Kauppoja Turun tiellä 1880-luvulla (1/2)

Läheskään kaikista kauppaliikkeistä ei ole säilynyt tietoa, mutta Helsinkiin vievältä Turuntieltä muistetaan muutama 1880-luvulta. 

Ensiksi mainitun rakennus on dokumentoitu juuri ennen purkamista ylläolevaan piirrokseen, joka julkaistiin Ilta-Sanomissa 23.3.1936. Jostain syystä paikkaan viitataan vanhentuneella osoitteella Turuntie 26, joka parhaan järkeni, karttojen vertailun ja rakennustietojen perusteella on nykyään Mannerheimintie 52, Kivelänkadun kulmassa, hotellialueen (eli entisen Tykistöpihan) pohjoispuolella. 

Ilta-Sanomien toimittaja oli saanut ääneen 72-vuotiaan työmiehen E. H., joka oli ollut kaupassa palveluksessa "vähän yli puoli vuosisataa sitten" eli ilmeisesti 1880-luvun alussa. Tuolloin se oli

puolalaissyntyisen venäläisen Joseph Schinderin kauppa. Siinä myytiin kaikkea, mitä maalaiset siihen aikaan tarvitsivat, sillä liikkeen asiakkaina olivat etupäässä ja melkein yksinomaan maalaiset, jotka saapuivat Turun tietä myöten kaupunkiin Nurmijärveltä, Pusulasta, Vihdistä, Lopelta y.m. pitäjistä. Liikkeen monipuolisuuden arvaa siitäkin, kun asiakkaille myytiin muiden tavaroiden ohella olutta ja rommia, vieläpä salassa viinaakin, jonka myynti oli luvatonta.

Etunimeä Joseph  sanomalehdet eivät vahvista, mutta Hufvudstadsbladetin ilmoituksessa 31.8.1886 kahvia myy kauppias H. S. Schinder huvilassa "Walo & Nygård". Nygård sopii edellä mainittuun sijaintiin. Pari vuotta myöhemmin osoitekalenterista käy ilmi, että H. S. on leskirouva. Vasta tämän jälkeen lehtiin ilmaantuu Josef Schinder, joka sukunimekseen Schönholtz (Hbl 28.12.1892). Tämä kuitenkin vaikuttaa Jokioisilla, mikä jättää henkilösidokset tentatiiviseksi. Jatketaan siis muistitiedon lainausta:

Miten siihen aikaan maalaisia töölöläisessä liikkeessä kohdeltiin? Hyvinhän heidät vastaanotettiin, oikein vanhan tavan mukaisesti. Heitä varten oli »majatupa» pihan puolella, sillä asiakkaat olivat tavallisesti kaupungissa yötä. Majatupaan mahtui 15-20 miestä, tiukkaa tehden enemmänkin. Lukollinen liiteri oli talon puolesta kuormille ja talli hevosille, niin että kyllä siihen aikaan »kundeista» pidettiin paljon parempaa huolta kuin nykyään.

Lisäksi

Hyvin tunnettu kauppias Turuntien varrella oli puoli vuosisataa sitten »Mäntykuningas», vaikka kertoja ei muistanutkaan sen paikkaa tarkasti määritellä. »Mäntykuningas» oli kotoisin Nurmijärveltä ja muistaakseni nimeltään Malmström. Hänelläkin oli majatupa, johon hän koetti houkutella maalaisia.

Nykyisellä tavalla puhuen, hän siis mainosti liikettään. Lieneekö se ollut muuten nykyisen mainostuksen tapaista ? Hänellä oli liukaskielinen kauppaapulainen, joka Turuntiellä ryhtyi puheisiin maalta kuormineen saapuvien isäntien kanssa. Hän ylisti Mäntykuninkaan kauppaliikkeen maasta taivaaseen ja kehui sen erinomaista majatupaa. »Raanvahditkin» käveli yöllä talon puolesta kartanolla ja vartioivat maalaisten tavaroita sekä kuormia.

Mutta tässä kehumisessa ei ollut suurta perää, sillä majatupa oli oikea pesä ja viinakin kalkkiviinaa . ..

"Puodit muuten avattiin tähän aikaan jo kello 6 aamulla ja usein ne olivat auki vielä kymmenenkin aikaan illalla, niin että kyllä kaikki ehtivät ostoksensa tehdä." Kertoja E. H. muisti myös kahvimainoksessa mainitun Tångin kaupan, josta jatketaan huomenna.

