tiistai 24. toukokuuta 2022

Kaupantekoa Itä-Suomessa 1800-luvun puolivälissä

J. Lukkarinen arvioi lehdessä Viena-Aunus 1/1939, että K. J. Juutin tarina Mannisten kaupunki kirjassa Karjahalan kankahilta I (1889)

on hyvin merkittävä kulttuurihistoriallinen kuvaus Pohjois-Karjalasta. Se on niitä harvoja, aikanaan paperille pantuja kertomuksia, mitä meillä yleensä on maakunnan silloisista maanviljelijä-liikemiehistä ja heidän toimistansa. Kulkivathan sen ajan liikemiehet, kuka venein, kuka hevosin Karjalasta Ouluun ja toisaalle Pietariin, Sunkuun ym. kuten totutuilla ja tutuilla liikelin joilla ainakin. Vietiin voita, raavaita karjoittain, hevosia, metsänviljaa jne., miehiäkin ostettiin Venäjälle sotaväkeen.

Lukkarinen arvelee, että kertomuksen Kastelammin kylä vastaa Kiihtelysvaaran Huhtilampea ja Pekkala Pekka Parviaisen kauppaa Joensuussa. Ainakin kaupanteko vastaa muita löytämiäni 1800-luvun kuvauksia:

Tästä keskustelusta tuli selville, että kun Saksa-Manninen eilen oli ollut kaupunkiin voita viemässä, oli hän jo mennessään kaupungin rintataloloissa kuullut voinhinnan äkkiä nousseen. Kun hän sitte tuli kaupunkiin ja aikoi ajaa hevoisensa Heikkilän pihaan, oli jo puolikymmentä kauppamiestä puhutellut häntä kadulla. "Onko isännällä voita?" — olivat ne kysyneet, ja kuultuansa, että semmoista tavaraa hänen kuormansa oli täynnä, olivat kaikki kuiskanneet: "Tulkaa meille, tulkaa meille, kyllä me hinnoilla sovimme!" 

Päästyänsä sitte Heikkilän pihaan ja riisuttuansa hevoisensa kärriltä syömään, oli jo itse ukko Heikkikin huutanut hänelle rappusiltaan: "No voitakos Saksa nyt lähti kaupunkiin tuomaan?" "Ka mitäpäs sitä muutakaan näin heinäaikana joutaisi ajelemaan", — oli hän vastannut. "No menehän puodin puolelle, niin pojat antavat ryypyn pölyiseen suuhusi", — oli ukko Heikki virkkanut. Ja kun hän vaan puotiin pistäysi, niin heti pojat kynkkäpuoleen viemään puotikamariin, jossa konjakkia, rommia, punssia ja viiniä olisi saanut juoda vaikka kuinka paljon ja — kaikki ilman maksutta. Ja sitte ei muuta kuin voita mittaamaan. 

Mutta hänpä ei ollutkaan noin vaan petettävä, hän oli muka jo monta mutkaa maailmassa nähnyt. "Antakaahan kun käyn hevoistani katsomassa", — oli hän sanonut ja siltä tieltään pyörähtänytkin Pekkalan puotiin. Siellä olivat puotilaiset par'aikaa olleet voikauppaa tekemässä erään tuhman Liperiläisen kanssa, jolta olivat kuin olivatkin narranneet voit, jauhokulilla aina puudan, ja jauhokulin hinta kuului olleen kahdeksan ruplaa. Kun sitte olivat saaneet kaupat Liperin miehen kanssa päätetyiksi, olivat ruvenneet häntä, Saksa-Mannista, kauppaan kiusaamaan. "Minun voini eivät lähde niin helpolla kuin Liperiläisen", — oli hän vaan murahtanut. "No miksi ei?" — oli ukko Jehki, Pekkalan pääpuukhollari, sanonut. "Syy siihen on se", — oli hän lausunut äkäisesti, "ett'en minä ole Liperiläinen!" —

Erityisesti Lukkarinen kehuu kuvausta matkaanlähdöstä, joten lainaan vielä sen pätkän

Sillä aikaa kuin nuo kolme Mannista itse puuhasivat voiputsien keralla, hikoilivat heidän emäntänsä, kukin kodissansa, eväiden hommassa miehillensä pitkää Pietari-matkaa varten. Jokainen heistä koetti olla toistansa etevämpi eväiden "panossa" ja saavuttaa mainetta tällä emäntien viisauden alalla, sillä emännän neroa ja kekseliäisyyttä mitataan niillä seuduin usein vielä nytkin sen mukaan, millaiset kirkko-eväät kukin on osannut paistaa. Ja olihan tämä nyt kokonaan toista kuin tavallinen kirkkomatka! Eipä siis ollut kummakaan, jos hyväsydämmiset emännät tuon tuostakin panivat sormen nenällensä tai vasemman käden kupeellensa ja katsoen pirttiensä mustiin kattoihin lausuivat: "No entäs sitte?" —

Ja nuo Mannisten Pietari-eväät ne vasta eväitä olivatkin. Niistä puhuttiin Kastelammin kylän emäntien kesken seitsemän viikkoa yhtämittaa, eivätkä niitä tuon herttaisen kylän vanhat mummot ole vielä tänäkään päivänä kokonaan hampaistaan heittäneet, ehk'ei niiden "pureskelemisesta" enää muuta hyötyä liene kuin veden suuhun tuleminen.

Saksa-Mannilan eloisa emäntä paistoi ensin kolme kukkoa, joita jokaista pantiin kahdella leipälapiolla uuniin. Yksi niistä oli tavallisesta hapantahtaasta ja raavaan lihasta tehty rahtikukko, joka kuitenkin eroitukseksi renkien ja päiväläisten tavallisesta rahtikukosta uunista otettua voisulalla voideltiin. Toinen kukko, n.s. kirkkokukko, sitä vastoin ummistettiin rievään lestykuoreen ja sen sisästä olisi etsijä löytänyt valkeanläskin ohessa pari vahvaa lampaan jalkaa sekä kolme suurta ja kokonaista haukia hyvästi hautuneina. Mutta kolmas kukko voitti molemmat edelliset ei ainoastansa ulkonaisella kauneudellansa ja hyväsydämisyydellänsä, vaan paljoa enemmän kalleudellansa; sillä ehk'ei mauntuntija tekijä nyt ollutkaan tilaisuudessa panemaan siihen jäniksen rasvaa eikä riikinkukon kieliä, joita muinoisten Rooman keisarien sanottiin syöneen, kätki hän kuitenkin sen hiivalla kohotettuun tosivehnäiseen kuoreen lehmän ja sian kieltä, matikan maksaa, ahvenen aivoja, keitetyitä munia, riisiryyniä, voita, siirappia ja sipulia siinä määrässä, että hellästi rakastetulle eväiden syöjälle oli varmaankin tuleva ilokyyneleet silmiin sitä Pietarissa pureskellessaan. Ja päälle päätteeksi voideltiin se uunista otettua viinasekaisella kanväri-linjamentilla, sillä emäntä pelkäsi sen maistavan liian "yöpläkältä" ell'ei siihen mihinkään kohden tulisi vähääkään väkevän puolta. Tällaista piiraata ei Saksalan emäntä ollut ennen tehnyt, eikä hän siis tiennyt sen oikeata suomalaista nimeäkään, mutta hetken keskusteltuansa asiasta heillä loisina asuvan ja paljon maata kulkeneen Kuppari-Suson kanssa, päätettiin otukselle panna nimeksi kaupunkikukko, ja ristiäisiksi keitti emäntä puukantisella kattilalla kahvit, vaikka se muutoin olikin hyvin harvinaista.

Paitsi tässä mainituita kukkoja pani Saksalan helläsydäminen emäntä hyväpäiselle miehellensä vielä paljon muutakin hyvää evääksi. Siinä laitettiin munavoit, ryynipiirakat, maanvehnäset, ohrarieskat, palvatut lihat, lahnan-, muikun- ja hau'in silakat y.m., y.m. niin paljon ja niin hyvää, että ukko Saksa-Manninen niitä seuraavaan aamuna kärriin latoessaan ei tiennyt sanoa oikeata "syytä siihen", miksi eväät eivät oikein tahtoneet kärrin seville mahtua. Varsinkin tekivät kaksi isoa maitolaskua, joissa toisessa oli vasta lypsettyä maitoa toisessa kynnellä kestävää kokkelipiimää, hänelle haittaa kuormaa laatiessaan. Hän aikoi jo jättää ne kokonaan mukaansa ottamatta, vaan silloin juohtui hänen mieleensä, että ryynipiiraat munavoin kanssa eivät voi maistua miltään, ell'ei edes joka toiselle palalle saa ryypätä suun täyttä paksua piimää, ja sen vuoksi, kun ei muuanne sijaa saanut, sitoi hän maitolaskut vahvalla nuoralla kärrin akseliin riippumaan, jossa niitä ei tiennyt olevankaan muulloin kuin syöntiaikoina, sitoessaan aina tuontuostakin lausuen: "Eipä siltä, eipä siltä!" —

Vävy-Mannilan ja Pata-Mannilan emännät eivät suinkaan hekään tahtoneet lähettää miehiänsä tyhjin suin Pietarissa käymään. Mutta kun ymmärtäväiset lukijani jo siitä, mitä yllä on sanottu, voivat saada käsityksen näidenkin arvoisain naapurusten ammattiviisaudesta, jätän heidän eväshuoltensa yksityiskohdat kertomatta. Ett'ei minua kuitenkaan saatettaisi syyttää siitä, ett'en muka ole tehnyt oikeutta tai antanut täyttä arvoa näidenkin emäntien eväille, täytyy minun sanoa, että he molemmat, vaikka asuivatkin eri taloissa, eväitä paistaessaan valittivat: "Voi voi, kun ei ole siitaroita eikä suolia, että saisi tehdä edes makkaroita!"

