Anna Sohv' Ryynänen

Ernst Lampén: Savo III. Matkailulehti 3/1917:

Iloisimpia vaimoihmisiä, mikä minun tielleni on sattunut, oli juuri kotosin tästä mustasta korvesta. Minä tutustuin Anna Sohv' Ryynäseen Runnin terveyslähteellä Kiuruvedellä. Eukko oli pieni ja lyhyt vartaloltaan, kuiva ja laiha niinkuin sellainen, joka koko ikänsä ankarassa työssä on hionnut ulos kaiket liiat lihansa. Hänestä oli 10 kertaa tehty äiti ja nyt hän oli 48 vuoden vanha. Runnilla hän oleskeli juodakseen ja kylpeäkseen ruumiistaan pois »vaaralliset ikävuotensa».

Minut tavallisesti valtaa kouristuttava kunnioitus tuollaisen mökin akan edessä. Ajatelkaapa että tuo muija on saanut 10 lasta, että hän on hoitanut lapsiaan ja tuherrellut heidän kanssaan, kärsinyt heidän itkujaan ja jyryään, valvonut heidä kanssaan, pieksänyt heitä vuoronperään ja tarpeen mukaan. Sitäpaitsi on hän valmistanut ruoan penskoilleen ja nälkäiselle miehelleen, käynyt ulkotöissä ja ollut ystävällinen miehelleen. Ja kaikki tämä on tapahtunut syönmuassa, ilman naapureita, ilman huvia, ilman uusia kävelypukuja ja keväthattuja. Ja kumminkin hän on niin sydämmestään tyytyväisen näköinen, hänen ruumiinsa on kuiva, mutta sielunsa tuore. Hän on täyttänyt tarkoituksensa tässä maailmassa, hän on kuluttanut itseään viimeiseen hikipisaraan saakka.

Kaikesta tästä jättiläistyöstään huolimatta oli Anna Sohv' Ryynänen iloinen ja vilkas kuin lepattava leivonen. Hän oli säkenöivän sukkela. Ei koskaan mitään lainasutkauksia, vaan kaikki aina omasta pääkopasta otettua. Hän lausui sanottavansa niin valituin sanoin ja vertauksin, että hän kerrassaan kohosi taiteilisuuden huipulle. — Mahdollisesti on joku hänen jälkeläisistään syntyvä suureksi taiteilijaksi.

Mutta eukolla olikin tuntea hyvän mielen suloa. Kohta 30:n vuoden raatamisen perästä oli hän vihdoinkin saanut yhden kuukauden loman. Hän oli saanut jättää Kuarakkalan kuivine keloineen, hän sai oleskella suuressa maailmassa — Ruunilla. Ja saipa hän päälle päätteeksi kerran seurustella »oikean Helsingin herran» kanssa, minun kanssani. Tosin sain hänet aluksi uskomaan, että olin mustalainen, lihavin sellainen koko avarassa maailmassa, mutta naapurit eivät malttaneet olla loruamatta.
— Peijuon! Mikä Haker työ ootte! Helsingistä kuulutta olevan herra, sanoi Anna.

Olin rakastunut Annaan — tietysti mitä puhtaimmilla tunteilla.

Kortteerissani 3:n kilometrin päässä Runnilta pidettiin laulukokouksia, joihin kerääntyivät seudun laulajattaret ja laulajat, huimaavan korkea soprano Johanna Suomalainen, joka porsaita huuteli kotia liverrellen korkeassa b ja c äänessä, erehtymätön altto Tiina Suomalainen, tenori velj Ville, kaikki sisarruksia, basso mestar Pesonen ja minä. Nämät osasivat ihmeteltävän monta kvartettia ja lauloivat ehdottoman puhtaasti, niinkuin savolainen kansa tavallisesti tekee. Kvartetti teki pitkiä retkiä erämaahan, kirkkaille, loriseville lähteille ja Anna Sohv' Ryynänen kantaa retuutti kahvipannua, joka oli täynnä parasta La Guayra kahvia pusseissa, ja toisessa kädessään heilui vehnäsnyytti. Anna Sohv' Ryynänen oli mukamasti »esiliinan» virkaa hoitamassa.

