Täydennysosia ja poimintoja

1) Haravoidessani 1900-luvun alun Suomen Kuvalehtiä blogimateriaalin toivossa vastaan tuli yllättäen sukuhistoriaa. Numerossa 32/1921 julkaistu yhden aukeaman ja neljän kuvan jutun on on koonnut "Toht. J. A. Huhti" otsikolla "Herraskartanoittemme vanhoja kalleuksia. Euralaisia yksityiskokoelmia". Kokoelmien omistajia ei mainita eikä useimpien esineiden alkuperääkään. Poikkeuksena kuitenkin aikoinaan Kokemäellä Vitikkalan suvulle kuulunut iso hopea vati. Ja ylläolevan kuvaleikkeen "Pöydällä on tinaterini, joka seisoo jalustalla ja lienee ainoalaatuinen maassamme. Se on kuulunut rovasti Gottlebenille noin seitsemän ihmispolvea sitten (Kokemäeltä)."

Aiemminhan Gottleben-irtaimistoksi on laskettu Satakunnan museossa olevat taulut, Kansallismuseon ja Emil Cedercreutzin kokoelmissa olevat tuolit ja Kansallismuseossa oleva lipas. Joten ihan mukava lisäys, vaikka attrbuution osuminen oikeaan sukupolveen onkin epävarmaa. Jos joku sattuu tunnistamaan tinaterriinin (tai ympäristönsä) ja tietää sen myöhemmästä kohtalosta, olisin todella kiitollinen lisätiedoista.

2) Twitter-koosteessa vilahti viimeisinä historian yleisötilaisuuksina ennen koronakautta Retket Agricolan maailmaan. Kuten luvattiin, koko lentosarja on nyt tallenteina verkossa.

3) Videoita ovat suomalaiset museot tuupanneet YouTubeen hämmentävää vauhtia. Kuukausi sitten soittolistallani Historiaa Suomesta ja suomeksi oli 420 videota. Tällä viikolla meni 500 rikki. Tuoreimmat videot ovat listan lopussa.

4) Tilastojen ystävänä oli kiva huomata viime vuoden lopulla Miikka Vuorelan saapuneen Twitteriin, jossa hän julkaisi ketjut

• Viikon oikeustilasto 1: Mikä on Suomen historian suurin yksityishenkilölle langetettu sakko? 
• Viikon oikeustilasto 2: Viaporin vangit
• Viikon oikeustilasto 3: Avioliiton haasteita!
• Viikon oikeustilasto 4: Vankeinhoitoa
• Viikon oikeustilasto 5: Hyvää itsenäisyyspäivää! [Kukaan ei vastannut Vuorelan tiedusteluun maanpetturista 1854]
• Viikon oikeustilasto 6: Lapsenmurhista ja rikollisuuden vähentämisestä.
• Viikon oikeustilasto 7: Kapinointia.
• Viikon oikeustilasto 8: Vankilukuja.
• Viikon oikeustilasto 9: Rikollisuus vähenee.
• Viikon oikeustilasto 10: Miksi rikollisuus vähenee?
• Viikon oikeustilasto 11: Osaatko lukea kuvassa olevan kirjoituksen?
• Viikon oikeustilasto 12: Kieltolaki.
• Viikon oikeustilasto 13: Epäonnen luku.
• Viikon #oikeustilasto 14: Muuttuva rikollisuus.
• Viikon #oikeustilasto 15: Mikä selittää varkauksien määrää?
• Viikon #oikeustilasto 16: Suuret nälkävuodet 1866–68, osa 1, taustaa.
• Viikon #oikeustilasto 17: Suuret nälkävuodet 1866–68, osa 2, rikokset.
• Viikon #oikeustilasto 18: Suuret nälkävuodet 1866–68, osa 3, rangaistukset.
• Viikon #oikeustilasto 19: Suuret nälkävuodet 1866–68, osa 4, jälkipyykki.
• Viikon #oikeustilasto 20: Sota, osa 1, väkivalta.
• Viikon #oikeustilasto 21: Sota, osa 2, varkauksia, ryöstöjä ja väkivaltaa.
• Viikon #oikeustilasto 22: Sota, osa 3, naiset.

