Täydennysosia

Kirjasta Neujahrsgrüsse
empfindsamer Seelen;
eine Sammlung
von Liedern mit Melodien
und Bilderschmuck
aus den Jahren 1770-1800. (1922)

1) Kylläpä aika juoksee. Toisin kuin tuntui on jo yli vuosi siitä kun blogissa purin frustraatiotani Finnan epäjohdonmukaisilta ja epätäydellisiltä tuntuviin digilinkityksiin. Aihe lienee pysynyt mielessä siksi, että Finnaa kirjallisuudenmetsästykseen käyttäessä ilmiö tulee jatkuvasti eteen. 

Tällä viikolla kuitenkin toisesta suunnasta. Kaipasin artikkelia 1950-luvulla julkaistusta vuosikirjasta ja korona-ajan palvelurajoituksilla ajattelin saavani sen helpoimmin käsiini Kansalliskirjaston lainattavissa olevana varastokappaleena. Mutta en. Sarjan sivulla lueteltiin joukko osia, jotka olivat varastossa, mutta ei sitä vuotta, johon minulla oli viite. 

Tässä vaiheessa olisi pitänyt (tietenkin!) muistaa ottaa huomioon mahdollisuus, että vuosikirja oli julkaistu nimekkeellä, joka on luetteloitu erilliseksi tietueeksi, mutta kykyni ja muistini ovat rajallisia. Joten painoin Finnan yhteysnappia. Vastaus sähköpostissa paljasti, että vuosikirjalla tosiaan oli oma tietue. Finna-linkin kera todettiin "Onko sinulla jonkun täällä mainitun oppilaitoksen tunnukset? Jos on, pääset lukemaan etänä digitoidun version." Tuijotin Finna-sivua aika kauan. Siinä ei ollut linkkejä tavallisilla paikoilla eikä muuallakaan, joten pyysin lisää rautalankaa. Sen avulla selvisi, että vuosikirja oli lehtenä (!) Kansalliskirjaston digitoitujen aineistojen joukossa. Ja minullahan on Opinahjon tunnarit eli sain sen myös auki.

JOS tämä digitointi olisi näkynyt suoraan Finnasta kyseisen vuosikirjan sivulta, olisin säästänyt huomattavasti aikaa ja kirjaston oma työntekijä myös. Kuhan sanon.

2) Vähemmän aikaa on siitä kun kerroin hyvin lyhyesti vaikeuksiaan karanneesta Ottmanista. Tartuttuani muista syustä Opinahjossa kanssani jatko-opiskelevan Veikka Kilpeläisen graduun Salaviinarinkien toimintaympäristöt Helsingissä 1770–1787 huomasin, että tiedonhakuni oli jäänyt varsin puutteelliseksi. Kilpeläinen oli kertonut Ottmanin useista oikeusjutuista sivuilla 58-62.

3) Huomattavasti pidemmän aikaa on siitä, kun jaoin pikku-uutisen Pohjanmaalla puhelimella välitetyistä jumalanpalveluksista vuonna 1903. Blogipätkään tuli äskettäin Jukka Hietalan informatiivinen kommentti:

Itse asiassa tuo uutinen ylitti aikoinaan kansainvälisen uutiskynnyksenkin! Amerikansuomalainen sukututkijaystäväni lähetti minulle kesällä -20 samansisältöiset lehtileikkeet ja pyysi kääntämään englanniksi. Toinen oli saksankielinen ja julkaistu Indiana Tribunessa (Indianapolis, Indiana) 9.3.1903, toinen kirjoitettu ruotsiksi lehteen Minnesota Stats Tidning (Minneapolis, Minnesota) 25.2.1903. Minusta se oli siinä määrin hulvaton juttu, että tein vähän kyselyä toholampilaisten kotiseututuntijoiden keskuudessa. Silloin valitettavasti paljastui, että juttu ei voi olla totta.

Kirkkoherra Anton Aimonen sai luvan senaatilta perustaa puhelinyhteyden Toholammille vuonna 1911. Perustettiin osuuskunta, joka ryhtyi asiaa innokkaasti ajamaan. Sisällissota keskeytti kuitenkin puuhat; ensimmäiset kilometrit kuparikaapelia ostettiin Raahen Telefoni Oy:ltä vasta 1919. Tämän ja paljon muuta tietää kertoa Anna-Maija Kujala.

Paikkakunnalla on veikattu, että tarinan lähde voisi olla tuolloin Amerikkaakin kierrellyt paikallinen huuliveikko Emppu Porkola, jonka jutut eivät aina pysyneet ihan totuuden raameissa.

Usein todellisuus on tarua ihmeellisempi, tässä näyttäisi valitettavasti käyneen päinvastoin!

Noposten luokkaretki

Ihastuin Alpo Noposen pienen kirjan Ensimäiseltä kymmeneltä (1905/1920), mutta tavalliseen tapaani halusin ymmärtää kuinka lähellä ne olivat totuutta. Verkosta ei tätä kirjoittaessani löytynyt valmista sukututkimusta perheestään, mutta kylläkin sukutaulun osa, joka paljasti, että Alpo ei ollut perheen ainoa kauas lähtökohdistaan päässyt.

