Pukukooditulkintaa

Alkuviikosta tuttavan kanssa lounastaessa tuli puhetta väitöstilaisuuden pukeutumiskoodista. Kotiin päästyä kaivoin Opinahjon sivun esille ja päädyin tulkintahaasteeseen. 

Ohje kuuluu naisten osalta: "vastaavasti mustaa aamupäiväpukua (pitkähihainen ja kiinteällä pääntiellä) ilman hattua". Selvintä tässä on hatuttomuus, musta väri ja pitkähihaisuus, tosin googlaus toi esiin kyselijöitä, joiden huolena olivat 3/4-hihat. Mutta millainen on "kiinteä pääntie"? 

Tätä pähkäilimme jo lounaskeskustelussa pääsemättä uskottavaan lopputulokseen. Opinahjon englanninkielinen versio "black, long-sleeved dress with a small neckline without a hat" antoi ymmärtää, että kiinteä on avaran vastakohta. Esitin tämän ongelman ratkaisuna FB-kavereilleni, mutta heistä kaksi olikin sitä mieltä, että "Eikös kiinteä pääntie tarkoita, ettei sitä voi avata kuten paitapuseroa tai takkia?" 

Syytä siis tehdä käsitehistoriallinen harjoitus siellä missä aina ennenkin eli Kansalliskirjaston digitoinneissa. Niissä kiinteän pääntien (tai useammin kaula-aukon) käsite alkaa esiintyä vuonna 1937. Varhaisin kuvalla varustettu esimerkki on edestä kaikkea muuta kuin avara, mutta voidaan sulkea "selästä pukukankaalla päällystetyillä napeilla, joita on vyötäisiin asti" (Keskisuomalainen 5.3.1938). Sama vaate esiteltiin useammassa sanomalehdessä, mutta valitettavasti syndikointi ei ulottunut ruotsinkielisiin lehtiin, joiden sanasto olisi voinut auttaa ilmaisun alkuperän selvittämisessä.

Kotiliedessä 19/1938 johtaja Saimi Jutila kuvaa esiteltyä "kimonomallista" paitaa todeten, että siinä oli "kiinteä pääntie, joka sitten avarretaan kapeasti päärmätyllä halkiolla". Kuvaus sopii vain yhteen kuvasivun malliin, jonka kaula-aukko vaikuttaa varsin kuristavalta. Ahdistavalta näyttää myös Aamulehdessä kuvan kanssa 23.10.1938 esitelty  pariisilaistyylinen pikkupusero, jossa oli "pieni, kiinteä kaula-aukko" ja kuvaa tihrustaen myös nappilista edessä.

Karjalan viikkoliitteessä 6.8.1939 Vammelsuun Rakkauden haudaksi kutsutun muistomerkin naishahmon "kiinteää kaula-aukkoa reunustaa leveä pitsikaulus". Lappeenrannan museoiden CC BY 4.0 -lisenssillä tarjoama otos riittää paljastamaan, että kiinteän pääntien ei tarvitse estää hengittämistä.

Muodin muutosta kommentoivassa jutussa todetaan, että "Tähän asti verraten kiinteä kaula-aukko on nyt hieman avonaisempi" (Tampereen sanomat 16.9.1939). Myös Keskisuomalaisen jumpperineulontaohje 9.9.1939 indikoi melko selvästi, että kiinteällä tarkoitetaan avonaisen vastakohtaa:

Jumpperin kaula-aukko on - mikäli ei halua sitä kovin avonaiseksi - kudottava tiukasti kaulan mukaiseksi, koska sillä on erikoinen taipumus laajeta suorastaan Ludvig XIV:n aikaisten naistenkaulusten tyyliseksi. Pyöreään, kiinteään kaula-aukkoon riittää, kun ...

Tuloksen varmentamiseksi tartuin lopuksi Nykysuomen sanakirjaan, joka tuntee sanalle kiinteä neljä merkitykstä. Näistä kolmas on "tiukka, kireä, jäntevä, luja" vastakohtanaan "höllä, löyhä, veltto". 

Suunnittelemani asu onneksi selviää pääntiekriteeristä. Aamupäiväpuvun määritelmän ja sen kehityksen taidan taktisesti jättää selvittämättä. 

