Jouluaaton mainitseva muistelma

Ote Katkelmasta muutaman raittiusmiehen elämäntarinasta (Kylväjä 6.10.1898)

Noina suurina nälkävuosina, vuotta 30 takaperin, lähdin muuanna pakkasaamuna kodistani tuolta Pohjanmaan lakeuksilta etelää kohti leivän hakuun. Isäni, joka jäi ison lapsiparven kera kotiin, oli ryyppymies, mutta minä olin "juomalakossa" ollut näihin asti. Olin nähkääs siitä palkinnoksi saanut ensi kerran ripillä käytyäni taskukellon. Se olikin kallein ja ainoa aarteeni, kun taivalsin talosta taloon työn ja ruoan haussa. Mutta ennenkuin olin Viipurissa, oli se täytynyt vaihtaa — leipään. Ja kovalta otti niinä aikoina henkikurjan ylläpito. Olin onnenpoika mielestäni, kun sain työtä ja 60 penniä päivässä palkkaa. Leipä-naula maksoi 15 p. — Toisessa paikassa tein "ropottia" ruokapalkalla, mutta pyhäpäivinä ei annettu edes leipää. Sai luonnollisesti paastota ne päivät. 

Kolmannessa paikassa olin kuukausmiehenä, mutta kun siinä isäntä laski 30 työpäivää kuukauteen, niin jäin aikalailla jälkeen ajanlaskussani ja suolivyöhön sai tehdä yhä uusia reikiä. — Toki paransi Luoja ajat ja ruvettiin tekemään Viipurin—Riihimäen rautatietä. Kivityömieheksi käännyin ja siinä toimessa olen ollut näihin asti. Kun tuli tie valmiiksi, siirryin Helsinkiin. Ja siellä olen toisenkin ryypyn kallistanut, olen ollut oikea patajuoppo. Tulisi kokonainen kirja hurjia ja kurjia juomarijuttuja elämästäni. 

Kerrankin oli meitä troikka kivimiehiä yksissä töissä. Oli juotu 3 päivää. Olivat killingit lopussa 4:nen päivän aamuna ja pohmeloryyppyä oli tarvis kova. Istuttiin päivänrinteellä männikössä repaleissamme tuumiskellen viinan-saantikeinoja. — Sieppasin lakin päästäni kerätäkseni "kolehtia". Kukin pani siihen — lakkinsa. Minä vein kasan, 12 lakkirisaa, Antipohviin ja sain pullon viinaa. Sen juotua alettiin hurja työ, sillä nälkäkin oli eikä kodeissa leipää. Paljainpäin raadettiin sitten loppuviikko. Työnjohtaja kehuneen kuului meitä konttorissa, kun kävi työmaalla ja näki miesten oikein lakittomin päin raatavan." 

"No olitteko koko viikon päähineittä?" 

"Aivan koko viikon. Kulimme siten illoin aamuin kananvarkaina kautta kaupungin koteihimme." 

"No eivätkö pilkanneet teitä?" 

"Niinpä tietenkin, vaan eiväthän sellaiset miehet osaa hävetä. Se on häpy, kunniantunto palanut pois." 

"Niin taitaa olla". 

"Juuri niin se on. Iho saattaa paistaa vaatteiden repeämistä, mutta vähät siitä. Viina on ainoa päämäärä. — — — Kajasti toki ainakin minulle vielä vähän lapsuus-aikojen pyhät asiat ja tunteet. — Itkin joskus salaa, häpesin Jumalan kiitos joskus. — — Niinpä kävi m. m. silloin kuin tuo suuri keisarimme Aleksanteri II kävi Helsingissä. Ilolla riensi kansamme häntä näkemään. Minä hylkiö en ilennyt sinä päivänä lähteä konnustani. Halu oli kova nähdä häntä, mutta mikä kurjuus, jos hänenkin silmänsä olisi sattunut väkijoukossa minuun." 