Hän kapusi kivelle, käpristyi kokoon kuin kyykäärme ja lasketteli sukkeluuksia. Sanottiin, että Anna Sohv' Ryynänen oli »herännyt», mutta iloisempi hän oli suruttominta maailman lasta. Ja hän puhui melkein yksinomattani rakkaudesta. On ylimalkaan niin että heränneillä on hyvin herkkä lemmen tunne. He' rakastavat Jumalaa kaikesta sydämestään sunnuntaina, mutta arkipäivinä taas lähimmäistä yhtä hellästi. Ikävä kyllä olivat hänen sukkeluutensa tällä alalla sitä lajia, etteivät seuramme hienot jäsenet niitä salli kuulla. Hän puhui jokseenkin yhtä suoraan kuin Luther ja muut renässansin suurmiehet. Monet jutut muistuttivat Boccaccion hilpeitä kaskuja, toiset Falstaffin seikkailuja. Renässansin tapa mainita esineet ja lausua julki ajatuksensa rehoittaa muuttumattomana Kuarakkalan syönmuassa.

Anua Sohv' Ryynäsen mielipide oli, että tyttö, joka sattumoilta saa muiskun, on velvollinen niiamaan ja kiittämään, eikä suikaan saa syleksiä eikä pärskiä, niinkuin kollotyttöjen on tapana. Tämä kuulosti perin kustavilaiselta! Ehkäpä Kuarakkalan kansa oli oppinut tämän siron tavan joltakin Sandelsin ruotsalaiselta rakuunalta.

Kerran kääntyi hän puoleeni ja kysäsi.
— Onko totta, että ne Helsingin herrat ovat niin utakoita muiskuttelemaan nuoria tyttölöitä, kuin minä oun kuullu.
— Mitäs se Anna Sohv' Ryynänen nyt lasketteloo. Teillä se vasta näkkyy olevan nätti käsitys meistä Helsingin herroista. Eihän sellaista tok' oo Helsingissä kuultukaan.
— Elekee kielastella! Tiiän minä. Minulla oli serkku, joka palveli Helsingissä, ja nuorj herra kuulu joka päivä reistanneen suuella sitä.
— Suu poikki Annalta! Ei semmoista kuunaan Helsingissä tapahu.
— Samallainen mustasilimänen marokki kuulu olleen kuin työkin.

"Marokki" on sana, jonka eukko itse tekasi, tuntematon Lönnrotin sanakirjassa, mutta ehkä hyvinkin minua kuvaava.

Minun täytyy ikävällä tunnustaa, ett'en ollut ymmärtävinäni tätä Anna Sohvin hienoa, naisellista vihjausta. Annettakoon minulle anteeksi! Tämän elämänhaluisen heränneen vanhin poika oli jo 27 vuoden vanha. Pysyin järkähtämättömän epäkohteliaana.

Mutta hyviksi ystäviksi sentään kaikissa tapauksissa jäimme. — Kun eronhetki löi, erkanin suurella ikävällä häikäsevän sukkelasta ystävättärestäni. Anna Sohv' kysäsi, tahtoisinko kirjoittaa hänelle kirjeen Helsingistä.
— Vallan kernaasti! Otin esille paperia ja kynän ja kirjoitin osoitteen.

Anna Sohv' Ryynänen.Iisalmi.Kuarakkalan syönmua.Pekka Tikkasen mökissä.

— Kuka turkanen se Pekka Tikkanen on? kysäsin minä.
— Miehein! No tokk'!
— Miehennekö?
— Niin.

Eukko ei siis kuuna kulloisna päivänä ollut omaksunut miehensä nimeä, vaan sekä itse että kaikki muutkin ihmiset olivat aina sanoneet häntä Anna Sohv' Ryynäseksi, pappa Ryynäsen kunniallisella sukunimellä. Naisemansipationin itsetiedoton esitaistelija!

Virtuaalisesti viidessä Tukholman museossa

Koronan takia jäi väliin kaksi alkuvuodesta ostettua päiväristeilyä Tukholmaan. Kävelyä Östermalmilla ei korvaa mikään, mutta olen pitänyt silmät auki sikäläisen museomateriaalin suhteen.

Melko tuoreeltaan katsoin kaupunginmuseon kahvipaussit, joissa vietettiin vaihtelevan mittainen aika museon tiloissa. Alunperin livenä FB:ssä jaettu tuotanto on kevyt, mutta puhujat asiansa osaavia. Vaikka olin mielestäni kiertänyt museon huolella kahdella käynnilläni toukokuussa ja joulukuussa, näissä tuli esiin ihan uutta tietoa. Nyt olisi kiva päästä takaisin tarkistamaan kyltit. Luinko ne todella näin huonosti?

