Huomautuksia Nimisammosta

Eilen pyörähti käyntiin lokakuussa vilautettu (Paikan)Nimisampo. Tällä kertaa julkistustilaisuuteen mennessäni odotustasoni oli kohdallaan, sillä muut kuulijat vinkuivat minua enemmän.

Kyse on ensisijaisesti Maanmittauslaitoksen paikannimirekisterin ja Kotuksen Nimiarkiston yhdistämisestä yhteen käyttöympäristöön. Esityksen mukaan lisäarvoa oli luotu luokittelemalla Kotuksen 15000 paikkatyyppiä paikannimirekisterin niukempaan luokitteluun ja kokeilemalla paikannimien koneellista pilkkomista. Jälkimmäinen ei ole järisyttävän hyvin onnistunut ja edellinen käyttäjän näkökulmasta lähinnä auttaa hakujen rajausta.

Itselleni merkityksellisiä pointteja julkistustilaisuuden esityksistä:

• Alkuperäisen, fyysisen paikannimiarkiston aineistosta saamenkieliset nimet eivät ole Nimiarkistossa eivätkä täten myöskään Nimisammossa. Ruotsinkielisestä aineistosta mukana on vain koe-erä. Lisäksi jäi käsitys, että suomenkielisistäkin voi puuttua jotain. 
• Kun Nimiarkistoon on "edelleen tulossa" dataa ja paikannimirekisterikään ei ole muuttumaton, oli olennaista kuulla, että (tähänkään) Sampoon ei ole datan päivitysmekanismia eli kyseessä on taas enemmän tai vähemmän yleiseen käyttöön avattu proto.
• Jotain kehitystä kyllä vielä luvattiin. Kuten linkit Nimiarkistoon. Erittäin olennaista, sillä a) Nimiarkiston surkean haun takia Nimisampoa nimenomaan odotin, ja b) siellä kuvana (rekisteröityneelle ja sisäänkirjautuneelle käyttäjälle) näkyvässä lippusessa voi olla mielenkiintoista tietoa ja yksittäisestä kohteesta kiinnostuneen pitäisi se aina tarkistaa.
• Nimisammossakaan ei ole kartan kautta nimien hakua.
• Jos Nimiarkistosta tuodussa tietueessa ei ole koordinaatteja, se on mukana taulukkomuodossa esitetyissä hakutuloksissa, mutta ei (tietenkään) kartalla.
• Monipuolisimmat hakumahdollisuudet ovat tarjolla kyselyeditorilla, mutta en huomannut miten sinne päästiin.

Yleisökommenteissa ehdotettiin m.m. mukaan pellonnimiä, jotka ovat jo jossain tietokannassa, rannansiirtymäkarttoja, joita olen turhaan verkosta hakenut, ja mahdollisuutta ladata aikaansaatu karttakuva. Karttapohja herätti kaikenlaisia haaveita minussakin. Varsinkin kun kerrottiin, että historiallisia karttoja on kohdennettu helppokäyttöisellä alustalla, jota voi käyttää useampi palvelu. Mutta varmaankin on joku käytännön syy siihen, ettei kukaan ole aloittanut sen päällä joukkoistusprojektia? 

Käytännöstä puheenollen, tietenkin kuuntelun lisäksi testasin. Jokerimerkki pelitti luvatusti. Innostuin yrittämään Boolean-hakuakin, mutta ilmeisesti väärällä operaattorilla. (Esimerkkien perusteella yhdstävä or pelittää.) Niinpä en saanut Ilma-alkuisista nimistä poistettua Ilmari-alkuisia. Mutta käsityönä voi vasemman reunan palkissa tehdä tarkennusta, mikä ei mennyt yhdelle kyselijälle jakeluun kun vastaaja ei saanut edes suunvuoroa. 

Klikkaillessani tutkimuskysymykseni tarkentui ja modasin hakuni muotoon 'ilmaval* or ilmival* or ilmeval*'. Selvisi, että tietokannassa on pelkkää Ilmavaltaa. Paikannimirekisterin mukaan Ilmavalta on näköjään "metsäalue"! No, kasvaahan siellä metsää, mutta... ilmeisesti luokitteluihin pitänee suhtautua skeptisyydellä.

Kartalla yksi Ilmavalta mökki oli karannut huomattavan kauas Asikkalan Ilmavallanniemeltä. Klikkaamalla täppää selvisi, että se on Nimiarkistosta. Oppimisen vuoksi kaivoin kyseisen kohteen sieltä esille ja selvisi, että joku Ilmavalloista oli asujana antanut torpalle rinnakkaisnimen. 

Itse niemellä sain mennä tosi lähelle, että neljä karttamerkkiä erottuivat. Kuten toivoinkin, tietolähteet on eroteltu värein. Kellertävän vihreänä jo mainittu paikannimirekisterin metsäalue.

Ainoa pistekohde on Ilmavallanlähde. Kahden lohkotilan kohdalla näkynee julkistuksessa selostettu, jonka ymmärsin niin, että alueiden karttapiste on niiden vasen alakulma. Paitsi ettei. Kun tarkistin Nimiarkiston huomasin, että vaarini vanhempien kotitilan piste on heidän aikansa päärakennuksen kohdalla ja naapuritilan piste jostain syystä (ja varsin virheellisesti) suunnilleen vaarini (nyk. tätini) mökkitontin paikalla. 