Pari pikaista sanaa kaviaarin historiasta

Aloitin viime viikolla Helsingin yliopiston avoimen yliopiston opiskelijana kurssin Tidigmodern mat, jossa kurssitehtäväni aiheeksi arvottiin kala. Mieleen pulpahti oitis väikkäriä tehdessä löytynyt vuoden 1755 kaviaarimainos, mutta aihe ei mahdu 10 minuutin loppuesitykseen, joten hutiloidaan tänne pikainen katsaus. Varsinkin siksi, että kirjastosta kotiin kantamassani Jan-Öjvind Swahnin kirjassa Matens historia från A till Ö (2017) väitetään, että kaviaari

... har inte alltid varit en dyrbarhet. Både i 1700-talets Sverige och i 1800-talets Wild West i USA serverades kaviaren gratis - ölstugorna i t. ex. Stockholm skänkte sina gäster ett snapglas, fyllt med kaviar tilsammas med ölmuggen... (s. 156)

Inan vaikeata uskoa, että tämä pitäisi paikkaansa 1700-luvun Tukholmassa. Logiikka 1700-luvun sanomalehtien mainoksissa kun on se, että mitään tavallista ei mainosteta. Joten, jos kaviaari olisi ollut Tukholmassa arkista ruokaa, ei Posttidningarissa olisi ollut 5.4.1750 ilmoitusta Pietarista tulleesta kaviaarista. Eikä löytämässäni ilmoituksessa olisi annettu vinkkejä kaviaarin syöntiin.

...emedan Caviarens rätta bruk och nytta icke allmänt äro bekant, så har man welat berätta, at man i Ryssland blandar Caviaren med hel sin sönderhackad lök och litet peppar, och den som ej tål lök, äter honom aldeles pur uppå glödbräckt hwete- eller annat mjukt bröd, och öfwertygelsen wisar at Caviar är mera styrkande än Sago-gryn och Selleri-rötter, densamma giör ock Winet wälsmakande, gifwer matlust samt har utom dess sin mångfaldiga merite, kan äfwen brukas som all annor Sallad och i synnerhet i stället för Ansiovis. En del äta ock Caviaren med Citron-saft eller ätticka och olja, som dock ej är så tjenligt, ty til präss-Caviaren hwilken är hel torr och mycket saltaktig, kan olja wara applicabel, men aldeles intet til denna, som utom dess af sig sielf har fetma nog, och deraf mister både anseende och smak, samt hwartil erfordras en stark mage. (Stockholms Weckoblad 5.4.1755)

Kungliga biblioteketin digitoinneissa kaviaari-ilmoituksia on tekstihaun perusteella harvakseltaan, kunnes määrä kasvaa ja säännöllistyy 1780-luvulla. Tuontiin Venäjältä sopii ilmoitusten väheneminen tai katoaminen Kustaa III:n sodan ja Suomen sodan aikana. 

Turussa Pietarista tuotua tuoretta kaviaaria mainostettiin 24.1.1782 ja ilmoituksia on tämän jälkeen säännöllisesti, mutta ei erityisen usein. Sanahaku 'caviar kaviar' Kansalliskirjaston digitoimiin ruotsinkielisiin lehtiin tuottaa määriä, jotka kasvavat samassa suhteessa julkaistuihin sivuihin. Poikkeuksena on jakso 1875-79, jolloin mainintoja oli suhteellisen paljon, ja 1900-luku, jolloin oletettavasti sekä Venäjän epästabiliteetti haittasi tuotantoa ja vientiä sekä samaan aikaan venäläisyys ei ollut erityisen suosittua Suomessa. 

Jakso 1875-79 voi selittyä Yhdysvalloista Eurooppaan tuodulla kaviaarilla, joka voi myös olla ruotsalaisen kirjan käsityksen tausta. Verkkosivujen (esim. tämä) perusteella hinnat laskivat merkittävästi, kunnes kalakanta Yhdysvalloissa romahti. 

Suomeksi suhdeluvut ovat toiset eikä 1870-luvulla hahmotu mitään erityistä. Kaviaaria kaupattiin suomeksi jo 1830-luvulla Oulussa. Suomettaren ilmoituksessa 7.2.1865 tarjottiin "Bliniitä kaviaarin kanssa Kellarissa Alku" eli ei synny mielikuvaa tuotteesta, jota olisi arkisesti tarjolla. Ilmoitusteksteissä 1800-luvun lopulla kaviaari esiintyy muiden tuontitavaroiden kanssa.

Helsingin kunnallisverotuksesta vuoden 1883 jälkeen

Elokuussa 1883 muutettiin vuoden 1873 asetusta kunnallishallituksesta kaupungissa hieman (SWL 5.9.1883). Nyt määrättiin, että yhtä veroäyriä piti vastata tietty summa, jonka piti olla välillä 200-400 markkaa. Tätä voi siis käyttää osviittana äyrien tulkintaan ja ahkerimmat voivat myös hakea maistraatin pöytäkirjoista päätetyn arvon, joka sanomalehtimainintojen perusteella oli Helsingissä pysyvästi 400 mk.