Alpon vanhemmat menivät Rantasalmella naimisiin 12.10.1843. Paul Olofsson Noponen oli talonpojan poika Joroisten Lahnalahdelta ja Hedvig Maria Pettersdotter Räisänen talonpojan tytär Harjurannasta. Avioliiton ensimmäinen vuosikymmen asuttiin Hedvigin kotitilalla, jonka isännyys siirtyi isältään serkulleen (RK 1848-59 I s. 209, s. 211). Jotain viljeltävää oli Paulillakin, joka on merkitty talonpojaksi kun kasteelle vietiin Anders Johan (s. 15.12.1846), Henrika Maria (s. 6.6.1849) ja Ida Lovisa (s. 22.2.1851).

Marraskuussa 1854 katsottiin kuitenkin hyväksi tai tarpeelliseksi ottaa muuttokirja Sulkavalle. Sinne oli taidettu muuttaa käytännössä jo aiemmin, sillä 1.5.1853 syntynyt Vilhelmiina kastettiin Sulkavalla. Sekä kastemerkinnän että rippikirjan (1851-61 s. 240) Paul oli talonpoika eli tilallinen. Sulkavan Mäntysen tilalla 4 perheeseen syntyi 15.1.1855 poika Paul, joka kuoli vähän ennen seuraavan lapsen, Augustin, syntymää 31.7.1856 (LK 1852-61 s. 240).

Vuosikymmenen loppuun mennessä muutettiin Rantasalmelle, takaisin Sulkavalle ja jälleen Rantasalmelle (RK 1848-1859 s. 514). Vielä 30.5.1860 syntyneen Adrianin kastemerkinnässä Paul on talonpoika, mutta Kolkontaipaleen tilan 7 vuokraus on päättynyt viimeistään vuonna 1861 (RK 1860-1871 s. 606). Paul merkittiin itselliseksi, kun kasteelle vietiin 10.12.1862 syntynyt Albin eli Alpo ja 12.4.1866 syntynyt Karolina. Perhe sai köyhäinapua ainakin vuonna 1863 (RK 1860-1871 s. 589, 674, 804, 917).

Alpon kuvauksen mukaan vuoden 1865 paikkeilla perhe asui "pienessä torpassa siellä Kolkon rannalla" ja kirkonkirjoissa heidät on kirjattu Kolkontaipaleelle. Asuinrakennusta hän kuvasi muistelmaan lehteen Uutta kylvöä 1922:

Se tölli Kolkonjärven rannalla Rantasalmen pitäjässä, jossa allekirjoittanut teki ensimmäiset tietoiset havaintonsa maailmanmenosta, oli ahdas ja nokinen, sillä siinä oli vain pieni yksinäinen savupirtti isällä ja äidillä lapsineen ja vielä pienempi lääväpöksä töllin ainoalle kotieläimelle, kirjavalle Vyötikille. Pirtissä oli yksi ikkuna ja siinä neljä pientä nelikulmaista ruutua, niistäkin toiset tikulla paikattuja. Seinät näyttivät ulkoa harmahtavan lahonneilta; sisältä ne hohtivat kiiltävän mustilta ovenkamanan ja ikkunan ylälaidan tasalle saakka. Kiillotuksen oli tehnyt nokinen savu, joka päivittäisin asuntoa lämmitettäessä täytti pirtin yläosan. Pihassa pirtin edessä oli kalliota ja nurmea, mikäli ne eivät olleet lumen peitossa, lisäksi pikkunen tilkku perunamaata, ympärillä lehtimetsää, josta äiti sirpillä kalusi talven heinät lehmälle 

Elinkeinoista Alpo mainitsee samoihin aikoihin kirjassaan, että "Sisko Miina oli paimenena suuressa talossa, jossa isäkin teki viikkotyötä. Kusti veli oli »ajelluksella». Hän kierteli kyliä toimitellen kaikkialla pieniä käskyjä saadakseen elatuksensa ja jos mahdollista hiukan kotimökkiinkin vietävää." Toisesta lapsuusmuistelmasta selviää lisäksi, että vanhin veli Antti oli renkinä Savonlinnassa.

Alpo Noponen ei lapsille tarkoitetussa kirjassa mainitse sisarustensa kuolemaa, jota hän tuskin on unohtanut. Kuusivuotias Adrian-veli kuoli 13.6.1866 vetotautiin ja vain pari kuukautta elänyt Karoliina 20.6.1866 heikkouteen. Nälkävuodet olivat tosiasia, jota Noponen ei kirjassaan kaunistele eikä myöskään asuinoloja yhden ikkunan mökissä.

