Noormarkun Loch Ness

Satakunta-sanomalehdessä 21.6.1879:

Kaikkea elävän eteen sattuu. Painojärvi on isohko metsälampi Lassilan tienoilla Noormarkun kirkkokuntaa. Useampia vuosia sitten on jo tämän järven rantalaisten kesken liikkunut puhe kauhiasta vesikärmeestä, joka tavan takaa sanotaan olleen nähtävänä sen mustassa veden pinnassa, hämmästykseksi ja kauhuksi kaikille näkijöille. 

Viime tuorstaista 2 viikkoa lähti järven syrjässä asuva torppari Kaarle Huidanlahti järvelle entiseen tapaansa kalastusta koittamaan, ja meloessaan siellä pienessä tukkiruuhessaan, sattui hänen silmiinsä eräs kummallinen vesi-olento, joka tavattoman suuren hau'en tapaan kulki veden pinnassa vähän matkaa rannasta. Mies kun luuli tässä hänelle aika kalan tarjona olevan, kiiruhti kohta pitkällä laskuverkollaan sitä kierrokseen laskemaan ja onnistuikin tässä toimessaan jo niin pitkälle, että verkko vesi-olennon ympärillä oli melkein ummessa. 

Mutta vastapa nyt kumma häntä kohtasi. Sen sijaan kun hän toivoi hyvän tuttavan hau'en pään kohta näkevänsä, huomasi hän kauhistuttavan suuren käärmeen pään nousevan vedestä ja laskeuvan ruuheensa, samassa kun peto toiselta puolelta ruuhta liukkalla pyrstöllään luikaili miehen jalkoin ympärillä ruuhen laitojen sisäpuolella. Lyömiseen ei hän voinut ryhtyä, sillä pelko oli hänessä väkevämpi, kuin rohkeus. Huomattava oli myöskin, että pedon sieramista huohkui myrkyllinen löyhkä, jota hengittäen mies joutui painontapaiseen tilaan. Mela osui kuitenkin miehen käsissä olemaan ja sitä liikutellen joutui hän melkein kuin tietämättänsä kotirantaansa, yhä vielä pahoin voipana, päätä polttaen ja puoli pyöryksissä. 

Kotiin tultuansa ja taas tervennä kaikesta kohtauksen vaikutuksesta, jutteli hän kauhistuttavan tapauksensa, jonka hän oli kohtannut järvellä ja varoittaa jokaisen sitä karttamaan pikemmin kun antautumaan sen kanssa taisteluun. Niin meille totena kerrottu.

Kuva: Alphonse-Marie-Adolphe de Neuvillen kuvitusta Jules Vernen kirjaan 20000 Lieues Sous les Mers (Wikimedia)

Tuoreita havaintoja digitaalisesta historiantutkimuksesta

1) Äskettäin totesin Tukholman 1700-luvun osoitteen selvittelyssä, etten tiedä, miten sama olisi onnistunut ilman verkkolähteitä. Samahan pätee lähes kaikkiin tutkimusaktiviteetteihini, mutta innostuin keväällä dokumentoimaan toisenkin suorituksen FB-päivitykseksi: 

Rakastan tutkimuksen tekemistä vuonna 2021 osa n+1. Suomalaisessa yleisteoksessa lainataan saksalaista kirjoitusta vuodelta 1817 perustuen saksalaiseen tutkimukseen vuodelta 1948. Kiitos Googlen välimuistiin jääneen piratoidun itävaltalaisen gradun (katsokaa mikä alaotsikko!), ja Wayback Machinessa edelleen olevan kopsun avulla saan selville 1817 tekstin otsikon ja uusi googlaus löytää sen digitoituna Münchenin yliopiston kirjastolta. Nyt kun vielä keksin miten löydän saksankielisestä originaalista kohdan "ruhtinaskuntiin, kaupunkeihin, kauppaloihin ja kyliin" selaamatta surkeassa käyttöliittymässä joka sivua...

Valitettavasti jouduin selaamaan kaikki sivut. Onneksi niitä oli vain pari kymmentä. 