Kierroksen alusta eli yhteisen historiamme ajalta on koettavissa (bara på svenska) seuraavat. Livefika hos Änkan Bökman, jonka mies oli mukana Kustaa Vaasan salamurhahankkeessa, josta minulla ei ollut mitään muistijälkeä. Livefika på Ryssgården kertoo museon paikalla 1600- ja 1700-luvulla olleesta venäläisten kauppapaikasta. Perusasiat siitä olin toki saanut huoneesta irti, mutta 20 minuutin selostuksesta, jossa esim. katsottiin yksityiskohtia kuvista, sain huomattavasti enemmän kuin itse museosta, mikä pisti suoraan sanoen vihaksi. Eikö vastaavaa voisi jakaa kävijöille ääniopastuksena? 

Englanniksi tekstitetty Kopparmatte esittelee Suurtorilla häpeäpaalun päällä seisseen patsaan, jonka ohi olen kävellyt mitään huomaamatta. Livefika vid Palatset Makalös selittää pikkuhuonetta, josta en siitäkään en paikan päällä hirvittävästi oppinut. Onneksi 1700-luvusta kertova Livefika på Skeppsbron tuntui tutummalta, ettei tarvinnut alkaa epäillä järkeään.

Kaupunginmuseon toinen osa on Medeltidsmuseet, jossa kävin joulukuussa vaihtuvan näyttelyn takia. Siellä koronakauden videosisältö on säilötty Facebookiin soittolistaksi. Tuorein video esittelee juuri avattua näyttelyä Tukholman verikylvystä 500 vuotta sitten.

Kahdeksassa videossa ei olla paljoakaan itse museossa vaan useimmiten kaupungilla. Videoista selvisi, että en ole koskaan edes nähnyt vanhan kaupungin kapeinta kujaa! Ilmiselvästi kannattaisi hakeutua asiatuntevalle kaupunkiopastukselle. Pieniin kyltteihin seinissäkin voisi kiinnittää enemmän huomiota.

Pyövelipätkästä opin, että naisten kuolemantuomiot keskiajalla pantiin toimeen elävältä hautaamalla. Miten tämä on voinut mennä minulta ohi? Mestausmetodin tunnen vain Tobolskista, jossa se oli käytössä vielä 1710-luvulla. 

 

Joulukuussa toinen pääkohteeni oli Livrustkammaren, jonka uusittu asu ei minua suuremmin miellyttänyt. Sveriges Utbildningsradion verkkosivuilla julkastu sarja Bling-bling, mord och storstilad prakt. Berättelser kring föremål i Livrustkammarens samlingar sen sijaan osoittautui jossain määrin antoisaksi. (Videoihin on saatavilla ruotsinkielinen tekstitys.) Sarjan nimi pitää ottaa kirjaimellisesti: esineistä itsestään puhuttiin huomattavasti vähemmän kuin niiden historiallisesta kontekstista. Eli olivat lähinnä kuvitusta. Eniten tietoa esineistä oli 1500-luvun haarniskoista pätkässä Furstemakt och rustningsprakt.

Näköjään UR:n sivuilla on myös sarjat Historiska bakom stängda dörrar. Berättelser från Historiska museets samlingar ja Armémuseum bakom stängda dörrar. Föreläsningar som anknyter till Armémuseets utställningar, jotka eivät tulleet esiin historia-aluetta selaamalla. Historiska museetin videoita en kaikkia ole ehtinyt katsoa, mutta testasin koomikon keskiaikaisen. Ehkä en menettänyt paljoa, kun en päässyt kierrokselleen, joita vedettiin taannoin. Jälkimmäisestä (enimmäkseen) kuuntelin Narva-näyttelyssä kuvatun pätkän Fanor på liv och död. Vaikka kyseisessä näyttelyssä paljon opinkin, jäi käsittämättä yhteys alkuhuoneen epävarman tiedonsiirron ja sotasaaliin esittelyn välillä. Paraati oli (jokseenkin) kiistaton tapa todistaa, että vihollinen oli (kertaalleen) voitettu.

