Entinen linnanvanki Jaakko Lind (2/5)

Kertomukset 1800-luvun alkupuolella eläneestä rosvosta jatkuvat. (Edellinen eli ensimmäinen osa)

Kerran sai Lind tietää, että eräässä talossa löytyi paljon sekä rahoja että muutakin hyvää tavaraa varastettavana. Yöllä tiedusteli Lind paikkaa likemmin, ja kävi katsomaan akkunasta sisään; mutta kovin hämmästyi hän, kun siinä samassa pamaus paukkui; tarkka talon-isäntä ampui pyssyllä, ja haulit lentää suhisivat Lindin naamaa vasten. Sinä yönä mies ei mitään saanut.

Yöllä kerran tuli Lind Pirkkalaan Nahkolan tilalle, jossa sanottiin olevan paljon tavaraa. Tupaan tultua aikoi hän astua tuvan takana olevaan kamariin, jossa kalliita kaluja säilytettiin, mutta emännän sisar, joka makasi tuvassa ja nyt heräsi Lindin kulkemisesta, rupesi huutamaan ja vieraan kielsi kamariin menemästä, koska siellä ei ketään ollut. Lind otti kirveen ja löi sillä naista päähän, niin että hän pyörtyi ja lankesi, jonka perästä Lind läksi kamariin, ja otti sieltä kaikki mitä siellä oli.

Seuraavana yönä kävi Lind talon luhdissa ja löysi siellä monta suurta putelia, täynnä paloviinaa, jotka hän suutuksissaan viskasi luhdista maahan, mutta myös hän löysi talon-tyttären kihlat, jotka kelpasivat ottaa.

Kolmantena yönä tuli hän jälleen katsomaan, mitä vielä voisi saada. Mutta nyt oli piha täynnä miehiä sinne kutsutut Lindiä kiini ottamaan. Kun Lind tämän huomasi, pötki hän pakoon, miehen perässä. Hän olikin pakoon pääsemäisillään, metsään tultua. Mutta paha onnensa saattoi, että Lindin tiellä oli lähde, minkä hän pimeydessä ja kiireessään ei nähnyt ja johonka hän päin lankesi; ja otettiin nyt kiini.

Hänet luvattiin päästää irti, jos hän vaan antaisi takaisin kaikki, minkä oli Nahkolasta varastanut. Sen teki Lind mielellään; mutta kiini-ottajat eivät pitäneet lupaustansa. Lind pidettiin kiini; - ja viimein sai selkä maksaa rikoksen, minkä kädet olivat tehneet.

Lindin Nahkolassa lyömä naisi kuoli kohta sen perästä, luultavasti lyönti hänet kuolemaan saattoi. Ja tämä olisi siis ainoa murha, jonka Lind tiettävästi on tehnyt. Varkaudet sitä vastoin ovat epä-lukuiset ja tämmöisistä rikoksista on Lind vähintäin kolme kertaa saanut selkäänsä patsaassa vitsoilla. Itse häpesi ilmoittaa, kuinka monesti hän oli varastanut.

Pirkkalan Nahkolan tilalta ei ole montaa hautausta ja ainoa, joka jotenkin kuvaukseen sopii, on naimaton "B:de d:r Anna Anders", joka 46-vuotiaana kuoli kuumetautiin 4.10.1835. Ehkä taudin vuoksi makasi tuvassa ja tuli pahoinpidellyksi? (Kuva Tuulispää 30/1913)

A. F. Gebauerin vanhemmat eli tutkimusta Tukholmassa

Kirjoitin eilen julkaisemani tekstin sellaisella vauhdilla, että unohdin edelleen voimassa olevan ArkivDigital-tilaukseni. Auttaisivatko perukirjahakemistot (jälleen kerran)? Jawohl! Jälleen lapsettomana kuollut avainasemassa, sillä velipuolen perukirjassa näkyy Adolf Fredrikin asuminen Helsingissä:

Samat lapset ovat nuorempina eli epäinformatiivisempina isän perukirjassa.

Adolf Fredrik Gebauer on siis syntynyt harjansitojaoltermannin kakkosavioliitosta ja menettänyt isänsä 11-vuotiaana. Tarkkasilmäinen huomaa, etä isän perukirjassa mainittu sisarpuoli ei ole velipuolen perukirjassa. Hän kuoli vuosi isänsä jälkeen.