Pienestä mökistä, josta on mieleeni jäänyt monta herttaista muistoa, täytyi meidän muuttaa pois. Se oli näet kovin huonontunut eikä maan ja mökin omistaja sallinut sitä korjailla. Hän tarvitsi töllin heinäladoksi eikä siis enää voinut sitä mitenkään luovuttaa meidän asuttavaksemme. Meidän täytyi niin ollen jättää hyvästi lapsuuteni rakkaalle töllille, jonka karstainen katto ja savuttuneet seinät olivat minusta niin kauniit. Saimme joksikin aikaa asunnon Riemulan suuren tuvan sopessa, jouduimme loisiksi.

Seuraavasta muutosta hän kirjoittaa

Isäni on päässyt naapuripitäjän, Luhtajärven, varakkaan lukkarin isäntärengiksi. Äitini oli saanut poikineen muuttaa lukkarin kanakamariin. Oli siis päästy pois Riemulan tuvannurkasta ja saatu jälleen oma hovi asuttavaksemme.

Naapuripitäjällä Alpo Noponen tarkoittanee Heinävettä, jossa hän verkkosivun mukaan "varttui nuoreksi mieheksi". Saman sivun mukaan Alpo Noponen kävi Kerman kansakoulun, mikä sopii kirjaansa, jossa kansakoulu on "Herakosken sahalla". Tänne hän pääsee, vaikka perheen talous on edelleen heikoissa kantimissa. Vuoden 1872 paikkeilla "Isäni oli tämän vuoden ollut itsenäisenä miehenä, ja oli nyt »suuressa pappilassa» kiviläävän rakennustyössä.". 

Tähän aikaan loppuu Alpo Noposen muistelu, kuten kirjan nimikin kertoo. Opintojaan hän pääsi vuonna 1883 jatkamaan Sortavalan seminaariin, josta hän valmistui vuonna 1887 kansakoulunopettajaksi. Isoveli August, joka muistelmassa on arkisemmin Kusti, pääsi myös koulutielle, joka vei jo kesällä 1881 yliopistoon, josta valmistuttuaan hänestä tuli kirkkoherra. Leivänpaloja äidille lapsena säästäneet veljekset pääsivät siis aikuisina kiinni huomattavasti leveämpään leipään. 

Kun sukututkija kohtaa toisen...

Tämän viikon ohjelmana on ollut hahmotella artikkelia, jota varten saan tehdä henkilöhistoriallista selvitystä. Hermolepoa, josta on haastavaa siirtyä vaadittuun kirjoittamiseen. (Mihin puolet tammikuusta on jo hävinnyt?!)

Yksi selvittelyn kohde oli paloviinan polttoa, oluen panoa ja marjaviinin tekoa 1700-luvulla kehitellyt Fromhold Torsten Groth, jonka persoona ei ole tähän mennessä (ilmeisesti) kiinnostanut ketään. Kiitos joulupukilta saamani ArkivDigitalin kuukauden käyttöoikeuden sain alta aikayksikön esiin perukirjan paikasta, josta en millään haulla olisi sitä älynnyt hakea. Liikkuvaisen miehen ainoa pysyvämpi asuinpaikka oli ollut Tukholma, mutta hän olikin kuollut ollessaan veljensä luona ja tämä puolestaan asui molempien syntymäpitäjässä...

Perhettä alkoi selvitä. Veli ja isä olivat vuoriteollisuuden johtavissa asemissa, mikä teknisenä taustana oli tuotekehittelijälle mielenkiintoista. Eksyin kuitenkin selvittelemään sitä, mikä oli saatavilla eli sukulaisuussuhteita. (ArkivDigitalin sukupuuominaisuus osoittautui suureksi pettymykseksi. Käyttöliittymä ei ollut intuitiivinen ja asiakirjojen linkitys vaatii käsittämättömän käsityön Ancestrycom:iin verrattuna.)

Googlailu paikannimillä sai esiin kyseisen paikan vuoriteollisuuden harrastajan sivuston. Käytin yhteydenottolomaketta kun sellainen oli. Parissa päivässä selvisi, että kyseessä oli itseäni osaavampi sukututkija, joka oli jo syöttänyt omiani laajemmat löydöksensä siististi ja yksityiskohtaisesti Wikitree-alustalle. 

Viestissään minulle hän mainitsi, että avainhenkilöni veljen vaimon vanhemmat olivat Suomesta. Tämähän on aina mielenkiintoista. Ei kylläkään tuottanut lisää mietittävää, sillä äidin vanhemmat löytyivät nopeasti Ramsayn rälssisuvuista. (Tutkijalle jakamani linkki oli wikisivulla ennen kuin sain tämän tekstin kirjoitettua loppuun.)

Miten ruotsalainen tutkija oli sitten päässyt selville vanhempien lähtöpaikasta? Koska lähteensä oli linkityksen lisäksi kirjoitettu auki, tämä oli helppo nähdä. Veljen vaimon äiti oli sattunut kuolemaan Arbogassa kun siellä oli erittäin virkaintoinen pappi.

