Syyskuussa twiitattua

2.9.

• Klassikko. Syyskuulle on neljä dedistä. Tein tämän päivän presistä Historiantutkimuksen päiville. Lokakuun lopulla.

5.9.

• Kun työntää dedispäivänä räkäisen esitelmäehdotuksen matkaan ei ole hirveän mukavaa saada seuraavana päivänä viestiä dediksen siirrosta yli viikolla eteenpäin. Mutta onpahan tehtynä.

6.9.

• Ei ole menneisyyden paidankaan teko yksinkertaista. Kokenut nykyompelija ei pystynyt seuraamaan jokaista ohjeen kohtaa - taidot eivät riittäneet.

10.9.

• Aikanaan ehdotin simppeliä sisäistä hakua @NatLibFi digitointeihin ja se toteutettiin. Mutta uusi ratkaisu on kyllä kertaluokkia kätevämpi. [Löytyy suurennuslasilla vasemmasta reunasta]

11.9.

• [Katariina Mustakallio twiittasi: "Hienoa! Väärä historianopetus on tänään julistettu Hesarissa pannaan. Ihan uutta ja fressiä! Arkeologi ja antropologi ovat vihdoin ratkaisseet probleemin ja tuovat oikean historian silmiemme eteen! @hsfi"] Lähdin etsimään historianopetuskommenttia, mutta pysähdyin tähän. "alkuperäinen kieli" & "suomalaiset"? Onko paljastuksena, että Suomessa puhuttiin, ennen kuin suomen esiasteen puhujat saapuivat paikalle? Kummat olivat suomalaisia? [En koskaan päässyt avaamaan itse artikkelia]

14.9.

• Minä en ole kyllästynyt Zoomiin. Miten voisinkaan, kun pääsen seuraamaan naapurimaan esitystä ja keskustelua, joka olisi muuten tavoittamattomissa.

18.9.

• "...another reported that she did not pursue her interest in Virginia Woolf for an assignment that would have involved reading Woolf’s handwritten letters. In the future, cursive will have to be taught to scholars the way Elizabethan secretary hand or paleography is today." [Gen Z never learned to read cursive. How will they interpret the past? By Drew Gilpin Faust The Atlantic 16.9.2022]

20.9.

• "En grundläggande princip som återkommer så gott som överallt är att framgångsrika nätverkare i första hand är personer som ger och hjälper andra. Detta utan några bakomliggande tankar om vad de själva kan få tillbaka." [David Larsson Heidenblad: ”Vad forskare bör veta om nätverkande”]
• Tiistai-ilta eli tilaisuus anonyymiin mokaukseen aiheesta, josta oikeasti pitäisi tietää jotain. [Nääh, voitin Suomessa asuvan amerikkalaisen YouTubessa isännöimän tietovisan aiheesta Ancient Finland. Vähänkö olisin hävinnyt ellen olisi.
  Ottaen huomioon, että suurin osa muistakin vastaajista oli todennäköisesti suomalaisia kysymyksen "According to Finnish law, artifacts over what age belong to the State regardless where you find them?" vastausjakauma oli inan huolestuttava. 11 vastaajasta 5 valitsi vaihtoehdon "No such law exists"! (2 valitsi 200 vuotta, 2 vastaajaa 150 vuotta ja 2 (oikein) 100 vuotta.]

21.9.

• Hain kirjastosta Keskisarjan Hattujen sodan. Mitä mahtaa tarkoittaa maisemakuvauksessa (s. 9) virke "Pensaikosta puskeutuvat romanssit ja äpärien siitokset"? (Tällä vauhdilla kirjan loppuunluku varsin epätodennäköistä.) [Arvioni oli oikea, en lukenut kokonaan. Sattumalta osuin kohtaan, jossa oli minua kiinnostanut venäläisen tappo Töölössä, mutta Keskisarja ei ollut esittänyt omaa arviotaan sijainnista. Ks. Täydennysosia Helsingistä (3) & Täydennysosia (6)]

29.9.