Puolitoista totuutta Brita Lisasta

Tekla Hultinin kirja Taistelun mies. Piirteitä Jonas Castrénin elämästä ja toiminnasta (1927) ei sisällä alaviitteitä ja käytetyt (muisti?)tietolähteet jäävät monessa kohtaa hämäriksi. Se, että Castrénin vanhemmat menivät naimisiin vuonna 1844, on vahvistettavissa Kotivuoren ylioppilasmatrikkelista. Siellä ei näy vuotta 1847, jolloin Hultinin mukaan Zakris Castrén määrättiin "Pyhäjärven seurakunnan kappalaisen Jonas Laguksen apulaiseksi" (s. 11), mutta eiköhän tämäkin pidä paikkansa. 

Oulun läänin Pyhäjärven rippikirjoja pidettiin tähän aikaan tapaan, joka ei ole kovin yleinen. Rippikirjassa 1848-1854 on sivulla 252 molemmat pappisperheet, mutta ei mitään palvelusväkeä. Palvelusväki on merkitty sukunimensä mukaisesti aakkosiin aivan kirjan loppuun, eikä isäntäväestään ole mitään merkkiä. Tämä oli tietenkin hyvin työekonominen ratkaisu, kun piiat ja rengit saattoivat vaihtaa asuinpaikkaa vuosittain. Samaa mallia on käytetty rippikirjassa 1855-62, jossa papit perheineen ovat sivulla 350 ja palvelusväki toisessa niteessä. Laguksen kuoltua Castrén jatkoi vielä samaa mallia rippikirjassa 1865-74, jonka sivulle 360 merkittiin kuolemansa 24.4.1868.

Jonas Castrén 1860-luvulla
Kuva: C. Mazer,
Museovirasto
CC BY 4.0

On siis mahdotonta verifioida Hultinin kuvausta

"Miehensä eläessä rouva Castrén oli sairaalloisuuden vuoksi pitkät ajat vuoteen omana kykenemättä hoitamaan talouttaan. Uskottu palvelija Briitta-Liisa eli Gamlu (Vanhus), joksi häntä perheessä nimitettiin, oli silloin se, jolla tosiasiallisesti sisätaloudessa oli määräysvalta ja emännyys pappilassa. Ja entisajan tunnollisuudella hän tehtävänsä täytti." (s. 15) "Kun aika sitten tuli jatkaa opintoja varsinaisessa oppikoulussa, lähetettiin Jonas syksyllä v. 1862 uskotun Briitta-Liisan hoivissa ensin Kuopioon ja myöhemmin Ouluun." (s. 18)

Piika nimeltä Brita Lisa Castréneilla oli vuonna 1850, sillä hänet mainitaan Jonas-pojan hoitajana  Laguksen kirjeissä, joiden pääasiana on Leontine Castrénin sairaus (tämä ja tuo). Hultin jatkaa: 

Kun rouva Castrénin, leskeksi jäätyään ja armovuosien päätyttyä, oli jätettävä pappila, seurasi Briitta-Liisa uskollisesti hänen mukanaan uuteen kotiin Mustanniemen tilalle, jossa yhtä itsevaltiaana, mutta myös yhtä väsymättömällä alttiuudella uhrasi voimansa talon ja perheen hyväksi. (s. 15) 

Castrénin seuraaja siirsi seurakunnan kirjanpidon osin tavanomaisempaan muotoon. Brita Lisa Henrinkintytär Vänni (s. 9.12.1824) on ensin rippikirjan 1875-84 aakkostetun osan sivulla 180, mutta myöhemmin Castrénin lesken kanssa samalla sivulla 212. Brita Lisa oli ilmaantunut ehtoollismerkintöjen perusteella edellisen rippikirjan 1865-74 aakkostettuun osioon vuonna 1868. Mitään aikaisempia merkintöjä elämästään ei ole löytynyt, mutta ei myöskään toista ehdokasta. Joka tapauksessa tämä nainen kuuluu Hultinin kuvaukseen lesken elämästä:

Mustassaniemessä hän vietti elämänsä raskaimmat vuodet, minkä vuoksi hän usein nimitti sitä "Murheniemekseen". Siellä hän sai kokea kaikki yksinäisen leskivaimon vaikeudet: leipähuolet, rahahuolet, perhehuolet. [...] Mikä talosta suinkin liikeni, käytettiin poikien kasvatukseen ja avustukseen. Niin kauan kuin pojat kesäisin asuivat kotona ja tilan hoidossa avustivat äitiään, joka heidän neuvostaan oli ryhtynyt siihen aikaan suurenpuoleiseen suonviljelykseen, menetteli kuitenkin elämä.(s. 15)

Rippikirjassa 1881-1890 s. 219 Mustaniemessä (vir. Niemelä) olivat kirjoilla vielä kaikki kolme poikaa, mutta tällähän ei tietenkään tarvitse olla mitään tekemistä heidän varsinaisen olinpaikkansa kanssa. Brita Lisa Henrinkintytär Vännille on merkitty tieto avioliitosta 30.6.1881 leski-isäntä Hiski Aatonpoika Kauralan kanssa. Tätä seurasi siirtymisensä ainakin rippikirjassa uudelle tilalle (s. 77), jossa hän kuoli 19.10.1900 (RK 1881-1890 s. 126, 1891-1900 s. 94). Tekla Hultin antaa tästä avioliitostakin erilaisen kuvan:

Vanhoilla päivillään "Gamlu" meni naimisiin hankkiaksensa rouvallensa isäntärengin, mutta kun tämä tarkoitus ei onnistunut, palasi hän entiselleen rakkaan rouvansa luo. (s. 15) 

Kuitenkin Hultinin mukaan leskirouva myi Mustanniemen vuonna 1883 (s. 16) eli entisyyttä ei ollut kauaa jäljellä.

Kukolan rusthollarin maitokauppa Turussa

Kuokkamies, jonka muistelmia Sellainen laitos Huhkon tienhaarassa ja Turun Siirappi-jumaliset 1830-luvulla olen jo aiemmin jakanut, kertoi Sanomissa Turusta 9.2.1866, että

Likempanä Naantalia on "Kukolan" rustholli tunnettu hyvastä piimästänsä. Erittäinkin muutama vuosi takaperin oli se hyvinki peräänkysyttyä tavarata Turussa. Pyysivät kerran isännän vissinä määräpäivinä tuomaan piimänsä paatilla Turun jokea myöden koulun kohdalle. 

Isäntä kuitenkin keksi paremman keinon, jolla tulostansa muillakin päivillä antoi tiedon. Ompellutti nimittäin valkoisen jäniksen-nahan sille paikalle vaatteihinsa, minne vaimot tavallisesti ensiksi silmänsä heittävät. Tässä puvussa tulee hän taas piimälastinsa kanssa ja antaa piikan yksin soutaa, jolloin hän nostelee housujansa, niin tavon näyttäen riemullista tuloansa. "Matamit" kahden puolin jokea, tämän tunnetun merkin nähtyänsä kiiruhtnvat maalle-meno-paikalle kauppaa tekemään, joka kävikin kuin tanssi. 

Koska ukko huomasi piimänsä tulisesti menevän kaupaksi, niin koetti hän keksiä neuvoja tavaraansa jollakulla keinolla enentää. Lehmät kotona eivät kuitenkaan liioin heruneet, jonka tähden hänen täytyi ruveta jokivettä lisäksi käyttämän. Tämän juonin huomasi viimein kauppaneuvos T. vainaja ikkunastansa, josta päätti piimän-myyjää myös rangaista. Meni siis trenkinensä varustettuna säkillä rantaan, käskein Kukolaa mittaamaan 10 kannua piimää muossaan olevaan säkkiin. K. ei ensin tahtonut tavaratansa näin tavattomaan astiaan mitata, mutta kun kauppaneuvos vakuutti sen maksavansa, niin suosti K. viimein tähän. Koska piimä oli mitattu ja rahat maksetut käski kauppaneuvos trenkin aikalailla huimia talonpoikaa ympäri korvia piimäsäkin kanssa. Trenki ei täyttänyt käskyänsä kavalasti, vaan hosui Kukolaa niin että silmät leiskui ja ettei enää valkosta jäneksen nahkaa voitu selittää piimään sokastuista vaatteista. Näin on asiat Kuokkamiehelle kerrotut, joita hän ei kuitenkaan uskalla todeksi taata.

Eli maitoakaan ei viety aivan torille asti, joten vastaa kaupunkien ruokakauppaa kaupungeissa 1800-luvun puolivälissä. 

