Tammikuun loppupuoli

15.1.

• Miksi tyytyä yksinkertaiseen A:han?

16.1.

• Pietariin matkanneen ranskalaisen muistiinpano Tallinnasta ~1726.

• Onneksi on blogi, niin osaan vastata @Tieteenpaivat kyselyyn. Oletko ollut aiemmin...? "Kyllä, ainakin 2015, 2013, 2011, 2009"
• .@CSTT_helsinki on aloittanut YouTube-kanavan, jossa tutkijahaastatteluja. Hienoa, toivottavasti jatkuu.

17.1.

• Tuota, en.

• SLS:n kevään tilaisuuksien teema "Hur Finland blev Finland". Kuten muutamalla muullakin, alkaa _jo_ kyllästyttää.
• Historiapäivien ohjelma julkistettu. Ei tarvitse lähteä Lahteen tänä vuonna.

18.1.

• Onkohan kokoilija malttanut luovuttaa löydöt eteenpäin?

19.1.

• [Yle: Janakkalan miekkamies sai arvomiekoilleen kulttuurikummin kalevalakoruväestä] Miksi nyt ei ole otsikossa eukkojen koohotusta? #enunohdapian 

20.1.

• "Oletko vienyt sisällissodan perintöä eteenpäin?" Aika kammottava kysymys asiakaspaneelille @Kaupunginmuseo [Kyselystä syntyi sitten blogiteksti.]

24.1.

• Köyliössä iloitaan, kun Lalli on taas olemassa. Mutta Heikkilän väikkärin saama kritiikki ei ole minulta unohtunut. [Tiedote hävinnee verkosta ennen varsinaista julkaisua, joten... Mikko K. Heikkilä: Kuka oli herra Heinäricki? ‒ Piispa Henrikin arvoitus.]
• Maskun intarsian projekti alusta loppuun. Jos huomenna menisin vihdoin katsomaan?

26.1.

• Kuuluttajan mukaan juna on matkalla Pieksämäkeen eikä Pieksämäelle. Olenko taivuttanut tämänkin nimen koko ikäni väärin?
• Syntymässä gradu naisista sirkustaiteilijoina 1800-l. Voimanainen vielä haussa.
• Karkun kirkonarkistossa 1850-luvun suomeksi kirjoitettuja asiakirjoja

29.1.

• Tänään kävin (vihdoin) paikan päällä @NatMuseum_FI , mutta silloin Twitter ei pelittänyt.

31.1.

• Kari Hintsala julkaisi blogissaan arvion tuoreimmasta kirjastani. Sain sapiskaa oikoluvun puutteista

3.2.

• Tarkistin eilen kirjojeni myyntilinkkejä, joten minulle verkkomainostetaan nyt omaa tuotantoani. Mielenkiintoisessa kombinaatiossa.

• Vanhat vitsit ovat tuttuja, vaikka niitä ei olisi koskaan kuullutkaan.

• Onko näitä epävirallisia siviililiittoja tutkittu tai kartoitettu? (Yrjö Talan väitöskirja ei ole käsillä.)

Todellisen maanomistajan näkyminen

Henkikirjojen lisäksi Veli Pekka Toropaisen väitöskirjassa Päättäväiset porvarskat. Turun johtavan porvariston toimijuus vuosina 1623-1670 ajatustoimintaani kiihdytti huomio maanomistusmerkinnöistä. Ehti jo unohtuakin, joten teen muistiani avittaakseni sivulta 99 noston tänne.

Yksi aikansa laajimmista turkulaisen johtavaan porvaristoon kuuluneen naisen hallitsemista tilakokonaisuuksista kuului naimattomalle kauppiaan tyttärelle Elisabet Hansdotter Wollelle, jolla oli hallussaan isän ja äidin perintönä Nikkilän, Anttilan, Hakulan, Höyttisten ja Artukan tilat Kaarinassa ja Kulkkilan tila Maariassa. Lisäksi perintöön kuului Kuloisten tila Raisiossa. Ajan veroluettelot eivät mainitse Elisabetia kertaakaan tilojen omistajana, vaan niiden haltijana mainitaan hänen holhoojansa, jona toimi ensin hänen setänsä Jakob Wolle vanhempi ja myöhemmin hänen lankonsa Turun hovioikeuden asessori Gregorius Sylvius. Tiloilta Elisabet sai kuitenkin esimerkiksi vuosina 1638−39 huomattavat 645 kuparitaalarin tulot.

Siis, jos suku- tai paikallishistoriahutkija nojautuu esim. SAY:hyn, voi tulkinta mennä päin mäntyä. Holhoojan vaihdoksesta tulisi varmaankin kirjoitettua lennokkaat tilakaupat. (Voi harjoitella esim. Artukan kanssa.)

No, Toropainen selostaa neiti Wollen tilannetta lisää seuraavilla sivuilla ja selviää, että "Elisabetin holhooja oli tilaisuuden tullen valmis hankkimaan itselleen hallintaoikeuden holhottavansa aiemmin hallitsemaan tilaan." Eli osa verokirjanpidosta piti paremmin paikkansa todellisuuden kanssa, mutta oli kyllä aika erikoista holhousta.

Satunnainen sitaatti suomalaisten työhaluttomuudesta

Ilmari Kianto, jonka kuvan leikkasin Tuulispäästä 37/1913, avautuu työllistämiskokemuksistaan kirjoituskokoelmassaan Kotoisten rantojen ikuinen kohina (1916) tavalla, joka ainakin minun mielessäni rinnastui tuoreempiin teksteihin ja tapauksiin.

