Yleisen näyttelyn Taidesalin alakerta

Museovirasto, CC BY 4.0

Käytyämme keskussalissa, välisalissa, konesalissa ja näyttelyrakennuksen ulkopuolellakin, on vihdoin aika tutustua taidesaliin eli rakennuksen pohjoimpaan osaan. Osa kävijöistä aloitti suoraan täältä, osa tuli taidesaliin välisalista. Ilmeisesti molemmissa tapauksissa

Alakertaan myös oli sama määrä rappusia laskeuttava, kun yläkertaan noustava, mikä oli täytynyt maan epätasaisuuden tähden tällä tavoin rakentaa. Niinmuodoin tuli alakerrassa olevaan saliin menemään oven edessä olevalta sillalta, ikäänkun johonkin maan sisässä olevaan kellariin. Kahden puolen näillä alaslaskeuttavilla rappusilla oli erittäin hyvästi hyöstyneitä kasveja. (Savonlinna 23.9.1876)

 Aloitamme alakerrasta, jossa

Oikealle puolen tätä avaraa salia oli asetettu tuotteet useammista maamme realikouluista ja viimeksi aivan nurkkaa vasten, ikäänkun eri huoneesen, Polyteknillisen koulun Helsingissä erittäin kauniit ja kiitosta ansaitsevat piirre- ja veistosharjoitukset. (Savonlinna 23.9.1876)

Tämän ihanne taiteelle kuuluvan salin vasenta kylkeä kaunisteli maamme Seminarien oppilaitten teokset. Niiden sivulla pian kuin yhteen liitettynä, oli lähetetty melkein useammista tätä nykyä käytännössä olevista maamme kansakouluista hyvin sieviä teoksia, kuin myös kirjava kokoelma lasten leikkikaluja, y. m.

Salin keski-siltaa piiritti lukematoin joukko kaikenlaisia metalliteoksia, tuntikelloja, sananlennätin-koneita, sekä haavuri-taidon mittausopillisia laitteita, kirjapainon tuotteita useammista kirjapainoista, kirjaimia, kaikenlaisia kivipaino-teoksia, y.m.

Tänne oli myöskin asetettu sanomalehti-toimistoilta näyttely. Aurinkoa muodostavan pyörän toiselle puolen suomen-, toiselle ruotsinkieliset sanomalehdet luetteloineen kunkin lehden toimituspaikasta ja toimittajain nimistä. (Savonlinna 30.9.1876) 

Koulut oli innostettu esillepanoon vuoden 1875 lopulla lähetetyllä koulutoimen ylihallituksen kiertokirjeellä (US 19.11.1875). Sanomalehtimiehet puolestaan heräsivät jälkijunassa juhlistamaan ensimmäisen suomenkielisen sanomalehden satavuotisjuhlaa ja näyttelynsä ei ollut alusta alkaen osa Yleistä näyttelyä. (US 18.8.1876)

Koulujen osuutta pilkottaa tässä.

Riis. HKM, CC BY 4.0

Mutta olennaisempaa oli kuvata palmut?

Riis. HKM, CC BY 4.0

Kävikö Carl Larsson Yleisessä näyttelyssä?

Erityisesti koti-interiööreistään tunnettu Carl Larsson ei vielä kesällä 1876 ollut perheellinen mies eikä ikääkään ollut kuin 23 vuotta. SBL:n artikkelin mukaan Larsson oli vuodesta 1875 Ny Illustrerad Tidningin avustaja. Käsialaansa on esimerkiksi oheinen Johan Ludvig Runebergia esittävä kansikuva tammikuulta 1876. (Digitointi SLS:n kokoelmista)

Näin ollen on täysin uskottavaa, että pariin kertaan tässä sarjassa jo esitetty avajaiskuva Suomen kuvalehdestä on Carl Larssonin käsialaa vaikkei attribuutiota ole Museoviraston kappaleeseen liitetty. Vasemman alakulman lipunnoston yläpuolella kun näkyy nimikirjaimet C. L. samalla käsialalla, joka on tuttu muutamia vuosia myöhemmin Larssonin tekemistä Välskärin kertomusten kuvituksista.

