lauantai 26. marraskuuta 2022

Lisää 1770-luvun lehtikuvia

Löydettyäni vuoden 1777 Dagligt Allehandasta kampauskuvat luulin/oletin, että ne olivat ainoat kuvat ruotsalaisissa sanomalehdissä koskaan. Ellen ole aiemmin sanonut, niin luuleminen ja olettaminen on pikatie virheisiin. Sittemmin löytämäni muotikuvat on varmaan (ööö, siis oletan) hankittu ulkomailta tai kaiverrettu uudelleen Tukholmassa. Lukijat eivät ilmeisesti kuvista innostuneet tai ne olivat liian kallliita, sillä ainoa näitä myöhempi (vuoden 1783 loppuun mennessä) oli Stockholms Postenin kansisivulla 24.8.1781.

Stockholms Posten 16.2.1779


Stockholms Posten 17.7.1779

Stockholms Posten 24.7.1779

Stockholms Posten 31.7.1779

Stockholms Posten 24.8.1779

Stockholms Posten 28.8.1779

perjantai 25. marraskuuta 2022

CSI Kokemäki 1832

Oulun Wiikko-Sanomia 26.5.1832:

Rusthollari Henrik Nikkilä, Haistilan kylästä, Kokemäen pitäjäsä, kuoli aivan äkkiä 24:tenä päivänä Helmikuusa; ja niin muodoin kuin Henrik Nikkilä luultavasti on väkivaltaisesti surmattu, niin on hänen ruumiinsa säätty Lääkäriltä tutkittavaksi.

Tämä uutinen, joka julkaistiin ruotsiksi Helsingfors Tidningarissa 28.4.1832,  vaikutti erittäin mielenkiintoiselta, sillä esiäitini Gustava Adriana Gottleben oli helmikuussa Haistilan Härkälän puolikkaan leskiemäntä ja tuleva aviomiehensä renkinä kolmannessa Haistilan talossa.

Uutinen ei kuitenkaan stemmaa Kokemäen kirkonkirjoihin, joissa Nikkilän isäntä oli Johan Jacob Jacobss Wilenius (s. 24.11.1803), joka kuoli 23.2.1832. Etunimi ei mätsää ja kuolinaika heittää päivällä, joten oliko kuolemassakaan lopulta mitään outoa? Jos kuolinsyystä Forstoppning puuttuu ö:n pisteet niin kyse on ummetuksesta, mikä voisi olla jonkinlaisen myrkytyksen oire?

Hautauslistassa kiinnittää huomion se, että Nikkilän vanhaisäntä Jacob Willenius oli kuollut vanhuuden heikkouteen 85-vuotiaana 26.1.1832. Kiristyivätkö tunteet perinnönjaossa? 

Arvailuja voi heitellä, mutta oikeasti pitäisi lähteä Turkuun selaamaan Porin piirilääkärin arkistoa.

torstai 24. marraskuuta 2022

"Tapahtui tänä päivänä"

Katsaukset saman päivämäärän tapauksiin aiempina vuosina ovat olleet pitkään suosittua täytettä sanomalehtien palstoilla. Ruotsin 1700-luvun lehdissä varhaisin eteeni tullut sarja alkoi Tukholmassa ilmestyneessä Dagligt Allehandassa 26.11.1772. Konsepti oli niin hakusessa, että tapahtumakokoelma kattoi julkaisupäivän sijaan kaksi edellistä päivää. 


Lähes kaikki listauksen tapahtumat koskevat kuninkaallisia. Mitä nyt ensimmäisenä on päivän tarkka ajoitus Jeesuksen 40. paastopäivälle vuonna 30.


Kahden päivän katsauksessa on kuninkaallisten merkkihetkien lisäksi hampurilaisen pankin perustaminen ja Tukholman Pyhän Jaakon kirkon vihkiminen ensimmäisenä adventtisunnuntaina 1643. 

Aineistoa oli varsin vähän 28.11.1772. Ulrika Eleonoran hautajaisista 1693 olen juhlakulttuurin puitteissa lukenut eli ei ihan historiaton päivä.


Kahden päivän katsaus 30.11.1772 muistuttaa muistamaan/juhlimaan Viipurin pamausta ensi keskiviikkona.

(Hieman tuoreempia tapahtumia melkein joka päivälle on listattuna Litteraturbladissa 10/1852. Kattavampi taitaa olla Sven Gabriel Elmgrenin Suomalaisia päivätapahtumia 1895 painoksena.)

keskiviikko 23. marraskuuta 2022

Aivan toinen tapa tehdä asioita

Muutaman kuukauden tauon jälkeen paluu teemaan "Pitäisikö pyrkiä parempaan?" eli tutkimuksellisiin käytäntöihin. Eilen nimittäin tuli vastaan Mastodontissa (johon olen "tottakai" liittynyt, tili: @KaisaKylakoski@mastodontti.fi ) Opinahjon Kieli- ja viestintätieteen laitoksella työskentelevän Aleksi Kosken video: Kirjallisuuskatsaushelpotus gradusemmalaisille. Kuten otsikosta implisiittisesti käy ilmi, tarkoitus on palvella toisen alan ja toisen tason opiskelijoita, mutta kun mikään alkukuvan neuvoista ei näyttänyt tutulta, katselin videon mielenkiinnolla.

