-luvulla hylättyä väitöskirjaa, joista yksi liittyy virkahakuun eikä tutkintoon. Voisiko niitä olla kuitenkin enemmän?

Mikä auttoi ymmärtämään torppareita?

 

Sanomalehtimiesliiton albumissa Suomalainen II (1911) oli Kansallisten merkkihenkilöiden asuntokuvia. Yllä oleva kuva on professori Hannes Gebhardin työhuone, jonka hän esitteli seuraavin sanoin

Tämä kuva esittää huonetta, joka samalla on sekä vaimoni ja minun työhuoneeni, että vierashuoneemme, sillä kalliissa Helsingissä ei ole ollut varaa pitää erityistä vierashuonetta. Huoneen tekee meille erityisen rakkaaksi se, että olemme äskettäin vihdoinkin päässeet omaan huoneistoon, rupeamalla osakkaiksi erääseen tuttavien perustamaan yhtiötaloon (O.-Y. Oiva, Dagmarinkatu 5). 

Tämä omassa kodissa asuminen tuntuu näet erittäin hyvältä sille, joka kymmeniä vuosia on saanut asua vuokralla, varsinkin kun lisäksi on sattunut joskus joutumaan tavallista ahneemman ja rettelöhaluisemman talonomistajan käsiin. Mutta on sitä tällaisista vuokraoloistakin ollut hyötyäkin. Olen näet oppinut ymmärtämään torpparien asemaa paremmin kuin muutoin olisin ehkä ymmärtänyt, ja se taas on osaltansa vaikuttanut työhöni torpparien aseman vakaannuttamiseksi.

Lisää Ruotsin ajan palovakuutuksia

Tällä kertaa nykyisen Suomen alueen palovakuutusten listausta vakuutusasiakirjojen numeroista 4001-4250(*).

Digitoituina palovakuutuksia (sanallisia arviointeja ja piirustuksia) ei enää ole entisissä osoitteissa vaan Riksarkivet ohjaa nyt osoitteeseen Brandförsäkringsverkets stiftelse för bebyggelsehistorisk forskning. Panu Savolaisen esityksistä tiedän, että Turun palovakuutuksia on Turun kaupunginarkistossa.

Susikosken sahan kartta

N:o 4012 Häradshöfdingen Hr O. J. Ekmans Gård i Torneå Stad
N:o 4026 Jungfru Eva Christina Bönings Gård i Ekenäs Stad
N:o 4027 Krono- och Stads-Kassören Jacob Strandströms Gård i Ekenäs Stad
N:o 4048 Handelsmannen Mathias Seréns Nybyggnader och Förbättringar å dess Gård i Åbo Stad
N:o 4049 Hökerihandlanden Carl Schönes Gård i Åbo Stad
N:o 4050 Klädes-Fabrikören och Färgaren Carl Reinhold Normans Gård i Åbo Stad
N:o 4051 Hattmakaren Mäster Anders Lundströms Gård i Åbo Stad
N:o 4052 Tillbyggnad å en Klädes-Fabrikören och Färgaren Carl Reinhold Nordmans Gård i Åbo Stad
N:o 4066 Landtmäteri-Direktören Herr Joh. Magn. Gottskalks Gård och Fabriks-Egendom uti Björneborgs Stad
N:o 4067 Åbyggnader å Frälse Hemmanet Ala Lemo i Åbo Län, Pikie Härad och St. Karins Socken, tillhörigt Öfwer-Inspectoren wid Stora Sjö-Tullen Herr Lars N. Thuring [digitoitu]
N:o 4069 Fält-Kamreraren och Krono-Befallningsmannen Hr Bror Ulric Hasselblatts Sågwerk med derwid nödige hus, Palocki kalladt, i Cuopio Län och Leppäwirta Socken [digitoitu]
N:o 4070 Assessoren och Lands-Kamreraren Herr Gust. Salonii Särwerk, Susikoski, i Cuopio Län och Kärimäki Socken [digitoitu]
N:o 4098 Handelsmannen Carl Mennanders Gård i Åbo Stad
N:o 4099 Tillbyggnad å en Gård i Åbo Stad, tillhörig Kofferdi-Kapitenen Isac Torselius
N:o 4100 Råd- och Handelsmannen Adolph Lindskogs Gård i Jakobstad
N:o 4105 Hökaren Jacob Petrells Gård i Åbo Stad
N:o 4120 tillbyggnad och Förbättringar å en Gård i Åbo Stad, tillhörig Vice Lands-Sekreteraren Herr Johan Gustaf Collan
N:o 4121 Handelsmannen Johan Dals Gård i Åbo Stad
N:o 4122 Handelsmannen Anders Roos's Gård i Gamla Carleby Stad
N:o 4131 Tillbyggnader å Färgeri-Manufakturisten E. Stråles Gård i Borgo Stad
N:o 4147 Handelsmannen Carl Fr. Rahms Gård i Gamla Carleby Stad
N:o 4148 Tull-Inspektoren Christ. Hjertmans Gård i Gamla Carleby Stad
N:o 4157 Tullförwaltaren Ad. Fr. Clasens Gård i G. Carleby Stad
N:o 4161 Handelsmannen Eric Cohres Gård i Uleåborgs Stad
N:o 4162 Hofslagaren Mäster Lars Löfgrens Åbyggnader å tomterne N:o 54, 55 och 56 i Uleåborgs Stad
N:o 4178 Guld- och Silfwer-Arbetaren Mäster Gust. Elfwings Gård i Uleåborgs Stad
N:o 4183 Handelsmannen Joh Friemans Gård i Brahestad
N:o 4185 Handelsmannen Joh. Solitanders Gård i Borgo Stad
N:o 4189 Handelsmannen Johan Candelins Gård i Uleåborgs Stad
N:o 4190 Assessoren och Lands-Kamereraren Gustaf Salonii Gård i Kuopio Stad
N:o 4199 Färgaren Mäster And. Gust. Bredenbergs Enkas, Margareta Wickströms Gård N:o 25 i Uleåborgs Stad
N:o 4201 Kofferdi-Kapitenen Fredric Hedmans Gård i Uleåborgs Stad
N:o 4205 Handelsmannen Fredric Lindbäcks Gård i Gamla Karleby Stad
N:o 4211 Borgaren Isr. Salmbergs nybyggnader å dess Gård i Åbo Stad
N:o 4223 Borgaren Eric Fribergs Gård i Åbo Stad
N:o 4227 Byggnader å Bonden Henric Gustafsson Gestis ägande halfwa Skattehemman Sippola i Björneborgs Län, Nedre Satagunda Härad, Ulfsby Socken och Hjulböle By [digitoitu]
N:o 4238 Repslagaren Mäster E. Sundströms Gård i Ekenäs
N:o 4243 Handelsmannen C. W. Lindebergs Stenhus i Helsingfors

