lauantai 6. marraskuuta 2021

Puoli vuotta Toista maata

Kansallismuseon perusnäyttelyn Ruotsin aikaa käsittelevän osuuden avautumisesta alkaa olla puoli vuotta, joten on sopiva aika tarkastella heränneitä reaktioita. Tai niiden vähyyttä.

Itsehän suhtauduin näyttelyyn hämmentävän hyväntuulisesti. Kronologiattomuus häiritsi, mutta olin tyytyväinen (suhteelliseen) esinerikkauteen ja erityisesti siihen, että kansanusko tuotiin kristinuskon rinnalle. Sain kannatusta näkemykselleni Annukka Saaristolta: "Itse pidin riisutummasta tilasta ja siitä, että kansanusko oli sijoitettu samaan tilaan kristinuskon kanssa. Aiemmin näyttely oli tukossa ja liian täynnä, nyt tilassa oli hengittämiselle tilaa.Tekstit vie hyvin eteenpäin ja kävijä saa paremman yleiskuvan uskomisesta ilmiönä."

Samaan aikaan avajaispäivänä kanssani näyttelyä kiertänyt väitöskirjatutkija/museoammattilainen Anni Shepherd totesi julkisesti "Hieno oli, ja tekstit hauskoja ja mielenkiintoisia. Vanhoja tuttuja esineitäkin vielä joukossa kuten lapsuuteni unelma-nukke Veera." Toinen museoammattilainen Aikku Meura summeerasi "Suomimyyttejä murtava ote ja mieltä liikuttavia yksityiskohtia". Turhaan olen odottanut Kari Hintsalan blogitekstiä käynnistään eikä sellaista ole näkynyt myöskään Mari Jalavan blogissa. 

Kaksi muuta blogitekstiä on löytynyt. Opettajaksi ja tutkijaksi esittäytyvä Katja kirjoittaa Katveita-blogissa m.m. "Näyttelykierto oli hienosti järjestetty. Naiset ja lapset ja erilaiset vähemmistöt oli nostettu uudella tavalla esiin. Kontrastit ja puheen rinnalla eräänlainen vastapuhe korostuivat ja asettivat aikakauden ihmiset uuteen, hedelmälliseen vuoropuheluun.". Suomen historiaan perehtyneen keskieurooppalaisen näkemys Toista maata -osuudesta on karumpi:

Minun täytyy sanoa, että ensimmäisissä huoneissa museossa, joissa kerrotaan Suomen varhaishistoriasta ja vanhemmasta historiasta, on paljon puuta ja kirkkoasiaa.

Tavallisemman museokävijän näkemystä olen yrittänyt etsiä, mutta epäonnistunut. Historiapodcastia tekevä Matti Jouhkimo twiittasi "Esineistä ja kuvista on onnistuttu luomaan tarina, johon on otettu mukaan koko kansakunnan kirjo. Ja se on paljon sanottu se."

Historiantutkijatuttavieni käynneistä some-raportit ovat olleet vähäsanaisia. Esimerkiksi Kati Parppei twiittasi "Hieno tämä uudistettu perusnäyttely @NatMuseum_FI Visuaalisesti toimivia kokonaisuuksia, tietoa annosteltu sen verran kuin nykykävijä malttanee omaksua ja mukana myös mukavasti metaa." ja Kati Katajisto "Hieno näyttely, jossa moninaisuus huomioitu ja jossa uudet ja perinteiset esittelytavat sulassa sovussa keskenään. Leikkimäänkin pääsi". 

Kansallismuseo otti ehkä tietoisen riskin mainostaessaan, että näyttely perustui tuoreimpaan (tms.) tutkimukseen. Kaksi tutkijaryhmää nimittäin näki asian aivan toisin.

Katri Vuola kirjoitti SKS:n blogiin 28.5.2021

Mutta, kun esimerkiksi Kansallismuseon uudistetun perusnäyttelyn keskiajan kuvakulttuuriin ja esineistöön liittyvä tietopohja näyttäytyy ohuena ja esineisiin liittyvät tiedot ovat vanhentuneita tai jopa vääriä, on syytä miettiä, eikö tutkitun tiedon arvoa ja merkitystä ymmärretä.

Kansallismuseon näyttelyssä esineet on jätetty minimalistiseen ja kalseaan tilaan selviämään oman fragmentoituneen, visuaalisen olemuksensa varaan, häilyvän tarinan kuvituksiksi, irti historiallisesta ja tilallisesta kontekstistaan.

Pettymystään Vuola ja toinen keskiajan taidehistorian tutkija Elina Räsänen pääsivät jakamaan HBL:n jutussa Knapphändigt, bristfälligt, vilseledande, felaktigt – forskare riktar skarp kritik mot Nationalmuseums nya basutställning, jota en ole saanut käsiini, joten en tiedä onko siinä jotain lisätietoa verkkokirjoituksiin verrattuna. Niissä Räsänen on yhdessä Visa Immosen kanssa kritisoinut näyttelyyn liittyvää kirjaa Curiositas. Esineitä, tarinoita 1100–1917. 

