Historiantutkimuksen perjantai

Perjantaiaamun aloitti neitsytpuheeni historiantutkimuksenpäivillä. Kun kyseessä oli vuoden kolmas esiintyminen Tampereen yliopiston tiloissa ja viiden konffaesitys yhteensä ottaen, niin jännitys oli aika minimissä. Yleisökin oli enimmäkseen tuttuja ja session muut puhujat Hannu Salmi ja Petri Paju samoin. Sanoin sen mitä olin ajatellut sanoa, joten lasken onnistumiseksi. Petrin presis huuhaaterveystuoteilmoittelusta 1800- ja 1900-luvun vaihteen sanomalehdissä oli uutta tietoa ja tuotti aprillipilan kokoelmiini. Hannulta opin, että Topelius oli luonut vaihtoehtoista totuutta Turun palosta syyttämällä piikaa, jolla ei ollut osuutta asiaan. Tai ei ainakaan ollut yksin vastuussa.

Simon Sleightin kutsuttu luento käsitteli kaupunkien muistomerkkejä ja muistamisen paikkoja. Minua kiinnostava aihe, mutta en saanut irti kuin joltain lainatun ajatuksen siitä, että muistomerkit ovat tapa unohtaa eikä muistaa. Tulkitsin tarkoittavan sitä, että muistomerkki pystytetään, kun haluttaisiin muistaa, mutta ulkoistettu muistaminen mahdollistaa unohtamisen.

Lounaan jälkeisessä arkkiveisuusessiossa tuli esiin muutama uusi nimi, mutta ei paljon muuta itselleni uutta. Positiivisen kautta: tästä aiheesta olen siis kohtuuhyvin kärryillä. Kuunnellessa tuli tosin mieleen, että tämäkin aihe voi olla niitä, joihin Kansallisarkiston Tuomiokirjahaku voi tarjota tiedonmuruja, joita ei ole aiemmin tavoitettu. Erityisesti, jos joskus saadaan digitoitua kaupunkioikeuksien pöytäkirjat.

sanomalehdistössä

Oli selvästi syytä siirtyä tuntemattomille alueille, joten päivän viimeiseksi sessioksi valikoitui "Ylä-Savon asutus ja elämisen ehdot". En nimittäin edes olisi saanut Ylä-Savoa kartalle. Selvisi onneksi pian, että kyse on suunnilleen vanhasta Iisalmesta. Se toi mieleen Abraham Stenfeltin lyhyen oleskelun Salahmin ruukilla ja koin saaneeni otteen paikasta.

Ote kyllä pian kirposi, kun Merja Uotila alkoi selittää 1700- ja 1800-luvun todellisuutta, jossa kylä oli eri asia kuin kyläkunta ja kylän talot saattoivat olla parin kymmenen kilometrin päässä toisistaan. 

Jaana Luttinen esitteli kansalaistiedettä ja joukkoistamista kuin uutena asiana, mikä AvoinGLAM-veteraanille tuntui hieman erikoiselta. Joukkoistuksen kohde oli erinomainen eli Ahti Rytkösen pari tuhatta alueelta ottamaa valokuvaa, joiden kuvailutiedot kaipaavat korjauksia ja lisäyksiä. Kuvat ovat hienoja ja paikallistiedolla niitä on jo rikastettu merkittävästi. Alueella myös kuvattiin kansatieteelliset filmit, joten ainesta hienoon uuteen museonäyttelyyn on runsaasti. Kateena katselin.

Museonäyttelyn lisäksi tavoitteena on tiede- ja tietokirjan yhdistelmä. Historian jännien naisten keskustelun jäljet ovat vielä tuoreita, enkä jaksanut aukoa päätäni. Onkohan kukaan tehnyt testiä, jossa "tavalliselle ihmiselle" lyödään tiedekirja käteen ja kysytään, mikä siinä on oikeasti lukemista vaikeuttavaa tai estävää? Luttinen mainitsi esityksessään, että kansalaistiede oli hyytyä, kun porukalle tarjottiin jotain lupalomaketta ja HNJ-keskusteluista muistan lausunnon, että viitteiden olemassaolokin tarkoittaisi, ettei kirjaan tartuttaisi.

Projektilla on tuore FB-sivu, jonka linkittäisin tähän, mutta kännykällä en saa tehtyä. 

Historiantutkimuksen torstai

Ja taas on aika Historiantutkimuspäivien. Olen viidettä kertaa mukana, mutta nyt ekaa kertaa yliopistoon affilioituneena ja esiintyjänä. (Todisteet aiemmista osallistumisista: Hitu 2012, Hitu 2015, Hitu 2017, Hitu 2019). En muista paljonko rinnakkaissessioita on aiemmin ollut, mutta nyt niitä on niin monta, että aloituspuheenvuoron pitäneen Ville Vuolannon mukaan kukaan ei koe 10% enempää tarjonnasta.