Kuva on näyttökaappaus Turku Åbo 1827-mallinnuksesta.

Luennoilla 1870-luvulla

Eino Sakari Forsman (vuodesta 1882 Yrjö-Koskinen) aloitti opintonsa Helsingin yliopistossa 1875 ja aktiiviset opintonsa ajoittunevat seuraavaan viiteen-kuuteen vuoteen. Kirjassa Muistikuvia III. 1956, s. 183-184 julkaistiin näkemyksiään opettajistaan, joita ennen hän arvosteli isäänsä eli Yrjö-Sakari Yrjö-Koskista:

Mutta puhuakseni hänestä erittäin yliopiston opettajana, tahdon sanotuksi, että hänen vaikutuksensa nuoren opiskelevan polven tieteelliseen kasvatukseen ei kohonnut eikä voinutkaan kohota tavallista keskimittaa korkeammalle, ja se "koulu", jonka hän ympärilleen muodosti, oli myöskin pääasiassa valtiollinen, ja vain vähässä määrin tieteellinen. Hänen luennoimisessaan ei, enempi kuin julkisten puheiden pidossakaan, tuntunut mitään puhujataidon lentoa. Kaikki oli tosin asiallista, selvää. Mutta nuoriso, voidakseen tieteeseen innostua, kaipaa muuta kuin asiallisuutta ja selvyyttä. Tämän eräs yliopistotovereistani kerran lyhyesti sanoi minulle, ja älsin heti, että hän oli oikeassa.

Ihmeellisempää sittenkin oli, että se, mitä isästä yliopiston opettajana on sanottu, aivan yhtä hyvin soveltyi useimpiin muihin professoreihin, joita kuuntelin, vaikka heidän kykyään heidän varsinaisen virkansa ulkopuolella paljoa vähemmän kysyttiin. Erityisesti tämä koskee [August] Ahlqvistia ja [Johan Julius Frithiof] Peranderia. Viimeksimainitun puhujataito herätti juhlatiloissa jonkun verran huomiota, mutta oikeusfilosofian luennoilla ei siitä näkynyt merkkiäkään; samoin ei Ahlqvistin Kalevala-luennoista kukaan voinut ymmärtää, että opetustuolilla istui mies, jonka runotuotteet kaikkina aikoina kaunistavat suomalaista kirjallisuutta. Molempien luennoiminen oli yksitoikkoista, halutonta.

[Karl Gabriel Thiodolf] Rein kyllä oli innostunut aineeseensa, mutta hänen omituinen esiintymisensä teki paljon haittaa. Hyökättyään kateederiin hän ensityökseen antoi tälle potkun, jonka tarkoitusta oli mahdoton ymmärtää; sitten hän puhkui jonkun aikaa, karkasi molemmin kourin silmälaseihinsa, laski ne syrjään päättäväisyydellä, joka herätti kuulijakunnassa luulon, että hän vast'edes aikoi tulla toimeen ilman kaikkia näönparanteita, mutta asetti ne heti taas yhtä päättävästi nenälleen. Itse esitys oli melkein aina vaivalloista pusertamista, jota säesti puhkimiset ja tuskalliset liikenteet.

Mutta yksi tykkää yhdestä ja toinen toisesta. Alma Floman kirjoitti kihlatulleen 3.12.1874 ilmeisesti Naisakatemian luennosta:

Tiistaina piti [Yrjö] Koskinen tavallisen tuntinsa akatemiassa, tällä kertaa se oli todellakin loistava. Hän oli niin suuri, niin ylevä korkeine ajatuksineen ja aatteineen. Toivoisin, että kaikki ne, jotka eivät rakasta, kunnioita ja ihaile Häntä, kuulisivat Hänen puhuvan; niin vaatimattomasti, koruttomasti, niin ilman itserakkautta, mutta kuitenkin niin ylevästi, niin lämpimästi. Olisin tahtonut Mellan mukaan tälle luennolle, että hän oppisi rakastamaan Koskista, mutta vaikka olin sanonut hänelle monasti, että Koskinen tiistaina puhuu Rooman kukistumisesta, oli hän tietysti sittenkin sen unohtanut ja mennyt vieraisiin, puhumaan joutavia ja juomaan kahvia, sen sijaan että olisi tullut kuuntelemaan maan suurinta historioitsijaa, - niin, yhden maan suurimpia poikia esittävän, kuten Hän itse sanoin, "teoriaansa", ajatustaan, mikä oleellisesti eroaa muitten ajatuksista, tuosta suuresta, lähinnä kristinuskoa suurimmasta historiallisesta tapauksesta, vanhan ajan kukistumisesta. (Ilona Jalava: Otteita kihlautuneitten kirjeenvaihdosta. Muistikuvia I. 1945) 