No niin, niitty siis täytyy tehdä, tekemällä tehdä, ihan pystystä metsästä, iänikuisesta rotkokorvesta, johon ei ihmisen kirves eikä kuokka ennen liioin ole koskenut. 

Olen kuuluttanut tätä urakkaa pitkin kevättä, olen naulinnut ilmoituksia siitä postitoimiston luukuille ja lähetellyt papeille kirkkokuulutuksia, vaan yhtään ainoata miestä ei omasta pitäjästä ole ilmestynyt tarjoutuakseen tähän työhön. Hirveätä rahan ja ruuan puutetta kyllä valitetaan, vieläpä työansioidenkin puutetta, mutta otappas jätkä meidän rakkaassa seurakunnassamme yksityisen työhön. Ei, rakkaat sanankuulijani, yksityisen työ Rämsänrannalla ei kelpaa, maksoi mitä maksoi — "savotta" olla pitää, tuo siunattu — kirottu savotta tai vähintään "hostmestarien" männynkäpykylvötyö à 3 markkaa päivässä. Minä en kylvätä männynkäpyjä — mäntyjä vilisee ympärilläni liiaksikin — päinvastoin kaadatan puita päästäkseni liikaa metsää näkemästä.

Mihin jäimmekään. Omasta pitäjästä ei urakkamiestä siis saanut — häpeä sanoa — mutta ilmestyipäs eräänä päivänä pakeilleni solakka pitkä mies Iivana Karhu rajan takaa, uuras vienankarjalainen, ja hänenpä kanssaan tekasin urakan. Kymmenen aaria, hyvät herrat, kymmenen aaria, pystystä metsästä "ihan valmiiksi" viemäreineen, sarka- ja niskaojineen j.n.e. à 5 markkaa aarilta. Viisi markkaa aarilta? Menkääpä katsomaan te pääkaupungin urheilijat ja maailman mestarit, painisankarit ja kolmiloikkaajat ja seiväshyppääjät ja pituushyppääjät, menkääpäs katsomaan minun "Ropakaarrettani" ja sanokaa sitten: ottaisittekos repiäksenne kappaleiksi tuon märän kuusikkorotkon edes 50 markasta aarilta.

Kaupungista karkoitetun poika

Muutamaan kertaan mainittu rippikirjojen indeksointi auttoi pääsemään kaupungista karkoitetun Petter Johan Sunnin Carl-pojan jäljille.  Olisi kyllä onnistunut myös Hiskin haudatuista, mutta en saanut aikaiseksi metsästää sieltä linkkiä rippikirjan sivulle missään välissä.

Petter Johanin Helsingissä 1770 syntynyt poika Carl kuoli Loviisassa 29.3.1835 armeijasta eronneena aliupseerina. Rippikirjoissa (1817-1827 s. 71, 1828-1838 s. 52, 57) hänellä on merkintä, ettei ole vapaa uuteen avioliittoon ennenkuin edellisen tilasta tulee selvää. Onneksi viittaus papintodistuksen (1823 n:o 91) oli niin selvä, että sain siitä tolkkua. Todistus nimittäin kertoi, että Carl tosiaan oli ollut naimisissa ja oli vuonna 1816 kuuluttanut vaimoaan Inrikes Tidningarissa. Kerrankin voin käyttää kuulutusta tutkimuksessani!

Tietenkin kyseinen vuosikerta kuuluu niihin, joita KB ei ole digitoinut... mutta kun pappi oli kirjoittanut tarkan lehden numeronkin niin nopeahan tämä on tarkistaa Kansalliskirjastossa... paitsi, että kyseisessä numerossa ei ollut jälkeäkään kuulutuksesta. Pappi sekoillut, mutta oliko sekoillut niin paljon, ettei kuulutusta ollut koskaan julkaistukaan?

Todistus oli annettu entiselle korpraalille Svea Lifgarden seurakunnasta. Muistin, että armeijan yksikön seurakunnasta voi olla joku hakemisto Tukholman kaupunginarkiston sivuilla. Ja olikin. Carl oli kirjattu rippikirjaan vaimonsa ja poikansa kanssa. Itse kirjoja piti lähteä (taas) katsomaan Kansallisarkiston SVAR-päätteeltä. Lisätietoa ei kertynyt paljoa, mutta taisi olla ensimmäinen kerta kun tutkittavani perheen alkoholinkäytöstä oli merkintä kirkonkirjoissa. Ainoa poika Anders Carl oli syntynyt vuoden 1802 paikkeilla.

Kun SVAR oli auki oli yksinkertaista myös kurkistaa Svea lifgarden rulliin (Huom! SVARissa erikseen Generalmönsterrullor ja Armeens rullor. Pitää käyttää molempia.). Katselmuksessa 11.1.1815 korpraali Carl Sunnista oli viimeinen maininta. Hän oli ottanut uuden 3 vuoden pestin 18.10.1812 eli ilmeisesti lähti armeijasta syksyllä 1815. Mukanaan urhoollisuusmitali, josta olisi mukava tietää lisää. Rippikirjojen perusteella hän oli siinä rykmentin osassa, joka komennettiin Saksaan lokakuusta 1805 lokakuuhun 1806. Henkikaarti osallistui myös Suomen sotaan epäonnistunein maihinnousuyrityksin sekä Ahvenanmaan puolustuksessa.

Varhaisin pesti oli alkanut vuonna 1804, jolloin Carl oli jo naimisissa. Missä mies oli tätä ennen? Vapaaehtoisena jossain muussa armeijan yksikössä?

