Jätin pari päivää sitten julkaistusta Twitter-koosteesta pois kaksi bottien jakamaa kuvaa, joista heräsi edelleen tyydyttävästi vastaamattomia mysymyksiä.
Ensinnäkin Magnus von Wrightin Maisema, jossa oikealla on tuulimylly ja vasemmalla suurehko kaksikerroksinen rakennus. Tästä kysyin "On kai jossain tiedossa, mistä tämä on? Päärakennuksen takana erikoinen iso ja ikkunaton rakennus."
Ne tieteiden harrastajat, jotka tämän vuosikymmenen puolivälin jälkeen pohjan perukoilta ovat matkustaneet pääkaupunkiin, ensinki Apollonin kaukaista merkkiä noutamaan ja sitten vuosikausia siellä ovat käyneet saadakseen hyväksytyn matkapassin jolleki virkauralle, tuskin tullevat ajatelleeksi miten me, vanhat ylioppilaat, matkustimme Helsinkiin syksyin, keväin kaateisilla ja epätasaisilla teillä istuen n.k. "vertebral fraktoreissa" (selkämurtajissa), joissa sydämmet ja munaskuut tutkittiin, nyökkyen ja väristen pohjoistuulen sivellessä selkärankaamme tai kasvojamme. Nyt sitä mennään "höyryssä" (sat sapienti), koko matkan kuullen ja nähden vaihtelevaisia puheita ja henkilöitä (oikea kuva elämästä, jossa myös henkilöt ilmaantuvat ja katoavat, vaikka hitaammin). Nyt ei tarvitse jankkailla kyytimiesten kanssa hitaasta ajamisesta, kapineiden liikanaisesta painosta, ajopelien raskaudesta (jos ovat omamme) ja kaikkien vähintäin siitä, mikä arvomme eli virkamme eli ammattimme on. Muutama rettelö viimemainittua lajia säilyy mielessäni vieläki varsin selvästi, vaikka siitä jo on parikymmentä vuotta kun se tapahtui.
Etelä-Suomessa, Hämeessä, kulkiessani, saavuin muutamana kesäiltana kestikievariin Hämeenlinnan ja Tampereen välillä. Minä kuljin sillä kertaa yksin, sillä en ollut sattunut saamaan matkakumppania. Vierashuoneeseen tultuani, rupesin katselemaan päiväkirjaa. Kun sitä olin kyllikseni tutkinut eikä hevosta alkanut kuulua, minä menin ulos kartanolle eli pihalle, jossa kestikievari korjaili kärryjä. Muuan hevonen seisoi vähän matkaa hänestä joutilasna.
"Eikö hevosta panna valjaisin jo, ettäs pääsisin matkalle?"
"Mistä matkustavainen on?"
"Pohjoisesta päin", ma vastasin.
"Kuka te olette?" kestikievari nyt kysäsi. Hän näytti olevan hiukan liikutettu.
"En minä ole mikään vaarallinen henkilö. Olenhan muuan ylioppilas."
"On kaiketi teillä joku nimi?"
"Tietysti, ja sen näette päiväkirjasta. Vaan pankaa nyt hevonen aisoihin."
"Hevosen pitää saada syödä. Se palasi äsken matkalta."
"No pankaa sitten toinen eteen. Näkyyhän päiväkirjasta, että niitä löytyy: 2 reservihevosta, 3 kyytihevosta ja yksi kestikievarin oma."
"Ne ovat laitumella", isäntä virkkoi ivallisesti.
"Tässä kestikievarissa ei ole järjestystä, kun ei isäntä itse jaksa hallita itseään. Olettehan päissänne. Minä lähden kirjoittamaan päiväkirjaan."
Isäntä hyppäsi mun edelle, sieppasi avaimen vierashuoneen ovelta ja sanoi: "meidän päiväkirjaamme ei saa vuohensorkkia piirtää."
Mitäs tehdä! Minä en ollut oikein perehtynyt lakitieteesen enkä tahtonut viivyttää matkaani. Kysyin siis entiseltä kyytimieheltä eikö hän lähtisi vielä taipaleen kyytiin.
"Ei hevoseni enään jaksa toista taivalta", hän sanoi. Minä pyysin häntä lähtemään edes siksi, kunnes jostaki talosta saataisiin toinen hevonen.
"No niin. Kallilan Heikalla on kaksi hevosta ja häneltä toinen joutanee", kyytimies virkkoi.