• [Tätä koostetta tehdessä tuli vastaan Miia Kososen alkukuun twiitti 
  " Opiskeluun, opinnäytteisiin ja tutkimuksiin liittyvistä meriselityksistä syntyisi vaikka kirja. Eilen kuulemani tapaus oli  <timantti>: opiskelija kopioi graduunsa useita sivuja eräästä väitöskirjasta. Uskoi tehneensä palveluksen, kun kääntää tekstit suomeksi ja tuo asialle näkyvyyttä <itkunauru>".
  Koska olin aikanaan jo jakanut twiittinä, niin otin nyt näyttökaappauksen ja jaoin sen saatteella] Tästä tulee mieleen jotain, mistä ei enää jaksa keskustella.
  [Tähän mennessä Maria Petterssonin kirjasta oli puhuttu kaksi viikkoa. Kirjoitin itse koosteet Historiantutkijoiden työn kierrätyksestä ja Mikä on historiallinen fakta ja voiko sellaisen löytää? ja linkitin niihin muiden tekstejä. Jälkimmäisen jälkeen ilmestyi vielä (ainakin) Hanna Meretojan Onko kirjoittaminen aina varastamista?]

33. kuukausi jatko-opiskelijana

Kuukauden pääduunina oli kirjoittaa keväällä pyydetty artikkeli, jota olin mukamas aloitellut, mutta en ihan oikeasti aloittanut. FB-ryhmässä Kirjoitan vaikka ei ole aikaa alkoi sopivasti #12VkonBelcherHaaste, jossa seurattiin Wendy Laura Belcherin ohjeita kirjasta Writing Your Journal Article in Twelve Weeks. A Guide to Academic Publishing Success. Valitettavasti vaan minulla oli aikataulussa neljä viikkoa, eikä "ollut aikaa" miettiä toimintatapojen parannuksia (ks. Pitäisikö pyrkiä parempaan?).

Artikkelin sisällön takia kirjastosta oli taas kerran lainassa Jussi T. Lappalaisen Haluatko historiankirjoittajaksi? Tällä kertaa sen nasevasta kielestä kolahti 

Ei välttämättä ole kunniaksi kirjoittajalle, jos lausunnonantaja sanoo: "Jää tuntu, niin kuin olisi vedetty nuottaa Airiston leveydeltä ja saatu saaliiksi nelikko silakoita".(s. 66)

Lappalaisen pointti oli arkistotyön hyötysuhteessa, mutta minulle tuli mieleen aineiston tulkinnan onnistuminen. Jokseenkin kamalin kommentti, jonka voisin kuvitella saavani väikkäritutkimuksestani on "hukkaan meni hyvät humalat". 

Ja alkukuusta tuntui varsin todennäköiseltä, että tuo on parasta, mitä työstäni tullaan koskaan sanomaan. Masennuksessani yritin FB-päivitykseen realistista itserohkaisua viittauksella entisajan lastenkulttuuriin: "On pelattava niillä napeilla, jotka vaatteista on irrotettavissa ja housuja pitää jo käsin kannatella." Tuttava, joka on käytännöllisesti katsoen ainoa, joka on (vuosia sitten) sekä lukenut tekstiäni että nähnyt työntekoani eräässä tutkimusprojektissa, yritti lohduttaa: "Kyllä sinä Kaisa pärjäät. Sinulla on järkeä ja osaat kirjoittaa." En viitsinyt kertoa, että ongelmana eli toistuvana kritiikin aiheena on kolme vuotta ollut nimenomaan epäselvä kirjoittamiseni.

Suureksi onnekseni kohtasin puolikuusta tuttavan, jonka asiantuntemukseen, tarkkuuteen ja rehellisyyteen voin luottaa, ja hän lupasi kommentoida käsikseni (kunhan sen saan kokoon). Tunne oli aidosti "ihana aurinko sieluuni loisti" - että joku oikeasti välittää duunini laadusta!

Tämä antoi tietenkin uutta intoa edistää väikkäriä ja sainkin useamman kuukauden yrittämisen jälkeen vihdoin kokoon kolmannen käsittelyluvun intron. Kolme sivua, joita varten kirjallisuutta olen metsästänyt lähes tutkimuksen alusta alkaen heikolla menestyksellä. Vasta tänä vuonna palasia alkoi löytyä merkittäviä määriä. Onneksi jaksoin olla sinnikäs enkä vain tarttunut ensimmäiseen luokseni ajelehtivaan pelastuslauttaan. Kun pääsin vertailemaan useamman tutkijan tekstejä, kävi ilmi, että aihe oli juuri niin hankala kuin miltä se oli tuntunut, eli siitä oli erilaisia näkemyksiä ja tutkimuksessa selviä aukkoja.