Vastaavaa ja elämäkerrallisempaakin sisältöä on Ruotsin puolella haudattujen listoissa havaittu. Mutta kun yritin viime viikolla kaverille etsiä tästä ilmiöstä esimerkkiä, niin eihän sitä silloin löytynyt. Positiivisen kautta: jokainen lähde kannattaisi tarkistaa.

Töölön Kammiossa 1822-1872

Töölön Kammiosta tulee ensimmäisenä mieleen 1900-luvun alun (mieli)sairaala. Kammio sopii nimenä laitokselle niin hyvin, että on vaikea uskoa, että se on nykyisen Töölön varhaisimpia paikannimiä. Ihan suomenkielisenä eli huonetta tai kamaria tarkoittaen.

Sanomalehdissä varhaisin löytämäni esiintymä on ilmoitus, jossa J. M. Altenstädter kertoi myyvänsä kukantaimia "På Egendomen Kamio wid Thölö" (FAT 4.6.1825). Pari vuotta myöhemmin puutarhamestari Wikström kauppasi tavallisia puutarhatuotteita (meiramia, timjamia, persiljaa, selleriä, purjoa, mustajuurta, palsternakkoja, porkkanoita, punajuuria, artisokkia, punasipulia, retikoita, piparjuurta, lanttua, valkokaalia, kukkakaalia, nauriita ja perunoita) "på Kammio Landställe inwid Thölö" (FAT 25.9.1828). Sitten puutarhamestari Lindström kauppasi kukan- ja kaalintaimia "på Kammio" (FAT 11.6.1831) ja vastaavassa ilmoituksessa esiintyi puutarhamestari Calonius (HT 28.1.1835, HT 15.4.1835, FAT 20.11.1835). Viimeksi mainitussa todettiin paikan olevan vastapäätä Töölön sokeritehdasta.

Mistä Kammiosta tässä on kyse? Vastaus löytyi Pekka Korvenmaan artikkelista Säätyläispuutarhasta kivikaupunkiin Narinkassa 1982 (1983, s. 68-101). Helsingin maistraatti oli vuonna 1822 jakanut Turkuun vievän maantien (nyk. Mannerheimintie) varrelta tontteja, joista numerot 8 ja 9 vuokrasi Otto Wilhelm Furuhjelm, joka hieman myöhemmin vuokrasi vielä Humallahden rannasta tontin 10. Furuhjelmilla oli suurisuuntaiset puutarhasuunnitelmat, joihin edellä mainitut ilmoitukset sopivat hyvin. Maantien varrella ja kaupungin ulkopuolella ei ole myöskään kummallista, että kuski Torikain oli tavoitettavissa Kammiossa (HT 17.11.1832) ja vuotta myöhemmin hevosia myi Kammiossa kuski Enberg (HT 23.10.1833).

Alla mainitun 1852 esitteen esitys Kammion rakennuksesta
Museovirasto

Furuhjelmin aika tonteillaan päättyi vuonna 1838 ilmeisesti taloudellisiin vaikeuksiin (FAT 25.5.1838). Rahaa oli puutarhan ohella uponnut 1830-luvulla rakennettuun päärakennukseen. Vuonna 1840 tontteja 8, 9 & 10 vuokrasi kauppias Aug. Wilh. Astenius (FAT 13.5.1840). Uutta vuokralaista haettiin melko pian (FAT 3.5.1844, HT 22.2.1845). Mahdollisesti tuolloin tonttien vuokraoikeudet lunastanut kauppias Johan Weléne vuokrasi Furuhjelmien päärakennusta eli Kammiota kesäkäyttöön ainakin 1840-luvun lopulta alkaen. Viereen rakennettu Kinnekulla ja Humallahden rannassa sijainnut huvila olivat myös vuokrattavissa.

HT 12.4.1848

Ylläolevassa ilmoituksessa Kammio kuvataaan 14 asuinhuoneen rakennukseksi. Korvenmaan lainaaman vuonna 1852 painetun venäjänkielisen mainoksen mukaan paikka oli "2 1/2 virstan matkan päässä Helsingistä, kukkulalla niittyjen ja metsikköjen keskellä sekä meren rannalle, uimahuoneelle johtavien kauniiden puukujien ympäröimänä. Erityisesti mainitaan rakennuksen parvekkeilta avautuva näköala Kluuvinlahden yli kohti kaupunkia."

Ainakin kesällä 1855 Johan Wolmar Weléne asui itse Kammiossa (HT 20.6.1855). Kautensa päättyi kuolemaansa 29.8.1858 (HKA perukirjat 3887 ja 4909). Perukirjassa omaisuutenaan ovat huvilarakennukset Kammio (1500), Kinekulle (2500), Öfre Hummelvik (1000) ja Nedre Hummelvik (1000), joiden arvoon laskettiin mukaan jäljellä ollut vuokraoikeus. Nämä ja runsaasti muuta omaisuutta perivät Welénen avioliitosta Sofia Stigellin kanssa syntynyt poika Carl Gustaf, joka oli kelloseppämestari Gatschinan kaupungissa, ja Welénen taloudenhoitajattaren Eva Sofia Liljegrenin lapset Engelbrecht Wollmar (s. 7.11.1840), Emilia Sofia ja Eva Cecilia. Todistuslausuntojen mukaan Eva Sofia oli saanut avioliittolupauksen ja perukirjojen perusteella joku oikeusaste teki päätöksen, että hänellä olisi aviovaimon asema perinnön hallitsijana. Eva Sofia asui osoitekalenterien perusteella Kammiossa vielä vuonna 1868. Hän kuoli 23.12.1868 (HKA 5089 ja 5114). 

