Kokemäeltä Amerikkaan, osa 80

Syyskuun 1. päivänä 1887 syntyi Krootilan Yli-Heikin rengille Frans Sofianpoika Pelhoselle (s. 18.6.1864 Harjavalta) ja vaimolleen Emma Sofia Juhontyttärelle (s. 27.7.1864 Kokemäki) poika, joka sai kasteessa nimekseen Frans Hjalmar. Perhe muutti 1888 Krootilan Ossalle, 1889 Sonnilan Iso-Pereelle ja 1891 Ossalle, jossa isä-Frans merkittiin mökkiläiseksi ja sukunimeksi vaihtui Mäkinen. Perheeseen syntyi vielä kaksi poikaa.

Poika-Frans otti passin 14.5.1909. Hän asui ensin Michiganin Hancockissa, mutta ryhtyi myöhemmin maanviljelijäksi Hancockin lähellä olevassa Chassellissä. Hän löysi itselleen Lapualla syntyneen vaimon ja heille syntyi poika vuonna 1914.

Frans järjesti vanhempansa Amerikkaan. Isä otti passin 25.6.1912 ja tuli Tunisian-laivalla Liverpoolista Quebeciin 13.10.1912. Matkustusluettelon mukaan hän jätti tuolloin Emman Sonnilaan. Emma otti passin 21.11.1916 ja vanhukset asuivat vuoden 1930 väestönlaskennassa Chasselissa. Emma kuoli 30.3.1939, Frans 24.2.1948 ja heidän poikansa Frans 11.6.1959.

Lähteet:
Yksityinen tiedonanto (MM)
Kokemäki rippikirja 1881-1890 s. 469, 459, 406, 1891-1900 s. 502, 573
Kansallisarkisto, siirtolaisuustilaston materiaali
Ancestry.com, käyttäjän ee1cue "Eacueo Family Tree"
Ancestry.com. Border Crossings: From Canada to U.S., 1895-1956
Ancestry.com. 1930 United States Federal Census [Year: 1930; Census Place: Chassell, Houghton, Michigan; Roll: 993; Page: 7B; Enumeration District: 18; Image: 1088.0.]

Luin Lehteä

26.08.2004 Ruotsi ja Suomi perinteiselle sotaretkelle Novgorodiin

(TUKHOLMA/TURKU) Suomen hallitus on hyväksynyt Ruotsin kuninkaan ehdotuksen yhteisen sotaretken järjestämisestä Novgorodiin. Kuningas Kaarle XVI teki ehdotuksen viime viikolla ja se hyväksyttiin yksimielisesti hallituksen eilisiltaisessa ylimääräisessä kokouksessa. Sotaretki tehtäneen ensi vuoden mittaan, kunhan aatelisto ensin suostuu rahoittamaan sen.

“Perinteet, perinteet. Niitä me tarvitsemme tässä yhdentyvässä Euroopassa” tunnelmoi pääministeri Matti Vanhanen tuoreeltaan kokouksen jälkeen. “Novgorodin rikkaudet antavat sitäpaitsi loistavan vauhdin Suomen uudelle taloudelliselle nousulle.”

23.04.2005 Piispa Henrikin pyhäinjäännökset kenties vääriä

(KÖYLIÖ) Useissa seurakunnissa on herännyt syvä huolestuminen ensimmäisen Suomen-ristiretken tekijänä pidetyn piispa Henrikin pyhäinjäännösten oikeellisuudesta. Syynä ovat tutkija Tuomas Heikkilän äskettäin esittämät arvelut siitä, ettei Henrik – eikä siis myös hänen surmaajanaan pidetty talonpoika Lalli - olisi todellinen historiallinen henkilö.

Jos hypoteesi osoittautuu oikeaksi, pelkästään Suomen seurakunnissa on tällöin arviolta noin kolme tonnia virheellisiä Henrikin pyhäinjäännöksiä. Esimerkiksi Turussa säilytettävät Henrikin seitsemän solisluuta ja kolme lantiota joutuisivat epäilyksenalaisiksi, samoin Lounais-Suomen kirkoissa olevat arviolta kahdeksankymmentäneljä Henrikin sormea.

28.04.2005 Kokkolassa myös muut oppiaineet uusiksi

Jatkossa historian tunnin nimi muutetaan Kustaa II Aadolfin tekojen muistamisen tunniksi. Tunneilla käsitellään ainoastaan Ruotsin suurvalta-aikaa vuosina 1648-1721. Lehden saamien tietojen mukaan historian opetusta laajennetaan sen jälkeen, kun Ruotsin historia Suuren Pohjan sodan jälkeiseltä ajalta on kirjoitettu uudelleen.