"Kerran taas sain joulu-aattona kahden viikon palkan ja oli ainoat jouluostokseni 3 kannua viinaa ja naula kyntteliä. Meitä asui useita yhdessä, pienessä tuparähjässä. — Se oli komia jouluyö. Juotiin talkoolla ja kun ihmiset aamun hämärissä kulkivat Herran temppeleihin, oli meillä totinen, navakka tappelu työnä. Isäntä hyppäsi akkunasta kadulle puukkoa pakoon. — Kirkkoväkeä kokoutui akkunan alle. Se herätti nukkuvain lapsuusmuistojeni viimeisen murusen. Toi eteeni joulut muinoiset. Takkiriekaleellani koettelin peittää särkynyttä akkunaa."

Esineiden monet käytöt

Joka kerran kun arkeologisista löydöistä esitellään nukkeja ja helistimiä muinaisina leluina, pieni ääni päässäni kysyy: "eivätkö voisi olla myös rituaaliesineitä?". Tämä tuli mieleen, kun Samuli Suomalaisen kokoelmassa Novelleja II  vuonna 1885 julkaistussa tarinassa esinettä ei käytetty tarkoitetulla tavalla, joka puolestaan ei nykyään tulisi helposti mieleen.

Maisteri oli köyhä mies, niinkuin Suomessa moni maisteri on. Köyhä hän oli, mutta ahkera: aina hän vaan luki ja luki. Ei hänellä enää ollut isää eikä äitiä eikä juuri ystäviäkään. Varakkaan kauppiaan talosta hyyräsi hän ullakkokamarin, ja siellä hän luki ja luki. Sitä paitsi oli hän oikein kelpo mies, lempeä ja hyväsydämminen. — Semmoinen oli maisterin historia. [...]

Mutta joulu oli tulossa. Talon isännän perheessä valmisteltiin joululahjoja mikä ennätettiin. Talon rouva oli hyväsydämminen: joulupuuhissaan muisti hän muitakin kuin oman perheensä jäseniä. Hän sanoi kymmenvuotiaalle Bertha tyttärelleen:

— "Ullakkokamarissa asuu maisteri; hänelle ei mahda kukaan joululahjoja tehdä. Olethan aina ollut hyvä lapsi, tyttöseni; teepäs maisterille joku joululahja".

Tätä ei Berthalle tarvinnut kahta kertaa sanoa. Hän osti pienen pienen poslinisen nuken ja neuloi sille kauniit, kauniit vaatteet. Ne olivat punaisen ja mustankirjavat; punaiset viirut oli koristettu hopeaisilla helmillä ja mustilla lasiputkosilla, mustat taas valkoisilla helmillä ja hopeisilla putkosilla. Sitä oli soma nähdä! Nuken pää oli erittäin ihana; vaaleat, kauniisti kammatut hivukset, siniset suuret silmät, punaiset posket ja suu hymyssä: mansikka mikä mansikka! Ja tuo pulska puku sitten oli niin tuuhea ja leveä kuin itse prinsessoilla kuuluu olevan. Semmoisen lahjan teki Bertha maisterille, ei pelkäksi leluksi, vaan tarvekaluksi: tuon kauniin prinsessan liepeisin saisi maisteri kynäänsä pyyhkiä. Ja kynäpyyhin sillä olikin nimenä.

Mutta maisteri ei hennonnutkaan käyttää sitä kynän pyyhkimiseen, se kun hänen mielestänsä oli liian kaunis siihen. Hän pyyhki kuin ennenkin kynäänsä paperipalaseen ja piti nukkia koristuksena pöydällään. Ainoa koristuspa se hänen huoneessaan olikin. Maisteri antoi sille kohta nimen "Kynämamseli".

Täydennysosia

Härän kengitys

1) Aikanaan jaoin tietoa suutarin sohimisesta. Oheiset joululeikkikuvat ovat puolestaan Lukutuvasta 23-24/1903, jonka Kansalliskirjasto nosti esiin päivityksessään tällä viikolla.

