Friman ja maafiskaali (Friman 3/3)

Vielä yksi tarina kauppias Frimanista& Carl Ferdinand Nordlundin kirjasta Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista (1885).

Historia ei tiedä kertoa paljonko Frimanskyn & Bullerbasin [edellä esitelty alus] omatunnolla oli salakuljetuksen syntitaakkaa. Muita syitä on otaksua ett'ei omatunto tässä kohden ollut täysin puhdas.

Todistusten puutteessa jätän Frimanskyn & Bullerbasin urotyöt merellä sillensä, esitelläkseni kuljetusseikan kuivalla maalla, jossa Frimansky oli osallinen ja joka olisi voinut saattaa hänen pahimpaan pulaan, joll'ei hän sukkeluudellaan olisi poistanut uhkaavan vaaran.

Frimansky selvisi loistolla tästä pälkähästä ja vielä lisäksi kiitettiin hänen sukkeluuttansa kautta maakuntain. 

Näin oli asian laita. Paljon käytetty keino päästä tullia maksamasta kauppatavaroista oli siirtää tavarat laivoista manterelle tai luodolle, josta niitä sitten talvikelillä oli määrä kuljettaa kaupunkiin.

Tämä oli asianomaisille tulli- ja polisimiehille hyvin tunnettu asia, mutta mahtoipa löytyä keinoja saada näiden herrojen silmät umpeen, koska vainoamiskeinot heille harvoin onnistuivat.

Kun kihlakunnan maafiskaali, joka asui valtamaantien varrella liki kaupunkia eräänä iltana päivätyönsä toimitettua huviksensa kuljeskeli maantietä likellä kotoansa, näki hän muutamia oljilla ja heinillä peitettyjä suurempia kuormia likenevän, jotka hänen mielestään näyttivät epäluulonalaisilta, samaten kuin kuljettajain levottomuutta osoittava katsanto.

"Tästä saadaan aika saalis", ajatteli fiskali itsekseen, tervehti ystävällisesti kuljettajia ja antoi kuormien kulkea ohitse kysymättä mitä sisälsivät. Kiirehti sitten kotiinsa, antoi asettaa hevosensa valjaisin ja nieltyänsä ylimääräisen pisaran "destillatumia" (konjakkia ei siihen aikaan käytetty) kiiruhti kuormien perässä kaupunkiin, ottaen mukaansa kylästä kaksi lautamiestä.

Kuormat olivat tuskin ehtineet F:skyn pihaan, eikä siitä siis vielä oltu saatu korjatuksi, ennenkuin fiskali lautamiehinensä myöskin saapui sinne, jossa F:sky apulaisinensa oli täydessä purkaamispuuhassa.

Kuiskahdettuaan muutamia sanoja kauppapalvelijoidensa korviin kiirehti F:sky fiskalin luo, joka juuri oli reestä astumasillaan.

 "Terve tultuasi, veikkoseni!" lausui F:sky iloisesti, sieppasi samassa pienen hämmästyneen fiskalin syliinsä ja kantoi hänen kamariinsa. Riisuttuansa turkit fiskalin yltä istui F:sky pöydän viereen ottaen fiskalin syliinsä josta hän ei päästänyt miestä hetkeksikään.

Täållä välillä astui pääkirjuri sisään asettaen pöydälle pullon Cliqvot-viiniä. Isäntä laski viiniä laseihin ja kehoitti vierastansa juomaan.

"Sinun maljasi, pappaseni!" sanoi "viettäkäämme täällä yhdessä iloista iltaa sillä aikaa kuin tuolla ulkona askaroitaan kuormien parissa. Maljasi, kunnon veikko! harvoin yhtehen yhdymme näillä pienillä pihoilla; juokaamme sentähden ja iloitkaamme! - maljasi veikko!"

Fiskali hämissään ei tietänyt miten olla, kuinka elää. F:ky kun oli kookas ja voimakas mies, piti rakkaasta pikkufiskaalista niin lujasti kiinni, ett'ei ollut yrittämistäkään irralle päästä. Fiskalin täytyi siis nolens volens tyytyä kovaan kohtaloonsa, vaikka hän harmikseen hyvin käsitti, ett'ei hän sinä yönä ollut saava mitään saalista.