“Joittaki kohta, kohtia, on histuuriasta pakku phoistta, niinku nyt teme Pulttavan taisttelun häppiä”, kommentoi Karlebyn Kuninkaallisen ratsuväkipataljoonan juhlapukuun pukeutunut rehtori Birger Jaarli ja esittelee karttaa, jossa Ruotsi työntyy syvälle Taka-Pommeriin.

29.07.2009 Hallitus esittää uusia nimiä talvisodalle ja jatkosodalle

“Ehdotamme, että jatkossa näistä kahdesta asiasta käytettäisiin yksinomaan nimiä talvikriisi ja jatkokriisi tai vaihtoehtoisesti talvioperaatio sekä jatko-operaatio“, ilmoitti ulkoministeri Alexander Stubb (kok.).

Alun perin ministerityöryhmän pohjaesityksenä oli “talvinen puolustuksellinen YK-operaatio osana laajempaa II maailmankonfliktia“, mutta siitä luovuttiin kun kävi ilmi ettei YK:ta ollut tuolloin vielä olemassa. Tosin ministeri Suvi Lindenin mielestä moisiin lillukanvarsiin takertuminen oli pelkkää pilkunviilausta.

Hetki tuoreen paimenmuiston parissa

Vilaisin Sukuhakuria ja löysin notifikaation Biografiakeskuksen sivuille avatusta verkkomatrikkelista Turun hiippakunnan paimenmuisto 1554–1721. Olin tietoinen sen tulossa olosta ja kalenterissa oli mahdollisena menona pari päivää sitten pidetty seminaari, jossa laitos käsittääkseni julkistettiin. Mutta ehti sitten kuitenkin unohtumaan.

Käyttöliittymä on Kansallisbiografian käytöstä tuttu ja pappeja tunnen 1600-luvulta niin monta, että lähinnä on vaikeuksia valita mistä aloittaa tarkastelu. Availin muutaman ja olo oli pettynyt. Miksi? Teksteissä ei ollut mitään selkeästi virheellistä tai puutteellista, mutta...

... kun on tottunut Yrjö Kotivuoren toimittamaan Ylioppilasmatrikkeliin. Niin silmät hakevat sivun alareunasta lähdeluetteloa, turhaan. Hakee linkkejä ees ja taas ja löytää vain linkin taakse (isään). (Muitakin linkkejä on tekstissä, mutta ei perhelinkitystä.)

Esimerkkikappaleessa Prochopaeus, Procopoeus, Christiernus Petri, Kristian Persson on uutena tietona, suluissa ja kysymysmerkillä varustettuna, työpaikkakunta, jota en ole missään materiaalissa tähän mennessä nähnyt. En ole edes löytänyt muuta lähdettä kotisaarnaajana ololle (ulkomuistista) kuin miehen hautajaispainatteen. Jossain kirjeissä voisi olla mainintoja? Mutta hiukkasen hankala jatkaa tutkimusta tästä eteenpäin. Ja kuitenkin etusivunsa mukaan matrikkelin pitäisi palvella "eri alojen akateemisia tutkijoita myös sukututkijoita sekä kaikkia henkilö- ja kirkkohistoriasta kiinnostuneita". Akateemiset tutkijat voinevat käyttää tällaista kokoonraavittua tietoa, mutta en usko itse siihen merkittävässä määrin luottavani. Mutta Kotivuoren tiedoista samasta miehestä tulen poimimaan useampiakin asioita. Ja mahdollisesti antamaan täydentävää palautetta. Kunhan kyseisen käsikirjoituksen pariin palaan.

Mutta sitä ennen selailin vielä paimenmuistoa. Hmm... Cardiaster, Simon Bartholdi (1592–1674), lainattu pitkät pätkät Salmisen pitäjänhistoriaa ja artikkelia. Mutta vastaavia lainauksia Loimaan pitäjänhistoriasta ei ollut Procopaeuksen kohdalla. Alkaa kaivata tietoa toimitusperiaatteista ja oikean reunan valikosta löytyykin Saatteeksi, josta selviää, että

Pyrkiminen mahdollisimman lähelle täydellisyyttä on kaikessa tieteellisessä tutkimuksessa toki tavoittelemisen arvoinen ihanne, mutta rahoitusta, joka mahdollistaisi kaiken eri arkistoissa säilytettävän henkilöhistoriallista aineistoa enemmän tai vähemmän sisältävän arkistomateriaalin järjestelmällisen läpikäymisen poimimalla niistä kaikki mahdolliset tiedonmuruset tutkimuksen kohteena olevien pappien pienoiselämäkertojen täydennykseksi, ei ole meillä osoittautunut olevan saatavissa, eikä samasta syystä ole ollut mahdollista edes tarkistaa systemaattisesti alkuperäislähteistä suku- ja henkilöhistorian ammattitutkijoiden ja sukututkimusharrastuksessaan uutterina ja sitkeinä taitaviksi kouliintuneiden alan harrastajien eikä liioin paikallishistorioita kirjoittaneiden historiantutkimuksen korkean tason ammattilaisten tutkimuksista pappien pienoiselämäkertojen täydennykseksi löytyviä tietoja.

