Digitaaliarkistoseminaarista

Torstaista seminaaria mainostettiin lennokkaasti

Etsitkö aineistoa opinnäytetyöhön tai tutkimukseen? Mitä aineistoja nykyään on digitaalisena? Millaista on tulevaisuuden historiantutkimus? Vastaukset kysymyksiin ja paljon muuta tietoa digitaalisista arkistoista saat Historiallisen Yhdistyksen digitaaliarkistoseminaarista!

Aivan näin antoisasta tilaisuudesta ei ainakaan itselleni ollut kysymys. Ja vaikka tuttavani todistuksen mukaan tilaisuutta oli ahkerasti markkinoitu perusopiskelijoille, ei sali ollut läheskään täynnä. Mistä palaa mieleen syksyn Studia Generalia -avaus, jossa yliopiston rehtori kaipasi yleisöön opiskelijoita. Motivaatioksi hän hahmotteli opintopisteitä, sillä pitäähän vaikuttavuuspisteiden jahtauksen koulutus aloittaa ajoissa...

Ilahduttavasti seminaarin puhujat olivat käsittääkseni altruistisemmalla mielellä liikkeellä. Jessica Parland-von Essen aloitti painottamalla lähdekritiikkiä. (Esitys-Prezi verkossa, samoin  kuin edelleen kehittyvä Historia i en digital värld) Täysin uskottavalta (lähdekritiikki!) vaikutti hänen anekdoottinsa opiskelijoista, jotka vakuuttavat kriittisyyttään, mutta hyökkäävät sähköisten lähteiden kimppuun miettimättä hetkeäkään.

Pitäisikö itseni miettiä enemmän? Useimmat digitalisoidut lähteet ovat olleet minulle aiemmassa muodossaan tuttuja, joten olen osannut tarvittaessa epäillä digitoinnin keskeneräisyyttä. Toisinaan olen pysähtynyt miettimään asiakirjan alkuperäistä kokoa tai muuta muotoa. Historiallista sanomalehtikirjastoa käyttäessä olen tuskaisen tietoinen siitä, että OCR-tunnistus ei tartu kaikkeen. "Onneksi" en ole tehnyt sellaista aikuisten-oikeaa-tutkimusta, että haun kattavuutta olisi pitänyt jotenkin kuvailla tai että se olisi muodostunut ongelmaksi. (Tietenkin on päänninyt kun kirjan julkaisun jälkeen on löytynyt oleellista.)

Syntyperäisten digitaalisten aineistojen kanssa tulee olemaan omat lähdekriittiset ongelmansa, mutta digitalisoitujen osalta mielestäni on turhaa pelkoa ilmassa. Risto Marjomaa kertoi yleisökeskustelussa sitaattihausta, joka oli päätynyt epätavallisesti editoituun kirjaan. Hän tosin myönsi, että näin olisi voinut käydä kirjastossakin.

AINA pitäisi ottaa selvää mitä on katsomassa. Eikä kirjastoiden/arkistojen käyttäjätkään (kai?!) ole kuvitelleet, että jossain kokoelmassa on varmasti kaikki oleellinen? Digitaalisen kokoelman yhteyteen voidaan sentään liittää dokumentointi, mutta useimmissa kirjastoissa kokoelmapolitiikkaa ei ole ripustettu hyllynpäätyyn.

Jyrki Ilva lopetti seuraavan esityksen (kalvot verkossa) toteamalla, että verkkosivujen arkistoinnin tulosten käyttö tulee muistuttamaan arkeologiaa, sillä "otokset väistämättä monin tavoin epätyydyttäviä ja satunnaisia". Aivan niinkuin muukin historian aineisto viranomaisarkistojen ulkopuolella...

Outi Hupaniittu kertasi Tutkijoiden ääni -tutkimustaan ja kaikki kuullosti edelleen tutulta. Lukuunottamatta sitä, että olin onnistunut unohtamaan Arkistolaitoksen digitaaliarkiston tulevaisuuden vision. Muistin toki, että ollaan siirtymässä toiseen käyttöliittymään. Mutta, että se on Finna?! Auts. Mieleen tulee englanninkielinen fraasi "Hope for the best and fear for the worst."

Lopuksi Jussi-Pekka Hakkarainen onnistui haastavassa tehtävässä eli teki kielitieteilijöille rakennetusta Fenno-Ugricasta kyseisiä kieliä osaamattomalle lähes tulkoon kiinnostavan. Erinomainen pointti tässä ja Ilvan esityksessä oli se, että Suomessa tehdyn digitoinnin ei tarvitse palvella vain/ensisijaisesti suomalaisia. 