2) Klassikko "mikään tietokanta ei ole täydellinen" tuli myös dokumentoitua huhtikuiseen FB-päivitykseen:

Pari päivää sitten Kansalliskirjastoon tehtyyn hankintaehdotukseen tuli vastaus: "Valitettavasti kirjaa ei ollut luetteloitu tietokantaan, mutta nyt sen pitäsi olla saatavilla Finnassakin."
Aikaisemmin tänä vuonna kyselin Suomeen liittyvää 1700-luvun painatetta ja vastattiin: "Ei taidoissa vikaa, eipähän vain ole kataloogissa. Eikä aikanaan myöskään tunnistettu fennicaksi."
Eli puuttuminen luettelosta ei tarkoita puuttumista kokoelmista. Jos tämä nyt sattuisi jollekin olevan epäselvää tai unohtunut.
(Kyllä, ambitioni on elinaikanani tulla valituksi Kansalliskirjaston vuoden asiakkaaksi. En ehkä kuitenkaan ole toiminut parhaalla mahdollisella tavalla tavoitteen saavuttamiseksi.)

3) Tietokanta oli esillä huhtikuisessa väitöstilaisuudessa, jossa tarkistettiin Saara-Maija Kontturin väitöskirja Lääkärikunnan synty: Suomen lääkärit n. 1750-1850. Heti abstraktista näkyy, että työn perustana on prosopografinen lääkäritietokanta, jonka luomisen perusteellista kuvausta vastaväittäjä Heini Hakosalo (syystä) kehui. Hakosalon mukaan tietokantaan viittaaminen oli "legitiimiä", vaikka se on vain Kontturin hallussa eikä avaaminen ole ilmeisesti suunnitteilla. Tässä kohtaa siis mennään vuonna 2021.

Ainakaan johdannossa Kontturi ei ole viitannut tietokantansa yksittäisiin tietueisiin eli tehnyt silmissäni totista syntiä. Toisaalta näyttökaappauksesta selviää, miksi Hakosalo totesi, että olisi (ollut) hienoa, jos lähteet olisivat merkittyinä. Kontturi vastasi, että olisivat periaateessa olleet merkittävissä. Suosittelisin lämpimästi.

Tietokantaan kokonaisuutena viitataan Kontturin kvantitatiivisessa analyysissä tavalla, jota pitänee omassakin väikkärissäni noudattaa. Kun asia on nyt tullut lähemmäs itseäni, on sitä tullut mietittyäkin. Mitä lisäarvoa tai -uskottavuutta tietokannan/taulukon avaus tuo kvantitatiiviselle analyysille? Todellisten virheiden tai kyseenalaisten tulkintojen tunnistaminen vaatisi lähdeaineiston uuden läpikäynnin. 

4) Kirjanmerkkien siivouksessa löysin viime syksynä yhdessä FB-ryhmässä jaetun tiedon, että loput digitoiduista raastuvanoikeuksien ja tuomiokuntien 100 vuotta vanhemmista perukirjoista, jotka Kansallisarkiston vuoden 2018 tiedotteessa luvattiin julkaista "siten, että ne ovat nähtävissä uuden Astia-verkkopalvelun tultua käyttöön vuoden 2020 alkupuolella" jäivät saamatta yhteistyökumppanilta eli FamilySearchilta. Toisaalta odotamme edelleen myös "uutta Astiaa".

Joskus se Astia tulee. Eli, jos joku sattuisi olemaan niin typerä, että tallessa on suoria Digitaaliarkiston linkkejä, joiden kuvailutieto on tasoa "TAIPALE!!!! Digitaaliarkisto" (tietenkin täysin fiktiivinen esimerkki), niin jotain kannattaisi asian hyväksi tehdä. Ennen kuin on liian myöhäistä.

5) Aineistoja tulee ja menee. Suomen sukututkimusseuran Hiskistä onnistuttiin jokin aika sitten hävittämään paljon käytetyt ja erittäin hyödylliset "Lisätietoa seurakunnasta" -sivut, joita ei ole (tätä kirjoittaessani) vielä saatu takaisin. Kyseessä on staattinen html-sisältö, joten JOS (SukuForumin vuosia sitten hukattuja viestejä edelleen kaivaten) varmuuskopiointi on ollut kunnossa palautuksen viipymistä on vaikea ymmärtää. Tosin käynnissä on jonkun palvelimen vaihdos toiseen asiaan vastatun mukaan. 

Lapsen ensipesu

State Library of Queensland

Ote Albert Hämäläisen kirjasta Ihmisruumiin substanssisuomalais-ugrilaisten kansojen taikuudessa(1920), lähdeviitteet poisjätettyinä.

