Täydennysosia

1) Sastamalan seudun museo kertoi FB:ssä marraskuun lopulla avautuvasta pienoisnäyttelystä Makeeta! Karamellipaperit kertovat. Taannoisessa karamellipaperihutkimuksessa ei tullut vastaan esimerkkinsä, josta kerrottiin, että

Kuvassa kysymysmerkit viittaavat Suomen ensimmäisen yksikamarisen eduskunnan äänestystulokseen. Vaaleissa tehtiin myös maailmanhistoriaa: Suomesta tuli ensimmäinen maa, jossa naisia valittiin kansanedustuslaitokseen. Litografia on Akseli Gallen-Kallelan käsialaa.

2) Tupakkarulla-hypoteesiini tuli kansanrunoutta oikeasti tuntevalta tutkijalta kommentti

Mä olen saattanut kuulla ajatuksen ennekin, ehkä suullisesti (Apo?). Selvästi tupakkarulla eli arvokas palleroinen ylellisyystuote viittaa lapseen, ja karhuntalja portin päällä viitannee häpykarvoitukseen – mutta ei varmaankaan kaikille käyttäjille.

— Kati Kallio (@KatiKallio_) November 7, 2019

3) Pyykkipojista kirjoittaessani melkein muistin Pentti Virrankosken kotikäsityötutkimuksen. Mutta en ihan, joten täydennyksenä kirjasta Käsitöistä leivän lisää : Suomen ansiokotiteollisuus 1865-1944

Pyykkipoikien tekeminen oli luultavasti vasta I800-luvun lopulla syntynyt vähäinen kotiteollisuudenhaara, josta on joitakin tietoja Satakunnasta ja Etelä-Pohjanmaalta, tunnusomaisesti muutenkin vireistä käsityöpitäjistä. Niinpä Satakunnan kotiteollisuusnäyttelyssä oli 1911 Kiikassa tehtyjä »pyykkipihtejä», ja Kankaanpäässä tehtiin Venesjärven kylän Viljasen talossa maailmansotien välisenä aikana pyykkipoikia, joita vietiin myytäväksi ainakin Porin markkinoille ja Reposaareen

Ja "Pohjanmaalla tehtiin Maalahdella kahden puolen vuotta 1900 pyykkipoikia, joita vietiin Vaasaan myytäväksi." Ja " Teuvalta vastattiin vuoden 1903 kotiteollisuuskyselyyn oma-aloitteisesti, että pyykkipoikain tekijöitä oli kaksi miestä." Viimeistään vuonna 1904 pyykkipoikia tehtiin koneellisesti Vähässäkyrössä.

4) Kesän lopulla esittelemäni kultaa huuhtonut apteekkari Carl August Ekman ei ole päässyt Wikipedian luetteloon Lapin kullankaivajista. Pitäisi kai askarrella mukaan.

5) Vuosi sitten haravoin tietoa naisakatemiasta, joka vuonna 1873 tarjosi oppia. August Schauman ketoi muistelmissaan Kuuden vuosikymmenen ajoilta vielä varhaisemmasta luentosarjasta, johon naisetikin olivat tervetulleita:

Tuo kasvava vilkkaus kirjallisessa maailmassa esiintyi erityisesti niissä useissa kirjallisissa iltamissa, joita pidettiin syksyllä 1849 ja jatkettiin seuraavana vuonna. Näihin iltamiin, joita pidettiin yliopiston juhlasalissa, oli yleisöllä vapaa pääsy, ja tuskin mahtui huoneustoon niin monta mies- ja naispuolista kuulijaa, kuin pyrkijöitä oli. Jokaisessa iltamassa oli kaksi esitelmää, ja niissä kansantajuisesti ja usein hyvin etevällä tavalla esitettiin erilaisia tieteitä. Useimmat näistä esitelmistä ilmestyivät sitten painosta pieninä vihkoina.;