Oli näet kesä ja kesällä ei näitä herkkuja talonpojissa saada.

maanantai 23. toukokuuta 2022

Jyväskylässä digitoidaan historiaa

Kesän sadepäiviä ja tutkimuslomia varten tiedotus/muistutus digitoidusta materiaalista.

Jyväskylän yliopiston julkaisuarkisto sisältää tuoreiden gradujen ja väitöskirjojen kuten
lisäksi vanhempaa, mutta hyödyllistä kirjallisuutta. Eli sarjasta Jyväskylän Historiallinen Arkisto kirjoituskokoelmat

Jälkimmäisessä on esimerkiksi sukututkijoille hyödyllinen Heikki Roiko-Jokelan artikkeli "Holhoukseen julistamisen perusteista noin 1600–1985".

Julkaisusarjasta Studia historica Jyväskyläensia osa digitoinneista on lukkojen takana, mutta tarjolla on esim.

Ja jostain syystä Jyväskylässä on digitoitu myös Turun historiaa eli

sunnuntai 22. toukokuuta 2022

Huhtikuun lopusta toukokuulle

26.4.

3.5.
4.5.
  • 1910-luvulla ei lomake eikä planketti vaan lanketti.
5.5.
  • Mitäköhän näille ihmisjäänteille on tapahtunut?
    [Vasabladet 10.8.1929: Gammal svensk krigarkyrkogård funnen i Riga. Vid schaktningsarbreten i "Frihetsgatan" i Rigas centrum har man på tio fots djup funnit mänskliga ben i stort antal. Det har fastställts, att på 1600-talet en svensk krigarkyrkogård legat på detta ställe; förra året fann man också inom samma område ett antal mänskliga huvudskärvor. Benen ha överförts till universitetets anatomiska museum.]
8.5.
  • Kerrankin kulutustavara, joka on selvästi ajoitettavissa? Liian hyvää ollakseen totta? (Uusi Suometar 27.6.1895) [Satu Sorvali huomautti löytäneensä saman kuvan kesällä 2018. Saatteensa tuolloin: "Chigacon #maailmannäyttely'ssä 1893 esiteltiin merkittäviä uusia #keksintö'jä kuten vetoketju, maailmanpyörä, astianpesukone ja liukukäytävä (liukuportaat ilman portaita), mutta tämän ilmoituksen mukaan myös #mummokeinu! (Nya Pressen 8.6.1895)" Hän oli myös tehnyt kuvahaun tuloksella "Varhaisin kuva, jonka löysin Finnasta kaksipuoleisesta #pihakeinu'sta, on vuodelta 1918. "Kesäasunto Töölössä", valokuvaaja Ivan Timiriasew. Helsingin kaupunginmuseo."]
  • Oli kuulkaa aika ennen kirjastotätejä. Kirjastomies oli @SKS_finlit. Tämä vielä nauratti, mutta erehdyin tekemään lisähaun ja löysin Usarin kirjoituksen 5.2.1929. Nainen kelpaa kyvyttömänä, sillä on halpa. Auts.
10.5.
  • "Tässä onkin keskeinen avain muutokseen: että jokainen tulee nähdyksi; että löytyy joku, joka uskoo, kutsuu, suosittelee, muistaa, luottaa, kannustaa." kirjoittaa @anulah . Sama pätee naisten lisäksi tietenkin vähemmistöihin ja luokkaretkeilijöihin.
  • Tarjolla kuningasmielinen katsaus Viipurin kujanjuoksuun. [Christopher O'Reganin videossa Kulregnet vid Viborg.]
12.5.
  • Päivän suoritus: muistin pyykkäysreissulla, että DL @NatLibFi Sanomalehtisymposiumin esitysehdotuksille on huomenna. Huominen on varattu aivan muuhun, joten pykäsin iltapuhteena tekstin. Vain yrittämällä voi onnistua.
15.5.
  • Taas osuin saksalaisen tutkimuksen kuplaan, jossa viitataan saksankielisiin ja setti on sitten ohitettu esim. Suomessa. Ranskankieliset eivät tule edes esiin, ellei käytä ranskaa hauissa.
20.5.


lauantai 21. toukokuuta 2022

Turistipäivä kotimaisemissa: 14. & 15. museo

Päivälehden museosta oli alkaneessa vesisateessa sopivan lyhyt pyrähdys Arkkitehtuurimuseoon. Se ei ole koskaan kuulunut lemppareihini sen paremmin pysyvän kuin vaihtuvienkaan näyttelyjen osalta. Nyt kiinnosti aidosti Wiwi Lönnin juhlanäyttely. 

Se alkoi Lönnin suunnittelemia rakennuksia esittelevillä kylteillä ja isompi huone keroi naisarkkitehtien yhdistystoiminnasta ja Lönnin matkoista. Jos halusi ymmärtää jotain Lönnin arkkitehtuurin erityisyydestä, anti jäi vähäiseksi. 

Perusnäyttelyssä puolestaan melkein loksahti leuka auki. muutama (olisikohan ollut neljä) pienoismalli ja kronologia kuvilla ja teksteillä seinillä. No, yksi selittävä tekijä on tietenkin tilan puute, jonka olisin toivonnut ratkeavan Arkkitehtuurimuseon ja Designmuseon välisessä tilassa eikä meren rannassa, mutta...
Designmuseon kellarissa oli Vuoden Graafikko 2022 -palkintonäyttely. Kaisa ja Christoffer Lekan töistä kiinnoistuin matkapäiväkirjasta Imperfect. Lekat lähettivät Yhdysvaltojen matkaltaan joka päivä postikortin, mutta sen paremmin seinätekstistä kuin korteista tehdystä taidekirjastakaan ei selvinnyt, mistä vanhat henkilökuvat olivat peräisin.

Kakkoskerroksen iso vaihtuva näyttely Kaiken kansan muotoilua nosti useita erilaisia näkökulmia muotoilusta ja tasa-arvosta. Jämähdin kuitenkin sosiaaliluokkaan. Näyttelytekstit korostivat Franckin Killan ja Aallon jakkaran alkuperäisenä tarkoituksena olleen, että ne olisivat "kaikkien" tavoitettavissa. Sitten vaan - hups - niistä tuli aspirationaalisia designesineitä. Joillekin.

Mutta minua kiinnostaisi muotoilijoiden tarkoituksen sijaan se, missä määrin nämä "koko kansan klassikot" ovat todellisuudessa olleet käytössä eri sosiaaliluokilla. Minä istun tätä kirjoittaessani Aallon jakkaralla ja ainoat astiani ovat Kiltaa ja Teemaa. Mielestäni aidosti pidän kyseisistä esineistä, mutta olen täysin tietoinen siitä, että kyseinen arvostus juontaa juurensa vanhempieni keskiluokkaiseen identiteettiin, jossa kodin pitää näyttää tietynlaiselta. Se, että oman asuntoni sisutus on Lundiaa, Artekia ja Muuramea ei ole sen paremmin osoitus suomalaisen designin erinomaisuudesta (tai tasa-.arvoisuudesta) kuin myöskään erinomaisesta ja individuaalisesta maustani.

Viiden maissa 13.5.2022 sekä aivoni että jalkani totesivat, että tämä museomaratoni loppuu tähän vaikka kellonaikojen puolesta pariin paikkaan olisin vielä ehtinyt. Ehkä teen tästä syntymäpäivätradition ja ensi vuonna satsaan kunnon kohotukseen ennen suoritusta. 

perjantai 20. toukokuuta 2022

Turistipäivä kotimaisemissa: 11. & 12. & 13. museo

Kaapelitehtaan kolmas museo eli Hotelli- ja ravintolamuseo näytti hetken tutulta, mutta täälläkin oli siirretty seiniä ja muutettu esillepanoa. Vaihtuvana näyttelynä oli Vapriikissa tuotettu Tiistaitarjotin ja perjantaipullo - makumatka 70-luvulle. Syntymäpäivän tunnelmaan sopi mainiosti lukea seinältä lapsuusvuosieni ruokakulttuurista. Vaikka juuri edellä tätä esitystapaa kritisoin. Mutta tässä tapauksessa tekstit olivat lyhyitä ja niillä oli ymmärrettävä suhde esiteltyihin ruokakuviin.