Syy ei jää mysteeriksi: "Paikka sijaitsee useiden karttaruutujen alueella. Tämä piste on ensimmäisessä ruudussa." Oikea päärakennuksen paikka todennäköisesti löytyisi hakemalla naapuritilan virallista nimeä, josta varmaankin oma lippunsa. Nimiarkistossa näkyvää kohdenumeroitua karttaa katsoessa jää totisesti kaipaamaan mahdollisuutta saada esiin tietyltä alueelta tallennetut nimet.

Ja kieltämättä julkistustilaisuudessa tapaamani sukututkija on oikeassa: ajassa taaksepäin ei pitkälle päästä. Mutta jos ensin joukkoistettaisiin historiallisten karttojen kohdennus ja sitten niiden paikannimien poiminta... niin tekemistä olisi huomattavan pitkäksi ajaksi. Yhden tilan lohkomisasiakirjoissakin voi olla satoja paikannimiä pikkuruisille paloille.

Maanmittaushallituksen uudistusarkisto : Kokemäki :
Pirkkinäinen / Birknäs; Birknäsin yksinäisen halkomiskartta ja asiakirjat 1871-1871 (A41:3/1-6)

Muistatko Gorbatshovin käyntiä?

Vielä viime syksyn Politics of memory and oblivion -kurssinkin aikana mietiskelin taannoista 1802-projektiani. Kustaa IV Adolfin kesämatka unohtui tehokkaammin kuin Aleksanteri I:n vastaavat historiankulun ja miesten jälkimaineen takia. Mutta eivät Venäjän keisarien vierailutkaan ole (Porvoon valtiopäiviä lukuunottamatta) varsinaisesti osa yhteistä kuvaamme historiastamme ja suomalaisuudesta. Ei niitä suuremmin muistella.

Joten hypoteesini on, että tasavertaiseen ja tasavaltaiseen omakuvaamme ei kuulu vallan ulko(kulta)inen palvonta. Tuntuu siltä, että valtiovierailujen yhteydessä kadunvarressa hurraavia pidetään hieman yksinkertaisina. Vai onkohan se vain omaa ajatteluani? (Olen ollut kadun varressa kerran. Ensimmäisellä Lontoon käynnilläni 8-vuotiaana odottamassa kuningattaren ja äitinsä ohiajoa. Olin lapsi: en ymmärtänyt paremmin eikä minulla ollut sananvaltaa päiväohjelmaan.)

Yhtä totuutta vierailuihin suhtautumisesta ja niiden muistamisesta on selvittämässä historiantutkija Pia Koivunen, jonka mielenkiinnon kohteena on Mihail Gorbatshovin vierailu Suomeen syksyllä 1989. Tuloksiaan vertaan aikanaan mielenkiinnolla vuoteen 1802, molemmat miehet kun menettivät henkilökohtaisen valtansa pian vierailun jälkeen ja hallitsemiensa valtioiden valta Suomeen väheni samaan aikaan merkittävästi. Kustaa IV Aadolfia ei kauaa muisteltu, muistetaanko vielä Gorbatshovia? Ja miten?

Jos sinä kuulut niihin, jotka vierailun muistavat, niin voit auttaa Koivusen tutkimuksessa, josta on syntymässä myös museonäyttely Pohjois-Pohjanmaan museoon. Koivusen sanoin:

Jos muistat vierailun Oulussa tai Helsingissä ja haluaisit kertoa siitä minulle kirjallisesti ja/tai haastattelussa, laita viestiä osoitteeseen pia.koivunen@utu.fi . 

Olen tehnyt aiheesta haastatteluja ja kerännyt muuta aineistoa Oulun-vierailuun liittyen, mutta kiinnostaisi myös kuulla, mitä vierailu merkitsi Helsingissä ja toisaalta myös muualla Suomessa, jossa aihetta seurattiin vain median välityksellä. 

Lisäksi olen kiinnostunut vierailuun liittyvistä esineistä, kuten rintamerkeistä, julisteista, päiväkirjamerkinnöistä ja valokuvista. 

Projektista saa myös vinkata kaverille.

Kuva pysäytetty Ylen videoklipistä ja muokattu jossain määrin.

Tammikuun loppu

21.1

• Sattumalta [julkaistuani samana päivänä blogikirjoituksen Nationalmuseumin nykymuodosta] lukusalilainassa @NatMus_SWE esittely vuodelta 1867. Se oli siis alunperin "kansallismuseo". Ja näköjään projektibudjetit pettivät jo ennen tietotekniikkaa. [Opus oli Svea. Folkkalender vuosikertojen yhteisnide 1868-1869 ]

22.1.

• Kirjasuositus: Amiraali Nordensköldin meriseikkailut
• Anneli piti Rapian & Hurmeen kirjasta Pyrstötähti ja Maailmanlopun Meininki. [Itse en ihastunut enkä vihastunut, joten ei syntynyt blogitekstiä]

23.1.

• Kovasti toivon, että Felix Relander keksi toisenlaisen alun ääneen lausumaansa tekstiin. (Käsikirjoituskokoelmat @NatLibFi BB 144:9) [Siis "Kaste: Te olette jo kolme vuotta eläneet kristillisessä avioliitossa, ettekä ole saaneet lasta syntymään. Saattaa niin olla, että jompikumpi teistä ei ole ollut täysin terve"]

24.1.

• Koko ”Lappi” on mielikuvituksen tuote, joka on luotu matkailun ehdoilla
• Onni on konffa, jonka paikka löytyy ennen totista hakemista, ja tarjoaa kahvin, jota en onneksi markkinahintaan ostanut. Vielä jos nimimuisti toimisi. Tervehdin jo iloisesti kahta nimetöntä. [Raportti myöhemmästä: 1500- ja 1600-lukujen tutkimuksen päivät. Järjestäjät ovat tähän mennessä dokumentoineet tekstissäni ohittamastani torstaista yhden session.]

