Otto Lindroosin lapsuus ja ylioppilasvuodet

Olen lainannut tänne paria Otto Lindroos / Otto Lajula / J. P. Raivion muistelevaa tekstiä eli myös avannut kuolinpäivättömän Geni-profiilin, niukan Wikipedia-sivunsa ja yo-matrikkelin, joka ei edes tunne myöhempää sukunimeään. Onnistuisiko täydennys ja selviäisikö, miten torpparin poika oli päässyt kotikylää pidemmälle?

Yllättävästi myös Oton vanhemmat olivat päätyneet kauas kotiseudustaan. Isä Gustaf Christiansson oli syntynyt Vampulassa 19.9.1837 itsellisen pojaksi. Hän oli Karkun pappilan renki viettäessään häänsä 14.9.1862 Hilma Josefiina Johansdotterin (s. 31.7.1843 Karkku) kanssa. Esikoistytär Hilma Wilhelmina syntyi jo kolme kuukautta myöhemmin 16.11.1862. Hän kuoli 7.4.1865, kun odotettiin uutta vauvaa, joka synnyttyään 21.9.1865 sai nimen Karl Mauritz. Hänen kanssaan Gustaf ja Hilma muuttivat vuonna 1867 Sääminkiin. (Karkku RK 1859-65, 318, 319, 333; 1866-72, 352)

Pitkä muutto tuntui lähes käsittämättömältä ennen kuin huomasin, että saman siirtymän teki myös kirkkoherra A. J. Gummerus perheineen. Gummerus oli tullut Karkun kirkkoherraksi 6.4.1859 ja saanut Säämingin kirkkoherran paikan 13.11.1865. Gustaf ja Hilma saivat Säämingissä asuttavakseen pappilan torpan, jossa syntyi ensin Hilda Josefiina 12.12.1870 ja sitten Otto 2.4.1874. Kasteessaan isänsä sukunimenä on Lindroos, mutta sen jälkeen suluissa Lajula.

Pappilan torpassa syntyivät myös Oton nuoremmat sisarukset Hanna Maria (s. 8.4.1877), August (s. 1881, k. 3.8.1882) ja Iida Karoliina (s. 9.8.1884). Perheen elämä todennäköisesti jatkui tuttuja latuja, kunnes perheen isä Gustaf kuoli 21.4.1889. Pari vuotta myöhemmin kuoli kirkkoherra Gummerus, joka oli ollut vapautettuna virastaan jo vuodesta 1879. (Sääminki RK 1876-1879, 191; LK 1881-1890, 97b; RK 1880-1889, 97; LK 1891-1899, 653)

Otto kirjoitti myöhemmin:

Allekirjoittaneelle sattui se onni, että kuului perheeseen, joka asui pappilan naapurina. Rovastilla oli monta rotevaa poikaa, jotka kävivät kaukaisissa kaupungeissa koulua ja joilla oli aina lomalla ollessaan kotonaan paljon kunnioitusta herättäviä kirjoja. Kerran sattui sitten niin, että me torpan pojat pääsimme pappilan »pytingin» ylisille — ja kas, sielläkin oli iso kirstullinen kirjoja täynnä. Meille sanottiin, että niistä kyllä sai ottaa kaikki, mitä halusi. 

Silloinpa alkoikin meille urakka: kirstu käännettiin ylösalaisin — ja mitä ei haluttu, nostettiin takaisin kirstuun, mutta halutut teokset pantiin syrjään. Kalle-maisteri, rovastin vanhin poika, avusti valintaa sikäli, että kehoitti meitä erikoisesti kahta kirjaa lukemaan. Ne olivat »Seitsemän veljestä» ja »Kalevala». Ne olivat kumpikin kannettomat ja kuluneet. Mutta vuosikausia ne pysyivätkin raamatun ja katkismuksen rinnalla nurkkahyllyllä, josta ne joutohetkinä otettiin esille. Varsinkin »Kalevalan» lukeminen oli jonkinlaista kilpailua, sillä usein panimme toimeen ulkolukukokeita. - Mitä rämpätätte? kyselivät vanhukset, mutta kuuntelivat naurussa suin usein pitkät hetket meidän »rämpätystämme». 