Jo väsähtäneillä jaloillani siirryin Sinebrychoffille yrittämään toista kertaa näyttelyä Linné ja pieni pala paratiisia. En edelleenkään tajunnut yhteyttä Linnén ja 1600-luvun alankomaalaisten kukkamaalausten välillä. Näyttelyn nimeä nyt tarkastaessani huomasin, että se laajentui toiseen tilaan vierailuani seuranneena päivänä eli ehkä pitää yrittää kolmaskin kerta.

Jatkoin Päivälehden museoon virkistämään muistiani perusnäyttelystä, jonka päivät ovat luetut. Halusin erityisesti leikkiä kuvaseinällä. Vaikka Finnat ynnä muut teoriassa tarjoavat saman avainsanasurffauskokemukseen, isot näytöt ja kuratoidut kuvat sekä asiasanat ovat vaan eri juttu.

Muuhun näyttelyyn en astunut pitkälle, mutta sekin riitti. Osuin pisteeseen, jossa sai kuunnella viisi näkemystä kuvista ja journalismista. Kun viime kuukausien Ukraina-uutisoinnin yhteydessä on useaan otteeseen tullut mieleen, että annettu kuva on tavalla tai toisella vinoutunut, oli mielenkiintoista saada Helena Pilkeen katsaus Helsingin pommitusten uutisointiin. Viidessä minuutissa ehtii sanoa paljon. Uhrien määrä ja osumia saaneiden asuinrakennusten sijainti piti salata, mutta yliopiston kärsimä vahinko sopi julkisuuteen.

Myös Hans Paulin itsekriittinen pohdinta Kekkosen viimeisten vuosien uutisoinnista on valitettavasti edelleen relevanttia. Kaikki viestintä on valintaa, joka perustuu jonkun käsitykseen tarkoituksenmukaisuudesta.

torstai 19. toukokuuta 2022

Turistipäivä kotimaisemissa: 9. & 10. museo

Tapiolasta tullessa poistuin metrosta Ruoholahdessa ja taivalsin tarkistamaan Kaapelitehtaan museot. Valokuvataiteen museon näyttelyt Agnès Varda – ensimmäinen elämäni ja Valokuvan paradokseja olivat auki ensimmäistä päivää. Vaikka ensiksi mainittuun liittyi oman elämän dokumentointi, jälkimmäisen teokset antoivat enemmän. 

Kaksi esimerkkiä. Bruno Caldas oli ryhmitellyt museon kokoelmista 12 864 valokuvaa tekoälyllä. 

Näyttelytekstissä todetaan aivan totuudenmukaisesti, että tulokseen todennäköisesti sisältyy vinoumia. Mutta eksploratiiviseen käyttöön olisi ihana.


Jenni Niemelä-Nyrhinen ja Niina Uusitalo ovat teokseen Amnesia rinnastaneet sosiaaliseen mediaan ladattuja kuvia, joiden ollut (ehkä) tarkoitus kertoa yksilön kokemuksesta, mutta ilmaisu toistaa samaa kuin muiden valokuvat samankaltaisessa tilanteessa. Tämä resonoi hienosti väitöskirjani aineistoon, jossa toistuu samat tekstityypit jatkuvasti. Kiitosjuhlasta piti kertoa tietyllä tavalla ja mustikkametsässä ollessa kuvataan marjat astiassa vihreää taustaa vastaan.


Teatterimuseossa odotti yllätys, sillä näyttelytilassa seiniä oli kaadettu tai siirretty. Valitettavasti muutos ei näkynyt näyttelyjen sisällössä, joka oli yhtä mitään sanomatonta kuin ennenkin. Esimerkiksi isoimman tilan saanut Kansallisteatterin 150-vuotisnäyttely (kuva yllä) koostui suuresta määrästä rooliasuja mallinukkien yllä ja näiden ympärillä oli aivan tolkuttoman pitkä teksti luettavaksi. En väitä tavanneni montaakaan sanaa, mutta silmäilyssä ei erottunut mitään yhteyttä pukukavalkaadiin. Eikä myöskään museon verkkosivuilla luvattua " tietoa, oivalluksia, iloa ja viihdettä". Tai ehkä sentään ensiksi mainittua.

Miten alasta, jonka koko pointti on esittäminen, ei onnistuta tekemään näyttelyitä, joissa olisi joku jälki tekemisestä? Mikä lisäarvo tekstille syntyy sen lukemisesta seisaaltaan julkisessa tilassa?

keskiviikko 18. toukokuuta 2022

Turistipäivä kotimaisemissa: 7. & 8. museo

Varsinainen kohteeni Tapiolassa oli Espoon kaupunginmuseon maaliskuun puolivälissä avautunut (ja 29.1.2023 asti auki oleva) vaihtuva näyttely Johtolankoja juurillemme. (Nyt näyttelyn nimeä tarkistaessani huomasin, että on olemassa (ja myynnissä) Ennen Espoota -kirja, "jossa kerrotaan helppolukuisesti ja kuvien kera Espoon esihistoriasta". Sitä ei ole pääkaupunkiseudun kirjastojen kokoelmissa, joista on kummasti puuttunut muitakin museojulkaisuja. Sillä ketäpä paikallinen menneisyys kiinnostaisi.)

Kyse on käsittääkseni ensimmäisestä museonäyttelystä, jossa esitellään viime vuosina muinais-dna:lla tarkentuneita käsityksiä suurimmista väestömuutoista Suomen alueelle: "Kivikauden metsästäjä-keräilijät saapuvat (Espoo 7000-5000 eaa)", "Kivikauden keramiikantekijät (5200-3200 eaa.)", "Karjankasvattajat tulevat (Espoo n. 2800-2300 eaa.)" ja "Rautakauden maanviljelijät (Espoo 500 eaa.-400jaa.)". Kustakin vaiheesta on perimävisualisointi, jota en ymmärtänyt, mutta muu sisältö oli selkeää. Erityisesti arvostin sitä, että sanottiin suoraan, kun Suomesta ei ollut dna-näytteitä ja johtopäätökset perustuivat Virosta saatuihin tuloksiin.

Kustakin ryhmästä oli myös hieno ja kookas Tom Björklundin taiteellinen tulkinta. Esineistö oli esimerkin omaista, mikä ei ollut huono ratkaisu. Jostain syystä kuitenkin vain rautakaudelle oli lisätty hipelöintiständi. Sille olisi ollut selvästi tilausta myös kivikauden puolella, sillä tilassa kanssani ollut koululuokka äänteli kosketushaluaan. Kivikirveiden replikoita luulisi olevan?

Lapsukaisten aktivointiin oli "kaivuualue", jonka hiekka ja lapiot olivat kyllä kaukana asiallisesta arkeologiasta. En itse viitsinyt ruveta puuhaan vaan kuulustelin koululuokasta vapautuneen museopedagogin. Hiekan joukossa on keramiikkaa ja kiveä. Eli niitäkin pääsee hipelöimään, jos jaksaa ensin kaivaa.

Kuulustelun perusteella oppilaat olivat olleet kiinnostuneita esimerkiksi laktoosi-intoleranssista. Omalla tietotasollani näyttely ei tarjonnut uutta enkä myöskään havainnut sisällössä merkittäviä ongelmia. Paitsi että kaikki kulttuurit näyttivät leviävän tasaisesti pitkin Suomea.

Koska koululuokka opastuksineen vaikeutti tutustumista tein välissä kiepin yläkerran Emmaan ja ihmettelin matkalla alakerran työmaatunnelmaa. Seinätekstin perusteella vielä tämän vuoden puolella avautuu "Collection Kakkonen" eli designkokoelma, joka "esittelee suomalaista lasia ja keramiikkaa modernismista nykypäivään". Emman kaksi sokkeloinstallaatiota eivät kolahtaneet, mutta rauhoitun taas kerran katsomalla keinuvaa nestepintaa.

tiistai 17. toukokuuta 2022

Turistipäivä kotimaisemissa: 5. & 6. museo

Kävin ostamassa eväät ja siirryin metrolla entisiin kotimaisemiin eli Tapiolaan. Äskettäin historiantutkijaporukassa joku muisteli sikäläisen kellomuseon tulleen lopetetuksi, mutta näin huonosti asiat eivät ole. Päivää suunnitellessani huomasin, että se oli muuttanut Weegee-talon naapurustoon. Vasta paikan päällä kuitenkin selvisi, että Suomen kello- ja korumuseo Kruunu ja myös Weegee-talosta lähtenyt Museo Leikki (aik. Suomen Lelumuseo Hevosenkenkä) toimivat nyt samassa uudisrakennuksessa. 


Kruunu on käyttänyt hulppean tilansa kolmeen vaihtuvaan näyttelyyn. Entisen kaltaista historiakatsausta ei siis ole tarjolla. (En minä kyllä rehellisesti sanoen sen edesmenneen näyttelyn sisältöä muista. Vaikka pysyi vuosia samana.)
Leikki, joka sopivasti avautui juuri 13.5. juhlistaakseen viisikymppisiäni (krö-höm), teki huomattavasti paremman alkuvaikutelman. Silmäni osuivat ensimmäisenä herkulliseen kronologiseen leikkipuhelinasetelmaan ja vastaavaa oli lisää pitkin ison tilan seiniä. Keskellä huonetta on tila, jonka sisältö tulee vaihtumaan korkeintaan kerran vuodessa. Nyt sen teemana ovat pelit. (Sain hyvää taustatietoa, sillä Ylen toimittaja haastatteli kuuloetäisyydellä museon edustajaa radioon.)