Verkostoja setvimässä

Maanantain ja tiistain sain istua tutkijatapaamisessa Sukulaiset ja ystävät – verkostoja setvimässä samassa huoneessa ihmisten kanssa (!) miettimässä menneisyyden ihmissuhteita. Aiheesta oli jo omaa esitystäni tehdessäni palannut mieleen helmikuussa Helsingissä puhunut Robin Dunbar, joka on tutkinut sosiaalisten verkostojen kokoa. Monenlaisella aineistolla testaamansa mallin mukaan ihmisillä on keskimäärin 1,5 todella läheistä ihmissuhdettä (miehillä 1 ja naisilla 2), hyvin voivilla ihmisillä on seuraavalla kehällä 5 ystävää, joihin voi luottaa ongelmatilanteissa, ja välikehän kautta päästään Dunbarin mukaan nimettyyn lukuun 150, joka teorian mukaan on maksimimäärä ihmisiä, joihin voi ylläpitää merkityksellisiä suhteita. Sillä suhteiden ylläpito vaatii työtä.

Dunbarin mallia on kritisoitu, mutta mielestäni menneisyyttä(kin) hahmotettaessa on syytä pitää mielessä realiteetit. Se, että ihmiset ovat yhtä aikaa esimerkiksi samassa koulussa, ei tarkoita, että he tuntevat toisensa ja vaikka tuntisivat, niin suhteella ei ole välttämättä mitään vaikutusta kummankaan elämään. Mutta kun tiedämme, että hyvin usein sillä kenet tuntee on huomattavaa vaikutusta yhteen ja toiseen asiaan, on verkostojen tutkiminen järkevää.

Ja näin ollen suosittua. Anu Lahtisen ja Jeanette Lindblomin järjestämässä tilaisuudessa kuulin 18 esitystä ja pidin yhden eikä kaikkien sisältö tähän mahdu. Mutta muistiin jotain ajattelemaani. Ensinnäkin sen, että antiikin historiaa vältelleenä oli mielenkiintoista tunnistaa ajanlaskumme ensimmäisiltä vuosisadoilta samoja verkostumispaikkoja kuin nykyajasta: suvun ohella koulu, yhdistykset, työpaikka ja samalla suunnalla asuvat.

Mitä virallisempia yhteydet ovat, sitä helpompi ne on tunnistaa. Koska naisten koulutus ja ansiotoiminta ainakin 1600-luvulta 1800-luvun puoliväliin on ollut epäformaalia ja pienimuotoista, on heidän verkostojaan vaikea jäljittää. Mutta toisaalta, mitä enemmän yhteiskuntajärjestys on perustunut ihmissuhteisiin eikä hallintorakenteisiin, sitä enemmän naisilla on on ollut vaikutusmahdollisuuksia. Mahdollisesti, sillä mitä epävirallisempaa toimintaa, sitä vähemmän siitä on lähteitä.

Kirjeet ovat kiistatta parhaita lähteitä verkostojen hahmotukseen. Ne ovat itsessään suhteiden ylläpitoa ja sisältävät usein mainintoja muista ihmisistä, joiden asema suhteessa kirjeenvaihtajiin käy selväksi. Ongelmana on se, että kirjeenvaihtoa lähekkäin asuneilla ei ole ollut, kirjeitä on tuhottu ja kaikki eivät ole niitä ollenkaan pystyneet kirjoittamaan. Eli useimmat esitykset käsittelivät sivistyneistöä, joka on eliitiksi ymmärrettävissä. 

Tilaisuuden loppukeskustelussa kommentoitiin, että verkostotutkimusta voi tehdä muustakin kuin eliitistä ja viitattiin Sinikka Selinin esitykseen, jonka keskiossä oli työväen osuusliikkeen johtaja. Itse hahmotin hänet vaimoineen oman yhteisölnsä eliittiin kuuluvaksi ja nyt jälkikäteen tuntuu siltä, että verkostoon kuuluminen on suunnilleen sama asia kuin kyseisen yhteisön eliittiin lukeutuminen. Ainakaan en keksi eliittiä, jolla ei olisi verkostoa.  

Esitykset käsittelivät enimmäkseen pieniä verkkoja ja vain Marko Hakanen toi esiin visualisoinnin, jolla voidaan käsitellä isompaa määrää ihmisiä. Pointtinsa siitä, että verkostojen visualisoinnissa olisi tärkeä saada ajan kulku näkyviin, oli erittäin olennainen. Valitettavasti vaan informatiivisen staattisenkin kuvan aikaansaanti vaatii työtä ja sopivan datasetin, mistä oli kokemusta niin minulla kuin jollakin muullakin. 