Jo sellaisenaan, ennen ensimäistä kylvettämistä siinä, ajatellaan pesuveden voivan vaikuttaa lapseen, antaa hänelle joko hyviä tahi vahingollisia ominaisuuksia. Veteen saattaa näet sisältyä esim. vahingollisia taikavoimia, ja siksi on se ennen kylvettämistä tehtävä vaarattomaksi. Toiselta puolen voidaan ensimäisen kylvyn ja siinä käytetyn veden avulla, sitä tarkoituksenmukaisesti valmistamalla, kylvetettävään siirtää toivotuita ominaisuuksia. Tämän kaiken vuoksi ensimäinen pesu- eli kylvetysvesi monia taikatemppuja noudattaen hyvin huolellisesti valmistetaan.

Suomessa ensimäiseen pesuveteen pannaan erilaisia esineitä tahi aineita, esim, kolme koivun lastua, hореарikari, раikoitellen vihkisormus, tahi tyttölapselle äidin kihlasormus, jonka katsotaan täysi-ikäisenä takaavan hänelle hyvän naimaonnen.Tytön ensimäiseen pesuveteen on Hämeessä pantava hopealusikoita ja huuhdottava ne siinä; toisen tiedon mukaan raha, jotta lapsesta aikuisena tulisi rikas. Suomen Karjalassa pannaan veteen hopearaha ja vähän tervaa, "jottei rupi käj", Keski-Suomessa kolme hiiltä ja sormus, Lapissa tulirauta, sakset ja mustaa villaa.

Näistä pesuveden valmistuksessa käytettävistä taikaesineistä useat ovat selvästi ehkäisevää tarkoitusta palvelevia, aiottuja estämään vedessä mahdollisesti piilevien pahojen voimien ja ominaisuuksien vaikutusta ja siirtymistä kylvetettävään. Tällaisiksi lienevät katsottavat hiilet tahi kekäleet, terva, erinäiset rautaesineet, veteen sylkeminen, suola, tulikivi ja osaksi myöskin raha.

Toisten pesuveteen pantavien esineiden käytännön perustana on ollut sellaisten ominaisuuksien siirtäminen kylvetettävään, jota veteen pantavan esineen ajatellaan edustavan. Hyvin usein käytettävien kulta- ja hopeaesineiden ajateltiin varmaankin antavan kauneuttansa ja loistoansa, tekevän kylvetettävän ihon hohtavan kauniiksi, samalla kuin mielikuva rikkaudestakin on saattanut olla tietoisuudessa. Koivun lastun käyttöön on saattanut liittyä ajatusparallelli kylvetettävän ja nuoren koivun valkeudesta, rehevyydestä ja kasvuvoimasta.

Koska pesuvesi pesun jälkeen sisältää lapsen ruumiillisen olemuksen ainehiukkasia, se jälkeenkinpäin säilyttää läheisen yhdyssiteen kylvetettyn. Näkymättömien sympatetisten siteiden kautta sillä saattaa olla lapseen aina sen laatuinen — joko edullinen tahi vahingollinen — vaikutus, minkälaisen käyttelyn tahi kohtalon alaiseksi se on joutunut. Tästä johtuvat toiselta puolen monilukuiset kiellot ja rajoitukset käytetyn pesuveden kanssa meneteltäessä, toiselta yhtä monilukuiset käyttöohjeet ja temput.

Kun pesuvesi monin taikatempuin on valmistettu, pestään sillä Suomessa lasta kolme kertaa, paikoitellen kuusi, jopa yhdeksänkin kertaa, siihen tarpeen mukaan aina uutta lisäämällä. Toisaalta varovaisuuspyrkimys ilmenee pesemiskieltona. Lapsen päätä ei synnyttyä saanut pestä, ennenkuin se oli päässyt kriitillisimmän ajankohdan yli, s.o. ennenkuin se oli tuotu ristiltä.

Käytettävän ja käytetyn pesuveden käsittelyssä osoittautuu yleiseksi pyrkimykseksi tarkkojen varotoimenpiteiden ja määrätyiden menettelytapojen noudattaminen. Lapsen pesuvettä ei ensiksikään saanut panna tuuleen. Se olisi aiheuttanut tautia lapselle. Pahansuopien vehkeet ja varsinkin kaikkialla uhkaava paha silmä ovat lapsen pahimpia vihollisia sen vastaanottavaisuuden tilan aikana, jossa lapsen jonkun aikaa syntymisen jälkeen ajatellaan olevan. Sen vuoksi ei tullut antaa kenenkään tietää, että lasta varten saunavettä lämmitettiin; toivatpa muutamat kirnunkin esille tarkoituksella luulotella kirnuvettä lämmitettävän.