Isostajaosta ja muusta 1700-luvusta tutkimusta

Eilen tuli Twitterissä vastaan ilouutinen. Kirsi Laineen väitöskirja Maatalous, isojako ja talonpoikainen päätöksenteko Lounais-Suomessa 1750 - 1850 on luettavissa. (Väitöstilaisuus on 8.5.2020.) Tutkimus kiinnostaa aiheeltaan ja ajaltaan, mutta oleellisinta on se, että tutkimusalueella (Huittisten, Loimaan, Marttilan ja Pöytyän pitäjät) asui kahdeksasosa esivanhemmistani ja kyseinen sukukirja on tekemättä.

Niin ja nyt voin lakata valittamasta/väittämästä, että suomalaiset historiantutkijat eivät ole ottaneet huomioon behavioristisen taloustieteen tuloksia, sillä Laine viittaa ainakin Thaleriin ja Kahnemaniin.

Joulukuussa 1700-luvulta väitteli Sampsa Hatakka tutkimuksellaan Pohjoista huoltovarmuutta: Kruunun makasiinijärjestelmän toiminta Suomessa Viaporin rakennuskauden aikana 1747–1756. Samoihin aikoihin Sophie Holm puolusti tutkimustaan Diplomatins ideal och praktik : Utländska sändebud i Stockholm 1746–1748.

Ruotsalaisista väitöksistä on tullut eteeni Åhlman, Christoffer: Mötet med det skrivna ordet : Kvinnors läsande och skrivande under 1700-talet.

Graduissa 1700-luku on ollut vähissä, mutta kieppaamalla naapurimaahankin kertyi tämä lista:

• Hartikainen, Jouko: News reporting in the service of the Crown or for the readers? The London Gazette's content and reporting about the Great Northern War 1709-1717
• Erixon, Anna: ”…uti ecclesiastique och icke civile mål...” : Prästeståndets argumentation i debatten om mantalsskrivningens former 1723-1812
• Bouvin, Philip: Några viktiga handelsfrågor under 1700-talet : En undersökning utifrån en reserapport av Johan Westerman
• Moilanen, Lauri: Pyövelin pölkyltä pelastukseen : pohjoispohjalaisten suisidaalimurhien oikeuskäsittely ja syytettyjen mielentilan tutkiminen 1750–1770-luvuilla
• Skagerstrand, Benjamin: Märk-wärdige händelser : En svensk konsuls brev till kanslikollegium 1773-1800
• Hansson, Nora: Klassiskt och nordiskt : fornnordiska motiv i bildkonsten 1775-1855
• Lindberg, Anna: ”Hwad är jag i jämförelse emot hennes stånd?” : En undersökning av relationen mellan kärlek och börd i Pehr Stenbergs levernesbeskrivning 1780–1782 
• Ahponen, Aino-Kaisa: Metsästä uudistiloja ja sahapuuta: Isojako Hyvinkäällä 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa
• Riipi, Maria: Ahkeruuden ja uskollisuuden tähden : naispalkolliset, sivistyneistön odotukset ja Suomen Talousseuran palkitsemisjärjestelmä 1700-luvun lopulta 1820-luvulle
• Holmesson, Samuel: Unga ekar och unga adelsmän ska man hata : En studie av det svenska ekregalets konfliktskapande mekanismer i Ramdala socken, Blekinge län 1796–1819
• Brånstad, Fredrik: Ur asken : Petter Mellgren och Philip Gernandt, två namngivna tillverkare av spelmarkeraskar inom den anonyma hantverkstekniken halmintarsia vid sekelskiftet 1700-1800
• Thelin, Angelika: De kloka : Samhällsmentalitet och strukturer i bondesamhället
• Eklund, Oskar & Eriksson, Dan: Att sylta eller inte sylta : En analys av fermenteringsmetoder beskrivna i svenska kok- och hushållsböcker under perioden 1736 - 1920
• Higgins, Amanda: En svensk solkonung med fläckar : En undersökning om bilden av Gustav III och hans tid i verk om svensk historia från 1860–2011 
• Zwettler, Niclas: Att använda minnet av en kung : Historiebruk kring Gustav III
• Manzo Menares, Kristoffer: Den förändrade bilden av kvinnor i läromedel för gymnasiet : En undersökning om läromedlens förmedling av kvinnor inom svensk historia mellan 1500 - 1780-tal

Kuvana ote Pehr Hilleströmin maalauksesta Bordssällskap i en bondstuga. 