Tietenkin ArkivDigital tarjoaa myös varsinaiset perukirjat, joihin oikeassa tutkimuksessa pitäisi viitata. Hutkimuksen puitteissa kurkkasin Gottlieb Gebauerin perukirjaan tarkistaakseni onko hänellä kiinteistöä, sillä näiden paikannukseen kaipaan Tukholmassa harjoitusta. Ja olihan hänellä:

Palovakuutettu kivitalo "kaupungissa" eli nykyisessä Gamla stanissa, N:o 144 Österlånggatanilla korttelissa Perseus. Tukholman kaupunginarkiston sivuilla vapaasti käytettävissä oleva Fastighetsregister 1675-1875 antaa lisätietoa kun tietää, että Gamla Stania vastaa Nikolain eli suurkirkon seurakunta. Gebauer oli ostanut tontin taloineen vuonna 1752. (Lainhuutoja ei Tukholmasta valitettavasti ole tietääkseni digitoitu.)

Seuraavassa kortissa oli viitteet henkikirjoituksiin 1760 ja 1770. Piti tietenkin tarkistaa kuuluiko Gebauer puuteria käyttävään väestöön? (Överståthållarämbetet för uppbördsärenden G1BA:21:2 (1760-1760) Bild 176 / sid 171 (AID: v367165b.b176.s171, NAD: SE/SSA/003106))

Kyllä! Vaikka käsityöläinen.

Palataan tonttiin. Kaupunginarkiston Kvarters och adressnyckel 1730–1810 kertoo, että Perseus 144 vastaa nykyosoitetta Österlånggatan 20. Vuosia sitten käytin Tukholman kaupunginmuseon faktahuoneessa kirjoja, joissa oli perustiedot jokaisesta vanhankaupungin tontista, mutta mitään vastaavaa ei tietääkseni ole verkossa. Googlen katunäkymässä sain hetkeksi ruutuun (osaako joku käyttää palvelua sujuvasti?) talon, mutta sen iästä on mahdotonta sanoa mitään. Olisi aika makeaa jos Adolf Fredrikin koti Tukholmassakin edelleen on pystyssä.

Perukirjahakemistossa mainitun saksalaisen seurakunnan johdosta palasin vielä kaupunginarkiston kirkonkirjojen hakemistoihin. Vaikka Google ei eilisessä yrityksessä löytänyt, niin Gebauer-perheen kasteita on hakemistoissa pitkä pätkä. Kun tiesi mistä hakea ja saksalaisesta seurakunnasta olisi kyllä nimen puolesta voinut aloittaa.

Eli Helsingissä vaikuttanut ja kauppaneuvokseksi nimitetty Adolf Fredrik Gebauer oli syntynyt Tukholman keskustassa 21.11.1766 ja kastettu saksalaisessa seurakunnassa. Isänsä oli harjansitojaoltermanni Gottlieb Gebauer ja äitinsä tämän kakkosvaimo Cecilia Burman.

Kesähuvila Aleksanterinkadulla

Tuttavani kyseli eilen lisätietoa Adolf Fredrik Gebauerista, joka oli vilahtanut blogitekstissäni. Ulkoa muistin miehen tanssineen juovuksissa pöydällä ja lähteneen seremoniallisesti Senaatintorin kulmalta kesänviettoon Kluuvinlahden toiselle puolelle. Nämä molemmat tiedot olin vuosia sitten poiminut Ester-Margaret von Frenckellin kirjasta Offentliga nöjen och privata i Helsingfors 1812-1827 (1943).

Tallessa oli myös kirjallisuudesta tieto, että Gebauer oli syntynyt Tukholmassa 21.11.1766. Googlaus 'site:digitalastadsarkivet.stockholm.se/bildarkiv/egenproducerat/kyrkobok/ gebauer' ei tuottanut täydentävää tietoa Tukholman kirkonkirjojen hakemistoista. Eikä osumapaljoutta joten suurta sukua ei kaupungissa liene 1700-luvun lopussa ollut. (Lisäys 7.7.2017: järkevämmällä tekniikalla Gebauerin perhe löytyi)

Sanomalehdet kertovat, että Gebauer sai keisarilta kauppaneuvoksen arvon (Åbo Allmänna Tidning 11.12.1819 ). Hän oli yksi neljästä (eli porvariston edustaja) Suomen lähetystössä keisarin valtaistuimelle nousun ja kruunajaisisten todistajana. Aatelin edustaja oli kreivi Johan Fredrik Aminoff, papiston Porvoon piispa Johan Molander ja talonpoikien Vähäkyrön Jacob Thomasson Hannuksela. (m.m. Finlands Allmänna Tidning 28.11.1826, 20.1.1827 )

Adolf Fredrik Gebauer sai Pietarin reissusta muistoksi kultaisen briljanteilla koristellun rasian. Mutta kotikaupungissa hänestä muistettiin nimenomaan huvila. Sen ansiosta Gebauer ikuistettiin Velikultaan 8/1912, kuusikymmentä vuotta kuolemansa jälkeen.

