Ennen vuotta 1759 Lapissa

Dodsley's annual register sisältää vuoden 1759 kohdalla Suomea sivuavan tekstin, joka on otsikoitu An account of the hunting, oeconomy, and trade of the Laplanders; as also of the state of agriculture in the swedish colonies settled among that people. By M. de Juterbug. [Extracted from the Journal Oeconomique]. Samaa tekstiä löytyy myös toukokuussa 1753 ilmestyneestä lehdestä Magazine of Magazines.

Herra du Juteburgista en onnistunut löytämään tietoa. Hänen tekstinsä käsittelee otsikkonsa mukaisesti Lappia taloudellisesta näkökulmasta. Minulle uutta on tieto ruuanlaiton kuulumisesta ainoastaan miehille (?). Mutta naiset kunnostautuivat metallityössä.

But, whether, the Laplanders live upon flesh, or upon fish, cookery is among them such a noble office, that it is reserved as a right belonging to the master of a family, who sometime however resigns it to his servant. But the women never intermeddle in this domestic function: it is enough that they are allowed to take care of the children; they are not deemeed pure enough to prepare food for the men, or to touch those delicate messes which we have described.

The industry of the Laplanders not only supplies their necessary wants, but even their magnificence. They make very commodious canoes, so light that a man can carry one upon his back; and their sledges are entirely of their own manufacture, even those that are adorned with all sorts of figures in horn. Their neighbours buy of them little boxes, baskets; and their snuffboxes, ornamented with different figures, are known and in request through the whole north; but their master-pieces are magic drums, which heretofore they commonly used, and still use in private, for the purposes of divination. They make horn-spoons, and every man composes his own almanac, made of little bits of wood or horn, upon which are marked the days, weeks, and months. Nor do they need any assistance in making their moulds, and melting their pewter-plates. The women are very dextrous in making pewter-wire, with which they adorn the girdles and garments of the men, as well as the harness of the rein-deer; they can dress all sorts of skins, and shape them into all the different parts of dress.

Kuvitus: Waaragtige en aanmerkenswaardige historie van Lapland en Finland , 1682. Amsterdam museum

Paikannimistä useita totuuksia

Vetamixin syövereissä silmääni osui sana Kokemäki. Toimittaja Erik M. Snellmanin sarjasta 1000 km ortnamn (2004) on poimittu tänne ohjelmat Ortnamnen Kumo och Kokemäki sekä Ortnamnen Helsingfors och Vanda, Ortnamnen Pyttis och Strömfors, Ortnamnen Sjundeå och Ingå, Ortnamnen Kristinestad, Tjöck och Lålby, Ortnamnen Vittisbofjärd (Ahlainen) och Preiviikki, Ortnamnen Sibbo och Borgå, Ortnamnen Nagu och Korpo, Ortnamnet Replot ja Ortnamnet Vörå.

(Snellman on tehnyt myös ohjelmasarjan De trettio [SVENSKA] byarnas stad (2005) Helsingin paikannimistä. Siitä Vetamixissä osat: Var det fel holme som brann?, Bland tomtar och spöken, Var kärret verkligen brunt?, En rutten å i en stad, Kunde Helsingfors heta Sandö?, Skator på udden, Sjön som är en ö, Är Tattarmossen politiskt korrekt?, Hur Forsby blev huvudstad, Den rara Brita)

Ortnamn-jakso Kokemäestä kertoo muistakin paikoista, mutta aloittaa Kokemäeltä, jossa toimittaja Snellman käppäilee alussa vanhalla sillalla ja sanoo

I skolan lärde jag mig att det här är Kumo älv och att stan här bär samma namn. De som bor här använder namnet Kokemäki. Själv tvekar jag. Dels har jag svårt att se sambandet mellan namnet Kumo och Kokemäki, dels är jag inte helt övertygad om att det här är det Kumo eller Kuma som förekommer på gamla kartor.

Kommentti Kumo-nimestä kartalla olisi ollut paremmin ymmärrettävissä, jos kuvituksena olisi ollut ylläolevan asemasta esim. Olaus Magnuksen Carta Marina (1539), jossa sekä Kokemäki että Ulvila ovat rannikolla.