28.1.

• Jättikö mamselli Ongelin assembleelippunsa käyttämättä, kun päätyi arkistoon? (@NatLibFi käsikirjoituskokoelmat E III 36:28)

• Venäjän varhaishistorian visualisointi. Ymmärtääkseni. Vuodelta 1845. [Karttakirjan nimi Finnassa muodossa Istoričeskìj atlas" Rossìi]

• Mitähän tuolla sinisellä alueella tarkoitetaan? Olisi pitänyt ne Heikki Kinnusen tv:ssä opettamat venäläiset aakkoset painaa hiukan tarkemmin päähän. [Samasta kirjasta kuin edellinen. Lukuisten kommentoijien tulkinta oli, että alue oli kveenien ja ainoa Suomeen merkitty paikka Karjalohja.]

• Tekijäihmiset on sitten ihania. Heitin sellaiselle aamulla projekti-idean, sain skeptisen kuittauksen ja nyt iltapäivällä ekan osan protosta. Pitänee ruveta itsekin äheltämään. [Ähelsin. Ja tekijäihminen teki saman työn samaan aikaan.]

31.1.

• Yliopistolaiset itkevät menettämiään artikkeleita, mutta vapaa hutkija sai @NatLibFi ilmaiseksi paperikopsun Kuopiosta vuonna 1885 Ruotsissa julkaistusta jutusta. Kiitän.

• Jos aloittaisin ruotsinkielisen blogin, niin sen nimeksi tulisi Mischmasch. [Pahoittelen heikkolaatuista kuvaa 1800-luvulla sidotun muistikirjan kannesta. Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmista tämäkin.]

• Lindybeige Ahvenanmaalla eli melkein tunnin video Spiking the guns, and the attack on Bomarsund Fort 1854

Kun lähdeviitteenä on "tietokanta"...

... alan kiroilla niin maan p*rkeleesti. (Todettakoon heti alkuun, että tämä kirjoitus pohjautuu vain mielipiteisiini, sillä en ole nähnyt minkään yliopiston tai auktoriteetin antamaa ohjetta aiheeseen.)

Tuorein tälläinen tapaus oli eilen, kun olin kirjastosta kantanut kotiin uudehkon artikkelikokoelman Onnettomuus ja onni. Kauppalaivojen haaksirikot ja pelastustoiminta Itämerellä 1600-1800-luvuilla. Otan esimerkkini Mikko Huhtamiehen artikkelista "Kolme mailia Helsingin pookista merelle". Huhtamies on senioritutkija, kirja on vertaisarvioitu ja SKS:n kustantama eli minua koulutetumpien ja kokeneempien ihmisten mukaan kaikki on OK.

Artikkelissa käytettiin useita tietokantoja. Osa on verkossa avoimesti saatavilla, mutta Huhtamiehellä on myös oma haaksirikkotietokantansa ja käytössään oli toinen toisten tutkijoiden tekemä hylkytietokanta, johon on yhdistelty tietoa useammasta lähteestä. Omastaan (s. 56) kuvaus on melko yksiselitteinen, sillä lähteitä on vain yksi. (Tosin tietoa on jätetty pois tavalla, jota alkuperäisaineistoa tuntematta ei hahmota.) Syntyy mielikuva, että jokaisesta haaksirikosta on taulukossa (eikä varsinaisessa rakenteellisessa tietokannassa) oma tietueensa eli rivinsä, jolla pitäisi (voida) olla melko lyhyt lähdeviite alkuperäiseen materiaaliin.

Herneen vedin nenään sivulla 21. Tekstissä on peräkkäin kaksi haaksirikkoa, joille molemmille on annettu lähdeviitteeksi "haaksirikkotietokanta". Vaikka ilmiselvästi kyse on sen yksittäisestä rivistä, jolle olisi annettavissa myös varsinainen asiakirjaviite.

Eihän (eihän!) historioitsijoiden digihumanismi tule olemaan sitä, että he kirjoittavat muistiinpanonsa taulukoksi ja sitten näyttäytyvät supertietoteknisinä viitaten kotikoneeseensa alkuperäislähteiden sijaan? Valitettavasti Huhtamiehen artikkeli ei ollut ensimmäinen tämän ilmiön esiintymä Suomessa ja siksi olen oikeasti huolestunut itse ilmiöstä sekä siitä, ettei se tunnu ketään muuta pännivän. Analogisestihan jokaikinen voisi tehdä lähdeviitteitä "muistiinpanojeni päällimmäiseen sivuun sinä maanantaina kun oli kova lumisade". Ellei tiedon rakenteelle tehdä olennaisia muutoksia, "tietokanta" on vain tavallista siistimpi muistiinpanolista. Jossa on syytä säilyttää tieto alkuperäislähteistä!!! Jotta niihin voidaan viitata, prkl.

Tietokantaan kokonaisuutena teksteissä on syytä viitata silloin, kun siihen on kohdistettu hakuja tai siitä tehdään kvantitatiivisia tiivistyksiä. Tällaisesta on artikkelissa esimerkki sivun 32 kaavio, johon Juutinrauman tullitileistä on tehty poiminnat. Artikkelin puitteissa "Lähde: STR" lienee tarkoituksenmukainen, mutta kyseisen tietokannan kanssa puljanneena tiedän, että en todennäköisesti saisi täsmälleen samaa kuvaa aikaiseksi, sillä en tiedä miten satamien hakukenttiä on käytetty.