Poliisi: —Mikähän kummitus tämä mies lieneekään, joka seistä töllötti keskellä raitiotiekiskoja kunnes, joutui vaunujen alle vilkkaimmassa liikekeskuksessa. 

— Minä olen kauppias Gebauer. Palasin Tuonelasta kesähuvilaani katsomaan. Sen piti olla näillä paikkeilla. Mutta ovat nuo hornan silppukoneet tainneet sen jo leikata yhtä palasiksi kuin nyt minunkin.

Piirroksenkin talot ovat sittemmin hävinneet Aleksanterinkadulta. (Samat rakennukset näkyvät Signe Branderin valokuvassa.) Taaempana on vuonna 1901 valmistunut City-basaari. Ekbergin talo purettiin vuonna 1921 ja sen kohdalla kulkee nyt Keskuskatu. En löytänyt täyttä varmuutta, mutta ilmeisesti Gebauerin huvila sijaitsi paikalla, johon Ekbergin talo nousi.

Gebauerin huvilaa eivät siis suinkaan hävittäneet raitiovaunut vaan ihan tavalliset purkutoimenpiteet, joista uutisoitiin Helsingfors Tidningarissa 18.10.1862. Samalla tallennettiin muutama yksityiskohta rakennuksen ulkonäöstä. Sitä kuvataan pieneksi, puiseksi ja kaksikerroksiseksi. Ikkunat olivat neliruutuiset. Gebauerin aikaan huvilaa ympäröi iso puutarha ja erikseen plantaasit, joilla tarkoitettaneen suuria hyötyviljelyksiä.

Huvilaan johti puukuja Espoon tullilta, joka Gebauerin aikaan oli Esplanaadilla ja sittemmin Arkadiakadun kohdalla. Sanomalehden kirjoittaja sijoittaa tullin Erottajan lähelle eli ilmeisesti kuja lähti huvilalta etelään. Valitettavasti pikaisesti hakemani kartat eivät ole huvilaa paikalleen merkinneet, kujantesta puhumattakaan.

Kuinka moni hukkui?

Suomalaisen historiantutkijan twiittistä

Drowning in wells, ditches, rivers etc was the major cause of accidental deaths of children in preindustrial age. ☹ Also in #Finland https://t.co/5r0AEaS5g5

— tabularius (@tabularius) July 3, 2017

syntyi mielenkiinto hukkumiskuolemiin. Otin pohjatiedoksi vuosilta 1810-1834 Hiskiin tallennetut hautaukset, joissa kuolinsyy alkoi 'dru'. Ainakaan silmämääräisesti joukossa ei ollut mitään samoilla kirjaimilla alkavaa kulkusairautta, joten käytänöllisesti kaikissa kuolinsyy lienee hukkuminen. Hautauksia datasetissäni oli 9032.

Tarkastelin hautauksien ikäjakaumaa ja vertasin sitä vuosien 1750 ja 1917 väestöjen ikäjakaumista interpoloimaani jakaumaan. (Ikä puuttui 314 hautauksesta. Ikäjakaumat tulkitsin kaavioista julkaisussa Väestötilastoja 250 vuotta: Katsaus väestötilaston historiaan vuosina 1749–1999.)

Tulos on järkeenkäypä. Monet hukkuneista ovat lapsia, mutta tämä osittain "selittyy" sillä, että lapsia on väestöstä kolmannes. Väestöosuuttaan yleisempää hukkuminen on työikäisessä väestössä, jolla on syytä ja mahdollisuus liikkua veden varassa ja sen äärellä. Eri asia on sitten kuinka suuri osa kunkin ikäluokan kuoleisuudesta on hukkumisia.