Perukirjassaan luetellaan edelleen samat neljä huvilaa, jotka huutokaupattiin vuoden 1869 alussa (Hbl 6.2.1869), joten Suomen panimotietojen väite, että Kammion olisi vuosina 1867-1869 omistanut Christian Fredrik Stier, jonka veli Frans Georg Stier pyöritti siellä panimoa nimellä Thölö Bryggeri, on omistustiedon osalta virheellinen. Paikkansa pitänee, että panimotoiminta siirtyi vuonna 1869 apteekkari Sigfrid Edward Maexmontanille, joka muutti tuotannon viinatehtaaksi, joka rekisteröitiin nimellä Kammio Bränneriaktiebolag i Thölö. Viinatehtaan vuokrasi sitten vuonna 1880 Carl Abraham Robsahm, joka muutti sen Kammion portteritehtaaksi, kunnes sai uuden tuotantolaitoksen pystyyn Taipaleen tontille.

Ote kartasta
Karta Öfver Staden Helsingfors Underlydande Villorne Kammio... (1872) 
HKA

Helsingin kaupunginarkiston Paikannimihakemisto Maistraatin pöytäkirjoihin 1809-1874 kertoo, että tonttien 8, 9 ja 10 vuokraoikeus siirtyi 8.5.1869 kauppias W. Koroleffille. Furuhjelmin aikanaan pidennetyksi neuvottelema vuokrasopimus raukesi vuonna 1872. Uudet sopimukset tehtiin uudelleen jaetulle alueelle. Vanha päärakennus (kartan oikeassa yläkulmassa puurhakäytävien risteyksessä) jäi tontille 56E, joka sai nimen Rosavilla, ja nimi Kammio liitettiin tämän eteläpuolella olleeseen tonttiin 57a. Se kummalla tontilla alkoholi virtasi jää käytettävissä olevilla lähteillä epäselväksi. Korvenmaan mukaan nykyään Rosavillan kohdalla ovat Töölön raitiovaunuhallit.

Ruotsi 1100-luvulla (peruskouluversiona)

Ruotsin peruskoululaisten historialäksyt lähenevät vihdoin Suomea, sillä olen edennyt 1100-luvulle. Karttakuvassa Ruotsin pinkkiä ei vielä ole Suomen puolella ja ingressiin on nostettu Mälarinlaakson yhdistyminen osaan Götanmaasta. Jos jaksaa avata vuosisadan laajemman esittelyn löytää tiedon Suomeen tehdyistä ristiretkistä, joiden syiksi tarjotaan sekä kristinuskon levitystä että kauppayhteyksien valvontaa.  Tarjolla on kolme oppituntia edellisellä vuosisadalla jo läpikäydyn Uppsalan hopea-aarteen lisäksi.

Madonnan salaisuus kutsuu oppilaan miettimään keskiajan yleistä kuvattomuutta. (Mistä tuli mieleen, että esillä ei ole ollut yhtään riimukiveä eikä Gotlannin kuvakiveä.) Paitsi että kirkoissa oli toisin. Seinä- ja kattomaalauksia ja patsaita. Pimeydestä ei sanota mitään.

Madonnan salaisuus ei ole kovin yllättävä. Kruunun sisältä löytyi kunnostuksen yhteydessä luun kappale eli ilmiselvä reliikki. 

Suomessa vallitseva näkemys tutkijoiden keskuudessa on, että puupatsaat ja seinämaalaukset saivat reformaation jälkeenkin olla pitkään paikallaan. Koululaisille Ruotsissa taas kerrotaan, että ainakin ensiksi mainitut hävisivät jokseenkin oitis. En ota tätä totuutena, joten en oppinut mitään. En myöskään katso saaneeni aineksia miettiä sitä oliko keskiajalla "influenssereita". Vastaus riippuu täysin siitä, miten käsite siirretään tuhannen vuoden taakse. Vaikuttajia ja esikuvia oli varmasti.

Toisessakin läksyssä ollaan katolisessa kirkossa. Pointtina on nyt kuvanlukutaito. Kahdestakymmenestä neliöihin ahdetusta kuva-aiheesta on vuosisadan aikana nostettu esiin kolme: Hubertuksen legenda, pyhä Tapani ja koraaniin viittaava teksti reunuksessa. Valitettavasti mainintojen lisäksi emme saa tietää näistä mitään lisää. Minä en tule hullua kurskaammaksi, joten luulisin ruotsalaisen oppilaan olevan yhtä pihalla.