Tätä kirjoittaessani Ny Illustrerad Tidningiä ei ole digitoituna verkossa, joten siinä esitetty ei ole yksinkertaisesti tarkistettavissa. Finnasta löysin kolme muuta Larssonin kuvaa Yleisestä näyttelystä. Toinen esittää puutarhanäyttelyä ja toinen taidesalia. Lisäksi jo tässä sarjassa käytetyssä painokuvassa välisalista on vasemassa alakulmassa nimikirjaimet C. L. Millään näistä, kuin ei myöskään avajaiskuvalla, ei ole tunnettua valokuvavastinetta, mutta ei tietenkään ole poissuljettua, että Larsson on työstänyt piirroksensa jonkun muun ottamista valokuvista. 

Iltahuvi Yleisen näyttelyn aikaan Helsingissä

Arkadia-teatteri Turun kasarmin vieressä 1860-luvulla
Eugen Hoffers. Helsingin kaupunginmuseo CC BY 4.0

Varmaankin lienee kesällä moni matkustavainen, käytyänsä itäisen ja läntisen Henrikinkadun välistä Esplanadia Espoon tulliporttia kohti, seisattunut erään ulkomuodoltaan erinomaisen kummalliselta näyttävän puuhökkelin edustalle, arvellen: olleeko tuo joku muinoinen hyljätty kasarmi tai vankihuone. Tämä rakennus on Arkadia-niminen vanha teaterihuone, jossa suomalaisen näytelmätaiteen on täytynyt pesiä. 

Ehkä miellyttäisi Savonlinnan lukioita tietää millä menestyksellä suomalainen Opera tänä kesänä on näytellyt. Huoneet ovat olleet milloin keskinkertaisesti, milloin täpötäynnä, ja ei ainoastaan omat kansalaiset, mutta myös muukalaiset matkustajat, jotka varmaan ovat nähneet Europan suurempia Operoita, ovat lausuneet mieltymyksensä ja samalla kummastuksensa siitä, miten Suomessa on voitu tavata Operan sellaisilla primadonna-laulajattareilla kuin rouva Achté ja neiti Ida Basilier. Tällaisia lausuntoja ei ainoastaan ole saanut kuulla, mutta myöskin lukea varsinkin yhdessä ulkomaalaisessa sanomalehdessä. (Savonlinna 21.10.1876) 

Koiravoimainen ompelukone Yleisessä näyttelyssä

Museoviraston digitoimassa kuvakollaasissa numero 4 edustaa melko erikoista ompelukoneratkaisua. Se mainitaan Suomalaisen virallisen lehden näyttelyraportissa 2.9.1876

Muutamia viikkoja sitten nähtiin kansaa aina paljon erään ompelukoneen ympärillä, jonka herra Hackstedt Evoisista piti käymässä, Kone itsessään ei ole muita etevämpi, vaan se mikä veti kansan huomion puoleensa oli koira, joka pani koneen käymään. Koira juoksenteli luisulla radalla, joka pyöri rullien ympäri ja samassa pani ompelukoneetkin käymään. Nyt viime aikoina ei tätä konetta ole enään nähty käymässä.

 

Evon kokoelma, Lusto
CC BY 4.0

Kyseinen herra Hackstedt oli todennäköisesti Hugo Hamilkar Hackstedt, joka oli ollut vuodesta 1874 Evon-Vesijaon valtionmetsän metsänhoitaja. Lisäksi hän aloitti tuolloin yhtenä Evon metsäopiston opettajana.

Historiikissa EVO 150 - metsän opetuksia kerrotaan, että

Opettajana Hackstedt oli eloisa, joskin aivan kaikki opetettavat aineet eivät olleet hänelle mieleen. Kaikkein innoikkaimmin hän opetti metsästystä, eivätkä kruununpuiston metsänhoitotyöt sujunjeet yhtä joutuisasti kuin jahtitoimet, mistä Hackstedt saikin tämän tästä huomautuksia esimieheltään A. G. Blomqvistilta. Seuramiehenä Hackstedt rikkoi monella tapaa aikansa tiukkoja säätyrajoja seurustelemalla metsänvartijakoulun suomenkielisten oppilaiden kanssa ja osallistumalla heidän vapaa-ajanviettoonsa.