Lähtökohtana oli kirjallisuushaku asiasanoihin perustuvalla lausekkeella. Kohteena oli kirjastotietokannan sijaan "tietokannat", joita käyttääkseen pitää olla Opinahjolla (?) tai ainakin tunnarit käytössä. Tunsin pienen piston sydämessäni, sillä vaikka aikanaan muissa hommissa käytin ahkerasti EBSCOa, JSTORia yms. on väikkärin teossa jäänyt selvittämättä olisiko joku tietokanta tarjonnut hyvän kattavuuden historia-alan lehtiin. Harjoituksen vuoksi tein ensiksi mainittuun haun ja sainkin (hups!) ekaksi tulokseksi väikkäriin liittyvän uunituoreen artsun. (Olen slarvannut myös muistutuspalveluiden käytössä.) 

Mutta videon pointtina nimeenomaan oli toimintamalli, jossa ei silmäillä tuloslistaa ja leikata+liimata valikoituja tuloksia toisaalle, vaan ladataan koko hoito talteen ja viedään Zoteroon. Parilla klikkauksella kävi ilmi, että tämä olisi EBSCOssa onnistunut. En testannut, sillä (syntien paljastusta jatkaen) en käytä Zoteroa. Sen rooli esimerkissä on yhdistää hakutulokset aiempaan ja sylkeä sitten ulos .csv, josta taulukkolaskentaohjelmassa abstrakteja lukien valitaan hedelmällisiltä näyttävät varsinaiseen lukuun. Koska en ole käyttänyt Zoteroa, en tiedä miksi abstraktien lukeminen ei onnistunut suoraan siellä.

Ilmeisesti Zotero ei myöskään tue kaksoiskappaleiden etsintää? Vielä oudommalta kuullostaa ohje kirjata muistiinpanot taulukkoon. Eikö juuri Zotero ole muistiinpanoja varten? Videon perusteella Zoteron suurin "hyöty" on pdf:ien lataus. Väitöskirjahankkeeni puitteissa olen ladannut 816 pdf:ää eli teoriassa jotain ajansäästöä olisi voinut syntyä. 

Suurin yllätys ohjeessa oli Digital humanities -työkaluna usein mainittu Voyant. Sen pääeduksi esiteltiin konkordanssihaku ja sitten hypättiin jälleen taulukkoon tekemään sanahakuja.

Esitetty kokonaisuus on tietenkin vain murto-osa kirjallisuuskatsauksen tekemisestä. Kosken mielestä "massatoiminnoilla" syntyy kuitenkin järkeistämistä. Pääetu näytti olevan siinä, että Zoteron kentät (ehkä) täyttyvät automaattisesti ja abstrakteja voi tarkastella yhdessä. Suomen historiaan ohje istuu huonosti, sillä relevantit artikkelit eivät ole kv-kannoissa ja useimmiten tarvitaan monografioita. 

Hieman inspiroituneena kurkistin Finnaan ja totesin ettei siellä näy mahdollisuutta hakutulosten tallentamiseen. Yksittäisiä tietueita saa toki tallennettua, mutta videolla esitettyjä hyötyjä ei ole saavutettavissa muuten kuin Suosikit-listaa hyödyntämällä.

tiistai 22. marraskuuta 2022

Satunnaisia vanhoja vitsejä

Eos 23/1855
Näpsä kysymys. Rouva huusi vähälle pojalleen, joka oli keilasilla huoneen edustalla, että tulisi sisään. "Etkös tiedä", sanoi hän "ett'et saa olla tuolla ulkona, poikani? Mene alas takapihalle, jos tahdot leikitä keiloilla, onhan tänään sunnuntai". "Niin, mutta eikö takapihallakin ole sunnuntai, äiti?" (Uusi Suometar 9.9.1869)

Eräs lääkäri tuli aamulla hoidettavaansa kolera-sairashuoneesen. "Montako on kuollut yöllä?" kysyi hän. - "Kymmenen", vastattiin. - "Kymmenen? Mitä se tahtoo sanoa? Olihan täällä lääkkeitä kahdelletoista hengelle!" - "Kyllä, mutta kaksi eivät tahtoneet nautita niitä". (Uusi Suometar 4.10.1869)

Eräs nuori neito suuteli ylkämiestänsä. Äiti nuhteli häntä siitä, mutta neito puolusti itseään seuraavailla raamatun sanoilla: "mitä te tahdotte että ihmiset teille tekevät, se tehkäät te myös heille". (Uusi Suometar 14.10.1869)

"Minkätähden merivesi on suolaista! kysyi opettaja fysikissa oppilaaltaan. "Sentähden että siellä on niin paljo silakoita", vastasi poika. (Uusi Suometar 18.10.1869)

Eräs palvelija, joka oli hyvin laiska, sanoi muutamana aamuna herrallensa, tämän käskiessä harjata hänen sappaitansa: “mitä se hyödyttää, että minä harjaan saappaitanne, huomenna ne ovat yhtä likaiset?” – Herra tyytyi tähän vastaukseen ja pani saappaat harjaamattomina jalkaansa. Kun palvelija seuraavana päivänä pyysi herraltansa ruokaa sai hän vastaukseksi: ”Mitä hemmettiä sinä ruualla teet, huomenna on sinun yhtä nälkä?” Siitä päivästä asti harjasi palvelija joka aamu estelemättä herran saappaat. (Uusi Suometar 13.12.1869)

