Vaxholmin museo

Millään aikaisemmalla Tukholman matkalla ei ole ollut niin paljon aikaa että olisin lähtenyt Vaxholmin linnoitukselle. Tällä keikalla oli. Mahdollisille muille lähtijöille vinkiksi, että joustavimmin ja halvimmin reissu sujuu Waxholmsbolagetin linjoilla, joilta pitää toki useimmiten (?) Vaxholmin kaupungissa vaihtaa pienempään paattiin.

Olin melko heikosti valmistautunut, joten vasta paikan päällä minulle selvisi, ettei Vaxholm ole se linnoitus, joka näkyy Ruotsin laivoilta eikä se myöskään ole kovin historiallinen vaan rakennettu 1800-luvulla. Historiaa on toki taustalla ja museon esityksen mukaan se alkaa Kustaa Vaasasta ja linnoituspäätöksestä 1544. Nykyisen linnakkeen saaren vierestä kulki kaksi laivareittiä Tukholmaan ja se kolmas kulki siellä, missä ruotsilaivat menevät nykyään. Kyseistä kolmatta reittiä (Oxdjupet) yritettiin satoja vuosien ajan tukkia eri metodeilla. 

Saarelle päästyä kävelin ensin ympäri viitoitettua polkua ja siirryin sitten museoon, jonka ainoa työntekijä oli tullut saarelle samalla paatilla kuin minä. Museota mainostettiin saariston suurimmaksi, mihin suhtauduin epäillen, mutta loppujen lopuksi kiertämiseen kului kolme tuntia, vaikka ohitin 1900-luvun sotateknologian pikamarssilla. Kyseinen sotaisuus oli minulle yllätys, sillä, itseäni toistaen, en ollut miettinyt tätä kohdetta suuremmin etukäteen. 

Itseäni kiinnosti tietenkin enemmän varhainen historia, jota esiteltiin kartoin ja pienoismallein. Alla 1600-luvun puoliväli.

Yksi tärkeä hetki oli venäläisten hyökkäykset suuren pohjan sodan lopussa ja näitä kuvittivat jopa kaksi mallinukkea. 

Sen sijaan missään ei ollut sanaakaan siitä että Vaxholm oli 1700-luvulla passien tarkastuspiste Tukholmaan tulijoille ja menijöille. Esillä oli kyllä kartta heinäkuulta 1754, josta näkyi molempien salmien sulku kettingein. Toinen näistä pilkottaa myös pienoismallissa. 

Toisin kuin monessa muussa paikassa, vangit tuotiin esiin perusnäyttelyssä ja sen erillisosassa. 1700-luvun vankeihin kuului Guntlack, joka (tietenkin) karkasi linnoituksesta. Suurin osa vangeista tuolloin ja myöhemmin oli pakkotyössä, mutta 1800-luvun alussa saarella oli muutamia kuuluisia poliittisia vankeja kuten Georg Carl von Döbeln ja Johan Albrecht Ehrenström.

Vankeja oli itse asiassa pitkälle 1800-luvulle vaikka heistä silloin käytettiin toista termiä. Kyseessä olivat irtolaisuudesta syytetyt miehet jotka palvelivat lyhyehkön ajan todistaen yhteiskunnallista kelpoisuuttaan. 

Tästä 1800-luvun lopun elämästä oli erillinen näyttely joka oli museon modernein ja hienoin. Kylmässä kellaritilassa eri toiminnot saivat esittelynsä erillisissä huoneissa ja kokoaisuus koottiin puolen tunnin dramaattisessa silmissä, josta pidin, vaikka se ei tietenkään ollut mikään ammattinäyttelemisen riemuvoitto. 

Kuvaukseen ei mahtunut vuonna 1898 Vaxholmiin sijoitettu ilmapallokomppania (ballongkompani). Sen tarkoituksena oli ohjata tykkien linjauksia. Ja minä kun luulin aprillipiloja alkuvuodesta kootessani, että Ruotsin kuninkaallisen sotilaspurjehdusseuran upseeri Sven Flyttling oli titteliä myöten feikki.