Metsästykseen liittyi hänen myöhemminkin muistettu tekninen kehittelynsä eli

Suurimmassa määrässä oli hänen huomionsa kiinnitettynä kivääritekniikan alalle ja on hän jo varsin aikaiseen suunnitellut ´repeter´ kivääriä. Niinpä näkyy hänen piirustustensa joukosta 1867 tekemänsä piirustus semmoisesta kivääristä, jossa patronasäiliö (makasiini) on kiväärin perässä (tukissa) ja säiliöön mahtuisi 7 patronaa jälekkäin. Patronakotelot tähän kivääriin oli ajateltu tehtäväksi ohuesta paperista, niinkuin muutamanlaisissa senaikuisissa kivääreissä käytettiin.

Kehittely ei päättynyt, vaan

Sitten tapaamme hänen kokoelmastaan 1876 keksimänsä ja toiminimi Heim (oik. Heym) Juniorin Suhlissa valmistaman yksin laukauksin ammuttavan kiväärin (takaaladattava), jonka koneisto on hyvin yksinkertainen ja aukeaa painamalla tavallista liipasinta muistuttavaa laitosta sekä laukaistaan painamalla peukalolla erästä nappulaa päältäpäin. Patronat ovat Berdan mallisia. 

Lainaukset ovat Jyväskylän Teknillisen seuran kokouspöytäkirjasta vuodelta 1910, johon sisältyi ylimetsänhoitaja F. Lagerbladin laatimasta muistokirjoituksesta seuran kunniajäsenestä, sotakamreeri ja ”metsäherra” Hugo Hamilkar Hackstedtista. Lainaukset on julkaistu Jukka Peltosen artikkelissa Metsäherra ja asesuunnittelija Hugo Hackstedt (Digi-Jahti 5/2016)

P. S. Hackstedtin tyttärenpoika oli Alvar Aalto.

Yleisen näyttelyn konesalissa

Astuttuamme täältä toiseen haara osastoon eli n.s. koneosastoon, kohtaa silmämme ensinnäkin rautatien konepajassa valmistetun höyryveturin postivaunuineen. Jos olemme asiantuntijoita, saammehan sitä tähystellä tarkemmin, ellei, niin käännymme katselemaan tämän kummallakin puolen löytyviä näytteitä Suomen eri konetehtaista, valimoista j.n.e. (Keski-Suomi 22.7.1876)

 

Kyseinen veturi näyttelyssä Charles Riisin kuvaamana
Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0

Sitten seuraa joukko erilaisia koneita melkein kaikista maamme konepajoista. Osa näistä pidetään myöskin käymässä, jota tarkoitusta varten toinen pylväsriweistä kannattaa akselilaitoksen, jota panee käymään kaksi höyrykonetta, Kaasutehtaan sekä Stenberg'in & poikain pajoista. Nämät koneet saavat höyrynsä pannusta, joka on asetettu ulkopuolelle näyttelyhuonetta. Koneitten seassa huomaamme myöskin käymässä olevan pumpun, joka painaa vettä korkeilla telineillä pihalla seisovaan suureen ammeesen eli vesisäiliöön, mistä sekä vesisuihkua syötetään, että myös vettä pidetään varalla valkeanvaaraa vastaan. Viimemainittua tarkoitusta varten pidetään myöskin useissa paikoissa näyttelyhuoneessa ekstinktoreja eli tulensammuttajia valmiina käytettäwäksi. Kylkirakennuksen molemmat siwukäytävät owat täytetyt rautatehtaitten tuotteilla sekä valinkaluilla ja pienemmilla koneilla. (US 10.7.1876)