(Lähdeluettelo oli linkitetty oikeaan reunaan.) Saatteeksi-tekstissä vielä todettu

Näissä esipuheissaan paimenmuiston toimittajat toteavat ”olevansa tietoisia siitä, että teoksessa pakostakin esiintyy puutteellisuuksia”, ja ”esittävät tämän vuoksi vetoomuksen kaikille tutkijoille ja harrastajille, että he kartuttaisivat paimenmuiston tietoja arkisto- ja muilla löydöillään”.

Esillä olevan Turun hiippakunnan paimenmuiston 1554–1721 kirjoittaja ja hänen toimeksiantajansa Suomen kirkkohistoriallinen seura kohdistavat nyt tämän vetoomuksen tämän päivän suku- ja henkilöhistorian tutkijoille ja sukututkimuksen harrastajille.

Kellovarkaus Turussa 1790 sekä muita menetyksiä Varsinais-Suomessa

Halikon pitäjänapulainen Arvid Paulin vietti 20.1.1790 edeltävän yön turkulaisen porvari Granlundin luona. Tai ainakin Granlundin kamarin seinältä vietiin Paulinin hopeakello numero 762., joka oli lontoolaisen Jos. Windmillsin tuotantoa. (Kellosepästä löytyy verkkosivulta lisätietoa.) Pappi lupasi sanomalehdessä Inrikes tidningar 4.3.1790 julkaistussa ilmoituksessa kellon löytöpalkkaa 5 riikintaaleria, 26 killinkiä ja 8 runstykkiä. Hän pyysi erityisesti kelloseppiä olemaan valppaina.

Arvid Paulinin tekstiä sanomalehdistä on ollut ennenkin täällä esillä, hän pyysi apua tulipalon uhreille maaliskuussa 1796. Vetoomus tehosi. Inrikes Tidningar julkaisi 10.8.1796 Paulinin kirjeen päiväyksellä 28.4.1796, jossa lueteltiin pitkä lista nimellisiä ja nimettömiä lahjoittajia.

Lahjoittajia Paulin oli kiittänyt myös aiemmin. Hän raportoi postin tuomasta avusta ajuri Önbergin leskelle Gustava Elisabet Rödlin 6.7.1791 (Inrikes Tidningar 21.7.1791), 18.7.1791 (Inrikes Tidningar 8.8.1791), 8.8.1791 (Inrikes Tidningar 8.9.1791) ja 25.8.1791 (Inrikes Tidningar 3.10.1791). Önbergin leskelle lahjoitetut rahat Paulin raportoi vielä yhteissummana 27.2.1792 (Inrikes Tidningar 6.9.1792). Lahjoituksiin oli varmaankin innoittanut Paulinin samaiseen sanomalehteen kirjoittama kirje, joka ei kuitenkaan osunut hakuihini. Hiskin mukaan "Förar vid Åbo Läns Inf Regm: Sim Önberg " ja "J: fru. Gustava Elisab: Rödlin " oli vihitty Marttilassa 31.10.1784 (merkintä myös Tarvasjoella). Tarvasjoella syntyi poika Gustaf Jacob 19.8.1785 ja Sauvossa Jean Reinhold s. 19.10.1787 sekä Hedvig Elisabeth s. 16.12.1789. Angelniemessä oli haudattu Toppjoen kylässä 10.10.1790 kuollut "Förar Simon Örberg ".

Halikosta Paulin raportoi 11.5.1799 tapahtuneesta Hajalan rusthollin tulipalosta, joka poltti pehtori Ludvig Ullbergin kuudenkympin kieppeillä olevien tyttärien Margaretha ja Maria Elisabet asunnon, ruokatavarat ja irtaimiston. Rahaa naisilla oli 250 riikintaaleria, mutta tämä oli ollut holhoojan hallussa ja holhooja luovuttanut omaisuutensa velkojilleen. Näin he olivat sekaantuneet pitkään oikeudenkäyntiin ja joutuneet Paulinin sanoin "tarttumaan kerjuusauvaan". (Inrikes Tidningar 22.10.1799) Seurakunnan paimen on ilmeisesti häveliäisyydestä antanut naisten iän epätarkasti. Hiskin perusteella Halikon kirkonkirjat antavat Margarethan syntymäpäiväksi 4.4.1737 ja siskolleen 19.11.1739. Ullbergien perheestä kooste Genoksen artikkelissa.