Taidehistoritsijoiden ohella näyttelyn tiedon laadusta ovat esittäneet kritiikkiä kielentutkijat. Kuukauden sisään avauksesta "näyttelyn kieliosiosta on syntynyt vilkas keskustelu Kielitiede-FB-ryhmään. Eräs toinenkin oli napsinut sieltä kuvia. Kieliosion sisältöä on ihmetelty ja kauhisteltu. Kielitieteilijän tekemältä se ei vaikuta."

Some-keskustelun perusteella Wienin yliopiston fennougristiikan professori Johanna Laakso kirjoitti otsikolla Tieteen arvosta ja tieteen ekosysteemistä m.m. 
paremminkin tämä haiskahtaa siltä, että maallikkojen epämääräiset käsitykset suomen kielen historiasta altistetaan taiteilijan ja teatterimiehen sähäkästi muotoillulle yksityisajattelulle. Ja tätä tarinallista ja elämyksellistä, perusasiat sikin sokin sotkevaa pakettia markkinoidaan nimenomaan tuttuakin tutumman viihdenarratiivin muodossa: nyt ”kyseenalaistetaan” ja näytetään asiat ”uudessa valossa”.

Näyttelyssä käynyt Antti Ijäs käsitteli perusteellisessa blogitekstissään kieliosion ohella esillä olevia käsikirjoituksia ja muita kieliviitteitä. Loppulauseeseensa

On tietysti selvää, että koskaan ei voi miellyttää kaikkia. Aivan samalla tavalla tämäkään kirjoitus ei kaikkien mielestä keskity oikeisiin asioihin. Uskoakseni kuitenkin esittämäni huomiot näyttelyn puutteista ovat varsin kohtuullisia. En kaipaa tieteellistä tarkkuutta, mutta toivoisin virheiden välttämäistä ja mahdollisuutta saada helposti lisätietoa.

ei ole vastaanväittämistä. 

P. S. Näyttelyn rikasteeksi tehty podcast on jäänyt muun mediakäytön jalkoihin. Tarjolla jaksot Suurmieskultti vääristi historiankirjoituksen, Olut ja viini ne yhteen soppii – Näin syntyi suomalaisten hyvä viinapää, Tavara määrittää ihmisarvon, Häpeä on vahva kontrollin väline, Suomi, tuo eriarvoisuuden mallimaa ja Uskominen järjestää maailmaa. 

perjantai 5. marraskuuta 2021

Numeroista ja laskemisesta (jälleen)

Yli kymmenen vuotta sitten mietiskelin kv-podcastin pohjalta sitä, milloin suomen kieleen (tai sen esivaiheeseen) oli tullut lukusanat. Podcastissa kun kerrottiin Amazonin heimosta, jolla oli vain muutamia lukusanoja. Selvittelyni ei edennyt kotikirjahyllyä kauemmas, joten olin iloinen, kun nyt reilusti jälkikäteen verkkokeskustelussa tietooni tuli Kaisa Häkkisen artikkeli Suomen lukusanasysteemin historiaa (Sananjalka 1/1993)

Artikkelissa ei rakenneta kronologiaa eikä siinä ole yhteenvetoa. Paljon jää tietämättä. Se, että "Kaikki kymmentä suuremmat peruslukusanat ovat kiistatta lainaperäisiä." ei varsinaisesti tarkoita, ettei niillä ollut varhaisempia vastineita. Mutta Amazonin kansaan verraten sitä voi kyllä pitää todennäköisenä.

Verkkokeskustelussa, johon artikkeli linkitettiin, esitettiin vastalauseena, että "Minua hiukan hämmästyttää ajatus siitä, ettei lukusanoja ollut. Varmasti oli, jos oli tarvettakin. Muinaiset ihmiset eivät olleet yhtään tyhmempiä." Aivan, JOS oli tarvetta. Tyhmyydellä ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Vai pitääkö joku itseään tyhmänä, jos ei ulkoa muista onko nanometri pienempi pikometriä? Tai olivatko esivanhempamme täysin imbesillejä, kun eivät kehittäneet näille omaperäisiä sanoja?

Häkkisen artikkelissa käsitellään myös sitä omasta mielestäni outoa asiaa, että vanhemmassa suomessa lukuja luettiin. Vanhan kirjasuomen sanakirjaan kurkistus kertoo, että laskemisestakin puhuttiin (tai oik. kirjoitettiin) jo 1600-luvun alussa. Mutta yrittäessäni digitoiduista sanomalehdistä metsästää mainintoja laskutaidosta, sen hankkimisesta tai laajuudesta, sanaston vakiintumattomuus on ollut silmäänpistävää. Piti puhua räknäämisestä kuin se olisi ollut upouusi toiminto? (Järjestelmällinen selvitys kylläkin tekemättä ja ehkä sen on joku kielentutkija jo tehnyt?)