Peliosioon tutustumisen jätin väliin, sillä keskellä on leikkitila ja piti katsoa koko ajan jalkoihinsa, ettei astunut lapsen tai lelun päälle. Satsasin mielummin 1800-luvun lopun lelukauppaa esittävän asetelman ihailuun.


Myyntitiskillä olleista läpysköistä selvisi, että lelut olivat Hanna Herlinin lelukaupan(!) jäämistöä. Tosin eivät aivan kaikki, minkä tarkistin museolaiselta, kun haastattelunsa loppui. Mutta useimmat. Vanhat leikkikalut pääsevät vitriineissä erinomaisesti esille ja oli hauskaa nähdä luonnossa esimerkiksi lautapelejä, jotka ovat tulleet tutuiksi digitaalisessa muodossa. Sekä näissä, että muussa sisällössä olisi ollut katsottavaa vähintään tunniksi, mutta "piti" jatkaa eteenpäin, sillä turistilla ei ole aikaa loputtomiin.


maanantai 16. toukokuuta 2022

Turistipäivä kotimaisemissa: 3. & 4. museo


Mantereelle palattua olin vielä hetken 1700-luvun tunnelmissa, sillä osuin Helenankadulle, jota kapeudessaan tulee varsin harvoin koettua.

Olin matkalla Kaupunginmuseoon, jossa olin vain pari päivää aiemmin ollut projektin "Katse historiaan: Menneisyyden kohtaaminen kuvissa, virtuaalitodellisuudessa ja museoympäristöissä" koe-eläimenä. En sano enempää, etten sekoita mahdollisesti vielä tehtäviä testauksia. Odotan tuloksia mielenkiinnolla.

Mutta nyt hyppäsin hissiin ja neljännen kerroksen vaihtuvan näyttelyn tilaan. Muistaakseni en ole pitänyt yhdestäkään nykyisen museorakennuksen näyttelystä, joten odotukset eivät olleet korkealla. Enkä täten joutunut pettymään. Markkinoinnin perusteella mielenterveydestä yleisesti kertova näyttely keskittyy Nikkilän mielisairaalan toimintaan. Mikä on ihan validi näyttelyn aihe, mutta ei sitä saa yleistettyä/kontekstoitua tarjoamalla menneisyyden "hassuja" diagnooseja

ja heijastamalla seinälle yksittäisiä tilastolukuja nykypäivästä. 

Ennen maiseman vaihtoa poikkesin rahamuseossa. Siellä entinen vaihtuvien näyttelyjen tila oli nyt oven takana ja perusnäyttely entisellään. Tarkistin Ruotsin ajan osuuden, joka luonnollisesti on vähäinen, sillä kyse on Suomen pankin museosta.

sunnuntai 15. toukokuuta 2022

Turistipäivä kotimaisemissa: 2. museo

Ehrensvärd-museosta kipitin Suomenlinna-keskuksen museoon. Aika oli kortilla, sillä halusin ehtiä klo 11 paluulauttaan. Alakerta eli varsinainen näyttely jäi siis heikolle kertaukselle. (Täälläkin olin viimeksi ollut 2015, jolloin muistin hyvin jonkun aiemman käynnin.) Läpikävelyssä yksi kosketusnäytöistä näytti lupaavalta ja sieltä löytyikin vastaus aamun kiertelyssä heränneelle kysymykselle niistä rakennuksista, joita ei enää ole.


Eli nyt kaipaan visualisointia siitä, kuinka surkeaa nyt niin esteettiseltä vaikuttavassav ympäristössä oli.

Pysyvä näyttely jatkui yläkerrassa rakennuskulttuurilla. Luettavaa olisi riittänyt ties kuinka pitkäksi ajaksi. Jos olisi kiinnostanut. Mutta olin kivunnut rappuset siksi, että halusin nähdä Kansallisarkistossa esillä olevan näyttelyn  Viapori-Suomenlinna – Kolmen valtakunnan linnoitus 1748–2021 toisen puolikkaan. Jos näistä on mahdollisuus nähdä vain toinen, niin suosittelen Kansallisarkistoa.

Parhaan vaikutuksen tekivät kahdella ruudulla pyörivät filmit, joissa oli meriarkeologiaa ja historian elävöittämistä tykkisluuppi Dianalla. Sen kyytiinhän pääsee rahalla, mutta en ole saanut moista aikaiseksi. Ehkä tänä kesänä?

lauantai 14. toukokuuta 2022

Turistipäivä kotimaisemissa: 1. museo

Pyöreän syntymäpäiväni juhlimisen sijaan olin "matkoilla" - lähtemättä kovin kauas. Tunnelmaan pääsemiseksi aloitin ulkomaanelävien kahvilassa. Kahvi vaan viileni puolessa tunnissa, joten piti jatkaa matkaa aikaisemmin kuin olin suunnitellut.


Lisää ulkomaaneläviä oli Suomenlinnan lautalla, jossa saattoi tuntea hetkellisesti jättävänsä kotikaupunkinsa. 

Suomenlinna ei ole minulle hirvittävän tuttu, joten oli ihan hyvä, että aikaa jäi haahuiluun. Maantieteellinen laajuus palasi mieleen ja oli helpompi ymmärtää, että täällä asui enemmän porukkaa kuin kaupungissa. Joku on varmaan joskus tehnyt kuvan, jossa Suomenlinnan saaret on sijoitettu havainnollisesti Helsingin päälle?

Ensimmäiseksi avautui Ehrensvärd-museo, jossa olin ilmeisesti viimeksi käynyt vuonna 2015. Sisään tullessa olin valmis väittämään, että keittiöinteriööriä ei ennen ollut, mutta kassa väitti, että on. Mitenköhän on päätetty lieden korkeus, joka on joissain kuvissa huomattavan matala ja näin ollen jäänyt mietityttämään?

Voi olla, että edellisellä kerralla tyyli-interiöörit eivät minuun vedonneet, mutta nyt kun olen viettänyt jo melkein kolme vuotta 1700-luvulla, niissä oli mukava pyöriä. Sanomalehteä ei ollut millään pöydällä, mutta muuten näkyvissä oli monta kirjallisuudesta ja maalauksista tuttua tavaraa: kahvikalusto, pelikortit, liitupiippu ja silkkilompakko. Ja kaksi aitoa Elias Martinin maalausta, mikä oli iloinen yllätys. Kussakin huoneessa oli laminoidut kortit, joissa oli tavanomaista perusteellisemmat selostukset esineistä. Arvostin erityisesti rehellisiä ajoitustietoja.

Lähes tulkoon kävelin museosta ulos kääntymättä sen toiseen osaan, jossa esiteltiin Ehrensvärdiin liittyen saaristolaivaston aluksia, Viaporin rakentamista ja Ruotsinsalmen taistelua. (Selviytyisinköhän tämän vuoden puolella Kotkaan tutustumaan Merimuseon näyttelyyn?)

perjantai 13. toukokuuta 2022

Kaisa Kyläkoski täyttää 50 vuotta

Haastattelija: Jaahas, blogistista pitäisi sitten syntymäpäiväjuttua tehdä? Kaivelin vähän lehtiarkistoja ja huomasin, että isäsi isoisästä kirjoitettiin 50-vuotispäivänsä johdosta Satakunnan kansassa 30.8.1922  näin:

Maanvilj. Kyläkoski on paikkakunnallaan valppaimpia ja luotetuimpia kunnallisten ja muiden yhteisten asiain ajajia. Hän on Kokemäellä toiminut kunnallislautakunnan esimiehenä ja valtuuston jäsenenä y. m. kunnallisissa ja seurakunnallisissa tehtävissä. Hän kuuluu myöskin pitäjän osuusmeijerin, sähkölaitoksen ja paloapuyhtiön johtokuntiin.

Jalmari Kyläkoski ei saanut kouluoppia enempää kuin yhden vuoden kansanopistoa ja sinä olet puolestasi kolmannen sukupolven ylioppilas 5 laudaturin ja yhden magnan papereilla ja valmistunut Teknillisen korkeakoulun vaativimpana pidetystä koulutusohjelmasta, joten aikaansaannoksiasi on varmaan pidempi rimpsu kuin tuossa sadan vuoden takaisessa lehdessä?

Kaisa Kyläkoski: Öööö... tota... olen mä ollut kahden asunto-osakeyhtiön hallituksessa. Ja vuoden Suomen sukututkimusseuran hallituksessa. Muistaakseni.

Haastattelija: Vain niin. No, olet kuitenkin päässyt elämässäsi pitkälle? Asut nyt Taka-Töölössä ja ensimmäinen kotisi 50 vuotta sitten oli...

Kaisa Kyläkoski: Fredan päässä, Temppeliaukiolla. Puoli kilsaa tästä etelään.  

Haastattelija: Krö-höm. Jos tehdäänkin sitten ihan vaan rivi-ilmoitus ja laitetaan siihen joku edustava valokuva.