Sarjan alottivat F. Cygnaeus ja A. von Nordman, tuo kuuluisa eläintieteen professori. Toisessa iltamassa, Porthanin päivänä marrask. 9 p:nä, esiintyi M. A. Castrén, joka koko olennoltaan oli täysi tiedemies, ja piti tuon merkillisen esitelmänsä: "Missä oli Suomen kansan kehto?" jonka jälkeen F. v. Willebrand, joka äsken oli palannut kotiin Ranskasta, hauskalla, ranskalaisella tavalla puhui sähköstä ja galvanismista; — tuskinpa iltamaa, jossa yleisön jännitys olisi pysynyt niin vireillä, lie ennen taikka myöhemmin Suomessa pidetty. Sittemmin pitivät perättäin esitelmiä F. Berndtson ja J. M. J. af Tengström, C. V. Törnegren ja C. A. Gottlund, A. A. Gyldén ja E. Grönblad, F. L. Schauman ja W. Lagus, E. af Brunér ja A. A. Laurell, V. Falck ja S. G. Elmgren, H. Kellgren, Z. Topelius ja vielä useat muut, kunnes harrastus vähitellen jäähtyi ja iltamat syksyllä 1850 lakkasivat.

"Perillisistä mahdoton saada mitään tietoa"

Yksi erikoisimmista ja mahdollisesti hyödyllisimmistä sanomalehtiosumista Suomalaisessa Wirallisessa Lehdessä on sukututkijalle kuulutus, johon sisältyy valmis sukuselvitys. Esimerkki lehdestä 31.7.1909, jossa Henrika Ylénin (o.s. Wilkman) testamentista hyötyvä taho oli tuonut oikeuteen saamansa sukuselvityksen todistaakseen, ettei lakisääteisiä perijöitä tunnettu. (Aviomiehensä Israel Henrikinpoika Ylén (s. 30.6.1830 Hattula) oli kuollut aiemmin.)

Henrikan isän suhteen on siis luovutettu. Äidin vanhemmat ja sisarukset on saatu kokoon:

Kirkkoherran saatekirje oli osa todistusaineistoa

Henrikan eno Johannes jäi siis arvoitukseksi ja niin käy Helsinkiin muuttaneelle serkulleenkin.

Miksiköhän oikeudessa ei esitetty mitään tietoa Hämeen Koskelle muuttaneesta Ulrikasta?

Nykyaikaiella teknologialla eli FamilySearchin rippikirjaindeksointien kautta tai suoremmin HisKillä Kaartin seurakunnasta löytyy 35 vuotiaana 30.3.1834 naimattomana kuollut Johan Tingvall. Ikä ei aivan stemmaa Kärkölästä hävinneeseen, mutta tuntuu samalta mieheltä. Jos siviilisääty on kirjattu oikein tarkk'ampuja Johan Tingvall, joka on vienyt Viipurin maasrk:ssa kasteelle vaimonsa Agneta Sorjoisen 20.4.1828 synnyttämän pojan, on toinen mies. Tingvall vaikuttaa sotilasnimeltä.

Vinka löi kurikalla päähän

Sanan-lennättimestä 2.7.1858 kuvaus häkämyrkytyksestä:

Muutama päivä sitte istui eräs herra kirjoitus-pöytänsä ääressä, kun renki lähestyi häntä hämmästyksissä ja sanoi: "halkko-pilppoja tuvassa kuolee:" Herra kapsahti ylös, juoksi tupaan ja näkiki puu-ukon lattialla uunin ääressä selällään. Ukko oli kuin kuollut, vaan jäsenet ei vielä jäykkiä. Herra kyselti rengiltä miten hän sairastui. "Eihän muuta," vastasi renki, "sekun istualtaan rötkähti lattialle." Kun luultiin ukon jollakulla lavalla pyörtyneen, pani herra rengin avulla lunta ukon päähän ja niskaan. Tuosta ukko viimein niin virkistyi, että pääsi istualleen, mutta mieli oli päästä ja voima jaloista. Kun häneltä kysyttiin, jutteli hän loruja ja oli kuin horiseva. Vuode laitettiin nyt lattialle ja siihen vedettiin ukko makaamaan. Herra, saadaksensa huonetta vihemmaksi avasi uunin juskan ja alkoi männä pois, mutta renki, kun luuli ukon sinä yönnä kuolevan, pelkäsi eikä tohtinut jäädä ukon kanssa yksinään. Herralta pakoletta jäi hän kuitenki ukkoa katsomaan ja herra mäni suojinsa. 