Vasta pääkirjurin sisälle tultua ja kuiskahdettua muutamia sanoja isännän korviin pääsi fiskali pinteestään. Isäntä muistutti häntä säädyllisesti, että muka nyt oli aika ruveta virkatoimituksiin.

Lähdettiin pihalle. Sinne tulivat myös lautamiehet hyvässä kohmalossa, kun heitä oli puotikamarissa kestitetty samalla tavoin kuin fiskalia isännän kamarissa.

Kuormien kuljettajat olivat jo pihalta lähteneet. Käytiin makasiinit ja kellarit, mutta ei niissä löytynyt muuta kuin tullattuja tavaroita.

Fiskalin täytyi siis tyhjin käsin pötkiä matkaansa tietysti "alla päin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin" sekä häpeissänsä pahasti menestyneestä virkatoimituksesta, josta oli toivonut saavansa hyvän saaliin.

Mutta eihän F:sky ollut kiittämätöin. Kun fiskali jouluaattoiltana astui kamaristaan, oli hän juuri kompastua erään esineen päälle, joka oli laskettu juuri oven eteen.

Likemmin tutkittuna valkean ääressä se oli soma lekkeri tammesta ja sisältävä hienoa Vestindian rommia päällekirjoituksella: " H:ra maafiskaali X:lle muistoksi 0 päiv. marraskuuta 18-"'.

Fiskali arvasi kyllä hyvinki mistä lekkeri oli saapunut, mutta ei hiiskunut siitä kellenkään sanaakaan. Kiittikö hän sittemmin antajaa, vai jättikö sen tekemättä, sitä en varmaan tiedä.

Tarjoilu venäläisille (Friman 2/3)

Eilen esitellystä kauppias Frimanista Carl Ferdinand Nordlund kertoi kirjassaan Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista (1885) seuraavan episodin, joka sijoittunee Poriin 1830- tai 1840-luvulla.

Frimanskyllä oli myös niin sanoakseni negativejä tuttavia, jotka saapuivat hänen luo sekä hänen taitonsa puolesta venäjän kielessä että myös hänen tunnetun vieraanvaraisuutensa tähden. Nämät tuttavat olivat upseerit siinä venäläissotaväestössä, joka siihen aikaan oli kaupungissa majoitettuna. Niitten joukossa oli myös jokunen pieni knäsi tatarien tai kirgisien maasta.

Nämät herrat saapuivat melkein joka päivä aamupuolella F:n luo, joka hyväntahtoisesti tarjosi vierailleen suurusta. Herrat tulivat vihdoin niin perehtyneeksi F:n tykönä, joka oli naimatoin mies, että he, vaikka isäntä oli poissa, kutsumatta avasivat ruokakaapin oven ja hankkivat sieltä pienen aamuryypyn ynnä tarpeellista viinaleipää.

Vaikka F:sky oli vieraanvarainen mies, oli tämmöinen käytös hänestä kuitenkin peräti törkeä, jonkatähden hän päätti sopivalla keinolla kostaa konnanparisille kuokkavierailleen.

Siinä tarkoituksessa hankki hän Viaporista itselleen pahinta "Vironvodkaa", joka laskettiin tahottuun lasipulloon ja viinapullo tavalliselle paikalle. Passarivaimo käskettiin torilta hankkia suurin kaupaksi oleva hauki, josta otettiin mäti, valmistettiin tavan mukaan ja sekoitettiin lisäksi ruudilla, jotta valmis mäåti oli kaviarin muotoinen. Toisille pienille lautasille asetettiin hapaantuneita kilohaileja, eltaantunutta metvurstia ja kappale Venäläistä saipuaa, joka oli paremman juuston muotoista. Koko tämä ruoka-asetus näytti kylläkin maukkaalta ja houkuttelevalta pintapuoliselle tutkijalle ja nälkäisille vieraille.

Vieraat saapuivat tavalliseen aikaan Knäsi etupässä. Isäntä oli tahallaan poissa astuakseen aikanansa esiin nähdäksensä kuinka suuruspala oli maistunut herroille.

Knäsi kurkisteli heti kohta kaappiin ja hykerti molempiansa nähdessään viehättävän ruoka-asetuksen. Hän nieli kurkkuunsa "kokonaisen", ja toiset perässä.