Kuvan yliopistosta tehnyt vuonna 1866 Frans Oskar Liewendal, Digitointi Helsingin kaupunginmuseo/Riitta von Koch, CC BY 4.0

Neulantekijämestarin tytär ja hovimuusikko

KA. Charta öfver Stapel Staden Åbo

Turun ruotsalaisessa seurakunnassa kastettiin vuosina 1767-1785 puoli tusinaa nuppineulamaakari Erik Johan Skotten ja vaimonsa Anna Lillgrenin lasta. Näistä nuorimpiin kuului 19.12.1778 syntynyt Catharina Sophia. Sanomalehti-ilmoituksista näkyy, että perhe asui Uudenmaankadulla ja kerran mainitaan jopa numero 60 (ÅT 17.7.1797), joka suomalaisen rippikirjan avulla kääntyy tontiksi 233. 

Catharina Sophia menetti äitinsä joulukuun lopussa 1806 ja isänsä syksyllä 1807. Vanhempien perukirjoissa ei mainita isoveljeä Adolf Fredrik, joka oli parin vuoden yliopisto-opintojen jälkeen vuonna 1793 ottanut sisäisen passin Tukholmaan ja Göteborgiin matkustamista varten. Toinen isoveli Erik Vilhelm oli vähän aikaisemmin ottanut myös passin Tukholmaan. Sieltä palattuaan hän otti passin Pietariin ja sai pappisvihkimyksen Narvassa 16.8.1794.

Pietariin päätyi isosisko Maria Lovisa, joka  avioitui keisarillisen hoviorkesterin viulistin Anders Johan Hippingin kanssa vuonna 1808. Hipping oli opiskellut Turun akatemiassa, joten on mahdollista, että pariskunta oli tutustunut toisiinsa jo aikaisemmin.

Pietariin päätyi myös Catharina Sophia, joka puolestaan meni naimisiin ranskalaissyntyisen hovimuusikon kanssa. Tämä Jean Baptiste Bültos oli kuolinikänsä perusteella syntynyt vuonna 1770. Hän oli siis nykyaikaisestikin eläkeiässä, kun pariskunta 1840-luvun alkaessa muutti Pietarista Helsingin Liisankadulle, mikä näkyy alla olevan ilmoituksen lisäksi vuoden 1848 osoitekalenterista.

Helsingfors Tidningar 26.2.1842

Houkuttelevaa olisi ajatella, että Bültos olisi sama kuin G. A. Walllinin kirjeiden Bültos, joka oli keväällä 1840 Pietarissa ja jolle Wallin hankki jotain tavaraa Pietarista seuraavana vuonna.

Catharina Sophian asuminen Liisankadulla jäi lyhyeksi, sillä hän kuoli Helsingissä 24.11.1840 (HKA perukirja 1823). Pariskunta oli lapseton ja neljä vuotta myöhemmin Jean Baptiste Bültos teki testamentin vaimonsa siskon aviomiehen Johan Anders Hippingin hyväksi. Ainoana poikkeuksena oli yksi briljantein koristettu kultasormus, jonka piti mennä Amalia Hippingille, joka oli rakastanut Catharina Sophiaa melkein kuin äitiään. Lisäksi Catharina Sophiaa kuoliinhetkiinsä hoitanut Lovisa Remander saisi 200 ruplaa tai jos olisi Bültoksen palveluksessa vielä tämän kuollessa 300 ruplaa. Jos taas Remander oli kuollut ennen, summa pitäisi jakaa tämän äidille ja sisarelle Maria Henrika (FAT 11.7.1853)

Testamentti oli aika panna toimeen, kun Jean Baptiste Bültos kuoli Helsingissä 1.12.1852 (HKA perukirja 2997). Ainoa kuolinpesän kultaesine on kultakello, joten saikohan Amalia Hipping mitään muistoesinettä? Todennäköisesti tarkoitettiin Maria Lovisa Skotten ja Johan Anders Hippingin tytärtä Amalia Teresia, joka kuoli vasta vuonna 1873.