Neljän tunnin kuluttua, nousi herra yöllä ylös ja mäni sairasta vierastansa katselemaan. Pihalle tultua, näki hän tuvan ikkunassa vielä valkian ja kun tupa-suoja oli kartanon ylä-kerrassa, alkoi hän rappusia sinne kulkea. Pimeissä rappusissa tapasi hän miehen ja kysäsi, kuka hän on. "Minä", vastattiin. — "Kuka sinä?" — "Minä, puu-ukkohan, tässä pyrkisin pihalle," vastasi vieras ja kapueli pyörryksissä ihan väärää suuntaa kohti. Herra auttoi hänet ulos, hauteli häntä sitte lumella, ja johdatti hänet taas tupaan, jossa renki rauhallisena maata rötkytti. Nähden ukon jo näin virkistyneenä, läksi herraki makaamaan ja seuraavana aamuna kun herra herättyänsä mäni pihalle, tapasi hän jo ukon puita pilkkoamassa. Ukko jutteli nyt: "kun eillen, pakkaisesta jähmettyneenä, tulin tupaan, otin minä uunin ala-pellit auki ja istahdin uunin suulle lämmitteleimään, eikä tietänyt ennenkuin vinka löy minua kuin kurikalla päähän, ja minä kaaduin enkä sitte ole itsestäni tiennyt, ennenkuin yöllä teidät pihalla tapasin." 

Olkoon tämä varoitukseksi juteltu niille, jotka vingan kanssa leikitteleevät; sillä varmaanki olisi tämä ukko vinkaan kuollut, jos ei herra olisi avuksi ehtinä ja avannut unin juskan selälleen.

Mutta kuvauksen perusteella sen paremmin herra kuin renkikään ei tunnistanut häkämyrkytystä eikä varsinaisesti siis toiminut sen mukaan.

Majalakki?

Sanomalehdessä Kokkola raportoitiin 19.1.1909 Vetelin Räyringissä pidettyä osuustoiminnallista tilaisuutta, jossa Tuomas Pohjasalo kertoi

niistä ajoista jolloin kaupungin porvari maalaiselta osti tämän myytäväksi tuomat tervat, talit, voit ja muut maalaistavarat useimmasti niillä hinnoilla kuin kauppias halusi itse maksaa. Mutta rahassa sai maalainen aniharvoin hinnan tavaroistaan, sillä olihan tietysti kaupunkitavaraa kotia vietävä joka tavallisesti ostettiin siltä kauppiaalta jolle maalta tuotu kuorma oli tyhjennetty. 

Tapana oli myöskin että kauppias kaupat lopullisesti tehtyä kutsui maalaisisännän puotikamariin jossa tarjottiin konjakkiryypyt kaupan harjaisiksi, annettiinpa vielä kotiatuomisiakin niinsanotussa "majalakissa". Siihen oli tavallisimmasti pantu yhtä toista pientä rihkamaa kuten halpoja huiveja, piippuja, lasten leluja, lakristipötkyjä ja sen semmoista. Ja kotia hyvillä mielin ajaessaan tuumiskeli maalainen että se kauppias on sentään miesten paraita. Ja samoin siunaili kotiväki kaupunkituliaiset saatuaan kauppamiehen runsasta anteliaisuutta. "Mieliin tuskin koskaan juolahti", lausuu puhuja, "mitä nämä majalakit todellisuudessa maksavat." Jos olisi osattu arvatakaan kuinka kalliiksi ne tulivat niin toisilla silmillä olisi tätä porvarin anteliaisuutta katseltu.

Majalakki on alkunsakin puolesta yhteydessä majamiehisyyteen eli tapaan käydä saman kauppiaan luona. Vahvistusta siihen, että kyseessä tosiaan oli lakki, ja tietoa ajoituksesta antaa Suomettaressa 9.3.1860 julkaistu M. T-e:n selostus.

Se on melkeen aina ollut ja kukaties vastakin tullee olemaan tavallista, että enin osa maamme sisustassa asuvaista noutavat suolansa Pohjanlahden rantakaupungeista. Ennen aikaan oli tämä matka tavallisesti tehtävä, jos suinkin mahdollista oli. ennen ”Joulun jaloa juhlaa” niin että suolat ja muut taipeet sekä ”kaupunnin tuliaiset” muka siksi kotiin kerkesivät. Etenki oli se keltahiihnainen kaupunnin ”majalakki” joulujuhlaksi saatava; se sitte aina oli talonhaltialla eli isännällä juhlan kunniaksi päässä, kotosalla, naapuriensa ja tuttaviensa seurassa ollessa.