Museon arkkitehtuuri oli periaatteessa yksinkertainen, mutta kun kassa ystävällisesti lähtiessäni tarkisti että olin kaiken nähnyt, selvisi, etten kuitenkaan ollut. Hän sulki reippaasti tiskinsä ja lähti kädestä pitäen viemään minua näyttelyyn eläimistä ja sodasta, jonka olin onnistunut ohittamaan, vaikka yritin sitä löytää. Pettymyksekseni sisältö käsitteli vain 1900-lukua ja markkinoinnissa mainittu karhu oli ulkomainen.

Ruotsalaiset juutalaisten pelastajina kolmessa museossa

1) Tukholman reissulla kävin ensimmäistä kertaa Ruotsin holokaustimuseossa. Käymättömyyttä selittää se, että museo avattiin vasta kesällä 2023. Rahasta käynti ei jää kiinni, sillä museo oli ainakin tällä kertaa ilmainen. 

Nyt pienehkö tila oli omistettu näyttelylle "seitsemän elämää", jossa seurattiin seitsemän henkilön selviytymistä holokaustista Ruotsiin. Suhtauduin näyttelyideaan kriittisesti, mutta esille tuli kyllä myös se, että Ruotsissa ei oltu mitenkään erityisen innostuneita juutalaisten pelastamiseen ennen kuin vuonna 1942 Norjasta luovutettiin 500 juutalaista Puolaan. Ruotsissa oli esimerkiksi vuonna 1938 säädetty maahanmuuttolaki, jossa nimenomaan juutalaiset kauppiaat ja koulutetut juutalaiset haluttiin pitää maan ulkopuolella. Kun alkuvuodesta 1939 juutalaisia lapsia yritettiin sijoittaa eri Euroopan maihin, niin Ruotsi vastaanotti vain 500 lasta. 

Rehellisesti sanottuna olin luullut, että Kindertransport suuntautui ainoastaan Englantiin, jossa vastaanotettiin 10 000 lasta. En siis ollut koskaan tullut miettineeksi, että käytiinkö tästä aiheesta mitään keskustelua Suomessa. 

Seitsemän ihmisen seuraaminen näyttelyssä oli aika haastavaa. Tavallaan he muodostivat yhden aikajanan ja lisäksi yhdellä seinällä oli yleisempi aikajana. Jälkimmäiseltä en löytänyt n. s. valkoisia busseja, joilla Ruotsiin tuli pakolaisia toisen maailmansodan jälkeen, mutta kyseinen tieto löytyikin sitten toisaalta. Pakolaisten saapumisen Ruotsiin muistin siitä, että aikanaan New Yorkissa vietin päivän leiriltä Ruotsiin tulleen naisen kanssa. Nyt tietenkin harmittaa, etten uskaltanut kysyä häneltä kokemuksistaan enempää.

Näyttelyssä mainittiin tietenkin myös Raoul Wallenbergin toiminta Budapestissa, mutta se ei ollut kovin suuressa osassa. Siksi en ymmärtänyt, miksi kaupungilla liikkuessa tätä museota markkinoitiin Wallenbergin kuvalla ja etunimellä. Ehkä jotain muutosta oli tulossa, sillä maalaus oli ainakin yhdessä kulmassa näyttelyä käynnissä.

2) Tein ensi vierailun myös juutalaiseen museoon Gamla stanissa. Tämä museo on ollut olemassa vuotta pidempään, mutta ei ole koskaan kiinnostanut tarpeeksi. Nyt poikkesin nimenomaan tehdäkseni vertailua holokaustin esitykseen. Vaihe oli museossa tietenkin mukana, mutta nyt kontekstoituna kehitykseen, jossa Ruotsin valtio oli eri tavoin rajoittanut ja sallinut juutalaisten tuloa ja elinkeinoelämää. 

Narratiivi holokaustin ajasta ei keskittynyt samalla tavoin pelastamiseen, vaan mukana oli ihmisiä, jotka eivät saaneet jäädä Ruotsiin. Tätä välitti myös Åsa Andersson Bromsin installaatioteos NEJ., joka kuvasi lukuisia tehtyjä anomuksia.