Eräs talonpoika, joka lähti kaupunkiin, oli kahdelta eri hengeltä pyydetty huutokaupalla ostamaan yhtä ja samaa kaappia. Hän oli pian se, joka tarjosi korkeimman hinnan, mutta yhtä hyvin huusi hän enemmän. Kun häntä huomautettiin, että hän sillä tavoin teki itselleen vahinkoa, vastasi hän: "Se ei tee mitään, minä huudan kahden edestä, ja nyt tahdon nähdä, saako Pekka vai Matti kaapin." (Uusi Suometar 14.2.1870)

Lapsellista viattomuutta. Eräässä tyttökoulussa saivat oppilaat kerran valita oman vapaan vaalinsa mukaan kirjoitus-aineensa. Muudan pieni tyttö kirjoitti silloin seuraavan aineen:

Jussi ja Anna.
Jussi oli nuori, kaunis mies ja Anna oli kaunis ja nuori tyttö. Ja Jussi rupesi rakastamaan Annaa ja Anna rupesi rakastamaan Jussia. Ja Jussi kysyi Annalta: "tahdotko sinä ruveta minun rouvakseni?" Ja Anna vastasi että hän tahtoi. Ja sitten pidettiin häät. Ja Jussi oli niin onnellinen ja Anna oli niin onnellinen. Mutta he eivät olleet kumminkaan oikeen onnelliset, sillä Jumala ei antanut heille yhtään lasta. Silloin Jussi Annalle: "Nyt lähden minä Amerikaan". Anna itki, että Jussi lähtisi Amerikaan. Mutta ei se auttanut. Jussi vaan lähti. Mutta Amerikassa Tuli hänelle niin ikävä. Ja kun hän oli ollut Amerikassa neljä vuotta, niin hän palasi kotiinsa. Mutta kuka voi kertoa hänen ilonsa kun hän tuli kotia. Sillä Jumala oli kuullut hänen rukouksensa ja antanut hänelle kolme lasta sillaikaa kuin hän oli Amerikassa. Ja sitten hän ei enää mennyt Amerikaan. Mutta hän oli niin onnellinen ja ei mitään onnettomuutta Jussia eikä Annaa kohdannut. (Uusi Suometar 17.5.1876)

"Rakas Reetrikki!" sanoi eräs tunnokas vaimo miehellensä, "eikö kotimme meille ole kalliin paikka koko maanpinnalla?" - "On todella," vastasi Reetrikki, joka oli käytännöllinen mies. "Se maksaa minulle paljon enemmän kuin kaikki muut paikat maailmassa yhteensä." (Turun Lehti 18.3.1884)

maanantai 21. marraskuuta 2022

Skytten rykmentin vahvuudesta poistuneet

 

Viikonloppuna sosiaalisessa mediassa kiersi Hesarin juttu talvisodan jälkeen tuntemattomien vainajien kasvokuvista tehdystä julkaisusta, jonka tarkoituksena oli saada omaisille tieto kuolemasta. Sama teema tuli sattumalta vastaan Dagligt Allehandassa 3.4.1776. Joku Loviisassa oli ajatellut, että perheenjäsenet haluaisivat tietää armeijan rullista (*) kuoleman tai muun syyn takia poistuneista ja lähetti lehteen vuoden verran nimiä. Vastaavaa formaattia en ole aiemmin nähnyt, joten sekä erikoisuutensa että Suomessa syntyneiden miesten poiminnan puolesta esillepantava. 

(*) "Kongl. Skyttiska Regementet" lienee vuosien 1773-1777 Skytten rykmentti, joka tunnetaan monella muullakin nimellä.

Som Soldater likna alla andra människor däri, at de äga Föräldrar, Syskon, Hustrur och Barn, äfwen däri at de wid sin död ej efterlämna något arf; Så upgifwes til efterrättelse följandes afgång wid et enda Compagnie af Kongl. Skyttiska Regementet och Öfwerste-Lieutenants Bataillon, som är förlagd i Lovisa Garnison räknat allenast på et års tid.  Dagligt Allehanda1776-04-03

  • Elias Grönberg, syntynyt Uudellamaalla, 41-vuotias, kuollut 4.6.1775
  • Eric Kandolin, syntynyt Hämeenlinnassa (tai Hämeen läänissä), 34-vuotias, kuollut 2.6.1775
  • Eric Sundgren, syntynyt Uudellamaalla, 27-vuotias, kuollut 8.2.1776
  • Matts Segerdahl, syntynyt Kymenkartanon läänissä, 39-vuotias, kuollut 19.2.1776
  • Petter Willman, syntynyt Savossa, 32-vuotias, kuollut 24.2.1776
  • Mats Nyman, syntynyt Uudellamaalla, 38-vuotias, poistettu rullista katselmuksessa 28.7.1775
  • Matts Nyholm, syntynyt Uudellamaalla, 35-vuotias, karannut 1.6.1775

sunnuntai 20. marraskuuta 2022

Ajatuksia elämäkerrasta ajassa II

SKS järjesti toissapäivänä iltapäiväseminaarin Kansallisbiografian verkkojulkaisun 25-vuotisjuhlinnaksi. Kotiin päästyä en onnistunut löytämään näkymää vuodelta 1997, mutta kylläkin seuraavan vuoden puolelta.