Herutuslahjoista

Tamperelaisessa Koi-lehdessä oli alkuvuodesta 1880 paljon tekstiä (*)  lahjoista, jotka kirjoittajan mielestä olivat ihmisten kesken aina jollain tavalla omaa etua tavoittelevia. Selvimmin tämä näkyi herutuslahjoissa, jotka olivat "surkein laji". Ensimmäinen esimerkkinsä oli työnjohtajalle kerätty lahja, jonka perusteella kirjoittaja epäili valittavan työntekijät hiljaiselle kaudelle. Sitten siirryttiin lähemmäs lahjuksia.

Yhtä vaaralliset ell'eivät vielä vaarallisemmat ole lahjat virkamiesten kesken ja heidän sanaansa kuulevienkin antamina. Lahjain väärinkäytöstä todistavat melkoisesti nuo lukemattomat kaskut kansan suussa. Esimerkkejä muutamia. Kerran tulivat riitaveljet oikeuden edestä, sanoi tappiolle joutunut allapäin pahoilla mielin: "eipä minun mullikkani nyt ammunutkaan"! Tähän toinen ilkkuen äänsi: "Mitenpä se ammui, kun sillä oli heinätukko suussa"! Ei aivan kauaa sitten, sanoi talonomistaja: "pitää viedä vallesmannille hyvä kuorma heiniä, on maantieosani vähän huonossa kunnossa"! "No, korjaako sinun heinäkuormasi maantietä"? tokasi toinen talokas. "Siirtäkääs hra siltavouti tuota maantien tolppaa meille päin muutamien kovien kolikkain edestä"! sanoi maantien korjaaja kerran armolliselle siltavoudille, ja katsokaas: tolppa olikin muutamien aikojen kuluttua jättänyt hyvän hyllysavikon naapurin hyväksi. Tuo saviliejun saanut ei ollut tien ja'ossa läsnä.

Kerran taas pappi luetti huonolukuista miestä pispan käräjillä. Papin täytyi pispan tähden vähän torua miestä, mutta mies huomautti: "entäs ne kalat"! Pispa kysäsi:"mitkä kalat"? "Niin hän puhuu siitä suuresta kalansaaliista", selitti luettaja. Lukkari kerran huomautti huonolukuista isäntää: kun sinä tuot muorilleni hyvät pässin nivuset, niin ei perheesi lukusijoilla tule toruja saamaan"! Eräs talokas sanoi kansakouluun lähtevälle pojallensa: "vie opettajalle lehmän lapa, jotta hän taas pitäisi sinua parempana kuin noita torpparein poikia"! Toinen taas neuvoi: "vie runnommasti sisäänkirjoitusrahoja, jotta opettaja ei rankaisisi pienistä pahoista eikä myöhään kouluuntulosta.

(*) 13.1., 27.1., 10.2., 17.2., 23.3.1880. Kirjoitussarja jää kesken, mutta en onnistunut löytämään loppupäätä

Kuvat: V. Jääskeläinen, Museoviraston kansatieteen kuvakokoelma, CC BY 4.0. Wilhelm von Wright, Kansallisgalleria

Vanhennuskaupat ja saunassa asuminen

Keuruun Veräjä

Ollessaan Pihlajaveden koulunopettajana Heikki Jartti haastatteli Janne Ahoa (1848-1935) ja kirjoitti tämän elämäkerran, joka julkaistiin Suomen kuvalehdissä 51-52/1928, 2/1929 ja 3/1929. Ahon elämää koskevat tiedot siitä on kopioitu muutenkin perusteelliseen Geni-profiiliin, joten ei niistä sen enempää. Mutta Jartin välittämät muistelunsa vanhempiensa asuinoloista 1840-luvun lopulla ovat yleisemminkin mielenkiintoisia.

