Koulumestarin juttuja

 IV. Yksi vaan kerrallaan. 

Yhdessä pitäjässä antoi lainakirjaston hoitaja eräälle eukolle kaksi kirjaista luettavaksi. Eukko otti ne vastaan, katseli hetken kirjaisia ja ajatteli jotakuta, mutta samassa ojensi hän pöydälle kirjaiset kiireesti pakisten: »Hyvä herra maisteri! Antakaa vaan yksi. En minä voi yht'aikaa lukea kahta». 

V. Kettu isän sukua. 

Koulussa opetti opettaja kerran pojille luonnontiedettä Berlinin luonnon tieteen oppikirjan mukaan. Poikien kahdesti pari sivua luettua ja opettajan luetun selitettyä, pantiin kirjat kiini ja opettaja kysyi nyt jokaiselta sitä mitä hän on lukenut. Niin sattui kysymään pojalta, jolla oli Kettu-niminen setä, mitä sukua eläin kettu on. Poika ajatteli vähäisen ja vastasi viimein hyvin vakaisena: »Setä Kettu on isäni sukua.» 

VI. Mitä siltavouti ja mustalaiset ovat. 

Samassa koulussa kysyi opettaja eräältä pojalta mitkä nivel-eläimet ovat syöpäläisiä. Poika ajatteli hetken ja vastasi: »Siltavouti ja mustalaiset, sanoi isä.»

Nimimerkin K. W. W-n lähettämiä kaskuja, Otava 5.9.1862 NO 33

Tuntemattomampi Sinebrychoff (Pellosta kaupungiksi)

Sinebrychoffin panimomestareita esittelevä sivusto kertoo, että

Sinebrychoffin perhe kuuluu sukuun, jonka jäsenet tunnetaan jo 1600-luvulla huomattavina kauppiaina. Sukunimi Sinebrjuhov / Sinebrjukov / Sinebrychoff, jonka vapaa suomennos on ”sinimaha”, kertoo siitä: kauppiaiden asuun kuuluva värillinen leveä nauha ilmaisee vanhalla Venäjällä liikemiehen arvon, ja sininen väri on korkeimman luokan tunnus.

Minä en tiedä venäläisten sukunimien muodostumisesta, mutta voin kertoa, että kaikki Helsingissä vaikuttaneet Sinebrychoffit eivät olleet menestyjiä. Kaupungissa vaikuttaneilla veljeksillä Nikolai, Pavel ja Ivan on Wikipedia-sivut, mutta edes Genistä en löydä Nikiforia.

Puutarhamestari  Nikifor Sinebrychoff osallistui joulukuussa 1824 kaupungin vuokra-alueiden huutokauppaan. Hän onnistui saamaan 10 vuoden sopimuksen kahteen viljelysalueeseen, joita oli viimeksi viljellyt puutarhuri Lampeniuksen leski. Pienempi oli nimeltään Wetterske eller Salinske Åkern ja suurempi Byströmske Plantagen (Mpk 13.12.1824 §3).  

Plan till En Förstad på Helsingfors Campen (HKM)

Vuonna 1776 piirrettyyn kaavaan Byströmin viljelmä on merkitty tulevan Bulevardin länsipäähän eli alueelle, jossa vuodesta 1819 alkaen oli varattu paikka Sinebrychoffin panimolle. Todennäköisesti Nikifor Sinebrychoffin vuonna 1824 vuokraama "plantaasi" oli joku osa tästä, vaikka sama alue on isommissa kartoissa 1776 & 1784 Goveniuksen pelto. 

Seuraavan vuokrahuutokaupan ilmoituksessa molemmat palstat sijoitettiin Bulevardille, jonka  kaavoituksessa vuonna 1825 puutarhurimestari Nikifor Sinebrychoff oli menettänyt osan Hietalahdessa viljelemistään palstoista (HT 26.11.1834; Mpk 17.8.1825 §13). Seuraavana vuonna häntä uhkasi 100 perunatynnyrin huutokauppa (FAT 18.4.1826). Tämä ei auttanut taloustilannettaan ja elokuussa pakkohuutokaupassa oli Hietalahden pellon koko sato (FAT 20.7.1826). Neljä vuotta myöhemmin pakkohuutokaupassa oli 6000 kaalinpäätä (Tidningar ifrån Helsingfors 18.10.1830.)