Edelleen vapaaehtoisiin ilmoituksiin ja arvioihin perustuvan verotuksen tarkastamisen olennaisuus käy ilmi tästä anekdootista. 

Erästä kaunokirjailijaa, joka v. 1891 oleskeli muutamia kuukausia täällä Helsingissä oli tämän kaupungin takseerauslautakunta kunnioittanut 15 veroäyrillä, arvaten hänen tulonsa - 6,000:ksi. Kun kirjailija, joka vaan sattumalta oleskeli kaupungissa, on muualla kirjoissa, ei voinut aavistaakaan, että hänet näin äveriääksi arvattaisiin, ja kun hän siitä syystä laiminlöi valitusajan, tultiin häntä kaikessa ystävyydessä Helsingin kaupungin hyväksi ryöstämään 6,000 markan tuloista, joka on tavallinen professorin palkka. Onhan se sekin tavallaan osoitus siitä, "miten meillä kirjailijoita kohdellaan". (Päivälehti 23.10.1892)

Varmuudella en voi sanoa, olisiko kirjailija voinut löytää nimensä sanomalehtien verolistoista. Katkeamatonta sarjaa sanomalehtien verokalentereista en nimittäin sanahauin saanut aikaiseksi, mutta sentään esimerkkejä, jotka viittaavat säännöllisyyden sijaan säännölliseen epäsäännöllisyyteen.

• Vähintään 20 veroäyriä vuodelta 1886: Finland 3.3.1887-
• Vähintään 5 äyriä kunnallisverotusta vuonna 1888 osakseen saaneet: Finland 19.2.1889-
• Vähintään 5 äyriä kunnallisverotusta eli 2000 mk 1889: Hufvudstasbladet 8.2.1890-
• Vähintään 10 veroäyriä eli 4000 mk:n vuositulot vuonna 1892: Hufvudstadsbladet 13.2.1893-
• Vähintään 7 äyriä eli 2800 markan vuositulo 1893: Hufvudstadsbladet 1.2.1894- & Päivälehti 3.2.1894- 
• Kunnallistaksoitus... henkilöt ja yhtiöt, joitten tulot v. 1894 arvattiin 5000 markaksi tai siitä yli: Päivälehti 8.2.1895-
• Vähintään 5 äyriä kunnallisverotusta eli 2000 mk vuonna 1896 ansainneet: Hufvudstadsbladet 11.2.1897
• Vähintään 5 äyriä kunnallisverotusta eli 2000 mk vuonna 1897 ansainneet: Hufvudstadsbladet 17.2.1898 & Nya Pressen 16.2.1898
• Vähintään 5 äyriä kunnallisverotusta eli 2000 mk vuonna 1898 ansainneet: Hufvudstadsbladet 16.2.1899 & Vähintään 4000 mk:n tulot 1898: Päivälehti 11.2.1899
• Kunnallistaksoitus 1900: Uusi Suometar 8.2.1901-
• Kunnallistaksoitus 1901: Uusi Suometar 9.2.1902- & Vähintään 5 äyriä eli 2000 mk vuonna 1901 ansainneet: Hufvudstadsbladet 14.2.1902
• Kunnallistaksoitus vuodelta 1902: Uusi Suometar 10.2.1903- & Hufvudstadsbladet 11.2.1903

Alimpien verosummien leikkaantuminen oli käytännön sanelemaa, sillä verotettavien määrä kasvoi huomattavasti. Tämä selviää esimerkiksi Helsingin kaupungin tilastollisesta vuosikirjasta 1905, jonka taulukossa 221 on sarja asukasmääriä ja verotettujen lukumääriä vuodesta 1885 alkaen. Verotettujen osuus oli vasta vuonna 1905 kohonnut 15 %:iin. Osittain alhaista osuutta selittää se kaupungin ikärakenne eli nuorison määrä, mutta kyse oli myös siitä, etteivät kaikki tuloja saaneet ilmoittautuneet. Ilmoittamisvelvollisuus säädettiin vasta 19.4.1919.