Paulin tarttui vielä ainakin kerran kynään 20.8.1801. Rakeita oli 24.7.1801 satanut tunnin ajan niin, että ikkunat olivat rikkoutuneet ja sato tuhoutunut. Tämä hävitys oli iskenyt Paattisten Koskennurmen kylään. (Inrikes Tidningar 15.9.1801)

Kolme aktia

En osaa päättää pitäisikö Arkistolaitoksen asiakaslehden nimeä pitää sisäpiirinhuumorina vai jonkinasteisena irrallisuutena ulkopuolisesta maailmasta (ja kielenkäytöstä). Lehden olen nähnyt erinäisiä kertoja KA:n päivystyspisteessä, mutta vasta Tieteiden yöstä saatujen ilmaiskappalaiden myötä pääsin rauhassa tutustumaan.

Numerossa 1/2010 mielenkiintoisin juttu esitteli Helsingin keskusvankilan eli Sörkän arkistoa. Seuraavassa numerossa "Sukututkimus vei mennessään". Ei mitään uutta, mutta tiedänpähän nyt nimen yhdelle vakikävijälle, jonka kuvasta tietenkin tunnistin. Lehden lopussa oli juttu Oulun maakunta-arkiston hankkeesta kuvailla yksityisarkistoja perusteellisemmin ja mahdollistaa näin paremmat tulokset niin asia- kuin vapaasanahauissakin. Oikein hyvä idea.

Vuoden viimeiseen numeroon 3/2010 oli kertynyt huomattavasti useampia kiinnostavia aiheita. Pääkirjoituksessa kirjoitettiin Hesarin lokakuussa julkistamasta "arkistolöydöstä", joka oli sisältynyt jo vuonna 2004 julkaistuun tutkimukseen ja samasta ajasta lähtien kyseinen aineisto ollut tutkijoiden käytettävissä.

Vuonna 2011 on tulossa verkkonäyttely "Arkistot kertovat", jonka ideointiin arkistolaitos kutsuu kaikki arkistoista kiinnostavia kertomuksia löytäneet mukaan. Lehdessä annettu spostiosoite löytynee jostain Arkistolaitoksen sivuilta? (Hups, olin toki lukenut tästä jo Arkistolaitoksen blogista, mutta ehtinyt unohtaa.)

Kehitysjohtaja Jaana Kilkki oli kirjoittanut arkistot 2.0 -konseptista kertomatta miten se Suomessa tulee näkymään. Esimerkiksi konseptista on annettu The First World War Poetry Digital Archive ja Isosta-Britanniasta löytyisi varmasti muitakin esimerkkejä. Itselleni tutumpi on Ancestry.com:n jäsenpuut, joiden kokoajat voivat ajatella tekevänsä vain omaa tutkimustyötään, mutta itseasiassa luovat tietoa muille käyttäjälle yhdistäessään useampia dokumentteja yhteen henkilöön.

Seilin saarelta oli kiven kolosta löytynyt mielisairaalan ajalta metallipurkki, jonka sisällä oli lasipurkkeja ja näissä pieniä paperinpaloja. Lyhyt juttu nosti esiin monta kysymystä ja lupasi lisätietoa julkaistavan Arkistolaitoksen blogissa. Jään odottamaan mielenkiinnolla.

Artikkeli sota-aikana kerätyistä kultasormuksista kiinnosti, sillä 89-vuotias isoäitini on monesti ääneen miettinyt, mitä niille oikein tapahtui. Faktalaatikon perusteella on sukututkijan (tai henkilöhistorioitsijan) mahdollista myös tarkistaa luovuttiko Fiina-täti tms. oikeasti 10 timanttisormusta isänmaan hyväksi vai keksikö jutun päästään. Lahjoittajista laadittu kortisto sisältyy Kultaesineiden keräystoimikunnan arkistoon Kansallisarkistossa.

Lapin matkailua 1800-luvun lopussa

Ranskalais-amerikkalainen Paul du Chaillu oli Wikipedian mukaan antropologi. Hän teki ainakin yhden matkan Skandinaviaan ja kävi myös Suomen Lapissa. Näistä kokemuksista hän kirjoitti kirjat The Land of the Long Night (1901), josta kuvitusta oikealla ja The Land of the Midnight Sun: Summer and Winter journeys through Sweden, Norway, Lapland, and Northern Finland. (1888). Jälkimmäisessä du Chaillu kuvaa muun muassa talvista matkaa pitkin Norjan ja Suomen rajajokea ohi Utsjoen (s. 181).