3) Yllättäen kohtasin teeman vielä kolmannen kerran matkan viimeisenä päivänä Sjöhistoriska museetissa. Siellä oli yhdistetty samaan tilaan pieni näyttely Tanskan juutalaisten pelastamisesta Juutinrauman yli ja isompi näyttely Baltiasta paenneiden lasten muistoista. Ensiksi mainitussa oli sankarihenkeä runsaasti, mutta löytyi myös teksti juutalaispolitiikan kehityksestä sekä pelastuksessa kuolleista. Baltian osalta pakolaisten kohtalo jäi mietityttämään. Osa palautettiin?

 

Erilaisista Tukholman kirjastoista

1) Armémuseumista jatkoin Kungliga Biblioteketiin. Olin jotenkin autuaasti unohtanut sen, ettei siellä ole Kansalliskirjaston tapaan avohyllyjä silmäiltäväksi. Jos olisin valmistautunut reissuun kunnolla (ja jos tarkoituksena olisi ollut lomailun sijaan totisempi tutkimus), olisi pitänyt hyödyntää kauan sitten ja suurella vaivalla hankittua Regina-korttia ja tilata aineistot etukäteen. 

Olin tosin lähettänyt yhden tiedustelun huhtikuussa, mutta siihen saamani vastaus oli hukkunut sähköpostilaatikkooni, josta löysin sen vasta matkan jälkeen. Kiinnostuksen kohteenani olivat Dagligt Allehandassa mainostetut pienpainateet. Asiaa (mukamas) auttaakseni laitoin mukaan viitteet sanomalehtiin ja olin sitten saanut vastauksen, että Dagligt Allehanda on digitoituna luettavissa. Oma vika, kun käytin liikaa / liian vähän rautalankaa.

2) Tukholman yliopiston kirjastossa en ollut ennen tätä reissua käynyt. Periaatteessa sinne olisi voinut kävellä, mutta kokeilin mahdollisuutta matkustaa metrossa luottokortin lähimaksulla ja ihastuin siihen niin, että vietin kirjastossa kaksi päivää. 

Luulin jo nähneeni kaikki hyllytysmallit, mutta tänne oli keksitty uutuus asiakaskäyttöön. Mahdollisesti pienempiä kirjastoja yhdistettäessä oli luotu hyvin suuria luokkia, joista yksi oli historia. Tuoreimmat kirjat oli hyllytetty hankitajärjestyksessä vuosien perusteella jaettuna. Serendipiteettistä selailua saattoi siis harrastaa vanhojen kirjojen äärellä ja kirjastoluettelolla löytyi muut. Käsiin osui muutama ennen näkemätön kirja ja sain pari uutta ajatusta.

3) Erityisesti viimeinen päivä jäi täysin suunnittelematta. Aamuvarhaisella muistin, että oli keskiviikko ja näin ollen Nordiska museetin kirjasto keskipäivästä alkaen auki. En älynnyt hakea verkosta kirjastotietokantaansa vaan lähetin sähköpostilla tiedustelun aiheesta, joka liittyi näyttelyynsä. Sain pikaisen vastauksen, jossa todettiin heillä olevan aiheesta vain yksi kirja, jonka sisällössä ei ollut kaipaamaani historiaa.

Verkkoartikkelin perusteella minut ohjattiin kysymään seuraavaksi laitoksesta Institutet för språk och folkminnen. Hekin reagoivat nopeasti ja hallitsivat tiedonhaun paremmin. Vinkkasivat nimittäin kaksi kirjaa, jotka molemmat olivat Nordiska museetin kirjaston kokoelmissa! Onneksi luin vastauksen vähän ennen keskipäivää, joten ehdin kipittämään paikalle. Kirjasto näytti paikalta, jossa olisi kannattanut viettää enemmänkin aikaa, mutta se on auki vain kerran viikossa. Ja henkilökunnan asiantuntemus kyseenalainen.