Kun kerran ulkomaalaisetkin ovat ystävällisesti digitoineet ja jakaneet meitä auttavia materiaaleja. Mistä poimittuna tällä kertaa kuva Skoklosterin linnan kirjastosta (Wikimedia).

Vähemmistöjen historian parissa

Keskiviikkoillan runsaasta tarjonnasta valitsin Historiska föreningenin Gösta Mickwitz -semman, jonka teemana olivat Suomen historialliset vähemmistöt. Esiteltävien vähemmistöjen valintaa ei problematisoitu. Vaihtoehtoisina tuli mieleen ainakin aateli ja ortodoksit. Ensiksi mainitusta riittäisi ainakin tutkimusta, mihin teemaan palaan täällä kun saan aikaiseksi.

Ensimmäinen esitelmän saanut vähemmistö oli tataarit. Puhuja Ainur Elmgrén on sellainen itsekin (osittain?). Ennen esitystä olisin osannut sanoa tataareista vain uskonnon, jälkeen sentään hieman enemmän. Kuvaavaa on, että tämä taisi olla ensimmäinen kerta kun kyseinen yhteisö tuli tässä blogissa mainittua. Kiitos Elmgrénin perusteellisten kalvojen osaan nyt linkittää tähän opinnäytteen

• Suikkanen, Mikko:  Yksityinen Susi - Zinetullah Ahsen Bören (1886-1945) eletty ja koettu elämä

Simo Muirin esityksestä juutalaisista 1918-1945 jäi mieleen ristiriitainen kuva suomalaisesta antisemitismistä. Olisin halunnut kysyä evlut-kirkon roolista, mutta en saanut tilaisuutta. (Juutalaiset ovat joskus tulleet täällä mainituiksi. Linkkivarastossa

• Laura Ekholm: Boundaries of an Urban Minority : The Helsinki Jewish Community from the End of Imperial Russia until the 1970s.
• Ketolainen, Päivi: Juutalaisuus uskonnollisen ja poliittisen polttopisteessä : rituaalit ja luvatun maan idea muukalaisidentiteetin säilyttäjinä : tarkastelun kohteena Suomen juutalaisyhteisö)

Henrik Meinander puhui suomenruotsalaista vähemmistönä kysymysmerkillä varustettuna. Voiko laskennallinen vähemmistö, jota ei kohdella vähemmistönä ja joka ei halua itseään sellaiseksi kutsua, olla oikeastaan vähemmistö?

Ilahduttavasti Meinander sanoi ääneen, että vuoden 1922 kielilaki syntyi Ahvenanmaan tilanteen yhteydessä ja Pohjoismaisen yhteistyön merkitys syntyi sodan jälkeisestä suurvaltakuviosta. Eli että ruotsin kielen asema nykyään on reaalipolitiikan vaikutusta eikä "historiallisesti perusteltua" tms.

(Kielikysymyksestä täällä viimeksi maanantaina. Todennäköisesti ruotsia äidinkielenään puhunut nuori neiti on kuvattu Atelier K. E. Ståhlbergin toimesta, kuva SLS:n digitoima ja Flickriin lataama.)

Mistä päästäänkin Veli-Pekka Lehtolan esitykseen saamelaisten ja suomalaisten (mukaan lukien suomenruotsalaiset) suhteista. Kuvaavaa ja ikävää oli, että valtaväestön edustajan (en minä, mutten olisi myöskään tiennyt täysin oikeaa vastausta) piti kysyä Lehtolalta millä kielellä saamenkieliset kävivät koulunsa 1900-luvulla. Pisimmän ajan tietenkin suomeksi, osasi sitä kouluun tullessa tai ei. (Saamelaisiin liittyvät tekstit on laputettu blogissani sanalla Lappi.)

Lopuksi puhui Gösta Mickwitz -palkinnon saanut Panu Pulma. Aiemmin minulla ei ole ollut tilaisuutta kuulla hänen esittelevän romanien historiahanketta, onneksi oli nyt. Pulma ei puhunut niinkään romanien historiasta kuin sen kirjoittamisesta. Miten toimitaan, kun kirjalliset tiedot vähäisiä ja marginaalisia. Ja yhteisöllä tiukkoja sääntöjä asioista, joista ei puhuta. Mielenkiintoista. (Romaneihin liittyvät tekstit laputettu sanalla romanit.)