Lutherin sormus vuonna 1920

Eilen (tai oikeastaan jo toissailtana) Kansalliskirjasto avasi internettiin vuosien 1911-1920 digitoituja sanomalehtiä ja aikakauslehtiä. Kaikki ovat tietenkin innoissaan ja täpinöissään, mutta en muista nähneeni mainintaa siitä kuinka suuri osa ajan lehdistä on digitoitu.

Ehkä vaan parempi nauttia ja pitää hauskaa. Omaksi iloksi etsimäni mummon isoisän kuolinilmoituksen sijaan palaan täällä blogissa Lutherin vihkisormukseen, joka on jäänyt mieltäni vaivaamaan. Ja sopii tähän reformaation juhlavuoteen.

Kansalliskirjaston vapaakappaleasemilla kokeilin joskus aikakauslehtien puolella Luther ja sormus -hakua ja sain esiin Tuulispäästä 32/1920 pätkän.

Martti Lutherin vihkisormuksia on viime viikkojen kuluessa löydetty jo pari kolme kappaletta meidän maastamme. Pelloissa ja piironginlaatikoissa ja minkä missäkin lienee niitä vielä melkoiset varastot.
Oppi-isämme meni naimisiin ikäänkuin mielenosoituksellisesti. Antaakseen paaville oikein päin kuonoa.
Siinä mielessä hän lienee siis valmistuttanut vihkisormuksiakin erinäisiä pyykkivasullisia. Ettei jäisi mitään epäilyksen varaa, vaikka sattuisi joku sormus hukkumaankin.
Se oli ponteva mies kaikissa edes-ottamisissaan, sen tohtori Martti.

Se, mihin todelliseen uutiseen tässä viitattiin jäi kirjastossa istuessa selvittämättä. Nyt sanomalehtien puolelle katsoen on selvää, että löytyneitä sormuksia on vain yksi.

Martti Lutherin vihkisormus löytynyt Vehkalahdella? Kotka Nyheterille on saapunut Vehkalahdelta ihmeellinen tieto. Siellä nim. olisi kuulemma eräs pieni tyttö joku aika sitten löytänyt pellolta sormuksen. Sormus havaittiin, kun se oli puhdistettu, hopeiseksi kivellä varustetuksi vihkisormukseksi, jossa oli Martti Lutherin ja hänen puolisonsa täydelliset nimet, lisäksi yhdellä puolen kiveä Kristuskuva ja toisella puolen käärmeen kuva.
Sormus on erään asiantuntijan lausunnon mukaan todennäköisesti suuren uskonpuhdistajan Martti Lutherin ja hänen puolisonsa vihkisormus.

Tämä Maakansan 22.7.1920 suomeksi ensimmäisenä esittämä uutinen kopioitiin muutamaan muuhunkin lehteen eikä missään ilmeisesti "paljastettu", että sormuksesta oli tehty edellisen sadan vuoden aikana monen monta kopiota ja että alkuperäisenä pidetty oli kultainen.

P. S. Alkuperäisen blogitekstin jälkeen tein lisähakuja ja huomasin tarinaversion, jossa vihkisormusta sanottiin Lucas Cranachin suunnittelemaksi. Tämän taustaksi on helppo ymmärtää taitelijan maalaamat muotokuvat Lutherista ja vaimostaan. Ruotsin Nationalmuseumin annettua omien versioidensa tarkat digikuvat käyttöön on helppo todeta, ettei Martilla näy käsiä eikä sormuksia. (Germanisches Nationalmuseumilla kädet, mutta ei sormuksia.) Katarinan sormuksista saa selvää sen verran, ettei yksikään näkyvillä oleva ole edellä tarkoitettu ristiinnaulittua esittävä sormus eikä myöskään se toinen vihki/kihlasormukseksi väitetty, jossa kaksi sormusta lukittuu yhteen.

Helsingin kaupunginarkistosta kuultua

Eilen oli Rikhardinkadun kirjastossa Panu Haavisto kertomassa kaupunginarkiston aineistoista. Yleisö oli vähäistä, kuten oli ollut tilaisuuden markkinointikin. Onneksi itse avasin sattumalta kirjastojen tapahtumakalenterin edellisenä päivänä, lähdin paikalle ja sain itselleni uutta tietoa.

1) Kaupunginarkisto on digitoimassa vanhimmat asiakirjansa (vuoteen 1870, ymmärtääkseni) yhteistyössä FamilySearchin eli MAP-kirkon kanssa. Käytännössä sama poppoo on aikanaan tehnyt arkistolle mikrofilmaukset ja nämä nyt digitoidaan. Haavisto vakuutti, että mikrofilmidigitoinnin taso on korkeampi kuin Kansalisarkiston vastaavassa, sillä käytössä "master"nauhat. Elää ja näkee "aika pian". Soisi olevan jo nyt, sillä mukana ovat perukirjat, joita juuri pitäisi katsella.

2) Suurin osa tähän mennessä digitoidusta aineistosta on erilaista tekstiä, joka on välillä vilahdellut täällä blogissakin. Näistä jossain on sadan vuoden rajaus, sillä henkilöiden nimiä ja "EU:n tietosuojadirektiivi". Siis koska koneluetussa tekstissä on nimiä, niin se on henkilörekisteri? Ilmeisesti kyseessä on materiaali, jota ei ole julkaistu painettuna, sillä muuten tätä on vaikea ymmärtää.

