Ikävistä asioista lapsille

Prologi asian vierestä. Google heitti minut Historiallisen sanomalehtikirjaston aikakauslehtien puolelle nimekkeeseen Suomen Viikkolehti. Hämmästyksekseni vuoden 1890 numeroita avatessa törmäsin tekstiin "Ei oikeuksia hakemiston sisältöön" enkä saanut lehtiä ollenkaan auki. Ennenkuin huomasin, että ilmiö ei ulottunut saman nimikkeen vuoden 1912 numeroihin, aloin pelätä, että vuodenvaihteessa oli tehty uusia linjauksia tekijänoikeuksien suhteen. Niinpä valitsin testausmielessä mielivaltaisesti toisen lehden.

Siirtyminen asiaan. Tuo toinen lehti oli Aamurusko - Sortavalan Evankelisen Seuran Lehtisiä lapsille. Sen numeroista satuin avaamaan vuoden 1895 ensimmäisen, jonka kansi vaikutti järkyttävältä.

Vilaisu sisäsivuille selvensi mielikuvan. Kyse ei (sentään) ollut isästä, joka kysyy kuolevalta lapselta sopivaa tekstiä hautaristiin, vaan lapsesta, joka pyytää isältä kristinuskoon liittyvää tekstiä. Mutta silti: lapsille suunnatussa lehdessä esitellään kuolevia lapsia?!

Tuohtuneena aloin selittämään asiaa työkaverille. Hän reflektoi hetken menneisyyden lapsikuolleisuutta, mutta löysi hedelmällisemmän näkökulman kun palautti mieleeni nykyajan lastenkirjallisuuden, jolla esitellään lapsille elämän nurjempia puolia. Avioeroa, sairaalakäyntiä, läheisen kuolemaa.

Eli ei sen kummempaa.

Kolarin Kristiina

Kuuluisassa Acerbin kuvauksessa matkastaan pohjoisessa 1789-1790 esiintyy kolarilainen neito, joka on tehnyt suuren vaikutuksen. Suomeksi tiivistettynä

Kolarissa koskenlaskijat vaihtuvat miehistä parhaimpiin. Yksi koskenlaskijoista on nimeltään Simo, jonka Acerbi ristii Koski-Bonaparteksi. Simo on mitä ilmeisemmin amatsonikaunottareksi mainitun Kristiinan sukulainen, jopa veli. Perhe omistaa Kolarinsaaren. Se myös kestitsee matkailijat hyvin ja tarjoaa läksiäislahjaksi saunan, pesijättärenä kaunis Kristiina. 

Samaiseen Kristiinaan ihastui herra Klerck, joka matkusti Lapissa 1820-21 Arthur De Capell Brooken kanssa. Brooke raportoi kirjassaan A winter in Lapland and Sweden with various observations relating to Finmark and its inhabitants (1827)

Mr. Klerck, who had not been at Kollare for a considerable time, on his arrival made inquiries respecting a person, whom he had probably been an admirer. This was Christine of Kollare, and old acquaintance of his in his younger days, when he used to make frequent journeys in the winter season to Torneå.

Christine was the daughter of a Finland peasant, and remarkable for her personal attractions, being exceedingly tall, and of a fine countenance and figure. She possessed, in addition to these, considerable humour, and vivacity of disposition. With all these attractions it is not to be wondered that, twenty years ago, when she was in the flower of her youth, she should have been celebrated by the few travellers who visited these distant parts of the north; or that M. Klerck, who speaks the language of the Finlanders equally well with that of the Laplanders, should have been a warm admirer of this young Northern blossom, who has been already celebrated by more than one traveller.

His feelings may be well imagined by those who have been similarly circumstanced, when, being on the point of preparing some little present for her, he was informed that she had lately died, after having been married some time to a respectable peasant of the wealthier class. 

Tornionjokilaakson sukututkimuksessa on erityishaasteensa valtakunnanrajan takia.
SSHY:llä on Pajalan rippikirja, mutta taidoillani ei Kolaria koskevilta sivuilta Kristiina-tytärtä löytynyt.

Klerck ja Brooke näkivät todennäköisesti Kolarinsaaren kirkon, joka valmistui 1818. Kuva  Wikipedia.

Eläintarinoita

Kun herrat Impilahdella kerran joivat totia Pitkärannan kylässä, pyrki talon koira ulos ja päästettiin. Vähän ajan perästä pyrki se taaskin sisään, ja kun ovi avattiin livahti susi perästä ja hyökkäsi salin kautta kyökkiin. Ovi kun suljettiin, hyppeli susi raivoissaan vasten seiniä ja pyrki lasiovesta saliin. Tässä seisoivat herrat halko kädessä ja kolhivat sutta kunnes vihdoin pyssy hankittiin ja susi ammuttiin kyökkiin kuoliaaksi. Suden pää oli sitten ruununvouti Genetzillä kauan tallessa. Tästä on jo 20 vuotta.