Pesun jälkeen oli vedestä pidettävä tarkka huoli. Ensimäisessä pesussa käytetty vesi heitettiin talvella lumihangelle, kesällä jollekin puhtaalle paikalle tahi lattian alle, tarkoituksella, ettei lapsi saisi ruohtumaa tahi muuta sellaista ruumiiseensa. Tahi oli se vietävä sannan lattialle, huoneen tai kiven alle, "virtaavaan viepään", kaadettava karsinaan tahi — jos kylvetettävä on tyttö — peräpenkille pöydän taa, jolloin hänelle neitona tulee sulhasia, tahi — jos poika — muurahaispesään, jolloin hänestä tulee terve ja väkevä. Tyttölapsen pesuvesi saatetaan myös viedä kirkkotielle ja pojan lastukolle, jolloin jälkimäisestä tulee kätevä.

Ei ainoastaan kaikki ne esineet ja aineet, joiden kanssa lapsi ensimäiseksi joutui kosketuksiin, olleet määrääviä hänen menestymiselleen ja kohtalolleen, vaan myöskin ne henkilöt, joiden kanssa hän tuli yhteyteen, olivat tässä määrääviä. Luullaan, että ketä lapsi ensiksi katsoo, sen näköinen siitä tulee. Siitä syystä ei rumaa otettu pesemään.

Täydennysosia rangaistuksista ja etiikasta

1) Kun vuoden 1776 tiellä Helsinkiin ohitin harvoin mainitun mestauspaikan, en ryhtynyt sitä paikantamaan. Olisikin ollut ajanhukkaa, sillä kannettuani kirjastosta kotiin Mikko Moilasen uutuuskirjan Kohtalona mestauslava. Kuolemanrangaistus Suomessa 1500-1825 löysin siitä paikkakuntakohtaiset tiedot mestauspaikoista ja tämä töölöläinen oli "Krasnašokin suo, Töölö. Töölönkadun ja Linnankoskenkadun risteys. Ollut käytössä ainakin 1700-luvulla." (s. 500) Koska paikka on vain vartin kävelymatkan päässä. Menneisyyden paikkaa voi risteystä turvallisemmin muistella vieressä olevassa Linnankosken puistossa, jonka puut kuvassa.

2) Joitakin vuosia sitten kysyin Avioero on hauska juttu? tuskastuttuani m.m. Yleisradion jakamiin leikkeisiin "karanneista" puolisoista. Samaisia leikkeitä oli edelleen kontekstoimattomina uudessa kirjassaan Äkkilähtöjä menneisyyteen. 175 välähdystä ajasta, jota ei enää ole. Sen arvioi Agricolalle Satu Sorvali, joka kiinnitti huomiota etiikkaan todeten m.m.

Sosiaalisen median käyttö ei ole yksioikoisesti huono asia, mutta ongelmana voi olla kontekstistaan repäisty sisältö, kuten lehtileike, joka viihteellistää kohteensa ja asettaa hänet naurunalaiseksi. Yksi ikävä esimerkki tästä on avioeron hakemiseen liittyvät ”karannut puoliso” -ilmoitukset. Kirjan lakonisista huomautuksista ja kuvateksteistä tulee mieleen Hauskat kotivideot -tv-sarja ja Sampo Marjomaan kommentit videoiden välissä, sillä erotuksella, etteivät nämä ihmiset ole lähettäneet vapaaehtoisesti aineistoja koko kansan naurettaviksi. Kyse voi olla hyvinkin traagisista ihmiskohtaloista. Sanomalehti-ilmoituksissa on usein henkilöiden nimiä ja vaikka asianomaiset itse ovat jo kuolleet, saattavat heidän lapsensa olla vielä elossa.

Olen samaa mieltä. Mietintää teemasta myös Sebastian Lindbergin huhtikuisessa blogitekstissä Unohtamisen vai muistamisen oikeus? Eettiset kysymykset henkilöhistoriallisessa tutkimuksessa. 

3) Omat blogitekstini ovat kautta aikojen olleet hutaisuja, minkä voi nähdä konkreettisesti vertaamalla parin vuoden takaista tekstiäni Jalkapuista tuoreessa Hybris-lehdessä julkaistuun Uula Neitolan ja Kimmo Mäkelän artikkeliin Toisellekin jalalle - jalkapuun historiaa ja käyttöä Suomessa vuoteen 1848.