Kaisa Kyläkoski: Joo.



torstai 12. toukokuuta 2022

Ylioppilaiden vappusuunnitelmat 1818

Ylioppilas  Olof Anders Järnefelt kirjoitti Gustaf Adolf -veljelleen Turusta 12.5.1818 (A. R. Cederbergin suomentamana, olettaisin)

"Syystä, että kenttä, jolla ylioppilaat ennen ovat juhlineet vappua toukokuun ensimäisenä päivänä, ei vielä ollut aivan lumesta vapaa, siirrettiin vapun viettäminen huomiseen, joka on 1 päivä toukokuuta vanhaa lukua. Tästä juhlasta kuuluu tulevan sellainen, etteivät ylioppilaat vielä monta sellaista ole ennen viettäneet. Kaikki professorit, apulaiset, maisterit tai yhdellä sanalla sanottuna kaikki, jotka kuuluvat Akatemiaan, ovat kutsutut. Olipa osakunnan kokouksessa puhetta siitä, että kenraalikuvernööri ja muutamat senaatin jäsenet, nimittäin ne, jotka kuuluvat kommisioniin yleisiä koululaitoksia varten, kutsuttaisiin. Jos eivät muut osakunnat ole tätä vastaan, kutsutaan kaikki nämä.  

Professorit ovat olleet kovasti hyvillään siitä, että heitä pyydettiin juhlaan. Tuo äksynkupsakka ja lystikäs arkkiaatteri Bonsdorff aikoi huomenna matkustaa maatilalleen, mutta siirsi matkansa tuonnemmaksi saatuaan kutsun juhliin; niille, jotka kävivät häntä kutsumassa, syötti hän aamullista ja juotti viiniä niin s-sti; muuten oli ukko ollut niin hyvillään, että [Cederbergin sensuroima akateemisen opettajan arvolle vähemmän sopiva arvostelu]. Myöskin muut opettajat kuuluvat olleen erinomaisen kohteliaat. 
 
Niin hyvin professorit, apulaiset y. m. s. kuin myös ylioppilaat, kaikki täysissä univormuissa, kokoontuvat huomenna k:lo 1:n aikaan Akatemia-rakennukselle, sieltä lähdetään kulkemaan yhtenä kulkueena; professorit ensin rehtorin johdolla, sitten apulaiset ja maisterit ja lopuksi ylioppilaat, osakunnittain inspehtorinsa ja kuraattorinsa johdolla. Tämä tulee näyttämään komealta. 
 
Uudenmaan tullin luona on rykmentin koko soittokunta vastassa ja juuri kun rehtori astuu ulos tulliportista, rupee soittokunta - se käy kulkueen etunenässä - puhaltelemaan ja soittaa, kunnes saavumme kentälle. Siellä soittaa se koko illan, [C. W.] Salge on mukana. Hän on ottanut säveltääkseen kansanlaulun ja Bellmannin uuden, kauniin ylioppilaslaulun y. m. Professorien kunniaksi luetaan värssyjä - erinomaisen kauniita kuuluvat olevan -, ja, kuten varmuudella arvellaan, koettavat "peruukit" myös kakistella itsestään joitakuita kuivia, suorasanaisia värssyn sirpaleita ylioppilasten kunniaksi. --"

Lähde: A. R. Cederberg. Vanhaa ja uutta. WSOY 1916, s. 152-154

keskiviikko 11. toukokuuta 2022

Täydennysosia

1) Osallistuessani huhtikuun lopulla Tampereella 1500- ja 1600-lukujen päiviin (torstai ja perjantai) ylimääräiselle ohjelmalle ei jäänyt paljoa aikaa. Mutta perjantaiaamuna tein hotellin ja yliopiston välissä koukkauksen Kalevankankaalle. Siellä sain ensimmäiseksi ihmetellä kirkkoaidan ulkopuolella olevaa hautamuistomerkkiasetelmaa. Twitteriin heittämääni kysymykseen vastasi Johanna Kurela: "Ne ovat esimerkkejä eri aikakausien hautakivistä. Kivet on poistettu hautausmaan puolelta. Ainakin yhden kiven luokse omaiset tuovat yhä kukkia."


Itse hautausmaalla oli lisää erikoisuutta 1900-luvun komeissa perhehaudoissa, joista muotokuvin varustettu Haarlan hauta teki suurimman vaikutuksen. Aivan viime metreillä silmäni osui kivien nimiin ja nopeassa tahdissa löysin pari lisäesimerkkiä "merkityksellisistä" nimistä: Vakaa Aina (s. 14.7.1865), Toivo Hyvä (s. 3.1.1904). Perhehaudoissa sukulaisuussuhteet voivat olla muuta kuin miltä näyttää, mutta sain vaikutelman, että sisarukset oli nimetty tavanomaisemmin eli "merkityksettömästi".

2) Viime syksynä olin Jyväskylässä kuulemassa projektiesittelyjä. Yksi puhujista oli Miia Kuha, joka kertoi äskettäin omin sanoin hankkeestaan SHS:n blogissa otsikolla Vaimo, äiti ja kunnon kristitty – Pappien vaimot 1600-luvun esikuvallisina naisina.

3) Dahlströmin kortistosta olen repinyt monta blogijuttua (kuten Karhuja 1700-luvun Turussa), sillä kortisto on ollut digitaalisena käytettävissä jo vuodesta 2015 (kuten totesin tekstissä Iloa Dahlströmin kortistosta) . Mutta kortiston historiaan en ole missään välissä perehtynyt, joten oli ilo lukea Veli Pekka Toropaisen teksti Dahlströmin kortisto tienä Turun historiaan.

4) Väitöskirjatutkimukseni aineistoa kerätessä huomasin useita ilmoituksia Tukholmassa karanneista koirista. Niitä oli paljon enemmän kuin viitsin leikata talteen tai edes lukea, joten ei ollut ihme, että Christopher O’Regan vuoden 1792 Dagligt Allehandan läpiluvussaan tarttui teemaan videossa Med ständigt grinande tänder

5) Kirjoittaessani Torniosta Ranskaan 1700-luvulla päätyneistä sisarista en tehnyt perusteellista kirjallisuustutkimusta ja löysinkin myöhemmin lehtikirjoituksen vuodelta 1919. Äskettäin he tulivat vastaan Yrjö Hirnin kirjassa Matkamiehiä ja tietäjiä. Tutkielmia suomalaisesta sivistyksestä ja Kalevala-romantiikasta (1939) sivuilla 34-46. 

6) Täysin olemattomalla taustoituksella sohaisin kirjastohistoriaa pätkässä Kirjastoyrittäjä 1830-luvun Helsingissä. Tarjolla olisi jo tuolloin ollut Milla Järvelän opinnäyte Valikoimabibliografia Suomen kirjastojen historiasta 1785–2016 (2017), jossa pyrittiin " tuottaa bibliografia niiden ihmisten käyttöön, jotka opetus-, tutkimus- tai harrastesyistä ovat kiinnostuneita Suomen kirjastojen historiasta ja sitä käsittelevästä kirjallisuudesta. ". Itse bibliografia on opinnäytteessä mukana. (Tosin mikään bibliografia ei ole täydellinen, kuten äskettäin taas sain huomata.)

7) Taannoinen Luwunlasku Suomen Biblia-Seurain Jäsenistä Talonpoikasesta Säädystä (1, 2, 3, 4, 5, 6, 7) oli vauhdilla tehtyä blogitäytettä. Analyyttisemmasta otteesta antaa Hanna Snellman esimerkin tekstissään Luettelo avaimena.

tiistai 10. toukokuuta 2022

Kolme sitaattia kokemäkeläisistä

Siitä kun muutin pois Kokemäeltä on pian 32 vuotta. Silti koen edelleen olevani kokemäkeläinen. Nimenomaan koen, sillä en väitä, että kukaan muu minua näkee kokemäkeläisenä. En tainnut olla sellainen muiden silmissä edes paikkakunnalla asuessani. Myöhemmin on ihmetelty, ettei puheestani kuulu maalaisuuteni, vaan vaikutan peruspääkaupunkilaiselta. (Olen syntynyt Helsingissä, mutta se on oma juttunsa.)

En tiedä olisiko kokemäkeläisyyden identiteettini yhtä vahva, ellen olisi saanut elää lapsuuttani paikkakunnalla, jossa asui myös isoäitini ja tämän sisaruksia, isäni serkkuja ja näiden lapsia. Ja suurimmalla osalla oli sama sukunimi kuin minulla. Lapsuus isossa kaupungissa olisi antanut toisenlaiset eväät, mutta olen kiitollinen niistä, jotka sain. Ei tarvitse miettiä mistä olen kotoisin.

Monille muille Kokemäen sijainti ja luonne on varsin epäselvä, joten on aina ilo löytää asiantunteva maininta. Sellaisia on osunut eteen tänä keväänä kaksi. Kokemäellä kasvanut Ville-Juhani Sutinen kirjoitti tuoteimpaan kirjaansa Matkalla Suomeen: tarinoita heimojen maasta (2002) otsikon Kokemäen suuruudesta alle

Kokemäki on suuri kunta, jotta sen asukkaat voisivat pysyä kaukana toisistaan. He eivät puhu turhaan, eivätkä edes silloin kun olisi asiaa. Joskus paikallisten koko nimet selviävät vasta hautakivistä.