Karhun salvanta

2) Marraskuun alussa Tatu Aphonen totesi Twitterissä: "Tänään muuten opin, että "Hyvin käyttäytyvät naiset tekevät harvoin historiaa" on väärä käännös. Oikea käännös on "Hyvin käyttäytyvät naiset harvoin jäävät historian kirjoihin", se tulee Lauren Thatcher Uhlrichin vähän tunnetusta artikkelista 1976... ...ja tarkoitus oli melkein päinvastainen nykyiseen käyttöön; Ulrich tahtoi sanoa, että vaikka historia yleensä käsittelee naisten osalta epätavallisia naisia (noitina tuomitut jne.), "hyvin käyttäyvät naiset" ovat oikeasti isommassa roolissa kuin luulisi." Lähteenään oli historiantutkijoiden yhdistyksen blogiteksti Turns Out Well-Behaved Women Do Make History.

Muistin miettineeni oikeaa käännöstä luettuani Ulrichin kirjan ja olin tuolloin kirjoittanut oman blogitekstini. Sen jaettuani Aphonen kommentoi "Jos katsoo alkuperäisen esseen kontekstissa, kyse minusta kyllä melko selkeästi historian kirjaan/sivuille jäämisestä. Toki myöhempi toisin käyttö voinut vaikuttaa Uhlrichin omiinkin jälkeisiin tulkintoihin omasta fraasista. "

3) Palaten vielä kerran syksyn ajan vellovaan keskusteluun "jännistä naisista", Jussi Jalonen totesi Kirjastolehden kolumnissaan Murskatut tabut myyvät:

Tiivistävillä kokoomateoksilla on aina paikkansa. Toivottavaa olisi, että ne kirjoitettaisiin omin sanoin, mutta kirjastojen miettiessä esittelyjään olisi hyvä muistaa, miten mediatapaukseksi noussut yksittäinen kirja perustuu useimmiten vivahteikkaalle ja populaarille aiemmalle tutkimukselle.

Sain aiheeseen vihdoin myös "maallikko"näkymän. Kirjavloggaaja Laura Kuivalahti totesi Tieto-Finlandia ehdokkaita esitelleessään odottaneensa ennen plagiointikeskustelua Pettersonin kirjan olevan ehdokkaiden joukossa. Mutta Hannu Salmen kirjan Tunteiden palo kohdalla Kuivalahti totesi, ettei kirja kiinnosta ollenkaan. 

Innostuin kommentoimaan "Historiantutkijan sydämeen sattuu, kun Salmen kirja ei kiinnostanut, vaikka Pettersonia olit valmis lukemaan." Kuivalehti vastasi "Olen todella kiinnostunut historiasta, mutta luen etenkin nykyään todella vähän tietokirjoja. Ne vähäiset tietokirjat, jotka ehdin ahmaista, ovat yleensä keskittyneet johonkin aika spesifiin teemaan, joka minua sattuu kiinnostamaan. Esimerkiksi tasa-arvo ja sen historia ovat teemoja, jotka minut vetävät tietyn kirjan ääreen. Jos aikaa ja lukuvirtaa olisi loputtomasti, kahlaisin aivan varmasti läpi äärettömän määrän kirjoja erinäisistä historiallisista tapauksista. Nyt ne valitettavasti jäävät yksittäisiksi piipahduksiksi tietokirjamaailmassa."