Esimerkiksi vuonna 1835 julkaistiin Luwuunlasku- eli räkninki-kirja suomallaiselle talonpojaalle, jonka toinen luku oli Siffrain eli Räkninki-merkkein Nimestä. Vakiintumattomuus voi toki kuvastaa kirjoittajan (tässä tapauksessa Johan Fredrik Wallinin) omaa suomen kieltä. Turkulainen räätälinpoika Wallin muutti neljä vuotta myöhemmin ilmestyneeseen painokseen kakkosluvun otsikoksi Luku-merkkein Nimi

August Ahlqvistin Lönnrot-elämäkerrassa todetaan

Ainoana johtona luvunlaskussa oli aapisessa löytywä kertotaulu, ja vasta vuonna 1839 antoi juuri Lönnrot Mehiläisessänsä ensimmäisen säännöllisen osviitan »neljästä tavallisimmasta laslukeinosta".

Miksiköhän Ahlqvistille ei Wallinin kirja kelvannut "ensimmäiseksi osviitaksi"? Lönnrotin avuksi ensimmäinen painos oli tietenkin myöhässä ja näköjään hänkin ohittaa Wallinin ja aloittaa kyseisen artikkelin Laskuopista (Mehiläinen 3/1939) 

Niin Laskuoppi, kun kaikki muutki maalliset opit ovat vasta myöhemmin alkunsa saaneet. Sitä ennen tapahtui kaikki lasku päässä, ikäskun oppimattomilta ja oppineiltaki usein pienemmät laskut vielä päässä toimitetaan. Ainoastansa pienempiin laskuhin onki päässälaskeminen sopiva, suurempihin se millään muotoa ei kykene. [...] Kaikesta kirjaopista pidetään laskuoppia, maiden tietoja ja historiata ensimmäisinä tarpeina. Suomalaisten on tähän asti täytynyt niitä, kun muitakin, vierailla kielillä oppia. 

Sanomalehtilöydöksiäni kokosin muutama vuosi sitten tekstiin Laskutaidosta 1800-luvun alkupuolella. Erikoista 1800-luvun laskutaitoa edusti Hannu Muhoksesta, joka osasi laskea

Vanhoja laskukirjoja olen toisinaan selannut: Esi-isän laskukirja, Maanmittarin oppiSekanaisia harjotuksia neljälle lajille ja Laskuharjoituksia.

Olen myös puolihuolimattomasti mietiskellyt siirtymää arabialaisiin numeroihin

torstai 4. marraskuuta 2021

Helsingin Kukko-korttelin tontti 8 eli Yrjönkatu 23

Varhainen kuva, jossa nykyinen Yrjönkatu 23 pilkottaa on A. E. Rosenbröijerin otos 9.3.1895. (Huom! lumityöt)

Helsingin kaupunginmuseo



Talon ulkonäkö vastaa melko hyvin Helsingin kaupunginarkiston mikrokokoon digitoitua rakennuspiirrustusta, joka luettelon mukaan on vuodelta 1838.

Palautettuani mieleen, että tonttikortit saa kaupunginarkiston systeemistä yhdistämällä sanaan Kiinteistökortisto korttelin numeron (tässä tapauksessa 64) sain tietää, 

että talon oli rakennuttanut kirvesmies Daniel Nyström, mutta pisimpään sitä olivat omistaneet ja asuneet leskirouva Hedvig Sofia Rabbe (o.s. Holmberg) ja poikansa Fabian Fredrik Rabbe. Jälkimmäisen vuonna 1862 tehdystä perukirjasta (HKA 4343) saa mielikuvan varakkaasta taloudesta, joka ei ollut aina hiljainen, sillä soitettavissa oli mm. piano, bassoviulu, 4 kanteletta ja balalaika.  

Rabbet jättivät jälkeensä nimensä, sillä vuonna 1858 syntynyt Eino Sakari Yrjö-Koskinen muistaa ensimmäisenä Helsingin kotinaan

n. s. Rabben talon, Yrjönkadun päässä. Se oli, ainakin silloin, noita yhä harvinaisempia pääkaupunkitaloja, joissa avara, somien puurakennusten ympäröimä piha tarjoo riittävää tilaa puille, istutuksille ja perällä pienelle kasvitarhalle. Viimeksi mainitusta emme me lapset tosin aineellisesti kostuneet; mutta silmää se viehätti ja tilaa oli etualalla kyllin leikkeihin jos jonkinlaisiin. Kun pihan peräpuoli kohosi loivaksi mäeksi, saattoi siinä talvisin kelkallakin laskea, kuitenkin vain heti kunkin lumentulon jälkeen, sillä pienessä perärakennuksessa täysikasvuisen tyttärensä kanssa asuva vanha, äreähkö rouva Åkerman hiekoitti tien heti sateen lakattua ja turmeli huvimme. Emme hänestä tietysti pitäneet, varsinkin kun hän suomen kielestä tunsi ainoastaan joitakuita torumisessa tarpeellisia lauseita, jotka erittäin virheellisesti ja naurettavasti äännettiin. 
 