(*) Inrikes Tidningar 1803-05-11, 1803-05-17, 1803-05-18, 1803-07-20, 1803-08-19, 1803-08-24, 1803-10-19, 1804-09-19, 1804-09-21, 1804-09-26, 1804-10-02, 1804-10-03, 1804-10-05, 1804-10-12

Ryssän limput kolme kertaa

1) Helmikuussa 1864 Porvoosta kirjoitettiin venäläisten sotilaiden majoitusrasitteesta. Loppuvirkkeessä todetaan, että osa kaupungin köyhemmästä väestä on elänyt koko talven venäläisellä leivällä, jota he ovat saaneet ostaa halvalla hinnalla. (Borgåbladet 27.2.1864)

2) Hämäläinen pohti syksyllä 1883 asevelvollisten ruokajärjestystä: "Jokainen tietää, että suomalainen hamasta lapsuudesta on tottunut kuivaan sarvileipään, joka hänelle on terveellistä. Miksi häntä sotamiehenä pakoitetaan ensin leipomaan taikinaista ryssän limppua ja sitte syömään sitä. Miksi ei hänelle suoda samanlaista leipää kuin hänellä oli kotonansa. Olisiko hänen mahdottomampi opetella leipomaan läpileipiä kuin taikinaisia limppuja. Ehkäpä olisi, sillä huonoa työtä on taitamattoman helpompi tehdä kuin hyvää." (Hämäläinen 31.10.1883)

3) Lapsuuttaan 1890-luvun Helsingissä kirvesmiehen poikana elänyt muistelee seuraavasti

Kampin huvila-alueella oli leipään nähden merkityksensä ns. "ryssän limpulla". Venäläiset sotilaat myivät niitä Turunkasarmin eteläisellä portilla. Toisinaan kaupan käydessä heikommin kävivät sotilaat säkkeineen ovelta ovelle limppujaan kaupittelemassa. Suuria limput olivat, ja niitä pidettiin halpana leipänä. Selvästä rukiista leivottuina ne olivat tavallaan melko maukkaitakin. Hinnaksi noteerattiin yleensä 35-40 penniä kappale. Pienenä naskalina kävin minäkin monta kertaa niitä ostamassa. Kaupanteko kävi seuraavasti:

- Skolka stoi?

- Sorot penni.

- Niet, niet, tritsitpät penni.

- Soromno.

Ja niin limppu vaihtoi omistajaa. Kotona oli opetettu, miten on sanottava, eikä saanut maksaa tinkimättä. 5-penninenkin oli siihen aikaan rahaa.

Limppukauppa oli aivan avonaista. Arvatenkin sotilailla oli päällystön suostumus myydä säästöleipänsä, yhden miehen myydessä useamman säästämät limput. Saamillaan rahoilla sotilaat ostivat ruokapuodista hiivaleipää ym. 

 

(Harju, Johan Severi, synt. 27.1.1885 Isojoella. Isä kirvesmies Vilhelm Harju. Perhe muuttanut Helsinkiin kesällä 1887, josta lähtien vuoteen 1924 asui Helsingissä. [...] 20.7.1968. HKA. Helsinki-Seura ry. Ec:1 Muistelmia vanhasta Helsingistä [Kilpakirjoituskeräys 1968])

Millaisena verkkopalvelu avattiin?

Viime viikolla tuttavani FB:ssä huuteli Kansalliskirjaston historiallisen sanomalehtiarkiston avausajan perään. Minua ennen vastannut tarjosi tentatiivisesti vuotta 2004 ja lähdeviitettä artikkeliin Tuula Pääkkönen et al. "Digitized newspapers jotain". Oma tarjoukseni oli vuosi 2001 ja linkitin blogitekstini Milloin verkkopalvelut avattiin?, jossa oli mukana erilaisia lähdeviitteitä. Blogitekstissä oli myös huomio, että verkkopalvelun avaamisen määrittely voi olla haastavaa, sillä ensimmäinen versio voi olla vain luonnos tulevasta sisällöstä ja toiminnallisuudesta.

Saman argumentin keksi ensimmäinen vastaaja ilmeisesti blogitekstiäni avaamatta. Hän muisteli, että vuonna 2001 avatussa versiossa ei ollut ollenkaan sanahakua, vaan että tarjolla oli vain digitoidut kuvat ja digitaaliseen muotoon siirretty artikkelihakemisto. (Alkuperäisen hakemiston tekijöistä ks. Sanomalehtiä selannut Zelma Lindh, Sanomalehtiä selannut Toini Swan & Lisää sanomalehtiä selanneita naisia) 

Hmmm... Toiminnallisuudesta vuonna 2001 en sano juuta tai jaata palaamatta menneisyyteen Wayback machinella. Onneksi vanha URL on pysynyt muistissa ja tullut myös suhteellisen usein tallennetuksi. Varhaisin näkymä on tarjolla päivältä 26.10.2001. Tuolloisen etusivun mukaan kyseessä oli julkinen testausvaihe. Tarjolla oli toiminnallisuudet "Selailu | Haku | Laajennettu haku | Artikkelihakemisto | Palaute". Haku oli ihan tutun näköinen sanahaku eli tuttavan tuttavan muisti prakasi. 