Ne entisajan ihanat asuinrakennukset

Ote Johan Wilhelm Nylanderin maalaiselämän kuvauksesta Metsolan pojat (1908, alkup. Pojkarna på Metsola)

Talon pihalle päästyään eivät vihurit enää poistua yrittäneetkään. Eivät ne tyytyneet vain pyyhältämään pitkin päärakennusta ja jyväaittaa ja toisia aittoja pyrkien petäjikköön, joka talon takana koko harjanteen peitti. Nurkkauksessa ne pyörähtivät ja puhalsivat portinpylväiden lomitse, etelästä entäen, nuuskivat joka nurkan, tunkeutuivat pistävänä ja purevana kaikkiin mahdollisiin aukkoihin. Eteisen lattian ne lumivaipalla verhosivat ja keräsivät kokonaisia kinoksia keittiönporstuaan, jonka ovea alituiseen auottiin. Joka kynnyksestä ja jokaisen ikkunan laudotuksesta ne huoneihin veivät jäätävän uhon.

Koko talo olikin, niinkuin isällä oli tapana sanoa, ikäkulu harakanpesä, paitsi tietysti talli, joka oli uuden uutukainen. Sellaista tallia ei ollutkaan monessa talossa koko pitäjässä. Sen olikin isä rakennuttanut heidän sinne muutettuaan. Mutta muuten oli kaikki miltei ihan rappiolla.

Muutamana iltana viime talvena, kun he kaikki illallisen syötyä istuivat ruokasalissa töitään tehden ja isä väliin luki ääneen jotain sanomalehdestä, sanoi isoäiti, joka oli heillä kylässä, päätään nyökäyttäen poikain huoneeseen päin olevaan nurkkaan:

— "Elsa, huivi on tuolla pöydän alla."

Kukaan ei ollut huomannut sitä valkeaa pöydän alta. Isoäiti näki huonosti, muuten hän ei olisi sitä huiviksi sanonut, sillä hieno, kuiva lumi oli sinne kinostunut.

Äiti oli viitannut Elsalle, ettei hän olisi huomaavinaankaan, mitä hän rikkapellillä kantoi. Eikä kukaan siitä halastua sanaa virkkanut.

Vasta sitten kun isoäiti oli sanonut hyvää yötä, oli isä mennyt nurkkaan tunnustelemaan, mistä lunta melkein näkymättöminä hiukkasina rikkonaisten seinäpaperien välitse huoneeseen pyrysi.

— "Täällä tulee suuret korjaukset ensi kesänä", hän tuumaili.

Mutta sen sijaan tehtiinkin uusi talli. Talli täytyi rakentaa.

Ja ainoaksi korjaukseksi jäi, että äiti pöytäveitsellä tukkesi raon tappuroilla ja liimasi nurkkaan seinäpaperipalasen. Se oli sitä puna-kukkaista, jollaista oli konttorissa eikä se ollenkaan sopinut ruokasalin tummansinisiin kullattujen koukerojen koristamiin seinäpapereihin. Mutta ei se näkynyt, kun nurkkapöydän liina vedettiin tarpeeksi alas.

— "Jollei muuta, niin onhan se aika siisti", sanoi äiti lopetettuaan. "Ja onhan meillä, Jumalalle kiitos, halkoja."

— "Ja kaksi vahvaa halonvetäjää", lisäsi isä.

Hän tarkotti Villeä ja Ollia, jotka myöskin siinä paperoitua nurkkaa tarkastelivat. Tuntuipa se hieman kuin kehumiselta.

— "Kuulitko, mitä isä sanoi?" kysäsi Ville heidän jäätyään kahden.

— "Enpä oikein", vastasi Olli, joka kyllä oli kuullut, mutta tahtoi sen kuulla toistamiseenkin. Isä ei monasti kehunut.

Vuoden lopulla twiitattua

2.11. 