Lähdettiin ajamaan. Tultiin kohta Heikan luo, joka suostui lähtemään, tietysti vähän runsaampaa maksua vastaan. Minä kysyin häneltä asuiko pitäjän nimismies lähellä valtatietä, johon hän vastasi kieltäväisesti.
Nyt ajettiin eteenpäin. Kaikki luonnon ihanuus, jota tavallisesti kyllin ihmettelin, ei nyt ottanut vaikuttaakseen minuun. Minä istua jörötin ajopelissä, joka tuntui olevan edelliseltä vuosisadalta.
"Ah", minä ajattelin, "jos 'mamma' tietäisi, kuinka poikansa kärsii, niin kyllä hän päätään kallisteleisi! Mutta — mutta kyllä, minä, kahvikupin ääressä hänelle maalaan kärsimykseni niin, että hänen silmänsä vieläkin isonevat entisestään. Ja langolleni K:joella minä myös kerron tämän traagillisen tapauksen."
Kun toiseen kestikievariin tultiin ja olin maksanut kyytimiehelleni, menin vierashuoneisen ja odottelin hevosta valjaisin pantavaksi. Odotettuani hyvän aikaa, menin pihalle, vaan siellä en tavannut elävätä sielua. Pirttiin mentyäni, kysyin, eikö hevosta panna jo valjaisin. "Onko sitä sitte tilattu", muuan kysäsi. — "Pitäishän arvata kun matkustavainen tulee kestikievariin, niin hän aikoo matkustaa eteenpäin", virkoin hiukan malttamattomasta.
"Tietysti, jos hän kestikievarin kyytillä kulkee", lisäsi nyt muuan.
"Saanko kysyä kuka herra on ja mihin meno on."
"Sen minä kirjoitan kirjaan, vaan ei ole pakko sitä suusanallisesti kertoa. Pankaa vaan heti hevonen eteen!" —
Hämäläiset mutisivat keskenään ja muuan sanoi puol'ääneen: "kuka sen tietää, onko tuo kisälli, vaan." Mulla ei ollut ylioppilaslakkia, vaan olkihattu päässä.
Muuan vaimonpuoli tuli nyt kyytillä ajaen lapsensa kanssa. Hän pistäysi vierashuoneessa, kirjoitti nimensä päiväkirjaan ja meni ulos.
Hevonen ajettiin portaiden eteen. Vaimonpuoli mieli menemään siihen ajopeliin, vaan minä hyökkäsin portaille. Pohjolaisvereni alkoi kuohua vihasta ja häpeästä.
"Tuo hevonen on minulle tuleva!" minä karjasin.
"Tämä vaimonpuoli on serkkuni", kyytimies vastasi, "ja minä tahdon kyytitä häntä."
"No, eikö minua ai'ota viedä tästä kestikievarista eteenpäin?" minä kiljasin.
"Se on kestikievarin asia", kyytimies vastasi kopeasti. "Vaimonpuoli kiipesi lapsineen kärryihin, kyytimies käski hevosta menemään — ja se meni."
Minä siunasin sekä meneväiset että koko kestikievarin ja vieläpä Hämeen maanki. Sitten astuin taas pirtin ovelle ja sanoin äänellä, jonka olisi pitänyt kuulua kuin haudasta (mun tarkoitukseni mukaan): "minä tahdon puhutella isäntää."
"Hän tulee heti, pistäysi vaan naapurissa", sanoi muuan, katsoen minuun vähän sääliväisesti.
"Minulla ei ole muuta keinoa kuin haastaa hänet käräjiin", minä sanoin ja astuin majesteetillisesti yli pihan vierasten puolelle.
Nyt kuului jymy maantieltä. Pölypilvi alkoi näkyä ja vaunut alkoivat lähetä kestikievaria. Minä päätin ilmoittaa herralle vaunuissa siitä hävyttömästä kohtelusta, jota olin kärsinyt.
Vaunuista hyppäsi alas herrasmies, jonka kohta tunsin muutamaksi hovioikeudessa palvelevaksi virkamieheksi.
"Mihinkä matka?" kysyi entinen tuttavani.
"Pohjoiseen olisi matka, vaan nuo saivartajat eivät pane konia aisojen väliin."
Minä kerroin tuttavalleni koko jutun. Hän käski heti tuoda hevosen minulle. Kymmenen minuutin kuluttua se oli valjaissa.
"Kyytimiehet menevät tuohon kärryyn!" hän sanoi, "ja tämä herra tulee vaunuihin."