Eli minusta

• artikkelissa (tai muussa tieteellistä esittävässä tekstissä) pitää julkisten tietokantojen yksittäisiin tietueisiin viitata niiden yksiselitteisellä tunnisteella tai tarvittaessa niiden yhdistelmällä
• jos artikkelissa hyödynnetään ei-julkista tietokantaa, pitää sen rakenne ja lähteet kuvata mahdollisimman yksityiskohtaisesti (ja mielellään huolehtia siitä, että tietokanta säilyy ja on avattavissa aktiivisen tutkimuskauden jälkeen muille) 
• jos artikkelissa viitataan ei-julkisen tietokannan yksittäiseen tietueeseen, on tarkoituksenmukaisempaa kertoa sen alkuperäinen lähde kuin höpöttää tietokannasta
• jos artikkelissa viitataan kokonaiseen tietokantaan siksi, että siitä on tehty johtopäätöksiä tai koonti, olisi suotavaa, että tekstissä tai viitteessä kerrottaisiin mitä on tehty

Luonnollisestikin on A ja O, että artikkelin kirjoittaja itse tuntee käyttämänsä materiaalin ja tietokannat. Tästä kyseenalaisena esimerkkinä vielä sivu 44, jossa annetaan ymmärtää, että "silmäyksellä" on käyty läpi Lloydsissa vakuutettettujen alusten haaksirikot "tuona vuonna". Edellä oleva virke perustuu ilmeisesti Huhtamiehen tietokantaan joltain aikaväliltä, mutta kyseinen viite on jätetty kirjoittamatta. Edellinen mainittu vuosiluku on 1746, mutta silmäyksen lähdeviite on Wikipedia-sivulle List of shipwrecks in 1751. Siinä on ensimmäisen virkkeensä perusteella "some ships sunk, wrecked or otherwise lost during 1751". Lähteenä on Lloydsin listoja, mutta missään ei anneta ymmärtää, että niistä olisi poimittu kaikki haaksirikot. Toisin kuin Huhtamiehen tekstissä.

Toistettakoon vielä selvyyden vuoksi, että Huhtamiehen artikkeli on vertaisarvioitu ja minä en ole vertaisensa.

Kuvat

Martin H. Moynihan: Primate, 1960. Smithsonian Institution

K56-014 Tønsberg folkebibliotek. Nasjonalbiblioteket

Amalia Pesosen elämästä

Amalia Heddantytär Pesonen syntyi Kangasniemen rippikirjojen mukaan 11.1.1840 ja myöhemmän kertojan mukaan Laukaalla. Samaisen kertojan mukaan Amalia oli "kauniina, heleääänisenä kulkutyttönä oli osunut Kangasniemelle, jossa pääsi talonemännäksi." Tuon säätyään kohottavan avioliiton hän solmi tapaninpäivänä 1855 Matti Suurosen (s. 16.10.1828) kanssa. Edeltävän vuoden Amalia oli rippikirjan mukaan ollut piikana naapuritalossa. Jos syntymäpäivänsä pitää paikkansa, hän oli siis vain 15-vuotias naimisiin mennessään.

Avioliitossa syntyivät ainakin lapset Rosa 10.1.1858, Israel 15.6.1861, Basilius 25.2.1863, Filip 26.3.1864, Albinus 28.5.1867 ja Caleb 19.3.1870. Heistä Israel ja Basilius kuolivat lapsina.

Kotinsa oli Harjumaan Puustellissa. Amalian aviomies "oli nuoruuskuohunnan läpi elettyänsä vakava mies, liittyi vanhempana Suur-Savon rukoilevaisten uskonlahkoon, mutta kaatuvatauti vaivasi häntä, mikä haittasi talon asumistakin. Sukulaiset muistelevat, että hänellä oli myös »puriainen», jokin vatsavika, johon kerran haettiin kylästä muka tehoisaa lääkettä. Se lienee ollut jotakin elohopeasekoitusta. Määrä oli ottaa sitä hyvin vähän, mutta tuskaansa sairas nielaisi sitä ehkä liikaa ja kaatui kohta paikalla tuvan lattialle. Läsnäolijat havaitsivat hengen lähteneen."

Matts Suuronen kuoli joulukuussa 1871. Amalia "joutui jossakin määrin rempallaan olevia talonasioita hoitamaan, oli lahjakas ja hyväpäinen nainen, lukuhaluinen, mutta ei juuri erityisesti sovelias siihen vaikeaan tehtävään, mikä hänen osaksensa odottamatta oli tullut. Vaikeuksia lisäsi vielä, että hän luonteeltaan oli levoton, mieleltään kiivas ja epävakainen, taloustöihin haluton ja niissä epäkäytännöllinen."

Amalia solmi 1873 Josef Glafin (s. 23.3.1846) kanssa avioliiton, joka "ei liene lisännyt hänen elämänsä onnea eikä iloa, sillä mies oli kyllä toimekas raataja, mutta säilyneistä tiedoista päättäen raju luonnoltaan. Ei hän osannut, jos tahtoikaan, pitää koossa edeltäjänsä lapsia, joita oli kolme poikaa ja yksi tytär. Lapsipuolet pakenivat sukulaisten tai vieraiden ihmisten hoiviin omin päin itseänsä elättämään."

Glaf esiintyy positiivisemmassa yhteydessä Suomalaisessa Wirallisessa Lehdessä 14.2.1888: "Suomen Teollisuushallitus Tekee tiettäväksi: Teollisuushallitukselta ovat räätälimestari Matti Wäkewäinen ja Talollinen Josef Glaf anoneet patenttia heidän keksimällensä magneetin sitomisen parannukselle, jotta se ei koskaan voimaansa kadota, jossa tarkoituksessa hakijat ovat antaneet selitys sekä malli keksinnöstä."