"Saakelin pahaa viinaa!" lausui Knäsi; "Hudaja vodka". "Hudaja vodka", myönsivät kaikki yksimielisesti. Puolikas ja kolmannes jäi kaikilta ottamatta.

Sitte maistettiin esillä olevia herkkuruokia. "Slavna!" lausui Knäsi maistettuaan kaviaria. "Slavna", myönsivät upseerit.

Eräs upseeri söi juustoa niin haluisesti että vahtoa tuli huulille ja siitä huulipartaan. "Veikko olla viiksistä valkoinen", lausui Knäsi. "Knäsi olla musta huulilta" vastasi upseeri.

Kun upseerit näin olivat verranneet kokemuksensa toisiinsa sekä likemmin tutkineet ruoat, tultiin siihen päätökseen että olivat syöneet venäläistä saipuaa sekä että kaviari oli jollain tavalla väärennetty, vaikk'eivät voineet osoittaa sen kemiallisia aineksia.

Kyllä upseerien olisi pitänyt tunteman ruutihaju ja maku, mutta huomioon on otettava että rauha oli vallinnut monet vuosikaudet, jotta herrat upseerit olivat ikäänkuin vähän vieraantuneet ruudin eriomaisuuksista.

Juurikun herrat osottivat mielikarvauttansa mikä kiroomalla mikä sylkemällä aina jokaisen luonnonlaadun mukaa, astui isäntä sisään ja tervehti hymyillen vieraitansa, jotka olivat niin suutuksissa, ett'eivät isännän tervehdyksestä huolineet, vaan jäykästi seisoa töröttivät tuijottaen päin lattiaa.

Knäsi vihdoin sai suunsa auki vihan vimmassa.

"Mitä tämä olla?" lausui hän osoittaen juustoa. "Se on venäjän saipuaa", vastasi F:sky.

"Mikäs tää olla?" kysyi Knäsi. "Se on ruudilla sekoitettua hauen mättiä", vastasi Fr.

"No, mitäs tää sitte?" kysyi vielä Knäsi. "Se on Vironvodkaa parasta lajia", vastasi Fr.

"Herra olla bolschoj durak", väitti Knäsi. "Olette itse durakat", vastasi Fr.

Knäsi upseerinensa pötkivät sitten pakoon hyvästi jättämättä, eikä tarvinne mainita että Fr. tämän päivän perästä oli kuokkavieraistansa vapaa. 

Viaporista Poriin kauppiaaksi (Friman 1/3)

Carl Ferdinand Nordlund kertoi kirjansa Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista (1885) yhdessä luvussa miehestä nimeltä Frimansky. "Alkuperäisesti oli hänen nimensä Friman, jota hän kunnialla kantoi monta herran vuotta. Tähän liitti hän sittemmin, en tiedä mikä hänen päähänsä yhtäkkiä pöllähti, oliko se humorinen juoni vai jonkun luullun voiton pyyntö, tuon hyvin tunnetun päätteen "sky"."

Oman kertomansa mukaan Friman oli syntynyt 1810-luvulla Viaporin "linnassa", jossa "puhuttiin siihen aikaan vähintäin neljä erikieltä". "Fr:n sekalaiskieli osoitti aivan hyvin hänen syntymäpaikkansa, samoin kuin hänen muotonsa ilmaisi, että hänen suonissansa juoksi itämaista verta".

Friman osasi saada opettajattarekseen vanhan madamin, jonka johdon alla hän tarpeenmukaisesti sai oppia lukemista, luvunlaskua ja kirjoitusta, jonka viimemainitun harjoituksessa hän kaiken ikänsä oli kehnonpuolinen.

Kahdentoista vuoden ikäisenä rupesi hän Viaporissa ja Helsingissä käymään pientä kauppaa talosta taloon. Sitten pääsi hän puotipalvelijaksi venäläisen kupetsin luona, jossa hän pysyi 25:tta vuoteen asti kehittäen kauppaliikkeisiä taipumuksiansa.