Sanottu ja tehty. "Nyt eivät kaiketi minua kisälliksi luule!" minä mutisin. Minä mietin nyt, mikä vaikutus arvolla ja rahalla on mailmassa. — Samassa kuitenki myönsin, että osittain minussaki oli ollut vikaa tässä rettelössä. — Ystävällisen tuttavani seurassa haihtui kohta kiukkuni. Huutijärvellä erosivat tiemme; hän meni Tampereelle, minä Oriveden kautta pohjoiseen.
Alex Federleyn piirros Fyrenistä 24/1899
 |
| Eugen Hoffersin otos Erottajalta Tuomiokirkkoon päin. Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0 |
Nimimerkki W. S., jonka toisen samantapaisen kirjoituksen perusteella arvelen Wilho Soiniksi, muisteli Uudessa Suomessa 25.1.1925
Iltamyöhällä toukokuun loppupäivinä 1872 saapui Helsingin asemalle pieni ryhmä nuorukaisia matkalla ylioppilastutkintoa suorittamaan. Monet heistä eivät olleet ennen nähneet rautatietä, harvat jos kukaan ennen käyneet Helsingissä. Niin oli tämän kirjoittajankin laita. Muutamilla oli asunto tiedossa, mutta kolme tai neljä läksi kiertämään yösijaa löytääksensä entisen luokkatoverin Makki B:n johdolla, joka muka tunsi kaupungin kuin viisi sormeansa. Kaikki hotellit olivat täynnä - olihan paraikaa valtiopäivät - eikä matkustajakoteja oltu silloin vielä keksitty. Loppujen lopuksi jouduimme hyväntahtoisen ajurin tallin parvelle jossain Kampin kallioilla, kaivauduimme siellä heiniin ja niin vietimme ensimäisen yömme Helsingissä, josta sitten oli tuleva muutamille meistä pitkäaikainen olinpaikka. Mutta kun aamulla piti lähteä viluisesta pesästä pois, olikin ovi teljetty ulkoapäin ja »hotellin» isäntää ei näkynyt missään. Ei auttanut muu kuin, että oiva oppaamme, joka oli jalomielisesti jakanut yösijamme, sai hypätä parven luukusta useamman metrin korkeudesta alas pihalle ja päästää kohmettuneet jäsenemme kevätauringon säteitten sulateltaviksi.
Minne luulette maalaispojan nyt ensi työkseen rientävän? Ehkä kaupunkia katselemaan? Ei - näkemään merta, jota hän ei ollut ennen nähnyt, näkemään rajatonta näköpiiriä, näkemään todellista taivaanrantaa, josta hän oli aina uneksinut. Kaikkialla, missä hän ennen oli liikkunut, korkeimmillakin vuorilla, rajoittui näköpiiri metsiin, kukkuloihin ja kaukana siintäviin vaaroihin. Suurilla järvilläkin, Päijänteen ja Näsijärven sinisillä selillä, häämöitti toinen ranta aina selvästi. Tähtitornin mäellä avautui meri hänen hämmästyneitten silmiensä eleen. Sieltä puhalsi kostea, hieman usvainen tuuli, joka melkein salpasi sisämaan keveään ja pihkaiseen ilmaan tottuneita keuhkoja. Kauan hän katseli tuota outoa näkyä, vaikka vain osa taivaanrantaa Viaporin ja läntisen saariston välillä näkyi keskeymättömänä viivana. Myöhemmin on hän kyllä merellä kulkeissaan nähnyt näköpiirin yhtenä eheänä renkaana ja taivaankannen milloin lyijynharmaana, raskaana kalottina painuvan alas, milloin kaartuvan korkeuteen kuin goottilaisen doomin katto, jonka laella aurinko hymyili taikka tähdet ystävällisesti vilkuttivat, mutta se ei ole koskaan enää ollut ensi näkemisen veroista. Tuskinpa hän siinä seisoessaan huomasi, että hänet erotti merestä laaja kallioinen alue, joka ulottui Kaivopuistosta kauas Munkkisaareen saakka ja etemmäksikin, odottaen vielä teiden tekijöitä ja talojen rakentajoita.