3) Digitoiduissa kunnalliskalentereissa (vuodesta 1911) oli "aikaisemmin vahtimestarin apulainenkin" eli tarjoavat mahdollisuuden tarkastella kaupungin palveluksessa olleen uraa. Mutta näihin näköjään pätee tuo 100 vuoden raja, vaikka ovat olleet painettuja kirjoja. Aivan päätöntä.

4) Suurin osa muusta digitoinneista on niitä rupuisia rakennuspiirrustuksia, joita olen välillä kironnut täällä blogissakin. Korkealaatuisempaa "yksi yhteen"-tasoista digitointia on 4500 kuvan verran. Näissä on historiallisia karttoja, asemakaavoja, puistosuunnitelmia ja kaupungin rakennuttamien rakennusten piirrustuksia. Yritin saada tähän saman Höijerin piirrustuksen Rikun kirjastosta, jota Haavisto demosi, mutta tiff-tiedosto oli niin iso, että miniläppärini tukehtui.

5) Digitoinnit ovat "vapaasti ladattavissa", sanoi Haavisto. Eturivin tytteli kysyi (eli minun ei tarvinnut) käyttömahdollisuuksia ja vastaus oli "kunhan lähde mainitaan". Jaksaisinko surffata Sinetissä ja tarkistaa löytyykö tämä tieto sieltä? Ei ainakaan käyttöohjeesta. Eikä esim. edellä mainitun Höijerin piirroksen luettelotiedoista.

6) Piirrustuksia hakiessa kannattaa valita hakutulosnäytössä "ruudukkonäkymä", jossa saa pienemmän kuvan näkyviin eikä tarvitse turhaa ladata isoa kuvatiedostoa. Yritin saada tästä esimerkkinäkymän ja huomasin parempien digitointien joukossa olevan eiralaisen talon Ehrensvärdintie 14 piirrustuksia. Tuskin kaupungin rakennuttama?

Muutakin mielenkiintoista löytyy silmäilemällä, mutta kun kotikoneeni ei tiedostoja pysty käsittelemään ja viime vuoden lopun kokemusten mukaan kirjaston asiakaspäätteellä tämän kokoisia tiedostoja ei saa edes ladattua, niin käyttö jää teoriaksi joksikin aikaa.

7) Digitointeja ei saada mukaan Finnaan, sillä sinne menee toistaiseksi vain OKM:n alaisten puljujen aineisto.

8) Digitointi, joka sai kirosanat huulilleni oli Kaupunginmuseon lehtileikekokoelman hakukortisto. Missään en nähnyt tästä mainintaa niinä vuosina kun tein talohistoriikkiani. Itseäni kiduttaakseni tarkistin kadunnimet... Huh, Rehbinderintiellä ei ollut edes korttia ja Ehrensvärdintiellä vain kolme viitettä, joista mikään ei näyttänyt lupaavalta. Mutta kaupunginosatasolla olisi ollut kyllä jotain. Myöhäistä itkeä.

Eli eteenpäin elämässä joten nykyistä projektia ajatellen otin esiin aakkospätkän, jossa mukana Munkkiniemi. Ennen sinne pääsyä sain eteeni Munamuseon. Tavasin otsikkoa pari kertaa ennenkuin uskoin. Mitäköhän tälle maailman toiseksi suurimmalle kokoelmalle on 1960-luvun jälkeen tapahtunut?

Kortistossa ei ole ainoastaan Helsinkiä. Espoon alueilla on kortteja ja ainakin hakusanan kartanot alla on juttuja muistakin kuin Helsingin kartanoista. Ehkäpä sama ainakin museot-hakusanan kohdalla?

9) Sinetin lisäksi Haavisto esitteli Helsingin karttapalvelua ja näytti tempun, jolla saa karttojen päällekkäin katselua kätevämmin seurattua sijoitettua yksityiskohdan/viivan nykykartalle. Kun historiallinen kartta on esillä merkitsee yksityiskohdan käyttäen etäisyydenmittaustoimintoa ja sitten vaihtaa nykykarttaan. Hahmottelin näin opaskartasta 1909 Mannerheimintien jatkeen, joka ei valitettavasti jatkunut koko Munkkiniemen ohi. Ei ehkä ole 1720-luvun tienlinjaus, mutta on terveellistä nähdä, että se on ainakin kaukana itselleni tutuista reiteistä.

Ruotsalainen: "Vallata arkistot"

Reclaim the Records on sukututkijoiden, historioitsijoiden, muiden tutkijoiden ja avoimen hallinnon aktivistien ryhmittymä Yhdysvalloissa. He ovat käyttäneet paikallista julkisuuslakia (Freedom of Information Act) saadakseen arkistojen materiaaleja ja tietokantoja ilmaiseen ja vapaaseen käyttöön. Ilmeisesti juridiseen pohjaan liittyy myös paikallinen käytäntö viranomaistyönä tehdyn materiaalin tekijänoikeudettomuudesta, jonka mainitsin viime syksyn valokuvauskeissin yhteydessä. Viranomaiset ja arkistot ovat laittaneet vastaan ansaintamahdollisuuksiaan suojellen ja tietosuojaan vedoten, mutta ryhmittymä on voittanut oikeusjuttujaan.