Alkuperäiseen pointtiin, että hukkuminen oli tapaturmaisista kuolemista yleisin lapsilla en Hiski-analyysillä pääse järkevästi käsiksi. Mutta tilastojulkaisu Pääpiirteet Suomen väestötilastosta vuosina 1750-1890 : 3 kertoo, että hukkuminen oli tapaturmaisista kuolinsyistä yleisin koko väestössä 1800-luvun lopulla ja sama todettiin muissakin läpikäymissäni tilastojulkaisuissa.

Artikkelissa Lapsikuolleisuuden väheneminen ilmentää yhteiskunnan muutosta ja kehitystasoa taulukoiduissa lasten kuolinsyissä vuodelta 1936 hukkuminen oli ainoa tapaturmainen kuolinsyy. Samaisessa artikkelissa todetaan, että

Hukkumiskuolemat eivät vähentyneet suoraviivaisesti: erityisesti suurten ikäluokkien syntymäaikoina - sotavuosina ja sen jälkeen - hukkui jopa 100 alle 5-vuotiasta lasta vuodessa. 1960-luvulla lasten hukkumiskuolemia alkoi olla alle 20 vuodessa, ja viime vuosina niitä on ollut enää muutama vuodessa.

Kun taas vuosina 1810-1834 keskimäärin hukkumalla kuoli keskimäärin vuodessa 35 alle 5-vuotiasta ja 32 5-9 -vuotiasta. Tuolloin väestöä oli neljännes siitä mitä 1900-luvun puolivälissä.

Aikasarja kaikista hukkumiskuolemista auttaisi ymmärtämään muutosta, mutta valmiina en sitä löytänyt. Tilastojulkaisuista keräämäni on saatavuuden ja laiskuuteni johdosta aukkoinen.

Vaikka keskeltä pisteitä puuttuukiin näyttää rajuin muutos ajoittuvan sodan jälkeisiin vuosiin. Eli liittyy todennäköisesti kaupungistumiseen ja muuhun elämäntapojen muutokseen. Onko sitten 1880-luvun hukkumiskuolleisuus ekstrapoloitavissa aiempiin vuosisatoihin sellaisenaan, on toinen juttu.

Lisäämällä rinnalle Hiskin dru-kuolemia syntyy 1700-luvulle nouseva trendi, joka todennäköisesti selittyy datan puutteilla. "Luontainen" hukkumistodennäköisyys maaseutuelämässä näyttää olleen 200-300 kuolemaa vuodessa per miljoona asukasta.

P. S. Maatalouselämään liittyi myös salamaniskuihin kuoleminen, jota tarkastelin aiemmin,

Roots in Finland - mikä mätti?

Yhdysvaltojen kansallispäivän johdosta Kansallisarkisto jakoi tänään FB:ssä englanninkielisellä saatteella videon Roots in Finland - but how can I find them? Video on ideana loistava, samoin kuin päivityksessä linkitetty opastussivu. Hiukan kuitenkin rakentavaa kritiikkiä.

Video yllätti ammattitaitoisuudellaan. Suomalaisen sukututkimuksen perusprosessi käytiin läpi reippaalla vauhdilla. Esimerkin perusteella tuskin ymmärtää, millä taikakeinolla seurakunnan saa digitaaliarkistosta esiin. Epärealistista oli myös hyppääminen presiis oikealle sivulle ilman mitään hakemista. Ja täyttä roskaa oli kohta, jossa annettiin ymmärtää, että sukututkimus loppuu kuin seinään, jos rippikirjan sivuilla ei ole syntymäaikoja. Olisi voinut ja pitänyt käyttää toisenlaista ilmaisua kuin "we have to stop here".

Amerikkalaiseen tapaan annettiin myös ymmärtää tarjolla olevan sellaista mitä ei oikeasti ole. Eli esimerkiksi oli valittu Valkjärven seurakunta, josta Kansallisarkistolla oli digitoituna ällistyttävän tuoreita kirkonkirjoja. Eipä taida olla Pohjanmaalta, josta useimmat siirtolaiset ovat kotoisin.

No, video on video ja linkitetyltä sivulta saa varmaan paremmin yksityiskohdat... Kun se oli asiallisesti linkitetty videon kuvaukseenkin.

Mutta kyseisestä sivusta syntyykin sitten mielikuva, ettei sitä ole päivitetty ai-koi-hin. Kansallisarkiston digitointien staraksi on nimittäin nostettu SAY (joka ei muuten ole suomenkielinen) ja seurakuntien aineistoja ei mainita ollenkaan.