US 12.1.1896

Uudessa Suomettaressa 27.1.1895 pakinoitiin: 

Nya Pressen tietää ilmoittaa, että Helsingin takseerauslautakunnan ja työväenyhdistyksen kehoitukset pääkaupungin työväelle ilmoittamaan itsensä verotettavaksi ovat tuottaneet sen tuloksen, että joku määrä työväkeä onkin saapunut taksoitukseen, mutta pyytääkseen vapautusta kaikista ulosteoista. [...] Nyt tuntuu sille, jonka muutenkin täytyy toimeen tullakseen venyttää joka penni hyppysistään soikeaksi, kamalalta suorittaa lähes puolitoista kymmentä markkaa jokaisesta 400 markan tulosta ja vielä lisäksi siihen maksaa moniaita markkoja kirkollismaksuja joka veroäyristä. [...] Perheelliselle miehelle, jolla on esim. 1,600 markan vuositulo, on paljon vaikeampi maksaa kunnalle veroa 4 kertaa 10 mk., kuin 16,000 markan saajalle suorittaa 40 kertaa 10 mk. Edellisen taloudessa tehdään 40 markalla sangen paljon, jälkimmäisen pelkkiin huvituksiin kuluu paljon enemmän, ylellisyyden tarpeista puhumattakaan."

Olin ajatellut konkretisoida veronmaksajien vähäisyyttä vertaamalla yhtä tutkimani Töölön Taipaleen huvilaa henkikirjasta ja kunnallisverojen kantokirjasta. Sattumalta valitsemani esimerkki kuitenkin paljasti, että usein muuttavan väestön takia hieman eri aikaan tehtyä verotusta ei saa täsmäämään koskemaan samaa populaatiota. Ilmeistä kuitenkin oli, että vuoden 1887 tienoilla henkikirjoissa oli paljon työn teolla määriteltyä ihmistä, jotka eivät olleet maksaneet kunnallisveroa. Eli tilastot pitävät paikkansa.

Helsingin valtionverotuksesta 1865-1885

Kunnallisverotietojen lisäksi, mutta vielä harvemmin ja epätäydellisemmin sanomalehdissä julkaistiin suostuntaveron määräämiseen käytettyjä lukuja. Morgonbladet rajasi katsauksensa 14.11.1879 vähintään 20000 markkaa ansainneisiin. Vastaan tuli myös "Förmögenhetsförhållandena i hufvudstaden" (Nya pressen 21., 22., 24., 26., 28.11.1883) ja vuodelta 1884 kruunun eli valtion suostuntaveron määräämiseen käytetyt summat (Nya Pressen 20., 21., 22., 23., 24., 25.11.1884). 

Juhani Turkkila on julkaisussaan Tuloverotuksen reaalinen muuttuminen Suomessa. Kuusikymmentä vuotta verojen vuoristorataa (Etla 2010, pdf) selostanut näiden taustaa.

Maaliskuun 2 päivä 1865 oli taitekohta Suomen verolainsäädännön historiassa. Tuona päivänä annettiin Keisarillisen Majesteetin armollinen julistus siitä suostuntaverosta, jonka Suomenmaan Säädyt ottivat maksaakseen vuosina 1865, 1866 ja 1867. Julistuksella otettiin Suomessa ensimmäistä kertaa käyttöön tuloverotus. Suostuntaveron säätämistä perusteltiin valtion finanssitarpeilla: kansakoulujen perustaminen, kanavien ja rautateiden rakentaminen, järvien ja soiden kuivatustyöt sekä majakoiden rakentaminen vaativat rahavaroja.

”Tulosuostunnan” mullistavuus jäi kuitenkin vain periaatteelliseksi, sillä veroprosentti oli alhainen ja verosta vapautettujen osuus oli suuri. Vuonna 1865 alkanut suostuntaverojärjestelmän toteutus kylläkin epäonnistui, mutta sotaverot ja niiden jatkaminen suostuntaveroina vakiinnuttivat tuloveron aseman.

Esko Linnakankaan ja Leila Juannon kirjassa Verojen historia : synty, kehitys, kuolema, ylösnousemus, reinkarnaatio (2016) on lisätietoa.

Jokaisen tuli ”suostuntawerokomitealle ilmoittaa, kuinka suureksi hän arvaa puhtaan tulonsa wiimeksi kuluneelta wuodelta”. Ilmoittamisvelvollisuuden merkitys jäi todellisuudessa vähäiseksi, koska verovelvollisen ilmoitusvelvollisuutta ei ollut sanktioitu veronkorotuksella. Yksityiskohtaiset säännökset ilmoitusvelvollisuudesta koskivat pääasiassa viranomaisia, jotka maksoivat palkkioita ja korvauksia. Rangaistus voitiin määrätä virkamiehelle, joka laiminlöi tietojen ja ilmoitusten antamisen, mutta verovelvollista ei voitu rangaista.