Tämän tiesin jo ennen kuin luin eilen Ted Rosvallin blogitekstin Återta arkiven. Hän sanoi saman omilla sanoillaan ja käänsi sitten katseen Pohjoismaihin. Kehuttuaan Ruotsin julkisuusperiaatetta ja Norjan sekä Tanskan vielä parempaa tilannetta sukututkijoiden käyttämän arkistomateriaalin suhteen Rosvall toteaa

Värre är det för våra systrar och bröder i Finland, som drabbats av förfärliga restriktioner, mycket atypiska för det i övrigt öppna finska samhället. En finsk Reclaim the Records - VALLATA ARKISTOT - kan där sägas vara av nöden.

Mitäköhän kammottavaa Suomen tilanteessa oikein on? Laajasti verkossa ilmaiseksi käytettävät kirkonarkistot kuten Rosvallin kehumissa Norjassa ja Tanskassa. Ruotsissahan Riksarkivetin SVARin avaamisesta on vasta tehty periaatepäätös. Tai jotain, lue tiedote 8.12.2016.

No, ilmeisesti Rosvall tarkoittaa sadan vuoden suoja-aikaa ja kirkonarkistojen käytäntöjä. Ihan mielenkiintoistahan se olisi, jos joku veisi oikeuteen ratkaistavaksi julkisuusperiaatteen ja henkilötietojen suojauksen välisen rajanvedon. Varsinkin kun siitä on ylivarovaisia tulkintoja tehty.

Kun vuosi sitten vertailin Suomen ja Ruotsin eroja tiedon saatavuudessa uutta oli, että ArkivDigital saisi kuvata kirkonkirjoja 70 vuoden suoja-aikaa käyttäen. Eilisessä FB-keskustelussa (suljettu ryhmä Släktforskning) esitettiin, ettei muuttokirjoja ja avioliittoja koske ollenkaan tietosuoja ja AD on kuvannut jälkimmäisiä vuoteen 1970. Keskusteluun linkitetyn Wiki-sivun mukaan kastettuja koskeekin 85 vuoden raja - eikä 70! Tästä huolimatta keskustelu alkoi siitä, että AD:stä ei löytynyt kastettuja 1900-luvun puolelta eli tilanne oli huonompi kuin Suomessa monien SSHY:n jäsenilleen kuvaamien seurakuntien osalta.

Rosvall lopetti KB:n sanomalehtidigitointiin, mutta sen vertailussa Suomen tilanteeseen ei ole vuodessa tapahtunut muutoksia. Palaan näihin vertailuihin kun aihetta ilmaantuu.

Lisäys pari tuntia (!) myöhemmin: Kansalliskirjasto tiedottaa tänään: Kansalliskirjasto avaa digitoidut sanoma- ja aikakauslehdet vuoteen 1920 asti yleisön saataville 1.2.2017. SUOMI, SUOMI, SUOMI!!!!

(Kansallisarkiston aulan kuva Wikimediasta.)

Lenin-museo lauantaina

Onneksi ehdin käydä katsomassa Lenin-museon ennen sen uusimista. Kesällä uudelleen avatussa museossa, johon viime lauantaina tutustuin, kaikki oli toisin. Niin kuin pitikin.

Museon pitkä historia oli toki näkyvillä sekä säilytyskaapeissa

että aloitusvideolla, jonka käsikirjoitus tyylikkäästi Leninin näkökulmasta kuvasi Leninin yhteyden Suomeen (lue: Tampereelle) ja onnistui siirtymään Leninin kuoleman jälkeiseen aikaan esitellen museon vaiheita.

Varsinaisempi museo alkoi suurlakon ja Venäjän vallankumouksien rinnastamisella. En heti saanut juonesta kiinni, mutta kierrettyäni ja mietittyäni tulkitsin koko museon nyt kertovan nimenomaan Suomen ja Neuvostoliitto/Venäjän suhteista. (Kotimatkan lukemiseksi nappaamani vihkonen kertoi, että museossa "Suomen ja Venäjän yhteinen historia herää eloisana, monisävyisenä ja kriittisenä".)

Tulkinta oli haasteellista siksi, että aikakauden päätekstitaulua lukuunottamatta esittelytekstit olivat varsin lyhyitä ja niiden merkitys kokonaisuudessa ei aina auennut heti eikä hetkenkään päästä. Eli jättää mietittävää, mikä ei ollenkaan huono asia.

Rajuin rinnastus olivat sisällissodat ja niiden jälkeen poliittisin syin vangitut. Eihän sitä mielellään ajattele, että itsenäisestä Suomesta löytyi jotain, mitä voi perustellusti verrata Neuvostoliiton vankileireihin. Mutta kun on, niin on.

Toisen maailmansodan jälkeen näyttelyssä tehdään konkreettinen u-käännös. Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa on nyt politiikan ohella mukana kauppa. Eli tavarat.

Minusta näyttelyuudistus oli onnistunut ja toivotan Lenin-museolle menestystä Vuoden museo 2017 -kisassa sekä muutenkin. Finalisteista yhtä en ole nähnyt, se olisi niinkin kaukana kuin Vantaalla...

Isonvihan pakolaisia Ladugårdlandetilla

Käydessäni läpi Tukholman Hedvig Eleonoran kasteita huomasin, että aviottomia lapsia synnyttäneiden lapsivuoteen osoite oli merkitty kirkonkirjoihin. Lisäksi kasteissa yleisesti oli nimetty kätilö ilmeisesti silloin kuin sellaista oli käytetty. Moninaisia ja toisinaan yllättäviä ovat kirkonkirjat.