Olen usein kritisoinut Tapio Salmisen teosta Kokemäen historiasta, mutta sen sivuilla 49-57 on selitetty niin suurella hartaudella Kokemäen nimiasiaa, että uskon sisällön olevan kattavan kirjallisuustutkimuksen tulosta. Salmisen analyysin mukaan nimi Kumo on rajoittunut Kokemäen pitäjään koko joen muinaisen suualueen sijaan asiakirjalähteiden perusteella 1340-luvulta alkaen. Ja tätä aikaisemmalta ajaltahan ei ole karttoja.

Toimittaja Snellman on hetken samalla kartalla kuin Salminenkin:

Däremot har man föreslagit att namnet Kumo skulle ha att göra med orterna Kuhmalahti och Kuhmoinen som finns längre in i landet, längs samma insjösystemet. Å andra sidan finns byn Kuuminainen nära utloppet av Kumo älv precis där det står Kumo på många gamla kartor. 

Salmisen teksti tarkentaa, että näiden paikannimien taustalla on muinaishämäläinen sana, joka on tarkoittanut vesistöön työntyvää niemekettä tai merkkitulta. Vaihtoehtoinen selitys löytyy pyöreää vatia tarkoittavasta alasaksalaisesta sanasta. Mutta Salminen ei ole kirjannut ylös Snellmanin näkemystä.

Det kan också hända att vi har att göra med det fornnordiskt personnamn Gudmar som på finska har blifvit Kuhma. Eller har kanske Gudmar rentav kunnat bli Kokemäki.

Salminen ei ole löytänyt mitään Kokemäkeä ja Kumoa yhdistävää taustaa. Kokemäki on myöhäinen muoto, joka oli alunperin joko Kokema tai Kokemä, joka on esiintynyt asiakirjalähteissä jo 13.7.1354. Olen Salmisen kanssa samaa mieltä, että yhteys kalastukseen on todennäköinen. Ja todennäköistä siis myös että molemmat Kokemäen nimet ovat suomenkielestä johdettuja.

Mutta Snellman haluaa luoda yhteyden Ruotsiin. Hän puhuu seuraavaksi Satakunnasta ja on valmis löytämään sen nimestä, arkeologiasta ja puumerkeistä (?) ristiretkiä edeltävän kiinteän yhteyden Ruotsiin. Arkeologian osalta olen samaa mieltä, mutta ilman etymologis/foneettista asiantuntemusta en ymmärrä miten Gudmarista saisi Kokeman.

Ehkä olisi pitänyt lukea  Ralf Saxénin teksti Språkliga bidrag till Den svenska bosättningens historia i Finland. I. Egentliga Finland. Satakunta och södra Österbotten. (Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk; 63. 1905)

Talohistoriikkipäivitystä

Sitten viime raportin olen tehnyt pitkään aiotun arkistomatkan Mikkeliin. Siitä lisää ensi viikolla.

Olen myös - suureksi ilokseni - vastaanottanut viisi muistelmaa aikaisemmin talossa asuneilta. Tiedusteluja taisin lähettää parikymmentä, joten vastausprosentti nousi ihan kohtuulliseksi. Ilmeisesti asuntomuistelu on sellaista, jota uskaltaa ja viitsii lähettää ventovieraallekin.

Varhaisempien nimien googlailu on tuottanut nyt enemmän tuloksia kuin pari vuotta sitten. Asukkaista ainakin kolme on Wikipediassa ja kaksi Kansallisbiografiassa, joten porukka ei jää aivan tasapaksuksi massaksi. 

Arkistokyselyt eivät edelleenkään ole tuottaneet vanhoja valokuvia talosta. Yksi kuvatiedusteluni odottaa edelleen vastausta ja ehkä kyseiseen puljuun pitää mennä paikan päälle etsimään rakennushistoriallista inventointia. Helsingin kaupunginarkistoon voisi mennä tarkistelemaan varhaisten asukkaiden muuttopäivämääriä, mutta ajatus osoitekortiston sentin levyisestä mikrofilmistä ei houkuttele.

Mukavampi oli testata tähän "tositarpeeseen" viime syksynä julkaistuja Helsingin kaupunginarkiston digitointeja. Ajallisesti saisivat tulla pidemmälle, mutta näistäkin voi osoitehakemiston avulla kätevästi tarkistaa asioita. Katujemme kohdalla on hakemistossa m.m.

istutusten järjestäminen
kaasuvalaistuksen järjestäminen
päällystäminen kitanivierroksella
sähköjohdon rakentaminen
tasoittaminen
vesijohdon rakentaminen
viemärikanavan rakentaminen
viertäminen
viereisten puistojen tasoitus- ja istutustyöt

Eli näistä voisi kerätä tietoja palvelujen lähestymisestä.