Ohjeet tilanostoon vuonna 1876

Jussi Kanervaisen Ilta-pakina Keski-Suomessa 30.1.1876

„Hyvää iltaa, lautamies!" 

„Terve tultuasi, naapuri! Eikö lystää istua? — Mitäs kuuluu?

„Ei liikaa mitään, Sopiiko kanssanne vähän neuvotella?"

„Eiköhän. Mikä sinulla nyt on mielessäsi?"

„Viitasaarelle aivon lähteä. Siellä kuuluu olevan hyvä perintö-tila kaupaksi. Muutan kenties sinne, jos tila on mieluiseni. Olette, isäni vanha ystävä. Sanokaat siis — mitä minun pitää kaupanteossa vaariin-ottaa?"

„Älyä tarvitaan hevoskaupassakin ; sitä enemmän kun kiinteää omaisuutta ostetaan. Muista vaan neuvojani, vaikka ovat pitkänmoiset. Kun kauppa on valmiiksi hierottu ja sinä olet myyjän kanssa hinnasta sopinut, niin sinun pitää häneltä vaatia :

1. Saantokirjansa, jotka ovat: kiinnekirja, jos sellainen myyjällä löytyy, maankuulutus protokollat, kauppakirja, taikka jos myyjä on kiinteän omaisuuden saanut perimällä, vaihtamalla tahi lahjaksi, perinnönjakokirja, vaihto- tahi lahja-kirja. Jos myyjä ei ole kiinteää omaisuutta kuuluttanut, pitää hänen hankkia saantomiehensä huutokirjat paitsi sitä kirjaa, joka vahvistaa hänen oman saantonsa.

2. Todistuksen kiinnityksistä (ruotsiksi gravationsbevis) kymmeneltä viimeiseltä vuodelta, joka todistus on asianomaisen tuomarin annettava ja maksaa 12 markkaa 20 penniä.

3. Kuitatut maksonlaskukirjat tahi muut todistukset, jotka osoittavat että kruunulla, kunnalla, vaivaishoidolla, lainamakasiimlla, jos sellainen seurakunnassa löytyy, ja kaikilla kapan- ja palkan-ottajilla ei ole kiinteästä omaisuudesta kolmelta viimeiseltä vuodelta mitään myyjältä saatavaa.

4. Syytinki- tahi elatus-, torppa-, arenti ja vuokra-kontrahdit, olkoot mitä laatua tahansa, jotka kiinteää omaisuutta koskevat."

„Pitkäpä on listanne, lautamies parka!"

„Ei se siihen lopu. — Jos myyjä on holhoja eli ylöskantomies, niin ostaja myöskin hankkikoon varman tiedon siitä, ettei kiinteä omaisuus mahdollisesti tulisi menemään sellaisten orpoin eli yhteisten rahain maksoksi, joista ei ole tiliä tehty. Jos kiinteä omaisuus on myyjän vaimon perintömaa eli erityinen oma, pitää myös vaimon olla kaupanteossa läsnä, hyväksyä kauppan ja nimensä kauppakirjan alle kirjoittaa. Jos holhoja myypi holhottavansa kiinteän omaisuuden, pitää hänellä olla siihen oikeuden lupa hankittuna."

„Lautamies kulta! Mitenkä minä nuo kaikki ehdot muistan?"

„Pistä he korvasi taka kuivamaan — ja kuuleppa vielä: Älä anna nurkkasihteerin eli reppuherran kauppakirjaa tehdä; hanki siihen työhön ymmärtävä, rehellinen ja toimellinen mies, ja katso, että kaikki kauppaehdot ja välipuheet näöltänsä vähä-arvoisetkin, vääristelemisen estämiseksi kauppakirjaan pannaan ja ettei mitään niistä jätetä todistajain muistoa vaivaamaan."

„Eikö nyt jo lopu,"

„Pian; jäi ainoa seikka lausumatta. Jos myyjän hallussa löytyy erikoinen osakekartta ja osoitus tilan piirein ylitse eli tilan rajoja koskeva, niin hänen pitää sen sinulle maksotta antaman, mutta jos ei semmoista karttaa hänellä löydy, hän ei myöskään ole velvollinen sitä hankkimaan."

„Kiitos ja kunnia!"