Aluksi luulin, että tekstin vanhennuskaupoilla tarkoitettiin talonkauppaa, johon liittyy syytinki. Mutta ei.

Vanhennuskaupat on suhde.joka syntyy, kun lapseton, talon taikka pienemmänkin asumuksen omistava parikunta ottaa turvakseen ja perijäkseen jonkin nuorenparin tai naimattoman nuoren jompaakumpaa sukupuolta, tavallisimmin oman sukupiirin sisäpuolella. Milloin »vanhentaja» on »vanhentamaan» tullessaan naimaton, on hänen naitava »vanhennettaviensa» valitsema henkilö, joka niinikään kuuluu sukuun. Vanhennettavat valitsevat vanhentajansa melkein aina niin, että toinen vanhentajista on isännän, toinen emännän sukukunnasta. Niin menetellen »elämä ei mene vieraalle», vaikka vanhalle parille »ei olekaan sallittu lapsia». Vanhennuskaupat ovat vain »suupuheen kauppoja», ja vanhennettavat pysyvät useimmiten »hallituksessa» kuolemaansa saakka. Jos vanhan parikunnan ja nuoren parikunnan välit rikkoutuvat auttamattomasti, ajavat vanhennettavat vanhentajansa talosta pois, korvaamatta nuorille heidän talon hyväksi tekemäänsä työtä, ja ottavat uudet vanhentajat, joskuspa vielä kolmannetkin. — Tällaisia suhteita solmitaan maaseuduilla meidänkin päivinämme, vaikkakin harvemmin kuin »ennen vanhaan».

 En ollut ikinä kuullut. Saunassa asumisesta kylläkin, mutta en näin yksityiskohtaisesti.

Saunoissa asuvia nimitettiin »saunakesteiksi». Saunassa asuminen oli silloin sangen tavallista, mutta perin harvoin majaili saunassa perhe, jonka isä oli elossa ja alkujaan »talollisten lapsia». Sauna oli oikeastaan vain köyhien leskien ja heidän orpolapsiensa asuinpaikka. Niinikään joutui »saunannurkkaan» piikaihminen, joka »potkaisi aisaansa», ja' hänen »kalliolla tehty kakaransa», mikäli ei kumpainenkin suorastaan kerjuulle häätynyt. Milloin talontyttärelle »sattui vahinko», saatiin hän naitetuksi vielä sittenkin jollekin yrittelijäälle renkimiehelle, joka ymmärsi antaa arvon morsiamelleen luvatuille perinnöille. Ne olivat: torpanmaa, pari lammasta, lehmä ja oikein hyvässä tapauksessa hevonenkin. Saunojen asukkaat suorittivat asuntonsa vuokran taloon työssä. Kun talon miehet ajoivat »saunarangat» — ne olivat kaskia poltettaessa palamatta jääneitä pinnaltaan mustiksi hiiltyneitä puiden runkoja, »teloja» — metsästä saunan seinukselle, oli »Sauna-Aapon» nakattava rangat »saunahaloiksi». »Sauna-Eeva» lämmitti puolestaan saunan talonväelle ja »astui toiseksi vesikorennon alle» saunavettä kaivosta saunaan kannettaessa. Toisena vedenkantajana oli joku talon piioista. 

Kolehman sauna oli savusauna samoin kuin kaikki silloiset saunat. Siinä ei ollut pienintäkään lasi-ikkunaa, ja sen lattiana oli paikoin maa, paikoin mädäntymistilassa oleva puu. Saunaa lämmitettäessä oli sen ovi pidettävä raollaan ja korkealla seinässä sijaitseva laudalla suljettava »lakeinen» kokonaan auki, muuten saunan asukkaat olisivat tukehtuneet lämpiävästä kiukaasta saunaan ryöhyävään savuun. Päivän ollessa saatiin saunaan valoa »alaikkunasta», joka sekin oli laudalla suljettava, mutta kaksi taikka kolmekin kertaa lakeisikkunaa suurempi. Valoa tuli ikkunaaukosta suhteellisesti vähän, tuulta, kylmää ja vetoa paljon. Aamu- ja iltapuhteista valaistiin saunaa kiukaan rakoihin pistetyillä palavilla päreillä. Nekin antoivat valoa vain niukasti, mutta savua sitä runsaammin. 