4) Testaamatta jäi Armémuseumin kirjasto, josta tänä keväänä tuli vastaan mainosviesti. Todennäköisesti auttaisi Ruotsin puolen joukkoyksiköiden historiikkien tavoittamisessa. Ennenhän niitä löytyi Krigsarkivetista, mutta sen sisältö on nykyään kaukana keskustasta.  

Meriarkeologiasta legoilla

Kävin Vasa-museon siinä määrin intensiivisesti läpi joitakin vuosia sitten, etten olisi sinne palannut ellen olisi verkkosivuilta huomannut vaihtuvaa näyttelyä, johon australialainen lego-taiteilija on rakentanut malleja useista historiallisista hylyistä. Hyvä, että huomasin, sillä lippu aikaslottiin piti ostaa etukäteen.

Näyttely osoittautui erinomaiseksi katsaukseksi meriarkeologiaan ja oli kiinnostava myös historian esityksenä, sillä legot mahdollistivat visuaalisuuden, joka ei voinut olla niin realistinen, että sen mieltäisi aidoksi, mutta, joka välitti kolmiulotteista tietoa enemmän kuin sitä pystyi vastaanottamaan. Erityisen rikas oli näyttelyn aloittanut hylky, josta oli rakennettu sekä malli löydöistä että lähtöpaikan tunnelmasta

Kronologisesti kulkeneen näyttelyn ensimmäiset hylyt Ulu Burun (1300-luku eaa) ja Shinan (1323), keskittyivät siihen, mitä hylkyjen lasti voi kertoa ajasta ja toiminnasta. Ulu Burunin vieressä sai kokeilla tavaroiden ja alkuperien yhdistämistä Välimeren itäpuolen kartalla enkä onnistunut kakkosyrityksellänikään. Aasialaisen Shinanin kohdalla esillä olivat nauhaan pujotetut kolikot ja go-peli merimiesarkun kannessa.

Seuraavana oli vuorossa Vasa-laiva, jonka epästabiliteettia demonstroitiin mahdollisuudella kiepauttaa koko malli ympäri. Oli rakennettu myös Vasan nostosta erillinen malli, josta en huomannut ottaa kuvaa. 

Vuonna 1629 uponnut Batavia oli näyttelyn tähti, sillä hylky on nykyisen Australian halussa. Tässä kohtaa esiteltiin kuvaustekniikoiden kehitystä varhaisista painokuvista filmikameroiden rajoitettuihin ruutuihin ja vanhoista kuvista tehtyihin 3D-malleihin, joiden avulla tutkimusta voidaan tehdä etäältä. Lisäksi kerrottiin hylystä pienelle saarelle pelastautuneiden hautausmaan parinkymmenen ruumiin isotooppitutkimuksista, joiden mukaan miehistö oli laajalta alueelta. Joku Ruotsistakin?

Vuonna 1791 uponneesta Pandorasta oli legoista rakennettu vain jäänteet ja niiden tutkijat, mutta näytön käteen ottamalla sai esiin laivan muodon ja muutakin ekstraa. 

Luoteisväylällä kulkemista vuonna 1846 yrittäneet alukset Terror ja Erebus löytyivät vasta kun inuiittien perintötieto otettiin todesta, yli sadan vuoden jälkeen. Hylkyjen tutkimukseen käytetty kuvakelkka oli rakennettu legoista 1:1-koossa.

Käsittelemättä ei voinut tietenkään jättää modernin ajan tunnetuinta haaksirikkoa eli Titanicia. Sen malli kuvasi putoamista kohti pohjaa.

Haaksirikot ovat vakavia asioita. Tämä ei mielestäni päässyt unohtumaan, vaikka materiaalina olivat legot ja Batavian vieressä merenneito. Vihoviimeiseksi esiteltiin 2000-luvun konttilaiva Rena, josta päässeet öljyt pilasivat maorien rantoja ja elämää. 

Opastuskylttien antia tullessa ja mennessä.