Aloituksen jälkeen kuulimme Maria Ågrenin kutsutun luennon "In search of practice: lessons from the Swedish Gender and Work project". Gender and Work on ruotsalainen  suurprojekti, jossa sukupuolien työnjaon historian selvittämiseksi ensisijaisesti tuomiokirjoista on poimittu mainintoja työstä. Työlästä eikä yksinkertaista, kuten Ågrenin esimerkki osoitti. 

Itseäni mietityttää enemmän luodun datan käyttö. Kuulin tänä syksynä proffatason presiksen yhdestä tietokannan tulkintaesimerkistä. Se upposi minuun täydestä, kunnes kuuntelin kriittiset kommentit, jotka kuulostivat yhtä fiksulta. Tietokanta voi tarjota hyviä tapausesimerkkejä siitä, mitä historiantutkijoiden lähdekritiikki "datan" parissa pitäisi olla.

Ågrenilla oli hyviä pointteja myös työryhmien työn näkyvyydestä lopputuloksessa. Esimerkkinä oli Tammisaaren 1600-luvun tuomiokirkon vieminen tietokantaan. Esitysmateriaalissaan näkyi työn tekijän nimi. Siinä kuitenkin näkyi myös tieto siitä, että oli käytetty painettua eli transkriboitua tuomiokirjaa. Sen tekijän nimi ei ollut esillä.

Lounaan jälkeen kuuntelin session Patriotismi ja kansakunta. Mielenkiintoisin siinä oli Topi Hounin esitys "Kansan eheyttäminen. Käsitteen merkityskerrostumat ja käytön historia". Aiheesta jo julkaistu HAik-artikkeli meni minulta täysin ohi. Helpompaa kuunnella kuin lukea... Eheytymisen pitkä kehityskaari yllätti.

Skippasin päivän toisen kutsutun luennon ja saavuin takaisin yliopistolle sessioon "Maatilojen periytyminen ja sosiaalinen liikkuvuus Suomessa 1700–1800-luvuilla". Kirsi Laine ei pettänyt odotuksiani ja Huittisista sekä Loimaalta tutkimiensa "väistyvien perillisten kotitilan perintö ja elämänkulku" herätti paljon kysymyksiä ja ajatuksia. Mitä oikeasti vaatii se, että talollisen tyttäret saadaan naitettua talojen emänniksi? Ratkaiseeko varallisuus vai sosiaalinen pääoma? Jään odottamaan Laineen seuraavaa julkaisua.

Bonuksena tuli Elsa Hietalan esityksessä "Sukupolvenvaihdosten vaikutus kahden kartanon maatalouden kehitykseen Loimaalla ja Hattulassa 1800-luvun jälkipuoliskolla" maininta toisen nuoren isännän kouluttautumista  Kokemäenkartanossa Herrassöörinkini luona. Ja olosta kertovia kirjeitäkin on! Myös Hietalan maininnat kartanotaloudesta kuulostivat mielenkiintoisilta, joten tulevassa väitöskirjassaan löytyy varmasti paljon uutta tietoa.

Illan vastaanotto Tampereen raatihuoneella ei tarjonnut paljoa naposteltavaa eikä erityisen paljon juotavaakaan, mutta ehdin käydä useita keskusteluja. Parin väitöskirjatutkijan kanssa tulimme - juoruiltuamme erään väitöksen esitarkastuslausunnoista - siihen masentavaan tulokseen, että väikkärien laadusta ei välitä mikään taho. Linkittäisin tähän vanhan blogitekstini aiheesta, mutta kirjoitan tätä kännykällä. (Joka on voinut tuottaa jonkun hassun kirjoituskorjauksen, jota en ole huomannut. )

Lähtisitkö perjantaina 28.10. lukijamatkalle vuoteen 1827?

 

FB:n viestilaatikkooni kilahti tieto kilpailuvoitosta. Puolihuolimaton osallistuminen oli tuottanut etäopastuksen Digimuseon Turku 1827 -malliin. Sitähän saa toki katsella verkkosivulla omatoimisesti, mutta ties vaikka opastuksella irtoaisi enemmän?

Kilpailuvoitto koskee kokonaista ryhmää, joten kutsun teitä mukaan. Sovittu aika on blogin 15-vuotispäivänä (!) perjantaina 28.10.2022 klo 17:00 ja paikka kotikoneen ääressä. Ensimmäiset 25 ilmoittautunutta (Linkki poistettu 25.10.2022) mahtuvat mukaan ja saavat linkin maanantaina. Huom! kyse ei ole arvonnasta, joten täytä lomake vain, jos sinulla on oikeasti mahdollisuus ja halu osallistua. Ilmoittautumislomakkeeseen täytettyjä spostiosoitteita en tietenkään säilytä enkä käytä muuhun kuin tähän tapahtumaan liittyvään viestintään.