Puhtaan tulon selville saaminen oli vaikeaa. Tulojen todellinen määrä jäikin usein verovelvollisen moraalin varaan, joten verotus muistutti nykyistä arvioverotusta. Mielenkiintoista oli, että verotuksessa ei voitu poiketa alaspäin verovelvollisen ilmoituksesta.

Valtionverotuksen toimittavalle suostuntaverokomitealle jäi suuri hankintavalta. Sen jäsenten tuli tasapuolisesti edustaa eri tulonsaajaryhmiä. Kokouksissa piti henkikirjoittajan tai kuvernöörin hänen sijaansa määräämän henkilön olla läsnä antamassa tarpeellisia tietoja,  pitämässä pöytäkirjaa, laatimassa veroluetteloa ja valvomassa kruunun etua.

Valtion tuloverotuksen tuotot jäivät hyvin vähäisiksi. Tuloverosta luovuttiin vuoden 1885 valtiopäivillä.

Helsingin kunnallisverokalenterit 1871-1882

Eilen esiteltyjä vuosien 1863 ja 1864 listauksia vastaava ilmestyi muutaman vuoden tauon jälkeen Hufvudstadsbladetissa 8.7.1871. Se on otsikoitu "Helsingfors stads skattöre-längd enligt taxeringen år 1871" eikä sisällä mitään perustelua julkaisulle. Ensimmäisenä on listattu äyrien mukaisessa järjestyksessä kauppiaat, joiden ensimmäisellä ei kauppaneuvos P. Sinebrychoffilla on veroäyrejä lähes kaksi kertaa enemmän (112) kuin seuraavalla (60). 

Seuraavana vuonna asettelu Hufvudstadsbladetissa 5.5.1872 oli niin tiheä, että kaikki äyritetyt mahtuivat samalle sivulle entisellä ryhmittelyllä. Tiheys ja jaottelu säilyivät myös seuraavina vuonna, jolloin lista julkaistiin jo kahdessa lehdessä (Hbl 11.& 12.6.1873, Morgonbladet 12.& 13.6.1873, Hbl 27.6.&2.7.1874).

Joulukuun 8. 1873 Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus kunnallishallituksesta kaupungissa (SWL 3.-13.1.1874) muutti verotusta jossain määrin. Pykälässä 55 määrättiin, että "takseerauslautakunnan on velvollisuus tunnollisesti arvata ne tulot, joita kullakin kunnan jäsenellä voidaan katsoa vuoden kuluessa olevan kaupungissa taikka sen aluspiirissä olevasta kiinteästä omaisuudesta, siellä harjoittamastansa elinkeinosta tai liikkeestä sekä, jos hänellä kunnassa on asuntonsa ja kotonsa, palkasta, pensionista tai muista varoista". Erona entiseen oli se, "että kaupungin kaikki asukkaat ovat velvolliset ottamaan osaa niihin veroihin, jotka ennen olivat ainoastaan porvariston ja talon-omistajain suoritettavat" (US 25.2.1876)

Tällä tulojen kolmijaolla on tehty ne kunnallisverojen kantokirjat, jotka ovat vuodesta 1875 alkaen digitoituina käytettävissä Helsingin kaupunginarkistossa. Varhaisempiin ei ole hakemistoa, joten käytännön oppina totean, että koska luettelo perustuu maantieteeseen, voi yksittäinen henkilö löytyä useammalta sivulta, jos hänellä on tuloja useammasta osoitteesta. Tästä on esimerkki pilalehdessä Spets 10/1886

Pykälässä 56 määrättiin, että takseerauksesta tehty luettelo piti olla 14 päivää saatavilla "raastuvassa tai muussa soveliaassa paikassa". Tästä mahdollisuudesta piti ilmoittaa sanomalehdissä, mutta tietojen julkaisusta ei sanota mitään. Mahdollisesti uuden systeemin takia vuoden 1875 listaus julkaistiin Hufvudstadsbladetissa vasta seuraavan vuoden puolella 9., 10., 12., 16.3.1876. Se oli maantieteellinen eli todennäköisesti kopsattu suoraan kunnallisverojen kantokirjoista. Koska sanomalehdessä on vain äyrien kokonaismäärä, kannattaa kurkistaa myös asiakirjoihin, joista löytyy edellä mainittu kolmijako, vaikkakaan ei tarkempaa tietoa oletetusta tulonlähteestä.