Kääntyessään poispäin tuosta silmiä kiehtovasta näköalasta avautui hänen eteensä kaupunki kaikessa loistossaan. Mutta toisenlainen oli kuva kuin tätä nykyä. Rakennusten rykelmän yksitoikkoisuutta ei häirinnyt muu kuin Nikolain kirkon mahtava massa ja venäläisen kirkon kullatut sipulihuiput idässä sekä n. k. vanhan kirkon pylvästorni lännessä. Ei ollut silloin vielä Johanneksen kirkon teräviä huippuja, ei Kallion kirkon pilvenpiirtäjä-mallisia tornia, ei palotornia, ei Kansallismuseon siroa tapulia, ei vesilinnaa Alppilan vuorilla eikä muita korkeita rakennuksia, jotka nyt antavat kaupungille leimansa, kun sitä meren puolella katselee. Ken silloin laivalla saapui eteläsatamaan, näki sen aivan toisenlaisena kuin nyt. Vesi ulottui joka taholla kauemmaksi kuin tätä nykyä: pohjoisessa melkein »keisarinnankiveen» saakka, lännessä niille tienoille, missä nyt ovat tavaramakasiinit - siinä johti puiset laiturit vanhoihin ranta-aittoihin, joiden tilalla nyt kulkee rautatie. Katajanokan puolella huuhteli vesi Sipulisaaren ja itse nokan kallioita, jotka kaikki nyt ovat kivilaiturien peitossa tai makasiinien pohjana. Itse Katajanokan kallioitten välit täytti mökkirykelmä, jonka asukasten elämästä faktori V. Pettersson on kirjoittanut monta ruotsinkielistä kertomusta.
Esplanaadi kasvoi siihen aikaan jättiläis-vahteroita, mutta sen pohjoispuoli oli nykyistään paljon matalammalla, niin matalalla, että sitä alituisesti korotettaissa pohjoisreunalla olevat matalat puutalot joutuivat akkunnoita myöten maan alle. Yksinomaan puutaloja sen varrella olikin Fahianinkadulta aina Heikin esplanaadiin saakka. Runehergin patsaskin on vasta myöhemmin pystytetty eikä kaupungissa ollut muitakaan muistopatsaita. Suomen pankin ja valtioarkiston nykyisellä paikalla oli »narinkka», sama juutalaisten ryysykauppiasten basaari, jonka nyt tapaamme Simon- ja Annankatujen kulmauksessa ylhäällä Kampin kallioilla. Rautatientori oli suuri kiveämätön hieta-aavikko, jonka keskikohta keväin ja syksyin muodosti ylipääsemättömän rämeikön. Mutta ken kiersi torin pohjoisreunalle löysi sieltä kaikenlaista hyvää. Niillä tienoilla, missä nyt on Kansallisteatteri ja osa uutta asemataloa, oli jonkinlainen kasvitarha, jonka toista syrjää kaunisti pitkä ja matala, valkoiseksi rapattu »Willensauna» ja Kaisaniemen puiston syrjällä Wilhelmsbadin suosittu ravintola ja hotelli. Vanhan asematalon paikan muistaa vielä jokainen helsinkiläinen.
Samanlainen Sahara kuin rautatientori oli myöskin Hietalahdentori: hietainen, kurainen, kiveämätön, tarkoitukseton tyhjyys. Kivetyt ja tasoitetut kadut loppuivatkin sielläpäin noin Albertinkadun tienoilla. Kaupungin länsiosassa oli suurin rakennus venäläinen »Turun» kasarmi; sen läheisyydessä, Hankkijan palatsista itäänpäin, oli ladonlapainen rakennusrähjä, Arkaadiateaatteri, jossa Suomalainen teaatteri lapsuusvuotensa vietti. Ei kaukana siitä oli viertotien yli laskettava puomi, jossa hevosmiesten täytyi maksaa pieni tieraha mennen tullen viertotien ylläpitämiseksi. Töölön kaupunginosasta ei silloin ollut aavistustakaan, ei »etu»- eikä »taka»- Töölöstä ja Töölön lahtikin rautatien länsipuolella ulottui melkein nykyisiin tavaramakasiineihin saakka. Siltasaari Töölönlahden itäpuolella oli todellakin saari, sillä pohjoispuolella erotti sitä mantereesta kapea ja matala salmi niillä tienoilla, missä nyt on Hakaniementori, ja eteläiseltä rannalta vei puinen Pitkäsilta kaupunkiin. Itse Siltasaarella oli sikinsokin huviloita, mutta mantereen puolella nykyinen Kallion kaupunginosa »linjoineen» oli vielä paljasta kalliota.