Viralliset tilastot Helsingin asuntolaskennoista yms. eivät laskeudu aivan talotasolle, mutta tarjonnevat taustoitusta. (Vuoden 1930 väestölaskennasta olen aikanaan käynyt arkistossa hakemassa alkuperäisaineiston talostamme.)

Viime lauantaina olin pari tuntia Kansalliskirjastossa ja selailin läpi muutaman metrin Helsinki-kirjallisuutta. Kaupunginkirjastosta olen kantanut kirjoja ees ja taas. Kuvittelin tehneeni perusteellisen kirjallisuustutkimuksen jo pari vuotta sitten. Mutta perinteiseen tapaan vasta tutkimuksen ja kirjoittamisen edetessä ymmärtää mitä pitää hakea.

Ja sitten edellisen talohistoriikkiharavointini on ilmestynyt uutuuksia kuten viimevuotinen Rose-Marie Peaken Villa Frenckell. Sen sisällöstä en voinut ottaa osviittaa, sillä kyseisessä projektissa oli aivan eri tason tekijä, budjetti ja aineisto, mutta kirjallisuuslistan läpiluku antoi hyviä eväitä eteenpäin.

Lisäksi pitäisi tarkistaa äskettäin sattumalta löytynyt Helsingin talohistoriikkien lista, jossa kuudes kaupunginosa on vielä hyvin heikosti edustettuna.

Tunnelmakuvina:

Tukholman NK:ssa 1930-luvulla myyty hattu. Nordiska museet

Arabian astia 50-luvulta. Allerleirau, Flickr

Kotikaupunkini valloituksesta

Yllä on naapuristoni Huvilakatu erittäin rauhallisena hetkenä 1900-luvun alussa (SLS, Flickr). Tuomas Hopun tuoreessa kirjassa Vallatkaa Helsinki. Saksan hyökkäys punaiseen pääkaupunkiin 1918 valokuvaajan kohdalta (katutasossa) juoksevat miehet ase kädessä Tehtaankatua länteen.

Yleensä en sotakuvauksiin tartu ja olen siis väärä henkilö arvioimaan tekstiä omassa lajissaan. Aloin kirjaa lukemaan siksi, että Tuomas lähetti minulle kappaleen hienolla omistuskirjoituksella varustettuna, ja siksi, että kirjan aihe taustoittaa käynnissä olevaa talohistoriikin kirjoitustani. Nimenomaan tuttujen paikkojen tuella pääsin suhteellisen sujuvasti kirjassa loppusuoralle ja vasta kun suojeluskuntalaisten pienet joukot alkoivat liikkua yhtäaikaa eri puolilla, menin sekaisin. Alla häämöttävässä Viiskulmassa (SLS, Flickr) ammukset lensivät useaan otteeseen. Kaikki toiminta tuntui todellisemmalta ja merkityksellisemmältä, kun kyse oli kaduista, joilla kävelen joka päivä.

Tuomas on esipuheensa mukaan pyrkinyt kirjoittamaan ruohonjuuritason dokumentaarisen kuvauksen. Tarinallinen ote kulkee enimmäkseen kronologisesti ja perustuu pääosin muistelmiin ja kertomuksiin. Ne on useimmiten (ilmeisesti) toistettu sellaisenaan ja vain muutamia kertoja esitetty tieto kyseenalaistetaan. On luotettava kirjoittajan lähdekritiikiin, jonka linjauksia ei esipuheessa avattu. Siinä ei myöskään selitetty miksi tästä saksalaisten hyökkäyksestä eivät kirjassa kertoneet saksalaisten asiakirjat. Mahdollisesti ovat olemattomia tai tuhoutuneita, mutta jäi vaivaamaan. (Kirjan lopun lähdeluettelossa ei mainita arkistolähteitä, vaikka kotimaisia esiintyi runsaasti alaviitteissä. )

Vähäisempi nipotuksen aihe on sivuilla 131 ja 137 esiintyvä Pietarin- ja Tehtaankadun kulma/kulmaus. Kadut kun ovat koko pituudeltaan yhdensuuntaiset, minkä voi nähdä monesta kirjan kartastakin. Enimmäkseen kirjassa on kuljetettu nykyisiä kadunnimiä suluissa, mikä vaikutti hyvältä ratkaisulta kuin myös lopun katuhakemisto. Ottaen huomioon kirjassa esiintyvät lukuisat henkilönimet, on sääli, ettei henkilöhakemistoa  ole.