Kuun lopussa kaikki tuntui palvelevaan toistaan. Kun prokrastinoin väikkäriä, artikkeli edistyi ja päin vastoin. Artikkelin kirjoitus sai tekemään unohtuneen kirjallisuushaun, josta löytyi tuketta väitöskirjan käsikseen ja julkaisuputken alkupäässä olevaan tekstiin, jota pääsee vielä fiksaamaan. Lisäksi yksi nimeke muistutti pyytämään tuttavalta erästä kirjaa lainaksi ja käteen saatua siitä löytyi luku, joka auttaa eteenpäin kuun alussa roikkumaan jäänyttä tekstiä, joka puolestaan tukee väikkärin kirjoitusta. Ja niin edelleen. 

Artikkeli ei valmistunut tavoiteaikataulussa, mutta kai päätoimittajan asettama dedis "lokakuun alku" voi tarkoittaa maanantaita eli kolmatta päivää? En siis vielä tiedä miten tekstini käy, mutta kirjoittaminen osoittautui hyödylliseksi. Mukamas tutusta ja lähes triviaalilta tuntuneesta aiheesta irtosi kaikenlaista uutta ajatusta, kun vaivautui hakemaan kirjallisuutta ja kirjoittamaan.

Eli lähden ilolla ja mielenkiinnolla kirjoittamaan artikkelia, jonka ehdotuksen läpimenosta ilmoitettiin eilen. Jee! Hyväksymismaili oli tosi tyylikkäästi kirjoitettu. Huomautettiin abstraktini puutteista korostamalla sitä, mitä artsussa pitäisi olla. 

P. S. Kuukauden yleiseksi linkiksi vaihteeksi tieteellinen OA-artikkeli: Nori, H., Vanttaja, M. Too stupid for PhD? Doctoral impostor syndrome among Finnish PhD students. High Educ (2022)

Muokatun kuvan originaali British Libraryn digitoimasta painatteesta "The Guildhall Orators; or, a review of the Aldermen and Common-Council of London: a satyrical poem"

Kannattaako uskoa vai tarkistaa?

Vaihteeksi omien twiittieni lainausta. Maanantaina olin hetken elämääni tyytyväinen: "Hups! vasta nyt aloin kokeilla Historiallisen bibliografian ARTO-tietueisiin @Finnafi hakua, josta en mielestäni ole koskaan kuullutkaan. Ihan Oikeille Historiantutkijoille varmaan kuitenkin tuttu juttu?" Olin sattuneesta syystä kaivanut esille kesällä saamani vinkin, että ohjeet löytyvät Melindan asuakaswikin sivulta. Siinä on myös kuvaus datan kattavuudesta, mikä on erittäin olennaista yleensä ottaen, mutta tätä tekstiä varten kriittiset rivit ovat

Historiallisen bibliografian tallennuksessa on käytetty omaa luokitusta (Suomen historiallisen bibliografian systematiikka), jota voi halutessaan hyödyntää tähän aineistoon kohdistuvissa hauissa. Luokat on tallennettu viitteisiin "HIS:"-etuliitteellä, esim. "HIS:7" = keskiajan historia, jonka voi syöttää suoraan Finna-hakuun (lainausmerkit hakulauseen ympärille).

Suomen historiallisen bibliografian systematiikka (PDF)

Kahdella testauksella selvisi, että tässä ohjeessa oli kaksi virhettä. Toivottavasti kukaan ei innostu lisätestauksiin.

Keskiaikaa tutkiva tuttavani oli tietenkin käyttänyt esimerkkihakua ja pikaisesti todennut, että tulos oli kuraa. Demonstroidessaan kokemusta minulle listassa oli 2775 tietuetta. Päällimmäisenä "Regulation of the ARO4 and HIS7 genes in the Yeast Saccharomyces cerevisiae" ja kakkosena kirja "Harry Styles and the clothes he wears", jonka kuvauksesta löytyy kohta "with his $7.99 frog-eyed".

Totesimme, että joukossa oli keskiaikaakin. Esim. tietue Anita Geritzin kirjoittamasta keskiaikapelin arvostelusta, jolla on luokitus

Kun tuttavani klikkasi päällimmäistä näistä, hän sai enää 2772 tietuetta, jotka arvatenkin kaikki sisälsivät luokituksen HIS:7.x . (Sattuneesta syystä en tarkistanut jokaista.) Eli koska haku perustuu merkkijonoon olisi parempi suosittaa muotoa "z HIS:7". Tämän kokemuksen perusteella, tietämättä asiasta yhtään enempää.