Päivälehdessä 31.3.1890 julkaistussa vuoteen 1826 ja Kokkolaan sijoitetussa kuvauksessa Savolaisia suolaretkellä ei mainita majalakkia, mutta molemminpuolinen lahjakulttuuri, jossa tuliaiset laitetaan lakkiin.

Useammalla oli myotäväksi mukana talia, humaloita, hampunsiemeniä y. m. Olipa pussien pohjalla vielä "majakaakkujakin", jotka annettiin kauppiaalle tulijaisiksi. [...]
Lähtiessä kauppias jakeli miehille paljon hyvää kaikenmoista: myssyvaatteita naisille kotiin, piikiveä. renikoita, saippuata, kenkäneuloja, lakritsia, savipiippuja. pirunpihkaa, kanwerttiä ja mehukasta "pötkytupakkaa" haukattavaksi — kaikki miesten lakkiin suloisessa sekamyllyssä.

Kuva: Honoré Daumier: "Aureriez vous de l'huile de Cotterêts!..." Brooklyn museum, Wikimedia

Selma Borg siirtolaislähteissä

Paljolti unohdettu Kokkolasta Amerikkaan lähtenyt ja kirjoja kääntänyt Selma Borg on saanut verkkonoston Juha Vuorelan blogissa vuonna 2009 ja Nuppu Koiviston perusteellisessa artikkelissa vuonna 2016. Molempien mukaan Borg muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1864 ja tämän vahvistaa matkustajalista New Yorkin satamassa.

Mitä kertovat digitoidut siirtolaislehdet? Puhuikohan Suomesta lähtenyt Selma Borg otsikolla Societen Chigacon skandinaavisessa metodistikirkossa 17.6.1866 (Hemlandet det gamla och det nya 12.6.1866)? Sanomalehdessä Gamla och nya hemlandet mainitaan 30.7.1872, että Selma Borg on asunut viimeiset seitsemän vuotta New Yorkissa. (Tälle en löytänyt vahvistusta vuoden 1870 osoitekalenterista.) Jutun varsinainen aihe on hänen yhdessä Maria A. Brownin kanssa kääntämänsä osa Topeliuksen Välskärin kertomuksia. Pari oli tähän mennessä kääntänyt englanniksi myös Marie Sophie Schwartzin ja August Blanchen romaaneja. Koiviston mukaan "yhteistyö päättyi viimeistään keväällä 1875 dramaattiseen välirikkoon".

Ehkä tämän takia Selma Borg haki yllänäkyvän tunnistekuvauksen sisältämän passin toukokuun alussa Philadelphiassa ja lähti kesäksi Suomeen. Samalla laivalla ollut Mary H. Wills kirjoittaa seuraavana vuonna ilmestyneessä kirjassaan A summer in Europe.

The most notable woman we have aboard is Miss Selma Borg, well known as the translator of Swedish and Finnish novels. She goes for the summer to her home in Finland. We find her a talented, warm-hearted woman, full of enthusiasm in regard to America and her institutions, yet always mindful of her people and her native land. [...] Miss Borg is a strong, vigorous thinker, a woman of large heart and intellect. She is an ardent reformer and searcher after the truth.[...] But she expresses her determination to spend the remainder of her days in the land of her adoption. Her lines have fallen in pleasant places, for she has made friends with the Quakers of Philadelphia.

Vuoden 1880 väestönlaskennassa Selma Borg asuu Bostonissa ja on ilmoittanut ammatikseen "Historical lecturer". Varmaankin sieltä käsin hän kävi vielä kerran Europassa, ottaen passin toukokuun alussa ja palaten Bostoniin 4.9.1882. Kolme vuotta myöhemmin aiempi kääntäjäkollegansa oli Tukholmassa ja kirjoitti Topeliukselle

...in an instant I felt that the hour had come for me to proclaim the whole truth about this Selma Borg, the evil genius of my life! That same night I wrote to Björnson that Selma Borg was not a woman, but a foul creature of mixed sex, neither man nor woman, a hermaphrodite. My mother wrote to him at the same time and gave him some facts with regard to her physical malformation and male passions, which would leave no doubt on his mind. Our next step was to write to the authorities in New York and order Selma Borg’s arrest as a dangerous character. We also wrote to Dr. Gustaf Borg, commanding him to take his sister home to Finland and keep her there; and to several prominent physicians in Boston and New York, advising them to have her subjected to an immediate medical examination, which would prove everything. I have written these facts to several of my Swedish friends and to some editors.