Tuli sitten rovastille nuori apulaispappi. Sattuipa hänkin näkemään Kalevalamme ja ilostui ikihyväksi. Hän toi yhden kirjan lisää harrastuspiiriimme. Se oli Vänrikki Stoolin tarinat. Joutohetkinä pyhien tienoissa kesällä hän usein tuli meitä noutamaan »Lystimetsään» kalliolle. Hänellä oli Kalevala toisessa takin taskussa ja toisessa »Vänrikit». »Lystikalliolla» mättäällä istuskellessamme hän luki vuoroon kummastakin kirjasta ja selitti niin kaunopuheisesti, että usein unohdimme ajan ja viivyimme hänen seurassaan myöhään yöhön. Hän osasi etsiä Kalevalasta sen ihanista kuvauksista ihanimmat. (J. P. Raivio, Kalevalaharrastus puolivuosisataa sitten. Pyrkijä 4/1938)

Otto sai 1880-luvulla käsiinsä myös tuoretta kirjallisuutta:

Näiden rivien kirjoittaja oli aikoinaan siinä onnellisessa asemassa, että sai olla mukana avaamassa Werner Söderströmin kirjauutuuspaketteja, kun ne tuoreeltaan saapuivat lähettäjältä. Niissä oli m.m. Pietari Päivärinnan »Elämän havainnoita» ja — Alkion »Aikamme kuvia», pienehköjä kirjavihkosia, joita niitäkin sai usein vuoden odottaa, ennenkuin jatkoa ilmestyi. »Kylistä, kodeista ja vainioilta» — tämä kotirakkautta ja eritoten kotiseuturakkautta herättävä tekele — ilmestyi sitten, kun Alkion nimi ja olemus jo oli valloittanut nuorison sydämet. (J. P. Raivio, Santeri Alkio ja eräitä hänen oppilaitaan. Pyrkijä 6/1935)

Oton lapsuudenmuistelmassa esiintyvä Kalle-maisteri voisi olla Gummeruksen kustannusliikkeen perustajana tunnettu K. J. Gummerus. Todennäköisesti pappilasta saatiin muutakin tukea kuin kirjoja, sillä Otto voitiin merkitä rippikirjaan lyseolaiseksi. Ylioppilaaksi hän pääsi 16.12.1896. (Sääminki 1890-1988, 653; 1890-1899, 611)

Suomen yliopiston luetteloissa Otto Lindroosilla on osoite Helsingissä keväällä 1897 (Eroittajatori 4), syksyllä 1897 ja keväällä 1898 (Aleksanterinkatu 19), syksyllä 1898 (Vuorikatu 4), keväällä ja syksyllä 1899 sekä keväällä 1900 (Läntinen Heikinkatu 18). 

Yliopiston arkistossa säilytetyn ja digitoidun Teologisen tiedekunnan matrikkelin perusteella Otto Lindroosin opintointo oli hiipunut vuoden 1899 alkuun mennessä. Niinpä aikaa riitti syyskuun lopussa 1899 ylioppilaskuntien polkupyöräkilpailuun Oulunkylän 10 kilometrin radalla. Olosuhteet eivät olleet optimaaliset: "Tie oli jotenkin hyvässä kunnossa, mutta kova myrskyntapainen tuuli oli suureksi haitaksi ja loppupuolella kilpailua satoi vettä." Otto Lindroos oli savo-karjalaisen osakunnan edustajista kolmas 19 minuutin ja 10 sekuntin ajallaan. Yhteistuloksen perusteella kiertopalkinto "kallisarvoinen juomasarvi" jäi osakunnalle. (Suomen urheilulehti 6/1899)

Juuri ennen pyöräkisaa Otto Lindroos valittiin Savo-Karjalaisen osakunnansihteeriksi (US 28.9.1899). Osana tointaan hän tiedotti vuoden lopulla "Savon ja Karjalan kansansivistystä harrastavalle yleisölle, että osakunta nyt kuten ennenkin hankkii keskuudestaan esitelmän pitäjiä avustamaan niitä luentosarjoja ja yksityisiäkin esitelmiä pitämään, joita toivottavasti ensi joululoman aikana järjestetään osakunnan kaikilla kulmilla."(Uusi Savo 30.11.1899) Otto Lindroos oli itse tehnyt tätä kansanvalistustyötä kesällä 1899 (Wiipurin sanomat 3.6.1899). Pitkästärannasta kirjoitettiin tuolloin: "Sunnuntaina piti hän koululla esitelmän, käsitellen siirtolais-asiaa ja Suomalaisten oloja Amerikassa. Olisi tätäkin esitelmää sentään useamman kannattanut kuunnella, mutta eipä nuo puheet näy meikäläisiä liioin innostuttavan." (Laatokka 5.7.1899). Joululomallaan 1899 Otto Lindroos luennoi ainakin Aleksis Kiven kirjallisuudesta ja Uno Cygnaeuksesta Savonlinnassa (Savonlinna 23.12.1899, 28.12.1899, 1.2.1900).

Myöhemmin Otto Lindroos muisteli osakunnan inspehtoria E. G. Palmén:

Paljoista hommistaan huolimatta kävi E. G. Palmén useimmissa maanantai-iltakokouksissamme ja kaikissa tilaisuuksissa, missä vähänkin juhlittiin ... Ja hän puhui, puhui mielellään, sillä hänen oli helppo puhua ja hän puhui aina asiasta ... Hän sytytti — ja hän tiesi, että hän sai syttymään. "Tiedänhän", hän kerran pikku osakuntapuheessaan virkkahti, "tiedänhän, että minua kutsutaan "Äkäpääksi", — ja sehän minä olenkin ..." ja me kaikkki vastasimme hänen hyväntahtoiseen hymyynsä, mikä keskinäissyyttämme lähensi ... Hän oli meidän "Äkäpäämme".