Voidaan toki argumentoida, että testausvaiheen aikana palvelu ei ollut Ihan Oikeasti Auki. Teksti "julkinen testausvaihe" hävisi etusivulta välillä 3.12.2003-14.12.2003 eli erimielisyyden voi päättää toteamalla, että olimme molemmat väärässä ja palvelu avattiin joulukuussa 2003. Tuolloin, tai tarkemmin sanottuna 12.12.2003 "Sanomalehtikirjasto sisältää 70 nimekettä ja 413 000 sivua", kuten etusivulla myöhemmin luki. Määrää voi verrata siihen, että nykyiseltä etusivulta löytyvän uutisen mukaan vuonna 2022 digitoitiin 2,9 miljoonaa sanomalehtisivua.

Mutta mitä luki artikkelissa Pääkkönen et al.? Minun tiedonhakutaidoillani moista artikkelia ei löytynyt sen paremmin Pääkkösen tutkijaprofiilista kuin Googlen tuloksista. En siis tälläkään kertaa onnistu löytämään Kansalliskirjastossa työssä olevan näkemystä avausvuodesta. Myöskään toisinaan esityksissä vilautettuja käyttötilastoja ei googlaten löydy. Tiina Hölttä on graduunsa Digitoitujen kulttuuriperintöaineistojen tutkimuskäyttö ja tutkijat saanut tiedon muutamalta tuolloin tuoreelta vuodelta, jolloin kasvu ei näyttänyt räjähtävältä.

Viimeinen häpeäpaalussa seissyt?

Kuten Helsinki-muistelmien yhdistelmästä kävi ilmi, häpeäpaalut olivat kaupungissa käytössä vielä vuoden 1890 tienoilla, vaikka jalkapuussa istuminen oli päättynyt kirkoissa jo vuonna 1848. Maallisen häpeärangaistuksen paikka maaseudulla saattoi olla esimerkiksi "kirkolla petäjän juuressa" (Wiipurin sanomat 18.2.1894) Suomen kuvalehdessä 6/1932 oli tällaisen puun kuva Joutsenosta.

Sanomalehdistä ei ole vaikea löytää häpeäpaaluun tuomittuja 1880-luvulta. Hämmentävän monen väitettiin myös olleen viimeinen rangaistuksen kärsinyt. 

"Vankeinhoitomiesten muistoonpanojen" mukaan häpeäpaalurangaistusta käytettiin viimeisen kerran 9.2.1894. "Silloin seisoi Nummen mäellä lähellä Turun kaupunkia Paimion, Piikkiön ja Nummen pitäjien käräjissä 19 tammikuuta tänä vuonna toisenkertaisesta taskuvarkaudesta tuomittu työmiehen vaimo J. E. A. häpeäpaalussa yhden tunnin — muun rangaistuksen lisäksi. Paikkakunnan poliisimies ja joukko uteliasta yleisöä oli tässä historiallisessa toimituksessa saapuvilla. Uudessa rikoslaissa ovat kaikki häpeärangaistukset poistetut." (Päivälehti 8.8.1894)

"Kunnia" ei kuitenkaan kuulunut Turulle, sillä 3.3.1894 seisoi Tampereella tunnin häpeäpaalussa myös taskuvarkaudesta tuomittu nainen. "Toimituksessa oli läsnä kaupunginvouti, kaupungin vankilan hoitaja ja suuri joukko uteliaita katsojia, joista viimemainituista moni, vaikka lunta oli maassa, seisoi tantereella paljain jaloin huolimatta mitään jalkojen kylmentymisestä." (Tampereen uutiset 18.8.1894)

Häpeäpaalurangaistuksia jaettiin tämänkin jälkeen, mutta ilmeisesti niitä ei pantu toimeen (US 12.4.1894, Hämeen sanomat 24.4.1894)

Kukun Tuomaksen naissuhteet

Vampulan Tamareen kylän Kukku on ollut sukututkijoiden kiinnostuksen kohteena ainakin 1600-luvun osalta, mutta minun eteeni talo ja sen poika tulivat eteen selatessani Turun tuomiokapituliin lähetettyjä kuninkaallisia kirjeitä. Talollisen poika Thomas Simonsson oli päähenkilö 12.10.1757 päivätyssä kirjeessä (E I 8:243).

Thomas Simonsson oli syntynyt vapunpäivänä 1726 vanhempinaan Simon Thomasson ja Kaisa Jacobsdotter. Hän sai siis isoisänsä nimen ja kaksoisveljensä Simon isännimen. Ties minkälaista  Eesau&Jaakoppi-meininkiä ennemmin tai myöhemmin käytettiin, mutta Simonista tuli aikanaan talon isäntä ja suvun jatkaja, jolla on elämän loppuun asti täytetty Geni-profiili, toisin kuin Thomasilla.

Kukun talon piika Walborg Jacobsdotter synnytti 21.9.1756 pojan, jonka kastemerkintään tuli etunimen Michel ohella huomio, että isän sanottiin olevan Thomas Simonsson. Mies oli tässä vaiheessa 30-vuotias eli alaikäisyys ei estänyt avioliittoa, mutta sitä hän ei Walborgin kanssa solminut.

Lupaa avioliittoon hän kuitenkin kuninkaalta asti anoi. Tarve anomukseen juontui siitä, että Thomas oli ollut kihloissa Loimaan Ylistaron Mäenpään kylän  Anna Henriksdotterin kanssa. Kihlat oli purettu asiallisesti ja Anna oli jo 7.1.1755 mennyt naimisiin talollisen poika Matts Mattsonin kanssa. Oli vaan niin, että Thomas halusi mennä naimisiin Annan Maria-siskon kanssa ja sukulaisuussuhteen takia vaadittiin lupa kuninkaalta asti. Lupa saatiin ja sekä Loimaan että Vampulan vihittyjen listasta näkyy, että avioliitto solmittiin 28.12.1757. 