Oma hakuni kohdistui luokkaan 17.2., jonka pitäisi olla "Sanoma- ja aikakauslehdet. Kalenterit". Hieman siis ihmettelin, kun joukossa oli (kirjaimellisesti) huomattava määrä tietueita, jotka käsittelivät Kalevalaa ja/tai Lönnrotia. Esimerkiksi Väinö Kaukosen artikkeli Kanttelettaren syntyvaiheista. Kun vuorostani demosin tätä ihmeellisyyttä tuttavalleni, tämä totesi, että tietueessa oli oikein luokitus "z HIS:17.2". Hän ehdotti, että tarkistaisin miten Kalevala-aiheiset nimekkeet on luokiteltu painetuissa bibliografioissa. 

Nämähän on digitoitu, joten ei ollut haastavaa todeta, että viimeiseksi jääneessä bibliografiassa (1986-90) (aivan kuten wikin pdf-listassa) Kalevalalla on oma luokkansa 16.3 kirjallisuudenhistorian ja kansanrunouden alla. Mutta esimerkkiartikkelini oli vuodelta 1982, joten jotta saisin todistavan kuvan tänne, piti avata edellinen osa (1981-85)... Ja kas, siinähän oli eri luokittelu. 17.2 on nyt Kalevala Kansanrunouden ja kansanperinteen alla ja "Sanoma- ja aikakauslehdet. Kalenterit" luokka 16.4, joka puolestaan myöhemmin on Suomenkielinen kirjallisuus. 

Vastaavasti tuttavani keskiaikatulosten joukossa oli kai ripaus esihistoriaa, joka oli aiemmin luokka 7, kun taas keskiaika oli edellisessä osassa 8?

Tässä vaiheessa on syytä palata alussa ohitettuun osaan wiki-sivua: "Historiallinen bibliografia sisältyy Arto-kokoelmaan vuodesta 1960 alkaen ja sitä on tallennettu kattavasti noin vuoteen 2012 asti ja suppeammin vuoteen 2018 asti. 1950-luvusta on tallennettu Arto-kokoelmaan noin puolet ja vanhempaakin aineistoa löytyy satunnaisesti. "

Ilahduttavasti osissa (1961-70) & (1971-80)  keskiaika on luokka 8 ja sanomalehdet jne 16.4. Eli ohje vaatii näiden aiheiden osalta vain määrittelyn boolean-lauseelle, joka hakee vuoteen 1985 asti merkkijonoa "z HIS:8" / "z HIS:16.4." ja vuodesta 1986 alkaen merkkijonoa "z HIS:7"/"z HIS:17.2". Vai? Ei, kun keskiaikaa käsittelevä artsu 1960-luvulta onkin ihan oikeasti luokassa 7.3! Eli osa luokista on mäpätty oikein yhteen yhteiseen rakenteeseen ja osa ei? 

Hälläväliä, sillä kun on tietokannassa kerran törmännyt mömmöön, mihinkään ei enää usko. Valitettavasti.

Laivamatka Tukholmasta Turkuun 1818

Ote Julius Krohnin elämäkerrasta Maksimilian Aukusti Myhrberg

Ruotsin ja Suomen välinen merenselkä ei ollut siihen aikaan vielä muutamissa tunneissa kuljettava, niinkuin nyt sen perästä kun höyrylaivat tulivat käytäntöön. Silloin piti hyyrätä itselleen sija johonkuhun niistä purjehaaksista, joilla Ranta-Suomalaiset veivät ruokatavaroita Tukholmaan kaupaksi. Näissä kömpelöissä aluksissa oltiin kokonaan tuulten ja aaltoin mielivallan alla; matka saattoi, jos vastatuuli sattui tai myrsky pakoitti jonkun saaren suojaan menemään, monta vuorokautta, jopa pari viikkoakin kestää. 

Ruoasta ei ottanut laivuri koskaan vastatakseen; siitä saivat matkustajat itse pitää huolta miten tahtoivat ja taisivat. Tässä puheena-olevalla retkellä oli Myhrberg, jolla oli sukulaisia Tukholmassa, ottanut Martan mureet osaksensa niin hyvin omasta kuin myös yhden matkakumppaninsa, nuoren suomalaisen lääkärin puolesta. Merelle tultua katui tämä lääkäri kuitenkin pian kauppaansa, sillä Myhrberg'in eväs-säkki oli sangen spartalaista laatua, ja vielä päälliseksi oli pari lasipurkkia, jotka parhaat ruoka-aineet sisältivät, mennyt rikki. Hyvin iloiseksi tuli siis meidän herkkusuu, kun sai tilaisuuden olla lääkäritaidollaan vähän avullinen vanhalle, samassa laivassa matkustavalle, kivulloiselle herralle, joka kiitollisuudesta pyysi häntä omista runsaista ja hienonmakuisista aterioistaan osaa ottamaan. Myhrberg siis jäi yksin järsimään kuivia lampaankäpäliään ja kovia korppujaan. 