Vuokrasopimuksensa päättyessä Nikifor Sinebrychoff ei osallistunut tai pärjännyt huutokaupassa, jossa tarjottiin viiden vuoden sopimusta. Tiedossa oli, että tonttien kaavoitus oli etenemässä kyseisille maille ja tarjolla oli silloin vuokranalennus. (Mpk 1.12.1834 §8) Byströmska eller Wetterska plantage ei kuitenkaan pienentynyt kaupungin puolelta vaan vuonna 1835 Sinebychoffin tontin rajan vedon takia  (Mpk 29.4.1840 §1). 

Kaupungin laajeneminen ei kuitenkaan edistynyt suunniteltua vauhtia, joten samassa huutokaupassa ollutta Byströmin viljelyssuota tarjottiin vuonna 1840 vielä vuokralle. Nikifor Sinebrychoff sai viiden vuoden vuokrasopimuksen "Byströmin peltoon" tai "viljelyssuohon" (Byströmska åkern, Byströmska uppodlingskärret) tammikuun 1840 huutokaupassa, mutta kuoli pian tämän jälkeen ja leskensä vapautettiin vuokrasopimuksesta jo tammikuussa 1841 (Mpk 11.1.1840 §11 & 23.1.1841 §6).

Wetterska plantagen ja Byströmska kärret oli rakentamattomia vielä viisi vuotta myöhemmin, jolloin niiden vuokraoikeuksia huutokaupattiin viimeistä kertaa. Nyt Wetterin viljelmä paikannettiin kortteliin Strutsi (84) ja Byströmin suo kortteliin Pelikaani (90) (Mpk 11.4.1846 §6&7). Tässä vaiheessa Strutsi-korttelin kaksi läntistä tonttia olivat jo Nikolai Sinebrychoffin omistuksessa. 

Suomenmaan asukkaista ja niiden tavoista 1850: rakennuskulttuuri

Pietari Hannikaisen toimittaman lehden Lukemisia maamiehille numerossa 3/1850 ilmestyi artikkeli Suomenmaan asukkaista ja niiden tavoista. Asukkaat jaettiin viiteen ryhmään: lappalaiset, suomalaiset, ruotsalaiset, venäläiset ja mustalaiset. Huomiota herättävää on, että kirjoittaja ei halua edes tunnustaa jakoa itäiseen ja läntiseen Suomeen. Hän kuitenkin esittelee eroja esimerkiksi rakennuskulttuurissa.

Savutuvat jo ovat hävinneet Pohjanmaalta, Turunmaasta, Hämeestä ja Uusmaalta sekä osittain Viipurin Läänistä, niin kuin myös Savosta ja Karjalastaki. Ainoastaan salokylissä ja taloissa tavataan niitä vielä usiammissa paikoin Suomea, niin kuin myös yleiseen Savolaisien tykönä Vaasan Länissä. 

 

Lännepuolella Suomen ovat talot paremmin ryhmissä, itäpuolella sensiaan enemmän yksinäisinä. Rakennustavasta on merkittävä että se seuraa piammastaan kielenmurretten mukaan, niin että Hämeen ja Turun murteen alangolla on huoneilla piiritetty, tavallisesti neliskulmainen piha, josta toinen puoli on karja pihana, sensiaan kuin Savon ja osittain Viipurin murteen alangoilla huoneet usiammin ovat huiskin haiskin ja harvoin usiampia huoneita yhden katon alla. Etenkin merkilliset ovat ne itä Suomen taloissa tavattavat monet aitat (huoneet) tuvan ympärillä, jokainen erikaton alla. Pohjan ja Kainuunmaan ylpiät talonpoikaiset kartanot eivät ole enemmän Turun ja Hämeen kuin Savonkaan rakennustapaan. Niissä on paremmin ominainen rakennuksensa. 

 

Turunpuolella etenki Satakunnassa ja Hämeessä pidetään erinäinen leipotupa. Mutta itäpuolella Hämettä sekä eteläisessä pohjanmaassa on jo, niin kuin muuallaki Suomessa, leipouuni asuntotuvassa. Keurun pitäjässä pidetään erinäinen tupa missä talvella hevoisille syötetään apetta. Pohjoispuolella Savoa syötetään niitä asuntotuvassa. Muualla Suomessa vaan tallissa.

Lisäys 12.9.2024 klo 15:21. Sattumalta päivän tutkimuksissa tajusin, että tämä Maamiehen ystävässä julkaistu katsaus on lyhennelmä Antero Wareliuksen vuonna 1847 julkaistusta tutkimusraportista Bidrag till Finlands kännedom i ethnographiskt hänseende.