Erikoisena näin myös sen, että kastettujen lasten isän ja välillä myös kummien nimien jälkeen oli erikseen merkitty "ifrån Helsingfors". Vain parissa tapauksessa kyseessä oli joku muu Venäjän miehityksen alla ollut paikka. Mutta toisaalta huomasin tuttuja helsinkiläisiä, kuten Petter Staken, ILMAN mainintaa koti/lähtöpaikkakunnasta.

Johdonmukaisuus olisi mukavaa. Sitä itse yrittäen alla listattuna Hedvig Eleonoran kasteista (1712-8.10.1719) huomaamani yksilöt, joilla oli maininta suomalaisesta paikkakunnasta.

3.10.1712 - isänä "borgaren ifån Helsingfors i Finland" Nils Pährsson Berg, äitinä Maria Jacobsdotter. (Kummeissa "jungfru Brita Wetter", joka on todennäköisesti helsinkiläisen Petter Wetterin tytär.)
9.12.1713 - kummina "Bonden ifrån Hälsingfors Hindrich"
7.1.1714 - isänä teurastaja ""ifrån Hällsingfors" Johan Börck, äitinä Catharina Lancus
1.9.1714 - isänä suutari Helsingistä Anders Wisterberg, äitinä Elisabet
4.10.1714 - isänä pellavakankuri Helsingistä Johan Tusman, äitinä Anna Henriksdotter (Helsingissä 7.11.1712 syntyneen lapen isä "weff:r Joh: Tuhsman")
11.10.1714 - isänä teurastaja Helsingistä Johan Lancius, äitinä Catharina Larsdotter Sohlberg (vrt. ylempänä teurastajan vaimon sukunimenä Lancus.)
24.4.1715 - kummina Nauvon kirkkoherra Gustaf Salonius, Korppoon ruustinna Maria Törnroos, Nauvon kirkkoherran vaimo Anna Gerdzlovia (lapsen isä Nils Gerdzlovius)
29.4.1715 - isänä edesmennyt suutari Helsingistä Erich Erichsson, äitinä Anna Johansdotter
14.10.1715 - isänä pakolaistalonpoika Helsingin pitäjästä Petter Thomasson, äitinä Beata Jöransdotter
23.10.1715 - kummina porvarinvaimo Uudeltamaalta Walborg Mattsdotter
10.11.1715 - kätilönä Catharina Winter Helsingistä
5.3.1716 - isänä Turun hovioikeuden viskaali Erich Wallwick, äitinä madame Brita Elgh (ylioppilasmatrikkelissa vaimon sukunimi Hirvo!)
20.12.1716 - kummina kauppiaan vaimo Turusta
5.11.1717 - isänä porvari Helsingistä Johan Abramson, äitinä Catharina Larsdotter, kummina porvari Helsingistä Carl Abrahamson (Helsingissä vihittiin 10.8.1712 avioliittoon "Stachtaren Joh: Abramsson" ja "Catharina Larsdr:". Vrt. teurastaja Johan Lancius yllä)
6.4.1719 - isänä porvari Helsingistä Johan Biörck, äitinä Catharina Lana (vrt. yllä Johan Börck & Catharina Lancus)

Lisäys 31.1.2017 Osa näistä oli Janne Asplundin täydellisemmin kirjaamina poimintoina SukuForumilla.

Materiaalinen 1800-luku perjantaina

Perjantain ohjelma Jyväskylässä alkoi yhteisesitelmillä, joista ensimmäisessä Johanna Ilmakunnas kuvaili uuteen tutkimushankkeeseensa liittyen säätyläisten naisten käsityökulttuuria ja siitä kertovia lähteitä. Hyvin kainosti Ilmakunnas sivusi sitä, ettei käsityöt olleet aina omaan käyttöön tai huvin vuoksi tehtyä. Mutta itselleni tuli mieleen Krookin perhe, jolle taidosta tuli elinkeino.

Yleisöstä kysyttiin, että eikö museokokoelmien vaatteista pysty päättelemään ovatko ne ammattilaisen vai "harrastajan" neulan jälkeä. Sillä tietenkin ammattilainen olettaa, että ammattilainen tekee aina parempaa jälkeä kuin ei-ammattilainen.

Vesa-Pekka Hervan esitelmässä en saanut punaisesta langasta kiinni, vaikka sellainen varmasti oli mukana. (Historiallisen arkeologian puolelta olisi konferenssiin sopinut hyvin esitys Lahden torikaivauksista. Ehkä niistä joskus kuulen tai luen.)

Lounaan jälkeen valitsemassani sessiossa oli neljä esitystä taloushistoriasta. Ilkka Nummela vertaili imeväisyyskuolleisuutta (elintason mittarina), BKT:tä ja varallisuuseroja Suomessa ja Ruotsissa 1800-luvulla. Muistissani oli vielä Jari Ojalan esitys siitä, miten Ruotsissa talouden kasvu oli huomattavasti nopeampaa kuin Suomessa, jossa kuitenkin myös oli kasvua. Nummela esitti vertailun niin, että kaikki positivisuus Suomesta hävisi ja autonomia hyvänä aikana oli vääristynyttä historiankirjoitusta.

Uutta minulle oli Gini-kertoimet, joiden mukaan Suomessa oli vuosina 1750, 1800 ja 1850 huomattavasti suuremmat varallisuuserot kuin Ruotsissa. Luvut Suomessa olivat 91-94% ja vielä vuonna 1900 88% kun nykyaikana (2008) luku on 26,8%. (Mitä pienempi luku sitä tasaisemmin varallisuus on jakautunut.)