Kuitenkin unelmoin siitä, että Yrjö Kotivuoren ylioppilasmatrikkeliin perustuva Akatemiasampo jonain päivänä valmistuu ja joku datanikkari saa aikaiseksi ylioppilasklimpit, joilla päästäisiin arvioimaan virka-aseman ja (perhe)suhteiden välisiä yhteyksiä. (Virkojen periytyminen tuli mainittua tilaisuuden esityksissä niin keskiajalla kuin 1800-luvullakin.) Hypoteesini on, että verkottomat ihmiset eivät urallaan pitkälle päässeet.

Kuva hämähäkinverkosta lehdestä Aika 10/1910.. 

Kävellen ja purilain

Turistföreningens i Finland årsbok 1894 sisältää J. R. Aspelinin ilmeisesti pääosin suullisesta muistitiedosta kokoaman artikkelin Matkoista Suomessa ennen aikaan. Siinä kävelymatkoista:

Vielä kirkkoherra Tuderuksen aikana tämän vuosisadan alussa sai Laukaan Peuran talon isäntä, kun läksi asioitaan Vaasaan maaherran luo, jalkaisin astua pilkotettuja teitä, suuria korpia, soita ja jänkäitä, 30 peninkulmaa eestakaisin.

Esimerkkinä, kuinka matka ainakin tarinan mukaan kuluu jalkasin astuessa vielä nykyaikanakin mainittakoon eräs vanhanpuolinen kirjeenkantaja, joka 1875 joutui Koitsanlahdesta Viipuriin, 11 peninkulmaa, 13 tunnissa, tosin omia oikoteitä käyttämällä, ja Karvon Aappo, joka ansaitaksensa tuopin viinaa, Juhannuksen aikana kello 6 aamulla lähti Hämeenkyrön Vesajärven kulmalta Tampereelle, johon oli 7:ttä peninkulmaa, ja toi sieltä saunan lämmityksen aikana, noin kello 6 ehtoopuolella, 3:tta leiviskää lankoja tytöille. Sellaisen astujan jalat tietysti eivät hevin helly, mutta hän tietää siihenkin keinon: panee pitkälleen maata ja asettaa jalkansa kivelle eli kannolle, jotta veri valuu jaloista takaisin, niin hetken päästä kestävät kuten ennenkin.

Ratsastamisesta:

Kesäkuussa v. 1737, kun Koskipään herra, rikas kornetti Otto Tandefelt, nai Loviisan komendantin tyttären Ottiliana Gyllenecker'in, ei ollut vielä ratsastietä parempaa Loviisan kaupungin ja Hartolan välillä. Morsian ja ylkä matkustivat kumpanenkin hevosensa selässä, samoin koko heidän hääsaattonsa ja vartijakuntansa, joksi Tandefelt oli tilannut rakuunat kaikista 24:stä rusthollistansa.

Bäckbystä Lapträskissä vielä 1760 v:n paikoilla kuljettiin ratsain Loviisaan ja leili pantiin heilumaan hevosen kummallekin kyljelle. Ne täytettiin paluumatkalle suolavedellä kaupungin rannassa, jotta saatiin suolavettä ruokaan. Valkjärvellä, jossa viime vuosisadalla samoin kelvollisten teiden puutteessa enimmiten kuljettiin ratsain, pantiin tarinan mukaan puu poikittain hevosen selkään ja siihen köytettiin vietävät tavarat; mutta siihen aikaan, arvellaan ei paljon ostoksia tehty, tultiin omilla toimeen.

Fredrik Gabriel Ålander. Kansatieteen kuvakokoelma, Museovirasto CC BY 4.0

Purilaat:

Kun oli suurempi kuorma kuljetettava käytettiin purilaita, kaksi salkoa eli riukua, joiden keskelle köytettiin kuorma ja joiden eteen hevonen valjastettiin. Eräs kylänvanhin muisteli vielä 1868 kuinka purilailla käytiin kyydissä; matkalaukku sidotiiin purilaille ja matkustaja istahti hevosen selkään. Se oli se aika, arveli vanhus, kun virsuissa käytiin kirkossa.