Koulupoikien Aleksanterinpäivän vietto

Käkisalmen alkeiskoulua 16-vuotiaana vuoden 1890 tienoilla käyneen J. S.:n muistelmasta (*):

Lupapäiviä, Jumalan kiitos, niitä saatiin kovinkin tiheään. Tavallisesti joka kahden viikon kuluttua yksi. Pitihän opettajienkin saada vähän levähtää raskaasta koulutyöstään ja eihän ne oppilaatkaan sitä pahakseen panneet.

Syksyllä pidettiin lupapäiviä, ensiksi Aleksanterin päivän kunniaksi. Olimmehan me valtion poikia, siis tulihan meidän riemuita suuriruhtinaamme nimipäivänä. Tätä päivää me vietimmekin oikein komeasti. Hyvä rehtorimme antoi meille 5 markkasen rahaa ja puolenkymmentä kappaa perunoita, ja käski menemään saareen potattia paistamaan.

Rahalla hän käski ostamaan puodista makeisia, jotka sitten saisimme jakaa keskenämme. Niin teimmekin, mutta ostimme jäännöksellä tupakkiakin ja siirappia.

Tupakanpoltto oli tosin ankarasti kielletty, mutta kuka sitä saaressa nyt tuli näkemään, josko me poltimme tupakkaa, eli emmekö polttaneet. Saatuamme kaikki "kapustimet" veneesen, läksimme saareen soutamaan.

Kova tuuli puhalteli järven selällä, mutta emmehän mekään sentään hätäpoikia olleet, vaikka venheemme keikkui kuin lastunen kovassa myrskyssä.

Onnellisesti päästiin saareen, jossa panimme "taloksi". Vesikattila pantiin kiehumaan. Toiset pojista kaivoivat sillä aikaa suuren kuopan maahan, johon pantiin perunat paistumaan, kun ensin olime sytyttäneet suuren rovion risuista, jossa kuumensimme kiviä, jotka sitten tungettiin kuoppaan ja perunoita sitten kuoppa täyteen ja niiden päälle kaikenmoista rojua.

Sillä aikaa kun perunat paistuivat kuopassa, kävimme juomaan "piittinää", jota meidän kokkimme, eräs ensi luokan oppilas oli valmistanut, kaataen siirappiastian sisällyksen kiehuvaan vesikattilaan. Rinkelin kanssa joimme tuota "piittinäämme", joka maistuikin oivalliselta. Siitä kiitos hyvälle kokillemme! —

Hetken kuluttua kävimme perunoihin käsiksi ja heti ne olivatkin loppuun syödyt; sillä herraspojat olivat jotenkin ahneet "paistikkaille", mutta me maalta tulleet emme niitä kovinkaan kaivanneet. Hyväthän ne olivat meistäkin, vaikka, Jumalan kiitos, me olemme saaneet perunoita aina tarpeeksemme asti, eikä meidän sentähden tarvinnut suutamme polttaa, niinkuin nuo hoikkakinttuiset herraspojat tekivät, ahmiessaan perunoita niin, että muuttuivat muuttumistaan kasvoiltaan yhtä mustiksi, kuin nuo mustat "paistikkaatkin".

Päiväkin on näissä hommissa lähennyt loppuansa, joten meidän tuli kiireen kaupalla lähteä paluumatkalle, jos mieli oikeaan aikaan kotiin ehtiä, sillä saaresta oli sinne noin 2 km.

Raikkaan eläköön huudon hurrasimme päivän kunniaksi ja läksimme reippaasti soutamaan kaupunkia kohden.

Samaan aikaan: Aleksanterin päivän juhlavalaistus 1880-luvun Oulussa  ja

Maistuisiko spiittinä?

(*) Hajanaisia pätkiä kouluajoilta. Itä-Suomen Sanomat 6., 8. & 11.6.1895

Esivaltaa vastaan puhuneet: Axel, Carl, Tomas ja Knut

Axel Simonsson, 18-vuotias renki, pohti vuoden 1725 lopulla tai 1726 alussa ääneen esivallan viisautta: kun olivat saaneet armeijan rivit täyteen rakuunoita, kuningas pienentää miesten palkat. Mukana oli myös kirosana hunsvotti. Axelin esittämä puolustus oli, että sana oli monikossa ja viittasi rakuunoihin. Valitettavasti todistaja koki kuulleensa viittauksen kuninkaaseen, siis yksikössä. Hovioikeus vahvisti tämän näkemyksen ja tuomitsi Axelin yhdeksään kadunjuoksuun, kirkkorangaistukseen ja linnoitustyöhön Haminaan. Tukholmassa kadunjuoksujen määrä laski.