Matkalla, joka tuli tavattoman pitkäaikaiseksi, kerrotaan vielä Myhrberg'in tavallisesti viettäneen aikansa loikkumisella kauas aluksen parsipuita ulommaksi ulottuvan puomipurjeen ontelossa kuvussa, jossa kyllä mahtoi olla hyvä ja mukava kiikkupaikka, mutta samassa myös jokseenkin läheinen vaara laivan kallistuessa joutua vellamon neitien sylihin. Yhtä paljon kuin tämä seikka kuvaa Myhrberg'in vakavata, jopa uhkarohkeata pelottomuutta, yhtä paljon myös toinen juttu tästä Turun matkasta osoittaa hänen herkkää kunniantuntoaan. 

Samalle nuorelle lääkärille, joka nyt oli laivassa matkakumppanina, oli Myhrberg Tukholmassa vallattomuudessaan tehnyt pienen kepposen. Sen oli lääkäri, Myhrberg'in tietämättä, kostanut vähän pahemmalla koirankurilla ja vielä laittanut lisäksi niin että isäntäväki siinä talossa, missä he asuivat, luuli Myhrberg'in syypääksi tähänkin, luvallisen poikamaisuuden rajain yli hiukan menevään tekohon. Keskellä Ahvenan meren selkää vasta sai Myhrberg asiasta tiedon ja juoksi kohta laivurin luoksi, vimmatusti vaatien että aluksen kokka jälleen käännettäisiin Tukholmaan. Hän tahtoi kaikin mokomin saada kunniansa jälleen puhtaaksi, ennen kuin matkaansa jatkaisi. Tätä vaatimusta tietysti ei kuitenkaan ollut mahdollista täyttää.

Mikä on historiallinen fakta ja voiko sellaisen löytää?

Kuten arvata saattoi, keskustelu Maria Petterssonin kirjasta ei heti laantunut eikä ole vieläkään loppunut. Viikon kuluessa saimme lukea kustantajan lausunnon, joka sai historiantutkijatuttavani toteamaan, ettei enää kustannussopimusta yrityksen kanssa tee, (yhdessä edellisen kanssa) kustantajien lakimiesten lausunnon, jolle pyöriteltiin silmiä, Pettersonin haastattelun Iltalehdessä, jota yhdessä edellisten kanssa kommentoitiin plagioitujen tutkijoijen ryhmästä, kustannusalalla toimineen twiittihärdellin, ja paljon muuta. Eilen ilmestyi Ville Hämäläisen teksti Jännät paikat tiedonvälitykselle, jossa käydään läpi olennainen asiallisesti (eli "oman puoltani" kannattaen). 

Yksi keskustelun sivujuonne lähti liikkeelle Tiina Raevaaran blogitekstistä, jossa minua ja historiantutkijoita ärsytti kohta

Toinen keskustelijoita harmittava seikka Petterssonin kirjan saamassa julkisuudessa on se, että kirjailijaa on käsitelty kirjassa mukana olevien naisten ”löytäjänä”, vaikka todellisuudessa Maria Pettersson on poiminut henkilöt valikoimaansa muiden ihmisten kirjoittamista teksteistä kuten opinnäytteistä ja biografioista.

Mutta kuka koskaan todella on ”löytänyt” olemassa olleita ihmisiä? Jostain tutkijatkin ovat heidät poimineet fokukseensa. Hekin ovat hyödyntäneet jo valmiiksi olemassa ollutta tietoa – muiden ihmisten talteen merkitsemää.

Avainpointin tiivisti Raisa Toivo sanoin: "tutkija ei (historiankaan kohdalla) pelkästään kokoa muiden muistiin merkitsemiä tiedon palasia, vaan ajattelee ne läpi ja kysyy mitä ne merkitsevät niin että palasista syntyy uusia tiedon kokonaisuuksia." (Pidempiä versioita teemasta ja sen viitteistä on luettavissa Maiju Wuokon, Antti Ijäksen ja Jenni Karimäen twiittiketjuina.)