Purilaita nimitettiin miten missäkin osassa maatamme: puurtoimiksi, rentsuiksi, renttuiksi, sapikkaiksi, sapiloiksi, ladoiksi, riu'uiksi, ripaiksi, paariksi. Luokkavaljaista ne laahasivat hevosen takana maassa; toinen pituus oli hevosella, toinen kuormaa varten. Paikottain, esim. Ilamantsissa, Lapträskissä ja Nastolassa, olivat riukujen tyvipäät kahdella kaplalla yhdistetyt. Nastolassakin vielä vanhat muistavat, kuinka paareilla kyydittiin. Niille sidottiin hevosen heinät, kyytimiehen eväät ja kyydittävän kapineet. Tämä itse istui hevosen seljassa omassa satulassaan. Liljendalista on tieto 1870 v:n paikoilta, että kyydittävä istui toisen, kyytimies toisen hevosen seljässä. Niinikään Lapträskissä tarinoidaan, että purilaiden aikana tarvittiin kyytiin kaksi hevosta, toinen kyydittävän istua, toinen hänen kapineitansa varten. Kyytejä ei kuitenkaan käynyt niin usein, kuin tähän aikaan, eikä hevosten rasitusta valitettu; niitä pidettiin enimmiten kotona perheen seurassa. Muisto sen ajan kyytipalkasta lienee Hevosselkin kylä Porneesin kappelissa. Puurtoimella, kerrotaan Tiurissa, vielä tämän vuosisadan alulla ajettiin asioita metsien läpi; »ruununmies» kulki ratsain reppu selässä. Silloin oli vielä sekin tie, joka käy Ukonsillasta Bäisälän kirkon ja Kynsijärven sivutse Tiuriin ja edelleen Sakkulaan niin huonoa, että lehmät kaatuivat ja siellä täällä vetelään upposivat. Useamman hevosen puutteessa joskus istuttiin tarakassa, ratsastaja kun oli laskenut toisen tarakoillensa eli taaksensa.

Kärryteiden puutteessa puriloita tietysti käytettiin milloin mihinkin tarpeesen. Ilamantsissa ja Enossa niillä kuljetettiin tiettömiä louhikoita kesäsaikana esim. puolitoista tynnyriä rukiita, suoloja, jopa haudattavia ruumiitakin. Viime vuosisadalla oli Liljendalistakin tuotu ruumiita purilailla Pernajaan ja Uudenkirkon pitäjäläisiä sanotaan »ruumiinhautaajiksi» siitä kun ruumiinarkku purilailta kerran kaatui, kansi lensi auki ja ruumis vieri ojaan. Uukuniemeltä kerrotaan, että ruumiit teiden puutteessa ripustettiin päivänpaisteesen kuivamaan, talvikelillä vietäviksi. Aika ihmisen ruumis olikin niin raskas purilailla ajaessa, että litissä valjastettiin kaksi hevosta sen eteen. Tampereen seuduilla oli ruumiita kuljetettu hevosen selässäkin. Pyhäjärven Kaaselasta kertoi v. 1849 eräs ukko kerran vieneensä 15 puutaa heiniä puurtoimilla Viipuriin, johon Kaaselasta tuli 150 virstaa. Siikajoen varsilla taasen muistellaan »riukuteitä», joita yläpuolelaiset ajoivat voita Saloisiin. Kun sieltä palasivat, niin sanotaan jo virstan matkalta kuuluneen talariplootujen kolina tyhjissä astioissa.

Neljä salaman tappamaa Helsingissä

Keräämäni ukkosen uhrien määrä lisääntyi taas. Posttidningar 12.8.1756 julkaisi Helsingistä lyhyen raportin

jonka mukaan torstaina 22.7.1756 salama osui puuhun, jonka alla ruokaili aviopari, kalastaja ja kalapakkaaja(?). Kaikki neljä kuolivat.

"Fiskaren Henrich Carlsson" ja "Fiskaren Nils Nilsson" löytyvät Helsingin haudatuista kuolinsyynään "genom åskelag", joten he ehkä olivat mukana vuosia sitten tekemässäni tilastossa. Mutta aviopari lienee jostain lähiseurakunnasta, sillä Helsingissä heitä ei haudattu.

Lähiseuduilla oli muutenkin haudattu salamaniskuun kuolleita. Sanomalehteen kirjoittanut tiesi myös Tammisaaresta kertoa, että maston vieressä seissyt mies oli kuollut salaman iskettyä siihen.  