• Hyvä veto @Kotus_tiedotus! Etymologisen sanakirjan avaustiedotusta seurasi ensimmäisten päivän käytön analyysi. ["Entä tiukista tiukin kolmen kärki? Olkaa hyvä: 2. vittu 2. kissa 1. koira"]
• Sopivasti juuri käytyäni@Kansallisarkist kuulemassa tuomiokirjojen tekstitunnistuksesta huomasin, että tekstiä on ryhdytty irroittamaan jo rippikirjoistakin ja se on näkyvillä Astiassa. Integrointi on hyvä suunta, mutta rippikirjojen konelukuun hiukan matkaa. [Vastattiin: "Kun Digitaaliarkiston aineistot siirrettiin käytettäväksi Astiaan, osaan niistä tehtiin koneellisesti tuotetun tekstin tunnistus (OCR). Prosessiin meni vahingossa myös yksittäisiä aineistoja, jotka eivät siihen sovellu. Poistamme soveltumattomat aineistot tunnistuksen piiristä. OCR-tunnistusta voi hyödyntää esim. ylioppilastutkinnon koetehtävien tutkimisessa."]

5.11.

• Miksei kukaan ole kertonut minulle 2019 julkaistusta Rapolan 1800-luvun sanaston (osasta)? Voisiko joku joskus/aina ymmärtää telepaattisesti tarpeeni ja jakaa niihin liittyvät aineistot niin, ettei löytäminen jäisi jatkuvasti sattuman varaan?
• Esitelmä Hallannin viikinkiajasta [När Halland blev danskt, föredrag med Anders Håkansson] oli yllättävän mielenkiintoinen, kun vertaili ajankohtia Suomeen. Ja muutenkin.

6.11.

• Millä matkoilla "nykyajan ihminen" vuonna 1909 kulutti aikaansa? (Mainos aikataulukirjassa)

7.11.

• Onni on saada kysymykseensä asiantunteva vastaus aloituksella "Hei Kaisa, onpa kiintoisa kysymys! " Kiitetty tietenkin jo vastaajaa, mutta julkisesti vielä kiitokset @Kotus_tiedotus

10.11.

• Kun tutkimusohjelman johtaja sanoo ohjausryhmän pj:n nimen väärin lopetustilaisuudessa, voisiko vetää johtopäätöksen, että yhteistyötä on ollut suhteellisen vähän?

14.11.

• [Museotädin vinkki maanantaiaamuun: Satakuntalaiseen rakennusperintöön voi tutustua osoitteessa  Avasin sukutilan tiedot ja sanoin ruman sanan. Että sellainen maanantaiaamu. (Yhteinen omistaja ei tarkoita, että tila "kuuluu" toiseen. Rakennukselle on palovakuutuksessa vuoden tarkka valmistumisaika. Palovakuutuksen tiedot on julkaistu kahteen kertaan.)

15.11.

• Mona Rautelin kertoi eilen [Bokfika - Urklippsverkets vänner presenterar Mona Rautelin] historiallisten tuomiokirjojen koodauksesta tutkimusprojektissa, joka tuotti kirjan Nordic Homicide in Deep Time.

16.11.

• Yhdestä elämäni merkkihetkestä on näköjään 7 vuotta. Toisesta viitteenä olleesta kirjasta eräs tutkija äskettäin kuulemma sanoi, että olin selvittänyt erään asian niin perusteellisesti, ettei siihen ollut lisättävää. Paras työ tuli tehtyä jo 10 vuotta sitten?

26.11.

• Kalvosetin ja esityksen väsääminen lauantai-iltana tilaisuuteen tiistaina tuntuisi huomattavasti mielekkäämmältä, jos kyseistä tilaisuutta olisi markkinoitu jossain. Sarjassa ikuisuusasiat, joista ei ole lupa valittaa, kun ei itse osallistu minkään yhdistyksen työhön.

27.11.

• Asian sivusta: videolla [How to Duel (feat. Adam Savage) - Objectivity 265] esitellystä 1600-luvun kirjasta saa tässä ihan erilaisen käsityksen kuin digitoiduista kuvista. Sivujen koko, kirjan paksuus ja ääni sivuja kääntäessä kertoo paperin jäykkyydestä.

28.11.

• Jokohan sitä ryhdistyisi tutustumaan Finnan haku"logiikkaan". Kuvan ikoni oli ainoa osuma (kuviin rajattuna) hakusanoilla 'Pyhämaa keräyslipas'. Vahvistetun "palamaan" lisäksi tulokseen lienee vaikuttanut asiasana pyhäinkuvat.