P. S.  Vielä vähemmistöistä Tampereella

• Kaisko, Sami: Tehtaanmestareista kulkukauppiaisiin - Tampereen ulkomaalainen väestö ja sen vaikutus kaupungissa 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla,
• Hilden, Miia:  Tampereen venäläissyntyisen väestön toimeentulo ja asuminen 1920-1940

Metadataa taidekokoelmassa

Eilinen twiitti

Niin, mitäs sillä pelkällä metatiedolla voi tehdä? Machine Imagined Artworks http://t.co/tkcbKKzShG via @Whatheritage #avoinglam
— Tapani Sainio (@TapSq) November 13, 2013

innosti minut lataamaan Valtion taidemuseon vapaat metatiedot. Ennenkuin ehdin pidempään miettimään xml-formaatin käsittelyä silmäni osuivat tekstiin

Teos esittää venäläistä piparkakkujen kauppiasta silloisen Seurahuoneen, nykyisen kaukungintalon seinustalla. Lapset katsovat hänen myyntituotteitaan, jotka oli pakattu prenikoita muistuttaviksi.

Lapsethan on aina kivoja, joten kelasin taiteilijan kohdalle.... Albert Edelfelt... ja tarkistin vuoden... 1873. Tämähän piti nähdä kuvana, mikä onnistuu Valtion taidemuseon sivulla. Kiva näkymä Helsing.. tai siis minkä kaupungin Seurahuoneen edustalle? Taulun kuvaustietoina edellä (kirjoitusvirheineen) kopioidun lisäksi asiasanat "kauppias, venäläinen, piippu, lapset".

Eli olenko ainoa, jonka mielestä olisi mielekästä pystyä hakemaan tauluja, joiden kuva-aihe on Suomesta? Ja/tai Helsingistä? Vai olenko niin typerä, etten vaan tajua miten se onnistuu annetuilla tiedoilla?

Muiden taulujen selailu kertoo, että toisinaan paikkoja on merkitty, mutta niillä ei ole mitään hierarkiaa? Ja asiasanotus on toisinaan varsin niukkaa. Minkä voi sanoa heikentävän sen sovellusmahdollisuuksia?

Hetkeksi takaisin Suomen alkuun

Jaakko Häkkisen blogitekstin lukemisen jälkeen jäin siis kaipaamaan toista vastaavaa käsittelyä Suomen historian alkuhämäristä, mahdollisesti perusteellisempaakin. Toiveeseeni sain vastauksen kirjamessuilta kahmimastani Historisk Tidskrift för Finland numerosta 2012:4. Siinä oli julkaistu väitöskirjaa työstävän kielitieteilijä (!) Mikko Heikkilän artikkeli Om Finlands världsliga och kyrkliga införlivande med Sverige.

Alkukappalessaan Heikkilä lupailee uutta näkemystä Satakunnan, Köyliön sekä Kokemäen ruotsinkielisille nimille. Näitä joutunen odottamaan väitöskirjan ilmestymiseen asti. Artikkelissaan Heikkilä käsittelee suunnilleen samoja asiakirjoja kuin Häkkinenkin ja päätyy osittain monipuolisempaan ja erilaiseenkin tulkintaan.

Minulla ei ole resursseja aiheeseen upotakseni, joten artikkelin tärkein anti oli palauttaa mieleen Tarkiaisen Ruotsin Itämaa -kirja, jonka perusteellisuus muistikuvani mukaan vaikutti minulle sopivalta.

Aihetta sivuten

• Raatikainen, Lotta: Suomen esihistoria Museoviraston ja maakuntamuseoiden WWW-sivuilla : informaatiosta elämyksiin
• Nordin, Jonas:  An ambiguous relationship : Sweden and Finland before 1809
• Vänttinen, Juha: Saako historiasta selvää? Monikulttuuriset yläkoululaiset historian lähteillä historian taidot motiivien, seurauksien, historian tulkintojen ja lähteiden luotettavuuden arvioinneissa

Kuvitus kirjasta The Sagas of Olaf Tryggvason and of Harald The Tyrant (Harald Haardraade)

Lehtileikeläjästä

Suomen Kuvalehdessä 38/13 Sixten Korkman tarjosi näkökulman kansalliseen identiteettiimme. Hänen mielestään ohjelmasarja Suomi on ruotsalainen vähätteli Suomen omaperäisyyttä.

"Tv-ohjelman (suuria) ansioita kiistämättä sen otsikko oli provosoiva ja harhaanjohtava. Suomi ei ole ruotsalainen, Suomi on eurooppalainen."