Tehtäväksi annettu muiden kuva-aiheiden tunnistaminen suhteellisen pienikokoisesta kuvasta tuntuu aivan toivottomalta, mutta fundeerauskysymys tunnistettujen kuvien määrästä antaa ymmärtää, että sen olisi pitänyt olla ainakin yksi. No, kun alempana paljastetaan oikeita vastauksia totean, että 12 lähes identtistä jäbää alareunassa olisi voinut arvata aposteleiksi. Sillä minä olen saanut 12 vuotta kristinuskon opetusta. Ruotsin väitetty monikulttuurisuus ei tehtävästä hyppää silmille. Aivan kuten Madonnassa, kristinuskosta oletetaan olevan melko vahvat pohjatiedot.

Kuvista olisi irronnut ymmärrettävämpääkin: eurooppalaista kertomuskulttuuria ja jopa viitteitä antiikin kulttuuriin. Mikä vastaa funderrauskysymykseen: mitä minä olisin halunnut esineestä kertoa! Olisin myös halunnut nähdä museon FB:ssä jakaman kuvan, jossa jokaisen ruudun aihe paljastettiin.

Kolmas opintokokonaisuus ei lupaa nimellään kuin ruotsteista museoesinettä. Mutta sillä päästään vihdoin kiinni arkeen ja maatalouteen. Parikymmentä senttiä pitkä rautakappale kun on jonkinlaisen maankääntimen terä viikinkiajalta tai varhaiselta keskiajalta. 

Kielten, kulttuurialueiden ja ajan yli tulkiten en osaa sanoa onko ruotsalaisessa tekstissä tarkoitettu auraa vai hankoauraa eli sahraa. (Näistä Helsingin yliopiston historiallisen maatalouden sivulla selvintä ja varminta tietoa.) Kuinka luotettavasti terästä voidaan päätellä työkalun muoto? 

Ainakaan siitä ei voida päätellä viljelijän asemaa. Nämä jaetaan tekstissä kahteen ryhmään: perintötilallisiin, jotka maksoivat veroja vain suoraan kruunulle ja kirkolle, ja kruunun tai aatelisten maita viljeleviin, joiden maksuissa korostetaan päivätöitä ja luonnontuotteita. Ihan niinkuin veroja ei olisi maksettu tavarana. 

Vuosisadan esineistä mielenkiintoisimmat ovat Alvastran luostarista löytyneet silmälasin osat, joiden kautta olisi päästy kiinni kirjalliseen kulttuuriin, mutta ehkä se tulee esiin muussa muodossa seuraavina vuosisatoina.

Teksti perustuu sivuston tilaan 8.-9.12.2020.

 

Vuoden 1771 kirkkomurtoja

Ensimmäiseksi iskettiin Raumalle tammikuun 4. ja 5. päivän välisenä yönä. Sisäänpääsy ei kalterien takia onnistunut itäisestä ikkunasta, mutta läntinen oli helpompi. Sisäänpäästyään murtovarkaat rikkoivat kaksi raudoitettua ja lukittua kistua ja veivät käteisenä 30 taaleria ja 20 äyriä, kaksi kulunutta messupaitaa ja palttinaisen alttarivaateen, jonka kulmassa oli kirjaimet J. R. C. S. Lääninkansliassa laadittiin tapahtuneen johdosta kuulutus kuukautta myöhemmin, kun olivat asiasta tuomiokapitulilta tammikuun lopulla kuulleet.

Antti Bilundin valokuva
Merimaskun vuonna 1726 rakennetusta kirkosta
CC BY-SA 3.0, Wikimedia

Ennen kuin maaherran kuulutusta ehdittiin kaikissa läänin kirkoissa lukea varkaat iskivät helmikuun 11. ja 12. päivän välisenä yönä Merimaskun kirkkoon sakariston oven kautta. He veivät mukanaan rautaisen seipään (järnstör) sekä kolmella lukolla suljetun raudoitetun kistun ja rahaa (en Ducat en Decaton en Carolin och Sex-öre stycken skiljemynt och Banco-Sedlar samt Plåtar inemot Nijohundrade Daler kopparmynt tillsammans). Tästä kerrottiin maaherran 26.3.1771 allekirjoittamassa kuulutuksessa.

Seuraava julkisuuteen tuotu kirkkomurto tapahtui Harjun kappelissa Pirkkalassa toukokuun 23. ja 25. päivän välillä. Sakaristoon päästiin kivijalan kautta, pohjoisen seinän puolelta. Kistusta vietiin hopeinen ehtoolliskalkki, jossa oli toisella puolella kirjaimet C. B. M. F., hopeinen patiini, punainen silkkitekstiili ja pullo, jossa oli tuopillinen ehtollisviiniä, kaksi melko kulunutta messupaitaa ja papin kaapu "af fint Kamelot med Satins Stoffering". Kuulutus tästä tehtiin Turussa 27.6.1771.