Loimaan Ylistaron Mäenpään Eskolan tutkijat ovat tehneet Geni-profiilit sekä Annalle että Marialle. Nyt Thomas on jäänyt ilman sukutaustaa, mutta selviää, että elämässään oli vielä yksi nainen eli 15.10.1758 syntynyt tytär. Tuomas kuoli Eskolassa 6.12.1763.

Reititys Torniosta Turkuun vuonna 1709

Kootessani vuoden 2019 alussa "tiennäyttäjiä"  eli matkustajille tehtyjä oppaita, joissa luetellaan tietyn tien etappeja, totesin, että varhaisinta tuntemaani ei oltu vielä digitoitu. Sittemmin puute on täytetty eli vuonna 1709 painettu Peter Warnmarkin Then Swänske Ulysses Eller En nyttig Rese-Book: Jnnehållandes Christeliga och Andächtiga Böner för the Wäg- och Siö-farande/ med Doct. Avenarij Morgon- och Affton-Signelser; Som ock några gudeliga Psalmer: Tillijka med en Wäg-Wijsare Öfwer Swerige och ther under liggiande Provincier on saatavilla Litteraturbankenissa. Nimensä mukaisesti puolet kirjasta on matkustamiseen liittyneitä rukouksia.

Kun (vihdoin) tutustuin kunnolla toiseen puolikkaaseen, hämmennyin. Kun paperi oli kallista ja painaminen tehtiin käsin, mitä järkeä oli painaa Suomen puolelta ensin reititys Torniosta Turkuun yhtenäisesti ja sitten myöhemmin sama tie, samoilla pysäyspaikoilla pätkittäin? No, minulle toisinnosta on se hyöty, että hieman kryptisistä kirjoitusasuista on kaksi versiota. 

Aika monta yllätystä olisi tullut tämän tiedon varassa liikkuvalle vastaan. Kuten tarve ylittää lukuisia jokia lautoilla. Jos ei ollut kiinnostunut Vaasasta, koukkaus Vähäkyrön Ojaniemen ja Laihian välissä olisi ottanut ainakin itseäni rankasti päähän. Satakuntalaisittain tietenkin ihmetyttää Kokemäenjoenlaakson ohittava koukkaus, mutta se on tuttu muistakin lähteistä. Omituisinta on kuitenkin pysähdyspaikaton 25 peninkulman loppupätkä Turkuun. Warnmarckilla ei ollut mitään tietoa tältä väliltä?

• Til Tormo Stad (Tornio)
• Til Kiemi / Kimi (Kemi)
• Til Rugesta / Reiste
• Til Simo / Suno (Simo)
• Til Qwifwanjemi / Qwifwanjemi (Kuivaniemi)
• Til Allhofwa / Ahlhafwa (Olhava)
• Til Ihio / Ihio (Iijoki)
• Til Kiällo / Kåhlo (Kello)
• Til Uhlåstad / Uleå (Oulu)
• Til Kiembola / Kiembla (Kempele)
• Til Limingo /  Lännunge (Liminka)
• Til Lunijocke / Lunwacki (Lumijoki)
• Til Brahestad / Brahestad (Raahe)
• Til Sahla / Sahle (Saloinen)
• Til Pyhäjeki  / Pyhujocki (Pyhäjoki)
• Til Yxhara / Yxare
• Til Calojeki / Calajocki (Kalajoki)
• Til Perkehauta / Parkaheuta
• Til Lochto / Lackta (Lohtaja)
• Til Rothsahla / Rotsala
• Til Cautsari / Cuntsari
• Til gamla Carleby Stad / Gamble Carlebystad (Kokkola)
• Til Cronoby / Cronoby (Kruunupyy)
• Til Läppelax / Läppelax
• Til Kråkenäs / Kråkenäs
• Til Jacobs Stad / Jacobstad (Pietarsaari)
• Til Sundbyen / Sundbyen
• Til Carleborg eller Nya Carleby St. / Carlebystad (Uusikaarlepyy)
• Til Munsala / Munsala (Munsala)
• Til Åhrewais / Åhrawiss (Oravainen)
• Til Kåskie / Kåskie
• Til Åynienie i lilla Kyro Sochn / Åjaniemei (Vähäkyrön Ojaniemi)
• Til Waxa Stad / Wasa Stad (Vaasa)
• Til Lachola / Lahela (Laihia)
• Til Gumsehla / Gunsala
• Til Hollolan / Hollola
• Til Päldonemie / Päldome
• Til Kuricka / Kuricka (Kurikka)
• Til Kanhojocki / Kunsajocki (Kauhajoki)
• Til Tafwaste Skantz / Tawaste Skantz (Hämeenkyrö?)
• Til Åbo på Tawastkiöroskougun / Åbo, på Kyrckeskogen

Kauhajoelta Hämeenkyröön kulkeneella historiallisella tiellä on sivusto Kyrönkankaantie.

Rakkarin ja rankkurin ero?

Eilen lainaamastani muistelmasta syntyi tarve perehtyä tarkemmin sanojen rakkari ja rankkuri merkitykseen. Oliko niillä 1800-luvun suomen kielessä eroa vai ei?

Useassa sanomalehdessä toistettu pikku-uutinen antaa ymmärtää, että ero oli merkityksellinen.

"Rankkuri ei ole rakkari. Tammisaaren kaupungin rankkuri on, kuten E. N. kertoo, haastattanut raastuvanoikeuteen vastaamaan erään henkilön, joka häntä oli kutsunut rakkariksi, ja saikin vastaajan tuomituksi 12 markan sakkoon." (Uusi Suometar 11.4.1888)

E. N. tarkoittaa Ekenäs Notisbladia, jossa oli kirjoitettu "Rädd om sin ära synes stadens "politiekarl" vara, efter som han till i går inför Rådstufvurätten hade instämdt en person för ärekränkning. Svarande parten hade begagnat ordet "rackarn", hvilket kostade honom för det han ej anwändt riktig titel Fmk. 12 utom wittnes arwode (EN 10.4.1888). Lainausmerkkien perusteella kirjoittajan mielestä sanojen ero ruotsiksi ei ollut oikeusjutun arvoinen.