Helsingin kunnallisverokalenterit 1859, 1863 ja 1864

Vuosittaiset erikseen painetut verokalenterit olivat niin luonnollinen osa lapsuuttani, että en ole koskaan suuremmin pysähtynyt ihmettelemään 1800-luvun sanomalehtien vastaavia listauksia. Tai itse asiassa olen, jo vuonna 2015, ja Helsingin kunnallisverolistoja olen katsonut ensimmäistä kertaa vuonna 2008. No, otetaan kuitenkin uusiksi, vaikka useammalla tekstillä, jotta jatkossa pysyisi mielessä.

Kävin jopa kirjastossa tavaamassa Onni Wiherheimon esitystä Helsingin kaupungin historiasta III:2 (1951). Siitä selvisi, että taksoitusmiehet perinteisesti kokoontuivat keväisin ja "näyttävät 1820-luvulta lähtien noudattaneen eräitä ylimpiä ja alimpia äyrimääriä".(s. 279)  Määrättyjen äyrien perusteella maksettiin useita erilaisia maksuja, joista osa koski vain tiettyjä ryhmiä. Helsingin kaupungin tuloerien moninaisuus näkyy myös kirjassa Historiska och statistiska anteckningar om städerna i Finland esitetyssä katsauksessa vuodelta 1842.

Ensimmäinen sanomalehdestä löytämäni katsaus äyrimääriin julkaistiin, kun Helsingfors Tidningar 15.10.1859 käsitteli maistraatin oikeusneuvomiehen vaalin äänioikeutettuja. Näitä oli 331 henkeä ja heillä yhteensä 3158 veroäyriä. Näistä 1508 kuuluivat 84 kauppiaalle (handlande) ja 498 elintarvikekauppiaille (viktualiehandlande), joita oli 43. Kauppalaivureita (kofferdiskeppare) oli 20 ja heillä yhteensä 68 veroäyriä. Veroäyreistä jäi 1111 käsityöläisille, joita oli 184. Luvut eivät summaannu aivan oikein, mutta varmaa on, että isoimmat äyrit (50) oli annettu kauppiaille H. Borgström, Lindroos, Sundman, Sinebrychoff ja Kleineh. Menestyneimmät elintarvikekauppiaat saivat 30 veroäyriä. Valtaosalla verotetuista oli vähemmän kuin 20 veroäyriä. 

Helsingfors Tidningar ei puhunut itse vaalista mitään, joten tuntuu siltä kuin toimittaja olisi julkaissut tiedot siitä innosta, että oli sellaiset ensimmäisen kerran nähnyt. Lukujen suhde todelliseen ansaitsemiseen ei ollut tarkka. Wiherheimo toteaa, että vuonna 1852 "sovittiin, että jokaiselle porvarille tai hänen leskelleen, joka ei harjoittanut liikettä, asetettaisiin ainakin yksi äyri ja sellaiselle leskelle, joka harjoitti liikettä, ainakin 2 äyriä"(s. 280).

Ensimmäinen varsinaisempi verokalenteri julkaistiin Helsingfors Dagbladissa toukokuussa 1863. Sitä ennen samassa lehdessä Helsingin kaupungin budjettia 29.4.1863 käsitellessä todettiin, että julkisuus palvelisi verotuksen oikeellisuuden tarkastamista. Ruotsissa käytäntö oli jo tavallinen.

Julkaisu alkoi 26.5.1863 tietenkin varakkaimmista kaupunkilaisista. Luokassa A eli porvareisssa on tuttuja nimiä ensimmäisenä. Kauppaneuvos H Borgström, kauppaneuvos J. H. Lindroosin kuolinpesä, kauppaneuvos C. W. I. Sundmanin kuolinpesä, Paul Sinebrychoff, Feodor Kiseleff ja Johannes Schramm olivat kaikki saaneet osakseen 50 veroäyriä. Pikaisesti laskettuna luokassa oli 112 verovelvollista ja toimituksen mukaan äyrien summa oli 1654.

Elintarvikekauppiaiden ryhmän äyrit julkaistiin 27.5.1863. Siinä suurimman äyrimäärän (40) oli saanut Wasili Schahin. Yhteensä 64 kauppiasta saivat 691. Ryhmään "Kontingent handlare" kuului vain 2 miestä ja heille oli äyrien sijaan merkitty ruplia. Äyreihin palattiin, kun vuorossa olivat kauppalaivurit, joista menestyneimmät saivat osakseen 6 veroäyriä. 

Käsityöläiset olivat vuorossa 29.5.1863. Heidät on ryhmitelty aloittain, joten kollegoita ja alojen tuottavuutta pääsee vertailemaan. Yhteensä ryhmän osaksi tuli 1187 veroäyriä. Erillisen ryhmän muodostivat vielä "vähemmät porvarit" (Mindre Borgare), joiden äyrit julkaistiin 30.5.1863. Listan ensimmäisenä oli optiikko J. H. Wallman 20 veroäyrillä.