4) Onneksi toisinaan lukijat täydentävät tuotoksiani. Armoa ei Siperiaan tarinan selvittelyyn Tommi Uschanov kommentoi

Googlella löytyi Konstantin Dušenkon lyhyt venäjänkielinen artikkeli tästä, joka ei ole ihan niin valaiseva kuin olisi toivonut, mutta antaa kuitenkin lisätietoa. Sen mukaan version "помиловать нельзя, казнить" (ei armahdeta, teloitetaan) / "помиловать, нельзя казнить" (armahdetaan, ei teloiteta) varhaisin tunnettu esiintymä on runoilija ja lakimies A. L. Borovikovskin lainvalmistelua kritisoiva teksti Venäjän oikeusministeriön aikakauslehdessä lokakuussa 1900. Tuo leskikeisarinna Maria Fjodorovnaan liitetty versio "Помиловать нельзя; сослать в Сибирь" (Armoa ei, Siperiaan) / "Помиловать; нельзя сослать в Сибирь" (Armoa, ei Siperiaan) ei jäljity kauemmas kuin noihin vuoden 1903 yhdysvaltalaisiin sanomalehtiin. Kuitenkin jo kauan tätä ennen tunnettiin laajalti toinen vastaava anekdootti, joka sijoittui Puolan kapinaan 1863, ja sille rinnasteinen pointti kaksitulkintaisuuden vaaroista on esiintynyt aikoinaan toisenlaisessa muodossa jo keskiaikaisessa latinassa.

Rouva Ida Peltonen Töölöstä

Ida Alexandra syntyi Jämsässä 2.5.1866. Hän oli vain kaksivuotias, kun isänsä, Yijälän rusthollarin poika, Kalle Fredrik Kallenpoika kuoli 24.4.1868 ja äitinsä Maria Topiaksentytär 19.5.1868. Molempien kuolinsyyksi on merkitty hermokuume, joka oli vienyt hautaan samana vuonna huomattavan määrän varmaankin nälkävuosien heikentämiä jämsäläisiä.

Jotain lähiomaisia jäi eloon ja Ida meni vihille syntymäkodistaan. Sulhanen oli helsinkiläinen karvari Joonas Peltonen (Keski-Suomi 11.4.1883). Kuten Idan pyöreiden vuosien kronikoitsija Suomen naisessa 9/1916 kirjoitti "Kotipitäjästään Jämsästä joutui hän avioliittonsa kautta jo nuorena pääkaupungin asukkaaksi."

Helsingin osoitekalenterien mukaan Ida ja Joonas asuivat viimeistään vuonna 1887 Töölön Valo-huvilassa 60c, jonka Joonas omisti. Valon alue sijaitsi nykyisten Töölön- ja Runeberginkadun risteyksen kohdalla, tuolloin paikka oli Läntisen Viertotien vartta Töölön sokeritehdasta vastapäätä (Uusi Suometar 17.1.1889). Perheeseen syntyivät ainakin aikuisiksi eläneet Aina Ilona, kaksoset Yrjö Einari ja Waldemar Joonas (s. 1885) sekä Minna Viktoria (s. 1888).

Joonas ansaitsi rahaa nahkurin työn lisäksi vuokraamalla tilaa huvilasta, mutta liiketoiminta ei sujunut toivotulla tavalla vaan hän joutui hakemaan konkurssia vuonna 1889. Ida haki pesäeron ja huvila siirtyi hänen nimiinsä. Mahdollisesti siitä aiemmin poisvuokrattuun liikehuoneistoon hän perusti myymälän, jonka pitämisestä teki elinkeinoilmoituksen seuraavana kesänä (Nya Pressen 12.7.1890). Hän sai myöhemmin mallasjuomien myyntioikeuden (Uusi Suometar 9.5.1894). Syntymäpäiväjutun kaunistelevin sanankääntein.

Jäätyään sitten kotinsa ja perheensä ainoaksi huoltajaksi ja ylläpitäjäksi, ryhtyi hän koko luonteensa tarmolla, oikealla hämäläisellä sitkeydellä, ponnistelemaan eteenpäin. Selväkatseisena naisena, ajan ja ympäristönsä vaatimuksia ja tarpeita ymmärtäen ja hyväkseen käyttäen antautui rva Peltonen liikealalle. Hänen ensimäinen yrityksensä tällä alalla oli ruokatavarakaupan avaaminen, joka alussa oli aivan vähäpätöinen, mutta vuosien kuluessa vaurastui ja laajentui. Vuosikymmeniä on hänellä Töölössä ollut ajanmukainen saunalaitos, jota varten hän on rakennuttanut oman talonkin, uhkean kivimuurin.