Vuonna 1883 ilmestyneessä Ruotsalais-Suomalaisessa Laki- ja Virkakielen Sanastossa politikarl oli suomennettu rankkuriksi ja arvostelija Valvojassa 24/1883 kommentoi "Tarkoitetaanko rakkaria vai kuinka?" eli oli sitä mieltä, ettei rankkuri ollut oikea vastine suomeksi. Rakkari on kuitenkin mielestäni ja löytämieni esimerkkien perusteella yleisempi ilmaisu pahantekijälle.

Rankkurin itse yhdistän vahvimmin koirien kiinniottoon ja tälle käsitykselle löytyy 1800-luvun lehdistä lukuisia esimerkkejä (esim. US 1.3.1892). Kyseessä ei kuitenkaan ole ainoa käytetty sana vaan "koirantappaja" saattoi myös olla "kaupungin rakkari" (Pohjois-Suomi 12.4.1879). Hufvudstadsbladetissa 7.8.1866 julkaistussa lähetetyssä kirjoituksessa kuvataan Helsingin keskustassa tapahtunutta tilannetta, johon puuttui politiekarlen eller "med respekt te' säjandes, stadens rackare". Tätä kommentoivassa kirjoituksessa on toistettu rakkari lainausmerkeissä, mutta rinnalle ei ole otettu rankkuria (SWL 15.8.1866). Lapsille ja nuorisolle tarkoitetussa eläinsuojeluslehdessä Sylviassa 3/1895 "jollei maksa veroa, niin vie rakkari koiran".

Hakkapeliitta 45/1937

Rankkurista ei ole koiraraivon yhteydessä jälkeäkään myöskään  Wiipurin sanomissa 15.7.1892: "Tunnetuin mies täällä nykyään on politiikari, putimies taikka, niinkuin sitä murhamiestä yleisimmin nimitetään, kaupungin rakkari." Politiikarin toimenkuva tiivistettiin Kotkan uutisissa 20.7.1899 "raatoin y.m. korjaajaksi". Uudessa Suomettaressa 28.6.1891 "mies, jonka tavallisena tehtävänä on kissan- ja koiranraatojen etsiminen ja kuoppaaminen" oli rankkuri, jolle Vaasassa oli annettu tehtäväksi hukkuneena löydetyn sotilaan "arkun vieminen hautausmaahan", mitä kirjoittaja ymmärrettävästi paheksui.

Huomattavasti myöhemmin Helmer Winter ihmetteli Hakkapeliitassa 45/1937 sitä, että Turun kaupungin kunnalliskertomuksessa 1935 oli mainittu kaupungin putimiehenä useita vuosia toimineen anoneen eläkettä. "Emme voi olla tuntematta omituista hämmästystä tällaisen keskiajalta peräisin olevan "virkanimityksen" säiylymisestä meidän aikoihimme. Puti eli putimies nimittäin Lönnrotin sanakirjan mukaan merkitsee piiskuria eli profossia." (Kuvituksena käytetty Turun piiskurin virka-asu perustuu joko Veikko Puron piirrokseen (Kodin kuvasto 13/1914) tai molemmilla on yhteinen lähde. )

Vanhan rankaisukulttuurin sanat jäivät siis käyttöön ja jotkut ymmärsivät käsitteellisen eron menneisyyteen merkitykselliseksi ja jotkut eivät. Aikatasot menevät iloisesti sekaisin esimerkiksi Konni Zilliacuksen kirjoituksessa Bobrikovin ajasta, jolloin sekä raipparangaistus että häpeäpaalu olivat historiaa. 

Maistraattikaan ei kieltäytynyt täyttämästä velvollisuuttaan, vaan määräsi kaupungin molemmat rankkurit — "piiskuri" ja "rakkari", kuten heitä entisajan karkealla ja selvällä vaikkakaan ei niin aivan sirolla kielellä kutsuttiin — auttamaan painoasiainylihallitusta kotitarkastuksia toimeenpantaessa. (Vastaisuus 18/1906)

Häpeäpaalun lopusta Helsingissä

Muutama vuosi sitten mietiskelin raipparangaistuksen loppuaikaa helsinkiläisen muistelman inspiroimana. Siinä esiteltyä paalua Leppäsuolla käytettiin vielä pidempään häpeärangaistuksiin. Tämä tuli eteen, kun kesällä kaupungin arkistossa selailin läpi kilpakirjoituksia vuodelta 1968 (HKA. Helsinki-Seura ry. Ec:1 Muistelmia vanhasta Helsingistä).

Kirvesmiehen poika Harju, Johan Severi oli syntynyt 27.1.1885 Isojoella ja muuttanut kesällä 1887 Helsinkiin, jossa hän asui vuoteen 1924. Muistelmassaan kirjoitti

Kirjassaan "Näin Helsingin kasvavan" Väinö Tanner mainitsee, että Töölön kallioita kutsuttiin Rakkarin kallioiksi. Tieto on virheellinen. Nämä Malminkadun päässä olevat kalliot olivat saaneet sen nimen juuri rankkurin, rakkarin, niillä olleen asunnon johdosta. Rakennukset purettiin pian vuoden 1890 jälkeen. 

 

Rankkurin asuntokallion pohjoispuoleisen rinteen alla oli ruohoa kasvava sorainen tasanne. Siihen oli pystytetty kaupungin häpeäpaalu. Pienenä naskalina palatessani muutamien vähän vanhempien toverieni kanssa hautausmaan rantaretkeltä oli paalulla häpeämässä eräs "täti". Hän seisoi paalun juurella olevalla jakkaralla ilman minkäänlaista kytkentää. Muksuja tietenkoin oli paljon sekä muutamia naisia tätä näytelmää seuraamassa. Tapauksen vuosiluku oli joltisellakin varmuudella 1890. Paalu oli paikoillaan useita vuosia rankkurin rakennusten purkamisen jälkeen, mutta häpeäseisonnasta en sen koommin ole kuullut.