Katurakennuksessa asui isäni vanhempi virkatoveri, meille ystävällinen professori Ehrström, joka itse taisi jokseenkin hyvin suomea, vaikka perhe oli umpiruotsalainen. Toisessa piharakennuksessa meitä vastapäätä asui pari nuorta herraa, luullakseni lainoppineita, nimeltä Tujulin, peräti viehättävän sisarensa Fannyn kera (sittemmin naimisissa isäni serkun, kansakouluntarkastajan K. V. Forsmanin kanssa). Mihinkään lähempiin väleihin näiden, enempi kuin Ehrströmin nuorenpuoleisen ja pehmeän-ystävällisen rouvankaan kanssa joutumasta esti meitä kielen ero. Isäni, tarkkanäköinen ja rautaisen johdonmukainen kun oli, ei sallinut meidän käytännöllisesti oppia ruotsia. Muistanpa kerran kyytiäkin saaneeni, kun minut tavattiin ruotsia solkkaamassa parin katupojan kanssa. (Muistikuvia III. Suomalaisia kulttuurimuistelmia. 1956, s. 153-154)

Ilmeisesti Forsmanit (myöh. Yrjö-Koskiset) asuivat talossa vain vuoden verran. Sanomalehtien matkustajatiedoissa on vuonna 1863 kaupunkiin tullut ja taloon majoittunut rovasti Forsman, joka varmaan on sukuloinut. Vuoden 1864 alussa tehty henkikirjoitus (U:56, 861) vastaa lapsuuden muistoa. Liukumäen hiekoittaja lienee kirjanpitäjä Åkermanin vaimo Helena.

keskiviikko 3. marraskuuta 2021

"Varsinaisen Ruotsin" synnystä

Luin eilen Ruotsin ja Suomen historiankirjoitusta vertailevaa tekstiä, jossa vilahti termi/käsite "egentliga Sverige". Tekstin kontekstissa oli olennaista vain todeta tätä käytetyn epähistoriallisesti. Itselleni heräsi kuitenkin uteliaisuus siitä, milloin "varsinainen Ruotsi" syntyi.

Wikipedia oli avulias aloitus todeten, että kyseessä on ajassa muuttuva käsite, joka viittaa ydinvaltioon. Lisäksi lähdeviitteen kera, että "Termen myntades av E. G. Geijer i Svenska folkets historia." Lähdeviite vei Johanna Wassholmin väitöskirjaan, jonka alaviitteessä tosiaan lukee "Begreppet ”egentliga Sverige” myntades av E.G. Geijer, författare till storverket Svenska folkets historia, som i stor utsträckning har präglat den allmänna historiska medvetenheten i Sverige fram till i dag." Lyhyestä ilmauksesta ei selviä, perustuuko käsitys kirjallisuuteen vai omaan tiedonmuodostukseen.

Kiitos digitoidun kirjallisuuden on helppo vahvistaa, että Geijerin teossarjan vuonna 1832 ilmestyneessä ensimmäisessä osassa esiintyy sivulla 35 sanapari "egentliga Sverige", s. 69 "det egentliga Svithiod" ja s. 161 "det egentliga Svearike". Kaikissa on kyse valtakunnan ydinalueen määrittelystä, eikä kirjoitusajan rajojen projisoinnista menneisyyteen. (Osassa 2 ja osassa 3 sanaan egentliga ei yhdisty maantieteellistä aluetta.) Myös Geijerin koottuihin kirjoituksiin tekemäni haut tarttuvat kohtiin, joissa puhutaan Ruotsin valtionmuodostuksen varhaisvaiheesta.

Digitoitua kirjallisuutta hyödyntäen tarkistin sitten, mitä Geijeriä varhaisemmat kirjoittajat tarkoittivat "varsinaisella Ruotsilla".

Jonas Hallenbergin teossarjan Svea rikes historia under konung Gustaf Adolf den stores regering. vuonna ilmestyneessä neljännessä osassa sivulla 545 "egentliga Sverige" esiintyy yhteydessä, jossa Viro ei kuulu konseptiin, mutta muu rajaus jää epäselväksi. Vuonna 1796 ilmestyneen viidennen osan sivulla 51 keskellä 30-vuotista sotaa lukee "faran ansågs dock vara mindre för Finland, än det egentliga Sverige" eli varsinaisella Ruotsilla tarkoitetaan suunnilleen sitä mitä nykyäänkin. Jo ennen kuin Suomi erosi/erotettiin "varsinaisesti".