Petter Schäferin (kolme tai) neljä taulua

Käydessäni ruokahistorian päivien esitystäni varten pitkästä aikaa Matti Piispan toimittaman Petter Schäferin päiväkirjan läpi, muistiin palasi mediahistoriallisesti mielenkiintoiset taulunsa. Keräsin maininnat ylös ja kävin jopa kirjastossakin, joten tulkintojen tukena on Martti Ruuthin ja Erkki Kansanahon näkemyksiä ja lisätietoja (*).

Turun linnassa uskonnollisista syistä vankina istunut Petter Schäfer mainitsee päiväkirjassaan vuosina 1710-12 neljän eri kuva-aiheen taulua. Vain kolmen taulun maalauttamisesta on puhetta, joten mahdollisesti neljäs oli näitä vanhempi ja mahdollisesti esiintyy päiväkirjamerkinnässä 5.2.1710: "Taulun kruunut annoin pitsenstikkarin laittaa. Sain sen kottia. Annoin 9 mk."

Schäferin vieraana oli 3.8.1710 Henrik Dahl, joka "on ottanut päällensä murheen laittamaan taulut heidän hovinmaalarin tykö". Viikkoa myöhemmin "Henrik Dahl läksi maalle ja otti taulun työn myötänsä. Maalari valmistaa taulun Biörnborgin puolessa. Työ 6 1/2 riikindaaleria." Porin puolella tarkoitetaan Mouhijärven Selkeen kartanoa, mikä käy ilmi kirjauksesta 8.9.1710, jolloin taulut eivät vielä olleet valmiita eikä Schäfer päässyt esittämään niitä markkinaväelle.

5.12.1710: "Taulun rahat - 20 karoliinia 12 hopiaäyriä - toi Sophia Elsa Roskampilta. Backman oli antanut ne Anna L. Roskampille ja hän taas oli jättänyt ne perässänsä sisarellensa. Maalari Bonstoff on jo 12 karoliinia saanut, 12 karoliinia ja 8 hopiaäyriä vielä saa työn ollessa valmis." 27.1.1711: "Sain 3 maalattua taulua Selkisistä Mouhijärvessä. Morten Bonstoff teki ja Henrik Dahl ne toimitti. Tekopalkka oli 7 riikindaaleria ja kulutus yhteensä 10 riikindaaleria. Jumala antakoon siunauksella ne olla tehdyt!"

Liekö Mårten Bonstoff mukana missään Suomen taidehistoriassa? 

Seuraava selvä maininta on 10.5.1711 "Ne 4:t suuret taulut olivat ylhäällä seinässä." Taulujen lukumäärän ymmärtämistä vaikeuttaa kuitenkin merkintä 13.3.1711: "Pitsenstikkari oli tykönäni; on kahdesti kutsuttu. Annoin tehdä uudestaan taulun seinässä itään päin kuninkaan tykö. Yksi tehdään suuremmaksi siksi, että entinen on taas 2 kertaa haljennut. 14. ja 16. pnä valmistin mönsterit ja lähetin ne hänelle.

Taulujen tarkoitus ei kuitenkaan ollut vangin kodin koristaminen vaan uskonnollinen viestintä linnan ulkopuolelle. Tai ainakin Schäferin huoneen ulkopuolelle. Merkintä 28.5.1711: "Panin ensimmäisen kerran "Ijankaikkisuuden" taulun ulos akkunasta pyhänä sunnuntaina, ja tuulesta löi akkunassa 4 ruutua rikki ja käänsi taulun ympärinsä; rikkoi partaasta. Panin liinan akkunaan; ja panin taulun ulos uudestaan ehtooseen asti. Klo 3 maatessani se vahinko tapahtui. Peljästyin suuresti."

Kaikkinäkevä silmä
Wikimedia

Linnan kirkkoherra Gregorius Arctopolitanuksen muistiinpanon mukaan Iankaikkisuus-taulussa oli teksti "O Ijancaickisus! Määräämätön ijankaickisus!" Sama taulu oli ulkona 29.6., 9.7., 10.7. ja 11.7.1711

Merkintä 16.7.1711: "Dominica 8. Trinitatis: panin ulos "Kaikkianäkeväisen silmän" taulun; oli 3 yötä ja 3 päivää peräskaisin siellä. Oli kaunis ilma." Kaikkitietävä Wikipedia kertoo, että kaikkinäkevä silmä, johon tyypillisesti liittyi pilvet ja auringonsäteet, omaksuttiin eurooppalaiseen kuvastoon 1600-luvulla. Arctopolitanuksen mukaan kyseessä oli "et välmålat Emblemma med öfverskrift: O sinä caicki näkevä Herran Silmä".