2.12.

• Erinomainen väitöstilaisuus päättyi yleisökysymykseen, jota etäseurannassa ei kuulut. Kustos totesi, että kysymys ei kuulunut väitöstutkimuksen piiriin. Jännää.

8.12.

• Mainio ja mielenkiintoinen @tiinamarjut esitelmä Sibeliuksen reaktiosta sukujuuriensa selvittelyyn. [eli Tiina Miettinen: Raffinoitua kärsimystä - Jean Sibelius sukututkimuksen uhrina]

12.12.

• Taas fyysisestä lehdestä tehtyä videota [What did Victorian sewing patterns look like? || The oldest fashion magazines in my collection] katsoessa tulee mieleen, että digitoinnista ei saisi samaa/vastaavaa informaatiota.

13.12.

• Uudistus @NatLibFi : toiminnallisuudet siirretty vasemmasta reunasta ylös. Henk.koht en tykkää, sillä näytölläni vertikaalitilaa on vähemmän eli se on arvokkaampaa. Hmmm... tulkitseekohan sivusto käyttöni mobiiliksi, sillä käytän verkkoa kännykän kautta? [Ei, kyse oli uudesta ulkoasusta.]

16.12.

• Väikkärin aineistosta tuli vastaan lohduttavia sanoja virheiden inhimillisyydestä ja niistä kertomisen tärkeydestä:
  Skulle ej alle försök lyckas, bör sådant ej afskräcka någon, at dem upgifwa; ty hwilken är wäl den Landtman och Jordbrukare, som i alt kan säga sig fri från misstag? Fel åtfölja mänskligheten, men fel kunna ock ändras, när de redel. upgifwas, och den ene får uplysa den andre. (Inrikes Tidningar 8.4.1771)

Talvitie Savosta Kokkolaan ja oikean kirkkoherran muistaminen

Kälviällä on Suomen ainoa Sotavainio, joka on tallennettu Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen paikannimikokoelmaan.  Vuonna 1955 tehdyssä muistiinpanossa nimen tausta selitetään lyhyesti: "rovasti Ingman teetti pellon. Sen yli kulki talvitie, ja kun nimismies esti kulun siitä, alettiin vainiota kutsua sotavainioksi." Johanthan Ingman oli Kälviän kirkkoherrana vuodet 1885-97.

Sotavainion sijainti Nimisammon kartalla.

Pidempi selostus nimen taustasta löytyy Juho Siirilän kirjoituksesta Kotiseudussa 3/1913. Siinä tapahtunut yhdistettiin kirkkoherra Holmiin, joka oli virassaan Kälviällä vuodet 1835-56. Tieto on vanhempana lähtökohtaisesti luotettavampi. Ehkä asia olisi varmistettavissa käräjäpöytäkirjoista ja ehkä selvitetykin tuoreemmassa kirjallisuudessa. Mutta Siirilän kuvaus on minusta kierrätyksen arvoinen:

Jo vanhoista ajoista siihen asti, kun Saimaan kanava avattiin liikenteelle (1856), olivat itä-suomalaiset Venäjän rajoilta asti pakotetut noutamaan suolansa y. m. välttämättömät tarpeensa Pohjanlahden rantakaupungeista, enimmin Kokkolasta. Siinä olikin silloin paljon suurempi kauppa- ja laivaliike kuin myöhempinä aikoina. Eräälläkin kauppamiehellä sanottiin olleen 18 laivaa. Talvitiellä, joka johtaa Kälviän pitäjän läpitse Kokkolaan, nähtiin enimmäkseen joka päivä pitkät jonot »savolaisia« kuormineen, joko kaupunkiin tai kotiansa menossa. Nuo »savolaiset» olivat vielä viimme-aikoinakin omituisesti puettu: neliniitisestä hamppuvaatteesta (hurstista) tehty paita ja sen päällä matalat sarkahousut (kangas), pieni liivi, joten liivin ja housujen väliltä jäi paita näkyviin noin 5 sentimetriä jopa enemmänkin. Se oli vielä useasti ripahtanut ulospäin, kun mitään housunkannattamia ei ollut. Pilkkakirveet sitä sanoivat »kaupanliinaksi». Pukimeeseen kuului vielä lyhyt sarkatakki, päällysvaatteena oli lammasnahkaturkki, villavaatteella päällystetty, päässä koirannahkalakki, käsissä koirannahka-kintaat, joillakin arvokkaammat sudennahkaset ja jaloissa «kurpposet», karvaset koipikengät. Kaulassa ei ollut mitään muuta verhoa kuin paidan kaulus, joka oli soljella (priskillä) kiini, joten yläosa rintaakin jäi paljaaksi. Kun joku sitä kummasteli, sanoivat vaan: «Harvoin on mies kaklasta paleltunut». Tavallisimmat majatalot heillä oli Kälviällä Passoja, Marttila, Penttilä, Krekilä ja Puikko.

Jo mainittu talvitie menee Kälviän ison pappilan maiden ylitse Marttilan ja Tuomalan taloin välillä. Tuossa pappilassa (Kumpulassa) asui viime vuosisadan 50-luvun alussa Holm niminen rovasti. Hän teetti peltovainion, vähääkään välittämättä vanhasta talvitiestä; ojitti ja sarkoi poikki tien. Sitten hän järjesti uuden talvitien eteläpuolelta »Kukkomäen», mutta se tie tuli tekemään pahan mutkan ja siten matka tuli pitemmäksi. Vanhan tien veräjät suljettiin kovasti ja kiellettiin sitä ajamasta. Naapurit kyllä tottelivat kieltoa, mutta »savolaiset» eivät siitä mitään välittäneet, ajoivat poikki pellon. Sitten aidattiin veräjät entistä lujemmin ja illalla varustettiin rengit ja torpparit erään ylioppilaan johdolla pyssyillä ja muilla aseilla vahtimaan veräjiä. Mutta se oli turha toimi. »Savolaisia» tuli taas pitkä karavaani, eivätkä huolineet kiertää uutta tietä, vaan rupesivat aukomaan veräjää. Mutta kun ei sekään auttanut, rupesivat he ampumaan. Se kiihotti vaan »savolaisia». He ottivat aidaksia, seipäitä ja matkakirveitään aseiksi syöksyen vahtien päälle. Niiden täytyi kiireimmän kaupassa juosta käpälämäkeen ja taistelutanner jäi matkustajain haltuun. He avasivat veräjät isoiksi, eikä niitä sitten koskaan enään talveksi sulettu. Vanha talvitie on vieläkin kuljettavana. Onneksi ei tuossa kahakassa ketään kaatunut, lieneekö haavottunutkaan. — Siitä lähtien on tuota peltoa nimitetty »Sotavainioksi».

P. S. Kauppamatkoista Pohjanmaan kaupunkeihin (ja vähän muuallekin) on ollut puhetta myös teksteissä

• Sisämaan kaupungittomuudesta (14.6.2016)
• Mikko Heikuran matka Ouluun vuonna 1833 (28.8.2017)
• Majalakki (13.11.2019)
• Härkämiehet ja härkäkannut kiusakivillä (9.1.2020)
• Härkämiehet ja härkäkannut karsikoilla (10.1.2020)
• Tervakaupan teko (28.10.2020)
• Suolamatkalla härkämiesten kanssa joulun edellä (2.12.2020)
• Kaupunkimatkan yö (10.12.2020)
• Kaupantekoa Itä-Suomessa 1800-luvun puolivälissä (24.5.2022) 