Varsinaisuuden jousto ja aikariippuvaisuus näkyy vuonna 1811 julkaistusta Petter Adolph Granbergin artikkelista Berättelse om Sveriges Uppbörd och Kammarverk under Medeltiden (Kongl. Vitterhets, historie och antiquitets academiens handlingar. Nionde delen), jonka alaviitteessä arvellaan, että "Styrelsen i de aflägsnare landskaperna tyckes också hafva varit mer demokratisk än i det egentliga Sverige och Norrlanden, ..." Kaukaisessa menneisyydessä oli siis Norlantia kaukaisempia maakuntia (missä?!), mutta Norlanti ei tuolloin ollut varsinaista Ruotsia.

Norlanti on tosin irrallaan myös Carl Petter Hällströmin Tiedeakatemiassa helmikuussa 1812 pitämässä puheessa: "Efter fullbordandet af Chartorna öfver Norrland och Finland, låt Hr. Frih. Hermelin företaga utarbetandet af dem öfver Landskapen i egentliga Sverige." Myös Eric Tuneldin maantieteen 8. painoksessa vuonna 1827 Itämeren kuvauksessa "en del af det egentliga Sverige och Norrland å ena, samt Finland å andra sidan" (s. 48). Olisi mielenkiintoista tarkistaa oliko tämä ensimmäinen painos, jossa ilmaus esiintyy, mutta aika ja kiinnostus ei siihen tässä välissä riitä. 

Sekä Norlannin mukaanlaskun että Ruotsin nykyisen vähemmistökielipolitiikan kannalta on syytä ottaa viimeiseksi käyttöesimerkiksi Skara Tidningissä 20.4.1826 julkaistu Tukholman uutinen. Kuningas saanut Vermlannin ja Norjan rajalla asuneelta suomalaisrahvaalta anomuksen, jonka perusteella he saivat kaksi kappelikirkkoa ja lukkarin, jonka piti opettaa lapsia. Loppukaneettina "Ofvannämnde Finn-allmoge är troligen i det egentliga Sverige den enda och sista återstoden af en bland Sveriges äldste folkstammar, Finnarne."

Yli kaksisataa vuotta sitten muuttaneet ja kielensä säilyttäneet olivat "suomalaisia", mutta varsinaisen Ruotsin puolelle Tornionjokilaaksossa jääneet suomenkieliset olivat jotain muuta? Vai Tornionjokilaakso jotain muuta kuin varsinaista Ruotsia?

(Huom! En erehtynyt tekemään varsinaisen Ruotsin hakua Litteraturbankenissa, sillä aivan sattumalta äskettäin huomasin, että siellä fraktuuralla painettu eli suurin osa 1700-luvun kirjallisuudesta ei ole konetunnistettua. Tätä ennen olin "tietenkin" kuvitellut, että sanahakut siellä tehoavat "kaikkeen". Saa nauraa.)

tiistai 2. marraskuuta 2021

Apua saanut Catharina Margareta Tollet

Catharina Margareta Tollet syntyi Karkussa 20.5.1745. Isänsä Carl Gustaf Tollet oli eronnut Pohjanmaan jalkaväkirykmentistä lippumiehenä neljä vuotta aiemmin (Wirilanderin virkataloluetteloiden mukaan). Wirilander ei jostain syystä tunne Tolletin siirtymistä Porin jalkaväkirykmenttiin. Kastettujen listan tittelien ja Posttidningarin 26.3.1764 perusteella hän eteni kersantista henrirakuunarykmentin korpraaliksi, tarjoten perheen asuinpaikaksi ensin Karkun Haron ja sitten Kiikan Ritarlan. Jälkimmäisen kohdalla rippikirjassa 1753-1757 on rimpsu vuoden tai kahden välein syntyneitä lapsia: Agatha Christina s. 1740, Anna Helena s. 1742, Catharina Margaretha s. 1745, Carl Petter s. 1746, Hedvig Sofia s. 1750, Johanna Gustava s. 1752, Gabriel Johan s. 1754, Susanna Maria s. 1756. Seuraavassa rippikirjassa (1761-69 s. 113) ylitseen on vedetty viiva eli oli muutettu toisaalle.