Suositelen kirjaa kotiseuturakkaille ja sotakuvauksista kiinnostuneille. Jos oma esivanhempi tai muu tutkimuskohde on ollut kaupungissa saksalaisten hyökkäyksen päivänä, Tuomaksen yksityiskohtaisesta tekstistä saa hyvät tiedot mahdollisista havainnoista ja kokemuksista.

P.S. Kirjan lähdeviitteissä esiintyi hienona erikoisuutena Elävä arkisto, jonka annista talohistoriikkiprojektini taustoitukseen täällä piakkoin katsaus. Vuoden 1918 sotaan liittyen, Vetamixia kaivellessani löysin dokumentaariset pätkät Harry Krogerius om inbördeskriget ja En krigsfånge berättar sekä taustoitukset Peter Englund om första världskriget, Tie Tampereelle - Vägen till Tammerfors ja Inbördeskriget i Finland.

P.S.2 1918 varastooni on jämähtynyt amerikkalaisen Brown Universityn kuva, jossa on käsitääkseni väärä vuosi. Talteen laittaessani olin siinä ymmärryksessä, ettei kuvalle ole käyttö/näyttölupaa ja nyt en löydä sivustolta mitään ohjeistusta. Linkitys ainakin sallittaneen: En Finlande. Messieurs les conseillers de la ville de Helsingfors saluent le général von der Goltz dans la ville sur la place de la cathédrale. 1917 

Internet verrattuna kyläyhteisöön?

Viime viikon Talouselämässä (9/2013) Juha-Matti Mäntylän jutussa Pernille Tranbergistä ja nykyajan internetistä:

Jatkuva tarkkailu muuttaa ihmistä.

Kun kukaan ei voi peitellä menneisyyttään, se muuttaa asemaamme työyhteisöjen jäseninä ja rajoittaa mahdollisuuttamme määritellä omaa identiteettiämme. Luovuus ja sananvapaus lakkaavat, kun jokaisen vuorovaikutustilanteen yllä leijuu uhka siitä, että kaikki tallentuu jonnekin.

"Se tuhoaa meidät. Kukaan ei enää tuo ajatuksiaan julki", Tranberg kuvaa.

Eli minkähänlaista oli elämä entisajan kyläyhteisössä?

Karinin hopeavyö

Karin Thomasson oli tykistömestari Erik Jönssonin leski mennessään naimisiin Ivar Mattssonin kanssa. Erik ja Karin olivat olleet naimisissa jo 10.6.1592, jolloin tekivät keskinäisen testamentin.

Karin kuoli vuoden 1620 alkupuolella. Ivar ehti ennen omaa kuolemaansa avioitua erään Annan kanssa. Kysyttäessä 20.7.1621 Anna tiesi, ettei Karinilta ollut jäänyt perintönä kuin hopeavyö ja tämä oli myyty hautajaisten maksamiseksi. Karinin perinnöstä olivat tuolloin kiinnostuneita Oluff Michelsson Kaarinasta ja Markus Mårtensson Turusta. Melko varmasti olivat siis Karinin sukulaisia.

Eivätkä luovuttaneet kerralla vaan esittivät asiaansa uudelleen 16.10.1621 uuden valtuutetun kautta. Erikin ja Karinin testamentti luettiin ääneen ja todettiin, että sen mukaan kumpikaan ei ollut saanut sukuperintöä, jota sukulaiset voisivat nyt vaatia. Suomalaisten edustaja lähetettiin Suomeen hakemaan kihlakunnanoikeuden sinetillä varustettu todistus siitä, että jotain tällaista perintöä olisi olemassa. 

Asiaan palattiin 7.8.1622. Karinin isänperinnöstä ei puhuttu mitään, mutta oli löytynyt luotettavia todistajia, jotka kertoivat mitä Karin omisti toiseen avioliittoon mennessään:

"förgyltt sölffuer för 35 dal:r, huitt sölffuer för 49 dlr, gården för 250 dlr, siögårdenn för 59 dlr, eenn siöboodh för 18 dlr, teenn för 10 dal:r, gånge kleder för 16 d:r, gamble sängar 2 för 16 daller, gammall gryte koppar för 5 dlr, ketillz koppar för 3 daller, löp[e]r 46 l daller"

Tätä vastaan laskettiin taalarin kustannus per viikko siitä, että Ivar oli elättänyt Karinia 9 vuotta. Loppujen lopuksi, hyvää hyvyyttään, Anna antoi suomalaisille perillisille hieman irtaimistoa: "ett sölffuerstoph, kåpa 1, och eenn g. sijden kamblottz quinne kiortell".