Vuoden 1900 väestönlaskennasta en Selma Borgia löytänyt. Koiviston mukaan hän tutustui vuosisadan vaihteessa Sarah Hilliin, jonka taloudessa Borg on väestönlaskennassa 1910  ja 1915 New Jerseyn Camdenissä ja 1920 Atlantic Cityssä. Koivisto toteaa, että "Ilmeisesti Borg kuoli New Jerseyssä 1920-luvun alussa." Sukupuun mukaan kuolinpäivä oli 27.10.1921. Tämän vahvistaa epätarkasti New Jerseyn kuolintodistusten hakemisto. Jonka avulla olisi luonnollisesti löydettävissä varsinainen kuolintodistus.

Amerikkalainen Suomen ystävä

White vuonna 1885. Wikimedia

Tätä kirjoittaessani amerikkalaisen Andrew Dickson Whiten suomenkielisellä Wikipedia-sivulla ei ole sanaakaan oleskelustaan Suomessa ja Helsingissä. Tekstistä käy kyllä selväksi, että "Vuosina 1854–1855 hän toimi kuuden kuukauden ajan attaseana Yhdysvaltain lähetystössä Pietarissa". Tästä ajanjaksosta jäi Whiten mieleen, omaelämänkertansa mukaan, tykkiveneillä palvelleet suomalaiset. "There was a sturdiness, heartiness, and loyalty about them which could not fail to elicit good-will."

Vuosikymmeniä myöhemmin, jäätyään eläkkeelle Cornellin yliopistosta, White nimitettiin erikoislähettilääksi Venäjälle kesällä 1892 (SWL 22.7.1892). Vuoden 1893 alussa White noteerattiin suomenkielisissä sanomalehdissä Pietarista lähetetyssä uutisessa:

"Myöskin amerikalainen ministeri täällä M:r White harrastaa erittäin lämpimästi Suomen hädänalaisten asukasten auttamista. Hän aikoo asianomaisten virastojen kautta Amerikassa julkaista kehoituksen kaikille siellä asuville pohjoismaalaisille. Sama ministeri aikoo myöskin kohdakkoin kutsua kokoon kokouksen, jossa tulee neuvoteltavaksi mitä Pietarissa olisi asian hyväksi tehtävä. Käytettävänään on hänellä 40,000 rupl., ja tahtoo hän kernaasti aluksi antaa siitä neljännen osan Suomen nälänhätäisten hyväksi." (US 10.2.1893)

Kesällä 1893 White oli vaimoineen Helsingissä, jossa syntyi tyttärensä heinäkuun alussa. Ilmiselvästi Suomi-ihastus jatkui.

During the hot weather of the first summer my family were at the Finnish capital, Helsingfors, at the point where the Gulf of Finland opens into the Baltic. The whole people deeply interested me. Here was one of the most important universities of Europe, a noble public library, beautiful buildings, and throughout the whole town an atmosphere of cleanliness and civilization far superior to that which one finds in any Russian city. Having been added to Russia by Alexander I under his most solemn pledges that it should retain its own constitutional government, it had done so up to the time of my stay; and the results were evident throughout the entire grand duchy. While in Russia there had been from time immemorial a debased currency, the currency of Finland was as good as gold; while in Russia all public matters bore the marks of arbitrary repression, in Finland one could see the results of enlightened discussion; while in Russia the peasant is but little, if any, above Asiatic barbarism, the Finnish peasant—simple, genuine—is clearly far better developed both morally and religiously.

Ainakin kesällä 1893 White oli Suomessa, sillä tyttärensä syntyi Helsingissä heinäkuun alussa. Seuraavan kesän "erinomaisempina kesävieraina Suomessa" mainitiin White, joka oli tuolloin vuokrannut huvilan Terijoelta (SWL 11.6.1894). Whiten kausi Venäjällä päättyi samana vuonna.