Suurehkon sisarsarjan tiet erkanivat aikuisiällä ja he olivat liikkuvaisia. Vanhemmat olivat vuonna 1768 Harjun Lielahdessa Carl Petterin ja Susanna Marian kanssa (RK 1768-79 s. 151). Päätymistä tänne selitti se, että Lielahti oli Tollet-suvun tila, mutta asuminen jäi lyhytaikaiseksi. Susanna muutti yksinään Pirkkalaan Viikin mamselliksi (RK 1768-1800 s. 311) ja muiden jäljet jäävät löytymättä kirkonkirjoista. Sursill-suvun täydennyksistä Genoksessa selviää, että Gabriel Johan meni 15.6.1788 naimisiin Tukholmassa ja oli "lärfyrverkare (senare minör) vid Svea artilleriregemente". 

Carl Petter avioitui Vöyrissä 8.5.1783 ja asui 1780-luvun lopulla perheensä ja sisarensa Catharina Margaretan kanssa Tampereen tontilla 29  (RK 1789-94). Catharina Margaretaa ei löydy Porista, jossa asui Agatha-sisar ja muuttotodistuksitta muuttaneet sisarensa Hedvig ja veljensä Carl Petter (RK 1789-94 s.139 & 159). Perheen isä oli kuollut (verkon sukupuun mukaan) vuonna 1782 ja äiti kuoli Porissa 1.11.1789.

SSHY:n digitoiman ja Tampereen seurakuntayhtymän keskusarkiston hallussa olevan Finnen kokoelman luettelon mukaan Catharina Margareta ja Hedvig Sofia Tollet saivat Tampereelta muuttokirjat Kuruun sekä 1798 että 1803. Suomen sodan jälkeen Catharina Margareta asui Kurussa omistamallaan kruunun uudistilalla nimeltä Talvisilta yhdessä sisarensa Hedvig Sofian kanssa (RK 1809-12 s. 36). Heitä kohtasi tragedia 12.11.1814, jolloin viiden ja kuuden välillä asuinrakennus paloi. Sen sisälle jäänyt Hedvig Sofia kuoli ja tapahtunutta pidettiin murhapolttona. Tuli poltti myös karjasuojan, jossa oli ollut kolme lehmää, härkä, lampaita kanoja ja muutakin. Jäljelle jääneet rakennukset - sauna, talli ja aitta - paloivat 4.1.1815, kun Catharina Margareta oli toisaalla. Mutta kaikki jäljellä ollut omaisuutensa oli ollut aitassa, joten hän oli nyt 70-vuotiaana puilla paljailla. Ruoveden kirkkoherra J. Forselius yritti auttaa tilannetta toukokuun alussa vetoomuksella, joka julkaistiin Åbo Allmänna Tidningissä 21.10.1815.

Jo pari kuukautta myöhemmin Catharina Margareta Tollet pääsi kiittämään saamistaan lahjoituksista.

Åbo Allmänna Tidning 28.12.1815

Vielä vuoden vaihteessa tuli lahjoituksia, joista kirkkoherra lähetti kiitoskuittauksen.
Åbo Allmänna Tidning 28.3.1816

Talvisiltaan nousi jollain varoilla uusia rakennuksia tai ainakin Catharina Margareta oli siellä kirjoilla seuraavassakin rippikirjassa (1813-21 s. 113). Hän kuoli 2.12.1818. Mahdollisesti vasta tämän jälkeen Talvisiltaan muutti veljensä Carl Petter, joka kuoli 25.3.1821 Pirkkalassa. Pirkkalassa asui myös sisarussarjan kuopus Susanna, joka kuoli 8.9.1826. Vähintäänkin kaksi sisarusta oli siis elossa ja lähiseuduilla, mutta silti tarvittiin julkinen avunpyyntö.

P. S. Wikipedian mukaan "Lielahden omisti ja siellä asui 1700-luvulla Ranskasta peräisin oleva Tollet'n suku". Genissä mieslinjaa taaksepäin seuraten löytyy 1598 Nyköpingissä mainittu piikkiseppä (Bernt Douhan: Vallonerna i Sverige. Fataburen 1981). Jostain syystä hänet on mielummin tulkittu ranskalaiseksi kuin vallooniksi. 

maanantai 1. marraskuuta 2021

Toiveeni digitoidun arkistoaineiston esittämiselle

Olin perjantaina kutsuttuna puhujana Arkistoyhdistyksen syysseminaarissa otsikolla Arkistojen digitaaliset palvelut - käyttäjän näkökulma. Yleisöä oli paikan päällä ja linjoillakin kymmeniä, joten esityksen valmisteluun käyttämäni aika ja tuttavien joukkoistus ei mennyt hukkaan, mutta mahdollisen lisähyödyn toivossa kierrätän pointteja tähän  Kaiken pitäisi kyllä olla itsestään selvyyksiä...

Ensinnäkin totesin, että "Arkistoaineisto ei löydä käyttäjäänsä ilman markkinointia". Hyvinä esimerkkeinä FB:stä nostin esiin Tampereen kaupunginarkiston ja Elinkeinoelämän keskusarkiston (ELKA), jotka molemmat säännöllisesti tekevät kokoelmanostoja. Markkinoinniksi voi kyllä laskea myös hyvät kuvailutekstit, joihin Google pääsee osumaan.