Toivon totuudenmukaisesta historian tekemisen kuvauksesta päästään vihdoin asiaan eli historiallisen tiedon tekijänoikeuksiin. Minulla ei ole aiheeseen mitään koulutusta, joten seuraa mutuilua, kunhan lainaan vielä kahta twiittiä vauhdin ottoon. Sakri Pölönen jakoi Jyrki Lehtolan tekstiä Imagesta 11/2019

Mukana on lause "Historia ei ole tekijänoikeuslain alainen". Lähes samaan aikaan toisaalla Anu Lahtinen mietti "Se on nyt ehkä tässä ollutkin se jossain määrin järkyttävä asia, että historioitsijana on ajatellut että työhön liittyy jotain tekijänoikeuksia, mutta nyt on huutokuoroa että ei sulla mitään oikeuksia ole, työsi on vaan lähdemassaa yliopiston sivuilla, olisit vaan kiitollinen."

Sukututkijoiden keskuudessa on iät ja ajat toistettu, että faktoilla ei ole tekijänoikeutta, mutta ilmaisumuodoilla on. Vaikka viikon keskusteluissa on esitetty mitä kummallisempia näkemyksiä plagioinnin määrittelystä, en ole nähnyt kenenkään (suoraan) väittävän, ettei tekstillä olisi tekijänoikeutta. (Näin kyllä yhden kirpeän keskustelun CC-lisenssoinnista, mutta lisenssoidahan voi vain teoksia, joilla on  tekijänoikeus, josta voi luopua.)

Haastavampi kysymys on sitten se, että minkälainen fakta tai "historia" ei kuulu tekijänoikeuden piiriin. Sukututkimuksen piirissä ei tulisi itselleni mieleen antaa toiselle tutkijalle krediittiä esimerkiksi yksittäisestä syntymäajasta. Sellaisen löytäminen historiakirjoista voi toisinaan vaatia huomattavan vaivan, mutta useimmiten kyse on triviaalista ja mekaanisesta duunista. Vaikka lähde olisi eksoottisempi, on täysin mahdollista, että sen ovat löytäneet useammat ihmiset. 

Mutta entäs jos perherakenne on päätelty 1600-luvun tuomiokirjoista? Eli on käyty läpi kymmeniä tai satoja sivuja asiakirjoja, vedetty johtopäätöksiä ja päästy tulokseen. En itse (toivottavasti!!) esittäisi tällaista perhettä viittaamatta tutkijaan ja vetäisin herneen syvälle nenään, jos itseni ohitettaisiin tiedon tuottajana esim. Petter Sundista puhuttaessa.

Eli minusta - vähintäänkin eettisesti/moraalisesti - useammasta palasta koostuva historiallisen tiedon käyttö vaatii sen muodostajan mainitsemista riippumatta siitä, onko kyse tieteellisestä tai taiteellisesta tekstistä. Osana tekstiä, alaviitteenä, loppuviitteenä tai amerikkalaisena lähdenarratiivina. Vaihtoehtoja riittää. 

Onko historiassa sitten tekijänoikeudettomia "faktoja"? Niitä yleisesti tunnettuja tosiasioita, joiden kohdalla akateemisessakaan tutkimuksessa ei ole viitettä? Että Schauman ampui Bobrikovin 16.6.1904, Kustaa IV Adolf kiukutteli  kesällä 1802 päivätolkulla Ahvenkosken sillalla, Anders Lizelius toimitti yksinään Suomenkielisiä Tieto-Sanomia ja Uudenkaupungin rauhansopimus allekirjoitettiin 30.8.1721. Vai? No, ei. Ensimmäinen ja viimeinen ovat (käsittääkseni kiistämättömiä) faktoja, toinen usein toistettu väärinkäsitys ja kolmas voi olla totta tai ei. (Lisätiedot linkkien takana.) 

Historian "faktoina" voi pitää pieniä tietoja, joita toistetaan sellaisenaan paikasta toiseen. Osa niistä on paikkaansapitäviä, osa voi tarkistuksessa osoittautua paikkaansapitämättömiksi tai epävarmoiksi. Kaikki murua eli yksittäisen teon ajoitusta suurempi on tulkintaa, jonka on tehnyt ihminen, joka ansaitsee työstään reilun tunnustuksen. Viittaamalla voi tämän antaa ja samalla työntää vastuun "faktoista" eteenpäin. Win-win -ratkaisu, kunhan et kopsaa lauserakenteitakin. 