Miikka Voutilainen ja Pirita Frigren etsivät merkkejä kaupungin vaikutuksesta ympäröivällä maaseudulla. Nykymaailmassa kaupungistumisaste ja maan rikkaus korreloivat, mutta mikä aiheutti mitä? Vielä ei ollut valmista vastausta.

Merja Uotila ja Maare Paloheimo tarkastelevat maaseudun kulutuksen muutoksia 1800-luvun alkupuolella. Erinomaisen kiinnostavaa! Käsityöläisiä tutkinut Uotila käytti kulutuskulttuurin muutoksen kuvaajana käsityöläisten määrän kasvua, mikä ei ollut tullut minulle mieleen. (Käsityöläisten määriä olen toki laskenut, mutta oliko siitä mitään hyötyä?)

Lopuksi Jari Ojala ja Tiina Hemminki tarkastelivat tuontitavaroita Juutinrauman tulleista ja niiden mahdollista leviämistä maaseudulle velkasuhteista. Vielä ei tainnut olla valmiita johtopäätöksiä tai ainakaan niitä ei löydy muistiinpanoistani. Sen sijaan kirjoitin muistiin, että pitää katsoa Helsingin perukirjat etsien Petter Sundin mahdollisia saatavia.

Viimeisessä sessiossa Tiina Hemminki mietti perukirjojen edustavuutta eli sitä kenestä niitä tehtiin tai oltiin tekemättä. Otoksessaan olivat aliedustettuina ainakin nuoret ja yli 65-vuotiaat.

Merja Uotila oli hakenut jo edellä mainittua kúlutuksen muutosta maalaispitäjän perukirjojen vaatteista. Siellä tosiaan näkyi vaatevarastojen kasvu ja ulkopuolelta omaksutut vaatemallit. Erittäin mielenkiintoista. Kuten sekin, että perukirjoihin merkityt vaatteet eivät maalaisjärjen mukaan voineet kattaa kaikkia vainajan vaatteita. Uotilan mukaan saappaat ja liivit puuttuivat monelta, vaikka niiden olisi pitänyt kuulua perusvaatetukseen talollisilla, joihin otoksensa oli rajattu.

Viimeisenä puhui konkursseja tutkiva Riina Turunen. Ensinnäkin tunsin piston sukututkijan sydämessä, sillä mummon vaarin konkurssipapereita en ole koskaan tutkinut. Toiseksi opin, että kuolinpesän hakeminen konkurssiin saattoi olla varotoimenpide perikunnalta. Tämä oli hyvä tietää, sillä näihin törmää sanomalehtihauissa usein. Kolmanneksi kuulimme, että konkurssiin haetun pesän perukirjoitus voi olla konkurssipaperien joukossa eikä ollenkaan tavallisissa paikoissa ei tuomiokunnan tai seurakunnan arkistossa. Tämäkin tieto voi olla hyödyksi.

Kuvat: Godey's lady's book (1840). Fyren 51/1903

"Enkä tiedä mitään"

Pyykinpesupaikassa sain tänään lukea eilisen Hesarin, jossa Suvi Aholan lauantaiessee oli otsikoltaan Myytti ja miten se rikotaan. Pääasiassa Tyko Sallisen tutkimuksen ja kirjoituksen kautta muuttuneeseen julkisuuskuvaan keskittyvän tekstin viesti oli, että "uutta tutkimusta tarvitaan koko ajan".

Toki, mutta mielellään kuitenkin huomioiden jo tehty työ. Aivan esseen lopussa Ahola toteaa, ettei "sisällissodastakaan ole viime sanaa sanottu". Ja jatkaa

Tänä keväänä ilmestyy kaksikin tutkimusta sisällissodan naissotilaista. Heitä oli kolmattatuhatta, enkä silti tiedä heidän kohtaloistaan mitään.

Tampere 1918, kuvaaja tuntematon, Vapriikin kuva-arkisto CC-BY

Ja se on kenen syytä? Kirjastoista on edelleen saatavissa Tuomas Hopun kirja Tampereen naiskaarti. Myytit ja todellisuus. Ja Tuulikki Pekkalaisen Susinartut ja pikku immet. Sisällissodan tuntemattomat naiset sekä Anu Hakalan gradunsa pohjalta kirjoittama Housukaartilaiset : Maarian punakaartin naiskomppania Suomen sisällissodassa. Lopputulokseen keskittyvät Tauno Tukkisen Naiskapinallisten henkilötappiot 1918 ja Naiskomppanian tuho. Turun punaisten henkilötappiot 1918.

Toinen Aholan tarkoittamista kevään 2017 uutuuskirjoista lienee Tiina Lintusen ja pohjautuu väitöskirjaansa Punaisten naisten tiet. Valtiorikosoikeuteen vuonna 1918 joutuneiden Porin seudun naisten toiminta sota-aikana, tuomiot ja myöhemmät elämänvaiheet. Luettavissa verkossa, kuten  linkistä näkyy. Samoin Varpu Anttosen gradu Valkeakosken naiskaarti Suomen sisällissodassa 1918 ja Virva Liskin Maitoa, verta ja merisotilaita. Naisten selviytyminen Santahaminan punavankileirissä kesällä 1918.

Selitys täydelle tietämättömyydelle ei edes ole se, ettei halua lukea tietokirjallisuutta. Itseeni teki vaikutuksen naiskaartilaisista kertova Anneli Kannon romaani Veriruusut ja tematiikka on blogiini elokuussa 2012 tekemäni merkinnän mukaan osa Rosa Meriläisen romaania Nainen punainen.