Stockholms tänkeböcker från år 1592 utgivna av Stockholms stadsarkiv,  Del XII 1620-21. (1976) s. 287, 288, 304,  Del XIII 1622-1623. (1978) s. 304

Ylen arkeologiaa

Ylen Oppiminen -sivuston yhteydessä mainitsemani kokonaisuus Suomen arkeologiaa koostuu kolmesta sivusta: Suomen asuttaminen, Elämää kivikaudella ja Maanviljelyn ensitaival. Ne perustuvat vuonna 2006 tehtyyn ohjelmasarjaan Maan povesta, jota en ole valitettavasti nähnyt. Kirjaston DVD ei toiminut tietokoneessani ja yksityishenkilöille levyjä ei myydä.

Verkkosivuille on tehty melko kevyt katsaus ja joukkoon on yritelty sirottaa tietoa arkeologian teknologiastakin. Omat tietoni arkeologiasta eivät riitä arvioimaan, onko tekstissä mitään kummallista tai päivitystä vaativaa. Asutus esitetään pitkänä jatkumona toisin kuin Tiedevartin joulukuisessa ohjelmassa, jossa toimittajan kyseenalaistamatta Aarno Palotie sanoi

Meidän perimämme on valikoitunut tänne jo silloin kun me muutettiin tänne 2000-4000 vuotta sitten pieni porukka niin se jo siinä vaiheessa kertyi oma geenipoolimme, oma keräämömme, joka on pienempi ja rajallisempi kuin muualla päin Eurooppaa. 

Lähetin Palotielle tiedustelun tästä uustulkinnasta 15.2.2013, mutta en ole toistaiseksi saanut vastausta.

Ruotsinkielisellä oppimissivustolla Vetamix ei ole kokonaisuuksia vaan yksittäisiä mediapaloja, joita yhdistävät toki asiasanat. Videoiden joukossa on kolmen minuutin perehdytys arkeologiaan sekä ilahduttavasti muutama leike melko tuoreista kaivauksista 

• Utgrävning av medeltida by i Vanda (2010)
• Nu är det arkeologernas tid på Själö (2010), huom linkki dokumenttiohjelmaan Kvinnorna på Själö (2008)
• Arkeologisk utgrävning i Pargas (2008) 
• Utgrävning i Pargas - osteologisk analys (2008)

Leikkeet ohjelmasta Arkeologi för högstadiet (FST 2003) ovat katsomisen arvoisia. Kolmessa ensimmäisessä esitellään suomalaista arkeologiaa ja muinaisjäännöksiä.

• Ett sjättedels kopparöre 
• Fornlämningar
• Att tolka landskap
• Tidsresan  

Mutta viimeinen on kuvattu Ruotsissa. Jää yleissivistyksen / opettajan ammattitaidon varaan huomata ero Suomeen. Eroahan on ja hieman hämmentävästi Vetamix tarjoaa ilman selkeää "varoitusta" myös paljon leikkeitä ruotsalaisesta ohjelmasta  Rena rama forntiden, jossa nimenomaan esitellään Bernadottelandian esihistoriaa (jaksot listattu alla). Onko mahdollisesti ajateltu, että kyseessä on myös ruotsinkielisten esihistoria? Viikinkien perintöä kun esitellään muutenkin neljässä videossa: Eddan, Arvet efter vikingarna, Vikingajul 1/2, Vikingajul 2/2.

Ruotsinkielisten tuleminen ennen ristiretkiä esitetään videopätkässä Hur kom svenskarna till Finland? nojaten Vöyristä löydettyyn riimukiveen, joka ainakin Wikipedian mukaan on todettu väärennökseksi. Vastapainoksi kannattaa kuunnella Derek Fewsterin haastattelu Är vår historia konstruerad i efterhand? , jossa vilahtaa viikinkien jälkeläisyys ruotsinkielisen kansan myyttinä. Fewster kumosi myös myyttiä ristiretkien väkivaltaisuudesta. Kuitenkin pätkässä När kristendomen kom till Finland puhuttiin (suomeksi, ruotsiksi tekstitettynä) miekkalähetyksestä...