Montakohan vuotta seurakuntien aineistoja on jo ollut digitaaliarkistossa? Paljonko halvempaa ja helpompaa olisi ollut päivittää ja parantaa tätä sivua kuin tehdä seksikäs video? Kirjoittaa esim pieni sanasto kirkonkirjojen nimistä, jotka digitaaliarkistossa ovat enimmäkseen suomeksi? Ja neuvoa kunnolla se, miten seurakunnat digitaaliarkistoista löytää. Unohtamatta ruotsinkielisiä seurakuntia.

3 museota Turussa

Eilen raportoidun seminaarin ohessa ehdin Turussa viime perjantaina tekemään kolme pikaista museovierailua.

Turun linnaan kävelin katsastamaan näyttelyn Valtapeliä - Reformaatio Suomessa. Lippukassan mukaan se oli kokonaan kierroksen lopun huoneessa, joten oikaisin nurin päin sinne. Myöhemmin sain kuulla, että minulta oli jäänyt näkemättä kristinuskon tulo Suomeen toisaalla linnassa, mutta reformaation annin sain kai kokonaan.

Jokseenkin kaikki tallella oleva esinekulttuuri Suomen 1500-luvulta on esillä, mitä varten näyttely kyllä kannattaa käydä katsomassa. (Esillä olevista pukurekonstruktioista saa lisätietoa blogitekstistä Turun linnan rakastavaiset - Kuvasta todeksi.) Esinetekstit ovat kosketusnäytöillä ja pitkänpuoleisia eli oikaisemalla edellä mainitulla tavalla niitä voi lukea rasittumattomilla jaloilla seisten. (Ellei ole kävellyt keskustasta.)

Peruskoulupohjalta näyttelyn tietosisällössä ei ollut mitään tajunnan räjäyttävää. Jäi kyllä mietityttämään se, etten nähnyt sanaakaan reformaation eurooppalaisesta kontekstista. Enkä suomalaisten opiskelijoiden merkityksestä. Tai pappien roolin muutoksesta pitäjissä. (Hakeutumiseni reformaatio-koulutukseen epäonnistui, kuten jo kerroin.)

Paluumatkalla linnasta poikkesin Qwenselin taloon, jossa olen tainnut käydä viimeksi edellisellä vuosituhannella.

1700-luvun apteekki oli itselleni ajankohtainen, sillä äskettäin hutkimieni kolmen upseerin isä oli apteekkari Uppsalassa. Koti-interiöörissä tiirailin kehystettyjä ompelutöitä ja sain valvovalta henkilöltä kuulla kyseessä olevan hiustyön. Pisteet proaktiivisuudesta.

Kadulle päästyäni mietin oliko esivanhemmissani ketään, joilla olisi voinut olla edes osia sisustuksesta/tyylistä 1700-luvun lopulla. Eipä taida olla. Mutta aikamatka autenttiselta tuntuneessa tilassa oli mukava, pikaisenakin.

Seminaaripäivän jälkeen laskeuduin Aboa Vetuksen kellariin paikkaamaan edellisen Turun keikan lounastauon pyrähdystä luunäyttelyyn. Tuolloin käytin kaiken aikani tuijottamalla Ilari Aaltoa tästä pöntöstä.

En enää muista mitä hän puhui, mutta muistan pitäneeni toteutuksesta.

Varsinaisemmassa näyttelyssä oli tietoa kaupungin eläimistä niin paljon, ettei sitä kaikkea saanut nytkään omaksuttua.

Kohderyhmänä oli selvästi (tavutetut kyltit paljastivat!) lapset, joten oliko koskettelukorkeudelle asetetut arkeologiset löydöt tarkoitettu kosketettavaksi?

Miten löytää murhamies?

Sain kesän rikosjatkiksen ensimmäiseen osaan kommentin:

Tarvitsen apua esiäitini murhan selvittelyssä.
17.3.1870 Hämeessä murhattiin torpparin leski, jolta jäi kuusi lasta huutolaisiksi.
Sanomia Turussa-lehdessä no 18 6.5.1870 on pieni uutinen tapauksesta, jossa mainitaan tekijä Adolf Matinpoika.

Me sokeriserkut olemme selvittäneet Hedvig-lesken lasten selviämisen ja yhteytemme tähän päivään, sekä hänen sukujuurensa. Samalla olemme koonneet eri sukuhaaroissa suusanallisena säilyneistä tarinoista koosteen tragediasta, jonka voin toimittaa sinulle, jos asia muuten vain kiinnostaa.
Mutta tuosta löyhämiehestä (irtolainen?)emme löydä mitään ja jäljet päätyvät lehtitiedon mukaan Hämeenlinnaan.