Amalian vanhin lapsi eli tytär Rosa meni vielä 1870-luvun puolella itsekin naimisiin ja jäi elämään Kangasniemelle. Jonkinlaista iloa Amalia lienee saanut tästä ja siitä, että poika Filip lähti opintielle, kirjoitti ylioppilaaksi syksyllä 1886 ja pystyi vähistä varoistaan huolimatta opiskelemaan Helsingin yliopistossa, minkä jälkeen hänestä tuli osuustoiminnan merkkimies. "Äidistänsä Suuronen huolehti viimeiseen asti, vaikka oli varhain joutunut hänestä eroamaan. Vähistä varoistansa hän avusti äitiä huolimatta siitä, että tämä vielä elämänsä viime vuosina antoi merillä hukkuneelta pojaltansa perimänsä talo-osuuden miehellensä. V. 1901 hän toimitti äidin Helsinkiin sairashoitoa saamaan ja lähetti saattajan sairaan mukana, kun häntä parantumattomana kehoitettiin palaamaan kotia."

Merillä kuollut poika lienee Albin, jota kaivattiin lehdessä Sjömanswännen no 7/1889.

Amalia kuoli 27.5.1901. Hautausmerkintänsä mukaan hän oli kellosepän vaimo ja Josef Glafin tiedetään olleen myöhemmin kelloseppänä Vöyrillä.

Lähteet:
Niilo Liakka: Philip Suuronen. Suomen osuustoimintalehti no 12/1929
Kangasniemen rippikirjat 1849-1858 s. 50, s. 55, 1859-1868 s. 52, 1869-1877 s. 70,  1891-1900 s. 22, 1900-1909 s. 527
Lastenkirjat 1861-1869 s. 59
Vihityt, haudatut
Sjömanswännen no 7/1889
Kuva: Finnisch-ugrische Forschungen : Zeitschrift für finnisch-ugrische Sprach- und Volkskunde 1911

"Se Topeliuksen tarina"

Viime päivien keskustelu vanhusten markkinataloudellisesta hoitamisesta on mielestäni oikeutetusti rinnastettu huutolaisyhteiskuntaan. Visavuoren museo puolestaan kaivoi esiin Kari Suomalaisen piirroksen, josta tuli mieleen "Se Topeliuksen tarina". Tiedättehän, isoisästä ja siankaukalosta.

Eero Järnefelt
Kertomuksia lapsille VI (1929)

Muistin hämärästi maininneeni siitä blogissa joskus jotain ja aloin googlailemaan muistinpalautukseksi. Ensimmäiseksi osuin Ylen uutiseen, jossa kerrottiin, että kouluneuvos Kirsti Mäkinen oli nähnyt tarpeelliseksi tarinan muokkauksen, sillä

Ajattelin, että nykylapsi itkisi noin kamalan jutun kuullessaan. Päädyin sijoittamaan sadun tapahtumat tämän päivän perheen ruokapöytään, jossa sankariksi nousee urhea Ville-poika.

Muutettu osuus ei tuosta selviä. Eikös alkuperäisessäkin sankari ole lapsi?

Alkuperäinen ja alkuperäinen. SLS:n Topeliuksen kriittinen editointi ei ole vielä ehtinyt vuonna 1867 ilmestyneeseen Läsning för barn kolmoseen, joten en helposti saa tietää oliko tarinansa julkaistu tätä aiemminkin. Se muististani puskenut aiempi kosketus aiheeseen löytyi lopulta täältä blogista: olin lukenut tarinan Lasten Suomettaresta 14/1857, jossa se oli saanut otsikkoonsa lisäyksen "totinen tapaus".

Verkkohaun jatkaminen englanniksi paljasti, että tarina oli vuonna 1857 julkaistu myös Grimmin veljesten kokoelmassa ja heidän kirjallinen lähteensä oli vuonna 1778 julkaistu omaelämäkerrallinen romaani. Mainio sivu antoi myös linkin Aarne-Thompson-Uther -luokan 980 tarinoihin, joista löytyi m.m. ihan sama juttu Intiasta. Puun sijaan astiat vaan savesta.

Ties kuinka kauan on siis aihe kiertänyt. Visavuoren museon kuvan edelleenjakaneelle Anu Lahtiselle tuli teemasta mieleen Barbara A. Hanawaltin tutkimuksessa Of Good and Ill Repute. Gender and Social Control in Medieval England esiintynyt tarina. Joten herää kysymys onko tarinoilla merkitystä, kun vuosisatojenkaan aikana niiden moraali ei vaikuta käytökseen kattavasti? Ehkä Topeliuksen versiota pitikin modernisoida, jotta lukijalle ei jää epäselväksi, että viesti on merkityksellinen tässäkin päivässä eikä historiaa? Tosin aikamme arvojen mukaisesti

Uudessa versiossa jätetään aiempaa enemmän tilaa lukijan omalle pohdinnalle. Kun sadun opetusta ei kerrota suoraan, saa lapsi itse tuumailla, kumpi tie oli parempi ja mitä muuta sadusta voisi oppia. Teemojen hienovaraisemmasta käsittelystä voisi päätellä Mäkisen luottavan Topeliusta enemmän lapsen omaan ajattelutaitoon ja jopa pyrkivän nimenomaan saamaan lapset itse oivaltamaan sadun opetus ja teemat. (Inka Pylvänäinen: Katajikosta asvaltille: modernisoinnin keinot Kirsti Mäkisen uudelleenkirjoittamissa Topeliuksen klassikkosaduissa)

Rengon papin puheet kihlajaisissa ja häissä

Kuinkahan nykyajan papit säilyttävät ja mahdollisesti kierrättävät puheitaan? Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmissa on Nils Berghällin Rengon kappalaisen apulaisena ollessaan 1778 aloittama "saarnakirja", josta voi lukea puheensa.