Kuvassa (ilmeisesti) suomenruotsalaisten toive-esi-isä (Library of Congress, Flickr).

Rena rama forntiden (UR 2003)

• Spår från forntiden
• Världsbilden under forntiden
• Hakkors 
• Bronsåldersfrisyr 
• Långhus
• Den sanna historien 
• Forntidskärlek
• Heligt berg
• Runor
• Gånggrift från stenåldern
• Livet efter döden
• Skönhet och mode
• Vikingabåt
• Gudar och offerlundar
• Fornnordiska
• Rökstenen
• Kungagraven i Kivik
• Järnåldersmat
• Ben och skelett
• Lugnarohögen
• Ingvarståget
• Fröslundasköldarna
• Istidens fornlämningar
• Historiska museet
• Vikingarnas världsbild
• Runristare

Kohdattua

Arvid  Liljelundin maalauksesta Ferdinand von Wright työssään (1897) Daniel Nyblinin mv-valokuva

Timo Suvanto kävi Heurekassa ja totesi: "Tietoa saakin monesta muusta paikasta helpommin, paremmin ja syvällisemmin kuin tiedekeskuksesta. "... "Tiedekeskukset tarjoavat ennen kaikkea ainutlaatuisia elämyksiä."

Virtuaalimuseo Museum of Endangered Sounds tarjoaa pienimuotoisia elämyksiä eikä vaadi kielitaitoa. Kuvien klikkaus aloittaa ja lopettaa äänen. Kirlah mietiskeli koulujen laulukirjojen vieraita sanoja.

Dick Harrison kirjoitti på svenska Svenska Dagsbladetissa suomenkielisten historiasta Ruotsissa tekstin, joka ei nostanut verenpainettani.

Juha-Matti Granqvist olisi halunnut korjailla Helsingin historian esineellistä esitystä.

Katriina Rosavaara miettii onko kansallisessa naiskuvastollamme ja väkivaltakulttuurillamme yhteyttä.

Tapani Valkonen työsti taidetta valokuvista ja mietti historiaa. Antti Möller pohti mennyttä ensikymmenlukua.

Hokkaidossa vaihto-opiskeleva kirjoittaa: "Täällä tehtävää historiantutkimusta voisi kuvailla klassiseksi historiantutkimukseksi: historiallisten lähteiden lähiluvun avulla luodaan seikkaperäinen kuvaus tarkasteltavista tapahtumista."

AMetsäpuro seurasi hatuntekijä Kustaa Helinin elämää. Jukka Vuorio kirjoitti suhteestaan Mannerheimiin.

Jaana kävi katsomassa Helsingin Kaupunginteatterin näytelmän Omatunto.

Eufemia määritteli tiedettä tavalla, joka jätti historian ohella teoreettisen fysiikan ja matematiikan rannalle. Samaa mieltä olen tämän virkkeen kanssa: "Silti rajaa tieteen ja ei-tieteen välillä on vedettävä: tieteen pitäisi kyetä tuottamaan parasta tarjolla olevaa tietoa, joten tutkijayhteisöjen on kiistoistaan huolimatta kyettävä rajaamaan pois ainakin kaikkein ilmiselvin kura. "

Pekka Tikka arvioi Teemu Keskisarjan kirjaa Raatteen tiestä, toisessakin kirjoituksessa. Suketus luki artikkelikokoelman Lapsi matkalla maailmaan. Historiallisia ja kulttuurisia näkökulmia syntymään. Tuuve luki Heidi Köngäksen romaanin Dora, Dora.

Virsikanteleesta

Maanantaisessa Heikki Laitisen esityksessä vilahti virsikannel, joka "ei ole kannel". Laitinen selitti, että virsikannel oli 1800-luvun ruotsalainen kehitelmä, jolla pyrittiin saamaan virrenveisuu yksiäänisemmäksi. Arvatenkin soitin on mainittu jossain musiikin koulukirjassani, mutta kun ei tule mitään mieleen niin, tarvitaan hutkimusta.

Kuva oikealla on Wikipediasta ja esittää norjalaista virsikannelta. (Suomenkielinen kuvahaku tarttui useampaankin museokantaan, mutta yhdessäkään ei ollut selkeästi kuvien käyttöehtoja esillä.)