Kaikkia muutoksia silloisesta tilasta olisi mahdoton tässä luetella, mutta sellaisenakin kuin kaupunki silloin ensikertalaiselle näyttäytyi, se teki mahtavan vaikutuksen ja ihaillen katseltiin Senaatintorin ympäristöä, joka on tähän päivään saakka säilyttänyt silloisen muotonsa. Kauppatorin pohjoissivu ei myöskään ole sanottavasti muuttunut. Luonnollisesti oli puolitoista vuotta aikaisemmin valmistunut ylioppilastalo ylioppilaskokelaitten mielestä kaupungin ihanimpia rakennuksia. Ja kun maalaispojat suomalaisesta pikkukaupungista saapuivat Helsinkiin, tuntui heistä kuin olisivat tulleet ulkomaille: toisenlaiset olivat tavat, kohtelu ja kieli. Suomella tuli tuskin missään toimeen, jos vähänkin herrasmieheltä näytti. Siinä suhteessa on kyllä muutos tapahtunut, mutta tuskin niin suuri kuin Helsingin ulkomuodossa - huolimatta siitä että Helsingin väestöstä enemmistö nyt on suomenkielistä.
Paavo paimenten isäntä
Kohta suuttua suhatti,
Raksin koivusta rapasi,
Jonka kulkkuhun kurautti.
Sano sitte saattaneensa,
Pusuhun puottaneensa:
"Jo nyt on kuollut koira rukka,
Rakki rukka rauennunna,
Entinen emokkikoira,
Pienten penturiin tekiä."
Tuoll' oli kaksi Karjalaista,
Sekä Heikki Herttuainen,
Nuot sano samasta suusta:
"Voi sinua hullu Hukka!
Koskas koiria kokoat
Keskellä kesäsyäntä,
Oisit tuon talvellain tavanna,
Joulun alla juostessasi,
Syänkuilla syöäksesi."
Vielä löytyy lehdissä ihmeteltävää. Vuosien varrella teksti- ja kuvahakuni ovat toisinaan osuneet lastenlehteen St. Nicholas, mutta en ole koskaan julkaisuun perehtynyt. Ajatellut vaan englantilaiseksi tai amerikkalaiseksi lastenlehdeksi. Mutta ei ollutkaan niin yksinkertaista, mikä selvisi kun hakusanani oli lukijakirjeiden lomassa.
Näissä tyttö Australiasta oli pyytänyt paperinukkeja ja kiitti nyt lähetyksistä, joita oli saanut paikoista "Switzerland, Austria-Hungary, Egypt, Jamaica, England, Scotland, Mexico, all parts of Canada, the United States, and South America". Saman numeron palstalla kirjoittajat esittelivät itsensä sanoin "I am a little girl who lives on a Hudson's Bay post on the Labrador coast", "I live in Brooklyn", "I am a little Greek girl living in Geneva". Kansainvälistä lastenkulttuuria maaliskuussa 1896!
 |
| Pietarissa painettu kuva Imatran koskelta. Gallica |
Kahden ja puolen sivun osaston yksi kirje oli Pietarissa asuvalta puolalaistytöltä, joka teki vanhempiensa kanssa huviretken Imatran koskille. Mennessä junalla ja palaten osittain Saimaan kanavaa, Juustilan kautta. Lisäsin alkuperäiseen kappaleenvaihtoja selvyyden vuoksi.
St. Petersburg, Russia.
Dear St. Nicholas : Perhaps you would like to hear from a little Polish girl who lives in St. Petersburg. We have been taking you for two years, and we like you very much and always look forward to your arrival.
I thought some of your readers would like to hear of a trip we made to the greatest waterfall in Europe, called "Imatra," in Finland, near Lake Saima. We left St. Petersburg at five o'clock in the afternoon. The train for Finland was so crowded that we could not get places for all our party until we came to Terioky, where some people left the train. We had to change at Viborg, where we had just ten minutes to take our tea, which was very hard to get. There were so many people hurrying and scurrying on all sides, and then so many false alarms, that we thought we should be left behind. However, at last we were comfortably seated and could enjoy the lovely views as we were carried rapidly along.
At eleven o'clock we arrived at Imatra and took the diligence and were soon within hearing of the great rushing water of the falls. Oh, how beautiful it was in the moonlight! The hotel was very full, and as we had secured our rooms beforehand by telegram, and were very tired, we went to bed and slept very soundly notwithstanding the noise of the water in its mad rush from rock to rock. In the morning we were soon ready to explore. When we came quite near to the fall, after descending many steps, the water was quite white, and it seemed as if it were boiling with the force and rush of the great volume.