Alkusanoissaan Kirsi Keravuori totesi, että lisäksi oli 30 vuotta Kansallisbiografian aloituksesta ja 15 vuotta kirjasarjan valmistumisesta. Loppuun saatettu projekti on itsessään suoritus. SKS:n pääsihteeri Tuomas Lehtonen otti omissa alkusanoissaan vauhtia vuodesta 1853, jolloin aloitettu Finlands minnesvärde män hyytyi alkuunsa. Nykyinen toimitusneuvoston puheenjohtaja Maarit Leskelä-Kärki totesi Kansallisbiografian tekstien edustavan esimerkillisyyden ja esikuvallisuuden perinnettä, mutta vakuutti vastakertomustenkin kirjoittamisen olevan mahdollista.

Ulla Koskisen esityksestä kirjoitin jo eilen. Häntä seurannut Mari Välimäki kertoi osuudestaan projektissa Henkilöhistoria varhaismodernin historian tutkimuksena. Välimäki oli bibliografiasta ja kirjastotietokannasta selvittänyt varhaismodernin ajan suomalaiset, joista oli 1950-luvulta alkaen kirjoitettu lyhyitä tai pidempiä elämäkertoja. Ensimmäiset 40 vuotta papit olivat suosituimpia, mutta viimeisen 30 vuoden ajan variaatiota on ollut enemmän. Aivan viime vuosina Suomessa on kirjoitettu pari kirjan mittaista hallitsijaelämäkertaakin, mutta kautta aikojen on täällä ollut suositumpaa kirjoittaa piispojen elämäkertoja. Sillä Turun piispahan on mielletty "Suomen" johtajaksi. Nimenomaan Turun, sillä huomattavasti pienempi osuus Viipurin/Porvoon hiippakunnan piispoista on saanut elämäkerran.

Koska maanantaina olin kuullut SHS:n vuosikokousesitelmänä Marja Jalavan "Onko sioilla historiaa – ja miksi sitä pitäisi tutkia?" Välimäen osuuden lopun tulevaisuuden visioissa mietitytti luontosuhteen ja monilajisuuden otto mukaan (piispojen) elämäkertoihin. Yleisökeskustelussa hän täsmensi ajatelleensa 1600-luvun päiväkirjaa, jossa ei käsitelty kuin säätä ja sairauksia. (Sikojen historiasta väitöskirjaa tekevä Eeva Nikkilä julkaisi juuri seminaarin päivänä Twitterissä ensimmäisen osan sarjasta, jossa hän esittelee "historian saatossa eläneitä sikayksilöitä". Milloin saamme Kansallisbiografiaan ensimmäiset eläimet?)

Seuraavaksi naiskuvataiteilijoiden esiinnostajana kunnostautunut Riitta Konttinen selitti, että lähteiden löytäminen naisista on niin haastavaa, ettei lisätutkimusta voi antaa graduaiheeksi. Hän esitteli useita taidehistorian unohtamia naisia, joiden unohtumisen syyksi hahmottui esimerkiksi ulkomailla asuminen tai eläinten maalaaminen. Helene Schjerfbeck olisi voinut liittyä sarjaan ilman miesmesenaattejaan. 

Touko Siltalan kaupallisesta katsauksesta muistiinpanoni ovat niin heikkoja, etten uskalla toistaa kuin huomion, että kirjallisuuden lukemisen vähetessä vähenevät myös markkinat kirjailijoiden elämäkerroille.

Volter Kilven elämäkerran kirjoittaneen Laura Kokon esityksen alkupuoli hymyilytti vanhempien aikojen tutkijaa. Ajatella, ettei tutkittavan ihmisen olemuksesta ole todisteena kuin valokuvia ja yksi äänite! Kokko oli selvästi tehnyt perusteellista työtä ja jopa mietiskellyt huonokuuloisen Kilven kirkonkellojen kuuntelukokemuksen tavoittamista. Lähdekriittinen huomionsa kirjekokoelmien tulkinnasta oli herättävä. Muista lähteistä tunnetut sosiaaliset suhteet eivät olisi paljastuneet arkistossa: läheiseltä ihmiseltä aineistoa oli vähän ja paljon aineistoa oli ihmiseltä, johon Kilvellä ei ollut erityisempää suhdetta.

Seppo Hentilä selosti vaimonsa Marjaliisa Hentilän kanssa kirjoittamaa kaksoiselämäkertaa Tasavallan ensimmäiset. Presidenttipari Ester ja Kaarlo Juho Ståhlberg 1919-1925. Perustelu elämien käsittelyyn yhdessä oli vakuuttavaa.

Lopuksi Vesa Kurkela ja Saijaleena Rantanen kommentoivat lyhyesti kokemuksiaan tuoreimpien Kansallisbiografian artikkelien toimittajina. Musiikkipiirien nimilistaa katsoessa päässäni alkoi pyöriä samat ajatukset kuin Konttista kuunnellessa. Miksi taiteilijat ovat kansallisesti merkittävämpiä kuin esimerkiksi puutarhurit? Kuuluvatko Kansallisbiografiaan (vain) ne, jotka ovat toimineet julkisesti tai joiden toiminta on omana aikanaan nostettu julkisuuteen? Kansallisbiografian esittelysivulla on pitkä lista tekijöiden nimiä, mutta en ilmeisistä paikoista löytänyt mitään kuvausta tai linjausta siitä, mitä KB:n on tarkoitus olla. Varmasti sellainen on kirjoitettu. 

lauantai 19. marraskuuta 2022

Ajatuksia elämäkerrasta ajassa I

Eilen SKS järjesti seminaarin Elämäkerta ajassa. Kerron muusta sen tarjonnasta huomenna, mutta referoin ja reflektoin nyt vähän perusteellisemmin Ulla Koskisen osuutta. (Olemme tuttuja yli vuosikymmenen takaa, joten rohkenen tekstissä sinutteluun. Olin myös kuullut vastaavan esityksensä keväällä Uuden ajan alun päivillä eli kertaus oli opintojen äiti.)