Ensinnäkin Adolfin voisi yrittää löytää rippikirjasta (samasta kylästä kuin murhan uhri sanomalehden mukaan) ja saada päivämäärät tuomiolle huomautussarakkeesta. Mutta tätä olette varmaan yrittäneetkin.

Lähettäminen Hämeenlinnaan tarkoittaa, että mies on toukokuun alussa 1870 ollut tutkintavankeudessa. Helsingissä asuvana aloittaisin itse Kansallisarkistossa Senaatin arkiston Prokuraattorin toimituskunnan vankiluetteloista. En ole vuosiin niihin koskenut ja haastavinta oli itselleni erottaa tutkintovankeusvankila rangaistusvankilasta. (Sama hieman pidempänä tekstinä vuodelta 2009.) Muuten listat ovat helppolukuisia. Niistä vankia seuraamalla käy ilmi miten häntä on (todennäköisesti useamman kerran) kuljetettu käräjille ja aikanaan sieltä saatu tuomio.

(Jos tutkiminen on helpompaa Hämeenlinnassa, niin Kansallisarkiston sikäläisessä toimipisteessä luulisin olevan vastaavat vankilistat Hämeenlinnan vankiloista.)

Jos tuomio on vankilarangaistus niin vankilistasta käy ilmi mihin rangaistusvankilaan tuomittu on siirretty. Senkin listoja kannattaa sitkeästi käydä läpi, sillä sieltä käy ilmi, onko tuomio viety korkeampiin oikeusasteisiin. Tyypillisesti murhat päätyivät hovioikeuden kautta Senaatin oikeusosaston ratkaistavaksi ja jos näin, niin kaikki oikeuspöytäkirjat ovat silloin yhdessä nipussa luettavissa Kansallisarkistossa. Tämä on oleellisin lähde rikoksen ja sen selvittelyn ymmärtämiseksi.

Aktin numero, jolla tilaus arkistossa tehdään, löytyy hakemalla tuomitun nimi Senaatin oikeusosaston anomusaktien diaarien hakemistosta ja sitten itse diaarista. Senaatin oikeusosastosta voi lukea lisää Kansallisarkiston Portista.

Vankilistojen selailun voi yrittää ohittaa hyppäämällä suoraan diaarien hakemistoon. Riskinä on se, että Adolfilla on voinut olla sukunimi, jota sanomalehtiuutisessa ei vaan satuttu mainitsemaan. Lisäksi menee arvailuksi montako vuotta kannattaa hakea läpi. Ainakin pari.

Suomi keskiaikaista menneisyyttään etsimässä

Viime perjantaina Glossan seminaari keskiajan historiankirjoituksesta Suomessa houkutteli minut Turkuun. Kannatti lähteä. (Lyhyempi tiivistelmä tästä ja edellisen päivän seminaarista keskiajan markkinoilla ruotsiksi sekä suomeksi Eva Ahl-Wariksen blogissa.)

Aluksi Reima Välimäki pikakelasi kehityksen. Autonomian aikaan mietittiin ristiretkiä eli linkittymistä Ruotsiin. Itsenäisyyden myötä korostettiin suomalaisia (itsenäisiä) toimijoita. Sotien jälkeen keskiaika unohtui, kunnes 1990-luvun euroinnossa nostettiin esiin liittyminen kristikuntaan keskiajalla ja muut yhteydet Eurooppaan.

Marko Lamberg kyseenalaisti esityksessään usein Ruotsista ja Suomesta toistetun ilmaisun "meri yhdistää". Käytännössä Suomesta oli purjehduskauden aikana arvaamattoman pituinen matka-aika Ruotsiin (minkä mainitsin 1802-kirjassanikin) ja talvella jäällä matkustus oli usein epävarmaa kun jäätilanteesta koko matkan varrelta ei ole tietoja. (Tuli mieleen Ångerman-kirjaan löytynyt tieto venettä jäällä työntäen liikkumisesta Suomenlahdella 1500-luvulla.)

Eli käytännössä Suomessa oli vähän niin kuin autonomia? Aivan näin Lamberg ei tainnut tilannetta muotoilla, mutta viitaten Ulla Koskisen väitöskirjan sisältöön antoi ymmärtää. Ja miksi täällä ei sitten kukaan saanut päähänsä irroittautua kokonaan Ruotsista? No, kun Venäjä.