1) Tukholman matkan ensimmäisen hotellin ikkunasta minulla oli puistonäkymä. Jälleen kerran sekoilin Tukholman maantiedon kanssa ja luulin, että se oli Kungsträdgården. Onneksi aamukävelyllä oli hyvää aikaa tavata opastaulua ja oppia paremmin. Selvisi, että kyseessä oli Berzelii park. Se osoittautui paikallisesksi Kluuvilahdeksi eli vähitellen m. m. jätteillä täytetyksi merenlahdeksi, jonka yli oli vielä 1800-luvun alussa kulkenut silta.

Jämföra kartor, Stockholmskällan

Näin muistutus sain muistutuksen siitä, että kaupungissa asiat muuttuvat. Myös nimistö eli hotellin toisella puolella ollut Norrmalmstorg oli aiemmin Packartorg ja Norrmalmstorg puolestaan toisaalla. Aina pitää katsoa oikean ajan karttoja!

2) Päädyin Kungsträdgårdeniinkin. Siellä oli kukkivien puiden ohella opaskyltti, josta selvisi että Ranskasta tullut Bernadotte oli tuhonnut puiston kertaalleen sillä hän halusi paikalle sotilaiden harjoituskentän.

Huolellisesti lukien tajusin myös sen, että olin sijoittanut palatsin Makalös mielessäni jossain määrin väärään paikkaan eli kuvitellut sen olevan nykyisen Nationalmuseetin paikalla tai sen vieressä. Näin vaikka rakennuksen museokäytöstä kirjoittaessani löysin maisemakuvankin. Todellisuudessa rakennus sijaitsi Kungsträdgårdenin merenpuoleisessa päässä. Tämäkin olisi selvinnyt vanhoista kartoista, jos olisin tiennyt rakennuksen teatterikäytöstä. Mutta sekin tuli tietooni vasta tällä reissulla.

Opastuskyltistä selvisi myös se, että Kustaa III:n patsaa vieressä olevat metalliesineet ovat ihan aitoja 1600-luvun mörssäreitä, jotka otettiin sotasaaliiksi Riian taisteluissa 1701.

3) Kaksi viikkoa myöhemmin, lähtöä tehdessä tapoin aikaa Djurgårdenilla. Päätie oli jo käynyt tutuksi, mutta nyt älysin kurkistaa sivukadulle, josta löytyi vanhan näköisiä rakennuksia sekä onneksi myös opastuskyltti. Se kertoi, että paikka oli nimeltään häpeäpaaluntori ja söpö pieni rakennus vuodelta 1749. Mistään kulmasta en saanut otosta ilman potkulautaa, mutta sehän tarjoaa mittakaavaa.

Eteläisistä saamelaisista

Historiska museetin ainoa esillä ollut vaihtuva näyttely oli OHTSEDIDH – samiska kulturyttringar i Mellansverige. 

Alkuvaikutelma oli hätkähdyttävä, muttei hyvällä tavalla. Keskellä pienehköä salia, jonka vitriineissä on usein ollut tekstiilejä, oli puoli tusinaa planssia ja yhdessä vitriinissä muutama esine. Planssit olivat alueellisten museoiden tuotantoa eli näyttely on kiertänyt paikasta toiseen. (Myöhemmin huomasin, että tekstit olivat myös verkossa.) Historiska museetin kontribuutio olivat esineet: rumpu, laukun osa ja kaksi lusikkaa.

Esineteksteistä ei käynyt ilmi, miten kolme pientä esinettä oli yhdistetty saamelaisiin. Luulusikat olivat Sigtunasta 1000- tai 1100-luvulta ja muistuttivat ulkomuistista Pirkkalan viikinkiajan löytöjä.

Itse aihe eli saamelaiset suhteellisen etelässä historiallisella ajalla sekä pitäjänlappalais (sockenlappar) -systeemi ovat kiinnostaneet minua kauan, mutta en näyttelytekstien avula saavuttanut ymmärrystä siitä, miksi tilanne Suomen puolella on niin erilainen. Tosin en edes tiedä, missä Suomessa ovat asuneet historiallisen ajan eteläisimmät saamelaiset, sillä toistettu narratiivi on, että suomalaiset "työnsivät" saamelaiset pohjoiseen heti tullessaan (tms.).