Ullan esityksen pointti oli verrata yli kymmenen vuotta sitten valmistuneen väitöskirjansa tekemistä tuoreeseen tietokirjaansa Soturiaatelin aika Suomessa – Arvid Tawastin perheen elämä 1500 -luvulla. Kokemushan on takaperoinen verrattuna omaan yritykseeni tehdä tietokirjoiksi tarkoitettujen omakustanteiden jälkeen väikkäri. Joten nauratti, kun Ulla aloitti toteamalla, että väikkärissä ei ollut sivurajoituksia, kun taas kustantaja vaati tietokirjalle maksimipituuden. Minä taas olisin voinut tehdä kuinka pitkiä omakustanteita vaan ja väikkärillä puolestaan on nykyään suositusmaksimipituus. Ainakin Opinahjossa. Niin muuttuu maailma.

Siinä missä minä olen tuskaillut väikkärin johdannon tieteellisten elementtien paikalleen saannissa, Ullasta oli ollut kiva kirjoittaa sinne mielin määrin tietoa. Tietokirjassa (jollaisen Ulla oli kyllä tehnyt aiemminkin) hän joutui keventämään johdannon minimiin.

Elämäkertoja kirjoittaessa olen lähes aina "vanhemman tutkimuksen käytännön" mukaisesti kirjoittanut kronologisesti. (Kollektiivibiografiassa tämä ei onnistu, ks. esim. kirjani Schildtit ja Spolstadin Hohenthalit, jossa hypin ees ja taas.) Siksi tuntui inan oudolta, kun Ulla esitteli aikajärjestyksen metodina. (Kuinkahan monta kertaa vielä saan ihmetellä erilaisia metodimäärittelyitä. Tällä viikolla tuli vastaan tutkimusmetodi "systemaattinen analyysi", jonka kerrottiin olevan "kokoelma erilaisia tekstianalyyttisia menetelmiä". Sillä metodi ei ole menetelmä?)  

Teoriat ja tutkimuskirjallisuuden Ulla oli populaarista kirjasta karsinut. Hän oli kuitenkin pitänyt kiinni kahdesta tieteellisestä seikasta. Kirjaan tuli viitteet ja epävarmoja tai tulkinnanvaraisia tietoja ei ole esitetty varmoina. Tuon verran tieteellisyyttä on meikäläisenkin omakustanteissa ollut. Tutulta kuullosti myös pyrkimys tuoda tekstiin mielenkiintoisia tai hauskoja yksityiskohtia, jotka helpottavat ymmärtämistä. Kuten Ulla totesi, näitä ei tarvitse (eikä niitä saa) keksiä, vaan kyse on lähteiden käsittelyn tavasta. 

Taustoituksen määrän ja sijoitus on elämäkerrassa Ullan mukaan tasapainoilua, sillä tarinaa pitää viedä eteenpäin. Vaikea olla eri mieltä, vaikka epäilenkin, että omakustannetuotannossani taustoitus on enimmäkseen jäänyt minimiin. Tosin pidin (toivottavasti) kiinni säännöstä, etten käyttänyt sanoja tai kirjoittanut asioita, joita en ymmärtänyt. Joten, kun Olof Ångerman oli oriinratsastaja, en uskonut ensimmäisen vastaantulleen kuvausta aseman sisällöstä. Ja niin tekstiin tuli möykky käsitemäärittelyä, tarinankuljetuksesta viis. Juuri tästä syystä olen kutsunut tuotantoani fraasilla "ei tiedettä eikä taidetta".

Edelliseen liittyen hymähdin loppupuolella uudelleen, kun Ulla totesi, että "tieteellisellä kielellä tulee toisinaan kirjoitettua sellaista, mitä ei itsekään ymmärrä". On nimittäin aika monta kertaa lukijana tullut ajateltua, että tieteellinen kirjoittaja ei ole ymmärtänyt itsekkään solkkaustaan. Pitää vaan yrittää olla itse sortumatta moiseen. Vaikka kyseinen retoriikka sitten olisikin väitöskirjalle tyypillistä eli myös vaadittua.

perjantai 18. marraskuuta 2022

Kelirikon aikaan Toivalasta Kuopioon - kuvareportaasi

Uudesta Kuvalehdestä 24/1896

Viime marraskuun puolivälissä läksi tämän kirjoittaja U. Kuvalehteä varten valokuvaaja V. Barsokevitsin (Kuopiosta) kanssa ottamaan valokuvia Toivalan salmen kelirikosta. Jo useina edellisinä öinä oli kylmänyt kovanlaisesti, niin että Iisalmen ja Nilsiän reitit olivat jo jäätyneet ajettavaan kuntoon. Suuri Kallaselkä Toivalan eteläpuolella höyrysi vielä sulana ja suurin osa Toivalan salmea oli ainoastaan muutaman yön vahvuisessa jäässä. Säännöllinen laivaliike oli jo lakannut, laivat olivat mitkä menneet konepajoihin, mitkä satamassa vielä höyrysivät, riisuen itseään talvilevolle. Kuvassa n:o 1 nähdään kaksi pienempää laivaa Kuopion satamassa jäätä murtaen menevän korjauskonepajaan kaupungin vierelle. Lunta on jo maassa rekikeliksi.