Karhu-juttu Kuhmosta. Paavo Sallinen ampui karhua, ei osannut. Ei muuta kuin mies joutui sylitysten karhun kanssa painimaan ja likistyi lopussa sen kaulan alle. Näin ponnistellessaan vierivät he järveen, jonne karhu tukehtui ja niin pääsi mies vapaaksi. Tämä tapahtui 1840.

Maalta saatu lohi. Joku aika takaperin hyppäsi Noormarkun tehtaan alapuolella lohi aika matkan ilmaan ja laski taasen virtaan, vaan otti taasen uuden hypyn, joka johti niin, että kala kimposi kuivalle maalle. Maalla ei veden voimakkaalla kuninkaalla ollutkaan niin mahtavaa valtaa kuin ahtolan linnassa, vaan tuossa uudessa elementissä joutui hän vangiksi eräälle tapausta katselevalle kirjurille.

Käytännöllistä. Eräässä tehtaan koulussa Keski-Suomessa kuulutaan käytettävän patruunin tahdosta hänen suurta kahlekoiraansa järjestyksen ylläpitäjänä. Kun oppilaat eivät vaan siivosti istu alallaan, nousee se heti juhlallisesti seisomaan alkaen häristen näyttää julmia hampaitaan. Silloin on heti taas järjestys palautettu. Olipa tuo omituinen pedagoogi tahtonut estää piiritarkastajankin luvallisia liikkeitä.

Tarinat: Uljas : urheuden ja reippauden edustaja. no 2 ja 5 / 1886
Kuvitus: Daniel Nyblinin mv-valokuva Fredrik Ahlstedtin maalauksesta Kaiku noin vuodelta 1880.

Uusi loppuvuosi edessä

Vuosi 2013 jää mieleen enimmäkseen ikävistä asioista. Ihan turha muistella niitä tai vuodelle asetettua tavoitelistaa. Pinnistäen kovasti saan toki mieleen hyviäkin asioita.

• Minut pyydettiin puhumaan Valokuvataiteen museon Purku-klubille.
• Isän kanssa oleminen ja tekeminen
  (Kuva kotiarkistosta, kuvaaja tuntematon. Paikkana äidin puoleisten esi-isien torpan maat eli isovanhempieni mökki Asikkalassa.) 
• Suoritin mainion arkeologian MOOC:n (viikko 1, viikko 2, viikko 3, viikko 4, viikko 5, viikko 6, viikko7 ja viikko 8)
• Pidin Koulu-tunnin.
• Olin tosi kivalla reissulla Ranskassa.
• Pääsin esiintymään kirjamessuille!
• Näkemyksiäni esitettiin, vaikka en itse ollut paikalla! (#museodata) Minua siteerattiin seminaariesityksessä! (Heli Kautonen. Sisällönkuvailupäivä pe 22.11.2013)
• Tein yllättävän monipuolisen reissun Tukholmaan: museoita, arkistoa ja arkeologiaa
• Sain aikaiseksi kaksi kirjaa! Suomen naisellista historiaa ja Rehbinderintie 16.
• Otin kaiken irti viikosta auringonpaisteessa.

Ja nyt sitten pitäisi uutena loppuvuonna varmaan tehdä jotain?

• Kirjoittaa blogia?
• Kirjoittaa enemmän tekstiä kirjojen käsikirjoituksiin kuin blogiin?
• Kirjoittaa artikkeleita?
• Lukea kirjoja?
• Järjestää kotiarkistoja?
• Opiskella?
• Kutoa räsymattoa?

 P. S. Maria Popova: A Brief History of the To-Do List and the Psychology of Its Success

Vuodenkulusta

Ja taas on loppuvuosi (lähes tulkoon) mennyttä ja uusi (pian) alkamassa. Tämän vuoden mittaan blogiarkeologiaa harrastaessani keräsin yhteen vuodenkiertoon liittyviä juttuja, jotka sopivat nostettavaksi tähän. Näköjään olen useimmiten sortunut yksittäiseen lainaukseen, mutta en sentään joka vuosi joka juhlan kohdalla.

Uudenvuodenpäivän vietto 1850-luvun Helsingissä

Joulu loppuu Nuutin päivään. Sitten alkavat "Läpileivät ja härkäviikot".

Penkinpainajaisista kommentti.

Paaston ajasta.

Vappuun kuuluu sima ja vappumarssit? Kaksi viikkoa myöhemmin on vanha vappu.