Suomen Kuvalehdessä 39/13 esiteltiin omavaraistaloudessa elävä Lasse Nordlund, joka "syö puolitoista kiloa lanttua päivässä". "Vuodessa on kiirekautensa: kahden viikon kylvöt, kahden viikon kitkemisurakka, kuukauden sadonkorjuu." "... työpäivä on keskimäärin neljä tuntia, 1500 tuntia vuodessa". Näinkö ennenkin?

Hesarissa 2.10. tavattiin Espoon kaupunginmuseon asiakkuuspäällikkö Marianne Långvik-Huomo kertomassa kummitustarinoita. Miten mahtoi muuten käydä sen Museoliiton omituisuustietokannan kanssa?

Paula Noronen kolumnissaan (HS 3.10.) muisteli 70-lukua, jolloin m.m. "samaan aikaan kun vauvat nukkuivat päiväuniaan kerrostalon pihalla vartioimatta, yrittivät kouluikäiset olla leikkipuiston telineissä kuristumatta kaulassa roikkuviin avaimiinsa", ja tuli siihen tulokseen, että nykyaikainen ylihuolehtivuus on parempi.

Hesarissa 9.10. (Etelä-Saimaata peesaten) kerrottiin, että Venäjällä ideoidaan Viipurin uuden tuomiokirkon jälleenrakennusta. Ei siis sen Agricolan hautakirkon vaan vuonna 1893 valmistuneen uusgoottilaisen kirkon. (Josta oli muuten Hesarissa käytetty kuvituksena SA-kuvaa. Olikohan tämä n:o 4146?)

Hesarin NYT esitteli 11.10. Helsingissä vaikuttavan Guy Windsorin, joka opettaa keskiaikaista miekkailua omassa koulussaan. "Hän alkoi vetää oppitunteja 1990-luvun puolivälissä, jotta pystyisi kouluttamaan itselleen vastustajia. Ennen Suomeen muuttoa britti ei kuitenkaan ajatellut, että voisi rakentaa historiallisista taistelutaidoista itselleen ammatin."

EU:n vaatimuksesta Museovirasto julkaisi satojen tarkistamattomien hylkyjen sijainnit. Hesarin 14.10. jutun perusteella tämä näyttää johtaneen Itämeren hylkyjen ryöväämisen yleistymiseen. Resurssipulasta kärsivä Museovirasto suunnittelee inventointihanketta, johon "yritetään saada mukaan sukellusseurojen lisäksi paikallisviranomaisia."

K-Citymarket yllätti positiivisesti aukeaman mainoksella Hesarissa 25.10. Teemana Back to the 70's, vanhat tutut piirroskuvat, väritys mustavalkoinen, tuotteina jauheliha, arkijuusto, III-olut, makaroni, ... 70-lukuun liittyviä jo hieman homehtuneita linkkejä varastossani:

• Mika ja Niina elivät kuukauden vuoden 1971 kulutustasolla
• Timo Suvanto: Viinakortti ja muita mukavia muistoja 70-luvun alusta
• Ylen Historian äänissä Kotimaan matkailu ja turistien kasvavat vaatimukset, Minihameita ja leveitä lahkeita 1960 ja-70-luvuilta, Uudet autot herättivät ihastusta ja ihmetystä 1960 ja -70-luvuilla, 
• Ylen Historiasarjoissa Chile, Suomi ja syksy 1973, Rankka tehtävä kibbutsilla, Terveisiä Ambomaalta, Lahja ja Boråsin suomalaiset, Etykin etupenkillä ja Onnettomuus Rissalassa

"Historiallinen Vienan-reitti vaurioitui hakkuissa" otsikoitiin Hesarissa 4.11. Kaikella kunnioituksella suojelijoita kohtaan herää ulkopuoliselle kysymys "minkä ajankohdan maisemaa tavoitellaan"? Ei reitti (kai) ole aina voinut kulkea samanikäisen ja yhtä tiheän puuston läpi?

Ylioppilaslehti 7/2013 oli pyytänyt "neljää historiasta innostunutta ihmistä valitsemaan suosikkivuosikymmenensä. Yksikään ei valinnut 2010-lukua." Mutta kolme neljästä valitse vuosikymmenensä 1900-luvulta. Museoviraston konservaattori Nanna Kylmäläinen valitsi tuon vuosisadan ensimmäisen vuosikymmenen.