Tuntuu todennäköiseltä, että samat tekijät olivat Tottijärven kappelilla toukokuun 28. ja 29. välisenä yönä. Täällä päästiin sisään sakariston ikkunasta ja saaliiksi saatiin hopeinen ehtoolliskalkki, hopeinen pateeni, tinainen pateeni, tinainen kannu, messupaita ja kirkolle kuulunut peili.

Kesäkuun 30. ja 31. päivän välisenä yönä murtauduttiin Suoniemen kappeliin kaivautumalla seinän ali. Kirkon kistusta vietiin ehtolliskalkki ja pateeni, jotka molemmat olivat kullattua hopeaa. Kalkin jalan koristelua kuvattiin vanhanaikaiseksi ja siihen oli kaiverrettu "riimuilla" nimi Maria, joten saattoi olla keskiaikainen. Mutta kulho-osan oli tehnyt turkulainen kultaseppä Enberg vuonna 1765. Kistusta oli löytynyt mukaan otettavaksi myös uusi messupaita, kellarista ehtoollisviiniä ja kolehtirasiasta 36 kuparitaalaria. 

Nämä kaksi murtoa tulivat julkisuuteen heinäkuussa kuun alussa laaditulla kuulutuksella. Kuulutukset eivät tunnu vaikuttaneen edes varovaisuuteen seurakunnissa, sillä vielä saatiin kuulla, että Rengossa oli käyty kesäkuun 27. ja 28. päivän välisenä yönä. (Seurakunnassa käytettiin tähän aikaan puista kirkkoa eikä kivistä, joka oli katon sorruttua jätetty rappeutumaan.) Kappeliin oli päästy rikkomalla ikkuna ja kistuun oli päästy tekemällä kanteen iso reikä. Saaliina oli rahapussi, jossa oli 237 kuparitaalaria ja 10 äyriä. Tästä kuulutettiin heinäkuun lopussa. 

Tämän jälkeen ei Turun läänin puolella ollut tarvetta. Tietoja kirkkomurroista on muiltakin vuosilta, mutta ei tällaista määrää.

Taas itse tehty 1700-luvun Ruotsin virtuaalikonffa

Edellisen virtuaalikonffan anti oli niin merkittävä, että kokosin toisen. Painotus on 1700-luvun alussa ja merellä, mutta sain silti irti väitöskirjatutkimustani avittavia ajatuksia.

Ensimmäisessä esityksessä Jim Hedlund ja Martin Ahlström keskustelivat vuonna 1702 oikeudessa käsitellystä rakkaustaiasta. Mielenkiintoinen tapaus, mutta en pitänyt tavasta, jolla menneisyyden ihmisistä puhuttiin. Ahlström jatkoi keskustelemalla Mia Nilssonin kanssa vuosien 1710-13 ruttoepidemioista. 

Huomattavasti vieraampaa asiaa oli Emma Forsbergin Den Svenska Konspirationen, joka käsitteli Ruotsin lähettilään vaiheita Englannissa 1715-1717. Poliittista historiaa, josta en niin hirvittävästi välitä, mutta Forsberg oli selkeä ja hyvä esiintyjä. Jokseenkin samoja vuosia käsitteli Åsa Karlsson otsikolla ”Spåren efter Guds fötter” – Karoliner på resa i det Heliga landet. Kuten odotinkin, kyse oli Kaarle XII:n Benderistä lähettämistä tutkimusmatkailijoista. Yllättävää oli se, että he kertoivat havainnoistaan kuninkaan lisäksi suullisesti pitkin Eurooppaa.

Samaan aikaan Ruotsissa oli joukko tuhansia tanskalaisia, venäläisiä, saksilaisia ja puolalaisia sotilaita, joihin törmäsin Helsingin ympäristössä Petter Sundia tutkiessani. Vankien suhdetta paikallisyhteisöön tutkiva Olof Blomqvist laajensi Urban Lindstedtin haastattelemana kuvaa. Samaisen Sund-tutkimuksen yhteydestä oli tuttu myös Linus Karlssonin esitelmässään Skeppen under rysshärjningarna käsittelemä aika eli venäläisten hyökkäykset varsinaisen Ruotsin rannikolle. Karlssonin fokus oli tiukasti laivoissa eikä niistä päästy kovin kauaksi teemaan kuuluneella virtuaalikäynnillä Sjöhistoriska museetissa. Karoliinisen ajan lopetti Håkan Strömbergin kirjan Allt om Karl den tolfte esittely. Ilahduttavasti hän ei väittänyt saaneensa syvällistä ymmärrystä kuninkaasta. Åsa Karlsson, Magnus Linnarsson ja Joakim Scherp keskustelivat kuninkaan kuoleman jälkeisestä tilanteesta vuonna 1720.