Ja sitten ... usein hän kutsui meidät kauniiseen hauskaan kotiinsa, jossa hän oli nuorista nuorin joukossamme ja jossa hänen herttainen puolsosa kheli meiä kaikkia kuin heihin kuuluvia perheenjäseniä — se oli savokarjalaisperhe... Oli niin kodikasta, ettei se mielestä unohdu! (J. P. Raivio, He menevät... E. G. Palmén. Iltalehti 9.12.1919)

Otto Lindroos ei asunut koko kevätlukukautta 1900 yliopiston luetteloon ilmoittamassaan osoitteessa, sillä hänet valittiin Kotkan Sanomien toimitukseen (Kotkan Sanomat 3.4.1900). Todennäköisesti hän oli jo aiemmin kirjoittanut sanomalehtiin, vaikka siitä ei ole löytynyt selviä todisteita.

Kesällä 1900 Otto Lindroos muutti Kotkaan virallisesti (Savonlinna 19.6.1900), mutta erosi yliopistosta vasta keväällä 1901. Sanomalehtityönsä ohessa Otto Lindroos oli vuoden 1901 alussa pari kuukautta kansakoulunopettajan sijaisena (Kotkan uutiset 7.2.1901).

Pari huomiota Kansallisarkiston digitoinnin laadusta

Turkulaiset historiantutkijat ovat ansiokkaasti pitäneet yllä keskustelua Kansallisarkiston digitointistrategian suurista ongelmista. Viimeisin sarjan kirjoituksista on Liisa Vuonokari-Bomströmin Kohti täysin digitaalista arkistoa?

Juuri mitään lisättävää minulla ei ole, mutta eilisen tutkimustuokion perusteella dokumentoin pari huomiota. Aamutuimaan tartuin roikkuvien asioiden listaan ja hämmästyksekseni huomasin, että Helsingin seurakunnan arkiston niteen I Ja:1 "Tietoja kirkonkirjoihin", 1855, 1859 1855-1859 kuvat olivat tulleet esille. Sähköpostiarkistoni perusteella olin kaivannut niitä ainakin 8.11.2024, jolloin kirjoitin Kansallisarkistolle tiedustelun.

Aiemmin mikrofilmiltä digitoitu

 Helsingin ruotsalais-suomalaisen seurakunnan arkisto > I J VÄESTÖREKISTERI-ILMOITUKSET > I Ja Kirkon pääkirjojen liitteet > I Ja:1 "Tietoja kirkonkirjoihin", 1855, 1859 1855-1859

on ollut tavoittamattomissa kesäkuusta asti, sillä joku ilmeisesti jonain päivänä aikoo kuvata kyseisen materiaalin uudestaan alkuperäisistä. Koska minulla ei ole loppuelämää aikaa odottaa tähän liittyvän projektin kanssa, tiedustelen, että onko mikrofilmirullat OS 427-429 asiakkaiden tavoitettavissa vai onko ne poistettu "jo digitoituina"?

Minulle ei tarjottu mahdollisuutta selata mikrofilmejä, joten ehkä ne tosiaan oli poistettu käytöstä. Suureksi yllätyksekseni sain Rauhankadulla originaalit. Tekemäni muistiinpanot ovat "jossain", joten aloin selailla nidettä. Katsellessa kävi mielessä muun muassa tyytyväisyys siitä, että Kansallisarkisto perui aiemman päätöksensä kuvien esittämisestä harmaasävyisenä. Tyytyväisyys hieman karisi, kun osuin kuvaan, jonka tarkkuus jätti toivomisen varaa. 

Ilmeisesti kuvalaatua ei ole tarkistettu ennen julkaisua. Vakavampi ongelma löytyi (ainakin) niteen alkupuolelta, jossa Digihakemistoon merkintöjä tehdessäni huomasin, että sivunumero hyppäsi 15>17. Sivun 17 edeltäneen sivun kääntöpuolelta hahmottuneen tekstin perusteella kyseessä ei ollut sivu 15 vaan sivu 16, joka oli jäänyt kuvaamatta. Kiitos jälkikäteisen sivunumeroinnin tämä oli huomattavissa. Jos kyseessä olisi sivunumeroimaton aineisto, joka ei olisi ollut sidottuna niteeseen, puutetta olisi ollut mahdoton havaita.

Digitointiprosessissa olisi ollut hyvä verrata viimeistä sivunumeroa kuvien määrään, mutta koska sivunumeroiden lisääjä oli omintakeisesti numeroinut kaikki paperipuolet, joissa oli tekstiä, eikä johdonmukaisesti jokaista oikeanpuolista paperia, tämäkään ei olisi paljastanut puuttuvaa sivua. Tai sivuja.