Tuolloin maailma alkoi avautua aiempaa suuremmalle osalle väestöä, kun se aiemmin oli ollut auki vain eliitille. Ilmassa oli kuplintaa ja muutoksen tuoksua. Naisten ja työläisten oikeudet menivät kohisten eteenpäin.

Tämä oli näitä päiviä!

Efter tips från @K_KM_K upptäckte jag @EOD_eBooks Fantastiskt! Många böcker på svenska. Mycket 1700-tal.
— Brita Planck (@planckskonstant) November 13, 2013

@K_KM_K Olet kyllä huikean taitava aikaansaamaan tietojen ja tietoja etsivien ihmisten kohtaamisia!
— Anu Lahtinen (@LahtinenAnu) November 13, 2013

 Ja hei, mä osaan ajaa polkupyörälläkin...

Kirkkohistoriallisella metodilla eteenpäin?

Viime viikkoisessa surffauksessa löytynyt "Gradu! Mitä tuli tehtyä?" (pdf) osoittautui aarteeksi. Ensimmäisessä artikkelissa Sini Mikkola nimittäin onnistui kuvaamaan lingvistisen eli kielellisen käänteen niin, että minäkin ymmärsin. Lisäksi minulle mystiseksi jäänyt diskurssi yksinkertaistui "siihen, millä tavalla asiat on esitetty tutkituissa lähteissä".

Eikä tässä suinkaan kaikki. Mikkola on esittänyt lähdekriitikin perusteet freesisti ja todennut tutkimuskysymyksistä sen olennaisen

Kysymysten esittämisen avulla vältetään pelkkä lähteen referointi, mikä on riittämätöntä työskentelyä etenkin, mikäli tähtäät korkeampiin arvosanoihin.

Kirkkohistoriassa siis ollaan maan tasalla, mistä kertoo myös Mikkolan metodiohjaus

Käytännössä monet kuvaavat metodiaan sanoen lukeneensa lähdetekstejä tarkasti tutkimuskysymykset mielessä pitäen. Lähiluku eli close reading tai huolellinen lukeminen eli careful reading lienevät suosituimpia tapoja sanoittaa sitä, mitä oman lähteensä kanssa tekee. Metodia, siis sitä, kuinka aikoo päästä johtopäätöksiin saakka, voi sanoittaa johdannossa esimerkiksi seuraavasti:

”Tutkimuskysymykseni on x ja etsin siihen vastauksia x lähteistä. Tutkin tekstejä aikajärjestyksessä ja havainnoin mahdollista muutosta a:n ajatuksissa. Selvittääkseni tämän käytän apunani myös aineistoa e ja peilaan a:n käsitystä samalla ilmiöön f. Erityisesti otan analyysissani huomioon ajan yhteiskunnallisen, uskonnollisen ja sosiaalispoliittisen kontekstin.”

Opiskelija Riikka Myllyntaustan kommentti

Tieto siitä, että tarkka tekstin lukeminen ja luetun analysoiminen oli jo metodin käyttöä, helpotti gradun tekoa merkittävästi.

on helppo ymmärtää. (Helpotuksen tunteen kuvaamiseksi Nationaal Archief-lempparini  pikkuluistelijasta.) Sääli, että oikean historian metodit ovat niin paljon edistyneempiä, että niistä ei yliopiston ulkopuolelta saa selkoa, puhumattakaan omaksumisesta.

Yliopiston sisäpuolella puolestaan oli minulle  tuntemattomia ongelmia. Emilia Lahti sai

... tietää lehden digitoiduista numeroista kuitenkin vasta gradu-syksyn lopuksi. Kun etsin Koti ja yhteiskunta -lehteä Helka-tietokannasta, se ilmoitti virheellisesti, että lehti oli saatavilla ainoastaan varastokappaleena Kansalliskirjastosta. Fennica-haulla sain selville, että lehti oli luettavissa myös Kansalliskirjastosta mikrofilminä. Internet-palvelusta kuulin onneksi seminaariohjaajaltani, mutta sitä ennen olin ehtinyt skannata ja tulostaa kaikki tarvitsemani numerot Kansalliskirjaston mikrofilmeistä. Edes virkailijat eivät maininneet, että lehdestä saattaisi löytyä digitaalinen versio. Helka ja Fennica ohjasivat siis alkuperäisten lähteiden äärelle, eivät lehden digitaaliseen versioon, jota on helpompi käsitellä. Ensisijaisesti kannattaa aina selvittää monesta eri palvelusta, onko lähteestä olemassa digitoituja versioita, sillä digitoitu aineisto helpottaa huomattavasti lähdetyöskentelyä.