Historiantutkimus 2020-luvulla, käytännön esimerkkejä

Keskiviikkona päivitiin FB:hen

Pienen tauon jälkeen esimerkki siitä, miksi olen kiitollinen nykyajan mahdollisuuksista. Eilen tekstin edauksessa huomasin, että "kukkakalentereiden" konteksti oli jäänyt kirjoittamatta. Koska en edes tiennyt tekstityypin oikeaa nimeä olisi ollut aivan turha lähteä harhailemaan sen paremmin verkkoon kuin kirjastoonkaan. Mutta tuli mieleen, että näitä on varmaan jo käytetty ilmastohistoriassa, joten lähetin kyssärin ilmastohistorioitsijalle, jonka kanssa juttelin Göteborgissa. Pehmityksenä saatoin onnitella häntä Koneen rahoituksesta (sillä verkko). 

 

Vastausviestissään oli linkki tuoreehkoon artsuun, jonka lähdeviite vei luonnontieteelliseen väikkäriin vuodelta 1999. Oli jälkikäteen digitoitu ja linkitetty Finnaan. Siitä löytyi oikea tieto, jonka kirjallisuuslähde pitää lähteä hakemaan kirjastosta. 

 

Jaa, se oikea termi? Fenologiset havainnot.

Pian tuli uusi aihe kiitollisuuteen internetistä. En viitsinyt vaivata sillä tuttaviani, mutta kirjattakoon tähän. 

Saatuani fenologiset havainnot kontekstoitua tarkistin väikkärin aineisto"tietokantani" ja totesin, että aiheesta voisi kirjoittaa inan laajemminkin. Silmäilyssä huomasin yhden paikkakunnan toistuvan riveillä useasti. Kiitos menneisyyden Kaisan, joka oli äheltänyt tietueisiin paikkakoodauksen saatoin nopeasti tarkistaa kaiken, mitä kyseiseltä seudulta oli lehteen lähetetty. Enimmäkseen sääkatsauksia, joten joku pitäjässä oli ilmiselvästi pitänyt säätilastoa. Mutta kuka? 

Ekana tuli mieleen kirkkoherra. Googlaten sain onnekkasti esiin paimenmuiston, jossa vuodet eivät kuitenkaan sopineet erityisen hyvin lehtikirjoituksen kanssa yhteen. Vaihdoin hakusanoja ja osuin säämuistiinpanojen arkistoluetteloon, joka oli järjestetty alueittain! Kelasin oikeaan lääniin ja heti päällimmäisenä oli kyseinen paikkakunta. Jee!

Kirjaajasta oli vain etunimen alkukirjain ja sukunimi, mutta nämä pitäjänimeen lisäten sain jälleen Googlella esiin varsin antiikkisen ja osin toimimattoman sukututkijan kotisivun. Siitä näkyi, että lähteenä oli käytetty 1880-luvun sukukalenteria. Jälleen Googleen turvautuen selvisi, että painate oli (ainakin) käytettävissä ArkivDigitalilla, jonka tilaus minulla oli edelleen voimassa. Ta-daa: koko nimi, elinvuodet ja titteli, enkä muuta kaivannutkaan.

Edelleen samana päivänä sukututkijoiden ryhmässä pyydettiin apua Helsingin osoitekalenterissa vuonna 1917 mainitun "Itä Luodon" paikantamiseen. Tein haun Kansalliskirjaston digitointeihin, poimin yhden kyseisen asuinpaikan ilmoittaneen tyypin nimen ja tein uuden haun. Ruotsinkielisessä osoitekalenterissa asuinpaikkansa oli "Ö Örholmen". Googlaus osui vuoden 1920 Helsingin digitoituun väestönlaskentaan, jossa oli molemmat kielet rinnan ja selvisi, että Örholmen oli (tuolloin) Ourasaari. Uusi haku Kansalliskirjaston digitointeihin paljasti saaren olleen Hietaniemessä eli lienee jo liittynyt mantereeseen. En halua edes kuvitella työtä, jonka tämä selvitys olisi vaatinut vielä vuonna 2000.