Henkilökohtaisesti pidän siitä, että tekstissä näkyy tiedon lähteet ja epävarmuudet. Ilmeisesti kuitenkin on vino pino ihmisiä, jotka haluavat ja pystyvät lukemaan tekstiä, jossa historia esitetään samalla kaikkitietävällä äänellä kuin vanhanaikaisissa koulukirjoissa. Ymmärtämättä tai miettimättä taustalla olevaa tulkintaa ja vaihtoehtoisia totuuksia. (Paitsi tietenkin silloin, kun tutkijan esitys ei vastaa omaa historiakuvaa.) 

Merkkinainen?

 Uudesta Suomettaresta 22.5.1904:

Tämän kuun 19 p. kuoli Korilan talossa Muhoksella nti Emma Wilhelmina Cajaner vähän päälle 68 vuoden vanhana, olten viimeisiä jäseniä sammuvassa suvussaan, joka paikkakunnalla on elänyt alun toistasataa vuotta. Hän oli yksi niitä vähitellen häviävän sukupolven naisia, jotka kouluoppia saamatta kuitenkin sydämensivistyksen ja elämänkäsityksensä vakavuuden sekä herkän velvollisuudentunnon omistamisessa esikuvallisina ja kunnioitusta herättävinä asettuvat minkä nuoremman sukupoiven merkkinaisen rinnalle tahansa. 

Emma Cajanerin nuoruus kului Pohjanmaan 40- ja 50-luvun herännäisyyden ilmapiirissä. Se muodosti nuoren papintyttären jo aikaisin syvällisen uskonnollisuuden elähyttämäksi naiseksi, joka tästä sisällisestä aarteestaan sai voimaa hiljaisena ja nöyränä, vaikeissa oloissaan milloinkaan valittamatta, kantamaan elämänsä kuormaa. Se tuli hänelle raskaammaksi kuin useimmille muille, sillä hänen tehtäväkseen jäi kahden sairasmielisen sisaruksen hoitaminen moniksi vuosikymmeniksi. Niille uhrasi hän kotinsa ja koko elämänsä, mutta juuri siinä asemassaan hän ympäristölleen sai olla "maan suolana", jonka vaikutus, vanhuksen itsensä tahtomatta ja tarkoittamatta, kyllä jätti pysyväisiä jälkiä. 

Hän oli ja on kaikille niille, jotka saivat tutustua hänen nöyrään ja uhrautuvaan olentoonsa — ja niitä on sangen monta — ylentävä esikuva Mestarinsa palvelijasta, joka osasi olla uskollinen vähässä.

P. S. 1 Emma Wilhelmina Cajanerin pikkuserkut (jos laskin oikein) olivat esillä tekstissä Pääskysrakkaudestaan muistetut sisarukset.

P. S. 2 Cajanerin muistokirjoitus löytyi etsiessäni Kansalliskirjaston digitoinneista merkkimiehiä, -henkilöitä ja  -naisia. 

Esimerkiksi Vanhan kirjasuomen sanakirjan merkki-alkuisia yhdyssanoja selaten huomaa merkitysten (heh!) monipuolisuuden. merkkihetki on tärkeä hetki ja merkkipäivä merkityksellinen tai tärkeä päivä, mutta merkkipilvi kiintopisteenä toiminut pilvi, merkkirauta rauta, jolla tehtiin leima, ja merkkisaapas mallikappale. Merkki saattoi viitata myös merkintään tai mittaukseen. Merkkirulla oli "luettelo laivan lastista" ja merkkisauva "hiilimittojen tarkistukseen käytetty mittasauva".

Merkkimiestä sanakirja ei tunne. Kansalliskirjaston digitoimissa teksteissä varhaisimmat merkkimiehet olivat säänennustajia, ainakin Pohjois-Pohjanmaalla ja Karjalassa.

• Merkkimiesten ennustukset varhaisesta keväimen tulosta menevät tuhoon (Oulun Wiikko-Sanomia 24.4.1858)
• Tästäpä alkoivat jo arvella nuo merkkimiehet kovan pakkais-talven tulevan (Oulun Wiikko-Sanomia 19.3.1859)
• Useat merkkimiehet tuumailevat, että tänä kesänä taitaaki olla heinänteko "Kirjavaa laatua" (Karjalatar 14.7.1886)

Nykyisessä merkityksessään sana esiintyy viimeistään Kirjallisessa Kuukausliitteessä 2-3/1878. Puhuttiin Lutherista, joten tulkinnanvaraa ei jää. Sana näyttää vakiintuvan ja yleistyvän 1890-luvulla. Merkkihenkilöistä alettiin kirjoittaa viimeistään vuonna 1895 ja ensimmäisen maininnan merkkinaisesta löysin Uudesta Suomettaresta 22.5.1904