Johonkin toiseen muistelmaan perustuu Vicke Petterssonin teksti kirjassa Entisaikain Helsinki. Helsingin historiayhdistyksen vuosikirja I (1936). Siinä paalu ei ole rinteen alla vaan mäellä.

Entisessä metsäisessä alueessa, josta alkoi ns. Rakkarinniemi - joka ulottui mereen - saattoi nähdä mäellä, missä nyt on kaasukello, korokkeen. Korokkeen keskelle oli pystytetty pitkä paalu, johon oli kiinnitetty karkeat rautaketjut sekä käsiraudat. [...]

Kyseinen kaasukello, jonka takana Malminkadun synagoga. 
Anton Rönnberg 1931. HKM

Eräs vanha helsinkiläinen on kertonut, että viimeisen kerran käytettiin raipparangaistusta kaupungissamme v. 1882. [...] Niinkin myöhään kuin v. 1890 kertoo eräs sanomalehtiuutinen, että "Nuorempi nainen, syytetty parituksesta, on kolmena päivänä tämän viikon aikana ja eilen viimeksi seissyt 'Rakkariniemen' häpeäpaalussa tuhatkunnan uteliaan katselijan töllistellessä häntä". Arveltiin kuitenkin, että oli aika lakkauttaa sellaiset inhoittavat vapaanäytännöt myöskin meillä.

Eräs toinen vanha helsinkiläinen, jolta olemme halunneet asiaa tiedustella, muistaa kouluaikanaan nähneensä, kuinka eräs nainen ja mies seisoivat paaluun kahlehdittuna häpeämässä. Heidät oli tuomittu parittamisesta, ja siinä seisoi itkien katuva nainen, ja mies näytti todella häpeävän, eikä ihmekään, sillä olihan heidät asetettu siihen nähtäviksi ja pilkattaviksi. Voipa melkein sanoa, että koko kaupunki oli jalkeilla ja tavaton ihmismäärä ympäröi rangaistuspaikan, mutta ei kuulunut pilkkaa eikä parjaussanoja ihmisjoukosta. Hiljaisuus vallitsi, ja sai sen käsityksen, että ihmkiset säälivät tuomittuja. Painostava tunnelma ja yleinen hiljaisuus pikemminkin toivat mieleen hautajaiset. Se saatettiin myöskin tulkita häpeämiseksi siitä, että sellaista alentavaa rangaistustapaa jatkuvasti käytettiin sivistyneessä yhteiskunnassa.

Kun ensi uteliaisuus oli lauennut ja tilanne kävi kiusalliseksi, ryhdyttiin rahankeräykseen. Lantit heitettiin astiaan, joka oli heidän jalkojensa juuressa. Missä määrin tätä armeliaisuustekoa voitiin pitää laillisena tai laittomana, on tuntematonta. Oltiin kai sitä mieltä, että pari oli hiukan siistimpien vaatteiden tarpeessa saadessaan vapautensa, sillä vankipuvussa kulkeminen ei ollut millään lailla pukevaa. Järjetön teko, arveli moni, kun häpeäpaaluun tuomittua paria kuljetettiin avoimissa rattaissa Katajanokan vankilasta "Kampille" ollakseen hetken aikaa vmatkalla ja paikalla katseltavana ja samoin takaisin, mikä saattoi tapahtua monta kertaa rangaistusajan loppun asti.

Hieman toisenlaisen kuvauksen häpeärangaistuksesta Helsingissä olen poiminut vuoden 1887 sanomalehdestä. Pettersonin esittämää vastaa paremmin Kaiussa 16.7.1887 julkaistun Helsingin kirjeen teksti. 

Lisää Ruotsin ajan palovakuutuksia

Kesätauon jälkeen nykyisen Suomen alueen palovakuutusten listausta numeroista 3751-4000 (*).

Digitoituina palovakuutuksia (sanallisia arviointeja ja piirustuksia) ei enää ole entisissä osoitteissa vaan Riksarkivet ohjaa nyt osoitteeseen Brandförsäkringsverkets stiftelse för bebyggelsehistorisk forskning. Panu Savolaisen esityksistä tiedän, että Turun palovakuutuksia on Turun kaupunginarkistossa.

N:o 3751 Byggmästaren Herr Johan Blomströms Gård i Åbo Stad
N:o 3776 Förbättringar och Tilbyggnader å en Gård i Åbo Stad, tilhörig Professoren Herr Magister Johan Gadolin och Med-Interessenter
N:o 3777 en Byggnad å Manufacturisten och Swärdfäjaren Abraham Tillbergs Gård i Åbo Stad
N:o 3779 en Träbyggnad i Åbo Län, Wemo Härad Nykyrko Socken i Kådjala By å Saukola Frälse-Hemmans Ägor, tilhörig Lands-Secreteraren och Krono-Befallningsmannen Herr Hustaf [p. o. Gustaf?] B. Sahlberg [digitoitu]
N:o 3784 en Höglofl. Kongl. Seraphimer-Ordens Gillet tilhörig Gård i Uleåborgs Stad
N:o 3798 Directören Herr Johan Magn. Gottskalk tilhörige Kard- Skrubb och SpinnMaschiner i Björneborgs Stad
N:o 3804 Kommissions-Landtmätaren Herr Gust. Ad Zidens Gård i Cuopio Stad
N:o 3808 Vice Land-Sekreteraren Herr Joh. Fredr. Stichaei Gård i Cuopio Stad
N:o 3816 Apothekaren Herr Carl Bäckers Gård i Ekenäs Stad
N:o 3838 Fendricken wid Kongl Arméns Flotta Herr Carl Fredric Hyllgrens Gård i Åbo Stad
N:o 3859 Åbyggnaden å Skatte-Nybygges-Hemmanet Wiaswesi i Björneborgs Län, Nedre Satagunda Härad och Ulfsby Socken, tillhörigt Öfwersten och Riddaren af Kongl. Swärds-Orden Herr Johan Grönwall [digitoitu]
N:o 3870 Lagmannen Hr Johan Olivecreutz's Gård i Åbo Stad
N:o 3885 Åbyggnaden å Hr Stads-Sekreteraren Er. Joh. Synnerbergs Gård i Åbo Stad