Charles Riis. HKM, CC BY 4.0

Näemme kummallakin puolella useita korkeita pilaria, jotka ympäriinsä ovat peitetyt rautakangilla, ja niitten juurella on vielä muitakin rauta-näytteitä ja teoksia. Melkein kaikki ruukit ovat myös panneet näytteille niitä malmeja, joista rauta saadaan. Tilan ahtauden vuoksi emme huoli tässä luetella kaikkien ruukkien nimiä, mainitsemme ainoastaan Fiskars'in, Dalsbrukin, Huutokosken, Värtsilän ja Kellokosken ruukit, joidenka näyttelyt erittäin vetävät huomion puoleensa. Huutokosken ja Värtsilän ruukit ovat myöskin panneet näytteille rauta-peltiä, joka niillä näyttää olevan erityisenä teollisuuden haarana. Mainitut ruukit ovat myöskin ainoat, jotka ovat lähettäneet piirrustuksia laitoksistansa, mikä on erittäin tärkeä asia ammattimiehille, jotka tahtovat saada tarkempia tietoja rautateollisuutta koskevista asioista. (US 26.7.1876)

Kummallinen kalske kuuluu korviimme. Lähemmäksi astuttuamme huomaamme erityisiä koneita, jotka tämän osaston äärimmäisessä päässä lyötyvä, höyryn-voimalla käyvä, yhteinen tammi panee liikkeelle. Etupäässä tarkastelkaamme näistä Tampereen pellavatehtaasta tuotua (ja siellä valmistettua) kankaankutomuskonetta. Siinä paraillaan kudotaan sievää kangasta, johon näemme syntyvän monenmoisia kuvia, kukkia, lehtiä, vieläpä itse näyttelörakennuksenkin kuvan. Kaikki tuo riippuu tietysti niisien asennosta ja niitä näkyykin siinä löytyvän hämmästyttävä määrä.(Keski-Suomi 22.7.1876)

Viipurista rautateitse Yleiseen näyttelyyn

Juna Viipurin edustalla 1870-luvun painokuvassa
Museovirasto, CC BY 4.0

Tämän kesäiset Helsingin olot olivat kaikkialla maassamme kääntäneet huomion puoleensa. Suomen yleinen teollisuusnäyttely kehoittaa siis lähtemään pääkaupunkiin. Sinne matkaaminen rautatiellä on vilpasta laatua. Tuskin kerkiät muuta huomaamaan, kuin tulisia tervehdyksiä ja lämpimiä jäähyvästiä tuttavan kesken asemapaikoilla. Näetpä välistä isossa kiiruussa flegmatinki käyttävän hyvällä menestyksellä sangvinien omaisuuksia, jommoiseksi siellä täytyy välistä muodostua jokaisenki. 

Sitä vastaan luonnollisempiin matka havaannoihin, viljan kasvullisuudesta, vuoden tulon toiveista, ja muista paikkakunnallisista oloista, ei ole tilaisuutta. Kurkistettuasi joskus vaunun akkunasta tässä tarkoituksessa, ryöpsähtää hyvässä onnella silmäsi tuhkaa täyteen, tahi jos ei niinkään kävisi, niin voipu ehkä joku matkustavaisista sanoa: "olkaa hyvä ja laskekaa luukku kiini; siitä käy veto". Mainita kuitenki sopii, että rautatie Viipuriin ja Helsingin välillä kulkee niin kolkkoja seutuja, että ulkomaalainen voipi täydellä syyllä kysyä: missä ovat Suomen tuhannet järvet, sen humisevat hongistot, norot, niityt ja tuomistot? 

Sitä vastaan tarjoaa ihmisliike rautatiellä runsaasti monenmoisia, jopa omituisiaki matka-huvia. Et voi ihmetelemättä olla sitä kohteliasta kärsivällisyyttä, jolla Konduktööri tyydyttelee ja sovittelee hiljaisena istumaan Lahden asemalta junaan saapunutta Hämäläis-talonpoikaa, jonka luonnottomasta leikillisyydestä ja osaksi tylsästä huomaavaisuudesta voit pättää, että hän on ottanut lasin yhdelle ja toisen toiselle jalalle, osottaen siten, että Hollolanlahden kuuluisassa kylässä eletään vielä yhtä pulskasti, kuin ennenkin. 

