Täydennysosia

1) Häpeäpaalussa seisominen on muistitiedossa harvinaisempi kuin dramaattisempi raipparangaistus. Muistiin siis pätkä Antti Helanderin (1851-1929) kirjasta Koulumiehen muistoja ja kokemuksia (1919). Helanderin kouluvuodet Oulussa alkoivat syksyllä 1862. 

Oulun tori oli ennen viheriä nurmikenttä, joka mainiosti soveltui pallonlyöntiin, ja muutapa ei siinä toimitettukaan, ellei ota lukuun juhlallisempia rankaisutilaisuuksia. Ainakin kerran muistan torin olleen ääriään myöten täynnä ihmisiä. Oli tultu katsomaan, kuinka vanhaa eukkoa seisotettiin häpeäpaalussa rautavanne kaulassa.

2) Syksyllä 2021 repostelin Kansanvalistusseuran julkaisujen digitointihankkeen ja unohdin asian ilmeisen pian. Sivu Astu sisään Arkisivistyksen digikirjastoon! avattiin päiväyksen mukaan 15.11.2022, mutta se tuli vastaani vasta nyt Twitterissä. Samassa yhteydessä kerrottiin, että digitoinnit näkyvät myös Finnassa. Testasin ja vastasin "Mitä tarkoitat Finnasta löytymisellä? Testasin nimikkeellä "Wanha Helsinki Wantaan suulla", mutta en löytänyt yhtään tietuetta, josta olisi näkynyt, että digitoitu kappale on verkossa."

3) Teemaan Saidat tai kerjäävät varakkaat löytyi eka kansainvälinen esimerkki. Tai melkein, sillä tarina-aihe ei ole aivan oikea ja tapahtuma ilmeisesti sijoittuu Suomeen. Ruotsalaisissa lehdissä (esim. Folkets Tidning 24.10.1865, myöh. Anteckningar om svenska qvinnor) kiersi juttu, joka perustui Porista lähetettyyn kirjeeseen. Örebrossa syntynyt Johanna Löf oli asunut 3/4 peninkulmaa ulkopuolella "kaupungin", jolla ilmeisesti tarkoitettiin Poria. Jotenkin tiedettiin, että naisella oli patjansa alla tuhansia riikintaalareita. Niinpä, kun kotinsa paloi 1.10.1865, naisen ryntääminen takaisin liekkeihin, joista hän oli kertaalleen pelastunut, tulkittiin ahneudeksi. Hiski ei tunne naista, eikä Porin ympäristossä liekkeihin kuollutta. 

4) Ikäänkuin vastaukseena pohdintaani tietokantojen tekijyydestä SKS:n blogissa julkaistiin Hannu Mustakallion kuvaus paimenmuiston taustasta. 

5) SKS:n FB-päivityksessä oli puolestaan "Tietokannassa ei ole kaikkea" -teemaa:

SKS:n kirjasto siirtyi atk-luettelointiin heinäkuussa 1992; sitä ennen julkaisujen tiedot tallennettiin pääluetteloon ja sen kelpo vänkäriin, systemaattiseen eli alanmukaiseen kortistoon. 

 

Kolmessakymmenessä vuodessa tiedot esimerkiksi folkloristiikan ja kirjallisuudentutkimuksen kokoelmista on saatu kattavasti sähköisiin tietokantoihin, mutta paljon erityisesti seuran keskeisalojen ulkopuolelle jäävästä kirjallisuudesta jää niiden ulottumattomiin. Takautuvaa luettelointia saisikin tehdä päivät aivan pääksytysten, jos vain elonpäiviä olisi, ja ajankoloa. Kaikista SKS:n kirjaston kirjoista, pienpainatteista ja lehdistä reilut 60 % löytyy Finnasta ja Helka-kirjastojen hakupalvelusta; muu aineisto − ehkä jopa 1,5 kirjaskilometriä − elää toista aikaa. 

 

E-ei, veikkonen, kaikki ei siis löydy verkosta! Usein noheva asiakkaamme tuleekin ja kysyy, löytyisiköhän teiltä nyt tätä nimenomaista kirjasta saltpetterin lutraamisesta, olkimattokattojen valmistamisesta tai Jätkän kulttuuripäivien 1976 kirjoituskilpailusta, ja me vastaamme: katsotaanpa korteilta. Silloin saattaa lykästää: jo hyvinkin tuo painate meillä on, siitä ei vain löytynyt tietoa Finnasta.

Pappilan karhu

Kesyjen karhujen trilogian kolmantena osana Alpo Noposen tosikertomuksena Joulupukki-lehdessä 1902 julkaistu kertomus Mirska. (Aiemmat osat: Kesyjä karhuja ja Kesy karhunpentu Kytäjän kartanossa)

Mirska oli karhun lapsi. Hän oli kotoisin Karjalan itärajoilta, kuten hänen nimensäkin ilmoittaa. Erään pitäjän herrat olivat sen tuoneet sieltä pienenä pentu vuhkurana. Se sai asua pappilan pirtissä eräässä karsinassa uunin luona. Siellä sillä oli hyvin lämmin olla, varsinkin kun sen oma karvainen turkki alinomaa vahveni ja tiivistyi. 

Pappilan asukkaista tulisille tutuimmaksi kaksi henkeä: piika Katri, joka toi sen takimaisille nystyrähampaille kaikellaista hienontamista ja kirkkoherran poika Samuli, joka seurasi aina Katrin muassa ja jäi sitten karsinan laidalta katselemaan Mirskan pyörähdyksiä ja kuperkeikkoja. Parhaimmat herkkupalansa saikin Mirska Samulin kädestä. Samuli rakasti Mirskaa. Jos hän sai äidiltään makean tortun, katkasi hän siitä puolet karhun pojalle. Mutta hyvä äiti antoikin niitä tavallisesta kaksi, niin ettei makeisia tarvinnut katkoakaan. Mirska puolestaan osotti kiitollisuuttaan. Kun Samuli lähestyi karsinaa, alkoi se heti iloisesti mylläköidä ja kohosi sitten takatassuilleen pappilan pojan eteen. Silloin sen suuhun aina jotakin hyvää pistettiin. 

Kesän tullen oli Mirska niin perehtynyt ihmisiin, että se saatettiin karsinastaan vapaaksi päästää. Se juosta vähkyröitsi Samulin jälestä pihamaata pitkin polkien tannerta leveillä jalkapohjillaan. Ja kun Katri meni liiteriin halkoja noutamaan, niin Mirskakin mennä vihkasi sinne, tempasi halon tahi kaksi ja kantoi ne keittiöön Katrin jälestä. 

Karhun poika tuli pian tutuksi koko kylässä. Sen kaulaan pantiin vahva side, johon kiinnitettiin hihna. Siitä talutettiin Mirskaa kylän läpi. Kun se milloin irti pääsi, saattoi se juosta joksikin ajaksi piiloon, mutta palasi jälleen. Eräänä pyhäpäivänä kipasi se tikapuita myöten kirkon katolle, jolloin koko kirkkoväki sitä katsoa töllisteli eikä muistanut kellojen soidessa saarnaa kuulemaan lähteä, ennen kuin Mirska saatiin houkutelluksi pois Herran huoneen harjalta. 

Samulin ja Mirskan ystävyys jatkui koko kesän. Kun Samuli seisoi onkivapa kädessä rantakivellä kaloja pyytämässä, istui Mirska uskollisesti ystävänsä luona ja vartioitsi nurmelle heitettyjä hyppiviä ahvenia, etteivät ne päässeet jälleen veteen ponnahtamaan. Yhdessä he myöskin kävivät marjassa. Näillä retkillä osotti Samuli paljon suurempa itsensäkieltämistä kuin Mirska; sillä hän poimi marjat tuokkoseen ja vei ne kotiin, mutta Mirska pisti kaikki heti karvaiseen suuhunsa. Sitten keikahtivat asiat sille kannalle, että Samulikin joutui poimimaan marjoja Mirskan suuhun.

Samulilla oli kaunis pallo. Hän leikki sillä usein pappilan pihalla. Mirska oli mukana ja juoksi pallon jälestä. Monta kertaa tähtäsi Samuli pehmeällä pallollaan Mirskaa; tämä väliin hypätä loiskautti syrjään, väliin taas karahti pystyyn ottaen muksun leveään rintaansa. Molemmat pojat innostuivat leikistä ja jatkoivat sitä väsymykseen ja helteeseen saakka. Kerran sattui pallo kirpoamaan pihan reunassa olevan yksinäisen aitan katolle ja jäi sinne räystäslaudan taakse. Samuli koetti pudottaa sitä pitkällä puulla, mutta se ei onnistunut. Tikapuita ei katolle ollut. Samuli katseli mielipahoillaan suosittua leluaan, jota ei hän voinut käsiinsä saada. Silloin kuulee hän rapinaa aidan salvamesta. Hän katsahtaa sinne. Mirska siellä kapuaa katolle. Se pääsikin sinne onnellisesti, tulee räystäälle pallon luo ja viskaa oikealla etutassullaan pallon alas. Mutta silloin rusahtaa mädännyt kattolauta, keikahtaa ylös, ja Mirska pudota mätkähti laudan kanssa seinävierellä olevaan kivikkoon. Samuli ei ollut ennen koskaan kuullut ystävänsä suusta sellaista mörähdystä kuin nyt kuuli. Hän riensi taputtamaan Mirskan karvaista turkkia. Elukka jatkoi murisemistaan, nousi sitten ja lynkkysi kolmella jalalla tavalliseen makuupaikkaansa. Toiseen takajalkaan oli pudotessa pahasti koskenut. 

Mirska ei voinut päiväkausiin liikkua paikaltaan. Samuli suri, että ystävä sai kärsiä kipua hänen tähtensä. Hän koetti kaikin tavoin lieventää karhunpennun kipuja. Hän kantoi sen syötäväksi, mitä parasta taisi ja keräili marjoja sille. Hyvä oli niin ollen elukan sairastaa; ennen pitkää se paranikin täydellisesti ja kisaili jälleen kumppaninsa kanssa.

Syksyllä täytyi ystävyksien erota. Samuli lähetettiin kaupungin kouluun. Kumppanin mentyä tuntui Mirskasta elämä sangen ikävältä. Hän oli jo kasvanut niin suureksi, että oudot eläimet ja lapset häntä pelkäsivät. Lähellä oli kansakoulu. Siihen saapui poikia läheisistä kylistä. Ne kävivät Mirskaa katsomassa. Mutta ne lähestyivät häntä arasti osotellen häntä sormellaan ja jotkut kepilläkin. Kukaan ei Samulin lailla saapunut häntä ystävällisesti turkkiin taputtelemaan, ei kukaan antautunut leikkiin hänen kanssaan. 