Ainoastaan "Neiti" jääpi vielä välittämään liikettä kaupungista Toivalaan. Se höyryää satamassa (kuva 2), vaan ei enää sula jääpuraat sen kupeista, keulasta eikä perästä. Ihmisiä kävelee satamassa korviaan pitellen. Laivan äsken avaama väylä riittyy aivan silmissä. Muutamat seläntakaisat koettavat vielä veneellä päästä laivan väylää myöten kotiinsa, vaan hyvin vaikealta tuo sorkkiminen jäiden seassa näyttää. Aina vähän päästä tuodaan kauppapaikoista reellinen tavaroita laivaan. Sen on ilmoitettu lähtevän kl. 12, vaan lähtö myöhästyy myöhästymistään, sillä on luvattu odottaa ukkoja kuntakokouksesta ja mistä mitäkin, joilla kaikilla on hyvin tärkeätä päästä mukaan, kun ylikulku lossilla Toivalaan on epätietoista.

Päästään vihdoinkin lähtemään kl. 1 ja 2 välillä. Aamullista väylää, josta laiva on kulkenut, päästään helposti Itkonniemeen asti (missä selvästi näkyy luminen metsä kuvassa n:o 2), vaan siitä eteenpäin kovenee jää väylässä, niin että viimein on helpompi kulkea ehyttä jäätä kuin väylää, jossa jääpalaset ovat jäätyneet päällekkäin. Laiva tutisee ja jää rutisten särkyy sen keulaa ja kylkiä vasten pitkiin viivoihin ja lohkeilee palasiksi laivan alle ja sivuille. Jääkappaleet ovat noin 5 sent. vahvuisia.

Ollinselkä näkyy etempänä takana höyryävänä ja höyry hohtaa auringon kirkkaassa paisteessa. Taivaan ranta auringon vierellä etelässä on kermankeltainen. Lännessä näkyy jotenkin selvä, kaunis sateenkaari Puijon mäkimaata vasten. Lähestyessämme Toivalaa jääpi aurinko erään vuorisen saaren taakse, mutta saaren nenitse läpi pienen salmen näemme takanamme kirkasjäisen selän hohtavan kullassa ja lumisen saaren päällä suitsuaa taivaalle tulipatsas. Se on kaunein näky mitä ajatella voi.

Toivalan rannassa noustaan maihin (kuva 3). Laiva on täynnä väkeä ja tavaraa. Rahtihevosia on vastaan ottamassa viedäkseen tavaroita määräpaikkoihinsa. He ovat rannassa odotelleet ja olleet epätietoisia, tuleeko laiva vielä vai ei.

Ilma on selkeä ja hämärtäessä tuntuu se yhä kylmenevän. Lossista kuulutaan veneen varassa vaivoin kuletun (samana iltana viipyi posti lossissa 4 tuntia tuolla 4 kilom. pitkällä taipaleella), mutta huomiseksi luullaan varmasti jään vahvovan niin paljo, että pääsee jo reen varassa kulkemaan. Kelirikko näyttää loppuvankin nyt lyhyeen. Se tuntuu meistäkin hyvältä, vaikka olemme tulleet toivossa saada nähdä pahinta kelirikkoa. 

Mutta aamulla heräämme huoneessamme kauheaan kuumuuteen, ja kun panemme ovet auki, huomaamme ulkona olevan täyden suven! Siinä se nyt taas oli!

Lähdemme päivällä lossilla yli menemään. Istutaan veneeseen ja kaksi miestä lähtee nuorilla venettä vetämään. Heillä on jääkengät jaloissaan ja veneessä on myös rautajalakset pohjassa. Alussa mennään aika mukavasti, jää ei paljoa rutise, vaan kohta tulee eteen huonoa jäätä, jossa lossimiehillä on sula railo. Siitäkin pulikoidaan eteenpäin ilman suurempia vaikeuksia (kuva 4), vaikka hidasta on matkanteko. Tullaan sitte suurelle aukealle salmelle tai paremminkin selälle. Alkumatkan sitäkin kestää jää jotakuinkin veneen ja sitä vetävät miehet päällään. Edessä näkyy matkan pää Kelloniemi (kuva 5).

Mutta noin puolimatkaan tätä taivalta jouduttuamme vajoo jää ja vetomiehet pakenevat veneeseen. Nyt alkaa vaivaloinen työ. Jää ei kannata venettä eikä oikein ihmistäkään. Keksien avulla on mahdoton saada venettä eteenpäin, kun ei ole mitään railoa. Täytyy kumminkin päästä tästä keinolla millä hyvänsä, jos emme tahdo jäädä tähän. Kaikki neljä miestä rupeamme työhön. Jää kannattaa sen verran, että lossimiehet voivat astua sille vetämään nuorista venettä, varaten toisella kädellään veneen keulaan, ja me matkustajat iskemme keksillä jäähän, kiskoaksemme venettä eteenpäin. Mutta sen mukaan kuin vene nyhtämisestä siirtyy, murtuu jää sen alla ja painuu se leveämmältäkin vesipeitteeseen. Kauvan saamme näin taistella ennenkuin pääsemme kovemmalle jäälle, joka taas kestää, ja kun katsomme sitte taaksemme, hämmästymme nähdessämme kuinka vähäinen matka meille niin paljo vaivaa tuotti. "Onpa tämä kuin Nansenin vaellusta pohjoisnavalla!" sanoimme. Tulipa silloin myös katsahtaneeksi linjotettua rautatien paikkaa tämän salmen yli ja ajatelleeksi, miltä tuntuisi, kun tämän vaivaloisen matkan junalla hurauttaisi muutamassa minuutissa. Vaan samallaisia vaivan paikkoja tuli eteemme useampiakin. Matka näytti monasti aivan epätoivoiselta. Vihdoinkin päästyämme kunnialla perille sanoimme varman vakaumuksemme, ettemme pikku asiain tähden lähtisi toista kertaa tuolle taipaleelle. Valitettavasti ei ollut ketään meitä valokuvaamassa tai piirtämässä, kun pahimmissa pulissa olimme.