Viikon piispa: Tuomas

Hän on roteva mies, kookas, harteva; jokainen piirre, jokainen liike kertoo tarmoa ja voimaa. Silmät ovat harmaat ja terävät, kuin teräksiset, ja nenälläkin on kotkankäyrä, iskevä muoto. Ääretöntä intohimoa ja taittumatonta tahdonlujuutta näyttävät nuo luisevat kasvot sisältävän ja samoin koko vartalokin, joka on suora ja jäntevä ja jonka koko asennosta kuvastuu päättäväisyyttä ja ydintä. Hän on jo vanha mies, mutta selvästi näkee, että hänessä on vielä heikontumatonta miehuutta ja toimintavoimaa.

Näin kuvitteli Santeri Ivalo Tuomas-piispan vuonna 1901 julkaistussa tekstissään. Tuomas-piispan aikaan oli jo pari vuotta aiemmin sijoittanut historiallisen kertomuksen Evald Ferdinand Jahnsson. Miksi? Juustenin piispainkronikka ei luonut miehestä erityisen mielenkiintoista kuvaa:

"Herra Tuomas, syntyjään englantilainen, aikaisemmin Upsalan kanunki. Hän kuului saarnaajaveljien sääntökuntaan. Hän kuoli Herran vuonna 1248 Gotlannin Visbyssä, jonne hän oli paennut venäläisten ja kuurilaisten raivoa."

Selitys löytyy sortovuosien poliittisen tilanteen lisäksi siitä, että Tuomaksesta on muitakin lähteitä ja ajasta enemmän tietoa.

Uppsalan tuomiokapitulin muodostivat 1200-luvun alussa englantilaiset benediktiinimunkit eli Juustenilla oli väärä tieto sääntökunnasta. Tuomas sai Uppsalan arkkihiippakunnan alle sijoitetun piispanvirkansa ilmeisesti 1210-luvun lopulla. Vuonna 1229 asemansa oli Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa niin vahva, että kannatti pyytää paavilta lupa ottaa kirkon omaisuudeksi entiset uhripaikat. Samalla hän sai luvan siirtää piispanistuimen, joka näin päätyi Koroisiin. Jahnssonin näkemyksenä:

Tulvimalla tulvaili väkeä Turkuun vievällä tiellä Räntämäen kirkkoa kohti, muutamat matkustaen ratsain, toiset jalan. Ja tämä kansan tulva kasvamistaan kasvoi yhä suuremmaksi, mitä lähemmäksi uutta kirkkoa matkamiehet saapuivat. Kirkon lähistössä oli väen tungos niin suuri, että oli mahdoton ratsastamalla päästä edemmäksi. Ratsain kulkevat jättivät sentähden hevosensa erään tien varrella olevan talon pihaan ja pyrkivät jalkaisin lähestymään kirkkoa. Pikemmin päästäkseen poikkesivat he lähellä olevalle pellolle ja astuivat sitten peltojen pientareita myöten aina piispan kartanoon asti. Piispan kartano oli vastapäätä kirkkoa samassa paikassa, missä Maarian pitäjän pappila nykyään on.

Täällä samoin kuin kirkosta Turkuun kulkevalla tielläkin ylläpiti joukko piispan sotamiehiä järjestystä. Sieltä päin odotettiin Nousiaisista lähtenyttä juhlasaattoa, jonka oli määrä kulkea sitä tietä, joka nykyisen Aningaisten tullin kohdalla Turun kaupungin pohjoisessa laidassa yhtyy Tampereen tiehen. Äsken kirkolle saapunut airut oli ilmoittanut, että juhlasaatto oli lähtenyt Nousiaisista kello viiden aikana, jotta, kun kello nyt oli kahdeksan, saattoi arvata, että se tunnin kuluessa saapuisi Räntämäelle.