Toinenkin tapaus liittyi rakuunoihin. Rakuuna Johan Starck vaati parempaa elatusta Carl Björkequistiltä, joka sattui olemaan tilapäinen nimismies, mutta en silti onnistunut paikantamaan häntä. Starck vetosi kuninkaalta saatuun hevoseen ja varustukseen, joka jätti rusthollarille varaa ylimääräiseen. Björkequist tuhahti, että piru voisi kiittää kuningasta, mutten minä, sillä en ole mitään saanut. Hänen tuomiokseen vahvistettiin oikeusrevisiossa viisi kujanjuoksua. 

Tomas Collander, rusthollarin poika Paraisilta, oli suuren Pohjan sodan aikana opiskellut Gävlessä ja aloitti rauhan tultua yliopisto-opinnot Turussa. Ne olivat edelleen käynnissä syksyllä 1726, kun Tomasia syytettiin Paraisten kihlakunnanoikeudessa majesteettirikoksesta. Hän oli esittänyt, että säätyvallan aikana kuningas Fredrikin nimissä määräykset olivat voimattomia. Ne pitäisi jättää huomiotta ja noudattaa edellisen kuninkaan aikaisia. Hovioikeuden antama kuolemantuomio muuttui Tukholmassa kuukauden vankeudeksi vedellä ja leivällä. 

Pieksämäellä muisteltiin vanhoja 1720-luvun lopulla. Venäläisten miehityksen aikana vääpeli Knut Koivistolainen oli riidellessään talonpoika Pehr Ruokolaisen kanssa saninut "Piru vieköön Ruotsin kuninkaan, minä en häneltä saa nyt apua tai tukea". Koivistolainen asui Kärkkäälän kylässä, joka nykyään on Suonenjokea. (Mahdollisesti tai todennäköisesti kyseessä oli tämä Nuutti.)

Lähteet:

Jonas Nordin: Frihetstidens monarki. Konungamakt och offentlighet i 1700-talets Sverige. 2009, 210, 238, 247

Yrjö Kotivuori: Tomas Collander. Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852

Nedre justitierevisionen. Högsta domstolen Prot:1726:1 (1726) Bild 2720 / sid 533 (AID: v655204.b2720.s533, NAD: SE/RA/1311)

Nedre justitierevisionen. Högsta domstolen Prot:1726:1 (1726) Bild 2730 / sid 535 (AID: v655204.b2730.s535, NAD: SE/RA/1311)

Nedre justitierevisionen. Högsta domstolen Prot:1726:1 (1726) Bild 2740 / sid 537 (AID: v655204.b2740.s537, NAD: SE/RA/1311)

Nedre justitierevisionen. Högsta domstolen Prot:1727:1 (1727) Bild 7260 / sid 439 (AID: v655207.b7260.s439, NAD: SE/RA/1311)
Nedre justitierevisionen. Högsta domstolen Prot:1728:1 (1728) Bild 390 / sid 67 (AID: v655210.b390.s67, NAD: SE/RA/1311)

Nedre justitierevisionen. Högsta domstolen Prot:1734:2 (1734) Bild 1460 / sid 285 (AID: v655229.b1460.s285, NAD: SE/RA/1311)

Kuuntelin rikoshistoriaa

Kyllästyin vihdoinkin (ainakin hetkellisesti) YouTube-videoihin ja kuuntelin hyvin pitkästä linkkilistastani rikoshistoriallista ohjelmistoa, jonka pariin innosti YLEn koostesivu Noituutta, salavuoteutta, penkkiriitoja ja puukkojunkkareita – tervetuloa suomalaisen rikoshistorian pikakurssille!

Kyseisellä sivulla on tekstiksi tiivistettynä vuonna 1978 ensiesitetty sarja Aika ja rikos, jossa on asiantuntijana äänessä Heikki Ylikangas. Ohjelmasivun mukaan haastatteleva toimittaja on Ilkka Mäntylä eli historiantutkija tämäkin. Ohjelmasarjan alkupuolella tuotiin esiin lähteiden puutteita, mutta pääasiassa Ylikangas esittelee tietonsa totuutena. Montaa asiaa on ehditty sittemmin tutkia uudelleen, joten sisältöön kannattaa suhtautua pienellä varauksella.

Sarjassa painottuu 1600-luku, mikä ei Ylikankaan tuotannon tuntien hämmästyttänyt. Myös Ruotsista on tallessa 1600-lukua: Brott och straff under stormaktstiden & Barnmordet, jakten och avrättningen i Gudhems härad år 1691. Molemmissa ohjelmissa on äänessä Annika Sandén.