Näyttelytekstissä todetaan, että pitäjänlappalaisten alkuperä on "omdiskuterat", mutta ei esitetä keskustelusta kuin yksi puoli. Sen mukaan Mellansverigessä asui viimeistään 1600-luvun puolivälistä paimentolaisina metsäsaamelaisia (suora suomennos, älkää yhdistäkö moderniin suomalaiseen keskusteluun). He elivät rinnan talonpoikaisen väestön kanssa ja tuottivat näille käsitöitä kuten juurista tehtyjä koreja. 

Viranomaiset kuitenkin suhtautuivat liikkuvaan ryhmään nurjasti ja 1600-luvun puolella yritettiin useita pakkomuuttoja. Kuninkaallinen määräys 1720 vaati saamelaisten siirtämistä Lappiin. Taalainmaan saamelaiset lähettivät kuninkaalle vastineen, jossa totesivat syntyneensä läänissä. Kompromissiratkaisuna saamelaiset saivat jäädä lääniin, mutta vain Falunin pohjoispuolelle. Länsi-Norrlannin ja Gävleborgin lääniin saamelaisia sai jäädä pieni määrä, mutta heidän piti asettua paikalleen ja käydä kirkossa. He olivat pitäjänlappalaisia, joille kuului perinteisesti epäpuhtaita tehtäviä kuten hevosten teurastus ja kastrointi.

 

Näin siis näyttelytekstissä, joka perustui tutkimusprojektiin. Toisessa taulussa pisteinä esitellyt "lapp"-nimet antoivat amatöörille käsityksen, että saamelaisten läsnäolo oli alkanut ennen 1600-luvun puoliväliä. Alkupuolta eivät myöskään selventäneet muut taulut, joissa saamelaiset tuntuivat laskeutuneen avaruusaluksesta tarkemmin määrittelemättömänä hetkenä: "Samerna lever i ett stort landområde som sträcker sig från Kolahalvön i Ryssland, norra Finland, norra och mellersta Norges kust- och inland samt i Sverige från norra Dalarna upp till Treriksröset."

Sockenlappar-tutkimusta on viime vuosina tehnyt erityisesti Jonas Monié Nordin (jota ei pidä sekoittaa historiantutkijakaimaansa, joka ei käytä välinimeä tai -kirjainta). Hänen suurelle yleisölle suunnatussa artikkelissaan Så tvingades samerna bort från Mellansverige (2023) todetaan varhaisesta historiasta:

En samisk befolkning fanns långt ner i södra Norge, södra Finland och i Mellansverige. Denna situation kom sannolikt att fortsätta att prägla Skandinavien medeltiden igenom, och när de skriftliga källorna blir fler under slutet av medeltiden och den tidigmoderna tiden, hittar vi spåren av en spridd samisk befolkning långt söder om Sápmis förväntade sydgränser. [...] Från de äldsta kyrkböckerna från 1600-talets Mellansverige finns samiska dopvittnen och faddrar. En del var kringresande och en del sanno­likt fastboende. Vi vet om dem för att de kallas för ”lappar”, ett ord som vid denna tid inte haft den nedsättande klang det kommit att få senare. En del kallas också finnar, inte helt lätt att skilja från befolkningen från rikets östra halva, Finland.

Saman artikkelin mukaan vuonna 1671 annettu kuninkaallinen määräys siitä, että poronhoitoa sai harjoittaa vain  Lapinmailla, oli tarkoitettu pitämään valtakunnan pohjoisin osa asutettuna. Luulisi, että tätä vaikutuksineen on kommentoitu suomalaisessa paikallishistoriallisessa tutkimuksessa, mutta en ole lukenut sitä tarpeeksi. Tosin Nordin toteaa, ettei määräyksellä ollut havaittavaa vaikutusta Mellansverigessä. Vuoden 1720 vahvistuksen jälkeen kuningas sai kolme vasta-anomusta, eikä vain näyttelytekstin yhtä. Näiden perusteella luotu systeemi oli alueellinen, joten siksi Suomessa ei ole vastaavaa.