Sitten Friman muutti "uudelle asemalle erääsen länsisuomen kaupunkiin, jossa hän ensin oli muiden kauppiasten palveluksessa ja sitten rupesi omaa kauppaa". Nordlund sanoo tutustuneensa Frimaniin "tänä itsenäisyyden aikana" eli todennäköisesti kouluvuosinaan Porissa 1830-luvun alussa, sillä tekstissä mainitaan kaupungin ja sataman välissä olleen 3-4 peninkulmaa. Vaikka aikamääreet eivät täysin stemmaa lisätodiste on, että Nordlund mainitsee ylioppilasvuosinaan, jolloin vanhempansa asuivat Luvialla, G. A. Frimanskyn kaupan olleen kotinsa suunnalla.

Kaikki ihmiset kävivät kernaasti tekemässä kauppaa tämän aina iloisen ja lystikkään kauppiaan kanssa, joka aina itse seisoi kauppapöytänsä takana, liukkaalla kielellänsä esitteli tavarainsa hyvyyttä ja kokkapuheillaan miellytteli ostajia.

Paitsi tätä kauppiaan hupaista käätöstä ja hänen runsaita kaupanpäällisiänsä oli puodissa muitakin houkutuksia, m. m. eläviä kilpikonnia, valkoisia hiiriä, topattuja käärmeitä sekä kaikenlaisia muita eriskummallisia esineitä kaikista maailmanosista, jotta kauppapuoti myös tavallansa oli jonkunlainen eriskummallisuksien museo.

Tämä museo oli tosin omistajalle jotenki kuluttava pääoma, vaikka hänen ystävänsä ilmaisesti sinne lahjoittivat outoja esineitä, mutta toiselta kannalta katsoen oli kauppiaan toimisto kuitenki hyvin voittoinen.   

Kauppapuodissa oli näet alinomaa lukuisia ostajia, jotta kauppa kävi vilkkaasti, erittäin kun kauppias oli rehellinen ja tarkkatuntoinen mies työssä ja toimessa. [...]

F:sky rakasti kaikkia eriskummallisia esineitä aina siihen määrään, että hän kuljettaakseen kauppatavaroitaan haminasta kaupunkiin osti galeasin, jolla oli semmoinen organillinen eli luonnonvirhe, että se kallistui kumoon oikealle puolelle, joll'ei vastapuolelle asetettu tarpeeksi syrjälastia tasapainon vuoksi.

Tälle galeasille antoi hän sopivan nimen "bullerbas" (mellastaja), ja kuljeskeli tällä usein huviksensa kaupungin ja sataman väliä.

Täällä oli hän kuin kuningas omassa valtakunnassaan, vaikka hän tasapainoa ylläpitääkseen tarvitsi yhtä tarkat silmät ja yhtä väkevän käden perää pitäessä, kuin moni mahtava ruhtinas johtaessaan suurta valtiolaivaansa.

Tietysti Fr. yhä kerskaili merkillisestä aluksestaan kiittäen sen oivallisia ominaisuuksia.

Merkillistä kyllä ett'ei pienintäkään vahinkoa sattunut tapahtumaan, vaikka se tarvitsi niin vähän tasapainosta joutuakseen. Galeasi kesti päin vastoin yhtä kauan kuin isäntä.

Mutta kyllä sitä alusta joka kevät huolellisesti tukittiin, tilkittiin ja siivottiin, vieläpä mastotki maalattiin, jotta alus kevätauringon paisteessa loisti kuin talonpoikaismorsian kaikkine koruineen.  

Elämänsä lopulla Frimansky "muutti sataman pieneen kauppalaan ja harjoitteli siellä pientä kauppaansa sekä kokoili eriskummallisia esineitä kuin ennenkin". Jos tulkinta Porista pitää paikkansa, on kyse Reposaaresta. En ole löytänyt mitään vahvistavaa tietoa tarinalle ja Porin porvarien luettelo ei tunne sopivaa Frimania eikä ketään Viaporissa syntynyttä. Eikä G. A. Frimania ole Porin rippikirjan 1836-42 nimihakemistossa. Mutta Nordlundin tarinat ovat liian hyviä lähdekritiikin uhreiksi, joten jatketaan huomenna.