Kivitalon rakentamishankkeesta joko vanhan huvilan paikalle tai sen naapuriin raportoi Helsingin Sanomat 12.9.1912: "Uusi kylpylaitos Töölöön. Maistraatti on hyväksynyt rakennusmestari Wilho Lekmanin laatimat piirustukset leskirouva Ida Peltosen 3-kerroksista kivitaloa varten tontille n:o 61 Runeberginkadun varrella. Kivitaloon tulee suuri ja ajanmukainen kylpylaitos." Sen valmistumisesta raportoitiin seuraavana keväänä m.m. oheisen leikkeen tapaan. Helsingin nimikirja ja suomalainen osotekalenteri vuodelta 1913 ilmoittaa, että Ida on "lesk:rva, Kansallis-Osake-Pankin klubin hoit., Kylpylälaitos Urhon omist., Vironkatu 12m. P 3030".

Sekä osoitekalenteri että Helsingin Sanomat julistivat Idan leskeksi hieman liian aikaisin, oikeasti Joonas kuoli vasta 15.3.1913. Perukirjansa on koruton, kun kaikki pesäeron jälkeen ansaittu oli Idan nimissä. Mutta siitä kävi ilmi nimet lapsilleen, jotka kaikki pääsivät kiinni nousevaan säätykiertoon, ainakin isäänsä verrattuna. Perukirjan mukaan Aina Ilona oli naimisissa kauppakoulunjohtajan filosofianmaisterin Yrjö Matti Tuomikosken kanssa ja tämän vahvistaa miehen kirjaus ylioppilasmatrikkelissa. Kaksospojat kävivät myös yliopistoa (pdf) ja kuopustytär meni naimisiin papin kanssa.

Luulisi Idan siis viettäneen 50-vuotisjuhliaan tyytyväisenä saavutuksiinsa ja niiden julkiseen kehumiseen.

Muutaman vuoden ajan on hän myöskin työskennellyt omistamassaan ensiluokkaisessa leikkelyliikkeessä. Kaikki nämä liikkeet on hän alusta alkanut ja niitä sitten tarmolla ja taidolla hoitanut, niin paljon vaivaa ja erilaisia ammattitietoja kun ne ovat kysyneetkin. Tyydytyksellä voi rva Peltonen silmätä taaksepäin. Vastukset ovat voitetut. Hän on saavuttanut tunnustusta ansaitsevan menestyksen monissa yrityksissään!

Itse läpikäytyään kovan taistelun jokapäiväisestä leivästä, on hänessä herännyt syvä myötätunto kaikkia kovaosaisia ja puutteenalaisia kohtaan. — Monen moniin sekä ystäviin että liikekumppaneihin on tämän tarmokkaan, selväjärkisen ja lämminsydämisen naisen vaikutus ollut rohkaiseva, voimia antava. Sellaisia naisia aikamme kipeästi tarvitsee. Kauvan eläköön hän!

Olettaen, että puhelinnumeron sai tähän aikaan siirrettyä, vuoden 1920 Helsingin nimikirja ja suomalainen osotekalenteri kertoo Idan asuvan leskirouvana Kluuvikatu 4:ssä ja omistaneen kiinteistön Pasilankadulla sekä edelleen Runeberginkatu 61:n, jossa nyt toimi "Valt. sairaala". Sanomalehdistä selviää, että osoitteessa toimi seuraavasta vuodesta alkaen veneerinen seli sukupuolitautien sairaala. Osoitekalenterissa 1924 Ida asuu Itäisellä teatterikujalla ja vastaa edelleen puhelimeen numerossa 3030. Vuonna 1928 hän omisti edelleen tontin Runeberginkatu 61/Kivelänkatu 9, johon samana vuonna valmistui edelleen seisova asuinrakennus. (Leike Rakennustaito 13/1929)

Suomen ensimmäiset palovakuutuksen ottajat

Panu Savolainen totesi vuonna 2014 Ennen ja nyt -artikkelissaan Suuren kaupunkipalon varalta...: Palovakuuttaminen yhteisöllisenä käytäntönä eräässä ruotsalaisessa kaupungissa vuosina 1785-1807, että yleisen palovakuutuksen ottajien listoja julkaistiin Inrikes Tidningarissa. Mutta ilmeisesti kukaan ei ole innostunut suomalaisista vakuutuksista Turun ulkopuolella sen vertaa, että edelläkävijät olisi nostettu esiin. Koska poimin vuosi sitten väikkärin aineistokeruussa talteen tiedot IT:n numeroista, joissa listoja oli (*), läpikäynti ensimmäisestä tuhannesta vakuutuksesta oli suhteellisen nopea tehdä. Voi tietenkin olla, että jotain vilahti silmien ohi. Suhde 38/1000 kertoo, että vakuutusmyyjät eivät kovin ahkerasti liikkuneet Suomessa tai uutuus nähtiin täällä tarpeettomaksi. Pystyiköhän vakuutuksen hankkimaan postitse Tukholmasta? 