Kolehman saunakestit eivät koettaneetkaan hankkia saunaansa huonekaluja. Saunan alakerrassa oleva jykevätekoinen, savusta, noesta ja ihmishiestä sysimustaksi mustunut penkki oli heillä pöytänä, saunan lavo, laudepenkit ja »mallasparvi» sänkyinä. Vuodevaatteitakaan ei Kolehman saunakesteillä ollut. Mutta ihminen, joka aloittaa raskaan päivätyönsä jo kello 5 aamulla ja lopettaa sen vasta kello 8 illalla, nukkuu hyvin saunassaan pehmittämättömilläkin penkeillä. Ja minkä saunan tuhannet kirput, lavan alla sijaitsevassa, mädäntyvää törkyä kukkuroillaan olevassa »karsinassa» siinneet, häntä pureskelemisellaan häiritsevät, sen saunan sadat sirkat yksitoikkoisella sirinällään viihdyttävät. 

Kadehdittavaa Aapo Aaponpojan ja hänen perheensä elämä Kolehman saunassa ei ollut. Vaikka Johannes-poika oli silloin vajaan kolme vuotta vanha, muistaa hän »saunatalven» vielä kuin pahan unennäön. Hän kertoilee siitä: »Saunan porstuaa nimitettiin kodaksi, mutta oli se silti tavallista rakennustapaa käyttäen hirsistä rakennettu. Kodan keskellä oli kivistä kyhätty liesi ja lieden yläpuolella riippui kattoon kiinnitetty puinen hahla, jonka haarukkaan pata asetettiin keitettäessä. Äidin keittäessä kodassa ruokaa, kahvia hän ei vielä silloin laisinkaan keittänyt, kelpasi lasten oleilla lämpimässä ja savuttomassa saunassa. Mutta kun sauna pantiin kylpömistä varten lämpiämään, ja niin tehtiin joka arki-iltapäivä, täyttyi se pian savusta ja tikarasta. Kyllä silloin pisti lasten kurkkuihin ja silmiä kirvelsi. Illalla tuli talonväki saunaan. Koko kylpömisajan oli sauna täynnä höyryä ja kitkerää lääsyä. Me lapset kärvistelimme kylmällä, märällä ja likaisella permannolla, äiti palveli kylpevää talonväkeä ja isä oli hiljainen.» — »Mitä äitinne tapasi keittää kodassa?» kysäisee tämän kirjoittaja väliin. - »Nauriita useimmin, mutta joskus myöskin ruis- taikka öhravelliä.»

Muistitietoa Turun tuomiokirkosta

Ote Betty Elfvingin (1837-1923) kirjoituksesta (Uusi Aura 5./7.10.1913)

Vielä 1870-luvun alussa ja keskivaiheillakin saattoi toisinaan tavata henkilöitä, jotka eivät ainoastaan omin silmin olleet nähneet Turun paloa 1827, vaan jotka sitäpaitsi tunsivat useita entisen pääkaupungin salaisuuksista, mitkä muuten jo siihen aikaan olivat painuneet unhoon. Sitä lämpöä ja tuskaa, jolla näistä menneistä muistoista kerrottiin, on vaikea kuvata. Noille vanhoille Turun lapsille oli heidän kotikaupunkinsa pyhä ja kallis paikka. Miten monta sukupolvea olikaan vaeltanut ylös tuomiokirkon portaita Kaikkivaltiaan alttarin edessä ylentääkseen mielensä ja miten mahtavan vaikutuksen tekikään tuo vanha temppeli silloin korkeassa kauneudessaan.