Toivottavasti näin ikävästi ei käy monelle ja mahdollisesti osa epäkohdista on jo korjaantunutkin. Vaihdoin aiheesta viestejä Jyrki Ilvan kanssa ja hän päivitti, että

tällä hetkellä Fennicasta on linkki digitoituun aineistoon, vaikkei sitä ehkä ole ihan helppo huomata ja mukana on edelleen maininta myös mikrofilmeistä, mikä voi viedä harhaan. Helkassa linkkiä ei ole, mutta sen mukaan lehti olisi kyllä olemassa painettuna myös mm. Kaisa-kirjastossa.

Miltä mahtaa näyttää Kansalliskirjaston Finnassa? Tarpeellisella rohkeudella/uteliaisuudella varustettu tarkastakoon.

P. S. 1. Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Kirjoitin ylläolevan viime viikon lopulla. Lauantaina istuin Kaisa-talon kellarissa viitisen tuntia ja sain valmiiksi aiemmin aloittamani urakan Muinaistutkijan vuosikertojen läpikäymisestä. Eilen sain tietää, että lukuunottamatta kahta viimeistä vuotta kaikki numerot ovat pdf:inä Suomen arkeologisen seuran sivulla...

P. S. 2 Kirjan yksi kuvitus on PHD-sarjakuva, jonka kuvatekstinä/lähdeviitteenä on vain URL. Kyseisellä sivustolla oleva FAQ antaa ymmärtää, että sarjakuvien käyttöluvan saa melko helposti ja maksutta. Mutta versaalilla on korostettu, että lupaa pitää pyytää ja lähdemerkinnäksi vaaditaan valmis fraasi, joka ei ole URL.

Arkistojen päivä Vuorikadulla

Arkistojen päivää ei Helsingissä viime lauantaina käsittääkseni viettänyt kuin Kotus, jonka avoimista ovista astuin kello 10 ensimmäisenä ja pitkään ensimmäisenä asiakkaana. Tarjontana oli huoneen kokoinen näyttely Kotuksen arkistoista ja kysynnän mukaan arkistokäyntejä.

Opittua. Nauhoitearkistossa on minulle tuttujen murrenäytteiden, joista sain sen kultaakin kalliimman pätkän isomummoni puhetta, lisäksi kulttuurihistoriallista ainesta, jotka on äskettäin luetteloitu (ei ole saatavilla verkossa). Minulle puhuneelle henkilölle ei ollut selvää, miksi oli äänitetty väitöstilaisuuksia ja konsistorin kokouksia. Kyseisiä pätkiä yritetään siirtää yliopistolle. Jollei muuta niin ainakin kulttuurihistoriallisten gradujen aineksia?

Murrearkistoon minulla ei ole koskaan ollut suurempaa kiinnostusta ja vielä vähemmän kun kuulin, että sieltä ei voi hakea pitäjittäin. Mutta yläkerran näyttelyn osana oli kuvakaruselli murrekorteista, joissa on mukana valokuvia! Opastajani mukaan nämä ovat sähköisessä muodossa, mutta laiskuudessani en selvittänyt missä ja miten.

Muita positiivisia puolia murrearkistosta selvisi sinne kurkistamalla. Kuten lisää sanoihin liittyviä kansantieteellisiä piirroksia.

Sananparsikokoelmat ovat pitäjittäin järjestettynä. (Alatornion, Enon, Evijärven, Hailuodon, Hausjärven, Isonkyrön, Juvan, Kalannin, Kivennavan, Kuhmoisten, Kurkijoen, Laukaan, Loimaan, Nivalan, Nummen, Paltamon, Pälkäneen, Riistaveden, Rovaniemen, Ruoveden, Tyrvään, Ulvilan ja Valkealan kokoelmat verkossa luettavissa.) Mytologista sanastoa käsittelevät laatikot toivat mieleen SKS:n kansanrunousarkiston. Kerääjien laatikoista tein pikaisen haun ja selvisi, että isotätini oli - koulunsa kautta - toimittanut murrearkistoon kolme juhliin liittyvää sanaa vuonna 1932.

Yleisarkistossa opastaja osasi kertoa vain Vanhan kirjasuomen sanalippusista, joita hänkin on muokkaamassa Vanhan kirjasuomen sanakirjaksi. Kyseinen opus on jäänyt minulta ilman aktiivista huomiota, täytynee korjata tilannetta.