Arkistojen kokoelmaselailun käyttötestailuun osallistumisesta on jäänyt muistikuva, että siinä keskitytään hakemiseen. Joten yritin jättää sen esityksessäni vähemmälle. Hieman epäselvästi ehkä selitin sen, että minusta on mukavaa hypätä digitoituihin aineistoihin selkeästä hakemistosta. Tällainenhan on Kari Kujansuun ja joukkovoiman Kansallisarkiston aineistoille tekemä Digihakemisto. Aivan toista on Helsingin kaupunginarkiston (HKA) digitointien kartoittaminen. Niitä pitää hakemalla hakea eikä lopultakaan tiedä onko kaikki löytynyt. (Löytämästäni osuudesta kirjoitussarja ensi viikolla.)

Monet käyttäjät ja minä myös toki hyödyntävät arkistojen huolella luomaa hakuliittymää. Mutta osaammeko tulkita tuloksen oikein? "Jotain hakeva" voi olla tyytyväinen pariin hyvään osumaan, mutta totisemmassa tarkoituksessa liikkeellä oleva haluaa ymmärtää minkälaisin ehdoin hakulausekkeita voi tehdä ja mihin haku ihan oikeasti kohdistuu. Jälkimmäinen pointti korostuu, jos arkistossa on aineistoa, joka on kuvailtu epätavallisen tarkasti tai koneluettu.

Sitten siihen käyttöön. Digiaineiston osaltahan olen reilusti yli vuosikymmenen valittanut näyttämisen ja käyttämisen erosta ja valitettavasti piti heti alkuunsa todeta, että esim. ELKA:n ja HKA:n käyttämä kokoelmasofta ei kerro selvästi kuvien oikeustilannetta. Softa on kuitenkin inhokkilistallani ensisijaisesti siksi, että siinä aineistoa ei voi selata selaimessa. Tutummassa HKA:ssa yhdellä klikkauksella esiintuleva hieman isompi näyttökuva ei läheskään aina riitä kartan tai piirustuksen sisällön  hahmotukseen. Eli näitä on ladattava tietämättä kuinka iso tiff-muotoinen tiedosto on tällä kertaa kyseessä. Muut aineistot on puolestaan tallennettu pdf:ksi, joiden koko voi myös yllättää.

Pdf:n yllättävän pitkän latailun lisäksi ne eivät sovi omaan tutkimustapaani, jossa digitaalisten aineistojen etu on nimenomaan siinä, että voin palata tiettyyn sivuun yhdellä klikkauksella. Tämähän pelittää Kansallisarkiston ikivanhassa ratkaisussa, jossa on myös aina näkyvissä murupolku eli käyttäjä ei pääse unohtamaan, mitä on katsomassa. Itselleni on riittänyt se, että (kuvitus)tarkoituksissa yksittäisen kuvan saa ladattua. Mutta tuttavajoukkoistuksessa kävi ilmi, että monet kaipasivat mahdollisuutta ladata isompia kokonaisuuksia kerralla. 

Jotta pääsee yhdellä klikkauksella palaamaan yksittäiseen kuvaan, sillä pitää olla oma osoite ja sen pitäisi pysuä samana lähes ikuisesti. Esitystä tehdessäni huomasin HKA:n linkkien olevan rikki taannoisen ison muutoksen seurauksena ja keskustelussa Kansallisarkiston edustajat antoivat ymmärtää, että Astia 2 voi ihan oikeasti tulla tämän vuoden puolella. Nykytietämykselläni se tulee rikkomaan kaikki vanhat diginarc-linkit, joita ei tässäkään blogissa ole kuin muutamia tuhansia. Toivottavasti olen useimpiin kirjoittanut jonkin verran tunnistetietojakin...

Yritin lopettaa valitusvirteni positiivisesti kehumalla Finnan Ota yhteyttä -nappia. Haukuttuani sitä ennen arkistoaineiston esittämisen ja käytön Finnassa. Mutta ehkä nämäkin jonain päivänä kehittyvät.

sunnuntai 31. lokakuuta 2021

22. kuukausi jatko-opiskelijana


Kuten syyskuussa lomailun aloittaessa arvasin, sen lopettaminen oli hankalaa. Tilannetta en auttanut ollenkaan sillä, että kyllästyneenä aikapaineessa tehdyn B (vai C?)-laadun tuottamiseen päätin elää loppuvuoden ilman tiukkoja tavoitteita. Ja mitä tapahtuu kun ei ole tavoitteita...