Museoviraston Historian kuvakokoelma, CC BY 4.0

Siihen aikaan olivat penkit mustasta ebenholzista ja kiilsivät kuin peili. Pilarit olivat koristetut lipuilla, vaakunakilvillä ja miekoilla, joista viimemainituista usein vielä riippui suruharso muistona manalle menneestä miekankantajasta. Kirkon seinillä riippui kallisarvoisia tauluja ja niistä muisteltiin usein erikseen muuatta suurta, useiden kyynärien korkuista maalausta, jonka luultiin lähteneen jonkun hollantilaisen mestarin kädestä. Kehys siinä oli kallisarvoinen, kullattu; itse maalaus esitti Kristusta yrttitarhassa. Hänen poskellaan näkyi kirkas kyynel, joka tuntui olevan juuri alas vierähtämäisillään. Enkeli, joka korkeudesta ojensi hänelle liljaa oli kaunis, mutta ei kuitenkaan kestänyt vertailua pääkuvion kanssa. Että tämä taulu oli todella vaikuttava selviää siitä ihailusta, jolla kaikki silminnäkijät siitä puhuvat. Se joutui sen pahempi liekkien uhriksi kaupungin palossa. Lisään tässä vain että sen paikka oli vasemmalla kuorista, vaikkei aivan kuorin lähellä. Ehkäpä niillä seuduin missä nyt on Kaarina Maununtyttären leposija. 

Miltä kirkon hautaholvit näytttivät ennen paloa siitä en ole kuullut kenenkään puhuvan. Ehkä niitä ei siihen aikaan käyty katsomassa. Luullaan kuitenkin että se vandalismi ja raaka välinpitämättömyys, joka myöhemmin ilmeni hautojen hoidossa oli kotoisin niiltä ajoilta, jolloin valloittaja katsoi olevansa oikeutettu ryöstämään kuolleiltakin.

Kunnia hautojen ensimäisestä korjaamisesta tulee, niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, eräille venäläisille upseerin rouville siitä sotaväestä joka 1855 oli majoitettuna Turkuun. Kerrotaan että nämä muukalaiset holvissa käydessään hämmästyksellä ja mielipahalla panivat merkille sen hävityksen, joka siellä valitsi. Katariina Maununtyttären näkeminen, knn hän alastomana makasi hajonneessa arkussaan kuninkaallisten kääriliinojensa riekaleitten joukossa, oli vaikuttanut erääseen korkeaan rouvaan niin järkyttävästi ettei hän saanut unta silmiinsä. Väitettiinpä että hän luuli näkevänsä onnettoman kuningattaren haamun, joka rukoili verhoa paljaille jäsenilleen. Nämä venäläiset rouvat panivat seurapiirissään toimeen rahankeräyksen ja siten kootut varat käytettiin silkkipeitteen hankkimiseksi häpeällisesti laiminlyödylle kuningattarelle. (Myöhemmin on väitetty että muukalaiset olivat erehtyneet ruumiin suhteen ja antaneet lahjansa eräälle toiselle vähemmän korkealle, mutta vielä kuolleenakin kauniille vainajalle.) Tämä tapaus tuli tunnetuksi vain pienessä piirissä ja kysymys hautojen hoidosta sai kaikesta huolimatta levätä, kunnes tohtori N. H. Pinello 1860-luvun loppupuolella julkisesti vetoamalla yleisöön sai asiassa parannuksen aikaan.

Kolerakesästä 1853

Muistitiedon löytäminen sanomalehdistä on (ainakin minulle edelleen) sattumankauppaa. Kuukausi sitten yritin yrittämällä löytää jotain 1850-luvun kolerasta ja epäonnnistuin. Sitten viime viikon lopulla somessa käytettiin sanaa joukkohauta järjestelmästä, joka minusta oli linjahauta. Virkistin muistiani hautausalan sanastosta (pdf)

"Rivihauta, laverihauta, graavihauta, linjahauta, räätyhauta
1800-luvun alussa yleistynyt hautaustapa, jossa vainajat haudattiin vierekkäin yhtenäiseen hautalinjaan usein ilman muistomerkkiä. Suositeltavin käsite on rivihauta."

Helsinkiä 1860-luvulla
Carl Adolf Hårdh
Helsingin kaupunginmuseo

ja synonyymirimpssu herätti hingun kokeilla sanomalehtihakua. Ja näin pääsin kiinni Uusimaassa 28.8.1903 julkaistuun tekstiin Puolen vuosisadan muisto.