Kolmas taulu pääsee ulos 30.7.1711: "'Pyhän pyrstötähden' taulu oli ulospantuna 1. kertaa: Luukkaan evankeliumi 19:41, Jeesus itkee Jerusalemin ylitse. Pidin sen ulospantuna 3 yötä ja päivää oven akkunan puolessa. Samana sunnuntaipäivänä klo 8 tuli Henrik Dahl ja autti vetämään taulun ulos; klo 12 meni. Hänet on ajettu pois generaalin frouvalta Selkisistä Mouhijärvessä.' 2.8.1711: "Siirsin sen taulun salista esituvan akkunan edes, kiinnitin ja jätin sinne ulos Jumalan pyhän edes edeskatsomisen ja varjeluksen alla."

Pyhä pyrstötähti on minulle yhtä outo käsite kuin määrätön iankaikkisuus. Taulujen määrä hämärtyy uudestaan, sillä merkinnässä 16.8.1711 Schäfer kirjoittaa "Aina 10:nnestä kolminaisuuden sunnuntaista 30.7. kun "Ilmestyskirjan 4:s basuuna" pantiin ulos..." Ikäänkuin Pyhä pyrstötähti olisi sama kuin Ilmestyskirjan 4. pasuuna. Jälkimmäisen kuvaus uusimmassa Uuden testamentin suomennoksessa ei kuitenkaan vaikuta komeetalta: "Neljäs enkeli puhalsi torveensa. Aurinko ja kuu heikentyivät kolmasosan, ja kolmannes tähdistä sammui. Ne kaikki pimenivät kolmasosan verran. Päivänvalo väheni kolmanneksen, ja samoin tuli yöstä entistä pimeämpi." Edellinen olisi lähempänä: "Kolmas enkeli puhalsi torveensa. Suuri tähti putosi taivaalta kuin palava soihtu ja saastutti kolmasosan virroista ja lähteistä."

Arctopolitanuksen muistiinpanojen mukaan 10. sunnuntaina kolminaisuudesta Scheffer ripusti esiin taulun, jossa oli teksti "Woi, Woi, man aswia. Ilmest k. 8:13". Kyseinen jae seuraa edellä lainattuja ja kuuluu nykysuomennoksena "Minä näin kotkan lentävän korkealla taivaalla. Kuulin, kuinka se valitti kovalla äänellä: »Voi, voi, voi niitä, jotka asuvat maan päällä! Vielä on jäljellä kolme enkeliä, valmiina puhaltamaan torveensa.»" Tekstillä ei tunnu olevan mitään yhteyttä pyhään komeettaan.

Viranomaiset katselivat taulujen esittelyä hämmentävän pitkään. Vasta 8.9.1711: "Vaktimestari Petter Qweddia näytti videmaaherran resolutionin, 6. pnä annettu: käsketään ottamaan pois kaikki taulut." & 9.9.1711 Hän otti pois muurista Ilmestyskirjan 4:nnen basuunan taulun klo 6 aamulla. Se oli 6 viikkoa siellä ollut. Siitä murheesta paastosin 3 päivää.

Schäfer ei saanut pitää tauluja? Ainakaan niitä ei tuhottu, sillä 7.10.1711 "Ingemandus Bröms oli katsomassa linassa Ilmestyskirjan 4:nnen basuunan pyhää taulua, kuin on arristin ja lukun takana.

Vielä 23.7.1712 Schäfer kirjoitti "Ja sain meiningin komeettataulun ulosripustamisesta.", mutta tämän ajatuksen seurauksista ei ole tietoa. Tuskin Schäfer sai tauluja mukaansa, kun hänet siirrettiin venäläisten alta Ruotsin puolelle.

(*) Martti Ruuth: Kaksi Petter Schäferin päiväkirjaa. Kirjassa Suomen uskonnollisten liikkeiden historiasta asiakirjoja ja tutkimuksia. Ensimmäinen nidos. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia XII;1. 1915, 1-194

Erkki Kansanaho: Suomalaiset yltiöpietistit. Lauri Ulstadius ja Pietari Schaefer. Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja XLI-XLII. 1954, 99-213

Miten merille lähdettiin 1800-luvun puolivälissä?

Fredrika Pietilä vuonna 1865
Museovirasto
CC-BY 4.0

Oulussa 29.10.1837 syntyneen Fredrika Pietilän lyhyehköä kirjaa Kihlatut pidetään jossain määrin omaelämäkerrallisena. Pietilä itse ei tietenkään lähtenyt merille, mutta merimiehen tyttärenä ala oli hänelle tuttu, joten seuraava kirjan pätkä todennäköisesti tavoittelee realismia.

Kuten muistamme oli Antti aina isänsä keralla menossa hevosen perille saati vaan hän kykeni. Äiti oli monta palavaa saanut pyyhkästä otsaltaan pikku Antin lukemisen tähden; sillä niinpian kun pojan oli lukeminen äidin vieressä äidin ensin äännettyä joku kirjain eli tavu, niin poika, kun vaan sattui kuulemaan kärryn kolinan eli reen rotinan pihalta, loi pyytävän silmäyksen äitiinsä, laski kirjan kiini ja kiireemmiten lausui mennessään: "Äiti, kun Antti tulee isoksi, lukee se koko kirjan aivan kannesta kanteen." Pojalla ei viittä kuutta kertaa jalat ottaneet maahan mennessään talliin hevosta korjaan isän kanssa. Päivä päivältä oli äiti tullut huomaamaan pojastaan, jotta siitä työn tekiä tulee; mutta lukeminen, kas se oli vaikea tehtävä.