Vapauden ja hyödyn aikaan johdatti Gunnar Brobergin kirjaesittely Carl von Linné – mannen som ordnade naturen. Olen kyseisen tiiliskiven kantanut kirjastosta kotiin, mutta selailuni jäi vähäiseksi ja keskustelusta irtosi näin uutta. Ajan uskonnollisesta liikehdinnästä kuultiin katsaukset Gråkoltarna ja Främlingarna. Näitä seurasi lyhyitä katsauksia vuosisadan puolivälistä: Kungl. Vitterhetsakademien - Drottningens Akademi, Medalj från 1751 ja Bellman och Cajsa Warg Punsch från år 1755. Mitaliin olin törmännyt tutkimuksissani ja tehtyä punssia ei valitettavasti tarjoiltu.

Ei myöskään teetä, josta oli puhe, kun Mattias Berg selvitti Itä-Intian komppanian historiakuvaa otsikolla Den hemliga historien om det svenska Ostindiska kompaniet. Minulle oli uutta, että Britanniaan salakuljetetun teen merkitys ei ole yleisesti tiedossa. Bergin museolle esittämä kritiikki tuntui aiheelliselta. Teemaa laajensi Susanna Petterson otsikolla Museerna och samlandets historia.

Valistuksen kirjallisuushistorian esitys oli tarkoitettu hieman toiselle yleisölle, mutta ihan hyvä muistutus tähän väliin. Tietosanakirja kun olisi ollut ihan relevantti lisäys vuoden alussa luonnosteltuun väikkärin lukuun.

Arvokkaimmaksi sisällöksi tutkimuksen kannalta osoittatui kaakeliuunin historia. Ensimmäisessä osassa Carl Frängsmyr puhui 1700-luvun ilmasto-optimismista ja käsityksistä, jotka yhdistivät ilmaston ja kansanluonteen (Värme, kyla och nationalkaraktäri svenskt 1700-tal). Claes Petterssonin esittelemistä kaakelituotannon arkeologisista jäänteistä en saanut paljoa irti (Landsortens kakelugnar: en verkstadsproduktion under tre generationer i 1700-talets Jönköping), mutta Karl Grandinin käsittelemät ajatukset puunsäästöstä olivat jälleen omasta tutkimusaineistostani tuttuja (Veden, värmen och vetenskapsakademien). Toisessa osassa Bo Vehnen taidehistoriallinen katsaus kuninkaanlinnojen uuneihin ei jaksanut kiinnostaa (Kakelugnen: verklig, svensk, ibland ingetdera). Linnea Rollenhagen Tilly taas puhui erittäin mielenkiintoisesta aiheesta eli kaakeliuunin kehitysvaiheista, joiden lopputulos on attribuoitu yhdelle ainoalle ihmiselle (Carl Johan Cronstedt och rationaliseringen av den svenska kakelugnen).

Laivahistoriasta sain yliannostuksen jo alussa, joten Hans-Lennartin linjalaivan ja Amphionin menivät yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. (Jälkimmäinen alkoi 10 minuutin viiveellä.) Sama koski Anneli Gustavssonin keulakuvaesittelyä. 

Toisella tavalla yksipuolinen oli "Christopher O'Regans 1700-tal". TV-katselijoille tuttu, mutta minulle vieras mies on syvällä 1700-luvussa, mutta otsikkossa näkymätön rajaus on se, että kyse on Tukholmasta, Kustaa III:n ajasta ja pääasiassa yläluokasta. Tämä ei miellyttänyt, mutta toisaalta olin tietenkin erittäin mielissäni, että useassa osassa (erityisesti 3&6) tietoa löytyi ajan sanomalehdistä. Pidin myös (taas) siitä, että jokaisessa osassa lähdettiin liikkeelle esineestä. Esimerkiksi osassa 4 esitellyt siluettisormukset olivat minulle uusi tuttavuus.

1. En aptitretare

2. En nyckel till alla dörrar

3. Mysteriet med soldaten Grehn

4. En skugga av förgångens kärlek

5. En skitig historia

6. Min söta jungfru

7. Nå välan, så tag dig då en sup?

8. En fängslande historia

9. Vad är väl en bal på Börsen?

10. Den osminkade sanningen

Tätä yhtenäistä kokonaisuutta seurasi sillisalaatti. Martin Markelius esitteli sotilasunivormuja Kustaa III:n hallintokaudella. Kustaa III:n kaudella ensimmäisestä maahanasettuneesta juutalaisesta kerrottiin. Marina Demina kertoi Utile Dulci -seuran nuottikokoelmasta ja musiikista, joka soi kun Kustaa III:a ammuttiin. Rebecca Olsson esitteli avioerosta vuonna 1793 syntynyttä arkistolähdettä. Cecilia von Heijne esitteli Årstan rouvan silkkistä lompakkoa. Leos Müller puhui otsikolla Sverige och globaliseringen - från 1700-talet till idag. Sopiva loppu oli Hjalmar Forsin ja Christer Sturmarkin keskustelu När tomtarna och trollen försvann, josta sain väikkärin tekoon kirjavinkin.