Forstenin tontti Kuopiossa

N:o 3893 Krono-Befallningsmannen Herr Gustaf Ernst Forsténs Gård i Cuopio Stad [digitoitu]
N:o 3905 Råd- och Handelsmannen Per Petrelii Åbyggnader å dess Tomter i Uleåborgs Stad
N:o 3912 Åbyggnaden å Skatte-Hemmanet N:o 1 o Åbo och Björneborgs Län, Ålands Härad, Sunds Socken och Tosarby By, tillhörigt Lands-Kamreraren och Ladt-Räntemästaren Herr Lars Jung [digitoitu]
N:o 3916 Löjtnanten Herr Ludvig Lagermarks Åbyggnad wid Säteriet Pånäs i Björneborgs Län, Nedre Satagunda Härad och Ulfsby Socken [digitoitu]
N:o 3920 Fruntimmers-Skräddaren Mäster Johan Södergrens Gård i Åbo Stad
N:o 3927 Tillbyggnad å en Mjölqwarn i Åbo Län, Pikis Härad och Pemar Socken i Kungs- eller Högfors Strömfall, tillhörigt Tull-Fiskalen Herr Jac. Ahrenberg [digitoitu]
N:o 3931 aflidne Råd- och Handelsmannen S. Carlenii Enkas, Fru Susanna Ekhammars Gård i Torneå Stad
N:o 3953 Sätesbyggnaden å Irjala Skatte-Säteri-Rusthåll, i Nylands och Tawastehus Län, Nedre Hållola Härad och Loppis Socken, tillhörigt Enkefru Borgmästarinnan Maria Christina John [digitoitu]
N:o 3969 Enkefru Anna Helena Holmgrens Gård i Helsingfors
N:o 3993 Handelsmannen Gabriel Gestrins Nybyggnad å dess Gård i Åbo Stad
N:o 3994 Snickaren Mäster Johan Johan Lindros's Gård i Åbo Stad
N:o 3995 Krigs-Komissarien Hr Anders Awelins Gård i Åbo Stad
N:o 3998 Theologiae Adjuncten Hr Mag. Jac. Bonsdorffs Gård i Åbo Stad
N:o 4000 Åbyggnader å Ahlberga berustade Säteri i Nylands Län, Raseborgs Östra Härad och Esbo Socken, tillhörigt Öfwersten och Riddaren af Kongl. Swärds-Orden Herr Ad. Schenbom [digitoitu]

(*) Inrikes Tidningar 1801-07-03, 1801-09-15, 1801-10-23, 1802-01-27, 1802-02-26, 1802-04-07, 1802-09-24, 1802-10-06, 1802-10-15, 1802-11-03, 1802-11-09, 1802-11-17

Pähkinäsaaren rauhasta yhtä ja toista

Pähkinäsaaren rauhan vuosipäivä jäi täällä noteeraamatta ja minun kuplani ulkopuolella meni varmaan monelta kokonaan ohi. Itselleni tuli vastaan kaikenlaista mediaa, jota oli varastossa myös vuoden alun Tieteen päiviltä. Niiden kokoamiseen yhteen innoitti Veli-Pekka Leivon tuore opetusvideo Pähkinäsaaren rauha pähkinänkuoressa (HI5). Kuuntelin sitä hyväksyvästi kunnes Leivo loihi sanomaan "raja on toki kulttuurisesti merkittävä, koska se kuitenkin jossain määrin jakoi Suomea kahteen alueeseen. Erot näkyvät tänäkin päivänä esimerkiksi perinteissä, ruokakulttuurissa ja genetiikassa". Ei näin vaan paremminkin toisin päin.

Elina Salmela on blogitekstissään vuonna 2016 todennut genetiikan osalta, että raja vedettiin alueelle, jossa asutusta oli harvassa eli kontakteja puolin ja toisin vähän. Näin kehittyi varmaankin myös toisistaan eroavat kulttuuripiirit.

Tuoreempaa tutkimusta aiheesta tehdään projektissa Biological evolution and diversification of languages. Vuosipäivän kunniaksi työryhmä, johon kuului myös Salmela, jakoivat tuloksiaan kansankielellä. Käytetyissä materiaaleissa kulttuurien raja ei asettunut aivan samaan paikkaan. Lisää tietoa on vielä tulossa.

Tammikuun Tieteen päivillä pidettiin sessio Pähkinäsaaren rauha 700 vuotta, jonka tallenteesta voi vieläkin kuunnella esitykset

• Professori Jukka Korpela (Itä-Suomen yliopisto): Vuoden 1323 rauha ja myöhempi satu sen rajasta 
• Professori Hanna Lappalainen (Itä-Suomen yliopisto): Kuuluuko Pähkinäsaaren rauhan raja vielä suomen kielessä? 
• Dosentti Jukka Palo (Helsingin yliopisto/Terveyden ja hyvinvoinnin laitos): Ympäristö, asutushistoria ja geenit: Pähkinäsaaren rauhan rajat veti luonto jo ammoin 
• Professori Terhi-Anna Wilska (Jyväskylän yliopisto): Rahan raja? Pähkinäsaaren rauhan raja, moderni kulutus ja varallisuus

Korpela ei ole ainoa historiantutkija, joka on rajasta puhunut. Sanu Sarviaho, jonka väitöskirja Ikuinen rauha : vuoden 1323 Pähkinäsaaren rauha suomalaisessa historiantutkimuksessa ja historiakulttuurissa 1800- ja 1900-luvuilla hyväksyttiin vuonna 2017, piti verkkoluennon nimenomaan historiografiasta. Siitä oli paljolti myös kyse Anu Lahtisen ja Reima Välimäen keskustelussa podcastissa Menneisyyden jäljillä.