— Ei tämä ollut vielä mitään, tuumasivat lossimiehet. On tällä välillä viivytty kuusikin tuntia ja te pääsitte kahdella.

torstai 17. marraskuuta 2022

Opettajaksi syntynyt?

Kansan kuivalehti 44/1927
Räätälin poika Wilho Reima (aik. Reiman) ei säästellyt sanojaan kuvatessaan kotia, johon hän oli 28.10.1867 Kymin Korkeakoskella syntynyt. MLL:n julkaisulle Uutta kylvöä 1922 hän kertoi, että "Lapsuuskotini, aina 8:teen ikävuoteeni asti, oli hirveä juoppojen temmellyspaikka, ja myöhemminkin saimme kovasti kärsiä juoppouden kirouksesta." 

Reima sai käydä jonkin aikaa kansakoulua ja 8-vuotiaana, Kansakoulun lehdessä 6/1917 julkaistun 50-vuotisjutun mukaan, jakoi saamaansa tietoa "paljon vanhemmille lapsille, jotka eivät olleet päivääkään koulussa käyneet. 9-vuotiaana alkoi Vilho pitää pyhäkoulua, ja niin tuli hänestä ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa pyhäkoulun pitäjä koko Kymin kunnassa." Koulukirjojen ohella Reima sai omien sanojensa mukaan jo poikasena käsiinsä "ensimmäisiä raittiuskirjoja: Rampa Lauri, Vilho Linturin historia, Juho ja Maria ja Kolme päivää Sairionkylässä, niin oli niillä sielussani vasta= kaikua. Ja kun olin myöhemmin niin onnellinen, että tehtaan lukusalissa sain lukea Suomettaresta m.m. Kuusen, Elis Bergrothin y. m. raittiuskirjotuksia, niin olin kutakuinkin selvillä, mihin leiriin minun oli kuuluttava."

Tehtaan lukusalilla Reima viittaa Karhulan tehtaaseen, jonne

oli hänen kodistaan 4 km:n matka, ja siellä kävi 9-vuotias poikanen työssä kymmenen seuraavan vuoden aikana. Se oli raskasta aikaa, erittäinkin sellaiselle pikku miehelle kuin Vilho oli. Tehtaassa työskenneltiin klo 5:stä alkaen aamulla iltaan klo 8:aan, ja kun sen lisäksi oli 4 km:n jalkamatka, jäi pojan lepoajaksi ainoastaan 5 tuntia kestävät sydänyön hetket klo 10—3.

Hieman ristiriitaisesti syntymäpäiväjutun perusteella samaan aikaan sijoittuvat edellä mainitut opetustoimet, joista kerrotaan vielä, että

Vilho poikasen pyhäkoulu, 40 vuotta sitten, oli ohjelmaltaan maallisempaa kuin nykyiset pyhäkoulut. Koulu alkoi sununtaina puolesta päivin ja kesti 4-5 tuntia. Uskonnollisen tekstin lisäksi harjoitettiin kirjoitusta. Oppilailla oli muassaan kivitaulut, joihin opettaja kirjoitti »pokstavit» kotiharjoitelmina suoritettaviksi. Seuraavalla kerralla kotityöt tarkastettiin ja virheet korjattiin. Laulua viljeltiin runsaasti. Virsien ja hengellisten laulujen lisäksi laulettiin sikäli muitakin lauluja, mikäli niitä Vilho oli sillä välin ehtinyt kansakoulussa oppia. Lopuksi oli voimisteluakin ja erittäinkin leikkiä. Jouluna vietettiin kuusijuhlia. Vilhon pyhäkoulu saavutti niin suurta suosiota, että loppuajoilla täytyi ohjelmaa lyhentäen koulua pitää samana sunnuntaina 3:ssa eri paikassa. Silloin kävivät isännät hevosilla opettajan koulupaikkaan hakemassa. Oppilaita oli paikassaan 60:kin henkeä, joista toiset olivat tulleet aina naapuripitäjistäkin asti, kuten Vehkalahdelta. Niin vierivät Vilho Reiman lapsuusvuosina kesät ja talvet uutterassa työssä.