Tottakai vuodessa 1918 ja naiskaarteissa on vielä tutkittavaa, mutta Aholan lausahdus antoi ymmärtää, että tämä(kin) on joku tutkimatta jätetty ja vasta "nyt" paljastuva aihe. Ärsyttävää.

Materiaalinen 1800-luku torstaina

Museossa käytyäni keskityin vihdoin konferenssiin materiaalinen kulttuuri ja kulttuurin materiaalisuus pitkällä 1800-luvulla. Minulle sen aloitti Marketta Luutosen esitys virkkauksesta 1800-luvun muotiuutuutena. Olin luullut hallitsevani lankatekniikoiden kotimaisen historian melko hyvin, mutta enpäs kuitenkaan. Rahvaan asusteiden värikkäät kirjovirkkaustyöt näyttivät aivan oudoilta silmissäni ja enimmäkseen niitä onkin kai tehty Pohjanmaan rannikolla?

Luutosen lisälukemiseksi suosittelema Lankapaitoja ja muita asusteita nyt varattuna kirjastosta. Perustiedot tekniikasta ja kuvia löytyy käsityön museon sivulta. Eroista piilosilmukkavirkkaukseen, joka myös vilahti esityksessä, på svenska tässä. Ruotsille oli tarvetta, sillä Museovirastohan ei vapauttanut Finnassa esinekuvia. Eli ...

Heins, Nina/Nordiska museet CC BY-NC-ND

Samassa sessiossa Konsta Kajander antoi päivitystä väitöstutkimuksestaan puoliherroista. Pukeutumiseen keskittyvät esimerkkinsä maaseutukirjeistä sisälsivät kolme (3!) krinoliinimainintaa, joita en itse ollut löytänyt Argh.

Eikä mitään uutta auringon alla. Kajander kertoi , että Irma Vilkuna oli jo vuonna 1968 huomauttanut, että pukuhistorian tutkimiseen voisi käyttää varastettujen tavaroiden kuvauksia sanomalehdissä. Olen tätä miettinyt jo vuosia ja pitänyt ajatustani innovatiivisena. Hah!

Kahvitauolla näyttelykeskus Soihdussa en kunnolla ehtinyt tutustumaan yliopiston historian esittelyyn kun piti syödä hyvää kakkua ja seurustella. Koko vierailun aikanakaan ei jäänyt aikaa kampuksen äänioppaille Unon ja Wolmarin matkassa, Pikkusiskoa etsimässä, Vanhan Seminaarinmäen polkuja, Aallon kampus ja Sipisen kampusarkkitehtuuri.

Illan lopuksi paneelikeskustelussa Elina Anttila, Visa Immonen ja Alex Snellman keskustelivat esinetutkimuksesta. Mitään kovin uutta ei sanottu ja mieleen tuli monta kertaa viime syksyn Tutkimus tänään -sessio. Kipupisteenä nousivat jälleen esiin lähdeviitteet. Ja kokoelmatietokantojen tiedot.

Ja se muu aiemmin kuultu. Esinetutkimus on monitieteistä. Digitointi mahdollistaa esineiden löytämisen, muttei tallena kaikkea olennaista. Museoesineen tuominen tutkittavaksi työintensiivistä ja siksi (ainakin toisinaan) museot siihen haluttomia. Yliopistojen ja museoiden yhteistyö ja yhteiset projektit nähdään ratkaisuna. Esinekuvat kalliita, jopa opiskelijoille/tutkijoille, jotka työllään luovat uutta kontekstitietoa. Paneelin puheenjohtajan Anna-Maria Wiljasen kysyessä kulttuuri-historiallisen museon määritelmää Anttila otti esille taas saamansa kritiikin taiteen tuomisesta Kansallismuseoon ja esitti jo ennestään tutut perustelunsa.

Mutta hän - eikä kukaan mukaan - ei maininnut tuoreinta julkisuudessa ollutta esimerkkiä esinetutkimuksesta. Siitä miten joukko harrastajia oli saanut ammattilaisten avustuksella irti uutta tietoa projektissa, jossa tehtiin rekonstruktio keskiaikaisesta tekstiilistä. Sillä ei-akateemisuus?

Verrattuna sadan vuoden takaisiin tietoihin (*) Maskun tekstiilin ajoitus on nuortunut, nahkanauhan metallipäällys vaihtunut ja ruotsinkielinen teksti kai hävinnyt kun en muista sitä kenenkään maininneen.

(*) Kyläkirjaston Kuvalehti 4/1897 kertoo, että

Saman sälyhuoneen romuista vetivät tutkijat v. 1871 esille mattorääsyn, joka tarkemmin katsoessa havaittiin arvokkaaksi muistoksi katolisajalta ja tuotiin sen vuoksi parempaan talteen Helsingin museoon. Se oli nimittäin taidokas ompeluteos, jota varmaan on muinoin käytetty alttarin esivaatteena eli n. s. "antependiumina". [...] Itse ompelu on kaikkialla toimitettu niin että sangen hieno nahkanauha on valkoisella langalla yliluoden kiinni neulottu. Nahka lienee alkujaan ollut kullattu. [...] Prof. E. Aspelin lausuu, että se taidetapa, joka ilmestyy antependumin koristuksissa sekä kirjaimien muoto antavat syytä määräämään ompeluteoksen synnyn 1200 luvun loppupuoleen. [...] Puheena olevaa alttarivaatetta pidetään Ruotsissa tai Suomessa tehtynä, sillä yhden kuvan ympärillä on ruotsinkielinen kirjoitus.