Kyse ei ole siitä, että Kokemäellä vihattaisiin toisia tai kyräiltäisiin kaikkia. Etäisyys on myös osoitus kunnioituksesta. Se on tilan antamista - sitä, että sälytetään mahdollisimman vähän omaa toisten harteille.

Postikorttikuva Kokemäeltä. Museovirasto CC BY 4.0

Yli sata vuotta aikaisemmin eli vuonna 1892 Kuurolan kansakoulunopettaja Oskar Fröberg kirjoitti yksityiskirjeessä

No kansa eli ihmiset sitten? Ne ovat nyt semmoisia kuin Porin puolen kansa yleensä, ulkonaista mahtavuutta sekoitettuna tyhjään ylpeyteen, jota joidenkuiden olen kuullut sanovan itsetietoisuudeksi, mutta kokemuksesta ainakin minä voin sanoa sen olevan kaukana itsetietoisuudesta. Kokemäki, kova väki, on sananparsi. En tätä kumminkaan tahdo kaikista sanoa. Kyllä täällä löytyy ajattelevia ja itsetietoisiakin varsinkin isäntämiehen joukossa, niin että toimeen kyllä tulee jos kohta miestä ei hyppysissä kanniskella. (Aulis J. Alanen: Perinteitä ja paljastuksia. Tarinaa Alasista ja muistakin. 1987, 126)

Kokemäen Kova Väki oli lapsuudessani urheiluseura enkä ole ajatellut sitä koskaan väestön käytöksen kuvauksena. Ymmärryksen lisäämiseksi tein Kansalliskirjaston digitointeihin haun, joka tarttui E. N. Setälän Satakunnan laulu-, soitto- ja urheilujuhlassa 1.6.1905 pitämään puheeseen (HS 4.7.1905). Sanonta esiintyi tässä jaksossa

Minä tahdon heti sanoa että länsi-Suomen kansa verraten maamme muiden seutujen väestöön, osottaa useita hyviä ja kiitettäviä puolia. Se osottaa huomattavaa edistyshalua, etenkin aineellisella alalla, se osottaa suurempaa tarmoa ja pontevuutta eteenpäin pyrkimisessä kuin väestö monella muulla seudulla maatamme. Mutta samassa emme myöskään saa ummistaa silmiämme varjopuolilta.

Eräällä vanhuksella, joka jo kauan sitten on manan majoille muutanut ja jota muistan isällisenä ystävänäni, oli tapana sanoa "Kokemäki kova väki". Tällä hän tahtoi lausua, että näiden seutujen väki olennoltaan, käytökseltään, tavoiltaan oli kopeata ja ylpeätä. 

Sutinen kirjoitti paljon maakuntaidentiteettien tietoisesta ja tarkoituksellisesta luomisesta 1800-luvun Suomessa. Paljon on päälle liimattua, mutta paikallinen kulttuuri on ja on ollut yhtä todellista kuin organisaatiokulttuurit, joista on enemmän puhuttu viime vuosikymmeninä. Ei ole globaalisti yhtä ainoaa hyväksyttävää tapaa olla ja toimia, joten Suomen suuruiseen maahan on mahtunut monta erilaista normistoa, jotka ovat tietenkin muuttuneet ajan myötä.

(Kyllä, olen täysin tietoinen siitä, että olen kaukana Sutisen esittelemästä vähäpuheisuudesta. Äitini ei ollut kokemäkeläinen ja pääsi vaikuttamaan käytökseeni. Ja myönnän, että Fröbergin kuvauksen alkupuoli on helposti yhdistettävissä persoonaani.)

maanantai 9. toukokuuta 2022

Kuuntelin seminaaritallenteita

Perjantaina järjestettiin yhtäaikaa Kalevalaseuran vuosikirjan 100-vuotisjuhlaseminaari ja Tuomiokirjahaun ja Karjala-tietokannan julkaisuseminaari. Olin aikonut osallistua jompaan kumpaan paikan päällä, mutta päätöksenteko oli niin vaikeaa, että jätin molemmat väliin. Onneksi saataville tuli tallenteet ja paikkasin tilannetta eilen. Antoisammaksi osoittautui Kansallisarkiston tilaisuus.

Sen aloitti Tytti Voutilaisen katsaus Katihan kehitysvaiheisiin. Nekin olivat mielenkiintoiset ja yllättävän pitkät, mutta oudoin yksityiskohta tuli heti aluksi: 

"Eli idea Karjala-tietokannan kaltaisesta tutkimusta hyödyttävästä tietokannasta syntyi itse asiassa 1980-luvun alussa Jyväskylän yliopiston historian laitoksella. Eli historian laitoksella oli tutustuttu ruotsalaiseen Uumajan yliopiston yhteydessä toimivaan Demografiska databas -hankkeeseen, jossa kirkonkirjatietoja saatettiin tietokoneella luettavaan muotoon, jotta niitä olisi helpompaa hyödyntää tutkimuksessa. Ja jyväskyläläiset innostuivat Uumajan tietokannasta ja onnistuivat perustamaan työllistämisvaroin hankkeen, jossa tallennettiin Petäjäveden seurakunnan kirkonkirjatiedot. Tämä hanke hiipui rahoituksen puutteeseen."

Ikinä kuullut ja minä kun olen kuvitellut perehtyneeni digitaaliseen historiantutkimukseen myös sen historian osalta. Ilmiselvästi siinä on vielä paljon dokumentoitavaa. Toivottavasti myös Voutilaisen Katiha-tiedot tulevat julkaistuksi muuallakin kuin YouTubessa.

Tuomiokirjahaun kontekstoimiseksi Juho Mattila kertoi elämän perusasioita.

Kaupunkien tuomiopiiriasia on aika selkeä, mutta maaseudulla se on vaihdellut tosi paljon - eri pitäjien eri osat ovat kuuluneet eri käräjäkuntaan eri aikoina. Että meillä on ihan sellaisia hyviä hakemistoja missä nämä pienet poikkeukset on lueteltuna, mutta ei oikeastaan sellaista luetteloa, milloin ne on muutunut. Eli on tieto, että joku kylä tuolla Jaalassa on kuulunut aikoinaan ensin [...]  taikka, että Someron tietyt osat siirrettiin Hämeen oikeudelliseen hallintoon 1875. Meillä on tällaisia hajatapauksia, mutta kaikista ei tiedetä ja sen takia uskalleta tehdä ikään kuin sellaista kokoovaa luetteloa niistä. Mutta me ollaan tehty Tuomiokirjahakuun tällainen havainnollistava tuomiokuntakartta, eikä käräjäkunta. Se on tehty 20 vuoden välein ja sen muutokset on selitetty siellä tekstiosassa.

Olin tiedostanut (käytännön kokeen kautta) haasteen käräjäkuntien esittämisessä rakenteellisena datana, mutta en ollut ymmärtänyt, että tietoa puuttuikin. Toisenlaisesta tiedon puutteesta oli kyse hieman myöhemmin, kun Mattila selosti Turun palossa menetettyä.

Sen lisäksi, mikä selvisi meidän tutkimuksissa - ehkä joku muukin on tiennyt tän aikaisemmin - kaikkien silloin toimivien tuomiokuntien ilmoitusasiat ovat palaneet. Ne on ilmeisesti olleet jonkinlaisessa kansliassa ja lakkautuneiden tuomiokuntien aineisto siirretty sinne holviin, jossa tuomiokirjat ovat säästyneet. Mutta 1827 taaksepäin niin ilmoitusasioissa koko Etelä-Suomessa on vaihtelevan pituinen aukko. 

Tätä olen epäillyt yrittäessäni löytää esi-isäni holhouksen alaiseksi hakemista. Mutta asia on jäänyt "pitää joskus selvittää pinoon". Toivottavasti seuraavan kerran mieleen tullessa muistan kuulleeni puutteesta.

Tuomiokirjahakua demosi Jan-Erik Engren. Oli kiva, että hän oli valinnut esimerkiksi haaksirikkoutuneen laivan eikä henkilöä. Keissi osoitti erinomaisesti, että tutkijan oletukset tuomiokirja-aineiston hyödyllisyydestä eivät pitäneet paikkaansa. Vain hakemalla tietää ja tuomiokirjahaku tekee testauksesta hyvin huomattavasti helpompaa. Mutta tietenkin Ihan Oikeassa Tutkimuksessa pitää huomioida myös mahdollisuus, että haku ei tartu kaikkeen mahdolliseen. Petri Talvitie kertoi omassa osuudessaan tehneensä vertailua tuomiolistaan konseptituomiokirjoissa. 

sunnuntai 8. toukokuuta 2022

Tupakkiruno

 Juhana Ihalaisen runo, joka julkaistiin Mehiläisessä 7/1836

Sattuipa seki Savossa,
Savon saunassa tapahtui,
Että morsian mokoma
Suuttui kerran sulhasehen,
Tuskastui tupakin tähen;
Tunnusti tupakin ruukin,
Mahottomaksi manasi,
Sanoi saatanan opiksi. 