Eräänä syyspäivänä kokoontui taas joukko kansakoulupoikia hänen ympärilleen. Ne ojentelevat häneen sormiaan, jotkut matkivat hänen mörähdyksiäänkin. Pojat pysyttelivät kuitenkin kohtuullisen kaukana, mutta takimaiset tyrkkivät edessä olevia lähemmäksi Mirskaa. Mirska päätti vihdoin hänkin puolestaan alottaa leikin, syöksyi kiivasti poikajoukkoon ja tempasi yhden pojan kiinni. Kun toiset alkoivat kauheasti kirkua, suututti se karhua, niin että se paiskasi pitelemänsä pojan sangen voimakkaasti maata kohden ja alkoi häntä siinä vanuttaa. 

Poikain huudon kuultuaan kiiruhtivat aikaihmiset paikalle ja koettivat houkutella Mirskaa pois pojan kimpusta. Kun houkutukset eivät auttaneet, lyötiin nuorta karhua. Silloin heräsi siinä pedon luonne. Se alkoi vihaisesti mylviä ja yritti karata lyöjän päälle.

Mirska otettiin nyt miesvoimalla kiinni ja sidottiin lujilla köysillä pappilan päärakennuksen seinustalla olevaan pylvääseen. Tästä vankeudesta sen mieli enemmän ärtyi. Kun päivällä ei muistettu sille ruokaa toimittaa, särki se keskiyöllä lähellä olevan kuistin lasiset seinät. Kuistissa säilytettiin maitoja ja muita ruokia. Mirska ne söi tahi muuten lahmasi. Rangaistukseksi sulettiin hänet vanhaan tyhjään riiheen, johon hänelle annettiin niukalta ruokaa, ja jossa hän makasi yli talven kämmen suussa. Kun häntä keväällä yritettiin sieltä irti laskea, karkasi hän ensiksi lähellä olevan hiehon päälle. Silloin hän sai kuolettavan luodin otsaansa. 

Syntyperäinen valtaan päässyt raju luonne vei Mirskan turmioon. Samuli suri syvästi ystävänsä kovaa kohtaloa.

Kuvat ja totuus?

Kun viime elokuussa selailin vuoteen 1792 ajoitetusta käsinmaalatusta karttakirjasta esiin kuvan

totesin sitä tuttaville jakaessani "Oiskohan niin, että ruotsalaisen näkemystä Hollannista 1700-luvun lopussa ei kandee ottaa ihan tosissaan?" Olin varma, että piippujen pituus oli liioiteltu. Olen siitä varma edelleenkin, mutta tällä viikolla Nationalmuseumin kokoelmakuvastossa kohdatussa Samuel Klingenstiernan muotokuvassa tyyli on huomattavasti realistisempi, mutta piippu lähes yhtä pitkä. Oliko tuollaisia kuitenkin?

Käsialatunnistuksen testausta pyynnöstä

Museoviraston valokuva
konekäsiteltynä

Ei, ei minua henkilökohtaisesti pyydetty testaamaan, enkä kuulunut edes kohderyhmään, joka oli rajattu ihmisiin, jotka tuntevat "Suomen historiaa ja kulttuurihistoriaa ajalla 1870–1917". Mutta tietokanta on verkossa, joten...

Kysessä on SKS:n käsinkirjoitetun tekstin tunnistuksen kokeilu, jossa testausaineistona on Eliel Aspelin-Haapkylän päiväkirjat. Testausohjetta seuraten aloitin nimihausta. Aspelin-Haapkylä ei ollut kirjoittanut mitään koneen tunnistamaa Kokemäestä, mutta Hohenthal tuotti osuman Lennartin oikeudenkäyntiä koskien. Konteksti oli selvä hakutuloksesta, jossa oli esillä tusina sanaa ennen ja jälkeen eikä mukana ollut nähdäkseni kuin yksi kirjoitusvirhe.

Pettymyksekseni Aspelin-Haapkylä ei ollut tehnyt havaintoja Töölöstä tai Hesperiasta tai viertotieltä. Ehkä olisi ennen testailun aloitusta pitänyt tarkistaa, missä mies asui. Siirryin geneerisemmälle linjalle ja hain sanaa historiallinen. Kesäkuulta 1905 konetunnistus tuotti pätkän

Harvain on sotaa käyty , jonka maailmin historiallinen merkitys on suurempi. Mitä Venäjään tulee saattaa jo varmaan ennustaa sen tuottavan perikadon tämän maan kehitystä niin kauan järruttaneelle autokratiselle ja byrokratiselle hallitusjärjistelmälle , joten ehkä juuri siitä slävilaisen maailman vapaus on luettava

Inan mömmöä, mutta kun on kyse suomesta ja olen tottunut vastaavaan, en edes tarkistanut alkuperäistä. Aspelin-Haapkylä hahmotti Venäjän-Japanin sodan merkityksen aivan oikein, mutta ei todennäköisesti arvannut, että autokraattinen hallinto korvautuisi toisella ja kolmannella.

Testausohjeessa todettiin, että "Ennen hakujen tekemistä voi olla hyvä vilkaista, minkälaisista asioista koeaineistossa puhutaan." Allekirjoitan täysin. Vaikka teen rutiininomaisesti hakuja hyviin sekaviin kokonaisuuksiin, kuten Kansalliskirjaston digitointeihin ja kv-kirjakantoihin, tällaisen pienemmän lähteen hyödyntämisessä olisi pitänyt olla jotain ymmärrystä kirjoittajan elämästä ja kiinnostuksenkohteista. Eli käsitys siitä, mitä teemoja päiväkirjassa voisi olla.

P. S. Aspelin-Haapkylän tekstit ovat olleet lähtökohtina tai käytössä blogiteksteissäni

• Huonoille teille joutuneet tyttäret (21.5.2014)
• Pitäjänkirjurin vaimo ja rippikirjan suhde todellisuuteen (5.1.2016)
• Nuori historianharrastaja 1860-luvulla (6.1.2016)
• Muoto- ja muistikuvista (7.1.2016)
• Kuva-arkit ja -kulttuuri (17.3.2016)
• Näyttelijättären totuuksien selvittelyä (11.7.2016)
• Muotokuvaajia 1800-luvun alkupuolella (20.4.2017)
• Sofia Nordenkraftin elämästä (24.9.2018)
• Naisakatemia (16.11.2018)

Keisarin Suomeen antamia mitaleita 1830-32

Savonlinnalainen kauppias Ivan Kusnetzoff ja renki Johan Loikain pelastivat postiljooni Ronisen alaikäisen pojan hukkumiselta. Kustzkoff sai keisarilta tapahtumaan sopivan hopeisen mitalin (eli hengenpelastusmitalin) ja Loikain 100 ruplaa rahaa. (FAT 29.4.1830)

Viaporissa asuva ja itsensä elättävä talonpoika Peter Vasileff, joka oli kotoisin Krutzan kylästä Kostroman kuvernementissa, oli ollut niin antelias Viaporin ortodoksista seurakuntaa kohtaan, että keisari palkitsi hänen hopeisella mitalilla. (FAT 12.8.1831)

"Alammaisuudessa tehdyn esimiesten kirjoituksen johdosta on Hänen Keisarillinen Majestetinsä samana päivänä Armoisesti tahtonut antaa Qvartermästareille Koskeinperkaus-Direktionissa Fabian Lönnqwist ja Henric Österbäck, heidän kiivautensa tähden töissä, kultamedaljan kummallekkin, tällä päällekirjoituksella: för det nyttiga, kannettavaksi S:t Wladimirin Ordenin nauhassa." (Turun Wiikko-Sanomat 15.10.1831)

Helsinkiläinen konsiittori Raget Bandli pelasti oman elämänsä vaarantaen työmies Foseliuksen kolme alaikäistä lasta, jotka lähes hukkuivat. Siksi hän sai keisarilta hopeisen mitalin, jossa oli teksti "ihmiselämän pelastamisesta". (FAT 4.11.1831)

SWL 28.12.1869

"Alamainittavilta personailta osotetun kiivauden edestä Suomenmaassa annetuissa varousvälikappaleita Cholera tautia vastaan, on Hänen Keisarillinen Majestetinsä 6 (18) p. Lokak. antanut heillen seuraavaisia palkinnoita, nimittäin: Sihtierille Keisarillisessa Lääkäri Seurassa, Lääkäri taidon Licentiatille Carl Grönlund, Kurhuonen Virkamiehelle Fredric Pihlflycht, Lääkäri taitoa opettelevaisille, Filosofian Magisterille Anders Eric Hedberg ja Candidateille Elias Lönnroth, Abraham Frosterus, Anders Herman Carger, Johan Törngren, Lars Isaac Ahlstubbe, ja Carl Backman, Kämnärin Oikeuden johdattajalle Viipurin kaupunkissa Alexander Stråhlman, Häradsskrivarille Lappveden Kihlakunnassa Hugo Ferdinand Woiwalén, Registratorille Kenraal-Guvernementin Kansliassa, Collegii Sihtierille Henric Weckman, saman Kanslian Arkivarielle Wilhelm Stewen ja Kopistalle, Collegii Registratorille Anders Davidsson, Kontuori skriwarille Vaihetus-Depositioni ja Laina Pankissa Eric Born, virkaatoimittavalle Kaupunkifiskalille Helsingforsissa Berndt Sahlberg, ja Kauppioille samassa kaupunkissa Fredric Gadd ja Gustaf Gardberg ynnä Borgareille Andsten ja Byman, itsekullenkin yhden kalliin sormuksen; ja myös CommerceRoodille Gegor Uschakoff ja Kauppioille Merkul Schuschin ja Dmitri Aleneff kullenkin kultamedealjan, ja Borgarille Löfman hopeamedaljan, päällekirjoituksella: "osotetun kiivauden edestä," kannettavaksi rinnassa, Uschakovilta S:t Vladimirin Ordenin ja toisilta S:t Annan Ordenin nauhalla; jonka ohessa viellä Hänen Keisarillinen Majestetinsä Armossa on lahjaksi antanut 500 Ruplaa Paperirahaa Nimismiehelle Suojärven Pitäjässä, Expeditionin Voudille Carl Johan Gråsten, joka niinkuin Uppsyningsmanni on kiivautensa osottanut karantäni paikalla Grossnan kylässä." (Turun Wiikko-Sanomat 3.12.1831)

Raija Majamaan kirjoittamasta Elias Lönnrot -artikkelista Kansallisbiografiasta käy ilmi, että joitakin vuosia myöhemmin "Kihlasormuksena oli keisarin antama briljanttisormus, jonka Lönnrot oli saanut ansioistaan koleralääkärinä".