Kaarina Maununtyttären vaunujen kohtalo

Betty Elfvingin (1837-1923) tallentamaa muistitieoa, joka julkaistiin Uudessa Aurassa 26.10.1913. Vaunut olivat 1500-luvulla Ruotsissa harvinaisia, joten todennäköisesti vähintäänkin ajoitus tarinassa on puppua, mutta jaetaan vaihteeksi sellaistakin.

Muuan toinen muistomerkki samoilta ajoilta oli vielä viime vuosisadan alkupuolella tallella Kuljun kartanossa Karkussa. Kartanon omisti siihen aikaan paroni Mellin.

 

Kaarina Maununtyttären hautareliefi
Wikimedia

Lienee tarkoitettu vapaaherra Karl Reinhold Melliniä, ellei isäänsä.

Hänellä oli hallussaan Katariina Maununtyttären vaunut. Ne olivat ulkoa keltaiset ja sisältä vuoratut sinisellä silkillä, johon tietysti ajan hammas oli jättänyt pahoja jälkiään. Ovessa oli Ruotsin vaakuna: kolme kullattua kruunua.

Paroni säilytti vaunua kuin pyhäinjäännöstä, mutta kun sitä ei voinut pitää muiden ajoneuvojen joukossa oli se siirretty vanhan tallin vinnille, joka talli piti hävitettävän antaakseen tilaa uudelle navetalle. Sinä kesänä, jolloin rakennus oli purettava lähti parooni vähäksi aikaa matkalle; kun hän palaisi alotettaisiin työt. Vouti päätti kuitenkin ilahuttaa isäntäänsä hävittämällä tallirakennuksen hänen poissaollessaan, jotta heti isännän tultua voitaisiin käydä uuteen käsiksi. Kun parooni palasi oli tallin kohdalla tyhjä sija. Vouti tuli säteillen mielihyvästä isäntää vastaan kertomaan kepposestaan. 

Entä vaunut? Missä ne ovat? kysyi isäntä. 

Vaunurojut, niin, ne oli hakattu polttopuiksi vinneillä ajelehtimasta. 

Monen monta meidän historiamme vanhoista muistomerkeistä on kulkeutunut Ruotsin museoihin. Täällä kotona taas ovat varmaan enimmät saaneet vaeltaa samaa tietä kuin nämä kuninkaalliset vaunut.

P. S. Aiemmat Efving-tekstit 

• Turun linnan irtaimisto keisarin käsissä?
• Muistitietoa Turun tuomiokirkosta

Helsingin Pitkä-Heikki

Johan Henrik Heidenstrauch (1776-1847)  muistetaan Helsingissä nykyään lähinnä Pohjois-Esplanadin merkkitaloista. Nykyinen Presidentinlinna oli hänen ja veljensä vuoteen 1837, jonka jälkeen se komistettiin kenraalikuvernöörin residenssiksi. Vuonna 1842 valmistui Pohjois-Esplanadi 7:ään Heidenstrauchin rakennuttama kolmikerroksinen kivitalo, joka toimii nykyään Ruotsin suurlähetystö.

Pohjois-Espa 7 vuoden 1910 tienoilla Ivan Timiriasewin valokuvaamana.
Talon julkisivua oli alkuperäisestä uudistettu venäläisen arkkitehdin toimesta.
Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0

Näihin rakennuksiin on vaikea yhdistää kaupallista toimintaa, jota jälkimmäisessä kyllä yllä olevan valokuvan mukaan oli vielä noin sata vuotta sitten. Niinpä oli hauska löytää Henrik August Reinholmin (US 16.1.1896) tallentamaa muistitietoa:

Tämän vuosisadan alulla oli maalaisilla Helsingissä haluttu majapaikka saksalaisen kauppiaan Heidenstrauchin luona. Kaukaiset ylimaalaiset melkein aina ajoivat hänen luoksensa ja toivat eväisiksi "Pitkä-Heikille" leipäkakun ja vasikankinkun. Tällä kauppiaalla, joka harjoitti laivaliikettä, oli tuvassansa pari merimiestä, jotka keittivät talonpojille laivamiesten tavalla puuroa ja hernerokkaa. Pitkä-Heikin kyllä sanottiin käyttävän toista vaakaa ja puntaria ostaessa, toista myödessä, ja talonpojat kynsivät korviensa taustaa, arvellen että kyllä heillä olisi pitänyt olla niin ja niin paljon, mutta tyyntyivät kun heitä kutsuttiin tupaan aterioimaan. 