Kun vielä mainitsen, että tuskin olet ennättänyt matka kumppaniltasi kysyä, kummoinen keinottelia tulee vielä aikoinaan tuosta pienestä poikanulikasta, joka on tottunut Riihimäen asemalla saamaan tinkomatta nyrkin sisältävästä vatukka tuohkosesta 20-75 penniä ja on jo siihenki hintaan osannut sommitella tuohkoseensa päällepäin kauniimmat marjat ja pohjalle huonot raiskeet, niin on jo juna pysähtynyt Helsingin asemahuoneella.

Majapaikan ahtaaltaki neuvoteltuasi ja yön levättyäsi, lähdet aamulla ensityöksi teollisuusnäyttelyä katsomaan. Paljon on täällä nähtävänä Suomenmaan tuotteista ja nerollisuudesta. Se esittelee kokonaisuudessa, vaan pienennetyssä muodossa Suomenmaan katselian ihailtavaksi, jota tehdessä huomaamatta veisaaki sydämesi tyytyväisyydestä:

"Siunaa Luoja Suomemme,
Suojel' sulo kotimme."

(Savonlinna 18.11.1876)

Suomen kansan elämää ja vaatepartta esittelevä kansatieteellinen museio

Historianharrastajalle Yleisen näyttelyn mielenkiintoisin asia oli osakuntien keräämät kansatieteelliset esineet ja luomat esillepanot. Yksityiskohtaisin ja asenteellisin kuvaus näistä julkaistiin Satakunnassa 23.9.1876.

Monen muun nähtävän ohella, joista edellä on kerrottu, on myöskin näyttelön yhteyteen liitetty, ylioppilasosakuntain toimittama, Suomen kansan elämää ja vaatepartta esittelevä kansatieteellinen museio, erittäin opettavainen ja hupaisa nähdä. Tämä museio on kokoelma Suomen kansan vanhimpia vaateparsia, huonekaluja, työaseita ja muita tarvekaluja, joita kansan keskuudessa on koottu ja sitte täällä mukavasti järjestettynä näytteille asetettu. Josko tämä näyttelön osa on kansallisen aineensa suhteen huvittavainnen jokaiselle suomalaiselle, mahtaa se olla vieläkin enemmän ulkomaalaisille näyttelössä kävijöille, sillä tässä voipi yhdellä silmäyksellä saada Suomen kansasta kokonaisuudessaan elävämmän kuvan, kuin pitkistä kirjoitetuista jutelmista, joita kynäniekat kansan elämästä sommittelevat. Näyttelöön on toimitettu viisi vähäistä talonpoikaista asuinhuonetta, nim. Länsi-Suomesta, Pohjanmaalta, Hämeestä, Uudeltamaalta ja Karjalasta, ja nämä huoneet on sitte varustettu kaikilla tavallisimmilla huonekaluilla ja työaseilla, millaisia kansa siinä paikkakunnassa käyttää, mitä huone esittelee. Eikä huone ole varustettu ainoastansa kalustolla, vaan asukkaillakin, joita on kipsistä tehty ja ne kuolleet kuvat sitte puettu tavalliseen kansan pukuun ja onkin ne täten saatu niin elävän ihmisen muotoisiksi, että outo niiltä varmaankin puhetta odottaa.