Elokuun 19. päivänä 1831 Viaporissa asunut kauppiaanpoika Nikolai Jablokoff, matruusit Larion Stephanoff ja Abraham Dobrokotoff sekä talonpojat Ivan Kondratieff, Jacob Kurbatoff, Matweij Karelin, Abraham Andreijeff ja Henric Malmberg omat elämänsä vaarantaen pelastivat 5 miestä suomalaista laivastoekipaasista ja Viaporista palvelevan rengin, jotka palatessaan Helsingistä Viaporiin voimakkaassa myrskysäässä joutuivat veden varaan. Siksi Jablokoff sai keisarilta hopeisen hengenpelastumitalin ja häntä avustaneet 25 ruplaa kukin. (FAT 3.12.1831) 

Suomalaisen meriekipaasin aliupseeri Johan Berndt Dobbin ollessaan tullijahtin valvojana pelasti yhdessä miehistön kanssa venäläisen kauppalaivan Nicolay miehistön. Dobbin sai tästä hyvästä hopeisen hengenpuolustusmitalin ja miehistön jäsenet 50 ruplaa kukin. (FAT 26.10.1832)

Kuten koko sarjassa, lähteenä ovat sanomalehtihaut. Mikko Kuitulalta saamani tiedonannon mukaan arkistomateriaalia voisi hakea Kenraalikuvernöörinkanslian arkistosta.

Helsinkiläisen ajurin muistelmia

 

Karl Henrik Gestrin (23.2.1856-21.3.1942) syntyi Kirkkonummella, mutta teki uransa Helsingin kaduilla. Gestrinin kotitilasta julkaistiin historiikki Hbl 6.10.1934, mutta siinä ei puhuta vuokra-ajurin urasta mitään. Onnekkaasti Apu-lehti näki hänet haastattelun arvoisena ja julkaisi numerossa 8/1937 melko suoraa lainausta. Lisäksi Eläinsuojelus eli Suomen eläinsuojelusyhdistysten aikakauskirja 6-7/1905 todistaa, että "vuokra-ajuri K. H. Gestrin, joka on ajurin ammattia harjoittanut Helsingissä sitte v. 1883 ja hoitanut hevosiansa hyvin." Vuosi ei aivan stemmaa muistelmaan, jossa kuvataan Kaartin lähtöä Turkin sotaan ja ajoitetaan tulo kaupunkiin suunnilleen vuoteen 1875. Otteita jutusta:

"Yhdeksäntoista vuoden ikäisenä poikasena minä Kirkkonummelta Helsinkiin tulin, alotti pappa Gestrin. - Olin jo kotitalossani tottunut käsittelemään hevosia ja sen vuoksi olikin vakaa aikomukseni ryhtyä ajuriksi. 

Ensimmäisen hevoseni ostin eräällä vanhalta issikalta. Se taisi maksaa kolmesataa markkaa — hyvä hinta silloin, mutta hyvä oli hevonenkin. Kuusivuotias tamma, oikein tuliterä ja tuuliharja. Kyllä sen kanssa kehtasi Espiksen pirssiin ajaa.

Meitä taisi silloin kaupunkiin tullessani olla parisataa ajuria — joukossa harmaatukkaisia ukkojakin, jotka olivat nähneet Oolannin sodan ja Viaporin pommituksen. He ovat jo kaikki siirtyneet manan majoille, mutta heiltä minä ensimmäisen issikkakoulutukseni sain.

Markka ja viisikymmentä penniä maksoi silloin tunnin ajelu ja pienin ajotaksa oli kaupungissa 25 penniä. Sillä sai jo ajaa Kauppatorilta Hietalahteen saakka. Töölööseem maksoi kyyti kymmenen penniä enemmän ja Vanhaankaupunkiin "ookatessa" oli maksettava kokonaista neljäkymmentä penniä. Sai siinä toisenkin kerran pollea piiskalla rapsauttaa, jos aikoi kolmen markan päiväpalkoille päästä."

"Vapun aatot ja laskiaistiistait olivat siihen aikaan suurimpia juhlia - ja kyllä helsinkiläiset silloin huvitella osasivat. Me ajurit elimme sellaisina päivinä oikein kulta-aikoja. Markkoja tuli päivässä tavallisesti enemmän kuin muulloin viikossa, sillä hiukan "maistaneet" herrat olivat hyviä kyydittäviä. Kerrankin pisti muuan silkkipyttypäinen herra kouraani kokonaisen satamarkkasen ja sanoi, että ajahan nyt koko rahan edestä. 

Mikäpäs siinä. Lähdettiin ravaamaan ja kun oli parisen tuntia kaupunkia kierrelty, nukahti herra »troskaan». Minä nostin kuomun ylös ja ajelin hiljalleen iltapäivään saakka. Lopulta herra sitten heräsi ja tuumi, että onpahan jo tainnut tulla tarpeeksi ajettua — vie nyt vielä kotia! Tein työtä käskettyä ja niin oli herra hyvillään kyydistä, ettei huolinut rahasta takaisin, vaikka hänelle tarjosinkin.

Sellaisia asiakkaita ei kuitenkaan sattunut kohdallemme joka päivä." 

"Sen yön minä muistan ikäni. Olin saanut »troskaani» iloisen seurueen Kaisaniemestä — kaksi herraa ja kaksi neitiä. He käskivät ajaa Töölöön tulliin, mutta hiljaa. Ymmärsin, että kyydittävät halusivat ihailla kaunista kuutamoa ja annoin tamman kävellä omia aikojaan. Kyydittävät rupattelivat sen minkä ennättivät ja pistivät tuontuostakin vielä lauluksikin. 

Kun saavuimme sokeritehtaan kohdalle, tuli muuan posetiiviä kantava italialainen meitä vastaan. Toinen herroista huomasi hänet ja kehoitti minua pysäyttämään ajopelit. Tein työtä käskettyä, minkä jälkeen herrat pyysivät posetiivinsoittajaa kipuamaan vierelleni kuskipukille ja panemaan pelivärkkinsä käyntiin. 

Mikäpäs siinä! Posetiivari kiipesi viereeni, avasi »toosansa» ja ryhtyi kiertämään kammesta. 

Se oli herroista niin lystiä, että he kehoittivat minua ajamaan takaisin kaupunkiin. Posetiivari sai jonkun markan ja riemastui niin, että veivasi entistä suuremmalla innolla pelivärkkiään. 

Niin sitä sitten ajettiin koko yö ympäri kaupunkia. Tamma hölkytteli hiljalleen, musiikki pelasi ja silloin tällöin säestivät herrat sitä vielä laulullaan. Päivä alkoi jo valjeta, kun kyydittävät lopulta saivat kylläkseen ja päästivät posetiivarin kotiinsa. Minä sain hyvät kyytirahat ja olin tyytyväinen, sillä harvoinhan sitä sentään issikka musiikin säestyksellä ajelee..."

HS 6.6.1930

"— Paljonko hyvä hevonen entiseen aikaan maksoi?
— Neljälläsadalla sai hyvän, mutta jos viisi maksoi, oli se jo yliveto. Tavallisia kuormahevosia sai kahdellasadalla...
— Onko teillä yhä vielä ajokkeja? tiedustelimme, sillä muistimme kuulleemme, että pappa Gestrin hoitelee vieläkin hevosia.
— Ei ole enää omia, vastaa haastateltavamme hieman alakuloisena. — Neljä vuotta sitten möin viimeisen hevoseni. Alkoi jo väsyttää kuskipukilla istuminen. Tulihan siinä sitäpaitsi jo värjöteltyäkin viisikymmentä vuotta. Nyt hoitelen vain aikani kuluksi erään tuttavani hevosia...

Huomasimme vaivanneemme vanhasta jo liiaksi ja nousimme lähteäksemme."

Britan neljä avioliittoa

Brita Thomasdotter syntyi myöhempien rippikirjojen mukaan vuonna 1710 eli aikaan, jolta tuskin mistään Suomen seurakunnasta on tallella kastelistauksia. En myöskään onnistunut löytämään merkintää (todennäköisesti? ehkä?) ensimmäisestä avioliitostaan Nils Larsson Kutilaisen (s. ~1705) kanssa. Heille syntyi 15.4.1741 Anna-tytär Iisalmen Partalassa, jossa Brita tunnettiin jollain H-alkuisella sukunimellä. (Kyseessä ei kuitenkaan ole Iisalmessa 1734 vihitty pariskunta "Soldat Nils Snelström" & "Pigan Britha Haloin", sillä heillekin syntyi lapsi kesällä 1741.)

Kesällä 1743 pari asui Paavolan Pehkolassa, jossa 5.7.1743 syntynyt poika sai nimekseen Nils. Kun 3.4.1745 syntynyt Brita-tytär kastettiin, isänsä merkittiin edesmenneeksi. Hän oli kuollut 5.3.1745.  

Brita Thomasdotter solmi seuraavan avioliittonsa 27.4.1746 sotilas Johan Grelsson Asproothin kanssa. He asuivat Pehkolassa, kun Johannes-poika syntyi 17.3.1747. Johanin hautausta en löytänyt Paavolasta. Brita meni leskenä 7.10.1753 naimisiin sotilas Christian Branderin kanssa. Parin Joseph-poika oli syntynyt jo 11.6.1752 Pehkolassa.

Se, että kyse on samasta Britasta, käy ilmi Veikko Perttusen puhtaaksikirjoittamasta Paavolan "asukasluettelosta 1755-1762", jonka suluissa on Perttusen huomautuksia.

Christer Brander 1726 (d. abt 1763)
hu Brita Thomasdr 1710 (uusi avio 8.1.1764 sivulle 20)
sv moder Anna Pehrsdr 1691 (d. ?)
son Johan Johansson Brander 17.3.1747 i Vihandi hos Anders Ojala
dr Brita Johansdr Brander 1745 hos Junelius i Brahestad
son Joseph Christersson Brander 11.6.1752 (SL) ( vuoden 1763 jälkeen sivulla 20)

Sukunimen Brander ovat saaneet molemmat Britan aiemmista avioliitosta syntyneet lapset ja Brita-tyttärelle on merkitty isäpuolensa patronyymi. Toisaalla samassa kirjassa on "pig Anna Nilsdr Kutilainen 1740 gift till Vihandi 1760". Britan tytär oli 29.9.1760 mennyt naimisiin reserviläinen Johan Johansson Widjebomin kanssa.

Britan yhteiselo Christer Josepsson Branderin kanssa päättyi Pommerin sotaan, jonne mies lähti Pohjanmaan rykmentin everstiluutnantin komppanian sotilaana 33. Paikan päällä Brander karkasi Ruotsin armeijasta (tai hävisi muuten luvatta) 4.10.1760. Brita Thomasdotter ei halunnut jäädä ihmettelemään tai odottelemaan ja sai kuninkaalta 14.9.1763 luvan uuteen avioliittoonsa (Turun tuomiokapituli E I 9:175). Häänsä Pehkolan kylän Niemelän talon vanhan isännän Erik Erikssonin (s. 1701) kanssa pidettiin 8.1.1764.

Perttusen puhtaaksikirjoittama asukasluettelo 1763-1775 kertoo, että avioliitto jäi varsin lyhyeksi, sillä Erik kuoli 22.3.1766. Sekä Brita että Joseph-poikansa muuttivat vuonna 1767 Vihantiin. Joseph merkittiin siellä rippikirjaan renkinä ja Brita oli ainakin hetken ensimmäisestä (?) avioliitostaan syntyneen Annan perheessä. Myöhempi kohtalonsa on tuntematon.

