Kansallismuseon perusnäyttelyn Ruotsin aikaa käsittelevän osuuden avautumisesta alkaa olla puoli vuotta, joten on sopiva aika tarkastella heränneitä reaktioita. Tai niiden vähyyttä.
Itsehän suhtauduin näyttelyyn hämmentävän hyväntuulisesti. Kronologiattomuus häiritsi, mutta olin tyytyväinen (suhteelliseen) esinerikkauteen ja erityisesti siihen, että kansanusko tuotiin kristinuskon rinnalle. Sain kannatusta näkemykselleni Annukka Saaristolta: "Itse pidin riisutummasta tilasta ja siitä, että kansanusko oli sijoitettu samaan tilaan kristinuskon kanssa. Aiemmin näyttely oli tukossa ja liian täynnä, nyt tilassa oli hengittämiselle tilaa.Tekstit vie hyvin eteenpäin ja kävijä saa paremman yleiskuvan uskomisesta ilmiönä."
Samaan aikaan avajaispäivänä kanssani näyttelyä kiertänyt väitöskirjatutkija/museoammattilainen Anni Shepherd totesi julkisesti "Hieno oli, ja tekstit hauskoja ja mielenkiintoisia. Vanhoja tuttuja esineitäkin vielä joukossa kuten lapsuuteni unelma-nukke Veera." Toinen museoammattilainen Aikku Meura summeerasi "Suomimyyttejä murtava ote ja mieltä liikuttavia yksityiskohtia". Turhaan olen odottanut Kari Hintsalan blogitekstiä käynnistään eikä sellaista ole näkynyt myöskään Mari Jalavan blogissa.
Kaksi muuta blogitekstiä on löytynyt. Opettajaksi ja tutkijaksi esittäytyvä Katja kirjoittaa Katveita-blogissa m.m. "Näyttelykierto oli hienosti järjestetty. Naiset ja lapset ja erilaiset vähemmistöt oli nostettu uudella tavalla esiin. Kontrastit ja puheen rinnalla eräänlainen vastapuhe korostuivat ja asettivat aikakauden ihmiset uuteen, hedelmälliseen vuoropuheluun.". Suomen historiaan perehtyneen keskieurooppalaisen näkemys Toista maata -osuudesta on karumpi:
Minun täytyy sanoa, että ensimmäisissä huoneissa museossa, joissa kerrotaan Suomen varhaishistoriasta ja vanhemmasta historiasta, on paljon puuta ja kirkkoasiaa.
Tavallisemman museokävijän näkemystä olen yrittänyt etsiä, mutta epäonnistunut. Historiapodcastia tekevä Matti Jouhkimo twiittasi "Esineistä ja kuvista on onnistuttu luomaan tarina, johon on otettu mukaan koko kansakunnan kirjo. Ja se on paljon sanottu se."
Historiantutkijatuttavieni käynneistä some-raportit ovat olleet vähäsanaisia. Esimerkiksi Kati Parppei twiittasi "Hieno tämä uudistettu perusnäyttely @NatMuseum_FI Visuaalisesti toimivia kokonaisuuksia, tietoa annosteltu sen verran kuin nykykävijä malttanee omaksua ja mukana myös mukavasti metaa." ja Kati Katajisto "Hieno näyttely, jossa moninaisuus huomioitu ja jossa uudet ja perinteiset esittelytavat sulassa sovussa keskenään. Leikkimäänkin pääsi".
Kansallismuseo otti ehkä tietoisen riskin mainostaessaan, että näyttely perustui tuoreimpaan (tms.) tutkimukseen. Kaksi tutkijaryhmää nimittäin näki asian aivan toisin.
Katri Vuola kirjoitti SKS:n blogiin 28.5.2021
Mutta, kun esimerkiksi Kansallismuseon uudistetun perusnäyttelyn keskiajan kuvakulttuuriin ja esineistöön liittyvä tietopohja näyttäytyy ohuena ja esineisiin liittyvät tiedot ovat vanhentuneita tai jopa vääriä, on syytä miettiä, eikö tutkitun tiedon arvoa ja merkitystä ymmärretä.
Kansallismuseon näyttelyssä esineet on jätetty minimalistiseen ja kalseaan tilaan selviämään oman fragmentoituneen, visuaalisen olemuksensa varaan, häilyvän tarinan kuvituksiksi, irti historiallisesta ja tilallisesta kontekstistaan.
Pettymystään Vuola ja toinen keskiajan taidehistorian tutkija Elina Räsänen pääsivät jakamaan HBL:n jutussa Knapphändigt, bristfälligt, vilseledande, felaktigt – forskare riktar skarp kritik mot Nationalmuseums nya basutställning, jota en ole saanut käsiini, joten en tiedä onko siinä jotain lisätietoa verkkokirjoituksiin verrattuna. Niissä Räsänen on yhdessä Visa Immosen kanssa kritisoinut näyttelyyn liittyvää kirjaa Curiositas. Esineitä, tarinoita 1100–1917.
Taidehistoritsijoiden ohella näyttelyn tiedon laadusta ovat esittäneet kritiikkiä kielentutkijat. Kuukauden sisään avauksesta "näyttelyn kieliosiosta on syntynyt vilkas keskustelu Kielitiede-FB-ryhmään. Eräs toinenkin oli napsinut sieltä kuvia. Kieliosion sisältöä on ihmetelty ja kauhisteltu. Kielitieteilijän tekemältä se ei vaikuta."
Some-keskustelun perusteella Wienin yliopiston fennougristiikan professori Johanna Laakso kirjoitti otsikolla Tieteen arvosta ja tieteen ekosysteemistä m.m.paremminkin tämä haiskahtaa siltä, että maallikkojen epämääräiset käsitykset suomen kielen historiasta altistetaan taiteilijan ja teatterimiehen sähäkästi muotoillulle yksityisajattelulle. Ja tätä tarinallista ja elämyksellistä, perusasiat sikin sokin sotkevaa pakettia markkinoidaan nimenomaan tuttuakin tutumman viihdenarratiivin muodossa: nyt ”kyseenalaistetaan” ja näytetään asiat ”uudessa valossa”.
Näyttelyssä käynyt Antti Ijäs käsitteli perusteellisessa blogitekstissään kieliosion ohella esillä olevia käsikirjoituksia ja muita kieliviitteitä. Loppulauseeseensa
On tietysti selvää, että koskaan ei voi miellyttää kaikkia. Aivan samalla tavalla tämäkään kirjoitus ei kaikkien mielestä keskity oikeisiin asioihin. Uskoakseni kuitenkin esittämäni huomiot näyttelyn puutteista ovat varsin kohtuullisia. En kaipaa tieteellistä tarkkuutta, mutta toivoisin virheiden välttämäistä ja mahdollisuutta saada helposti lisätietoa.
ei ole vastaanväittämistä.
P. S. Näyttelyn rikasteeksi tehty podcast on jäänyt muun mediakäytön jalkoihin. Tarjolla jaksot Suurmieskultti vääristi historiankirjoituksen, Olut ja viini ne yhteen soppii – Näin syntyi suomalaisten hyvä viinapää, Tavara määrittää ihmisarvon, Häpeä on vahva kontrollin väline, Suomi, tuo eriarvoisuuden mallimaa ja Uskominen järjestää maailmaa.