Ajallisesti lista päättyy vuoteen 1791 eli tämän jälkeen oli vielä kaksikymmentä vuotta Ruotsin aikaa jäljellä. Kertauksena vanhoista teksteistäni Palovakuutuksia lahden takaa ja Digitoituja palovakuutuksia, että Riksarkivetilla on digitoituna palovakuutuksia ja niiden karttoja ja Centrum för näringslivshistoria on digitoinut rakennusarviointeja ja karttoja. Ainakin varhaisten vakuutusten osalta hakutulokset ovat sivustoilla samat. Kattavuus varhaisilta vuosilta on huomattavan heikko, merkkasin ainoat kolme osumaa hakasulkuihin. Kuvituskartta Helsingin Talista.

N:o 130 Handelsman Byströms Gård i Helsingfors

N:o 138 Lagmannen och Borgmästaren Raméns Gård i Torneå

N:o 207 Rådman Spolanders Gärd i Uleåborg

N:o 228 Apothekaren Swahns Gård i Tawastehus

N:o 281 Tull-Inspector Lithners Gård i Torneå. 

N:o 377 Rådman Granberghs och 

N:o 378 Regements-Fältskären Flnurs Gårdar i Wasa

N:o 453 Enare Lappmarks Socken-Kyrka [Digitoitu]

N:o 454 Enonteckis Lappmarks Moderkyrka 

N:o 456 Enonteckis Prästegård i Westerbotten 

N:o 469 Hökaren Sjöbloms Stenhus-byggnad i Borgå

N:o 531 Handelsman Kecharoths Gård i Torneå

N:o 537 Bagaren Högströms Gård i Lowisa

N:o 586 Åbo Krono-Bränneriets Wäderqwarn; 

N:o 633 Handelsman Elfwings och 

N:o 634 Handelsman Lundmans Gårdar i Uleåborg 

N:o 638 Fändriken och Handelsmannen Grönbergs Gård i Borgo

N:o 640 Handelsman Pippings Gård i Torneå

N:o 644 Commissions-Landtmätaren Uhlbrandts Gård i Uleåborg

N:o 648 Skomakare-Åldermannen Ahlströms Gård i Lovisa

N:o 652 Regements-Fältskaren Frensels Hus och Gård i Borgå

N:o 654 Grosshandlaren Engmans Åbyggnader å gården N:o 9 i Uleåborg 

N:o 704 Domkyrko-Syslomannen Gottsmans Hus och Gård i Borgo

N:o 713 Källarmästare Enkan Dammerts Gård i Helsingfors

N:o 717 Handelsmannen Spiegels Gård i Torneå

N:o 727 Lands-Secreteraren Wibelii Gård i Åbo

N:o 733 Handelsmans Enkan Florins Gård i Uleåborg

N:o 744 Handelsmannen Wassenii Gård i Tawastehus

N:o 753 Assessoren Nybergs Byggnader på Martas och Reimars Skatte-hemman i Nyland och Tawastehus Län och Helsinge Socken [Digitoitu]

N:o 754 Directeuren Halls Gård i Coupio

N:o 762 Doctor Grysselii Gård i Torneå

N:o 765 Handelsmannen Wassenii Gård i Tawastehus

N:o 781 Lieutenant Steph. Bennets Byggnader wid Strömsdahls Jernbruk [Digitoitu]

N:o 829 Directeuren Busschs Gård i Åbo

N:o 838 Handelsmannen Urwäders Gård i Åbo

N:o 943 Kopparslagaren Uppströms Gård i Uleåborg

N:o 969 Lands-Secretaren Holmbergs Gård i Uleåborg; 

N:o 997 Källarmästare-Enkan Dammerts Gård i Helsingfors

(*) 1783-01-13, 1783-04-17, 1783-07-28, 1783-11-13, 1784-01-01, 1784-02-23, 1784-08-09, 1784-11-15, 1785-08-11, 1786-03-09, 1786-08-07, 1787-03-19, 1787-05-17, 1787-07-26, 1787-08-16, 1787-11-19, 1788-01-07, 1788-04-14, 1788-06-16, 1789-04-02, 1789-05-07, 1789-07-09. 1791-01-27, 1791-02-24