Sunnuntain suomalainen Tukholmassa

Inrikes Tidningarissa 16.11.1778 julkaistuissa matkustustiedoissa Grislehamnissa oli kirjattu 10.11.1778 Suomesta tulleiksi majuri Tigerstedt ja tyttärensä. Majuri Tigerstedt on voinut olla Joroisilla asunut Georg Fredrik, joka jäi historiaan mestattuna maanpetturina. Ainakin hänen tyttärensä Lovisa Christina (s. 1762) haki runsaan kuukauden kuluttua Tukholman suomalaisessa seurakunnassa kuulutuksen avioituakseen kansliakollegion kamreeri Peter Ekmanin (s. 1722) kanssa 

Tulo Tukholmaan ja aviopuolisoiden ikäero herättävät kysymyksiä avioliiton motivaatioista. Ajolähdöstä ei näytä olevan kyse, sillä avioliiton ensimmäinen lapsi Johan Georg syntyi 8.11.1779. Lovisa Christina ei myöskään ollut tehnyt sellaista syntiä, että perheensä olisi hänet hylännyt. Dagligt Allehanda kertoi 10.11.1779, että neiti Sophia Jacobina Tigerstedt Suomesta asui kamreeri Ekmanin luona tontilla 101 Ladugårdslandetin Storgatanilla. 

Sophia Jacobina (s. 1764) oli Lovisa Christinan sisko, joka oli ehkä tullut kaupunkiin auttaakseen lastenhoidossa. Hän meni myös Tukholmassa naimisiin, mutta vasta vuonna 1813. Sulhasensa oli kupariseppämestari Benjamin Grönvall eli ei ihan aatelisneidon säätyä vastaava yksilö. Mutta isänsä mestauksen jälkeen ja yli 40-vuotiaana Sophia Jacobina ei varmaankaan ollut säätynsä tavoitelluin neito.

Ja missä oli tontti 101 Ladugårdslandetin Storgatanilla vuonna 1779? Tukholman kaupunginarkiston "1729 och 1810 års tomtnummer" tuntee Storgatanin varrelta kaksi tonttia 101. Toinen korttelissa Sjökalven ja toinen korttelissa Terra Nova Större. Kurkistus vuonna 1794 kuolleen kamreeri Ekmanin perukirjaan (Stockholms rådhusrätt 1:a avdelning (A, AB) F1A:317 (1795), 385) kertoo, että kyse on jälkimmäisestä. Miehellä oli erilaista maaomaisuutta kaupungin ulkopuolella eli ainakin materiaalisesti Lovisa Christinan muutto Joroisilta oli kannattanut.

Stockholmskällanin karttoja tiiraillen selviää, että Lovisa Christinan kaupunkikoti oli nykyisen Historiska museetin naapurissa. 

Tämä lyhyt esittely on osa sarjaa, jonka henkilöt on poimittu Tukholman suomalaisen seurakunnan kuulutuksista vuosilta 1778-1779. Alkuunkaan kaikkia mahdollisia lähteitä henkilöiden elämän selvittämiseksi ei ole käytetty. 

Kesy karhunpentu Kytäjän kartanossa

Kytäjän kartanon päärakennus
Museovirasto CC BY 4.0

Viime lauantain kesyjen karhujen jatkeeksi pentu, josta Kalle Halme (s. 26.8.1846) kertoi kahteen otteeseen Hyvinkään sanomiin (25.11.1927 & 9.3.1928).

Haastateltava oli ollut häntä [kamariherra Constantin Linder] vastassa Hyvinkään asemalla ja junan tultua oli kamariherra tuonut ensiksi hänelle korin sanoen:

"Pist lämpöisteen, se on karru." (Hän puhui huonosti suomenkieltä.) Halme oli pannut sen heinien alle rekeen, Linderin mennessä takaisin asemalaiturille. Tultuaan vihdoin asettui hän rekeen, kysyen ennen liikkeelle lähtöä:

"Mihin sinä sen panit?"

"Heinien alle, herra..."

"Älä helviti, siel on karru!"

Kamariherra piti korin sylissään koko matkan, ajajan vaivatessa päätään kysymyksellä, mikä ihme se "karru" oikeastaan oli.

Se oli Marianpäivän aikaan [25.3.?], kun karhunpenikka tuotiin. Kesällä se jo kuljeskeli kartanonväen perässä pitkin seutua kuin uskollinen koira.

Yli-Kittelässä oli kamariherra opettanut karhuansa ystävällisesti suhtautumaan lampaisiin. Torpan pikkutyttö piteli karitsaa sylissään ja karhu tahtoi sen kaapata lattialle. Kamariherra opetti jalompia asioita mesikämmenelle puukangella ja lopuksi oppikin karhu viattomasti leikkimään tuonikäisensä lampaan lapsen kanssa.

Siihen aikaan pidettiin Kytäjällä joka kesä yhden kerran jumalanpalvelus, jonka toimitti Nurmijärven kirkkoherra. Tilaisuuteen kertyi runsaasti kansaa ympäristöpitäjiä myöten, heitä ei kaikkia suinkaan kehoittanut jumalanpalvelus tulemaan, vaan kertyvässä suuressa väkijoukossa oli isännillä ja emännillä tilaisuus pestata itselleen palvelusväkeä ja rengeillä ja piioilla oli tailaisuus saada itselleen palveluspaikka. Siis Kytäjällä pidettiin samanlaisia "piikamarkkinoita" kuin nykyään Lahdessa köyrin aikana.

Kesänä, jolloin karhunpentu oli kartanossa, sattui jumalanpalveluksen aikana kommellus, jota herkemmät ja aremmat ihmiset vavisten muistivat pitkän aikaa. Karhunpenikka oli sangen sukkela pistämään nenänsä joka paikkaan. Niinpä se sattui juuri samana aikana tulemaan kirkonmenopaikalle. (Jumalanpalvelukset pidettiin ulkosalla.) Suurin osa läsnäolevista ei ollut tietoinen nkesyn karhun olosta kartanossa ja niinpä alkoi yleinen pakokauhu. Vain harvat vieraspaikkakuntalaiset ja alustalaiset jäivät paikoilleen. Karhu käyttäytyi kuitenkin varsin siivostiu. Istuutui vain takajaloilleen vastapäätä saarnaajaa ja alkoi vakavasti "kuunnella" pitäen tatkoin silmällä papin ilmeitä.

Kartanon puutarhurin kanssa karhu oli huonoissa väleissä. Se kun möyri puutarhan istutukset perinpohjin. Puutarhuri kuritti sitä sen vuoksi useita kertoja ja hyväluontoinen ja lauhkea kun oli, alistui karhu tavallisesti kuritukseen. Kerran se kuitenkin suuttui puutarhurille, kun tämä taas oli karkoittamassa sitä puutarhasta. Mitään pahaa se ei miekkoselle tehnyt, isällisesti kurikoiden kämmenillään vain saatteli tyynesti miehen puutarhan portille ja sulki sen sitten ällistyneen puutarhurin nenän edestä.

Keittiön puolella pidettiin karhusta, mutta sangen huonosti se palkitsi piioilta saamansa makupalat ja hyväilyt. Se sattui nimittäin kerran pääsemään yksin keittiöön. Kiireesti se tuhosi palvelijoiden puolivalmiiksi valmistetun päivällisen, veti kaiken alas pöydältä ja hotki suuhunsa. Ruoka-astiatkin se hilpeässä pahankurisuudessaan murskasi muruiksi. 

Pitkäikäinen ei karhusta tullut. Pyhäinpäivän aikaan löydettiin se kuolleena kopistaan.

"Hirsipuun näköisiä, kaameita telineitä"

 

HKM CC BY 4.0

Helsingin kaupunginmuseon selitteen mukaan yllä on vuoteen 1925 ajoitettu otos Temppeliaukiolta, jossa "Keskellä Fredrikinkatu. Talonrakennustöitä Lutherinkatu 8:ssa".

Mutta mitä ovat nämä rakenteet kallion päällä? 

Helsingin sanomat 22.7.1927 vastaa:

Tämän suurehkon aukean - johon alkujaan piti tulla kirkko, jota ei sinne kuitenkaan rakenneta - ympäristö on nyt valmiiksi rakennettu, sinne on noussut yleensä siistejä ja kauniita taloja, jotka kehänä kiertävät keskelleen jääneen vuoren, ja on seutu nykyiselläänkin, saatikka sitten kun tuota vuorta ruvetaan puistoksi viljelemään, kaupunkimme kauniimpia paikkoja. Miten tuota »aukeaa» on ruvettava viljelemään ja puistottamaan, se kysymys jääköön tässä sivuun - kaupungin puutarhalautakunnan on siitä kyllä ajoissa valmistettava ehdotus. Mutta eräs omituinen käytäntö, johon tuo vuori nyt toistaiseksi on otettu, ansaitsee koskettamista.

Siitä on näet tehty - pyykinkuivauspaikka! Sinne on pystytetty suuri määrä hirsipuun näköisiä, kaameita telineitä, joiden väliin pingoitetaan pyykkinuorat, ja siellä nyt heiluvat aamusta iltaan - varsinkin keväisin ja syksyisin - lähitalojen, ehkä etäisempäinkin, paidat ja alushousut, hameet ja pöksyt. No, ne on tietysti pesty, eivätkä siis levitä mitään tuoksua. Mutta on se sangen merkillinen näky keskellä pääkaupungin uljaasti rakennettua toriaukeaa! Aivan yhtä hyvällä syyllä ja oikeudella voitaisiin kai samanlaisia telineitä pystyttää esim. Rautatie- tai Kasarmintorille, miksei vetää pyykkinuoria ja ripustaa pesuvaatteita Esplanaadinkin puitten väliin. Se muistuttaa tuo näky suuressa määrin edesmenneitä, patriarkkaalisia pikkukaupunkioloja, eikäpä taida sentään enää olla sallittua pikkukaupungeissammekaan kuivattaa pyykkiä keskellä kaupungin toreja tai muita aukeamia.

Käytännöllistähän tuo saattaa olla pesumuijille ja muillekin seudun asukkaille, jotka ovat ehtineet pystyttää Temppeliaukealle telineitään, kaikki eivät kuulu mahtuvan mukaan. Mutta kaupungin viranomaisten olisi syytä, ehkä samalla kuin käyvät Taivallahden tuoksuja haistelemassa, pistäytyä katsomassa, miten idylliseltä Temppeliaukea näyttää, kun siellä pyykkejä kuivataan, ja mahdollisesti antaa asiasta joitakin määräyksiä.