We tarried at Utsjoki, the next important hamlet from Sirma, on the Finnish side; it has a church, situated by the river of that name at its junction with the Tana: it belongs to Russian Finland. Here we found Finn farmers, and one large dwelling-house; it was also the residence of a lensmand. The number of reindeer belonging to the district then amounted to over 40,000.

Tekstihakuuni osui myös kohta siirtolaisuudesta (s. 159)

The emigration from Finland into Norway is increasing, and every year new settlers establish themselves on the coast. A strong tide has begun to set towards the Unites States, the people coming from Finland in sleighs, and starting for America in the spring. Several hundred had left by the way of Vadsö the year before, the streamers taking them either to Trondhjem, Bergen, or Christiania.

Ruijan siirtolaisista julkaistiin loppuvuodesta 2010 kirja, josta luin Yleisradion sivulta. Norjan kautta Amerikkaan lähteneitä en onneksi (?) ole joutunut hakemaan.

SAY-hutkimusta pitkästä aikaa

Sähköpostitse sain viikonloppuna vinkin, että ylioppilasmatrikkelin syövereihin on piilotettu Kokemäen Äimän sukuun "uusi" lanko Punkalaitumelta . Viitteenä ylioppilas 307 ja valtakunnanregistratuura 4.4.1651.

Äimän suku kiinnostaa niin monia ettei kiinnosta minua, mutta piti käydä katsomassa kumminkin. Varsinaisen asian löytämisen sijaan silmäni osuivat tekstiin päiväyksellä 11.6.1642: "Öpet breeff för Cammar Fiscalen Anders Jacobsson att niuta Tree hemman vnder 3 hästars Rosstiänst odrefwen till sin och sin hustrus lifztijdh ... Tree hemman, Nähili, Fimele och Carnoija i Kumo Sochn". Eli Äimä oli saanut lahjoituksena Näyhälän ja Äimälän lisäksi Kaarenojan, jota en hänen yhteydessään muista mainitun.

Eli miltäs Kaarenoja näyttikään SAY:ssä 1600-luvulla? Välillä 1600-1619 on SAY:n kokoajan silmin ollut kahtena tilana. Vuoden 1605 autioitumismerkinnöissä puhutaan kolmesta osasta. Isommassa 4-äyrin osassa näkyy vuosina 1608-15 nimi Clemet Lucasson, joka soittaa jonkinlaista kelloa päässäni, mutta ääni ei kuulu aivan tarpeeksi selvästi. Vuonna 1614 tästä osasta Kaarenojaa tulee Baranoffin rälssiä.

Seuraavassa osassa 1620-1639 pienempi osa Kaarenojaa on Baranoffin rälssiä. (Jompikumpi eikä molempi, on arvaukseni.) Clemet Lucasson kummittelee isommassa puolikkaassa 1620-26 ja sillä puolella ei puhuta Baranoffista enää mitään.

Vuosivälillä 1634-1653 on jäljellä enää yksi tila. Vuonna 1634 Kaarenojaan kirjattu Karin Mortensdotter ja miehensä komissaari Jacob Henriksson, joka on niin hieno herra, että hänellä on palvelijoita eikä renkejä. Ajanjakso menee päällekkäin edellisen kanssa, jossa Jacob Henriksson oli Kaarenojassa jo 1627 ja pian tämän jälkeen tilan osat yhdistetty/yhdistyneet.

Anders Jacobssonin (oletettavasti Äimä) nimi ilmaantuu vuonna 1639. Hänen kautensa päättyy, kun vuonna 1648 ilmaantuu kirkkoherra Simonin nimi. Hänestä ja Kaarenojan myöhemmistä vaiheista kirjoitin tänne jo jokin aika sitten.

Ulkomuistista henkikirjan mustevärillä on vuosina 1643&1644 Kaarenojaan kirjattu vouti Sigfrid Johansson ja vaimonsa Brita. Muistini voi olla pettävä, mutta kyllä minä tämän pariskunnan muistan. Blogitekstini auttaa vahvistamalla, että olivat Äimälän sukua, eli Kaarenojassa sopi käväistä.

Mediamaailmasta

Olen runsaassa vuodessa addiktoitunut Facebookiin - kiitos kivojen ja fiksujen kavereideni. Sitä voi kirjoittaa juttuja ja sitten kaverit kommentoi. Se on vähän niinkuin silloin ennen (1980-luvulla) kun kirjoitettiin ja vastaanotettiin kirjeitä. Jopa saman pitäjän sisällä, valtion postilaitoksen tuella. Minä ainakin.