Kun Antti oli täyttänyt kolmetoista ikävuottansa, näki hän isänsä ensi kerran sairasvuoteella. Yhtenä aamuna ajuri Matin viruessa neljättä päivää tautivuoteella, vaikka perheen niukat varat eivät olisikaan sitä myönnyttäneet, kavahti Antti yht'äkkiä istuimelta sairaan vuoteen vierestä, riensi äitinsä luo ja kuiskasi hiljaa hänelle: "minä menen merelle äiti." Tavallisesti olit pojan jutelmat lyhyintä laatua eikä hän nytkään muuta virkkanut, odotti vaan äidiltään myödyttävää pään nyökäystä. Mutta, kun sitä ei tullut niinpian, miten toivoi, matkipa entiset sanansa, ehätti oveen lakki kädessä yhä vaan katsoa tuijottaen äitiin. Äiti tiesi hyvin sen, ettei poikansa mene luvatta, tiesi senkin ettei Antin valitsema elinkeino ole muu, kuin ankarin; mutta mikäpä pojasta tässä kotonaki tulee, ajatteli äiti ja leppiästi nyökähytti päätään Antille. Siitä paikasta riensi poika oitis erään hyvä maineisen merikatteinin luo; ilmoitti ankaran halunsa päästä merelle millä palkalla hyväänsä aluksi, kunhan vaan sitenkään voisi huojentaa vanhempainsa surua jokapäiväisestä toimeen tulosta. Laivan johdattaja entuudesta tunsi ajuri Matin rehelliseksi, ahkeraksi mieheksi ja sen nojalla ajatteli samaa pojastaki, joka noin ujostelematta osasi ajaa asiaansa sekä senki etunenässä vanhempansa eduksi.

Hän neuvoi pojan menemään laivan omistajan puheille. Mutta se sattuiki olemaan ruotsalainen sekä mieleltä, että kieleltä eikä poika arvannut mielin määrin kumarrella hänelle. Kova herra ei muuta, kuin ajoi pojan pois luotaan nimitellen sitä suomalaiseksi tolvanaksi. Kova oli vastus ensimäinen vastus. Antti kertoi kaikki rehellisesti äidilleen, joka älyttyään harvasanaisen poikansa puhettavan olleen ainoana syynä, jonka takia ruotsalainen herra patruuni pois ajoi pojan. Äiti ei enempää vitkastellut, vaan pisti kyläkengät jalkaansa, nakkasi mustan pyhänutun hartioilleen ja samosi kiireemmiten patruunia tapaamaan.

Hän oli nuoruudessaan palvellut ruotsalaista herrasväkeä ja oli hyvin tullut tietämään miten oli sanat sovittaminen, jos mieli asian onnistua; semmoisille tulee kumarrella vasten tahtoaanki enemmän, kuin mikä onkaan maullista suomalaiselle luonteelle. Ajurin vaimo toimitti asian poikansa puolesta niin hyvin, että poika otettiin laivaan kajuttapojaksi.

Kuka muistaisi Guntlackia?

Kiitos Tommi Uschanovin kommentin tietooni tuli viime viikolla Voitto Ruohosen alkuvuodesta julkaistu kirja Rikos ei vanhene. True crime kyläkäräjistä podcasteihin. Ehkä en uutuuskirjojen listaa silmäillessäni ollut ymmärtänyt, että tässä oli ihan oikeasti historiaa mukana. Käsiin saatuna kirja osoittautui hyvin merkitykselliseksi pitkäaikaisen kiinnostukseni ja nykyisen tutkimukseni kannalta. (Eikä siis (vain) siksi, että siinä kutsutaan minua kovien kansien välissä historiantutkijaksi, krö-höm.)

Wikimedia

Väikkärini 1700-luvun sanomalehtiaineistossa rikosraportointi on olematonta, mikä on omalla tavallaan mielenkiintoista. Mutta tässä kuussa olen pakertanut artsua Dagligt Allehandasta, jonka yhteydessä tutkimuskirjallisuudessa on mainittu alkuvuosien pitkänä jatkokertomuksena julkaistu rikollisen elämäkerta. Ruohosen kirjasta selasin siis esiin 1700-luvun, missä Jacob Guntlack kuitenkin loisti poissaolollaan. Kuten koko Ruotsi. (Plussaa kuitenkin siitä, että mukana oli Euroopasta muutakin kuin Lontoo ja sivuista sain ideoita väikkäriin.) 