Toimellisimmat Suomen talonpojat vuonna 1830

Nikolai I vieraili Helsingissä 13.-15. elokuuta 1830. Turun Wiikko-Sanomat kertoi etusivullaan 28.8.1830, että "Juoksevan kuun 13 päiv. kello 11 3/4 illalla tuli Hänen Majestetinsä meidän Armollinen Keisarimme Helsingiin ja läksi sieltä taas S:t Pietarboriin 15 p. Elok. kello 3/4 10 ehtoolla." Olennaista ei ollut kertoa vierailun ohjelmasta enempää, vaan luetella huolellisesti kaikki keisarin tekemät ylennykset ja nimitykset. Näiden lisäksi, viimeiseksi mainittuna

on Hänen Keisarillinen Majestetinsä Armossa lahjoittanut vice Päämiehelle Keisarillis. Senatin Justitiae Departementissa, Geheime Roodille, Baroni Carl Gyldenstolpe kalleilla kivillä kaunistetun tuosan [dosa eli rasia] Hänen Keisarillisen Majestetinsä Korkialla Kuvalla; vice Maanmittarille Viipurin Läänissä Fabritius kultaisen tuosan; Kappalaiselle (Arki-Diakonus) Turun Tuomiokirkolla Matth. Nordqwist, Magistratin Sihtierille Helsingforsissa Johan Henrik Bergenklinga, Flikkain Opettajalle Nyslotin (Uudenlinnan) Koulussa Collegii Assessorskalle Tawast ja Flikkain Opetusroualle Haminassa Hulkowius, kullekkin kalleilla kivillä kaunistetun sormuksen; Hänen Keisarill. Majest. on myös Armoisesti antanut Canslistille Keisarillis. Senatissa Gustaf Adolf Öhman lahjoksi Seittemän Sataa Ruplaa Pakko Assign. ja Kauppialle Helsigforsissa Nicolai Korastilewille Kulta-medalian päällekirjoituksella: för det nyttiga (hyötyisen edestä), Kauppialle samassa Kaupungissa Johan Henrik Weckman myöskin Kulta-Medalian päällekirjoituksella: för nit (kiivauden eli toimellisuuden edestä) kummankin rinnassa kannettavaksi.

Seuraavassa numerossa (4.9.1830) kerrottiin vielä, että "Seuraamiseksi Hänen Majest. Keisarin Korkiata etsikosta Suomenmaan pääkaupunkissa on Armollisella suostumisella maanviljeliöille kehoitukseksi lyöty Medalja, jonka toisella puolla nähdään moninaisia maanviljellyksen neuoja, päällekirjoituksella: "1/13 Päivä Elokuussa 1830" (elikkä se päivä jona Hänen Majest. Keisari tuli Helsingforsiin): ja toisella puolella kransi Tähkäpäitä jonka alla löytyy sanat: "Toimelliselle Rehelisyydelle." - Hänen Keisarill. Majest. joka Armoisesti oli määrännyt, että kolme toimellisinta Talonpojaan-Säädyn jäsentä kussakin Suomenmaan Läänissä piti saaman Yhden exemplaarin tästä Medaljasta, niin että yksi niistä oli saapa Kultasen ja ne kaksi Hopeasen, kannettavaksi napinreijässä S:t Vladimirin Ordenin nauhalla, on myös antanut jakailla seuraavaisille mainitun Medaljan:

Turun ja Björneborgin Läänissä:

Kultasen (Medaljan): Rusthollarille Carl Witikala Kokemäen Pitäjässä [*] ja

Hopeasen: Rusthollarille Heikki Erikinpojaalle Gyttja Westergård Navon Pitäjässä [*] ja Rusthollarille Michel Österå Taivassalon Pitäjässä.

Uudenmaan ja Hämeen Linnan Läänissä:

Kultasen: Talonpojaalle Erik Johan Ahlgrén Lepperlän kylästä Vihdin Pitäjässä [*] ja

Hopeasen: Talonpojille Carl Carlenpojaalle Sammalisto Kangasalan Pitäjästä [*] ja Alexander Johanpojaalle Perälä Muraman kylästä Jämsän Pitäjässä [*].

Kymmenen Läänissä:

Kultasen: Taloonpojalle Matti Eskilinpojaalle Häkkäin N:o 6 Lahnaniemen kylästä Mäntyharjun Pitäjässä ja

Hopeasen: Rusthollarille Johan Pylkain Knutilan kylästä Juvan Pitäjässä [*] ja Talonpojaalle Salomo Johanpojaalle Grannas Lomböhlen kylästä Borgon Pitäjässä [*].

Viipurin Läänissä:

Kultasen (Medaljan); Talonpojaalle Johan Thomanpojaalle Hyrynen Hyrylän kylästä Luumäen Pitäjässä [*] ja

Hopeasen: Talonpojille Abraham Fredrikinpojaalle Frisk Seivästön kylästä Uudenkirkon Pitäjässä [*] ja Jefim Wasilieff Ullmanlahden kylästä Suistamon Pitäjässä [*].

Savonmaan ja Karjalan Läänissä:

Kultasen: Talonpojaalle Peter Antinpojaalle Väntinen N:o 1 Palvanlahden kylästä Randasalmen Pitäjässä ja 

Hopeasen: Talonpojille Heikki Adaminpojaalle Turuin N:o 5 Vuorislahden kylässä Pielisjärven Pitäjässä ja Matti Gustanpojaalle Mustonen Thusniemen kylästä Kuopion Pitäjässä.

Vasan Läänissä:

Kultasen: Lautamiehelle Michel Marcuksenpojaalle Ivars Näsbyn kylästä Nerpen Pitäjässä ja

Hopeasen: Talonpojille Nils Simonanpojaalle Kronholm Skutnabba Pietarsaaren kylästä Pietarsaaren Pitäjässä ja Thomas Johanpojaalle Härkölä Alavon kylässä Kuortanen Pitäjässä.

Oulun ja Kajanan Läänissä:

Kultasen: Lautamiehelle Matti Matinpojaalle Jurvanen Heteljärven kylästä Pudasjärven Pitäjässä ja

Hopeasen: Talonpojille Matti Josen (Josefin) pojaalle Pylkkäs Karjalan kylästä Iin Pitäjässä ja Thomas Bertilinpojalle Raudaskoski Ylivieskan kylästä Kalajoen Pitäjässä."

[*] sai mitalin Helsingissä kenraalikuvernööri Zakrevskilta ja muut toimitettiin maaherrojen kautta. Jaakko Antero Jurvansuun artikkelissa Herastuomari Matti Matinpoika Pätsin eli Jurvasen (1753-1844) mitali vuodelta 1830 esitellään Kansallismuseon kokoelmiin kuuluva kappale. Finnaan sen kuvaa ei hakuni perusteella ole viety. Jurvansuun mukaan mitalia on käsitelty Tuukka Talvion kirjassa Mitalit ja mitalitaide (2007).

Kuten koko sarjassa, lähteenä ovat sanomalehtihaut. Mikko Kuitulalta saamani tiedonannon mukaan arkistomateriaalia voisi hakea Kenraalikuvernöörinkanslian arkistosta.

Monenlaisia jääkelkkoja

Antti Helanderin (1851-1929) kirjassa Koulumiehen muistoja ja kokemuksia (1919) oli minulle uutta koulupoikien Oulussa 1860-luvulla käyttämä jääkelkka.

Omituinen laskuväline oli jääkelkka; se tehtiin jääkappaleesta keskikokoisen padan muotoiseksi ja kokoiseksi, sen koverrettu puoli täytettiin heinillä ja niiden päällä istuttiin laskiessa jäämäkeä. (s. 47)

Muutaman sivun googlaustulosten silmäilyn perusteella jääkelkalla tarkoitetaan nykyään joko ympäri pyörivää napakelkkaa tai jääpurtta. Suomen murteiden sanakirja tuntee napakelkalle monta synonyymiä (jääkiikku, jääkukko, jäämylly, jäätelikka, jääviiri), mutta ainoa toinen jääkelkan merkitys on "reki t. kelkka jolla maidon tms. jäähdyttämiseen tarkoitetut jäät nostetaan avannosta, jäännostokelkka." Jälkimmäisestä löytyy hyvä kuvaus Lounaasta 4.3.1890. Lasten kuvalehdesssä 1/1899 kuvallisesti esiteltyä jääkelkkaa tuskin Suomessa nähtiin.

Kansalliskirjaston digitoinneissa varhaisin maininta jääkelkasta on kuolemaan johtanut tapaturma, jossa itsellisen poika oli "luistelemassa jääkelkalla" (Hämäläinen 28.2.1880). Tampereella koulupojat ja -tytöt olivat muuttaneet jalkakäytävät "luistinmäiksi, joissa kelkat, luistimet, sukset, jääkelkat ja luistimettomat jalat kiitävät niin paljon kuin ennättävät toistensa sivuitse tai rinnatusten" (Aamulehti 20.11.1884). Jääkelkka oli siis siellä jotain muuta kuin kelkka, mutta jalkakäytävällä kyse ei voinut (?) olla jääpurresta.

Raahessa "Lahden jäähän mentyä, kekseivät muutamat nuoret herrat keinon, - jääkelkoilla seilata, että kyllä huilasi. Mutta nyt kun tuli pian enämpi lunta, niin sekin hupi loppui." (Oulun lehti 10.12.1884) Tässä lienee kyse jääpurren tapaisesta. Vastaavasti, kun "Sortavalassa on jo eräitä vuosia ollut olemassa luistinklubi", jolla oli "kaikenlaisia inventarioita, lumirekiä, jääkelkkoja, tuuria, lavitsoita y. m." (Laatokka 8.1.1887) niin kyse ei ainakaan ole jäästä tehdystä jääkelkasta.

Forssassa "tapahtui pieni tapaturma eräälle leskivaimo Sundströmin 9-vuotiaalle pojalle Akselille, kun käsi katkesi mäkeä laskeissa jääkelkoilla" (Turun lehti 22.3.1888). Tämä on ainoa löytämäni teksti, jossa jääkelkalla laskettiin mäkeä.

Näsijärven rannalla Teiskossa kaksi miestä kiskoi "jään palasen jään päälle ja löivät tuppiveitsensä jääpalaan kiinni sekä sitä liukkaan jään päällä lykätä alkoivat, minkä jaksoivat, ja niin tuo jääkelkka kiiti nopeasti eteenpäin. Poikaen huomaamatta suistui tuo jääkelkka heikommalle jäälle, joka murtui; jääkelkka kallistui ja hautasi urheiliat allensa. Pikainen apu pelasti nuo rohkeat urheiliat, jotka vakuuttavat ei enää milloinkaan tuommoista rohkeata urheilua harjoittavansa." (Tampereen sanomat 12.11.1888) Tästä kuvauksesta tuli mieleen jääkolulla liikkuminen.