(Nordinin tieteellisiä artikkeleita ovat esim. Center of Diversity: Sámi in Early Modern Stockholm in the Light of European Colonial Expansion. A Historical Archaeological Approach (2018), Samer i imperiets mitt. Samiskt liv i det tidigmoderna Stockholm – en glömd historia (2018, pdf), Spaces of Resilience and Resistance: Sámi Habitation in Southern and Central Sweden During the Late Medieval and the Early Modern Period (2022) ja Voices of the forests. Eviction, control, and the birth of the ‘Parish Lapp’ system in early modern Sweden (2022, yhdessä Sven Olofssonin kanssa). Hän on myös yksi kirjoittajista tutkimusraportissa Samer i Uppland. Arkeologiska forskningsundersökningar, del 1. Östervåla och Nora. (2022, pdf).)

Nyt siis ymmärrän, miksi "pitäjänlappalaisia" ei ole Suomen puolella. Epäselväksi jää se, mihin perustuu keskiaikaisen asutetun Suomen ulkopuolella liikkuneen porukan etninen luokittelu. Kiinnostaisi lisäksi tietää, onko saamen puhujista mainintoja 1600-luvun tuomiokirjoissa. Sekä moni muu asia. 

Uutuuksia Historiska museetissa

Historiska museetin suurin uutuus on uusi viikinkiosuus, johon yritin perehtyä edellisellä käynnilläni, mutta voimat loppuivat kesken. Rautakauteen erikoistunut arkeologituttavani näki näyttelyn toisteiseksi, mikä selittänee kokemustani. Tällä kertaa en edes yrittänyt.

Kiertäessäni yli vuosikymmenen vanhaa tuhannen vuoden aikajanaa ties monettako kertaa, huomasin vitriineiden olevan uusilla paikoilla ja mukana oli detaljeja, joita en ainakaan muistanut aiemmilta kerroilta. Oliko ennenkin esillä 1500-luvun yläluokan nainen? Varmaankin ainakin 1600-luvun nainen?

Viimevuotinen ruokahistorian kurssi ehkä sai kiinnittämään enemmän huomiota kulmaukseen jossa pienillä videopätkillä esiteltiin eri säätyjen ruokailua. Suoraan sanottuna yllätyin siitä että myös 1600-luvun porvarien ruokailu esitettiin tapahtuvaksi yhdeltä ja samalta lautaselta. Talonpoikien ruispuuron voisilmä tarkoittanee että kyseessä oli juhlapäivän ateria. 

Mediahistorioitsijana noteerasin Tukholman verilöylyä kuvaavan painatteen, jonka olin mahdollisesti unohtanut. Samoin kuin kehystetyn Kustaa III:n puheen, joka on ollut esillä varmasti useammassa 1700-luvun kirkossa. Myös Suomessa.

Tällä kertaa oli minulle täysin uutta osio Tillsammans genom tiden, joka korvasi "terminaalialueen", joka on ollut museossa lempparini. Korvikkeesta ei tullut positiivinen käsitys. 

Aloitushuoneessa oli vain kolme touhupistettä, joista yhdessä "kudottiin" täysin epärealisesti. (Tekniikalla voidaan kyllä tehdä koristetekstiilejä.) Toisessa pisteessä oli kaksi identtistä taulua, joissa laitettiin silmälasisoljet oikealle paikallen, mikä vaati joitakin sekuntteja. Kolmannessa koottiin saviastiaa, joka osoittautui liian haastavaksi meikäläiselle.

Haastava oli myös seuraava tila, jossa pyöri kahdella massiivisella näytöllä filmi esihistorian ja keskiajan matkustamisesta. Oltiin jääkauden lopulla, pronssikaudella ja viikinkiajassa. Yhdessä välissä luulin, että edettiin kronologisesti, mutta hypoteesi kumoutui, kun taas mukana oli tummaihoisia "ensiasukkaita". Maisemat olivat komeita, mutta jäin kaipaamaan jotain pedamateriaalia. Uppouduin kokemukseen kuitenkin niin, etten ottanut kuin yhden valokuvan.