Sitä aikaa kun kirjeitä kierrätettiin ja luettiin julkisesti, en ole kokenut. Mutta olen moisesta kuullut, ja kuullostaapa vielä enemmän naamakirjameiningiltä. Kirjoitetulla tekstillä on ylläpidetty sosiaalisia suhteita jopa täällä pohjoisessa jo satoja vuosia.

Eli en ymmärrä ollenkaan marmattajia, kuten Vihreä Langan kolumnisti (14.1.2011) Markku T. Hyyppä, joka kirjoitti

Liittyessään sosiaaliseen mediaan ihminen pelkistyy nettisivuille ohjelmoiduiksi datasarjaksi, josta puuttuu inhimillinen herkkyys ja luottamus. Persoona muuttuu virtuaaliseksi. Ihmiskuva pinnallistuu, kieli surkastuu ja tosiystävyys korvautuu virtuaalikopiolla, vaikka netisssä ajatuksiaan ja tunnelmiaan viestivät luulevat solmivansa ystäväverkostoja.

Mieleen pulpahtaa tuosta syksyllä kulttuurihistorian kurssilla analysoimani artikkeli. (Ottaen huomioon kuinka monta kertaa jouduin lukemaan sen ennenkuin sain jotain tolkkua, ei ole ihme, että jäi mieleen.) Lainaan vastaukseni ensi kappaletta:

Friedrich Kittlerin artikkeli Gramophone, Film, Typewriter (1987) käsittelee yhdellä tasolla mediateknologian kehitystä. Kittlerin kronologian ensimmäisenä askeleena on kirjoitus, jolla voitiin tallentaa kerrottua, nähtyä ja kuultua, mutta säilyttää vain kirjoitettu teksti. Kaikki se, joka ei ollut esitettävissä symbolein, katosi. Kirjoittamisen ja siihen liittyvän lukemisen levitessä laajemman ihmisryhmän käyttöön kirjoitetusta tekstistä itsestään tuli elävää kuvaa ja ääntä ihmisten mielikuvituksessa. Puhe hiljennettiin ja luettiin hiljaa.

Niin, että oli se kamalaa, ettei kommunikaatio pysynyt suullisena. Elämä olisi paljon parempaa, kun ei harmistuisi kolumneista, jotka eivät parane edes ääneen lukemisesta.

Mutta jos haluaa olla huolissaan tulevaisuudesta, niin suosittelen Kittlerin artikkelin lukemista.

Hän visioi ratkaisun, jossa mikä tahansa ilmaisumuoto voidaan muuttaa toiseksi. Voidaan lopulta jopa luopua median käsitteestä sekä teknologian ja ihmisen välisestä rajapinnasta. Riippuvaisuudesta ihmisen aisteista. Saavutetaan historian loppu, siinä missä kirjoittaminen oli historian alku. Ollaan myös valmiita ydinpommin räjähdykseen.

Mielipide omakustanteista

Aamun Hesarissa Veli-Pekka Leppänen arvosteli oma- tai paremminkin palvelukustanteena(*) julkaistun muistelmateoksen. Varsinaisessa arvostelussa hän ei ota kantaa julkaisumuotoon, mutta viereen on tehty kainalokommentti, joka alkaa

Julkaisemisen helppous voi olla sietämätöntä. Ilmestyy kirjoja, joita ei ehdottomasti tarvittaisi.

Täh? Pitäisikö julkaista vain kirjoja, joista ehdottomasti tarvitaan? Julkaisuluettelot lyhentyisivät todella radikaalisti. Vai tarkoittiko Leppänen, että markkinoille tulee niin surkeita opuksia, että ne ovat ehdottomasti tarpeettomia? Jos ovat tekijälleen merkityksellisiä, niin kenellä on oikeus sanoa, että niitä ei olisi saanut painattaa paperille? Pitäisikö palata ennakkosensuuriin? Jota voisi soveltaa myös Hesarin juttuihin?

No, Leppänen kuitenkin lopettaa

Rohkaisevaa nähdä, että omakustanteet sisältävät kelvollista kirjallisuutta. Useinkin.

Ilmeisesti tämä historiantutkija oli siis nähnyt toisenkin julkaisemisen arvoisen omakustanteen, sillä tuskin väitöskirjan tehnyt mies tekisi johtopäätöksiä yhdestä datapisteestä?