Muita ukkosuutisia

• Aikaisia uutisia
• Tapahtui Sysmän Hartolassa 
• Ukkonen iski Iisalmessa ja Kuopiossa 1761
• Espoossa 1749-1801
• Ukkosen tappamat
• Hukkuminen Pietarsaaressa ja ukkonen Turussa 1765
• Ukkosen iskemiä ja uutisoituja

Rakkautta ja iloa 1600-luvulla

Sattumalta sain kirjastosta lainaksi kaksi uutuuskirjaa 1600-luvun arjesta.

Hanna Kietäväinen-Sirénin Rahvaan rakkaus. Suomalaisen intohimon historia perustuu hänen vuonna 2015 hyväksyttyyn väitöskirjaansa Erityinen ystävyys : miehen ja naisen välinen rakkaus uuden ajan alun Suomessa (n. 1650-1700). Takana siis vankka tutkimus ja osaaminen. Onneksi oli kuitenkin löytynyt kustantaja, joka oli suostunut ottamaan mukaan sadat lähdeviitteet, sillä kirjoitustyylin toteavuus on juuri sellaista, jonka koen epäluotettavana, ellen pääse tarkistamaan onko perusteena tutkimuskirjallisuus, yksittäinen käräjäkeissi vai useampia.

Käräjätapauksien yksityiskohtia Kietäväinen-Sirén ei ole tuonut tekstiin, mikä tekee siitä tavallaan helppolukuisempaa, mutta suhteellisen väritöntä. Kunkin kolmen pääosan (Matkalla aviovuoteeseen, Avioelämän arkea sekä Käsitykset rakkaudesta ja rakastetusta) alussa on kertomusmuotoisena yksi tapaus, jonka päähenkilöihin saatetaan myöhemmin viitata. 

Tiivismuotoinen kirja on nopealukuinen ja siihen (ja/tai väitöskirjaankin) kannattaa ehdottomasti arjen historiasta kiinnostuneen tarttua. Parisuhteista on usein kirjoitettu käyttäen lähteenä normatiivisia tekstejä tai 1800-luvulla tallennettua kansanperinnettä. Kietäväinen-Sirénin tuomiokirjoista keräämät käänteet rikastavat kuvaa merkittävästi. Esimerkiksi sukututkijoille kirja tarjoaa ainesta kuvitella mitä mahdollisesti on voinut olla parisuhteiden solmimisen tai päättymisen motivaatioina maaseudulla 1600-luvulta 1800-luvulle. Sekä menneisyyden elämän laajempaankin ymmärtämiseen.

Nuorten seurustelu ja parisuhteen löytäminen ovat teemoja myös Annika Sandénin uutuuskirjassa Fröjdelekar. Glädje, lust och nöjen under svensk stormaktstid. Aiempien kirjojensa (Missdådare & Bödlar) tapaan se on jotain tieto- ja tiedekirjan väliltä. Mutta tällä kertaa Sandén on elämän kurjuuden sijaan etsinyt sen iloja. Tämä osoittautui niin haastavaksi, että hän oli laajentanut tuomiokirja-aineistoaan 1600-luvulta 1700-luvun puoliväliin. Mutta ei sentään ollut ryhtynyt tavaamaan suomea eli lähdeluettelosta puuttuu niin edellä mainittu Kietäväinen-Sirénin väitöskirja kuin Kustaa H. J. Vilkunan tuotantoa. Ja varmasti Suomessa on tehty muutakin relevanttia tutkimusta.

Verrattuna aiempiin kirjoihinsa Sandénin aiherajaus on löysä. Tämä yhdistettynä lähteiden vähäisyyteen tekee kirjasta tilkkutäkkimäisen. Alussa luvattu ihmiselämän vaiheita seuraava rakenne yllätti toisessa luvussa hyppäämällä vuoden juhlakalenteriin ja kaikenlaista tuli myöhemmin vastaan. Juuri monipuolisuuden takia kirjaan ehkä kannattaa tarttua, mutta itseäni arvelluttaisi vetää siitä johtopäätöksiä ajan tavoista, kun vähäiset esimerkit ovat aivan eri puolilta maata ja tiedän Suomen 1800-luvun tavoissakin olleen merkittäviä eroja. 