Sanoi myös sanoilla näillä:
"Isännäll' on ihtellänsä
Puolitalvesta puhenna,
Kysymys joka kylässä,
Sievä toimi siemenistä.
Kun on saanut siemeniä,
Jopa pälvehen pitäisi,
Tuonne tallin tunkiolle,
Tehä taimet taitavasti,
Panna pehut peitteheksi.
Kohta on vaarilla varotus,
Iso murhe muorillaki,
Kuinka kunnossa pysyisi,
Ettei kuitvatsi kuraha,
Eikä pakkanen panisi.
Jospa taimet joutuisivat;
Ukkoja ojantekohon,
Akkoja aianpanohon,
Piiat pojat polvillensa,
Joka kynsi kyykyllensä,
Tainta maahan tunkemahan.
Ovat sitte sievät vielä
Kaikki vettä kantamahan
(Min' en vielä millonkana
Koskenna korennan päähän,
Ole ottanut olalle,
Tuoani tupakki maalle;
Enkä koske kullonkana.) —
Heti kun heinä rupeepi
Tupakissa tuntumahan,
Koht' on kiire kitkeminen,
Heinänperkaus perätön.
Kun ne joutuvat' kukalle,
Kukat kohta kuivamahan,
Joita pojat polttelevat;
vaari ei vanhoja anna,
Ennen kun on kukat kaikki.
Ihte istupi isäntä
Kylpyajat kynnyksellä,
Hallan tuulta haistelepi,
Kahtelepi kiikailepi,
Onko näkeillä otava.
Jos on pouta Pohjosella,
Vasta kiirut kiintiäpi;
Väki jos miten väsynyt,
Muusta työstä tultuansa,
Ei saa ennen maata mennä,
Kun on kumossa tupakki.
Vasta työ tytöiltä puuttui,
Murhe muorilta väheni,
Vaan ei vielä vaarin vaivat
Ole kaikki ollenkana;
Alas kankia katella,
Varustella vaikkanoita.
Viel' on huolta hiieksiki.
Kun on kuivana tupakki;
Komisee se koivun pölkky,
Ennenkun on kukkarossa.
Nyt sen kuulit, kulta poika,
Liekö tuosta liika vaiva!
Onko sulla ymmärrystä,
Heitä piippu helsinkihin;
Kylvä ennen kaurakappa,
Osta otria nelikko,
Josta jouluna olutta
Joka henki juoa saisi."

Tästä pitkästä puheesta
Suuttui viimmen sulhapoika,
Kiskoi kihlansa takasin.
Sanoi suulta julkialta:
"Olin poika onnellinen,
Että kuulin kunniasi,
Ihte ilmoitit tapasi;
Sill' en nyt sinusta huoli,
Ehkä omilla eväillä
Varsin vaimoksi tulisit." 

Tämä morsian mokoma
Ei saanut sinä ikänä
Puhemieheltä puhetta.
Eikä suuta sulhaselta.
Jopa outti, jonka jaksoi,
Kun ei kuulunut ikänä
Oikiata ottajata,
Sai viimmen salamusikan.
Sitte kohta kortit osti,
Alkoi povata pojille,
Emännille ennustella;
Tuli palkaksi tupakki.
Talvet korjassa körötti,
Kesät kulki kuokkimassa,
Kuokkapalkalla kylissä.
Viimmen suuttunut sihenki
Jopa vaihtoi vaattehensa ,
Kantoi kamlottiasunsa,
Vietäväksi Viipurihin,
Saaha lehtiä leveitä,
Vielä kerran virnaskoita
Niin poltti polonen akka
Tupakkia tuskissansa;
Neuoi aina nuorempia,
Ettei pahasti pitäisi
Piippuväelle puhua;
Lapset vahvasti varotti,
Ettei taimet tallattaisi;
Veipa vettäki välistä,
Kantoi taimen kasteluksi;
Varottipa varpusetki,
Taimitarhasta ajeli.

lauantai 7. toukokuuta 2022

Kaupassa 1862

Yli kymmenen vuotta sitten tein sanakirjasta Den Lilla Swenska och Finska Tolken = Ruottalainen ja Suomalainen Kielikirja blogitekstit Kestikievarissa 1862 ja Kyytimiehen kanssa 1862 (*). Sarjan jatkoksi nyt viiveellä kaupankäyntiä, joka sopii aloittaa tervehtimisellä.
Hywää huomenta! / Hywää päiwää! / Hywää ehtoota!

Kuinka woitte?

Wallan hywin. / En juuri hywin / Huonosti.

Kaupankäyntiesimerkki keskittyy kankaaseen

Mitä tämä werka kyynärä maksaa?

Tämä kangas kyynärä?

Kuinka paljo tahdotte tästä liina kyynärästä? (palttina)

Neljä hopia-ruplaa. / Hopia-rupla. / Wiisikymmentä kopeekkaa hopiata.

Se on liian kallis. Saanko halwemmalla?

Tinkiminen kuului siis asiaan. Kauppiaan puhuttelu ei vaikuta kovin kunnioittavalta sen paremmin teitittelynä kuin sinuttelunakaan

Mitatkaa minulle tästä! / Mittaa minulle!

Punnitkaa minulle! / Punnitte minulle!

Lukekaa minulle! / Lue minulle!

Viimeksi mainittu on suomennos ruotsin verbistä räkna ja tarkoittaa siis nykysuomeksi laskemista.

(*) Laura Yli-Seppälä on koonnut vastaavia havaintoja 1700-luvun sanakirjasta.

perjantai 6. toukokuuta 2022

Intialaiset kaksoset Pohjolassakin

6-vuotiaat kaksoset
Wikimedia
Radhika ja Dudhika Nayak syntyivät yhteenliittyneinä vuonna 1888 Intian itäosassa. He joutuivat englantilaisen promoottorin käsiin ja matkustivat tämän kanssa Eurooppaan vuonna 1892. Seuraavana vuonna kaksoset vietiin Yhdysvaltoihin ja he olivat esillä Chicagon maailmannäyttelyssä. Sen jälkeen he kiersivät Barnum & Bailey -sirkuksen mukana. (Wikipedia)

Jossain vaiheessa tytöt on tuotu taas Eurooppaan. Helsinkiin he päätyivät keskellä kesää 1895. Nya Pressenissä ja Hufvudstadsbladetissa ilmoitettiin 26.6., että "vain vähän aikaa" elävän yhteenliittyneet kaksoset olisivat esillä Fabianinkatu 27:ssa eli Etelä-Espan kulmassa kello kahdesta kymmeneen joka päivä. Seitsemänvuotiaat tytöt tekivät siis kahdeksantuntista päivää. 

Vaikka kyseessä oli tiettävästi ensimmäiset Helsingissä nähdyt elävät yhteenliittyneet kaksoset he eivät näytä herättäneen suurta innostusta tai kiinnostusta. Todennäköisesti ohjelma Helsingissä oli samantapainen kuin noin vuotta myöhemmin Helngborgissa, jossa paikallisessa sanomalehdessä julkaistiin kokemuksesta kirjoitus. Siellä impressario oli yksitoikkoisella äänellä kertonut tyttöjen elämäntarinan. Hän väitti, että tyttöjen kotikylän taikauskoiset asukkaat olivat pitäneet kaksosia pahan vallan työnä. Siksi heidät oli jätetty temppeliin ja sieltä päätyneet eteenpäin. Kuvauksen perusteella kaksoset eivät tilaisuudessa tehneet sen kummempaa kuin kävelivät yleisön joukossa.(Helsingborgs Dagblad 27.4.1896) 

Nya Pressen 26.6.1895


Wikimedia
Göteborgissa mainittiin kaksosten puhuneen useampia eurooppalaisia kieliä (Göteborgs Handels- Och Sjöfartstidning 28.2.1896). Näiden joukossa tuskin oli ruotsi ja suomi, joten pari päivää ensimmäisten esitysten jälkeen Hufvudstadsbladetin ilmoituksella haettiin tulkkia. (En ungman, kunnig i landets båda språk samt litet ryska eller tyska, sökes som tolk för tvillingarna Fabiansgatan n:o 27, träffas kl. 10-2 på dag.)

Helsingissä viimeinen esitys pidettiin 14.7. eli vierailu kesti lähes kolme viikkoa. Vasta marraskuun lopulla 1895 kaksosten esittämisestä ilmoitettiin Tukholmassa. Väliin mahtuisi siis pysäys jossain muussakin Suomen kaupungissa, mutta suora siirtyminen (takaisin?) Pietariin tai Tallinnaan on myös mahdollista. Helmikuun lopusta maaliskuun loppuun kaksosia mainostettiin Göteborgissa ja huhtikuun alussa he olivat Malmössa ja kuun lopussa Helsingborgissa.

Esiintyminen jatkui jatkumistaan vaikka paikat ja vaiheet ovat perusverkkolähtein epäselviä. Vuoden 1900 paikkeille on ajoitettu Moulin Rougen mainosjuliste, jonka mukaan kaksoset esiintyivät joka ilta. Ranskankielisen Wikipedian mukaan he olivat vuonna 1901 esillä Barnum-sirkuksen ihmistarhassa Pariisissa.