Jatkokertomusta helpommin Guntlack löytyi Dagligt Allehandassa julkaistuista Tukholman vankilistoista, jotka olivat yhdenlaista rikosuutisointia nekin. Jacob Guntlack oli murtovarkaudesta epäiltynä tutkintavankeudessa heinäkuussa 1769 (DA 4.7.1769). Toverinsa kanssa hän karkasi syyskuun yönä ja saatiin takaisin päivää myöhemmin (DA 17.10.1769). Vuotta myöhemmin myytiin painatetta "Guntlacks Äreminne, uprest af samtelige dess Medbröder" (DA 22.11.1770). Samaan aikaan Guntlack odotti vankilassa hovioikeuden tuomiota useista murroista ja varkauksista (DA 11.12.1770). Hän oli niin kuuluisa, että myynnissä oli myös muotokuvansa, mahdollisesti sama kuin tähän blogitekstiin liitetty (DA 13.12.1770) . Kuvan C. F. Mennander osti isänsä painokuvakokoelmaan, vaikka huhujen mukaan se esitti rosvon sijaan raatimies Prinselliä, joka oli saanut vihamiehiä Isonkyrön kirkkoherranvaalissa.

Mennander mainitsee kirjeessä myös myyntiin tulleen elämäkerran Den uti Smedjegårds-häktet nu fängslade ryktbare bedragaren och tjufwen Jacob Guntlacks lefwernes-beskrifning, af honom sjelf författad (1770). Tämän mukaan mies oli jo kertaalleen syksyllä 1767 tuomittu kuolemaan, mutta hovioikeus oli keventänyt tuomion 15 linnoitustyövuodeksi Viaporissa. Matkalla Guntlack karkasi, otti käyttöön nimen Anders Falk, hankki väärennetyn passin, kulki pitkin Suomea, kunnes siirtyi Helsingistä Tallinnaan. Siellä hän joutui venäläisten vankilaan, karkasi, tuli jälleen Helsinkiin, siirtyi Varsinais-Suomeen, otettiin kiinni ja kuljetettiin Helsinkiin, tuomittiin humalatilasta ja istuessaan helsinkiläisessä sellissä tunnistettiin lähetettiin 8.1.1769 kohti Ruotsia. Mies onnistui karkaamaan Ahvenanmaan Eckerössä, kunnes päätyi sanomalehtien vahvistamaan vankeuteen. (Kertomuksen totuudellisuuden tarkistuksesta on olemassa kirjallisuutta, jota en saanut vauhdikkaasti käsiini. Synopsis löytyi Wikipediasta.)

Hovioikeuden tuomion saatuaan Guntlack odotti kuninkaan armoa (DA 14.12.1770). Dagligt Allehandassa hän ilmoitti 27.12.1770, että elämäkertansa jatko-osa Kärleks-händelser ei ollut aito. Kun en ollut Dagligt Allehandan sivuilta löytänyt pätkääkään kyseistä kertomusta palasin lehdistöhistoriaan ja löysin aikalaislausunnon "... Guntlack, hvars bedrifter kapitelvis följde med hans dagpapper", mikä viittaa siihen, että stooria ei painettu itse lehteen vaan liitesivuiksi, joita - ylläri-pylläri - ei ole digitoitu lehtien yhteyteen KB:n portaalissa.

Vuoden 1771 alussa Guntlack odotti kuolemantuomionsa toimeenpanoa 16.1.1771 (DA 10.1.1771, 8.2.1771). Sen jälkeen kaivattiin painatetta tämän viimeisistä hetkistä (DA 5.2.1771). Myyntiin tuli "Samtal, emellan för detta Borgmästaren Kierman och Jacob Guntlack, i de Dödas Rike" (DA 18.2.1771). Myös rovasti Wrangelin hirttopaikalla pitämä saarna sai painoksen ja toisenkin (DA 6.4.1771). Näiden suosio ei kestänyt yhtä kauan kuin Guntlackin elämäkerran, josta otettiin uusia painoksia vielä 1800-luvun puolella. Vuonna 1824 painettu versio kuului Helsingin lukuseuran kokoelmaan. Zacharias Topeliuksen päiväkirjassa 18.3.1833: "e. m. låg jag och läste Jacob Guntlack." 

P. S. Tukholman kaupunginvankilan listoista löytyy tietenkin suomalaisiakin. Tällä kertaa huomasin Dagligt Allehandassa 11.1.1770 joulukuuta koskevan kirjauksen "Magister Docens wid Kongl. Academien i Åbo, Johan Hinric Aspegren, för grofwa utlåtelser emot det Hederwärda Bonde-Ständet, med mera; Ransakningen har sedermera blifwit til Höglofl. Kongl. Hof-Rätten inlemnad". Täysin vastaavaa maisteri-dosenttia en Kotivuoren ylioppilasmatrikkelista löytänyt. Lähimpänä mielestäni Hans Henrik Aspegren. 