Napakelkasta lienee kyse, kun Helsingissä "jääkelkka kiiti Pohjoissatamassa huimaavaa vauhtia, lippu suorana perässään" (Uusi Suometar 6.3.1889) 

Omatekoinen jääpursi on kyseessä teini-ikäisten poikien onnettomuudessa: "laittoivat laudanpäistä jääkelkan, sitoivat luistimet sen alle, asettivat purjeen ja lähtivät niin viiltämään Näsiselkää" (Aamulehti 4.1.1890)

Tästä eteenpäin jääkelkat ovat selvästi joko napakelkkoja tai jääpursia. Jääpursista olen kuvan kanssa kirjoittanut kerran. 

Erään Hildan elämästä

Talonpoika Henrik Mähöselle (s. 30.3.1830) ja Maria Matleena Huotarille (s. 19.3.1839) syntyi 15.4.1862 tytär, joka kastettiin Sotkamon seurakunnassa 21. päivä nimellä Hilda. Hildan synnyinkodista Yli-Sotkamon talosta 44 oli viety kasteelle jo aiemmin Selina (s. 12.5.1860) ja siellä syntyi myös 21.1.1864 August Reinhold. Nuoremmat sisarukset Henrik (s. 27.11.1865) ja Thomas Edvard (s. 26.8.1867) syntyivät Nuasjärven talossa 46.

Hilda Maria oli vain kuusivuotias, kun hän menetti äitinsä 9.5.1868. Isä solmi uuden avioliiton 8.3.1869 ja Hildan elämään tuli äitipuoli Brita Kaisa Heikkinen (s. 1829). (RK 1856-65 s. 271, 1866-1875 s. 227). Rippikirjassa perheen kotitalo on nimeltään Keinänen, mutta Hildan myöhempien elämänvaiheiden perusteella Heikki Meriläisen elämäkerran (1927, s. 83-87) kuvaus koskee tätä perhettä, vaikka paikannimet ovat erilaisia. Meriläisen mukaan Hildan 

isä oli siksi polkeen-alainen, ettei saanut lapsilleen äitipuolta tavallisten ihmisten joukosta; viimein hän haki Kuhmon periltä Venäjän rajalta ikäpuolen mustan ja laihan naisen, joka ei vihityssä avioliitossa ollut kenenkään kanssa. Se menetteli lapsipuoltensa kanssa niin, että ken vain kynnelle kykeni, se pakeni maailmalle. Nuorinkin, alle kymmenen vuoden ikäinen tyttö oli sekin monesti yrittänyt paeta, mutta isä oli aina sen äitipuolen avuksi hakenut kotiin. Eräänä kesäkuisena sunnuntaiaamuna rippikirkkoon lähtiessään äitipuoli oli rääkännyt tämän tytön aivan hengen rajoja myöten; ja kuinka olisi lopussakin käynyt, ellei kirkkoon-menijöitä ihmisiä olisi sattunut joutumaan hätään, joten tyttö oli päässyt hengissä käsistä ja paennut metsään. 

Verinen Hilda päätyi istumaan Tikkalan niemen sillan päähän Tenetin virran rannalle, josta hänet huomasivat kirkosta palatessaan Meriläisen vaimo (o.s. Huotari) ja kesävieras Lydia Stenbäck. He suostuttelivat Hildan kärryihin ja kotiin päästyä päätettiin, että tyttö saa jäädä taloon. Heikki Meriläinen lupasi Hildalle suojella häntä, vaikka isänsä tulisi hakemaan. Sana kulkikin nopeasti ja isä tuli Meriläisille aamiaisaikaan.

Hyvää päivää sanomatta hän vihaisesti huusi "Täälläkö tuo karkulainen on, jota metsistä on haettu. Alahan nyt rikeneen joutua jälkeeni!"

Heikki Meriläinen vastasi "Ala nyt kiireen vilkkaan katsella reikää, mistä tulit, että kerkiät takaisin, ennenkuin minä kerkiän käydä vihaiseksi, sinä moinen orpojen isä." Ei kestänyt montaa päivää ja Meriläinen sai

käräjiin haasteen lapsen valtaamisesta. Käräjissä näytin todistajilla asian oikean laidan; tyttö tuomittiin minun hoitooni; ukkoa sakotettiin ja tuomittiin minulle maksamaan käräjäkuluja kuusikymmentä markkaa. Siinäkin asiassa oli lain käyttö mielestäni yksipuolista - ukolle ei annettu niin paljon suun vuoroa, että olisi saanut selittää, ettei hän ollut edes kotona silloin kun tyttöä oli rääkätty; ja todella hän oli ollutkin kirkolla; hän oli mennyt sinne jo lauantaina kirjoituttamaan itseään ja emäntäänsä rippikirkkoon.

Hilta oli meillä sitten monet vuodet - muistaakseni hän kävi meillä ollessaan rippikoulunsakin. Eräänä kesänä Oulun lääninkamreeri Hortling rouvineen huvimatkoilla kulkiessaan tuli meille ja pyysi ruokaa. Hilta äidin [Meriläisen vaimo] kanssa laittoi niille vieraille päivällistä. Hiltan nähdessään rouva mieltyi siihen näppärään, sievään tyttöön; ja kuultuaan, että tyttö ei ollut talon lapsia, hän alkoi tuumia äidille: "Kun minä juuri tarvitsisin tuommoisen, niin eikö emäntä antaisi minulle tuon tytön." Äiti siihen aivan sanaa katkaisten reippaasti sanoi: "Saatte kai sen, kyllä minulle on toisia orpoja tarjolla." "Aivanko totta!" huudahti rouva iloisesti. "Aivan totta! Sopikaa vain Hiltan kanssa. Käske minä en Hiltaa", uudisti äiti samassa. Siinä päätettiinkin, että Hilta tuli lähtemään vierasten matkaan. Minäkin samassa pöydässä söin päivällistä; siinä tuli kerrotuksi, miten Hilta oli joutunut meille. Rouva taputti minua olkapäähän tytön pelastamisesta. Ja herra vihan tuli vasvoissaan sanoi: "Seitsemän vuotta kurityshuonetta olisi pitänyt sen akan saada ja ukon oikein roima selkäsauna." Minä naurahdin ja sanoin: "Likellä se jo olikin silloin, kun hän tuli meiltä tyttöä hakemaan..."

Näin Hilda päätyi Sotkamosta Ouluun, kirkonkirjojen mukaan vuonna 1887. Muutaman palveluvuoden jälkeen hän meni 15.11.1891 naimisiin (myöskin Sotkamossa syntyneen) vanginvartija Matti Kemppaisen kanssa (RK Oulu 1891-1900, s. 523). Kemppainen sai vuoden 1892 lopulla paikan Kajaanin kruununvankilan vahtimestarina, joten sekä Hilda että Matti elivät Kajaanissa vuodesta 1893 loppuelämänsä. (Kaiku 12.12.1892, Kainuun sanomat 14.7.1931)

Hilda kohtasi Heikki Meriläisen vielä ainakin kerran, kun tämän piti istua Kajaanin vankilassa tuomio kunnianloukkauksesta .

Kajaanin vankilan päällikön vaimona oli nyt se Pekkilän Hilta, jonka kerran olin sen Pekkilän syöjättären käsistä pelastanut. Vankilaan tultuani hän ihastuen sanoi: "Minulla tähän asti ei ole ollutkaan tilaisuutta teille maksaa sitä velkaa Pekkilän akan kynsistä pelastamisesta; nytpäs vuosikymmenien päästä onni potkaisi minut sille sijalle, että edes osankin saa siitä velasta kuitata." Eikä se jäänytkään sanoiksi. Vaalan koskista jo saatiin lohia. Hilta postinkuljettajan mukana tilasi niitä suuria Vaalan merilohia; lohipaistia syötiin joka päivä; monenlaisten leivosten kanssa juotiin kahvia kolme kertaa päivässä. Vankeutta ei laisinkaan - oli vain puhdas yksinäinen huone, missä niinä kolmenakymmenenä päivänä kirjoitin "Sattumuksia Jänislahdella" ja vielä vähän novelleja. (s. 161-162)

Hildan Geni-profiiliin liitetyissä valokuvissa hän vaikuttaa hyvinvoivalta eikä ainakaan tyytymättömältä. 

Miten löydetään Kajaanin vankilan päällikkö?

Viikonloppuna hain blogiin sisältöä eräästä omaelämäkerrasta, josta löytyikin mielenkiintoinen sivukohtalo. Mutta naisen yhdistäminen kirkonkirjoihin tai muihin lähteisiin tuotti haastetta. Onnekseni hän ilmaantui tarinaan toistamiseen "Kajaanin vankilan päällikön vaimona". Ei tarvitsisi kuin löytää kyseisen ajankohdan viranhaltija...

Selaimen tallettama historia kertoo, että aloitin etsinnän Kajaanin rippikirjoista ajatuksella/oletuksella, että päälliköllä olisi virka-asunto vankilan yhteydessä. Hakemistoista kaupungin tai maaseurakunnan puolelta ei kuitenkaan hypännyt vankilaa silmille. 

Seuraavaksi kokeilin Kansalliskirjaston digitoinneissa hakua "Kajaanin lääninvankila" tietämättä oliko Kajaanin vankila lääninvankila. Ei ollut. "Kajaanin vankila" tuotti joitakin tuloksia, mutta ei mainintoja viranhaltijoista tai tarkemmasta maantieteellisestä sijainnista.

Sitten onniarvoon googlasin "kajaanin vankilan päällikkö" ja "kajaanin vankila 1800-luku" ja sain ison joukon sivuja Kajaanin linnasta, mikä ei auttanut mitenkään. Tuli mieleen, että viranhaltija voisi olla mainittuna Valtiokalenterissa, mutta puolihuolimattoman haun perusteella niitä ei ole digitoitu asianomaiselta ajalta. 

Palasin alkuperäiseen "strategiaani" ja kävin läpi Kuopion kaupungin henkikirjaa yhdeltä vuodelta. Kuten olin arvellutkin, laitokset erottuivat, mutta vankilaa ei näkynyt. 

Takaisin googlaukseen, joka vihdoin tuotti Rikosseuraamuslaitoksen sivun, josta selvisi, että Kajaanissa oli kihlakunnanvankila. Haku "Kajaanin kihlakunnanvankila" Kansalliskirjaston digitoinneissa tui esiin Kajaanin lehden 13.5.1908 uutisen, jossa "Kajaanin kihlakunnanvankilan päällysmies" oli "pormestari F. K. Hyöty". Tämä kuullosti liian arvokkaalta aviomieheksi hakemalleni naiselle. Olin jo tätä ennen ottanut huomioon mahdollisuuden, että muistelman päällikkö voi todellisuudessa olla joku alempi positio. Mutta kun jostain pitäisi saada kiinni jotain henkilökuntaa...