Ei tarvinnutkaan enää kauan odottaa, sillä kohta saapui suuren juhlasaaton etujoukko Raunistulan kylän koillispuolella olevalle kukkulalle, josta on avara näköala Maarian kirkkoon päin. Ensinnä ratsasti kaksitoista airutta, kaksi rinnatusten. He olivat puetut komeihin, kultaa ja hopeaa kiiltäviin pukuihin. Kukin heistä kantoi pitkään tankoon kiinnitettyä lippua, johon oli Vapahtajan, neitsyt Maarian tai jonkun pyhimyksen kuva kuvattu. Heitä lähinnä ratsasti viisikymmentä ritaria täydessä sota-asussa. Kimakasti välkkyivät auringon säteet heidän kirkkaiksi kiillotettuja, teräksestä tehtyjä haarniskoitansa ja kypärejänsä vastaan. Näyttipä kaukaa katsojista siltä kuin olisi koko tuo uljas joukko liikkunut eteenpäin kokonaan tulen ympäröimänä. Heidän pystyssä kantamainsa peitsienkin teräksiset päät kimaltelivat auringon säteissä kuin tulisoihdut. Ritarien jälessä astui jalan joukko kuoripoikia valkoisissa pukimissa, mutta paljain päin, samoinkuin heidän perässänsä kulkevat, kirjaviin viittoihin puetut vanhemmat kuorolaulajatkin. Kuoripojat ja kuorolaulajat lauloivat vuoroin juhlallista latinankielistä kirkkohymniä. Näiden jälessä kantoivat muutamat munkit tavattoman suurta, kullalla ja hopealla runsaasti koristettuihin vaatteihin puettua naisen kuvaa; tämä oli ihmeitä tekevä pyhän neitsyt Maarian kuva, jota, Henrikki marttyyrin jäännöksiä lukuun ottamatta, pidettiin Suomen kirkon kalleimpana aarteena. Tämän pyhän kuvan jälessä ratsasti lumivalkealla ratsulla piispa Tuomas täydessä juhla-asussa, piispan hiippa päässä ja sauva kädessä ja sivutusten hänen kanssansa uljaannäköinen ritari, joka teräspukunsa päällä kantoi pitkää lumenkarvaista manttelia, jonka rinnuksiin oli neulottu oikealle puolelle suuri punainen miekka, vasemmalle samanvärinen risti.

Myöhempi näkemys kalparitareista.
Münchener Bilderbogen Nr. 733
Wikimedia

Ruotsin hallinnollinen järjestäytyminen oli alkutekijöissään, joten Tuomaksella oli myös maallista valta. Suoraan paavilta hän oli vuonna 1221 saanut valtuudet valvoa ja määrätä kaupankäyntiä Suomessa.

Aika oli levotonta ja talvella 1226-1227 miehet Novgorodista tekivät hävitysretken Hämeeseen. Koska suomalaisista ei ollut venäläisille tarpeeksi vastusta, paavi määräsi vuonna 1232 kalparitarit Virosta puolustustoimiin. Joko ritarien toiminnan, kirkollisten rasitusten tai silkan muutosvastarinnan vuoksi hämäläiset kapinoivat vuosina 1236-1237. Tässä tilanteessa Uppsalan arkkipiispa sai paavilta ristiretkibullan.

Perinteisesti on kerrottu, että itse Birger jaarli lähti johtamaan 1230-luvun lopulla Hämeeseen lähtenyttä joukkoa. Ivalon versiossa Tuomas-piispa ei kapinasta kuultuaan jäänyt odottamaan sen paremmin bullaa kuin toista johtajaakaan.

Pian järjestyi linnanpihalle puolensataa haarniskoitua huovia ja Tuomas ratsasti riviltä riville, tarkastaen joukkonsa. Siinä oli väkeä kaikenlaista kansallisuutta, ruotsalaisia, saksalaisia, suomalaisia sekasin — ne oli Tuomas kaikista ilmansuunnista linnueeseensa palkannut, valinnut vain parhaita sotureita. Heitä ei yhdistänyt toisiinsa muu kuin yhteinen kunnioitus ja rakkaus isäntäänsä, voimakasta sotilaspiispaa, ja hänen linnanvanhintaan kohtaan. Mutta mielihyvällä Tuomas tuota joukkoaan katseli, se oli kelpo väkeä, siinä vallitsi luja kuri ja hyvä järjestys ja jokainen totteli sokeasti ja empimättä päällikkönsä käskyä. Kilpaillen siitä, ken mukaan pääsisi, kiirehtivät miehet nytkin öiselle retkelle, iloisina saadessaan seurata tuota voimakasta johtajaansa, joka kookkaana siinä istui, piispan viitassa, mutta soturin miekka vyöllään, rotevan ratsunsa selässä.