We could not stay very long, as we intended to make an excursion to Rauha. The diligence was ready when we went back to the hotel, and we started with three horses (which we call "troika") up hill and down hill, flying along the road singing and laughing all the way until we arrived in sight of the lake at Rauha. There is a hotel where we ordered luncheon, and while it was being prepared we took a boat and went for a row on the lake. In an hour we came back very hungry, had our lunch and returned to Imatra to rest before going to visit the little falls of Imatra. It seemed to me very strange that the waters were quite calm on both sides of the river, but the middle was one seething mass. We hired a man to throw in a barrel and a wooden buoy, to see the effect, and very rapidly they were carried along from wave to wave, dashing against the rocks, until they were carried into the smoother water, where a boy could go in a boat to fetch them.
Next morning we took a diligence to Joös-Tilla, where we lunched, and then went in the steamer through Lake Saima. We had to pass through some canals, and it was very amusing to go lower and lower as we passed through the locks. We arrived at Viborg, where we dined, and afterwards took the last train to St. Petersburg, where we remained for the night, or rather for the next morning, for we did not arrive till 2 o'clock A. M., and at ten we were on our way home. My little brother and sisters were waiting to receive us. We were once seven children, but we lost our eldest brother; he was a lover of St. Nicholas.
J. B---.
P. S. Varastoinnissa rikkoutuneen Gallican linkin takia jouduin tekemään sielläkin tekstihaun ja osuin toiseen pikakäyntiin Imatralla Raoul Lajoyen kirjassa Mes vingt-huit jours en Russie (1892).
Lempeän henkiolennon tavoin on hän läsnä jokaisessa muistossani varhaisimman lapsuuteni ajoilta. Hänen äänensä lohduttaa ja rauhoittaa surun mieltä painaessa, hänen kätensä poimii herkkupaloja »käsityölaukusta», namusia, sokerileivoksia ja muita erikoisia makeisia. Nanny-täti on keskushenkilö, jonka ympärille lapset mielellään kokoontuvat. Hän kuuluu perheeseen, hän on pysyvä institutio ja sellaisena nuorissa silmissämme järkähtämätön kuin luonnonlaki; ikuinen ja muuttumaton. Ja kuitenkaan hän ei alituisesti ollut läheisyydessämme. Kuului luullakseni tämän institution luonteeseen, että se toisinaan lakkasi vaikuttamasta. Mutta kun hän jonkun aikaa oli ollut poissa, sai kartanon »kalastaja» jonakin päivänä määräyksen lähteä häntä noutamaan, ja kun »kääsit» sitten tuttu henkilö takaistuimellaan ja Onni-niminen koira korissa tämän henkilön polvilla ajoivat pihalle, syntyi aina riemu lapsijoukossa. Eikä vain siksi, että lapset tiesivät nyt saavansa herkutella makeisilla ja muulla hyvällä, ei, Nanny-täti oli muutenkin tervetullut, ja erittäinkin hänen lemmikkinsä Kustaa-vcli valloitti heti omakseen rakkaan vieraan ja koetti sitten omistajan oikeudella pitää muut sisarukset loitolla »daamistaan».
[...] Hänen omaa pientä kotiaan Turussa en milloinkaan nähnyt, mutta oletan, että siinä, kuten niin monen sen ajan yksinäisen vanhan naisen asunnossa, oli yksi tai kaksi huonetta ja keittiö ja pieni, uskollinen palvelijatar välttämättömänä lisänä muuhun kalustoon, joka varmaankin oli vanhaa ja meidän aikamme silmissä kallista ja kaunista. Nanny-tädillc olivat sen esineet vain rakkaita muistoja omasta lapsuudenkodista, ja pieni ompelupöytä, joka kerran oli kuulunut perheen äidille ja joka tädin kuoltua joutui minun haltuuni, on käynyt minullekin rakkaaksi muistoksi hyvältä vanhalta ystävältä ja menneestä ajasta.
Ikäänkuin olisin nähnyt hänet eilen on hän minun muistossani sellaisena kuin hän esiintyi elämänsä syyspuolella, kun me tulimme hänet tuntemaan, pitkänä ja laihana kasvoineen, joiden pienet, raskaat piirteet usein olivat vetäytyneet miettiväisiin poimuihin, mutta joita toisinaan kirkasti hymyily, mikä hänen nuoruudessaan varmaan oli ollut hänen miellyttävimpiä ominaisuuksiaan.
Hänen pukunsa, joka ei milloinkaan vaihtanut kuosia, oli harmaata alpakkaa ja kuului siihen yksinkertainen hame, johon liittyi avara kapealla reunuksella päärmätty röijy samasta kankaasta. Päässään oli tädillä musta pitsimyssy verkkokankaasta riippuvine ripsuineen.