Ylen omilta sivuilta löytyy ainakin kolme annosta 1600-luvun noitaoikeuskäyntejä. Ohjelmassa Noitavainojen sekavat ja julmat vuodet – näin painajaisesta tuli totta on asiantuntijoina Mirkka Lappalainen ja Marko Lamberg. Noitavainospesiaalissa asiantuntijana on Raisa Toivo. Ohjelmassa Tuhat vuotta noitamenoja - noitia kuunneltiin, pelättiin ja tapettiin Pohjolassa Karoliina Kouvola ja Marko Nenonen puhuvat noidista laajempana ilmionä. 

Noitasyytöksiin liittyy kuolemantuomio, josta Yle on tehnyt ja jättänyt verkkoon useita ohjelmia. Kuolemantuomion historia Suomessa on Mikko Moilasen tietokirjan markkinointia samoin kuin Suomalaiset pyövelit. Ohjelmassa Teloitusten historia Suomessa haastatellaan kirjamarkkinoinnin hengessä Teemu Keskisarjaa.

Sarjassa Rikoksesta ja rangaistuksesta on kaksi osaa: 1600-luvulla kuolemantuomio oli tavallinen rangaistus ja Rikoksesta tuomittuja piiskattiin ja häpäistiin vielä 1800-luvun lopulla. Jälkimmäisessä oli enemmän tietoa rikoksista ja määristä kuin rangaistuksista. Nämä vinkattiin ohjelmassa Kuka keksi vankilan? , jossa on lukuisia tiedonantajia. Ohjelmassa Rikos ja rangaistus: Milloin rangaistus kannattaa? esiintyy Seppo Aalto, Tapio Lappi-Seppälä ja Teemu Keskisarja.

Viaporin viimeinen kahlevanki piti päiväkirjaa.

Ohjelmassa Hylynryöstäjiä ja aarteenetsijöitä – haaksirikko Suomenlahdella oli rannikon asukkaille onnenpotku haastatellaan asiantuntijana Mikko Huhtamiestä. 

Kuuntelematta jäi

• Annin surman jäljillä  
• Viimeinen johtolanka 
• Sukuni murhamysteeri  
• Finlandssvenska krimpodden 

Koulumestarin juttuja

I. Kuinka Saukkolaiset kaupassa tinkivät. 

Kuin kylä-lukuja Saukkolassa pidettiin, niin talon isännät silloin tavallisesti ostivat lapsilleen aapisia, joita lukkari piti kaupaksi. Ne maksoivat viisikymmentä kopekkaa pankossa. Kuin lukkarilta kysyttin: »mitä aapinen maksanee?» niin vastasi lukkari aina: »puoli ruplaa, ukkoseni.» — »Eikö saisi vähän tinkiä, arvollinen herra kanttuori,» saneli nyt ostaja kumartaen ja korvaa raapien. — „Saat, saat,» vastasi lukkari, »jätän sulle viiteenkymmeneen kopekkaan, ukkoseni.» Nyt oli ostaja tyytyväinen, maksoi ja sai kirjan. Eikö sekin ollut tinkimistä? 

II. Höyryn voimaa jo luomisessa käytettiin. 

Kerran kyselin pojilta koulussa uskonoppia. Yksi poika ei tiennyt millä voimalla luoja maailman oli luonut. Toinen poika, edellisen sivukumppani, katseli koulun ohitse salmen kautta lentävää höyry-laivaa. — »No, sinä ukkoseni, voitko sinä sanoa millä voimalla Jumala maailman loi?» kysyin minä toiselta. Tämä ryöpsähti ylös penkiltä ja vastasi: »Höyryn voimalla,» ajatellen ohitse lentänyttä laivaa. 

III. Mielet ovat monenlaiset. 

Yhteen pitäjään oli hankittu joinki kaunis kirjasto. Lainaajia tuli paljon kuin kirjoja ensi-kerrran lainattiin ulos. Lukkari, joka oli kirjaston hoitaja, pisti kirkko-väärtin käteen katselematta kirjasen. Tämä istuutui, avasi kirjasen ja käänteli muutamia sivuja ja luki. Yht'äkkiä ryöpsähti hän ylös ja huusi lukkarille: »Mitä remputusta tämä on? Antakaa mulle toinen, parempi kirja, joku jumalinen taikka asianajollinen, en minä näistä loruista huoli.» — Lukkari katseli hämmästyneenä miestä, otti kirjasen, avasi sen ja näki sen olevan toisen osan: »Mansikoita ja Mustikoita». Mielet ovat monenlaiset.

Nimimerkin K. W. W-n lähettämiä kaskuja, Otava 22.08.1862 NO 33