(*) Termejä käytetään näköjään netissä hieman sekavasti. Omakustanteen ja palvelukustanteen eron on vetänyt Pilot-kustannus, joka on sittemmin mennyt konkurssiin. Itse näkisin omakustanteen hankkeena, jossa tekijä painattaa erän kirjoja ja hoitaa itse myynnin ja markkinoinnin. Palvelukustanne (kuten Hesarin jutun BooksOnDemand) tarjoaa tekijälle tukea esim. myynnissä. BoD:n tapauksessa kirja menee automaattisesti tarjolle tiettyihin myyntikanaviin eikä tekijän ole pakko lunastaa itselleen yhtään kappaletta varastoon. Kotimaisten toimijoiden malleja en ole vähään aikaan tarkastellut.

Pitäjänräätälin poika

Sarjassa kuvia miehistä, joista en ole koskaan kuullut mitään. Tai en ainakaan muista kuulleeni: Andreas Johan Sjögren. Kuva on Wikipediasta eli tällä kerralla kyse ei ole täysin unohtuneesta miehestä. Mutta Wikipedian teksti on perin lyhyt verrattuna Suomettaren yli sivun mittaiseen muistokirjoitukseen 16.5.1856. Suomalaismielisten alkukappaleiden jälkeen todettiin:

18 p. tammik. 1855 kuoli Pietarissa sikäläisen Tiede-Akateemian varsinainen jäsen, valtioneuvos ja ritari Antti Juhana Sjögren. Hän oli syntynyt Iitin pitäjässä ja Sidikkalan kylässä, lähellä Kymijokea, 8 p. toukok. 1794, ja oli siis kuollessansa 60 vuoden, 8 kuukauden ja 10 päivän ikäinen.

Sjögren oli kunnostautunut paremmin muistetun Castrenin tavoin suomensukuisten kansojen tutkimuksessa. Mutta kaikki olisi voinut jäädä tekemättä, sillä Antti/Anders oli syntynyt vaatimattomiin oloihin suomenkieliseen perheeseen:

Vainajan isä oli v. 1759 talonpojan poikana mainitussa Sidikkalan kylässä syntynyt kylänsuutari Mikael Antinpoika Sjögren, joka kuoli v. 1842. Suutarin virkaan oppineena oli hän ottanut nimen: Sjögren, ja aikoi opettaa poikansa samaan virkaan. Mutta lapsella oli tavaton luvunhalu, niin että se jo 6 ja 7 vuoden ikäisenä luki selvästi suoraan ja taisi katkismuksensa ulkomuistilta. Useamman suomalaisen nuorukaisen luonnonlahjat on papisto huomannut lukusijoilla ja kehoittanut sekä saanut heitä opin teille. Samote kävi nuorelle Sjögrenilleki. Erittäinki kehoitti senaikuinen Soiluan kappal., v. kirkkoh. Östberg Sjögrenin isää lähettämään poikaansa Loviisan kouluun. Nuorella Sjögrenillä oli itsellänsä palava halu päästä lukumieheksi, mutta kuin vanhemmat olivat aivan varattomat, lupasi Östberg vähistä varoistansa auttaa poikaa, ja niin päätettiin nuori Antti lähettää kouluun.

Mutta silloin oli sama haitta, joka vielä nytki estää suomalaisia lapsia pääsemästä maamme kouluihin, nim. että täytyi ensin oppia ruotsinkieltä. Sentähden otti Östbcrg pojan luoksensa oppimaan mainittua kieltä ja luultavasti kirjoittamista ja luvunlaskentoa. Sitten vasta läksi poika 9 vuotisena, v. 1803, Loviisan kouluun, mistä hän v. 1809 tuli Porvoon lukioon ja v. 1813 pääsi suurella kunnialla ylioppilaiseksi Turun yliopistoon.

Sjögrenin suomennettu omaelämäkerta Tutkijan tieni on julkaistu 1955. Hänet on otettu mukaan Kansallisbiografiaan, joten kyse oli omasta yleissivistymättömyydestäni, etten ollut hänestä koskaan kuullut.

Saksaa taitavat voivat tutustua muutamaan Sjögrenin digitoituun julkaisuun:

• Ueber die finnische sprache und ihre literatur
• Ueber die finnische Bevölkerung des St. Petersburgischen Gouvernements und ueber den Ursprung des Namens Ingermannland
• Ossetische Sprachlehre, nebst kurzem ossetisch-deutschen und deutsch-ossetischen wörtebuche (Tätä en löydä Fennicasta?)
• Über die Wohnsitze und die Verhältnisse der Jatwägen (Tätä en löydä Fennicasta?)
• Ueber das Werk des Königl. Dänischen Etatsrathes und Professors Finn Magnusen, runamo og runerne betitelt
• Gesammelte Schriften. 1, Historisch-ethnographische Abhandlungen über den finnisch-russischen Norden.
• Gesammelte Schriften. 2: 2, Livisch-deutsches und deutsch-livisches Wörterbuch.