Viime kuun äheltämisestä tuli alkukuusta näkyviin Ahvenkoski-tekstini. Kun kirjoittaa aiheesta, joka ei ole ketään kiinnostanut, ei pitäisi olla yllättynyt, ettei tuotos herätä suurta intoa millään suunnalla. Tämän suremisen sijaan yritän uskoa, että emeritusproffan kolmella taputusemojilla varustama kommentti "Mainiota" ei ollut sarkastinen. Kukaan muu kun ei mitään sanonutkaan. (Muistilappu itselle: anna positiivista palautetta aina kun näet siihen jotain aihetta.)

Siis masensi ja aikaansaamattomuus masensi lisää, joten alkukuu ei ollut kivaa. Tilannetta ei yhtään parantanut se, australialainen vloggaava dekaani Tara Brabazon päätti vaihtaa duunia. Ikään kuin läksiäislahjaksi kyllä julkaisi videon How to complete a PhD without a supervisor. Sellaista innostavaa ja ideoita antavaa ohjausta, jota juuri aloittanut tubettaja kuvasi videollaan
"It's a wealth of information at the very beginning of your first meeting, basically your supervisors just throw things out at you over like a very brief hour period between the two of them. [...] and then my second supervisor was just like 'oh, what about this, what about this, what about this, have you considered this, this, this, this, this...'"
on mielestäni mahdotonta korvata muulla aktiviteetilla, joten en yllättynyt, kun Brabazonin 10 vinkkiä olivat tiivistettävissä paljoa informaatiota hävittämättä sanoihin itsensä johtaminen, itsensä ohjaaminen ja itsensä motivoiminen. Rinse and repeat. 

Mistä puheen ollen yritin toki noudattaa jo hyväksi koettuja käynnistyskeinoja. Hiuksissa ei ollut mitään leikattavaa (kuten heinäkuussa), joten yritin tarttua kirjaan toisensa jälkeen. Aikanaan löytyi se, jossa olikin aivan muuta hyödyllistä kuin odotin ja tutkimus alkoi taas tuntua mielekkäältä tekemiseltä. 

Varsinkin, kun yksi näistä hyödyllisistä pointeista johdatti toiseen kirjaan, jonka voimalla sain muotoiltua FB:n 1700-luvun tutkijoille pitkään vaivanneen kysymyksen. Se tuotti ihanilta ihmisiltä hyödyllisiä vastauksia ja yksi tanskalainen kertoi tehneensä aiheeseen liityvän väikkärin lähes 10 vuotta sitten. Olisihan sen teoriassa voinut löytää muutenkin, mutta kun kerran eletään 2020-lukua... niin kyseinen väikkäri löytyi virallisen julkaisuarkiston sijaan pdf:iä imuroivalta sivustolta. Taiv. kiitos, että löytyi jostain, sillä tanskan heitän mielelläni konekääntäjään. Englanninkielisen artikkelinsa pdf-version sain tiskin alta tuttavalta, sillä verkostuminen.

Mitä pääsin pitkästä aikaa tekemään fyysiseen tilaan 1700-luvun symposiumiin. Olin kyllä kauhistunut vähäisestä määrästä tuttuja ihmisiä ja toivon, että tilannetta selittää painotus itselleni vieraampaan taiteelliseen ja esteettiseen tutkimukseen. Vähäisiä tutustumisyrityksiäni puolestaan selitän puolentoista vuoden ihmiskontaktittomuudella.

Symposiumin jälkeen kuukaudesta oli jäljellä enää kolmannes ja oli Ihan Pakko ryhdistäytyä tekemään esityksiä Crises-seminaariin, johon olin päässyt 1700-luvun nälänhädän jutulla, ja Arkistoyhdistyksen syysseminaariin, johon minut oli kutsuttu puhumaan kokemusasiantuntijana digitoitujen arkistomateriaalien käytöstä. 

Näiden lomassa, aiemman menestyksen inspiroimana, lähetin täysin tuntemattomalle (tai tunnen kyllä suomalaisen historioitsijan, joka oli kanssaan samassa kirjaprojektissa) saksalaiselle proffalle tiedustelun kysymyksestä, johon Google ja surkea saksani eivät ole löytäneet vastausta. Kynnys oli normaalia korkeammalla, sillä saksalaisten formaalius on kaukana omasta viestinnästäni ja mitäs intressiä ulkomaisella on satunnaista kysyjää auttaa. Mutta kuten esivanhemmat ovat todenneet: "ei se ota, ellei annakaan" ja "tyhjän saa pyytämättäkin". Sainkin asiallisen ja kohteliaan vastauksen parissa päivässä.

Esityksistä Arkistoyhdistykselle pidetty ei mennyt penkin alle, joten surkea kuukausi sai nousujohtoisen lopun. Huomisena blogitekstinä puhumani lyhennelmä. 

Kuvitus: ajoittamaton ja tekijätön Månadsbild: Oktober, Nationalmuseum CC BY-SA 4.0