Hakemistossa kunkin puheen kohdalla on runsaasti tilaa merkinnöille eli kierrätykseen oli varauduttu, vaikka sitä ei joka puheeseen kohdistunut. Luulisi neljään kertan esitetyn kuulleen jonkun ainakin kahdesti. Kihlauksissa puheella vähemmän merkitystä ja yleisö pienempi, joten kierrätys luontevampaa?

Consiones nuptiales [häät]
s. 1 2/27 Kuitila Klemola 1778 [talontyttären Anna Maria Eriksdotterin häät 27.2.1778 Rengossa ]
s. 5 Vichtis Ryyttä 1778 [Kaksoishäät Vihdissä 29.9.1778?]
s. 9 Oinala paappala 11/10 1777, A[??]n 12/19 1779
s. 15 Musila Laurila 10/12 1777, Q[?]rois Lähteenkorfwa 10/3 1785
s. 19 Vehmais Eskola 1775, Kuittila Pylä 1784 1/26
s. 23 Ahois Kaupi 12/[?] 1777. Nyby Kockis 12/28 d. 6.3.1779 i Muricka antilla 1/23 1763. Murila Mondolin 10/23 1785 s. 29 Kuitila Kockari 10/[?] 1778
s. 33 Nyby Lassila 11/1 1778
s. 37 Lissa 7/4 1779. [?]aala Seppä 1782 11/26. Nevilä Pentilä 1786
s. 43 i Kuitila Pafvola 1779 i Kalvi Hojola 1781 12/27 Miekölä 1783 12/[?]
s. 50 1782 12/[?] Kuit. Pafvola
s. 56 Ahois Lähteenkorfva 12/26 1779, Nyby Erola 4/18 1783, Nyby Jussila 1785, Heijola 1787, O[?]iala Orckola 1787
Conciones sponsales [kihlaukset]
s. 67 Kuitila [?]palaas 1775 ibid Klemola 1778, Kalois Hej 1782
s. 71 1780 i Ruick Hauck, Vono Paikckala 1781, Talpila 1782, Nyby Erola 1783, Murila Laurila 4/19 1783, Nyby Lassila al Kuitila Eskola 1783 i Napiala 1784 [?]/8, Lietsa [?]/15 1784, Räyskälä 1784
s. 76 1776 i Nyby Jussila, 1778 Vähäpiet, 1778 Kockari, 1784 i Kuittila Klemola 1785 [?] Mondolin

(Sisällysluettelon nopeaan kirjoitukseen ei ollut käytössä mitään paikallistietoa, joten virhetulkinnat hyvin todennäköisiä.)

Kuten sivunumeroiden väleistä näkee, puheet eivät ole lyhyitä. Mutta jos sukututkijana löytäisin tuosta esivanhempieni häät niin voisi lukeminen alkaa kiinnostaa. Esimerkkikuva sivulta 69.

Digitoiduista perukirjoista

Kansallisarkiston digitaaliarkistoon vyöryi vuodenvaihteessa perukirjoja. Tiedotteensa mukaan "Julkaistavia tiedostoja on arviolta noin 1,7 miljoonaa. Julkistaminen on käynnistynyt 7.12.2018 ja se toteutetaan satunnaisessa järjestyksessä."

Ainakin Haukijärven historiaa tutkiva on uusien kuvien pariin löytänyt tiensä. Hän kirjoittaa:

Näistä perukirjoista olen suurimman osan tutkinut jo aiemmin paperisina Turun maakunta-arkistossa. Se oli sikäli antoisampaa, että mukana oli virkatodistuksia ja testamentteja, joita ei digitoinnissa ole kuvattu.

Mutta, mutta. Kyse ei ole siitä, että digitoijat olisivat loikkineet liitteiden ohi. Vaan siitä, että on tiedotteen mukaan digitoitu RENOVOIDUT perukirjat... vai onko kuitenkaan? Kun tein haun 'tuomiokun' digitaaliarkiston puolella, esiin tuli entisin maakunta-arkiston lyhentein varustettuja otsikkoja (ei kuitenkaan aivan säännönmukaisesti), missään ei näkynyt sanaa renovointi ja kun kurkkasin yhteen 1800-luvun alkupuolen perukirjaan, sen allekirjoitukset vaikuttivat alkuperäisiltä.

Ja digitointi näytti - ylläri-pylläri - mikrofilmiltä tehdyltä vaikka voi kyllä olla harmaasävyiseksi tallennettua paperikuvaustakin. ArkivDigitalissa vuoden pyörittyäni kotimaiset aineistot ovat tosi karuja. Onneksi SSHY:n vapaaehtoiset ovat kuvanneet originaaleja, joten voin näyttää eron ihan suomalaisella materiaalilla.

Tietääkö Kansallisarkisto mitä se on digitoinut ja miten? Tiedotteeseen palaten määritelmänä on "raastuvanoikeuksien ja tuomiokuntien 100 vuotta vanhemmat perukirjat (4 700 sidosta)" ja "autonomian ajan renovoituja tuomiokirjoja". Eli siis on heiltä turha hakea digitoituja perukirjoja ennen vuotta 1809? Nääh, kyllä 1700-luvunkin perukirjoja on digitoitu. Toivoisin selkeämpää ja yksiselitteisempää tiedotusta, jossa kerrottaisiin myös rehellisesti onko kuvattu paperia vai digitoitu mikrofilmiä.