Kaksiteräinen miekka

Mummon kirjojen joukosta löytyi toinenkin (se ensimmäinen oli tämä) suomenruotsalainen fuksivuoden kuvaus. Jarl Louhijan Kaksiteräinen miekka kattoi myös muutaman opiskeluaikaa edeltävän vuoden, mutta huipentui Helsingin yliopistossa.

Tarinan päähenkilönä on Birger Svartsjö, joka esitellään hyvin ruotsinmielisen äidin poikana, joka kesällä opiskeli ahkerasti suomea. Motivaatiota selittää ainakin isän uraa uhkaavat kielivaatimukset. Birgerin opiskelu vie kuitenkin niin mennessään, että hän päättää opiskella yliopistossakin suomea, ajan ainoana ruotsinkielisenä. Altistuminen suomenkielisten kulttuurille ja ajatuksille kääntää Birgerin pään niin, että kirjan lopuksi hän eroaa ruotsinkielisestä osakunnastaan (Nylands nation, jonka talo yllä SLS:n Flickr-tililtä) ja liittyy suomenkieliseen.

Kaltaiselleni fennomaanille kirjassa esitetty argumentointi oli mannaa.

"Tuo on juuri tyypillistä! Siis kaksi ruotsalaista vaatii tinkimättömästi, että kahdentoista suomalaisen on hankittava sellainen kielen taito, josta heillä on kuusi tai kymmenen kertaa vähemmän hyötyä kuin ruotsalaisilla itsellään on suomen kielen taidosta. Onko se oikein?"

Herätti mielenkiinnon kirjoittajaa kohtaan. Kevyt-googlauksella löytyi Kuka kukin on -matrikkelit 1954 ja 1978 eli selvisi, että hän oli alkuperäiseltä nimeltään Lindgren, tehnyt uraa suomenopettajana ja sisartaan pidetään suomenruotsalaisena. Herää siis epäilys omaelämänkerrallisuudesta, kun kirjassa esiintynyt urheilukin löytyy Louhijan matrikkelitiedoista.

Lisävahvistukseksi käy Louhijan yo-vuosi 1926, joka stemmaa täydellisesti siihen, että kirjassa mainittujen vuosilukujen perusteella Birger aloitti opinnot syksyllä 1926 ja vaihtoi osakuntaa syksyllä 1927. Jos Lindgren/Louhija on tehnyt samoin, ruotsinkieliset sen varmaan vielä muistivat vuonna 1937 kun kirja ilmestyi. Brages pressarkivetissa voisi olla kirjan vastaanotosta mielenkiintoista aineistoa, ellei julkaisua sitten haudattu hiljaisuuteen.

Louhija väitteli Bertel Gripenbergin tuotannon symboleista ja kielikuvista vuonna 1959, joten toinen tekstinäyte romaanistaan kohdasta, jossa Gripenberg esiintyy.

He istuivat kirjastohuoneessa lueskellen Bertel Gripenbergin runoja. Birger oli juuri alkanut lukea kokoelmaa, johon hän ei aikaisemmin ollut tutustunut. Sen nimi, "Aftnar i Tavastland", oli heti herättänyt hänen mielenkiintonsa. Mutta luettuaan ensimmäiset runot hän tunsi sekä pettyvänsä että kiihtyvänsä. Toverin sitä huomaamatta hän laski kirjan käsistään, otti savukkeen ja vaipui ajatuksiin.

Siinäpä se nyt taas oli, tuo kauhea sana "vihollismaa"! Hämettä, siis Suomea, isänmaatansa, Gripenberg sanoi vihollismaakseen! Ja miksi? Siksi, että se oli vihollisten maa, ihmisten, joita hän vihasi ja "joiden katkeran vihan hän näki leimuavan heidän rinnassaan ja joiden haavoittavat sanat kuolemankehän tavoin heitä saarsivat".

Ruotsalaiselle lukijalle pari vuotta sitten heräsi aivan toisenlaisia ajatuksia samasta kokoelmasta...

Ihmeheltävä ja kunnioitettava luonnon vaikutus Lain täyttämiseen

Eilistä teemaa jatkaen. Yllä Ruotsin puolelta saamelaisia 1700-luvun lopusta (RAÄ, Flickr). Lainaus Hans Nymanin kirjasta Hyödyttäväisiä ja Huvittavaisia Kertomuksia Yhteiselle Kansalle Kehoitukseksi hyvään ja varoitukseksi pahasta (1842).