Nämä kaikki kuuluivat A-luokkaan (yhteensä 3708 äyriä) ja B-luokan muodostivat "Näringsafgifter betalande", joiden listaa johti Frenckellien kirjakauppa 45 elinkeinoäyrillä. Se ei ole listan suurin äyrimäärä, sillä tässäkin on ryhmittelyä elinkeinoittain, joten listasta voi poimia esimerkiksi kuusi julkisen saunan pyörittäjää. Käsitteen näringsafgift selventää Keisarillinen määräys päiväyksellä 12.12.1859 (esim. FAT 21.1.1860). Maksu oli vaihtoehto porvarioikeuksien hakemiselle.

Viimeisen ryhmän muodostivat "itsensäelättäjät" (Sjelfförsörjare), joita listatessa 2.6.1863 kerrottiin, että ryhmä perustui samaisen 12.12.1859 määräyksen pykälään 5, jota maaherra oli tarkentanut päätöksellään 22.3.1861. Liiketoimintaa harjoittavat miehet saivat kaikki 3 elinkeinoäyriä ja naiset yhden. Listassa on runsaasti kisällejä ja oppipoikia sekä useampia leipääleipovia naisia, joilla osalla on miesten tapaan kolme äyriä. Wiherheimon mukaan (ilmeisesti molempia viimeksi mainittuja ryhmiä koskien) "vuonna 1866 alin elinkeinoharjoittajan äyrimäärä korotettiin kolmeksi; itseään omalla työllään elättävän naimattoman naisen osalta se kuitenkin jäi yhdeksi" (s. 280).

Vastaava lista julkaistiin Helsingfors Dagbladissa 8.7.1864 alkaen, mutta se jäi viimeiseksi. Seuraavan vuoden lopulla nimimerkki B. B. kaipailee Hufvudstadsbladetissa 3.11.1865 veronmääräyksen julkisuutta ja antaa ymmärtää, ettei tietoja ollut saatavilla virastoissa käymälläkään.

Sunnuntain suomalainen Tukholmassa

Tukholman suomalaisen seurakunnan rippikirjassa [1] tuli vastaan laajasti toiminut "helsinkiläinen", josta häpeäkseni en ollut koskaan kuullut. 

Gustaf Magnus Schwartz syntyi Helsingissä 21.8.1783, mutta päästyään kirjoille Turun akatemiaan 11.3.1799 häntä tuskin enää lapsuusmaisemissaan nähtiin. Eikä hän yliopisto-opintoja Turussakaan kauaa tuhertanut vaan suoritti kesällä 1801 tutkinnon ja siirtyi Vuorikollegion auskultantiksi. Jo 1809 hänet nimitettiin professoriksi (tai proosallisemmin opettajaksi) Tiedeakatemiaan. Seuraavana vuoden henkikirjoituksessa Schwartz asui Thisben korttelissa Tukholman vanhassa kaupungissa. [2]

Schwartzin vauhdikkaasti edenneestä urasta on kuvausta SBL:ssä, jossa todetaan m. m. hänen tehneen opintomatkan Pariisiin vuosina 1816-19. Ainakin vaimonsa oli mukana, sillä Kemiössä 7.8.1790 syntynyt Maria Sofia Brand kuoli 11.11.1817 Pariisissa. Parille oli Tukholmassa syntynyt lapset Clas Reinhold 18.7.1807, Theodor 29.11.1810, Konstantin 29.1.1812 ja Magnus 19.6.1814. He saivat Ranskan tuliaisina äitipuolen Carolina Corbin-Durdant, joka merkittiin Tukholman suomalaisen seurakunnan kirjoihin 16.12.1818.[1, 7]

Vuosina 1827-1845 Schwartz johti teknistä instituuttia, josta tuli myöhemmin Kungliga Tekniska Högskola. Kautensa ei ollut menestys, mutta elämänsä aikana Schwartz teki useita keksintöjä ja teknisiä parannuksia laitteisiin. Hän ei kuitenkaan saanut kunnioitusta joka suunnalta ja vuonna 1844 julkaistiin Carl Fredrik Ridderstadin avainromaani Frenologen, Fragmenter ur Stockholmslifvet (1844), jonka tulkittiin kuvaavan Schwartzia. Romaanin päähenkilö oli murhannut vaimonsa, syyllinen insestiin tyttärensä kanssa ja vietti yöt ryöstäen haudoista kalloja tutkimuksiinsa. Oli totta, että Schwartzilla oli kallo(malli)kokoelma.[11]