Ja miten perukirjoja löytää? Siihen Kansallisarkiston tiedote ei ottanut mitenkään kantaa ja Arkistojen Portin Perukirjat-sivulla pääanti on muistutus siitä, että perukirjoja on useassa paikassa ja apuneuvot henkilökunnan selän takana. A ja O on tietää mihin tuomio- ja käräjäkuntaan pitäjä on milloinkin kuulunut ja onneksi SSS ei ole laittanut lukkojen taakse luetteloaan Pitäjien kuuluminen tuomiokuntiin vuosina 1623-1862. Käsittääkseni ei olisi aivan mahdotonta muuttaa sitä (tai sen lähdedokumenttia) tietorakenteeksi, jonka avulla hakuja voisi suoraviivaistaa, mutta eipä ole kukaan vielä tehnyt.

Toivottavasti mahdollisimman moni selailee perukirjoja Digihakemistossa ja jaksaa tehdä muiden työtä helpottavia merkintöjä. Hakemistoista puheen ollen pitää tietenkin muistaa, että seurakuntien arkistoissa oleviin perukirjoihin ja alkuperäisestä kuvattuihin voi SSHY:llä olla täydellisetkin hakemistot.

Niin ja muistettakoon, että Helsingin perukirjoja on digitoituina Helsingin kaupunginarkistolla.

Kallen päivä Naantalissa v. 1840

19-vuotias koululainen Adolf Lindman oli tammikuussa 1840 Naantalissa kotiopettajana raatimies Lindströmin perheessä. Almanakkaansa hän kirjasi 26. päivä tutustuneensa kirkossa sen muinaismuistoihin.

Lindmanin almanakat vuosilta 1840, 1842, 1843, 1849, 1851, 1861, 1868, 1869, 1870, 1871, 1874 on digitoitu, mutta ei (ilmeisesti) päiväkirjaansa, joka myös kuuluu Turun kirjaston kokoelmiin. A. M. Tallgren on artikkelissaan Naantali puolivuosisataa sitten (Otava 5/1912) jakanut siitä suomennoksena seuraavan, tammikuun loppuun ajoittuvan pätkän.

Naantalilaisten pääasiallisena huvina on kukkupeli (= eräs laji korttipeliä) ja nimipäivien vietto. Etenkin vietetään omituisella tavalla Kaarlen päivää. Minä sain ilokseni nähdä tämän hullunkurisen näytelmän. Se oli seuraavanlainen. 

Kun minä Kaarlen päivän aamulla herättyäni menin pihalle, tuntui minusta kuin olisi kaupungissa aivan toinen ilmakehä kuin ennen, enkä pettynytkään. Syynä oli paloviinan tuoksu, jota kaikkialla poltettiin, missä joku Kaarle niminen asui. Noin tunnin kuluttua astui sisään meille (täälläkin oli eräs Kaarle) joukko lystikkäästä puettuja miehiä, koristetut kulkusilla ja pitkillä vahanenillä, etunenässä kaupungin kippari, joka näytti muille tietä päreen päähän pistämällään lipulla. Luultavasti oli hän valittu oppaaksi hienomman hajuaistinsa takia, vainutakseen kaikki ne paikat, missä viinaa oli lämmitetty. 

Kun tuo iloinen seura yhdessä paikassa oli juonut viinan, liittyi vieraanvarainen isäntä joukkoon, ja kulkua jatkettiin toiseen paikkaan. Näin kulkivat he päivän umpeensa, kunnes he illalla pysähtyivät raatimies V:n luo, hän kun myös oli Kaarle. Hänen kunniakseen soittivat he viulujaan, joissa koko päivän hankaamisen jälkeen oli 2, 1 tai ei yhtään kieltä, ja jotka siis toimivat äänettöminä tamburiineina. Niin vietettiin koko yö hänen luonaan seuraavaan aamuun, jolloin jokainen luovi kotiansa pää riipuksissa, eikä kipparikaan voinut purjehtia suoraa kurssia.

Tallgrenin  haastattelema vanha naantalilainen neiti Bredenberg ei ollut tällaisesta menosta koskaan kuullutkaan. Vuonna 1841 nimipäivän viettoa kuvattiin kyllä yleisestikin samantapaiseksi, miesten nimipäivinä.

Täydennysosia

1) Helsingin seurapiirien ihailluin neito 1840-luvulla oli Marie de Traversay, jonka isä oli muuttanut kaupunkiin virkansa takia. Oheinen kuvansa julkaistiin Fyrenissä 14/1904. Naisen muisto oli silloin (jokseenkin) ajankohtainen, sillä hänen muistelmansa oli julkaistu venäläisessä lehdessä ja Helsingfors-Posten oli esittänyt niistä valittuja paloja 7., 18. ja 25.8.1903. (Näköjään muistelmat on julkaistu venäjäksi kirjana vuonna 2014. Omilla taidoillani en kirjaa Finnasta löydä eli mahdollisesti ei ole minkään kirjaston sisäänostajaa kiinnostanut.)

Teksteistä omia intressejäni kosketti tanssiaisten yhteydessä tarjottu ruoka: voileipiä ja olutjuustoa! Näköjään olin törmännyt ruokalajiin viimeksi lokakuussa, mutta tanssiaisten ohella tuli äskettäin eteen Tiina Miettisen julkaisema muistelma, jossa olutjuusto on osa mamsellien illallista.