Jousen ja soittimen välissä on nuottikirja, joka oli oleellinen osa soittamista. Tutun nuottikirjoituksen sijaan virsikannel käytti numerojärjestelmää, joka oli helposti omaksuttavissa. Näin virsikannel tuli suosituksi, syrjäytti kannelta ja sanomalehdistä näkyy, että Laitisen harmittelema nimi oli tosiaan johtanut harhaan. Suupohjan Työmiehessä kirjoitettiin 27.11.1884 "Eipä meidän suloisessa Suomessammekaan vielä kaikin paikoin, paha kyllä, tunneta tuota Väinämöiseltä jääneen sorean soiton painavaa pontevuutta."

Varhaisimmat suomenkieliset sanomalehtimaininnat ovat 1860-luvun alusta. Suomettaressa 31.1.1862 julkaistussa kirjoituksessaan Kirkko-Veisusta D. N:nen aloittaa

Kaunis ja sopiva kirkkoveisu on mitä kauniinta kuulla saattaa, niin ettei mitkään soittokoneet ole somemmat kuin se. Vaan tämän taito valitettavasti on maamme monessa seurakunnassa perin huonolla kannalla, jonka saa useasti yhteisessä jumalanpalveluksessa tulla tuntemaan siitä taidottomasta moniäänisestä huutamisesta ja rääkymisestä.

ja lopettaa

Sitäkään en luulisi kovin mahdottomaksi, jos nuorukaisilta vaadittaisiin rippikouluun tullessa se todistus että osaavat virsikanteleen avulla virsien nuotit puhtaasti soittaa. Sillä tarvitsevathan ihmiset yhteisessä jumalanpalveluksessa niin hyvin lauluakin, ja sitten kuin kerran näin olisi nuottikirjan perustukset (skala) selväksi opittu, niin voisi jokainen jo kotonansa nuottikirjasta virsikanteleen avulla muistiinsa nuottia teroittaa. Sitte saisimme kuulla kauniisti helisevän ja hartauteen kehoittavan veisun kirkoissamme. Vaan milloin koittaa maassamme tämä ihana aamurusko?

Heti kirjoituksen jälkeen on oheen leikattu laulu, jonka numerointi ehkäpä juuri tuota nuottikirjoitusta? 

Sanomia Turusta mainosti  27.11.1863 julkaisua "Kukkasela, kirkko-veisun neuvoja ja opetuksia, ynnä suomalaisten virtten nuotti-kirjan ja messun sekä virtten luokka-laskun, että virsikanteleen ja vioolin-soitannos johdatuksien kanssa."

Nurmeksesta kirjoitettiin syksyllä 1865. "Näytteeksi mitä opilla ja esimerkillä voidaan vaikuttaa olkoon mainittu, että virsikantele muuan vuosi takaperin oli täällä aivan tuntematon jokaiselle, vaan sattui pehtori P. Ikonen Kuopiosta käymään täällä entisillä kotomaillaan ja toi mainitun kanteleen muassaan ja neuvoskeli muutamia nuorukaisia tätä soittamaan. Tuosta sitten yltyvät kaikki kanteleita tekemään ja soittamaan. Vaan nyt on puutos nuottikirjoista ja ne ovat nin kalliita, ettei kykene vähä varaset ostamaan." (Päivätär 14.10.1865)

Tampereelta kirjoitettiin marraskuussa 1865 pitkästi nuottikirjoista  ja todettiin myös, että "useissa perhekunnissa löytyy täällä virsikanteleita ja enämpi niitä olisi, jos ei nuottikirjain puute estäisi." (Sanomia Turusta 8.12.1865) Enonkoskelta sanoma oli samanlainen: "Virsikannel (Psalmodikon) riippuu useamma talon naulassa; mutta monessa täydellisen numero-nuottikirjan puutteessa ei käytetä." (Suomalainen Wirallinen Lehti 10.3.1866) Porvoon hiippakunnan pappeinkokouksessa 1866 oli todettu, että "muutamissa paikoissa niinkutsuttu "virsikantele" löytyy milt'ei jokaisessa hökkelissä." (Pohjan-Tähti 17.10.1866)

P. S. Musiikista kun oli puhe niin linkitettäväksi mahtuu kaksi AMK-opinnäytettä
Soranta, Juha: Sadan vuoden hiljaisuus : Saksalainen urkuromantiikka Suomessa
Lustig, Tiina: Emilie Mechelin : oopperalaulajatar ja pedagogi autonomian ajan Suomessa