Karamellituliaisia

Olin viime viikon lomamatkalla, jossa en päässyt juoksemaan museoissa, sillä kyseessö oli kaupallinen bussikiertomatka. Ekassa pysähdyspaikassa Vadstenan luostarimuseossa kärvistelin tunnin englannista suomeen tulkkausta, joka jälkeen museoon tutustumiseen jäi 10 minuuttia. Seuraavaan paikkaan eli Grennaan olin jo onneksi anonut vapautuksen polkagris-pajasta kadun toisen puolen museoihin. Toinen oli omistettu kaupungin oman pojan epäonnistuneelle yritykselle käydä pohjoisnavalla kaasupallolla. Se oli iso ja ammattimaisesti tehty. Aihe vain surullinen.

Toinen museo oli perinteisempi paikallismuseo. Puutarhamuistojen ja järvestä löytyneen keskiaikaisen miekan ohella kokonaisen huoneen oli saanut piparminttusauvojen tekijä Amalia Eriksson. En tiedä, mitä kaupallisella puolella kerrottiin, mutta täällä seinätekstit eivät väittäneet Erikssonia innovaattoriksi. Eivät kyllä myöskään selittäneet, mistä hän oli saanut karamellireseptin, jonka terminus ante quem -ajoitus on 10.1.1859, jolloin maistraatti antoi luvan liiketioimintaan mainiten "s. k. polka grisar".

Tuli mieleen lapsuuden kielimatkojen paksummat sokerisauvat, joiden Wikipedia-sivu ei sano historiasta mitään. Linkittää kylläkin yleisemmälle sivulle, jossa varhaisin varma tieto on syksyltä 1837 Yhdysvaltojen itärannikolta. Saksan ja ranskankieliset Wikipedia-sivut eivät puolusta mitään paikallista varianttia.

Mites Suomessa? Piparminttu ei esiinny SLS:n julkaisemissa resepteissä. Varhaisin elintarvikelöytö sanomalehdissä on piparminttu paloviinamausteena Viipurissa (Tillkännagifvanden ifrån embets-myndigheterne i Wiborgs stad 11.09.1850). Piparminttupastilleja myytiin Helsingissä siirtomaakaupassa (Helsingfors Dagblad 9.5.1864). Piparminttuteetä suositeltiin koleeraan (Hbl 15.1.1866). Ainoa selvä viite kotimaiseen tuotantoon on vuoden 1875 käsityönäyttelyn palkintolistassa helsinkiläinen Mimmi Rosenqwist, jonka tuote oli "pepparmynts pastiller" (Morgonbladet 15.9.1875). 

ÅU 20.7.1871

Piparminttukaramelleja hakiessa vasta tajusin, kuinka köyhä karkkivalikoima oli vielä 1870-luvulla. Esimerkiksi turkulainen Sairanen myi rintakaramelleja, jotka toisen mainoksen mukaan olivat "terveellisiä, auttavat yskästä" (Ilmarinen 11.4.1885). Myös "Rocks" ja Monpensier olivat kovia sokerikaramelleja.

Väläyksiä Susanna Eisenbergin elämästä

 

Lasse Iso-Iivarin talonhaltijalistoihin tottuneelle Kaarinan talon tiedoissa ei näytä olevan mitään erikoista. Matts Conrad Hyttner oli mennyt naimisiin 10.9.1780 Susanna Eisenbergin kanssa ja kuollut 4.8.1792. Leski oli solminut uuden avioliiton Johan Sandbergin kanssa 26.11.1794. Hiskiin kurkistamalla selviää vielä, että Matts Conrad oli avioliittoa solmittaessa maatilan pehtoori ja kuollessaan 36-vuotiaana kellarimestari. Johan Sandberg puolestaan oli räätäli.

Dahlströmin kortistoa selailelemalla käy selväksi, että Susannan isä oli pellavankutoja Jacob Eisenberg, jonka tontista oli kiistaa. Uusi kurkistus Hiskiin todistaa Eisenbergille ja vaimolleen Elisabeth Wollingille syntyneen 16 lasta, mutta monen kohdalla on merkintä pikaisesta kuolemasta.

Kortistosta ei kuitenkaan käy ilmi se, että vuonna 1796 Johan Sandberg ilmiannettiin Turun kämneerinoikeuteen kaksinnainnista. Hän oli joko tuolloin kaupungin ulkopuolella tai pääsi karkuun, sillä hänet saatiin kiinni Hedermoran kaupungista. Kun hänet piti sieltä lähettää turkuun, mies pääsi karkuun. Turun ja Porin läänissä luetun ja 14.9.1796 päivätyn kuulutuksen mukaan Johan Sandberg oli jonkin verran yli 30-vuotias, pitkä ja kapoinen varreltaan, tummahiuksinen ja oli karkuun päästessään pukeutunut univormufrakkiin ja "alusvaatteisiin". Lisäksi tiedettiin, että hän oli ollut ennen räätälöintiä aliupseeri Västmanlandin rykmentissä. (Vaikka rykmentit vilisevät Johan Sandbergejä, tätä tietoa en saanut vahvistettua ArkivDigitalin Generalmönsterrullor-haulla.)

Seuraava epätavallinen vaihe Susanna Eisenbergin elämässä tapahtui alkuvuonna 1799. Åbo Tidningarissa julkaistiin 25.2.1799 Carl Wilhelm Hufwudsköldin Kemiön Långholmenilla allekirjoittama pitkä ilmoitus. Siinä kellarimestari Hüttnerin leskeä kutsuttiin Susanna Råbockiksi, väitettiin tämän saaneen taloudenhoitajan paikan Hufwudsköldiltä ja toimineen epärehellisesti. Vasta 22.4.1799 julkaistussa vastineessaan "Susanna Hüttner, född Eisenberg" ilmoitti, ettei hän ollut koskaan käyttänyt nimeä Råbeck eikä ollut taloudenhoitajana. Kirjoitusparille on vaikea keksiä selitystä. Susanna Eisenberg viittaa oikeusprosessiin, joten ehkä asiakirjoista löytyisi lisää tietoa.

Susanna Eisenberg meni kolmannen kerran naimisiin 15.1.1809 kupariseppämestari Henric Ollongrenin kanssa ja kuoli 76-vuotiaana 26.8.1831.