Toinen usein toistettu asia on suomalaisten tasa-arvoisuus ruotsalaisten kanssa lain edessä. Tätä Lamberg ei kiistänyt, mutta sanoi kaipaavansa vertailevaa tutkimusta Euroopan lainsäädännöstä. Kuinka erikoista tai tavallista oli laissa erotella tiettyjä ryhmiä?

Eva Ahl-Waris esitti Naantalin luostarista esitettyjä tulkintoja 1800-luvulla ja 1900-luvulla. En kirjoittanut nimeä ylös, mutta joku oli 1849 huomauttanut, ettei nunnista oli jäljellä enää kuin sukkien kutomisen taito ja tapa kaupungissa. Siis elävä kulttuuriperintö! Joka taisi sittemmin kuolla.

Reima Välimäki kertoi Hilda Huntuvuoren historiallisista romaaneista, joissa suomenkieliset suomalaiset kävivät hakemassa Pyhän Henrikin Ruotsin puolelta, perustivat Turun ja olivat muutenkin erinomaisia. Vielä mielenkiintoisempaa omasta näkökulmastani oli se, että kansakoulunopettajan koulutuksella Huntuvuori kirjoitti artikkeleita, joita julkaistiin Historiallisessa Arkistossa ja SKHS:n vuosikirjassa.

Derek Fewsterin esitys suomalaiskansallisen keskiajan kehittämisen vaiheista oli antoisa. Hän jaotteli virheellisten ja/tai vinoutuneiden tulkintojen lähteiksi tarkoitushakuisen lähdeaineistojen väärinkäytön sekä usko- ja vakaumusperäisyyden tulkinnoissa. Edelliseen kuuluu faktojen "villi interpolointi", keskiaikaa myöhäisemmän aineiston, kuten kansanperinteen ja nimistön, tulkinnan ikiaikaiseksi ja modernien käsitteiden (kuten kansa, kieli ja valtio) siirtäminen aikaan, jossa niitä ei ollut tai niiden merkitys oli aivan toinen.

Lukemistoksi Fewster suositteli Inkeri Koskisen Villiä Suomen historiaa ja kesäkuussa vastaväittämäänsä Samu Sarviahon väitöskirjaa Ikuinen rauha : vuoden 1323 Pähkinäsaaren rauha suomalaisessa historiantutkimuksessa ja historiakulttuurissa 1800- ja 1900-luvuilla.

Ilari Aalto tarkasteli viime vuoden lopussa esitetyn Ylen tuotannon The Heroes of the Baltic sea esittämää 1400-lukua. Hän suositteli katsomaan historiaosista koostettua filmiä (olettavasti Ylen Areenassa), mutta kuultuani, että tarinassa rälssimiehen poika järjestää isälleen polttohautauksen roviolla tiedän, ettei oma huumoritajuni riitä. Varsinaisen sarjan jätin aikanaan katsomatta kun Ilari ja muut tutut arkeologit raportoivat sen reality-osuuksien muinaismuistotuhoista.

Lopuksi Lauri Leinonen kertoi Diplomatarium Fennicum -hankkeen kuulumisia. Ovat lopettelemassa kehitystä vuoden lopussa ja minulle jäi epäselväksi, minkä verran kuvaillusta nimien normalisoinnista saadaan siihen mennessä tehtyä ja ryhdytäänkö tekstien rakentaistamiseen.

Tulevaisuuden visiona Leinosella oli yhteydet SKS:n Codices Fenniciin ja Kansalliskirjaston Fragmenta membraneaan. Hän sanoi suoraan, että näiden välillä on päällekkäisyyttä, mitä olen arvellutkin. Jonka huomioiden oli suloista, että yleisökeskesutelussa visioitiin Itämeren ympäristön tai koko Euroopan kattavaa kantaa. Työkokemuksellani ison yrityksen tietokantojen parissa moisesta ei viitsi edes haaveilla.

Kuvina Jac Ahrenbergin dokumentaatio Kuusiston raunioista ja kuvitelma linnan ulkonäöstä. (Rakennushallitus > Rakennushallituksen piirustukset II (kokoelma) > Linnat, kartanot, museot ja näyttelyhallit > 1-8. [Linnakirja: Kuusiston linna 15. vuosisadalla]. (RakH II Iba. 76a/- -))

Junamatkalla

Lähde: Fyren 17/1900