Valtakunnalliset kiitoksen aiheet 1791-1808

Ruotsin vallan ajan kiitosjumalanpalvelukset lähenevät loppuaan, mutta kiertokirjeiden säilyvyys Porvoon hiippakunnassa paranee. Lisätukea tuli Uppsalan kiertokirjeistä (pdf) ja Kansalliskirjaston digitoinneista.

Kustaa III:n käytyä rentoutumassa nimikkosotansa jälkeen eurooppalaisissa kylpylöissä kotiinpaluunsa vaati kiitosjumalanpalveluksen, josta Porvoon tuomiokapituli tiedotti 13.8.1791 seurakunnille.

Hieman oudolta tuntuu kiitosrukous kuninkaan kuoleman johdosta, mutta sellaisen tarpeesta lähti Porvoosta kiertokirje 19.4.1792. Teksti suomeksi: Kijtos korkiammasti autuaan : Hänen Kunning:ten Majt:sä jälken. Todennäköisesti seurakunnissa luettiin myös Juttu sijtä kuningan personan päälle : yöllä 16 ja 17 päiwän wälillä maalis kuusa 1792 tarkoitetusta murhasta; ylösluettu kuningallisesa hallituxesa seurawaisna päiwänä, jälkeen puolenpäiwän ja Juttu korkiast-autuaan hänen kuningallisen majestetins kuoleman walmistuxesta.

8.3.1793 juhlittiin Uppsalan kokouksen 200-vuotisjuhlaa. Tästä varoitettiin etukäteen: Lyhy tieto syystä ja johdatuxesta : siihen kiitos-juhlaan, joka nytt kaxi sataa ajastaikaa Upsalan kokouksesta 1593 juhlalisesti wietetän. Lisäksi annettiin Kuning:sen maj:tin placati, yhteisestä kiitos-juhlasta, joka yli koko Ruotzin waldakunnan, Suuren ruhtinan maan Suomen, ja kaikkein Ruotzin kruunun omisa ja sen alla olewisa ruhtinan maitten, maakundain ja herrain waldain, juhlallisesti pidettämän ja wietettämän pitä sinä 8 p. maalis-kuusa tulewana wuouna 1793. Annettu Stockholmin linnasa sinä 19 päiwänä loka-kuusa 1792. Päivän vihdoin tultua lausuttiin Rukous kijtos-juhlana 1793.

Majesteettia ja valtakuntaa vastaan suunniteltu hanke paljastui, joten joka seurakunnassa piti lukea Tukholman linnassa 9.4.1794 pidetyn selvitystilaisuuden pöytäkirja ja kiittää Jumalaa. Porvoosta lähetettiin ohjeistus ja ruotsinkielinen teksti 6.5.1794, mutta suomennos oli jaettavissa vasta 4.6.1794. Ja tässähän oli siis kyse Gustaf Mauritz Armfeltin vallankaappausyrityksestä. Myöhemmin samana vuonna ilmestyi Kokoonweto kirjoista, protocolleista ja päätöxistä : siinä Gustaf Mauritzia ja usiambia muita wastaan ilmaandunesta ja duomitusta korkia-sakon asiasta, petoxesta ja wahingollisista juonista, kuningasta ja waldakundaa wastaan, armollisen käskyn jälken mahdollisimmasa lyhykäisydesä yhteen wedetty niiden tarpexi, joilla ei ole tilaa ja waraa niitä täsä asiasa präntin kautta ulosannetuita kirjoja etc. etc. ostaa eli lukea.

Södermanlannin herttuattaren 3.7.1798 synnyttämästä Karl Adolf -prinssistä ei Suomessa ehditty esittää kiitoksia, ennen kuin kiitosrukouksen aiheena oli kuolemansa viikkoa myöhemmin. Porvoon tuomiokapitulin kiertokirjeessä tiedotettiin molemmat 25.7.1798. Rukous, joka yhteisesti saarnastuolilla Ruotzin waldakunnasa ja sen alla olewisa maakunnisa tulee pidettäwäxi hänen kuningallisen korkeudensa Södermanlandin herttuan korkiasti rakastetun puolison nykyisna kohdun hedelmällä siunatun tilan aikana. oli tehonnut vain pyydetyn ajan.

Kruununprinssi Kustaa syntyi 9.11.1798 ja ohjeistus kiitosjumalanpalveluksesta lähtettiin Porvoon hiippakunnan seurakuntiin 18.11.1798.

Kustaa IV Adolf ja kuningattarensa kruunattiin 3.4.1800. Kiitosjumalanpalvelus olisi valtakunnallisesti pitänyt järjestää seuraavana sunnuntaina, mutta tieto Porvooseen tuli myöhässä. Kiertokirje lähti eteenpäin 15.4. ja neuvoi pitämään kiitosjumalanpalveluksen viestin saantia seuraavana sunnuntaina.