Naiset eivät olleet täysivaltaisia

Kurkkasin SukuForumille ja yllätyin kokeneen sukututkijan kysymystä 1800-luvun alun perukirjassa mainitusta täysivaltaiseksi julistetusta naisesta. Onko viime aikojen historiantutkimus naisten suhteellisen laajoista toimintamahdollisuuksista hämärryttänyt tosiasian, että tasa-arvoa lain edessä ei menneisyydessä ollut? 

Muistin itse naisen täysivaltaisuuden haun kolme vuotta sitten tekemästäni tekstistä, jossa kyse oli Ruotsin ajan lopusta, mutta en ollut tuolloin miettinyt asiaa enempää. Joku toivottavasti on, vaikka verkkohakuni tuottivat laihan tuloksen. Missä asemassa olevat täysivaltaisuutta hakivat ja kuinka monet sen saivat?

Tekstihaulla myndigförklarad digitoiduista sanomalehdistä löytyivät mainittuina

• fröken Bernhardina Ottiliana Charlotta Dorothea Stackelberg (ÅU 9.1.1849)
• Borgare-dottren S. E. Forsberg (FAT 19.8.1851)
• Hedvig Sofia Kuhlberg (FAT 5.3.1853, 13.10.1854)
• Handlandedöttrarna F. A. och C. U. Remander (FAT 2.7.1856)
• Cath. Kyander (FAT 7.6.1859)
• Jungfru C. W. Lagermark (FAT 24.3.1862)
• Handlandedottren A. Andrejeff (FAT 12.11.1864)
• Bondedottren H. Grönqvist (FAT 14.8.1865)

Kokeilin hakuja nimillä, mutta vaikuttaa siltä, että täysivaltaisuuden hausta tai myönnöstä ei syntynyt sanomalehteen painettavaa tekstiä. Valtaosa näyttää olevan porvaristoa ja aatelistoa. Tiedon puuttuessa voi vain arvailla, että oikeuksien laajennusta haettiin joko siksi, että nainen halusi hoitaa omia (talous)intressejään, hän oli siihen pakotettu kunnollisen holhoojan puutteessa ja/tai holhousta hoitanut halusi vastuusta eroon.

Tai kyse oli oikeuksien valvonnasta perinnönjaossa, kuten aiheen esiin nostaneen sukututkijan esimerkissä. Näin oli vanhastaan tutun Augusta Granbergin kohdalla, joka muistelmatekstissään (Nutid 6/1910) kertoo hakeneensa täysivaltaisuutta, kun veljet kiistivät äidin hänen hyväkseen tekemän testamentin. Liekö anomus helpottunut siitä, että Granberg oli sukua kahdelle senaattorille? Lainaus ruotsia lukeville:

På dödsbädden sade hon: "förlåt att jag hållit dig hemma, res nu och gif mig din hand att du framlemnar ett bref, som ligger i min låda". — Brefvet innehöll ett testamente till min förmån. — Mina 2:ne bröder och min svåger generalkonsul Malm klandrade det inför rätta, den senare sade helt öppet: Ett ogift fruntimmer hvad behöfver hon. Den tidens åsigt var väl att man kunde lefva af luft!!

Min första handling var att lemna in till senaten ansökan att blifva myndigförklarad för att kunna få ut det lilla kapital, som föll på min lott. Dåvarande senator Törnqvist, som var gift med min moders syster, afböjde i början hela företaget, men ändrade sig sedan "för hennes moders skull" tillade han. Senator Trapp, min moders bror, sade deremot: "När ansökningar om rättighet att blifva myndig förklarad hopas i massa, då ser man att lagen måste ändras!"

Senaattori Trapp viittaa hakemusten lisääntymiseen ja lainmuutoksen tarpeeseen. Muutos tehtiinkin pari vuotta myöhemmin. Vuonna 1864 naimattomista 25-vuotiasta naisista tuli täysivaltaisia. Hämeen sanomiin haastatellun Pirjo Markkolan mukaan "Uudistusta ei tehty tasa-arvon vuoksi vaan taloudellisista lähtökohdista. Naimattomia naisia oli paljon, ja heidän elättämistään pidettiin ongelmana."

Jossain täytyy olla parempi esitys asiasta, mutta tälläkin riipimisellä tulin itse hieman tietävämmäksi.

Kuva: "Railroad record, and journal of commerce, banking, manufactures and statistics" (1853)