Hänen rikastumisensa alkusyystä kerrottiin seuraava juttu. Eräs Sipoolainen oli löytänyt maastansa kopallisen kultatukaatteja ja tuonut aarteensa Pitkä-Heikille myötäväksi. "Mistäs sinä nämät olet saanut?" oli tämä ärjäissyt. "Katso nyt loittias!" Siitä oli talonpoika säikähtynyt niin, että pötki tiehensä ja kiitti jumalaansa, kun sillä pääsi, mutta hänen aarteestansa sai muka Pitkä-Heikin rikkaus alkunsa.

Kansallisbiografiassamme Lars-Folke Landgrén kuvaa Heidenstrauchia kookkaaksi ja kauniiksi eli ehkä Pitkä-Heikki oli sopiva liikanimi. Landgrénin lähteiden mukaan

Aikalaiset pitivät häntä kerskailevana, kitsaana ja juoruilevana. Suuri osa hänen huonosta maineestaan voitaneen panna kateuden tiliin, koska hän oli erakkoluonne ja pysyi koko ikänsä poikamiehenä. Hän oli kuitenkin epäilemättä todella tarmokas ja uuttera, ja useimmiten hän istui toimistossaan aamusta iltaan pieni kalotti päässään.

Etelä-Savon hittibiisi 1840-luvulta

Kouluaikojeni musiikinkirjoissa oli aina useita kansanlauluja. Ilman tietoa keruuajankohdasta ja -paikasta. Enempää miettimättä olen tainnut ajatella, että "kaikki" lauloivat samoja lauluja "ennen vanhaan". Mutta eihän se niin (kai) mennyt.

Suomalaisen kirjallisuuden seura julkaisi vuonna 1849 H. A. Reinholmin (1819–1883) toimittaman kokoelman Suomen kansan laulantoja, jossa on 50 kansanlaulu- ja runosävelmää sanoineen. Joissain lauluissa on merkittynä keräyspaikka, mutta laulussa 14 ei. Nimestään Turvaton huolimatta laulu vaikuttaa melodialtaan melko reippaalta.

Suomen kansan esävelmissä Turvaton on niin vauhdikkaana versiona, etten saanut sanoja sovitettua mukaan. Sanat ovat varsin surkeat, kertosäkeen trallatuksen huomioon ottaen ilmeisen ironisesti. 

Onneton olin minä ollessani,
Onneton tähän kylään tullessani.
Maalima minua nyt paljonki vaivaa,
Ja minun eteheni kuoppaa kaivaa.
Ystäväni on myös ynsiäksi tullut
[...]
Nuoruus-ikä rientää ja aikani kulkee;
Jopa noista vaivoista väsymyski tullee.
Päiväni päätyy ja elämäni katkee,
Multa se mureheni peittää ja kätkee. 

Heikki Laitinen mainitsee väitöskirjassaan Matkoja musiikkiin 1800-luvun Suomessa tämän laulun pariin kertaan, mutta ei ota kantaa tekstin totisuuteen. "Ja kun Lönnrot soitteli 1828 paimenpojille Hirvensalmella Ej ole aijat -sävelmää, se on hyvä todistus siitä, että tämäkin laulu, joka myöhemmin pääsi mukaan Kantelettaren esipuheeseen ja nuottiliitteeseen alkusanoilla Onneton olin minä ollessani, oli ollut suosittu laulu Turun ylioppilaspiireissä." (s. 120) Vuonna 1840 ilmestyneessä Kantelettaressa laulussa Turvaton ei ole mitään ilmeistä viitettä siihen, että sisällön voisi tulkita muutenkin kuin tosissaan. Mutta nuoteissa on mukana sama kertosäe.

Turvaton on yksi Lönnrotin esimerkeistä maallisista "nykysemmän ajan lauluista". Lönnrot ei viittaa Turun ylioppilaslauluperinteeseen vaan väittää saaneensa laulun Karjalasta, mutta tietää, että sitä myös "Savossa ja muuallaki Suomessa eritavoilla laulellaan". Kiitos Maamiehen ystävässä 29.3. ja 5.4.1851 julkaistun Reinholmin laulukirjan perusteellisen arvostelun, voidaan laulaminen Savossa vahvistaa.