Juhannuksesta. Kuvaelma Juhannusillan vietosta maalla. Rauman(meren) juhannus 1888

Unikeonpäivänä Naantalista. Ja mitä varten heinäkuun 27 päivää "seitsemäksi unikekoksi" puhutellaan?

Kekri 1700-luvulla,  ennen ja nyt sekä Keski-Suomessa 1858.

Ensimmäinen adventti ja Hoosianna.

Tapahtui jouluaattona kauan sitten. Helsinkiläisperheen joulu 1830-luvulla. Joulu Porvoon lähistöllä 1850-luvun alussa. Joulunvietosta 1860. Joululahjoista. Tapaninpäivän vietto Viipurin läänissä 1880-luvun alussa.

Pitkin vuotta on nimipäiviä. Niiden entisaikaisesta vietosta on lyhyitä tiedonantoja sekä Hj. Nortamon kertomus Antonin päivänä 1857 (osa 1 ja 2)

(Maalauksen yllä on tehnyt Cornelis Brizé vuonna 1656.
Wikimedia via Googe Art via Amsterdamin kuninkaallinen palatsi)

Terveiset Teneriffalta

Palasin viikonloppuna elämäni ensimmäiseltä Kanariansaarten reissulta. Vähän ennen lähtöä opin Footnoting historyn podcastista Nelsonin menettäneen Teneriffalla kätensä, joten päätin pitää silmäni auki. Historian suhteen.

Niinpä heti ensimmäisenä päivänä ryntäsin Puerto de la Cruzissa Museo Arqueoólogico Municipalin ovesta sisään. Alakerran näyttelystä selvisi, että guanchet asuivat luolissa ja tekivät keramiikkaa, jota käyttivät moneen. Koska kyse oli paikallisesta museosta arvelin, että porukka oli vaikuttanut lähistöllä, mutta näyttelyn teksteistä (englanninkielinen käännös oli käytettävissä) en saanut vahvistusta enkä ajoitusta. (Verkkosivun kuvauksen mukaan museossa olisi ollut enemmänkin esillä, mutta emme keksineet missä.)

Seuraavana päivänä retkeilimme La Gomeralle, jossa itse Kolumbus tankkasi vesisäiliönsä ennen Amerikkaan lähtöä. Suomalainen matkaopas kertoi lisäksi espanjalaisten tulosta Kanariansaarelle 1400-luvulla ja paikallisten asukkaiden (eli m.m. guanche-kansan) asuinalueiden valtauksesta. Eivät siis espanjalaiset lähteneet Amerikan valloitukseen ilman harjoittelua.

San Sebastianissa kävelimme museon ohi, mutta se oli maanantaina kiinni. Tiistaina puolestaan oli turha nykiä museoiden ovia Santa Cruzissa ja La Lagunassa, sillä oli jouluaatto. Tulipahan yritettyä kuitenkin. Joulupäivänä ei kannattanut edes yrittää, joten tarkistimme Puerto Cruzin Taoro-puiston, jota koristivat alkuasukkaiden kuvat.

Tapaninpäivänä olimme opastetulla patikoinnilla, joka päättyi Museo y Parque Etnográficoon Pinoleressa. Siellä oli esillä perinnerakentamista uusrakennuksina. Ikkunattomia ja olkikattoisia. Ilmeisesti edustivat 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkua sekä jossain määrin aikaisempia historiallisia aikoja. Keramiikan sijaan avainastioita olivat korit.

Perjantaina suuntasin uudelle kaupunkikierrokselle. Ensimmäisenä testasin Santa Cruzissa maan alta paikan Centro de Interpretación "Castillo de San Cristóbal". Kyseessä ei ollut varsinainen museo, vaan "tulkintakeskus", jossa tauluja lukemalla sai hyvän käsityksen kaupungin historiasta. Kaikki tekstit olivat englanniksi ja espanjaksi ja muitakin käännöksiä näkyi olevan tarjolla. Pätkä vanhaa muuria oli näkyvillä ja tykki, jolla Nelsonin käsi ehkä irrotettiin.

Sitten Museo Militar Regional de Canarias. Isohko kokoelma sotahistoriaa alkoi saarten valloituksesta. Siinä kohdassa oli vielä yritetty (heikolla menestyksellä) käännöksiä englanniksi, mutta myöhemmin näkyi vain espanjaa. Kun aihe ei suuremmin kiinnostanut, ei jäänyt vaivaamaan.

Viimeisenä Santa Cruzissa odotti Museo de la naturaleza y el hombre. Luonnontieteellisen ja esihistoriallisen aineksen yhdistäminen jäi kielitaidottoman silmiin pinnalliseksi, vaikka siinä olisi mielenkiintoista potentiaalia?