Opinnäytteet 1800-luvun yliopistossa

Onnekkaasti hiffasin torstai-illan huviksi ja hyödyksi Suomen oppihistoriallisen seuran järjestämän Jussi-Pekka Hakkaraisen esitelmän ”Keisarillisen Aleksanterin-yliopiston väitöskirjat ja niiden julkaisukulttuuri”. Olen tästä digitoidusta kokoelmasta lähinnä käyttänyt kontekstoivaa ainesta, joten Hakkarainen kertoi paljon uutta. Toivottavasti ymmärsin edes osan oikein.

Karttaliite J. R. Aspelinin väitöskirjassa Suomalais-ugrilaisen muinaistutkinnon alkeita (1876)

Yliopiston muutettua Turusta Helsinkiin pro graduja ei tarvinnut enää painaa ja kokoelman väitöskirjoja on neljää sorttia. Näiden ohella mukana on stipendiaattiteesejä.

1. Kandidaatintutkinnon harjoitusväitöskirjat (pro exercitio)
2. Tohtorinväitöskirjat (pro doctoratu)
3. Dosentinväitöskirjat (pro venia docendi)
4. Virkaväitöskirjoja (pro munere) 

Näistä on olemassa luettelo Helsingin yliopiston väitöskirjat 1828-1977. Digitoidut kappaleet on luetteloitu huomattavan tarkasti Finnaan ja kuvailutiedot näkyvät myös Kansalliskirjaston digitaalisten aineistojen portaalissa. Sekä väittelijän (respondentti) että ohjaajan nimet on poimittu mukaan. Hakkaraisen mukaan sekä harjoitusväitöskirjat että stipendiaattiväitöskirjat olivat enemmän preeseksen kuin respondentin työtä vuoteen 1852, jonka jälkeen harjoitusväitöskirjoja ei enää painettukaan. Erityisesti esittelemiensä "sarjaväitöskirjojen" osalta tämä vaikuttaa ilmeiseltä. (Miettiessäni asiaa 1700-luvun osalta tilanne vaikutti vaikeaselkoisemmalta.)

Muita väitöskirjoja yksi ihminen saattoi kirjoittaa useampia - eri tarkoituksiin. Jos tällaiseen törmään niin toivottavasti asian muistan. (Kaikki edellä perusteellisemmin esitettynä Hakkarainen et al blogitekstissä Till vetenskapernas gynnare, idkare och vänner )

Tavallisempien yliopistoa käyneiden elämästä kiinnostuneelle pro gradujen painamatta jättäminen ja heikko arkistointi on pännivä juttu. Kyselin viime vuonna yliopiston arkistosta olisiko edes erään vuonna 1900 valmistuneen miehen työn aihe löydettävissä jostain aineistosta. Sain vastauksen "Valitettavasti noin vanhoja opinnäytteitä on säilynyt yliopistolla hyvin satunnaisesti, eikä meillä ole arkistossamme niitä juurikaan. Kansalliskirjastolla on joitakin vanhempia pro graduja, näitä voi kysyä käsikirjoituskokoelmista. Myöskään tuon ajan opinnäytetöiden aiheita ja otsikoita ei juurikaan ole löydettävissä aineistoistamme."

Mistäköhän kokoelmasta ovat muuten peräisin Heldaan digitoidut suomen kielen opinnäytteet?

• Aarne, A.: Porin murteen äänneopilliset ominaisuudet (1891) 
• Harjuvaara, Anna-Liisa: Orimattilan vanhanaikaisesta kankaankudonnasta ja kankaankudontasanastosta (1933) 
• Hankala, Valma: Entisajan riihi ja riihityöt Teiskossa. Kuvaus ja sanasto (1934) 
• Artimo, Olli: Metsästyksestä ja siihen liittyvästä sanastosta Rautalammin pitäjässä (1935) 
• Lepistö, Eino: Pohjoissatakuntalainen jalkamylly ja sitä koskeva sanasto (1935) 
• Horila, Tapio: Suomalaista tukkilaissanastoa (1936) 
• Hakoköngäs, Vappu: Tervolan kansanomaisten veto- ja ajoneuvojen sekä valjaiden sanasto (1936) 
• Hankala, Helena: Rengon ja sen lähiseudun vanhanaikaisesta karjanhoidosta sekä siihen liittyvästä sanastosta (1941)