Usiammasa paikasa meijänki maasamme on vielä se ajatus, että Lappalaisilla on sangen vähäinen tunto Jumalasta ja vielä vähempi ymmärrys siihen, mitä maallinen laki vaatii ja merkittee, ja että he niin muodoin elävät luonnon raakasa tilasa ; mutta seuraava tapaus näyttää toisin:

Vuonna 1814, koska käräjä Oikeus istu kaukaisesa Lapin seurakunnasa, tuli seurakunnan Lukkari ja kylän Nimismies (*) Oikeuden eteen Nuorukaisen kanssa, joka oli 23 vuoden ijäsä, ja josta Lukkari kertoi tällä tavalla:

*) Suurimmasa arvosa oleva Lappalainen, joka pitää käräjiä kota-käräjisä.

Tämä nuorukainen, joka on minun poikani ja kylän Nimismiehen vävy, on meijän seurakunnasamme tehnyt sen pahennuksen, että hän menneenä syksynä salaa on kaatanut kolme merkittyä aljo-poroa, jonka tähden minä, ynnä hänen Appi-Isänsä kanssa, nyt annamme hänen oikeuden haltuun, vaatimisella että hän laillisesti rangastaisiin."

- Kun myös asianomainen, jolta porot olivat hävitetyt vaati niistä maksoa, niin alkoi Tuomari asiaa tutkia näillä kysymyksillä nuorukaiselta:
"Oletko sinä tämän rikoksen tehnyt, jota nyt päällekannetaan ? Vastaus: Olen.
- Tiesitkö sinä että sen kaltainen teko on luvatoin ja että sitä seuraa ruumiin rangaistus"?
-"Tiesin kyllä".
Minkä tähden siis teit tämän työn ?

"Joo, asia on semmonen ; Syksyllä tuli minun majaani muuan Ruijan eli Norjan kulkulainen, jonka kanssa päätimme yhesä lähtiä mettän keinolle (*) ja kun tulimme muutamaan Outaan (**) tunturin alla, josa oli aljo-poroja, tuumasi Ruijalainen että täsä olisi meijän hauska elää ruan vieresä, johon minä myös mielistyn, ja niin teimmä me tähän kodan ja oleskelimma näillä tienoilla muutaman viikon, jolla ajalla me ammumma ne kolme merkki poroa ja nautittimme ruaksemme, ja kun erosimme, otti Ruijalainen poroin taljat ja lähti kotimaahansa".

*) Ensi kylmällä lähtevät Lappalaiset mettän keinolle varustettuna ampu-neuvoilla, kattilalla, vähän suoloilla ja muutamalla kahmalolla jauhoja, ja josa he viipyvät moniahan viikon, ampuin villi-peuroja, lintuja, oravia ja muita mettän eläviä. **) Meijän puheen-parresa taitaan tätä kuttua saloksi eli mettä saareksi.

Tuomari:"Oliko teillä niin kova ruan puutet että te näljän tähden tämän työn teitte"? Vast."Ei - kyllähän me mettästä muutaki ruan viljaa olisimma saaneet"

- Tuom."Noh, mitä sinulla muuta on sanomista tähän kanteeseen"? Vast."Ei muuta kun että saaha laillisen rangaistuksen ja sen kautta sovittaa minun Isäni, Heimolaiseni ja Seurakunnan ja päästä jälleensä heijän ystävyyteensä".

Tämä nuorukainen tuli niin muodoin tuomituksi seisomaan 2 tiimaa kaula-rauvasa ja sitten ruoskittamaan 30 parilla raippoja, jonka rangaistuksen alla hänen Isänsä, Heimolaisensa ja Seurakunnan väki avo-päin seisoivat ja itkivät paalun ympärillä, ja kun rangaistus oli loppunut, syleilivät kaikki nuorukaista rakkaudella, toivotellen että tämmöstä tekoa, joka oli ensimmäinen mies muistoon, ei enään seurakunnasa tapahtuisi.

Kolmentoista kymmenen vuoden jälkeen eli 1827, koska tämän kertoja matkusti samasa Lapisa, todistettiin kaikilta että tämä nuorukainen rangaistuksen jälkeen oli elänyt siviästi ja nuhteettomasti.

- Jospa meijänki maasamme olisi tämmönen vaikutus rangastuksilla, kuinka hauska eikö sitten olisi elämä kaikilla, erinomattain Tuomareilla ja Kruunun palvelioilla.

Autuas on se joka ei vaella Jumalattomitten neuvosa ; eikä seiso synneisten tiellä eikä istu kusa pilkkaajat istuvat.