Googlaus "Kajaanin kihlakunnanvankila" tuotti linkin Raili Kauppilan kirjaan Kartanonomistajien Kajaani. Se ei ollut enää verkossa luettavissa, mutta tuloslistan pätkä "Kajaanin vankilan vahtimestari ja kaupunginvouti Jaakko Pääkkönen" antoi uuden hakutermin Kansalliskirjaston digitointeihin. Henkilönimellä hakien Kaiku 15.5.1892 kertoi, että "Kajaanin kruununlinnan päällikkö Jaakko Pääkkönen" oli tuomittu sakkoon ja virkansa menettäneeksi. Hän ei siis ollut päällikkönä muutamaa vuotta myöhemmin, mutta tekstistä sain taas uuden hakutermin. Sillä selvisi Kaiusta 12.12.1892, että "Kajaanin kruununvankilan vahtimestariksi, entisen eron saaneen vahtimestari Pääkkösen sijaan, on läänin kuvernööri vankeinhoitohallituksen ehdotuksesta nimittänyt täkäläisen läänin vankilan vartian Matti Kemppaisen."

Tämä oli erittäin lupaava tulos, sillä muistelma oli jättänyt hakemani naisen yhdessä vaiheessa Ouluun. Matti Kemppaisen nimellä ja lisätermeillä Kansalliskirjaston digitoinneissa hakien löytyi Kainuun sanomista 14.7.1931 sekä kuolinilmoitus että lyhyt elämäkuvaus, joka kertoi Kemppaisen (s. 5.2.1865 Sotkamo) olleen vankilan vahtimestarina vuoteen 1928 eli hyvin todennäköisesti hän oli oikea mies.

Kuolinilmoituksen vuosiluvuilla vahvistettu googlaus tuotti lupaavan osuman Myheritagen sukupuuhun, josta julkisesti näkyneen osittaisen tiedon perusteella Matti oli mennyt naimisiin vuonna 1891 ja vaimonsa syntynyt muistelmaan sopineena vuonna sopivassa seurakunnassa. Vaimon tyttönimeä käyttäen avioliiton paikaksi vahvistui sanomalehden kuulutusilmoituksella Oulu eli pääsin vihdoin ja viimein kirjoittamaan muistelman tarinaa auki lisälähteiden vahvistuksella.

Tällä kirjoituksella halusin dokumentoida yhden esimerkin sekä digitoidun materiaalin mahdollisuuksista että niiden käytön vaatimasta sitkeydestä. Kaikki tieto ei löydy yhdellä haulla ja samalla tavalla. 

Sunnuntain suomalainen Tukholmassa

Auditööri Carl Eric Brandebergin ja Margareta Catharina Wittfootin tytär Christina Eleonora syntyi 26.10.1748 Pernajassa. Perhe muutti Turkuun, jossa Christinan isä kuoli vuonna 1762 ja äiti vuonna 1766. Tätä kirjoittaessani Geni-profiilissaan todetaan

Löytyy vuonna 1766 Turusta, sillä on turkulaisen Anna Sophia Tammelinin kummitätinä jungfruna: Turun tuomiokirkkoseurakunta > Turun tuomiokirkkoseurakunnan arkisto > Suomalaisen seurakunnan syntyneet > Suomalaisen seurakunnan syntyneiden ja kastettujen luettelo 1761-1785 (I C1:4).

Kymmenen vuotta myöhemmin Christina Eleonora löytyy Tukholmasta suomalaisen seurakunnan kuulutettujen kirjasta. Sulhasensa oli valtiopankin sihteeri Johan Olof Lundblad. Tämän nimellä hakien löytyy perukirja vuodelta 1798 (Stockholms rådhusrätt 1:a avdelning (A, AB) F1A:331 (1798) Bild 5430 / sid 464 (AID: v222970.b5430.s464, NAD: SE/SSA/0145a)). Avioliitto oli päättynyt lapsettomana. Johanin perintöä oli jakamassa 6 sisarustaan.

Perukirjassa on Christina Eleonoran omakätinen allekirjoitus.

Tämä lyhyt esittely on osa sarjaa, jonka henkilöt on poimittu Tukholman suomalaisen seurakunnan kuulutuksista vuosilta 1774-1777. Alkuunkaan kaikkia mahdollisia lähteitä henkilöiden elämän selvittämiseksi ei ole käytetty. 

Kesyjä karhuja

Lapsuuden historiaa -sivustolla julkaistiin kuun alussa kirjoitukseni Vaaran paikkoja 1700-luvun lapsille. Kierrätin siihen blogiin jo kirjoitetut Matti Antinpojan kaksi pelastumista, mutta muita lasten kohtaamia onnettomuuksia en ole tänne jakanut. Parhaan muistini mukaan. 

Lukemista kaikille 18/1932

Yhteen tapaukseen liittyy vangittuna pidetyt karhut, joista itselleni tulivat mieleen Turun vastaavat. Sosiaalisen median keskustelussa kaveri muisti karhuja olleen myös Viaporissa ja kaivoi esiin Sampsa Hatakan blogitekstin. Toinen tuttava kertoi omassa tutkimuksessaan kohdanneen vastaavaa 1800-luvulla. Turun tekstin jälkikirjoituksessa olinkin todennut, että Helsingin kadulla kuljetettiin karhua 1850-luvulla Augusta Krookin muistelmassa. Samoihin aikoihin Heinolan kaupunkisaarnaajalla oli kesy karhu. 

Aika tehdä haku Kansalliskirjaston digitointeihin.

"Palasia Kaarle XII:n historiasta"... "Kauvan aikaa oli Kaarlella huoneissaan kumppalina kesy karhu. Kerran hän sillä juotti kannun viiniä ja nauroi sitte hovilaistensa kanssa, kun karhu päihtyneenä tuijakehteli ympäri huoneita. Mutta lopuksi karhu nousi linnan yliselle ja putosi alas eräästä luukusta, taittoi selkänsä ja kuoli." (Uusi Kuvalehti 3/1891)

"Lankkujen  ajo oli niihin aikoihin ylämaista Poriin runsasta ja niin saattoi tuollaiseen kestikievaritaloon yöpyä monta kymmentä hevosmiestä, sekä meneviä että palaavia. Tietysti siinä illan kuluksi lystitkin pystyyn pantiin, koska viuluniukkojen saanti ei tehnyt vaikeuksia. Ja tällaisiin tilaisuuksiin sattui sitten usien karhukin lattialle tanssimestariksi. Varmoista lähteistä tiedän, että kerran oli kolme kesyä karhua yhtä aikaa sattunut tällaiseen kestikievaritaloon yöksi ja että ne kaikki kolme myös antoivat näytteitä tanssitaidostaan. Tapaus on sattunut 1870-luvun alkuvuosina ja silminnäkijä elää vielä, nykyään 81-talvisena. Joka talvi oli karhuja niihin aikoihin kuljeteltu tuota talvitietä pitkin suuntaan tai toiseen. Yllä kuvattu ei siis ollut mikään epätavallinen nähtävyys muussa suhteessa kuin siinä, että karhuja sattui kokonaista kolme yhtä aikaa samaan taloon ja samoihin iltatansseihin." (Satakunnan Kansa 19.3.1932)

"Parisataa vuotta, aina vuoteen 1910, [Raalan] kartano oli Adlercreutz-suvulla. Heidän ajoiltaan ovat muistona koristeelliset lehtipuut maantien molemmin puolin, vanha päärakennus ja suuri puisto, missä aikoinaan tallustelivat Karjalasta tuodut kesyt karhut." (Suomen matkailu 2/1939)

"Kesy karhu löytyy tätä nykyä Joensuun kartanossa, missä se rautaketjulla on kiinnitetty tolppaan jokirannalla. Tämän nuoren karhun, joka on puoli kolmatta vuotta, onnistuu tuon tuostakin irroittua kahleestansa ja lähtee heti huvittelemaan lähitienoille. Niinpä se esim. elokuun 18 p:nä pääsi valloilleen ja syöksi ensiksi asuihuoneen luoksi talon isäntää etsimään, vaan kun siellä ei oltu kotona, rupesi se niin huimasti juoksentelemaan kartanon puistossa, että vastaan tulijoiden oli vaikeata ehtiä sitä välttää. Erään vanhan palkollisen viskasi se äkkiä kumoon ja monenmoisia kepposia siellä täällä tehtyänsä karkasi se vihdoin jokeen, josta eräs kartanon mies sai sen ansalla vangituksi. Karhu parka joutui nyt uuteen kahleesen, missä sillä tietysti on jotenkin ikävä." (Sanomia Turusta 22.8.1887)

"Me todellakaan emme tiedä, miten karhun laita oikeastaan on, juoko se vapaudessa eläissään viinaa, vai inhooko se sitä, vaan sen kyllä tiedämme, että n.s. karhunkuljettajain ennen oli tapana antaa kesylle karhulle viinaa, mutta silloin sai myöskin olla varuillaan, ettei se pääsisi ärtymään liiaksi, sillä silloin oli leikki poissa." (Aura 2.2.1890)

Uusi Suometar 18.8.1903

Suomen Kuvalehti 23/1919

"Eläinkunnan merkillisyyksiä esittää kesy karhu, joka kansikuvassamme tyhjentää hyvin ansaitsemansa maitopullon rasittavien sotaharjoitusten jälkeen, joita hänelle päivittäin antaa Hämeen ratsurykmentin ensimmäisen eskatroonan johtaja. Kesyjen villi- y. m. eläinten vaaliminen sotajoukoissa rintamillakin ollessa on yleismaailmallinen ilmiö ja merkillisyys sinään." (Suomen Kuvalehti 23/1919)

"Kesy karhu on maanviljelijä Arvi Niittylällä Pälkäneellä. Nalle on muutaman kuukauden ikäinen ja käyskentelee vapaana huvittaen ihmisiä, ainakin toistaiseksi. Karhu on sama, jonka aikaisemmin mainittiin olleen Hämeenlinnassa erään sotaväenosaston lemmikkinä." (Aamulehti 24.5.1921)

Karjala 13.10.1921

"Kivennavan pitäjän Kauksamon kylässä asuvalla talollisella Topias Savolaisella on kesytetty karhu. Savolaisen veljenpojan Toivo Savolaisen mennessä t. k. 13 pnä karhua syöttämään hyökkäsi karhu jostakin syystä hurjistuneena hänen kimppuunsa..." (Kannaksen lehti 19.12.1933)

Karjalainen 27.2.1934

"Johtaja Aapo Narkauksen tilalla elättinä oleva noin 7 kk. ikäinen naaraskarhu kyllästyi siinä määrin yksinäisyyteensä, että tempoi irti kiinnitysköytensä ja lähti taivaltamaan maailmalle..." (Pohjolan Sanomat 24.9.1939)

Maaseudun tulevaisuus 21.10.1939

Keisarin Suomeen antamia mitaleita 1825-27

Yleiseksi hyväksi tekemiensä uhrauksien vuoksi kultaiset mitalit tekstillä "hyödyn vuoksi" saivat kauppiaat Timofeij Tichanoff Viipurissa ja Nikolai Lisitzin Käkisalmessa (FAT 23.4.1825). Tichanoff sai myöhemmin kauppaneuvoksen arvon.