„Hyvä kyllä; mutta muista vielä, että sinun pitää kauppakirjasi henkipanossa näyttää ja kauppasi kihlakunnan-oikeudessa kuuluttaa eli huudattaa kolmissa käräjissä, ennenkuin sinulle kiinnekirja annetaan. Ensi kuulutus on otettava viimeistään niissä käräjissä, jotka alkavat kuuden kuukauden päästä, sittekun kauppa on tehty, ja ne kirjat, jotka vahvistavat myyjän saannon ovat välttämättömästi oikeudelle näytettävät. Eikä millään tavalla saa unhottaa, että kauppakirja, näytettäissä henkipanossa eli oikeuden edessä, pitää olla karttapaperilla eli karttamerkkeillä varustettuna, 50 pennillä joka sadalta markkaa kauppasummasta, ja että nämät kartat eli merkit ovat ostajan hankittavat, jos ei myyjän kanssa ole toisin sovittu. Siinä nyt on pääasiallisesti koko kauppajuttu!"

„Koitanpa muistaa neuvojanne. Kiitoksia paljon ja hyvästi!"

„Jumalan haltuun, nuori naapuri ! Terveisiä isällesi!

Anders Forsbergin piirros kirjasta Från svenska hem (1902)

Satunnaisia sukututkimuksellisia vitsejä

Saksanmaalla kuuluu löytyvän eräs aatelis-perhe, jonka sukuluettelo on kahdessa suuressa arkinkokoisissa kirjoissa säilytetty. Muutamilla sivuilla olevain suku-polvien silmäiltyä, nähdään viimeiseksi seuraava selitys: "Tämän herran aikana se oli, kuin Jumala maailman loi." (Sanomia Turusta 20.10.1871) 

Kuten tunnettu, on aatelissuku nimeltä Härkäpää eli Härkäpaeus saanut Suomen historiassa sijansa. Jo vuosia sitten kulki tämän niminen aatelismies kestikievarikyydillä H:n kaupungista maaseudulle. Kysäsipä siinä matkan kuluessa utelias kyytipoika häneltä: "mikäs Herra nimi on?"

"Härkäpää" oli vastaus.

"Oi, voi!" valitti poika, "kuinka pian se nimikin tässä maailmassa annetaan, minunkin isäni sanotaan mullikan varastaneen ja ruvettiin häntä siitä haukkumaan Mullikka-Jussiksi."

Mitä herra puolestaan tuuumasi vertailusta, ei tiedä kertomus. (Ilmarinen 23.11.1878)

Mitä mikin säätyläinen tahtoo ennen kaikkea kihlatultaan nähdä?

- Talonpoika tahtoo nähdä kultansa paistaman leivän, porvari tahtoo nähdä armaansa kukkaron, pappi tahtoo nähdä lemmittynsä sydämen, aatelinen tahtoo nähdä toivottunsa sukuluettelon. (Pilkkakirves 7/1882)

Opettaja: Mitä Eemeli tietää ihmissuvun alkuperästä?

Eemeli: Isä sanoo, että me polveudumme apinoista.

Opettaja: Ei tässä nyt ole kysymys sinun isäsi sukuluettelosta. (Velikulta 24/1907)

Kaksi miestä tapasi toisensa kadulla. Toinen oli skotlantilainen, toinen irlantilainen. Edellinen tahtoi ylpeillä vanhalla sukuluettelollaan ja sanoi: "Ajatteleppa, Pat, että meillä on selvillä sukumme historia 15:nnesta vuosisadasta lähtien." Hän odotti suuremmoista vaikutusta, mutta irlantilainen näytti aivan välinpitämättömältä. 

Skotlantilainen tunsi pettymystä ja yritti uudelleen: "Etkö kuullut, Pat? Puhuin esi-isistäni. Olemme tutkineet sukumme historiaa ja voimme esittää keskeymättömän sukuluettelon, joka alkaa noin viisisataa vuotta takaperin." 

Hän odotti kärsimättömänä puheensa vaikutusta ja vihdoin irlantilainen verkalleen vastasi: "No eipä ollut aivan hullumpaa, mutta sinun suvustasi voi tuskin puhua samana päivänä kuin minun. Sukuhistoriani on viisiosainen. Kolmannen osan keskipaikkeilla, sivulla 346, on reunahuomautuksissa ohimennen mainittu, että siihen aikaan luotiin maailma."(Suomen urheilulehti 15/1914)