Vuosi 1853 oli nuoressa pääkaupungissamme kauhun vuosi. Syyskesänä saapui sinne kamala, tunkeileva vieras kolera, joka alkoi tekemään niittoaan kaiken säätyisten ihmisten kesken. Kesä oli tavallista kuumempi ja tuhkakuivien kesä- ja heinäkuun päivinä tuskin pisaraa tuli maahan. Vasta elokuussa ilma raitistui ja vihollinen poistui vähitellen, kunnes syyskuussa ihmisten kauhu jo pääsi asettumaan. Tunnelman, joka tänä aikana syntyi ihmisten mieliin, kuvaa ajankirjottaja seuraavasti: "Kirkonkellot soivat miltei lakkaamatta klo 10:stä aamulla iltamyöhäseen. Lääkärit kiitävät kaikkialla, papit vaeltavat kapoissa ja kauluksissa, sairaita kuletetaan roskilla, ruumiskirstuja kannetaan. Kuusenoksatie ristiää kuusenoksatien, ruumissaatto ruumissaaton; tuolla ruumisvaunu, täällä toinen, tuolla kolmas — tuolla yksinkertaiset työrattaat, jossa kuski istuu hajareisin pienen ruumisarkku-kasan päällä. Täällä viedään mies ja vaimo hautaan, täällä isä ja lapsi, täällä sisar ja veli. —
Hautausmaalla, siellä on elämää. Hautoja kaivetaan pitkillä, pitkillä aloilla, toisen hautauksentoimittajan sanat sekottavat toisen sanoja, sinne virtaa iltasin kansaa ja se kauhulla katselee kuinka "linjahauta" yhä kasvaa.
Tämmöinen oli koleerakesä vuonna 1853.

P.S. kertauksena lukuvinkiksi Sofia Paasikiven gradu “Waikioita waiwoja watasta” - Kolera ja siitä käyty keskustelu 1800-luvun Turussa.

Satunnaisia 1700-luvun leikkeitä

Kaivettuani eilisiin täydennysosiin FB:stä leikkeen, keräsin saman tien muut tuttaville jaetut huomiot, joista tulee tänne "mukava" sunnuntaisarja.

Aivan lopuksi Posttidningar-läpikäynnissä palasin 1720-luvun loppuun, josta löytyi tämä erikoistapaus.

Kommentoin: "Bilsa ei kuulu osaamisalueisiini. Onko tässä kananmunien joukkoon mennyt käärmeenmuna? Eivätkö immeiset vuonna 1729 olisi tienneet, että tämä olisi ollut mahdollista?" Tarkemmat lukijat huomasivat "jalanalut kyljissä". Uskottavin selitysehdotus tuli arkeologilta: "Olisikohan voinut olla epämuodostunut sikiö, kun puhutaan karvoista ja jaloista. Sekä sen että munan epänormaalin suuren koon selittäisi esim. infektio."

Varsinaisessa alussa totesin "Kun duuni sujuu, miksipä et lähettäisi saavutuslistaa virallisen lehden ilmoitussivulle."

Tuttavani innostui etsimään swansskrufin merkitystä. Ei häntäruuvi kuten Googlen kääntäjä väitti vaan 1880-luvun Ahlmanin sanakirjan mukaan peräjurppu.

Tammikuun lopulla olin jo tottunut iäkkäiden kuolemien ilmoituksiin ja totesin yllä olevasta "Vuonna 1740 suomalaisetkin alkaa päästä juoneen mukaan. (Juuri kun se on toivottavasti vihdoin muuttumassa.) Vaasasta kerrottiin 114-vuotisena kuolleesta ilmajokisesta miehestä ja nyt porilainen. Eikä mitään lässytystä työnteosta tai tarkasta näkökyvystä." Toiveeni juonen muuttumisesta osoittautui turhaksi, näitä oli tasaisesti ainakin vuoteen 1760.

Reippaaksi lopuksi "Ryhdy välskärin kisälliksi (keskellä hattujen sotaa) ja saat kantaa miekkaa!"