Valtakunnalliset kiitoksen aiheet 1757-1772

Poliittisesti haastavan vuoden 1756 vallankumoushankkeen torpedoinnin jälkeen palataan tavanomaisempaan. Kertauksena

Yksi joukkoviestinnän muoto 1700-luvun Ruotsissa olivat valtakunnalliset kiitosjumalanpalvelukset. Ne määrättiin Tukholmassa ja tieto ajankohdasta ja syystä välitettiin tuomiokapitulien kautta seurakuntiin. Tarkoituksena oli, että kiitosjumalanpalvelus vietettäisiin joka paikassa samana sunnuntaina, jotta rukous saisi maksimaalisen voiman (ja kansa voisi kokea yhtenäisyyttä). Mutta käytännössä viesti ei tietenkään ehtinyt kaikkiin paikkoihin ajoissa.

Olen poiminut tiedot A. J. Hornborgin kokoamasta opuksesta Sammandrag af Domkapitlets i Borgå härförinnan otryckta Cirkulärbref (1725-1829) i alfabetisk och kronologisk följd (1872) ja täydentänyt ajankohtatietoja väitöskirjani aineistosta eli Posttidningarin ja Inrikes Tidningarin sanomista. 

Porvoon tuomiokapitulista lähti 31.10.1757 kehoitus kiittää menestyksestä saksalaisessa sodassa, joka yleisimmin Pommerin sotana tunnetaan. Mitään erityistä menestystä sodassa ei Ruotsin mukana ollessa koettu, joten tämä jäi ainokaiseksi kiitokseksi Kaikkivaltiaalle, kunnes oli aika iloita Preussin kanssa solmitusta rauhasta. Tästä tuomiokapituli ilmoitti 7.7. & 16.10.1762. Turussa ja Kokkolassa rauhasta kiitettiin 28.11.1762, joten tämä oli todennäköisesti yleisesti noudatettu ajankohta (IT 13.&23.12.1762).

Sitten on huomattavan pitkä väli ilman tuomiokapitulin (säilyneitä) ohjeistuksia. Sanomalehtijuttujen perusteella "joka" kaupungissa juhlittiin 18.11.1766 kuninkaallisia häitä, myös jumalanpalveluksin. Ilmeisesti Hornborgin käyttämässä aineistossa on siis aukko. Porvoosta ei myöskään löydy mainintaa ainakin parissa Ruotsin seurakunnassa joulukuun 1770 alussa kiitettyä Kaarle-herttuan paluuta ja tervehtymistä. Aukkoja voi siis olla enemmänkin ja totinen katsaus vaatisi seurakuntien arkistojen selailun. Mutta jatketaan painettujen lähteiden varassa.

Kuningas Adolf Fredrik kuoli illalla 12.2.1771. Vasta 6.3.1771 Porvoon tuomiokapitulista lähti tiedotus kiitosrukouksista kuoleman ja Kustaa III:n valtaannousun johdosta. Ruotsin puolella useassa kaupungissa on 2.6.1771 vietetty kiitosjuhlaa Kustaa III:n ja Fredrik Adolf -veljensä ulkomailta paluun johdosta, mutta tästä ei ole merkkejä Suomesta. Adolf Fredrikin hautajaisten huomioinnista 30.7.1771 Porvoosta lähti ohjeistus, vaikka Hornborgilta en sellaista löytänyt. Hollolasta nimittäin lähetettiin sanoma, jossa todettiin kaukaisempien seurakuntien saaneen viikon lisäaikaa ja hautajaiset noteerattiin vasta 6.8.1771 (IT 23.9.1771). 

Tuomiokapitulin kiertokirjeistä puuttuu myös kruunajaisten huomiointi 29.5.1771, mutta niiden juhlaraporteissa kaupungeista jumalanpalveluksesta ei olekaan mitään puhetta.

Kustaa III onnistui vanhempiaan paremmin vallankaappauksessaan ja Porvoon tuomiokapituli kehoitti 7.9.1772 lähetetyllä kiertokirjeellä kiittämään uudesta hallistusmuodosta. Leskikuningattaren ja prinsessan ulkomailta paluu oli myös kiitoksen aihe ja tästä lähti tuomiokapitulista ohje 10.10.1772.