2) Ruotsalaisen lehden innoittamana etsin järjestysnumeroin nimettyjä lapsia, mutta epäonnistuin. Toisin kuin nimettömäksi jättäytynyt kommentoija, joka löysi Porista kauppakapteeni Carl Pettersonin lapsikaartin, jossa

1. Carl Eric *15.2.1838 
2. Bror Secundus Frithiof *6.6.1840  
3. Gustaf Julius Tertius *9.10.1841  
4. Hampus Qvartus (Mortimer +) *19.8.1843 
5. Magnus Qvintus Sebastian *29.1.1845 
6. Nicolai Sextus Knut *16.3.1849 

Toinen kommentoija totesi nimien Toinen, Kolmas, Viisi ja Kuudes löytyvän väestörekisterin nimipalvelusta.

3) Armemuseumin näyttelyssä opin, että Ruotsin armeijan voitonmerkkeinä keräämiä sotalippuja pidettiin 1800-luvulla esillä Riddarholmin kirkossa. Kiitos 1830-luvun lopussa kaupungissa käyneen taiteilijan Mayer tiedän nyt myös miltä lippu- ja rumpuasetelmat kirkossa näyttivät. Haarniskat olivat yllätys. (kuvat: Wikimedia, Wikimedia ja Wikimedia)

4) Vuosia sitten esitin neuvoja kirjasta Älykäs emäntä eli neuwoja koto-lääkkeisiin, henttojen waatteitten pesemiseen, niinkuin sametin ja hattujen, monenmoisen tahron poisottamiseen waatteista, rottain ja muitten syöpäläisten poisahdistamiseen j.p.m., ynnä lisäyksen kanssa, sisältäwä wähäisen, mutta päälleluotettawan wärikirjan, jossa neuwotaan 2o erinäistä wäriä painamaan (1863). Vuodenaikaan liittyen pari lisäystä samasta:

• Välikappale nuuhaa eli nenä-vuotoa vastaan. Survo pieneksi sipulia, kastele etikalla ja pane nenääsi, niin taukkoaa (lakkaa) nenän vuoto.
• Välikappale talvella paleltuneitten jalkojen parantamiseksi. Ota hyvin väkevää paloviinaa, pese aamuisin jalkasi tällä, kääri jalkasi paperilla ja kaada vähä paloviinaa kenkiisi, niin jalkasi eivät enää palellu.

5) Kuten Tieteen päiviltä ja Tieteiden yöstä raportoidessani mainitsin, osa esityksistä videoitiin ja ovat sittemmin tulleet YouTubessa julkaistuiksi. Kunpa olisi satsattu myös esittelyteksteihin sen verran, että olisi kopioitu ohjelmassa olleet tiedot. Tai edes otsikot kokonaan.

• Rohkeus, pelkuruus, sankaruus – Sodassa osoitetusta rohkeudesta ja sankarien kuvista (Paneeli: Oula Silvennoinen, Ville Kivimäki, Mirkka Danielsbacka)
• Rohkeasti ammattiin: ensimmäisten suomalaisnaisten matka lääkäreiksi, juristeiksi ja papeiksi (Heini Hakosalo: ”Rohkea ja terve siinä pitää olla" – Naiset lääkärinuralla 1800-luvun Suomessa. Mia Korpiola: Naiset taistelemassa pääsystä juristin ammattiin Suomessa 1890–1910. Esimerkkinä Agnes Lundell. Päivi Salmesvuori: Pappina ja ihmisenä. Naisten pitkä tie alttarille Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa.)
• Rohkeus avata historian kipupisteitä (Paneeli: Erkki Tuomioja, Juho Saari, Nina Santavirta, Satu Lidman ja  Anne Heimo)
• Taigan ja tundran tarina – geenit, kielet ja kulttuurit pohjoisessa Euraasiassa (Jussi-Pekka Taavitsainen: Lisäävätkö uudet metodit tulkinnallista rohkeutta? Arkeologia ”kovien” ja ”pehmeiden” tieteiden yhteistyön koekenttänä. Päivi Onkamo ja Outi Vesakoski: Uralilaiset kielet ja geenit. Juha Kantanen: Kotieläinten, ihmisten kumppaneiden, esihistoria uralilaisten kielten alueella. Valter Lang: Itämeren suomalaisen kulttuurin ja kielen synty uuden arkeologisen, lingvistisen ja arkeogeneettisen tiedon valossa – arkeologin näkökulma.)
• Pioneeritutkijat Suomen tiedeinstituuttien menneisyydessä ja nykyisyydessä – osa I (Eeva-Maria Viitanen: Tiedettä instituuteissa. Elise Garritzen: Rohkea revisionisti Vatikaanin arkistossa – Henry Biaudet ja suomalaisen reformaatio-tulkinnan haastaminen 1900-luvun alussa. Patricia Berg: Hilma Granqvistin antropologinen pioneerityö Palestiinassa 1920- ja 1930-luvulla. Björn Forsén: Wilhelm Lagus – suomalainen pioneeri Mustallamerellä ja Ateenassa 1800-luvun puolivälissä.)
• Pioneeritutkijat Suomen tiedeinstituuttien menneisyydessä ja nykyisyydessä – osa II (Sani Kontula-Webb: Rohkeasti tutkimaan Venäjää… Venäjälle. Anna-Maria Wiljanen: Gustaf Johan Ramstedt ja Japani. Laura Hirvi: Pioneerien rooli sikhien muuttoliikkeessä. Martti Pärssinen: Kadonneiden kulttuurien jäljillä Amazoniassa.)

Nämä olen tietenkin lisännyt soittolistaani Historiaa Suomesta ja suomeksi.