Hämäläiset saatiin kuriin ja järjestykseen. Niin hyvään järjestykseen, että heitä otettiin lisävoimiksi Nevalle vuonna 1240 tehtyyn sotaretkeen, johon bulla ehkä enemmänkin liittyi. Ristiretkeksikin kutsuttu hanke päättyi ruotsalaisten ja katolisen kirkon tappioon.

Nikolai Roerichin näkemys Aleksander Nevskin voitosta. Wikimedia

Venäläisessä historiankirjoituksessa Nevan taistelusta on tehty isompi kuin se todennäköisesti oli. Tuomas-piispan osallistumisesta taisteluun ei ole varmuutta, mutta Ivalon tapaan Kustavi Grotenfelt ei arastellut antaa kunniaa koko retken ideasta, puhumattakaan sen johtamisesta, Tuomakselle. Mutta joutui raportoimaan ikävän päätöksen.

Ristiretkeläiset pääsivät laivoillaan ja veneillään turviin Inkerinjoen toiselle rannalle, jonne venäläiset eivät voineet heitä seurata. Täältä he vielä illan suussa uskalsivat mennä taistelupaikalle etsimään kaatuneitten toveriensa ruumiita, jotka vietiin toiselle rannalle ja joilla täytettiin kolme laivaa. Mutta yön hämärässä läksivät he merille, jättäen Nevan rannat, jossa niin suuri onnettomuus oli heitä kohdannut. Mutta vielä paluumatkalla onnettomuus heitä seurasi: nousi ankara myrsky, joka hajotti laivaston ja nuo vainajain ruumiilla täytetyt laivat hukkuivat Suomenlahden aaltoihin. Alakuloisena saapui Tuomas piispa muutamalla laivalla Turkuun, jonne muutkin pelastuneet retkeilijät toinen toisensa perästä tulivat.

Sivu Tuomaksen kirjastoon
kuuluneesta kirjasta,
jonka hän testamenttasi
Sigtunan dominikaaniluostarille.
Uppsalan yliopiston kirjasto /
Codices Fennici
CC-BY

Oliko tämä sotaretki se "venäläisten raivo", joka piispainkronikassa selitti Tuomaksen eron virastaan? Vuoden 1244 paikkeilla kirjoittamassaan erokirjeessä Tuomas itse perusteli eroaan sillä, että hän oli aiheuttanut jonkun kuoleman ja väärentänyt paavin kirjeen. Väärennys ei liittynyt sotaretkeen, kuten Ivalon tarinassa, vaan tilalahjoitukseen. Kyösti Wilkuna kuvittelee erotunnelman näin:

Palattuaan isänsä sortuneen elämäntyön ääreltä takaisin Rantamäelle, oli Pietari polvistunut piispa Tuomaan eteen, tunnustanut rikoksensa ja tarjoutunut nöyrästi kärsimään siitä tulevan rangaistuksen. Piispa oli katsonut häntä kauan ääneti ja raskasilmeisesti. 

"Minä olen yhtä suuri syntinen kuin sinäkin, poikani", oli hän vihdoin vastannut, "enkä niin ollen katso itseäni soveliaaksi sinua rankaisemaan. Kaikki me olemme rikkoneet, koettaessamme käännyttää tätä kovapintaista kansaa. Minä olen pyhältä isältä pyytänyt eroa piispanvirastani ja lähden oitis sen saatuani toivioretkelle Herramme haudalle."

Paavi hyväksyi eronpyynnön 21.2.1245 ja Tuomas muutti Gotlantiin Visbyn dominikaaniluostariin, jossa eli kolme kuolemaansa edeltänyttä vuotta.

Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Ari-Pekka Palola: Thomas. Kansallisbiografia
Wikipedia: Tuomas, Nevan taistelu
Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta I. Toimittanut Juhani Aho
Kyösti Wilkuna: Erämaan lapset: Historiallisia kertomuksia V
(Theodor Schalinin piirustus Tuomas piispa kastaa hämäläisiä. Kyläkirjaston kuvalehti 12/1913)