Keskiajan arvoituksia läntisellä Uudellamaalla

 

Lauantaina olin piiitkästä aikaa arkeologisella retkellä. SKAS:in järjestämä kierros osoittautui mysteeriseksi. Ei siksi, että meillä olisi ollut taitamaton opas, vaan nimenomaan siksi, että arkeologi Tarja Knuutinen kertoi avoimesti tutkimustilanteesta ja vastausta vailla olevista kysymyksistä. Muunlaista opastusta en nykyään jaksaisikaan kuunnella.

Eka kohde oli Junkarsborg eli kai yksi viimeisistä keskiajan linnanpaikoista, jossa en ole koskaan ollut. Toisin kuin joillain muinaislinnoilla, täällä ei ollut epäselvyyttä linnan olemassa olosta. Maavallit rajoittavat edelleen linnan pihaa, josta on sekä aseistumiseen että raudankäsittelyyn liittyviä löytöjä. Sekä kaivo, jonka ympärille rakennettu aitaus melkein erottuu yllä olevassa kuvassa. 

Yllä näkyvän vesiesteen takana on esilinnan jäänteet, joiden hahmottaminen ei minulta onnistunut. Linnan ajoitus 1300-luvun lopun ja 1400-luvun alun välissä on selvä, mutta ei ole havaintoa linnan rakennuttajasta tai rakentamisen tarkoituksesta. Tuoreimmat kaivaukset olivat laajimmat ja jäivät raportoimatta.

Päivän toinen kohde oli Raaseporin linna, josta juuri mikään maanpinnan yläpuolella ei ole alkuperäistä, joten koko paikka on mysteeri, joka ärsyttää minua joka käyntikerralla entistä enemmän.

Lounastimme Tammisaaressa, jonka arkeologinen kohde oli aloitetun mutta rakentamattoman linnan paikka. Se oli laastittomuudessaan kummallinen, mutta kaupungin varsinainen mysteeri oli se, että en ilmeisesti koskaan ole kiertänyt kortteleita torin ja museon väliä kauempana. Eli oli näkemättä eksoottinen Constantin Kiseleffin suunnittelema palotorni-vankila yhdistelmä vuodelta 1876,  

asuinrakennus 1790-luvulta(!)

ja kaakinpuu, jonka autentisuudesta en sano mitään.

Jatkoimme matkaa parin kilometrin päähän, jossa keskellä metsää on 1600-luvun alussa hylätty kylätontti. Se oli löytynyt inventoinnissa vanhojen karttojen avulla vasta 2000-luvulla ja on vielä tutkimaton. Etukäteen arvasin, että näytetään kivikasoja ja kerrotaan niiden olevan uuninpohjia. Saimme kuitenkin hieman enemmän todistetta ihmiselämästä, sillä Knuutinen nosti silmiemme edessä myyrän möyhimästä maasta palanutta savea.

Päivän viimeinen kohde tunnetaan Grabben kanavana, vaikka se ei välttämättä liity kehenkään Grabbeen eikä välttämättä ole kanava. Mutta jonkun vallalla ja jotain varten on keskiajalla tehty 900 metrin kaivanto, joka nyt näyttää melko tavalliselta ojalta. 

Päivän viimeinen mysteeri oli opastaulun sijoitus pensaan taakse, niin ettei tekstiä voinut kunnolla lukea.

Vielä ulkomaalaisista henkikirjoissa

Kesän käytännön oppia (Venäläiset 1800-luvun henkikirjoissa, esimerkkinä Matrosoff) vahvistaakseni lainasin kirjastosta Antero Leitzingerin kirjan Ulkomaalaiset Suomessa 1812-1972 (2008). Se osoittautui kultakaivokseksi aineistoesittelyineen ja suosittelen lämpimästi ulkomaalaisia hakeville. Itselleni oli uutta (tai unohtunutta) esimerkiksi Leitzingerin kokoama tietokanta Suomen kansalaisuuden vuosina 1832-1946 ottaneista. Se on osa Siirtolaisuusinstituutin tarjoamaa eli vaatii maksun. Vanhaan tapaan pääsee toki ilmaishaulla näkemään ovatko nimet mukana. Ja Matrosoffeja oli.

Leitzinger kirjoittaa sivulla 21, että henkikirjoihin ja seurakuntien kirjanpitoon yleensä "merkittiin kuitenkin vasta pysyvästi Suomeen asettuneet ja siten Suomen kansalaisuuden saaneet, joiden oli pakko kuulua johonkin seurakuntaan." Seuraavalla sivulla on esimerkki Leitzingerin omasta sukututkimuksesta. Sakkolan henkikirjaan oli 1828 merkitty sveitsiläinen juustontekijä, vaikka hän samana vuonna sisäistä passia saadessaan todettiin Sveitsin kansalaiseksi.

Eli kirjausta henkikirjaan henkiveroa maksavana voinee pitää indikaatiota Suomen kansalaisuuden ottamisesta ja Leitzingerin tietokanta antaa nopean mahdollisuuden tarkistukseen ja helpohkon tien arkistoon. Tosin epäilen vahvasti, että Matrosoffien paperit on kirjoitettu venäjäksi...

Leitzingerin kirjasta löytyi myös tuttua asiaa eli Antero Wareliuksen kesän 1847 tutkimusretkeä, joka oli olennainen osa taannoista verkkoartikkeliani. Helsingin venäläisisistä Warelius kirjoitti:

Kolminaisuuden kirkon seurakunnassa Helsingissä on vakinaisesti asuvia jäseniä 367 (189 miestä, 178 naista), jotka ovat pastori Alexander Molosemoffin mukaan kauppiaita, käsityöläisiä ja eron saaneita sotilashenkilöitä vaimoineen ja lapsineen. Näistä on suuri osa sekaverisiä. Vielä näiden lisäksi asuu Helsingin kaupungissa joitakin virkamiehiä ja muita, jotka ovat venäläisiä tai sekaverisiä...

Mitäköhän Warelius on tarkoittanut sekaverisyydellä?