Kansalliskirjaston kuvailutietojen mukaan vuonna 1800 luettiin seurakunnissa Kiitos ja rukous Hänen Kuning:sen Maj:tin drottningin  jällen saadun terweyden edestä. Samana vuonna oli tarpeen Rukous, joka yhteisesti kaikilla saarnastuoleilla : Ruotzin waldakunnasa ja sen alla olewisa maakunnisa tule ylösluettawaxi Hänen Kuning:sen Maj:tin drottningin nyt olewaisesa kohdun hedelmällä sjunatusa tilasa. Tähän liittyen prinsessa Sofia Wilhelmina syntyi 21.5.1801 ja ohjeistus kiitosrukouksesta lähti Porvoosta 29.5.1801. Kiitosrukousta seurasi varmasti tavanomaiseen tapaan kuukautta myöhemmin kiitos kuningattaren tervehtymisestä.

Kuninkaan appi kuoli kotimatkallaan 16.12.1801 ja tämäkin vaati kiitosrukouksen, joka ohjeistettiin Porvossa 3.2.1802.

Prinssi Karl Gustaf syntyi 2.12.1802 ja kierrettyään äitinsä kohdussa edellisenä kesänä suuren osan Suomea, nimitettiin oitis Suomen suuriruhtinaaksi. Rukouksesta Kiitos Hänen Kuning:sen Maj:tins drottningin : onnellisen kirwoituxen jälken.tiedotettiin Porvoosta 11.12.1802. Seuraavaksi 2.2.1803 kerrottiin, että piti esittää Kiitos ja rukous Hänen Kuning:sen Maj:tin drottningin : jällen saadun terweyden edestä.

Kuninkaan pikkuveli Fredrik Adolf kuoli Ranskan Montpellierissä 12.12.1803. Tiedon kulkuun meni aikansa, joten Porvoosta ohjeistettiin vasta 1.2.1804 rukouksesta "Kiitos korkiasti autuan Hänen Kuningallisen Korkeudensa Östergöthlandin hertuan Fredrik Adolphin ylitze."

Prinsessa Amalia Maria Charlotta syntyi 22.2.1805 ja tieto kiitosrukouksen tarpeesta lähti Porvoosta 13.3.1805. Syntymä ei ollut suuri yllätys, sillä esirukous aiheesta oli esitetty edellisen vuoden puolella. Nyt oli vuorossa ensin Kiitos Hänen Kuningallisen Majestätins drottningin onnellisen kirwoituxen edestä yhden prinsessan synnyttämisestä ja todennäköisesti kuukautta myöhemmin Kiitos ja rukous kuin kaikisa seurakunnisa : yli koko waldakunnan tulee ylösluettawaxi, Hänen Kuningallisen Majestätins drottningin jällens woitetun terweyden edestä.

Suomen suuriruhtimas Karl Gustaf kuoli 10.9.1805 ja tieto kiitosrukouksen tarpeesta lähti Porvoosta 2.10.1805. Suomeksi rukous alkoi sanoin "Särjetyillä dydämillä, Sinua, O Ijankaikkinen käsittämätöin Jumala! Sinun murhellinen kansas tänäpänä rukoilee". Alle viikkoa myöhemmin Porvoosta (8.10.1805) kerrottiin seurakuntiin, että pitää kiittää kuninkaan paluusta ulkomailta. Rukoustekstin otsikkona siis Kiitos Kuningallisen Majestetin onnellisesta kotia-tulemisesta Ruotziin.

Pommerissa käynnissä olleessa sodassa ranskalaiset ja hollantilaiset joukot saatiin ajettua pois. Tieto tämän vaatimasta kiitosrukouksesta lähti Porvoosta 9.5.1807. Ainakin Ruotsissa tapahtuneesta oli jaossa myös kertomus, joka piti lukea seurakunnissa. Suomeksi painettiin rukousteksti Kiitos wihollisen pojes karkottamises edestä, : Stralsundista , ja Kuningaallisen Majestetin maista Saxasa; ja myös niistä, Ruotzin sotawäen kautta, sinä 1, 2 ja 3:dena päiwänä huhti kuusa, woitetuista eduista.

Prinsessa Cecilia syntyi 22.6.1807, joten heinäkuun alun kiertokirjeessä kehoitettiin kiitokseen syntymänsä johdosta eli seurakunnissa esitettiin Kiitos Hänen Kuningaallisen Majestetins drottningin onnellisesta kirwoituxesta yhdellä prinsessalla. Kuukautta myöhemmin äitinsä tervehtymisen vuoksi. Syntymä ei tullut yllätyksenä, sillä vuoden alussa raskauden johdosta oli luettu esirukouksia.

Porvoon tuomiokapitulin kiertokirjeessä 19.9.1807 kerrotiin, että pitää olla kiitollinen kuninkaan paluusta Ruotsiin. Tätä varten painettiin erityinen rukousteksti.