Uusi Kuvalehti 6/1902
Käynnin Helsingissä muisti ainakin muutama ihminen Suomessa. Kaksoset olivat uutisen aihe keväällä 1902, jolloin heille oli tehty erotusleikkaus. Lukutupa 5/1902 aloitti artikkelinsa "Yhteen kasvaneet Siamilaiset kaksoset, joita täällä Helsingissäkin muutama vuosi takaperin näyteltiin, ovat nyt leikatut erilleen Pariisissa". Leikkausta taustotettiin ikävää, mutta todenmukaista sanavalintaa käyttäen: "Nyt ne ovat olleet Pariisissa eräässä sirkuksessa, mutta kun toinen sairasti keuhkotautia, niin pelastakseen tervettä täytyi ne saada irtileikatuiksi. Omistaja ei luonnollisesti olisi tahtonut rahalähdettään menettää, mutta kun olisivat varmasti molemmat kuolleet, suostui hän leikkaukseen."

Kirurgi järjesti leikkauksen filmauksen ja valokuvia julkaistiin Suomessakin. Se, tehtiinkö näillä(kin) rahaa, ei käy verkkosivuilta ilmi. Lisätietoa olisi Thierry Lefebvren kirjassa Flesh and Celluloid: The surgical cinema of Dr. Doyen.

Dudhika Nayak kuoli leikkauksen jälkeen 16.2.1902. Radhika Nayak eli marraskuuhun 1903.


torstai 5. toukokuuta 2022

Korkeimmassa oikeudessa alkuvuodesta 1792

Saatuani eilistä juttua tehdessäni korkeimman oikeuden päätöskirjan 1792 alkupuolesta auki, huomasin hakemistossa monta suomalaista sukunimeä ja suomalaisia paikannimiä paikannimiä sekä erillisten otsakkeiden alla Turun ja Vaasan hovioikeudesta tulleita tapauksia. Poimimatta jäivät säätyläiset, joilla ei ollut erityisen suomalaista nimeä. Yhteensä tapauksia 31 ja näissä eivät siis olleet mukana serkusavioliittoluvat tai luvat kakkosavioliittoon, sillä niiden nimet eivät olleet hakemistossa. 

Eli mitä sitten. Heti ensimmäinen tapaus oli kuolemantuomion saanut nainen eikä hän jäänyt ainoaksi. Pöytäkirjassa oli näiden kohdalla tarpeeksi tekstiä perusasioiden selvittämiseksi, mutta käsiala oli 1700-luvun löysää mallia, jonka lukemiseen en ole tottunut, joten en ryhtynyt tavaamaan.

Rikosasiat olivat kuitenkin vähemmistössä. Tai ainakin monet jutut liittyivät rajoihin tai maanhallintaan. Kaksi tapausta juonsi juurensa isojakoon.

Ortodoksinen pappi Ilomantsista pääsi yllättämään pelkällä olemassaolollaan.

Herkepaeuksia päätyi Ruotsin puolellekin, mutta hakemiston yksilöt olivat Suomesta.  Anna Christina Herkeapaea yritti päästä irti jonkun toisen konkurssiasiasta (Nedre justitierevisionen. Högsta domstolen Prot:1792:1 (1792) Bild 7120 / sid 509 (AID: v791181.b7120.s509, NAD: SE/RA/1311)). Maanmittari Anders Johan Herkepaeus taas oli luvannut tullimies Myrmanin tyttärelle avioliittoa ja tämä Charlotta Catharina oli päätynyt maksamaan sakkoa avioliiton ulkopuolisesta sukupuolisesta kanssakäymisestä. (Nedre justitierevisionen. Högsta domstolen Prot:1792:1 (1792) Bild 14300 / sid 1049 (AID: v791181.b14300.s1049, NAD: SE/RA/1311)) 

Vai oliko lapsi toisesta suhteesta? Verkkosivun mukaan Anders Johan tuli Uuteenkaarlepyyhyn vasta vuonna 1789 ja Charlotta Catharina synnytti naimattomana 2.4.1789.

Pitkähkö selostus jää odottamaan lukijaansa. Minä kurkistin Hiskiin ja totesin, että tilanne kääntyi vielä jonkinlaiseksi onneksi. Herkepaeus ja Myrman menivät naimisiin 18.11.1794 Uudessakaarlepyyssä ja avioliitossa syntyivät pojat Josef 9.11.1797 ja Nikolaus 8.5.1800.

keskiviikko 4. toukokuuta 2022

Serkusavioliiton hyväksyntä "kuninkaalla"

Alkuinnostukseni jälkeen Christopher O’Reganin päivittäistä vuoden 1792 Dagligt Allehandan lukua on jäänyt runsaasti rästiin. Niinpä vasta eilen kuuntelin pätkän Kvinnans frigörelse från sin historia maaliskuun lopulta. Siinä O'Regan tarttui Dagligt Allehandan toistuvaan sisältöön, johon en ollut itse kiinnittänyt huomiota. 

Otsikon "1792 den 23 Jan., 13, 20 och 27 Februarii, samt 5 Martii, äro under Kongl. Maj:ts Höga Secret, följande Justitiä-Ärender Expedierade:" alta O'Regan poimi esiin naisten täysivaltaisuushakemukset. Innostuin kaivamaan lehden esiin ja pettymyksekseni totesin, että nimien yhteydessä ei ole paikkatietoa, joten suomalaisia ei ollut helposti poimittavissa. (Täysivaltaisuudesta olen kirjoittanut aiemmin: Neljä naimatonta sisarusta & Naiset eivät olleet täysivaltaisia)

Mutta listasta hyppäsi silmille kaksi selvästi suomalaista nimeä: Anders Henriksson Räisänen ja Margaretha Tackinen. Parin testihaun perusteella suomalaisia oli vastaavissa listoissa runsaasti, joten heräsi halu/tarve selvittää onko verkon kautta saatavilla lisätietoa näistä hovioikeutta ylempänä päätetyistä tapauksista. Riksarkivetin NAD ylitti jälleen kerran taitoni, mutta Google paljasti, että jotain oli Arkiv Digitalissa, johon olin törsännyt täksi vuodeksi tilauksen.

AD:n käyttöliittymä tarjosi alkuvuoden 1792 pöytäkirjan ripeästi eteen ja siinä oli jopa hakemisto. (Kurkkasin varhaisempaan kirjaan ja siinä ei ollut.) Räisästä ja Takkista ei hakemistossa kuitenkaan näkynyt, joten pääsin perille tuurilla ja ylimääräisellä aherruksella. (Olisi kannattanut kiinnittää enemmän huomiota DA:n otsikon päivämääriin.) Antti ja Kreetta löytyivät koosteluettelosta, 

eli serkusavioliittojen luettelosta (Nedre justitierevisionen. Högsta domstolen Prot:1792:1 (1792) Bild 6140 / sid 430 (AID: v791181.b6140.s430, NAD: SE/RA/1311)).


Kaikki listatut saivat kuninkaalta luvan avioliittoon, mutta yksi vällyjen alla förskottia ottanut pari joutui maksamaan rahasakon kotiseurakunnalleen. 

Edelleenkään en saanut tolkkua NAD:sta eli en löytänyt edes näitä pöytäkirjoja hakemistopuusta, puhumattakaan, että saisin selvää siitä, onko juttujen akteja tallella. Onneksi on Google, joka heitti eteen Kristina Beckerin opinnäytteen Dömd till döden – att forska om dödsdomar på Riksarkivet Marieberg. Siinä oli sitten sielua kylmäävä lause: "Gallringsbeslutet kom att gälla bestånden av revisionsakter och utslagshandlingar från tiden 1700-1789". Eli 1840-luvulla oli päätetty, ettei juttujen yksityiskohdilla kukaan mitään tee. Hetken kuluttua kaduttiin, mutta papereita oli ehtinyt kadotakin.

Teksti jatkuu käytännöllisellä opastuksella, jossa liikuttiin ihan täysijärkisesti diaarista itse papereihin, mutta millään hakusanakombinaatiolla relevantti arkistopuu ei auennut NAD:sta. Olo kuin vaihtoehtoisessa todellisuudessa.

Beckerin kirjallisuusluettelosta huomasin RA:n oman oppaan "Hitta i arkiven för Högsta domstolen och Justitierevisionen." Se löytyi verkosta ja osoittautui yhdeksi A4:ksi, jonka olennainen sisältö oli (kai) "Förteckning finns endast för perioden 1972-1981." Pääsi aika ruma sana. Olin tuhlannut aikaani vääntämällä ja kääntämällä NAD:ia, johon ei ilmeisesti edelleenkään ole syötetty koko arkistorakennetta!? Ei ole kaikki kunnossa Ruotsissakaan.

Ei auta itku markkinoilla. En myöskään Googlella, Hiskillä tai FamilySearchilla onnistunut löytämään Anttia ja Kreettaa. Mutta ehkä jollain blogin lukijalla on paremmat hakukeinot tai serkukset Räisänen ja Takkinen sukupuussaan? Solmittiinko avioliitto?