Kaikista onnistunein tässä osastossa on Länsi-Suomalaisten toimittama tupa Säkylästä. Huonessa olevat asukkaat kuvaavat talon perhettä hartaushetkellä sunnuntaipäivänä. Siinä istuu kuusikymmenvuotias isäntä perheensä kanssa, jotka kaikki ovat pyhävaatteissaan; isäntä itse pöydän ääressä lukee postillasta, sunnuntaipäivän saarnaa, jota muu perhe nähtävällä tarkkuudella kuultelee. Yksi vaan on joukossa, jota ei luku miellytä, se on kuusi tai seitsenvuotias poika, jota äiti koettaa pysyttää huoneessa, vaan samalla hillitä, ettei se veitikka kaulassaan roikkuvaa torvea soittamalla saisi häiritä perheen hartautta. Hänen halunsa nähtävästi palaa tuonne ulos pennun kanssa leikittelemään, huoneen katolle kiipeämään ja lintusia jahtaamaan. Miehillä on pukuna polvihousut, punaraitaiset liivit ja varrettomat pohjakengät. Naisilla punaraitainen hame, valkeavaltainen huivi ja vuöliina. Ylipäänsä näyttää Säkylän asukkailla olevan kykyä säilyttämään kansallispukuaan enemmän kuin muilla Länsi-Suomalaisilla, sekä taipumusta koreilemaan loistavilla väreillä. Tämän ominaisuuden vuoksipa luullaanki Säkyläisten olevan karjalaista sukuperää, ehkäpä juuri Säkk'järveltä, kuten nimenkin yhtäläisyys osoittaa. 

Tämä kuvattiin keväällä Säkylässä

Johan Jakob Reinbergin valokuva, Museovirasto CC BY 4.0

Ja tämä nähtiin näyttelyssä

W. A. Eurenius & P. L. Quist. Museovirasto, CC BY 4.0

Aivan tämän sivulla on Pohjalaistupa Ala-Härmästä; se on siistimpi edellistä ja osoittaa ylipään edistyneempää teollisuutta sekä huoneen rakennuksessa että huonekaluston valmistuksessa. Tässä on nähtävänä kellonjalkoja, kaappeja, rukinlapoja y.m. jotka kaikki ovat koristellut leikkauksilla ja kaikenlaisilla kuvituksilla. Huoneessa on nähtävänä kaksikerroksinen sänky esiripulla, lapsenkätkyt ja kaappi, jonka ylisessä osassa on hyllyjä talon kivisille ruoka-astioille. Pohjalaisen kuuluisaksi tullut kirves ja piilu olivat oven suussa, vaan mainiota puukkoa ei ollut nähtävänä. Kansan pukuja oli myöskin joukko tänne koottu, vaan ihmiskuvat puuttuivat, ei niillä ollut nyt ollenkaan samaa vaikutusta kuin niillä olisi ollut kuvain ylle puettuina. Tästä puutteesta syytetään ruotsalaista taideniekkaa, joka tilattaessa otti kuvat valmistaakseensa, vaan ei niitä toimittamutkaan määräajalleen valmiiksi. Se aine, jota tässä aiotaan kuvilla esitellä kuuluu olevan: äiti valmistaa tytärtään ensi kertaa Herran-ehtoolliselle. Lappalaisen kota, jota varmaankin jokainen uteliaisuudella etsi, ei ollut täällä nähtävänä. Pukuja kyllä sieltäkin oli toimitettu ja ne mitä uhkeinta laatua. Se oli peuran nahkainen turkki suurella karhun talja kauluksella, jäniksen nahalla vuorattuna. Tämä leveällä punakirjaisella vyöllä miehen ylle kiinitettynä, on tottakin uhkea nähdä. Ja jos tähän vielä liitämme karhun nahkaisen lakin ja käsineet sekä peuran koipiset kengät, voimme jo saada aavistusta siitä, miten lappalainen voipi kestää 60 pykälän pakkasta. Naisen puku on myöskin lämmin ja koreileva punaisilla langoilla ja silkkinauhoilla. Puvusta päättäen ei suinkaan voi uskoa, että Lapin asukkaan mieli olisi peräti vajonnut hänen siivottomaan mökkinsä likaan.

Jos tästä siirrymme Viipurilaisten savutupaan, näemme miten Jääsken emäntä kehrävarrella lankaa valmistaa. Hän istuu istuimella valkeine paitahihoineen, punalangoilla kirjailtuine rintoineen, jossa suuri hopeasolki ottaa etusijan, mustaverkaisine hameineen ja punaisine helmoineen. Hän ei seisota työtään sittekään, vaikka juuri ikään astuu tupaan vieraaksi hänen tuttavansa Muolan tyttö Äyrämöpuvussaan, joka on yhtäläinen edellä kerrotun emännän puvun kanssa. Tämän lisäksi on hänellä valkea viitta yllään ja muutamia muita nuoren tytön koristuksia, jotka naineitten puvusta katoavat. Molemmat henkilökuvat tässä osastossa ovat hyvin onnistuneet, vaan emännän ihon hipeä on liian hieno Karjalan naiselle.