Niin puuttuu esimerkiksi n:o 14, nimeltä Turvaton, meidän muistaaksemme useampia värssyjä. Sillä etelä Savossa liittävät tytöt, tätä laulaessansa, mikä kahdeksannen, kuka taas kymmenennen värssyn perään seuraavat sanat:

Ei oli minulla turvaa täällä,
Enemmän ku lehdellä liukkaalla jäällä.
Eikä ole minulla majaa täällä,
Enemmän ku linnulla lentonsa päällä.

Etelä Savossa emme ole kuulleet mitäkän muuta laulua enemmin laulettavan, kuin tätä, josta syystä se myöskin taitavan laulajan suussa tahtoo virua mainion pitkäksi. Mutta etenkin merkillinen on sen loppu-sanat, jotka juuri tarkoittavat laulun erinäistä pituutta. Ne ovat niin ikään jääneet nykyiseen Herra Reinholmin kirjaan panematta, mutta ansaitsevat varmaankin tulla liitetyiksi laulun loppuun; sillä ne kertovat laulujen, ja lii'atenkin tämän laulun, syntymistä ja polvi polvelta oppimista. Ne kuuluvat näin:

Ei ole tälläkään virrellä isää,
Se, joka tahtoo saapu panna lisää

Että siitä runosuoni pulppuamaan vaan.

Kertomus varkaudesta syksyllä 1837

Räätäli Olovi Karjaliinilta Liperin pitäjästä kirjoitettu ja samoilla sanoilla tähän (eli alunperin Mehiläiseen 9/1839) präntätty:

Vuonna 1837 syksyllä tuli varkaita muutaman sepän torppaan Kerimäellä ja varastivat pajakalut sepältä, palkeen ja kaikki, mitä vaan löysivät pajasta, ja kantovat ne veneesen, jolla he olivat yli järven tulleet. Nämät saivat he onnellisesti veneesen. Mutta nyt piti vielä syömäainetta saaha ja lähtivat takasin sepän mökkiin, että eteistuvasta saaha leipiä ottaa. 

Vaan kuin he sinne pyrkivät, niin sattui talonväkiä havahtemaan ja mänivät ulos kahtomaan mikä se kartanolla olisi. Samalla lähtivät rosmot pois juoksemaan. Alas talon rahvas huutaa, minkä keritään, että rosmoloita on kartanolla. Vaan sillä ajalla, kuin rosmot toistais mänivät torppaan, niin sattu muutama mies soutamaan samaan rantaan, nousi maalle ja teki tulen rannalle ja aiko siinä maata yötä. Tämä kuin kuuli huuon torpasta, alas hän huuta vastaan: "missä rosmot? missä rosmot?" Nyt kuuli rosmot, että jo on ihmisiä heiän veneellänsä. Ei heillä ollut enää aikaa sinne männä, vaan juosta metsään. 

Torpan rahvas, kuin kuulivaat, että rannallakin on huutajia, juoksivat sinne ja löysivät hyvin tutun miehen siellä tulta polttamasta ja alkovat sille haastaa, niin ja niin rosmot rupeis viemään kaikki elon elämisen meiän mökistä. Ja samalla mitä he kävelivät rannalla, löysivät veneen hyvin läheltä miehen tulta ja kaikki pajakalut veneessä. Nyt vasta saivat tietää, että on sitä talosta katonna tavaraa. Eikä mies, joka tulen rannalle teki, tiennyt, että hänellä oli tavaravene vartioittavana. Tästä saivat pois kaikki kapineensa ja rosmoloihen eväslaukku, joka oli veneessä, tuli sepän omaksi. Vielä kiittelivät he yövierastaan rannalla, joka heiän onneksi sattu toki tulemaan rannalle, vaikka ei mies tiennyt ennen koko tavarasta mitään, kuin siitten vasta rahvaan rannalle tultua. Muutama mies haasto samaa asiaa ja sano tuntevansa senkin laukun, kenen se on, joka pitäis olla Liperistä kotosin.