Kuopion ja Nilsiän edustajina 9.3.1826 keisarin luona käyneet herastuomari Lars Samuel Väänänen, talonpoika Ivar Jörän Väänänen ja kuudennusmies Thomas Kokkonen saivat kukin kultaisen mitalin, jossa oli keisarin kuva. Mitalia oli tarkoitus kantaa napinlävessä Pyhän Annan ritarikunnan nauhassa. (FAT 14.11.1826) 

Käyntiä keisarin luona ei ole unohdettu ja siitä on tekstiä Kyösti Väänäsen artikkelissa Valtiopäivämies, kansanrunoilija, herastuomari Pietari Väänäsen (1764-1846) sukuhaara (Väänästen sukupuu 11/1995, pdf). Lars Samuel oli minulle ja varmasti monelle muullekin ennestään tutun Pietari Väänäsen poika, joka

kuului Kuopion pitäjän ja Nilsiän miesten Ylä-Savon kihlakunnan käräjillä vuoden 1826 alussa valitsemaan lähetystöön, joka matkusti maaliskuussa mainittuna vuonna Pietariin ja jätti henkilökohtaisesti keisari-suuriruhtinas Nikolai I:lle anomuksen - Suomettaren tekstiä lainaten - "että yhteisillä varoilla avattaisiin kaivanto Saimaan ja Suomenlahden välille". Tähän Saimaan kanavan rakentamisaloitteen keisarille jättäneeseen Pohjois-Savon talonpoikien lähetystöön kuului 13 miestä, heistä neljä Väänäsiä. Suomettaressa myöhemmin kanavan valmistumisen aikoihin julkaistun selonteon mukaan keisarille esiteltiin kolme lähetystön johtomiestä.

Kyösti Väänänen tietenkin selittää, että Iivari Yrjänä Väänänen oli Kehvon Haapalahden isäntä ja Lars Samuelin isän pikkuserkku. Mitaleista ei ole mitään puhetta, eikä sellaista siis ollut myöskään mukana Lars Samuelin perukirjassa. Väänäsen lainaamassa Suomettaren jutussa 31.10.1856 kylläkin lukee, että esitellyt kolme miestä "saivat kulta-metaljit rintaansa".

Keisaria todennäköisesti näkemättä koskenraivausjoukkojen työntarkastajat Johan Kantlin ja Joseph Werfwing saivat kultaiset mitalit kannettavaksi napinläpeen kiinnitetyssä sinisessä nauhassa (FAT 1.6. & 6.6.1826). Kantlin (1770-1839) oli naimisissa kuuluisan Rijfin kirkonrakentajasuvun tyttären kanssa. Werfwing (1765-1844) oli Uudenkaarlepyyn porvari.

Vaihteeksi suora lainaus Turun Viikko-sanomista 18.11.1826. "Että on alammaisuudessa iloitettu kuinka halullinen Talonpoika Anders Tulpo Kärsämäen kylästä Pyhäjoen Pitäjässä ja Oulun Läänissä on ollut, omasta ahkeruudella kootusta varastansa, auttamaan naapuritansa katovuosina, on hänen Keisarillinen Majestetinsä sinä 8 päiv. viimmeistä Helmikuussa Armossa hyväksi nähnyt lahjottaa mainitulle Tulpolle yhen kunniamerkin hopeasta, tällä päällekirjoituksella "För det nyttiga" (Hyvän työn edestä) kaulassa kannettavaksi sinisellä nauhalla." Miehestä ja teoistaan tietäisin mieluusti enemmän. 

Luotioppilas Matts Ericsson, torppari Lindholm, leimaaja Holm ja työmies Sandström oman henkensä vaarantaen pelastivat Ahvenanmaan Eckerön lähistöllä merihätään joutuneen ruotsalaisen postiveneen, jossa oli kuusi matkustajaa. Pelastajat saivat kukin 150 ruplaa ja hopeisen mitalin kannettavaksi Pyhän Vladimirin ritarikunnan nauhassa napinlävessään. (FAT 5.6.1827) Sama uutinen mitalista julkaistiin Stockholms Dagbladsissa 15.6.1827, mutta en onnistunut löytämään kuvausta itse onnettomuudesta. Lisäys 21.3.2023: Asia kerrottiin myös Turun Wiikko-Sanomissa 23.6.1827.

Kuten sarjan ensimmäisessäkin osassa, lähteenä ovat sanomalehtihaut. Luulisin, että mitalien antoon liittyvää asiakirja-aineistoa on jossain arkistossa. [Lisäys 10.3.2023 8:33. Mikko Kuitula totesi Twitterissä: "Kenraalikuvernöörinkanslian arkistosta löytyy asiakirjoja mitaleihin ja palkitsemiseen liittyen."]

Kansallismuseon uusi keskiaika

Kansallismuseossa aukesi jo lokakuussa 2022 uusi keskiajan esitys, mutta "ehdin" vasta viime sunnuntaina tutustumaan siihen. 

Aloitus (tilan vastapäivään kiertäen) oli hyvin moderni eli eläinhistoriaa, mutta tulkinnassa eläimellä eli tässä tapauksessa hevosella oli vain välinearvo. Se oli "yksi arvokkaimmista eläimistä". Siksi, että  "Ratsun ja miehen varustamisesta kuninkaan sotaan sai verohelpotuksia". Tässä kohtaa olisin kaivannut hieman tiukempaa analyysiä siitä, oliko ritarina olo taloudellisesti kannattavaa keskiajalla eli pohdintaa hevosen todellisesta "arvosta". Hevosen taakse kuvassani jää tosin jäi performatiivinen alue, jossa kävijät voivat reflektoida näitäkin kysymyksiä.

Kahdella pöydällä oli ruoan representaatioita ilman selostuksia. Ainakin omenat olivat selvästi yliedustettuina ja ehkä olisi ollut tarpeen selittää miten makkara keskiajalla tehtiin? Muistuttaa siitä, että eläimillä tehtiin muutakin kuin ratsastettiin sotaan.

Takaseinän meri oli hieno lisä maavoittoiseen museonäyttelyyn, mutta kuvani etualelle jäänyt keskeneräinen hirsirakennus vaatii museovierailta aika paljon. Toivottavasti monelle ei jää käsitystä, että keskiajalla ei ollut kattoja.

Keskiajalla ei takuulla ollut 1900-luvun alun pulpetteja, joten tämä osa näyttelyä oli minusta käsittämätön. Oliko "piirretään tikulla hiekkaan" liian kulunut ratkaisu? Vai liian sotkuisa?

Käyntini aikana  ei ollut käytettävissä VR-peli, jossa "pelaaja kohtaa Ingeborg Aakentytär Tottin", joka on "voimakas sotilaskomentaja". Kierroksella tuli kuitenkin vastaan vielä aito haarniska, 

mahdollisuus rakentaa linna ja korillinen aseita, joilla olisin voinut näyttelyn aloittaa, jos olisin kiertänyt toiseen suuntaan. 

Keskiaika esitettiin siis sotaisana aikana, jolloin elintarvikkeiden saatavuus oli rajattua ja sekä linnat että kodit keskeneräisiä. Kaikki historianesitys on sidottua omaan aikaansa, mutta pitikö tämä vetää näin överiksi?

Kuninkaan luvalla alaikäisenä naimisiin 1756-57

Kuningas Adolf Fredrik lähetti Turun tuomiokapituliin vuosina 1756-57 neljä kirjettä, joilla annettiin naimalupa viidelle parille (E I 8:132, 197, 208, 220). Aiemmin poimin serkusten naimalupia Oikeusrevision pöytäkirjasta vuodelta 1792. Näissä tapauksissa lupa oli tarpeen, sillä sulhaset olivat alaikäisiä, mutta yhteinen lapsi jo syntynyt. Kuten selostaessani avioliiton ikärajoja 1700-luvulla totesin, sulhasen piti olla 21-vuotias ja morsiamelle riitti 15 vuotta. Ikäiseni ihmiset muistavat vielä ajan, jolloin Suomessa vastaavissa tilanteissa presidentti saattoi antaa luvan avioliittoon. 

Ensimmäinen pari oli Loimaalta: renki Anders Andersson Kuninkaisista ja Anna Jacobsdotter. Kuninkaallinen kirje oli päivätty 31.5.1756 ja häät vietettiin 18.9.1756. parin ensimmäinen lapsi oli syntynyt 8.9.1755 ja saanut nimen Michail. Avioliiton solmimisessa ei ollut syytä viivytellä, sillä pikkuveljensä Johannes syntyi 26.12.1756. Perhe Kuninkaisten Vällärissä lisääntyi myöhemmin vielä Carl-pojalla 13.5.1760 ja Stina-tyttärellä 18.12.1762. Margarethan synnyttyä 19.3.1765 Anders on merkitty itselliseksi ja todennäköisesti saman parin lapsi on vielä Hinsalassa 3.7.1767 syntynyt Caisa. Rippikirjojen (1751-57, 232; 1764-69) merkinnät eivät ole selvimpiä mahdollisia, mutta tulkintani on, että Huittisista Loimaalle muuttanut Anna oli syntynyt vuonna 1727 ja Anders syntynyt 8.10.1736 eli hänen takiaan vihille ei päästy kun tarvetta ja haluakin oli.

Samalla kirjeellä saivat Maariassa naimaluvan reservin sotilas Johan Michelsson ja Maria Jacobsdotter. Hiski ei tunne heitä selvästi koskevaa vihkimerkintää.

Tammelan Kankaisten rusthollissa palvellut reserviläinen Jöran Sigfridsson (s. 4.3.1736) ja Maria Johansdotter saivat luvan avioliitolleen 15.12.1756 päivätyllä kirjeellä. He menivät naimisiin Tammelassa 3.4.1757. Heidän Kaukolan kylässä syntyneitä lapsiaan olivat Lisa 27.7.1756, Maria 20.2.1758, Brita 4.10.1759, Walborg 26.4.1761, Maria 5.3.1763, Eva 2.7.1765, Hinric 3.1.1767, Anna 27.6.1769 ja Helena 20.6.1772.

Kirjeessä päiväyksellä 4.2.1757 ei mainita seurakuntaa. mutta kylän nimellä ja Hiskin avulla selviää, että kyseessä oli Marttilan Brungilan kylästä Matts Mattsson ja Chirstin Jacobsdotter, jotka vihittiin avioliittoon 4.4.1757. Avioliittoa oli edeltänyt Mats-pojan syntymä 22.10.1756.

Päiväämättömällä kirjeellä luvan avioliitolleen saivat Lapväärtin Bötomin kylän renki Johan Andersson ja Kauhajoelta tullut Maria Jacobsdotter, jotka vihittiin 15.5.1757. Avioliittoa oli edeltänyt Elisabeth-tyttären syntymä 16.8.1755.

Tämän kokoelman perusteella taidan miettiä hieman tarkemmin förskottilasten syitä ja tarkistaa isän iän.