Ennen kirjan julkaisemista, vuoteen 1838 mennessä, Schwartzin vaimo oli muuttanut takaisin Ranskaan. Avioero ei ollut mahdollinen, sillä ranskalainen vaimo kuului katoliseen kirkkoon. Tilalleen kuitenkin tuli pian Marie Sophie Birath, jonka kanssa Schwartz sai kaksi lasta. Tämän uuden perheen kanssa Schwartz lähti kirjakohun takia muutamaksi vuodeksi pois Tukholmasta. Palattuaan he olivat vusina 1847-48 Katarinan seurakunnan kirjoissa, joihin Marie Sophie merkittiin Gustaf Magnus Schwartzin vaimoksi.[8] Suomalaisessa seurakunnassa kirjoissa oili edelleen ranskalainen vaimo ja erilliselle riville rippikirjan sivun alareunaan merkittiin "Hustru hos Schwartz: Maria Sophie Birath Schwartz" [9]

Schwartz kuoli Tukholmassa 23.5.1858. Perukirjoitusta [3] tehtäessä virallisista lapsista oli paikan päällä vain  Claes Reinhold Schwartz. Hänen molemmat täysveljensä Theodor ja Magnus olivat teillä tietymättömillä. Toisesta avioliitosta syntyneet poika ja kaksi tytärtä olivat kaikki Ranskassa. Epävirallisesta suhteesta syntyneitä lapsia ei mainittu perukirjassa ollenkaan.

Claes Reinhold kuoli vain pari vuotta isänsä jälkeen. Hänen perukirjassaan [4] veljien olinpaikkaa ei kommentoida. Nyt hukassa oli velipuoli.

Theodor palasi Amerikasta Tukholmaan vuonna 1890 juuri ennen kuolemaansa.[5] Perukirjansa [6] mukaan 80-vuotiaasta miehestä huolehti epävirallinen velipuoli Eugène Schwartz.Häntä ei kuitenkaan mainita perillisinä, joiden listassa on edelleen Magnus Schwartz, vaikka ilmeisesti olinpaikastaan ei edelleenkään ollut tietoa.

Avioliitoissa syntyneet lapset hävisivät siis näkyvistä, mutta molemmat Maria Sophien pojat ansaitsivat paikkansa esimerkiksi Nordisk familjebokissa. Sinne sai artikkelin myös Marie Sophie Schwartz, josta tuli arvostettu kirjailija.[10]

[1] Finska församlingen (A, AB) AII:2 (1811-1820) Bild 85 / sid 46 (AID: v84788.b85.s46, NAD: SE/SSA/0004)

[2] Överståthållarämbetet för uppbördsärenden (AB) G1BA:27:6 (1810) Bild 71 / sid 131 (AID: v367245b.b71.s131, NAD: SE/SSA/003106)

[3] Stockholms rådhusrätt 1:a avdelning (A, AB) F1A:578 (1858) Bild 8000 / sid 170 (AID: v223288.b8000.s170, NAD: SE/SSA/0145a)

[4] Stockholms rådhusrätt 1:a avdelning (A, AB) F1A:592 (1861) Bild 5860 / sid 127 (AID: v223302.b5860.s127, NAD: SE/SSA/0145a)

[5] Överståthållarämbetet, Skatteverket. Rotemännens arkiv. Rote 10 Nybroroten (A, AB) DIa:277 (1878-1926) Bild 240 / sid 12a (AID: v926816.b240.s12a)

[6] Stockholms rådhusrätt 1:a avdelning (A, AB) F1A:723 (1891) Bild 3850 / sid 83 (AID: v223489.b3850.s83, NAD: SE/SSA/0145a) 

[7] Finska församlingen (A, AB) AII:8 (1831-1841) Bild 282 / sid 557 (AID: v84794.b282.s557, NAD: SE/SSA/0004)

[8] Katarina (A, AB) AI:97 (1847-1848) Bild 112 / sid 209 (AID: v86843.b112.s209, NAD: SE/SSA/0009)

[9] Finska församlingen (A, AB) AII:10 (1842-1855) Bild 205 / sid 395 (AID: v84796.b205.s395, NAD: SE/SSA/0004)

[10] SKBL:n artikkelia laajemmin ks. Gunnel Kölbe: Strategier för framgång. Marie Sophie Schwartz som föregångskvinna

[11] Marie Sophie Schwartz: Ett besök i Professor S-z’s frenologiska museum år 1850 (1858)

Kuva: Wikimedia