Sellaisena näen hänet seisomassa vanhanaikaisen kuparisen »kahvikeittiön» edessä, josta ihmeellinen kahvi, minkä valmistaminen oli hänen elämänsä tärkeimpiä toimia, hienona, kullanhohtoisena säteenä juoksi valmiina odottavaan kuppiin, joka sitten jälleen sai tyhjentää sisältönsä keittiöön. Näen hänen järkähtämättömän ilmeensä, kun hän vääntää hanasta, ja seuraan silmilläni hänen kätensä eleitä, kun hän heilutellen tyhjennettyä kuppia nenänsä alla sen hajusta koettaa päätellä, onko kahvi kiehunut tarpeeksi kauan. Jos niin on laita, leviää hänen piirteilleen tavaton mielihyvänilme ja hän kiiruhtaa kutsumaan perheen jäseniä katettuun aamiaispöytään.
Toisinaan voin taas nähdä hänet istumassa keinutuolissa ja Onnin lihavana, valkokiharaiscna, villaisena keränä uinumassa hänen polvellaan. Näen laihan vanhan käden nojaavan otsaan ja puoleksi peittävän hänen silmänsä kun hän »lepuutti» niitä. Myssy on liukunut toiselle korvalle tehden hänet veitikkamaisen hassunkurisen näköiseksi, joka ei ole sopusoinnussa hänen muuten majesteetillisen olentonsa kanssa, ja hillitty kuorsaustahti ilmaisee että täti ei anna Onnin yksin matkailla unen suloisille maille.
[...]Että me lapset varmaankin muodostimme tärkeän osan hänen elämästään ja että hänen yksinäiset ajatuksensa usein keskittyivät meidän pieniin olentoihimme, se käy parhaiten selville hänen alituisesta työstään: noiden omituisten, myöhempinä aikoina harvinaisten kirkkaanvaaleanpunaisten tai sinisten »lävellistcn» sukkien kutomisesta, sukkien, joissa reikäkuviot muodostivat kiehkuran jalan ympärille ja joita me aikoinaaan pidimme hienostuneen eleganssin korkeimpana huippuna.
Paitsi meille kutoi täti samanlaisia sukkia myös Lyran lapsille. Rovasti Lyran perhe oli nimittäin hänen vanhoja naapureitansa ja hyviä ystäviään Turun ajoilta, ja muistan kuinka isä toisinaan tapasi kiusoitella tätiä, tämä kun tuntui olleen ihastunut rovastiin, jolla kuuluu olleen erittäin komea messuääni. Oli ilo nähdä sitä heleätä punaa, joka sellaisissa tapauksissa loi nuoruuden heijastuksen tätimme kuihtuneille piirteille, kun hän torjuen levitti kätensä sanoen sävyisästi: »No mutta Karl!»
Niin kului hänen elämänsä hiljaa ja huomaamatta, kunnes eräänä päivänä hänen Onninsa, se olento, jolle hän oli tuhlannut kaikki tunteensa, joita ei elämässään ollut voinut muuhun käyttää, ankarasti sairastui ja kuoli.
Nanny-täti ei milloinkaan toipunut entiselleen Onnin kuoleman jälkeen.
Me lapset kummastelimme sitä, että ihminen niin saattoi surra tuota, kuten meistä tuntui, epämiellyttävää Onnia, joka haukkua nalkutti kaikkia ja joka oli niin lihava että se huohotti pienimmästäkin ponnistuksesta. Mutta rakkaushan ei katso ansioihin, ja tädin rakkaus Onniin oli niin syvällistä, että hän tämän kuoleman jälkeen alkoi kuihtua ja pian todella sairastui.
 |
| ÅU 2.9.1876 |
Hänen sairaudestaan en tiedä paljoakaan, kun meitä lapsia, luultavasti siksi, ettemme väsyttäisi häntä, kiellettiin käymästä sairaan luona. Muistan vain käsittäneemme, että varjo lepäsi kodin yllä. Ei saanut meluta, ei puhua ääneen, opimme kulkemaan varpasillamme niin hiljaa, että sitä ei kuulunut, ja sitten eräänä päivänä, kun isä ja äiti olivat kauan olleet sisällä tädin luona, tuli äiti ulos silmät itkusta punoittavina sanoen meille, että Nanny-täti oli kuollut, että emme enää milloinkaan näkisi häntä, ja että me kaikki olimme hänessä kadottaneet hyvän, rakkaan ystävän.