Uusmaalainen häätupa Anjalasta on myöskin soma nähdä. Siinä istuu morsian penkillä summattoman suuri kruunu päässä. Kaaso, eräs ryppykasvoinen eukko, istuu sivulla ja näyttää pitävän ahkeraan puhetta morsiamelle, jonka nyt on luopuminen rakkaasta kodistansa; vaan tämä asia ei näy neitoa suurin huolettavan, sillä hänen edessään seisoo sulhanen, joka nähtävällä onnella näyttää ihailevan morsiamensa helakoita ruusuposkia. Uusin edessä häärii talon vanha mummu ahkerasti tikulla hämmennellen rakasta liedellä kiehuvaa kahvipannuaan, joka niin monta kertaa jo on hänen vanhaa sydäntään lämmittänyt ja antanut hänelle lohdutusta siinä raskaassa työssä, että on voinut lapsensa lapsen kasvattaa siihen mittaan että nyt on mahdollinen valmistamaan mummulle ilon nähdä lapsensa lapsen lapset j.n.e. Huoneen edustalla seisoo samalta paikkakunnalta pariskunta kirkkovaatteissaan. Vaan vasta saamme oikean kuvan puhdasverisestä uusmaalaisesta, jos silmäilemme erästä kirkkomatkalla toisiaan kohtaavaa miestä ja naista. Tässä eräs rusthollin isäntä, musta sarkapuku yllä, hattu päässä, pohjakengät jalassa, sateenvarjo kainalossa ja puhtaalla paidan kauluksella, naapurin emäntää tervehtäessään, osoittaa, ettei hän ole paljas "sinä", vaan että hän on luulostaan enemmänkin, kuin "kuudes osa" herrasmiehestä, joka elähtänyttä naapurin emäntää tervehtäessään saattaa hänet vielä vanhoillakin päivillään hämille,

Hämäläisten "joulutupa" ei herätä suurta huomiota. Siinä ovat seinät ja katto päreillä vuoratut ja laattialla on Hämeessä tavalliset joulupahnat. Katettu ruokapöytä tuvan perällä osoittaa Hämäläisten hyvin vointia. Asukkaat vaan puuttuvat huoneesta kokonaan. Hämäläis.osakunnan ylioppilaat ovat nähtävästi tahtoneet matkia suomalaista "Mattia" kun ovat kansatietellistä museoita toimeen pannessaan kaikista toisista jälimmä jääneet.

Huoneiden edessä olevilla pöydillä ja laattialla on paljon vanhan aikaisia esineitö, joita on kansasta koottu ja yhä vielä kootaan. Tässä on nähtävänä vanhoja huonekaluja, työaseita, soittokoneita ja niiden joukossa useita vanhoja kanteleita, jotka nyt jo alkavat unohduksiin joutua, karhunkeihäitä, jousia ja muuta kaikenlaista rihkamaa. Tässä löytyvistä esineistä mainittakoon pöytä, jossa Sandels söi Koljon virran tappelun alkaessa, eräs vanhan-aikainen reki, jonka laidat ovat leikkauksia täyteen veistelty, vaan muutoin ruman muotoinen, sekä eräs noitapussi, jossa karhun hampaita, puun pahkoja ja muita esineitä on lävistetty ja sitte rihmaan ripustettu. Onpa eräs leppänen kaukalokin, jossa kipuja keitetään. Tämä kun on ainoastaan vaaksan pituinen, pari tuumaa leveä, sisältä koverrettu lepänlastu, jonka sisus onteloon on sovietttu haarapäinen lepän oksa, näemme, ettei tietäjä katso välikappaleen hyvyyttä, vaan luottaa yksistään loihtulukujensa voimaan.