Terveiset Tampereelta

Lauantaina olin viidettä kertaa SSHY:n messuavustajana, Sampolan sukututkimuspäivässä. Kuva yllä otettu tiskiltämme käsin, väkeä riitti koko päiväksi, vain luentojen aikana hieman hellitti.

En edelleenkään osannut vastata immeisten kysymyksiin ja lusmuilin juoruamassa tuttujen kanssa, joten en tiedä oliko reissusta sanottavaa hyötyä yhdistykselle. Mutta oli kiva kuulla (taas kerran), että SSHY:n sivuihin, kuviin ja hakemistoihin ollaan enimmäkseen tyytyväisiä. Ainakin silloin, kun niitä ei sekoiteta HisKiin tai arkistolaitoksen digitaaliarkistoon. Kolleegani kuuli valituksen "kun Hiskissä on niin mustia sivuja", joka hieman meitä ihmetytti.

Tuttu, joka opettaa sukututkimusta Tampereella, iloitsi kevään kurssille ilmaantuneesta lukiolaisesta. Mahdollisuuksia ikähaitarin venyttämiseen alaspäin on kyllä enemmänkin. Bongasin nimittäin Sampolassa nuorukaisen, joka kiersi näyttelyä hyvin perusteellisesti. Hän ei minun kuulleni sanonut sanaakaan (kunnon hämäläinen mies?), mutta suostui ystävällisesti poseeraamaan Tampereen sukututkimusseuran lehden kanssa. Kuva alla.

(Yksi juttutuokioistani oli juuri Orpanan päätoimittajan kanssa. Kuulemma jutuista sellainen pula, että minunkin kontribuutioni voi kelvata. Ehkä joku toinenkin innostuu yrittämään, yhteystiedot löytyvät Tampereen sukututkimusseuran sivuilta.)

Poimintoja

Rautatiehistorian harrastaja Juuso Hyvärinen paljasti junaliikenteen talviongelmien olevan venäläisten ja porvarien syytä.

Tillman muisteli hienosti kengittämisen oppimista.

Pekka Henttonen oli löytänyt arkistoteologisen koulutusohjelman, mutta jätti kertomatta missä yliopistossa/korkeakoulussa se on tarjolla.

Paula Holmila haluaisi pölyt pois museoista.

Jukka Kemppinen oli listannut sata suomalaista, jotka "ovat vaikuttaneet hyvin monen suomalaisen elämään". Pikaisesti vilkaistuna nobelistimme A. I. Virtasen puute ihmetyttää.

Kari Rydman katseli hameenhelmoja historiallisesti.

Paavo Rytsä teki YLEn Elävän arkiston tuella retken juurille.

Anders Lindkvist hiihti 1700-luvun metsästäjän tyyliin. På svenska, mutta katsokaa kuvat (en minäkään tekstejä lukenut).

Blogissa Vain hyviä kirjoja kannattaa lukea Pekka Herlinin elämäkerta oli saanut tuomion "Lukemisen arvoinen".

Salla Brunou luki klassista Kaari Utriota.

Esoteerisen maantieteen koulun Marko Leppänen nosti esiin Irja Sallan unohdetun matkakuvauksen Saksasta 1943-44.

Reijo Valta tarttui historian aikakausiin.

Nimimerkki Sielunlintu oli päässyt kansanmusiikin vuosittaiselle erikoisristeilylle:

Folklandia oli kaikkea sitä, mitä olin odottanut ja paljon muutakin. Tarjolla oli kaikenlaista perinteisemmästä tanhusta folk-progeen ja -heviin. Historianopiskelijana olin todella positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka vapaasti jotkut kansanperinteeseen, tuohon kansallismielisyyden linnakkeeseen, nykyään suhtautuvat.

Nuorison näkemystä historiasta, äänessä Noreen:

JA NYT JÄRKYTTÄVÄ PALJASTUS. Minä olen KIINNOSTUNUT historiasta. No okei, en ihan siitä kaikesta mitä koulussa opetetaan mutta muinashistoriasta, sen aikaisista luonnonjumalista ja Kalevala jutuista sekä keskiajasta. ...Yks mun tarinaki sijoittuu historiaan, mutta nyt ei sitten kaverit oleta että mulla on hyvä numero historiasta siksi, että lukisin tuon takia niitä asioita muutenkin. Koska en lue. Koulun historia on tylsää D<>