Vuosien varrella hyvin yleinen kommentti blogiteksteihin on ollut huomautus paikannimen väärästä taivutuksesta. Mutta vaikka olen nyt jo useita vuosia kirjoitellut Töölöstä, olen ollut ja jäänyt autuaan tietämättömäksi virheestäni. Ei mennä Töölöön vaan Töölööseen. Tai asiasta on kyllä kaksi eri mielipidettä, kuten Miro Pennasen twiitin "Tänään vituttaa ihmiset, jotka taivuttaa Töölön väärin. "Töölööseen vaiko Töölööhön?" Vittu. Töölöön. TÖÖLÖÖN. TÖÖLÖ -> TÖÖLÖÖN." saamista vastauksista ja kommenteista voi lukea. Esimerkiksi Coel Thomas totesi "Mä aina sanon #töölööseen. Stadilaiselta mutsilta peritty tapa. En tuhlais mun energiaa siihen et valittaa stadin slangist, koska se ei oo muka "loogista" tai "korrektia". Jengi sanoo tääl kans et ne menee "sörkkaan", mikä ei oo kauheen korrektii suomee, mut ihan sama."
Aina antoisista Kansalliskirjaston digitoimista lehdistä löytyi Suomen Kuvalehden 39/1939 palstalla otettiin kantaa ajankohtaisiin kielikysymyksiin: "Töölö-nimessä ei jälkimmäinen ö ole pitkä, vaikka ruotsin kielessä nimen äänneasu on Töölöö. Tämän nimen illatiivi eli sisätulento on siis Töölöön: mennään Töölöön eikä Töölööseen."
Edeltävien vuosikymmenien lehdistössä kuitenkin mentiin Töölööseen suhteellisen usein. Varhaisimmat esimerkit olivat satakuntalaisista lehdistä 1880-luvulta, mutta Uusi Suometar liittyi seuraan jo 1890 ja Helsingissä ilmestyneet sanomalehdet käyttivät muotoa suhteellisen yleisesti. (Olisi kiva, jos Kansalliskirjaston käyttöliittymä taipuisi tässä kohtaa kertomaan lehdet, joissa on useimmat osumat.)
Sanomalehtien ohella Töölööseen mentiin lastenlehti Pääskysessä ja Kotiliedessä sekä Juhani Ahon muistelmassa Sanomalehtiajoiltani (1911) . Suomen Kuvalehdestäkin muoto löytyy vielä numerossa 44/1932, tosin nuorisokielellä kirjoitetussa pakinassa. Sen lopussa on katukuvaa:
Siinä sitten käveltiin Töölööseen päin ja kun tultiin Simonkadun kohdalle niin isä sanoi että nyt alkaa se pullokuja. Ja hän tarkotti sillä sitä entisen kasarmin edessä olevaa lauta aitaa johon on maalattu suuria pullon kuvia. Ja samalla hän kirosi kaupungin herrat ja sanoi etteivät ne vaan saa töölöläisille kunnon jalkakäytäviä vaan ne täyttää kaikellaisia maakuoppia mistä vaan löytävät ja puhuvat asemakaavoista ja muista haaveista aivan kun töölöläiset eläisivät tuhannen vuotta ja ehtisivät hyvinkin odottaa niitä kaavoja.
Saman nimimerkin kouluaiheisessa pakinassa (48/1932)
Mut hissan ope sano tänään, ettei voi olla mitään ilman hissaa, sillä kaikki perustuu historian punaseen naruun. Jos ei sitä snaijaa, ei voi muutakaan snaijata. Juu, niin se on, ettei ole koulussa mitään tärkeempää kuin hissa. Lukekaa pojat sitä enempi kuin muuta!
Lopuksi Töölööseen palaten, mutta huumorissa pysyen kasku, josta näin kaksikin versiota
SAVOLAINEN SUUTARI tuli eläessään ensimmäisen kerran Helsinkiin. Hän ihmetteli tämän suurmaailman kommervenkkeja ja erikoisesti häntä ihmetyttivät nuo miehet, joiden lakissa oli messinkinen reunus ja siinä sana: Kantaja.
— Mitä ryökälettä? mietti hän itsekseen. Mutta yht'äkkiä äly välähti ja silmä kirkastui. Hän hyppäsi kantajan selkään ja huusi:
— Töölööseen! (Kuusisen uutiset 12/1930)