Inhimillisestä toiminnasta oli esillä runsaasti tekstiä, esineistöä ja pienoismallia. Pänni pahasti, että englanniksi oli tarjolla vain referaatti ja kouluranskalla espanjasta ei saanut sanakirjallakaan täyttä tolkkua. Guanchet saivat kuitenkin vihdoin alkuperänsä ja ajoituksensa. Heistä tehdyn arkeologisen tutkimuksen laajuus ja laatu jäi epäselväksi, mutta ainakin osteologinen analyysi vaikutti perusteelliselta.

Guanche-muumioiden esilläpito ei olisi minusta tarpeellista, mutta ymmärrettävä sisäänheittotuote museolle. Kiitettävästi näyttelyn lopussa oli jonkinlaista analyysiä suhtautumisesta guanche-kansaan "toisena". Taas pänni kielitaidottomuus.

Tästä museosta en saanut tietoa ensiasukkaiden kohtalosta espanjalaisten tulon jälkeen. Jonkinlainen vastaus löytyi siirtymällä La Lagunan kaupunkiin, jossa Museo de historia y antropologia de Teneriffe keskittyy historialliseen aikaan. Siellä sain englanninkielisen käännöksen kaikkiin näyttelyteksteihin (mutta ei esineteksteihin) ja selvisi, että osa guanche-kansasta oli selvinnyt valloitusvaiheesta hengissä ja sekoittunut harmonisesti tulijoihin. Hieman epäilen jälkimmäistä osaa.

La Lagunasta (jonka vanha kaupunki ansaitsee Unescon kulttuuriperintöleimansa) lähtiessäni silmäni osui kirjakaupan ikkunan mainokseen, jonka perusteella paikallisesta historiakulttuurista voisi löytyä syvällisempääkin analysoitavaa. Jos osaisi espanjaa.

Makeismuisto ja lumen sulatusta

Vieläkö on joulun makeisia jäljellä? Muistatko vielä mitä söit ja mistä pidit? Entä menneisyyden jouluina? Ovatko nykyajan makeiset yhtä hyviä kuin entisajan?

Viimeisen kysymyksen esittää Kirsti Bergroth pakinansa Makeisia (kokoelmassa Hymyile kanssani. Pakinavalikoima (1943)) alussa. Hän osaa kuvata herkullisesti omaa muistojaan, kuten esimerkiksi

Muitakin suuria kokemuksia muistan lapsuuteni ajoilta. Yksi sellainen oli tutustumiseni Fennia-karamelleihin.

Olivatkohan ne todella niin täydellisiä kuin muistan, tai ihannoinko niitä nyt niinkuin vanhoja muistoja ihannoidaan? En tiedä. Mielessäni ne säilyvät raffinoituina, hekumallisina. Niissä oli kerroksittain makeaa sokerimassaa ja tahmeaa suklaata. Tiedän vielä selvästi, miltä tuntui, kun aukaisin sinivalkean paperin ja kunnioittavasti lohkaisin karamellista ensimmäisen palasen. Karamelli oli suuri ja muhkea, olisi ollut gulashimaista mässäystä pistää se kokonaisena suuhunsa. Se ei ollut sekuntien ilo, vaan minuuttien.

Antikvariaatin myyntisivulta löytyy kuva Fennia-karamellin kääreestä. Muuta tietoa googlailuuni ei osu. Kansalliskirjaston Pienpainatteiden hakukin peti altani, mutta ehdin saada esiin tämän herkullisen ja vuodenaikaan sopivan kuvan. Esitteen todistuslausuntojen mukaan Fennia-lumensulatin oli ollut käytössä useampia vuosia muutamissa paikoissa.

Makeisiin vielä palaten. Ylen Puheen Aamun "Tuoteselosteessa haistellaan ja maistellaan Fazerin sinistä, jonka takana on Karl Fazerin poika Sven".  Luvataan kertoa reseptin historiasta.

Niin ja Hesari kertoi eilen porilaisesta Antti Kuusistosta, jonka kokoelmassa on karkkipapereita 1800-luvun jälkipuolelta alkaen. Toimittajan toteamus "Historia ei kerro, mitä paperien sisällä on ollut, ja miltä se on maistunut." lienee yksinkertaistus.

Kuusisto on äskettäin julkaissut kokoelmastaan kirjan Makein kirja, joka "esittelee suomalaisen karkinvalmistuksen historiaa.". Jutun (verkkoversio) kohta

"Ainoa oikea ammattini on keräilijä", sanoo Kuusisto painokkaasti. Tätä rahoittaakseen hän on tehnyt kaikenlaisia hanttihommia, mutta elämäntyön kannalta kulloinenkin leipätyö on ollut sivuseikka.

tuntuu jotenkin tutulta...