Kansakoulusta päästyään alkoi hän pitää pikkulasten koulua, johon tuli lapsia naapuripitäjistäkin, alussa rikkaimpien talojen jäykkäniskaisia poikia. Sittemmin vuokrattiin huone, ja niin työskenteli R. parina talvena samassa paikassa opettajana pienten lasten koulussa, jossa oppilaita oli noin 25. Kahtena seuraavana vuotena opetti R. kanttorin apulaisena kiertokoulussa. Oppilaita oli 60-70. Opettaja sai palkkaa 75 penniä päivässä ja kävi vuoroin eri taloissa syömässä, mutta asui samassa huoneessa kuin opettikin. Huone oli talvisin kylmä, ikkunat paksussa jäässä, ja kukko kiekui ja kanat kotkottivat opetustuntien henkiseksi ylösrakennukseksi.

Reima oli 17-vuotias aloittaessaan kiertokoulunopettajana. Sortavalan seminaariin Wilho Reima jotenkin pääsi ja valmistui vuonna 1890, 23-vuotiaana.

keskiviikko 16. marraskuuta 2022

Testasin koneluettua 1700-lukua Tukholmasta

Pitkästä aikaa kävin Tukholman kaupunginarkiston sivuilla ja tuli sitten "tietenkin" tarkistettua mitä uutta digitaalista oli tarjolla (kun jaksoi/älysi kaivautua etusivulta oikeaan paikkaan). Olin toki kuullut sikäläisestä 1700-luvun käsialojen konelukuhankkeesta, mutta testaus ei ollut tullut mieleen ennen tätä. Nyt sitten hyökkäsin klassisesti sukunimihakuihin tarkistamatta yhtään mistä materiaalista oli kyse. Osumani edustivat 1700-luvun alkupuolta.

Eka kokeilu oli sukunimi Flachsen. Ainoa osuma oli dokumentissa "Kungliga Hovkonsistoriet AI: 10 år 1740-51 - Sida 31" ja sisällöltään hyvin klassinen: ... befants at Catharina Holm efter eget widgående bedrifwit enckelt hir och barn alstat med afledne handtlangaren Carl Flachsen... Kyseessä on ennestään tuttu esisetä. Sukunimessä toisinaan käytetty toinen e ei tuonut lisäosumia.

Hohenthaleja Tukholmassa ei ollut pysyvästi, joten ei ole yllättävää, ettei heitä löytynyt tästäkään aineistosta. Nimellä Schildt sain useita osumia, joista muutamat todennäköisesti liittyvät jo tutkimiini nanoserkkuihin.

Sundilla haku oli yhtä toivotonta kuin aina. Petterin vaimon ensimmäisen avioliiton poika löytyi yhdestä jutusta sukunimellään Hielman. Lisäämällä nimeen yhden ällän osumia oli enemmän ja näiden joukossa oli esiäitini perinnönjaon käsittelyä putiikissa Justitiekollegiet och Förmyndarkammaren A1 a2:65. Tekstin laatu on niin hyvää, että saa epäilemään, että kyseessä on opetusaineisto:

Den ..... 29 .. Novemb:. 314.
S: D: Förekom Borgaren
ock kryddCrämaren Erich
Magnus Hiellman och anhölt
at fölljande dess i dag in
gifne skrifft, måtte inflyta
uti Protocollet, hwarpå den
samma uplästes, sålunda
S: 5.
Ehuru wäl mina med arff,
wingar i Finland både ge-
nom fullmächtige biwistat
Inventeringen effter min afl.
k: Mäster Anna Bock, såsom
ock af mig effter Inventarii up-
rättande derom adresterade
äro; Så har man ändock ef-
ter så lång tijd eij för mun-
mit, at de welat wärda
sig om Fasta Egendomen
utan står den obebodd
och dageligen förfares samt
lös öre panterne löpa med
ta-...

Lopuksi älysin testata vielä ei-mitään-sukua-Beliniä ja "Stockholms domkapitel A1: 89 år 1736 - Sida 214" tarjosi jonkinlaisen avioliittokriisin.

…  Besökaren ifrån Åbo Petter Johan Belin hade låtit instäm ma sin hustru Maria Sophia Ringstedt för det hon under hans frånwaro sig annorkun da förhållit än en äkta hustru efter Guds och Werldslig lag sta bör förhålla Häremot hade ock hustru Ringstedt låtit återa bemälte sin Man Petter Jo Jhan …

Eli jos on 1700-luvun alkupuolen väkeä Tukholmassa, kannattaa ehdottomasti kokeilla. Muttei luulla, että olisi tarkistanut "kaiken mahdollisen". Kunhan digitointi ja prosessointi etenee, pääsemme kyllä entistä helpommin ja huomattavasti lähemmäs kyseistä tavoitetta. 

tiistai 15. marraskuuta 2022

Werstaassa havaittua

Jatkoin perjantain ex tempore -museopäivänäni Varpiikista Werstaaseen. Koska en ollut valmistautunut etukäteen, jouduin järkytyksekseni kohtaamaan nuoruuteni näyttelyssä Ysäri. Ilmeisesti hukkasin nuoruuteni, sillä muistan vain makaamisen sohvalla. Joko luin Nora Robertsin romskuja, yritin ratkoa Suomen Kuvalehden ristisanoja tai tein TKK:n kurssieni harkkatehtäviä. Eli en löytänyt kovin montaa kiinnekohtaa näyttelystä, mikä tavallaan teki sen mielenkiintoisemmaksi. Tai masentavammaksi.

Etukäteen tiesin odottaa museojohtaja Kalle Kallion väitöskirjatyöhön perustuvaa näyttelyä Ratajätkät. Se tarjosi paljon uutta tietoa. En edes tiennyt, että on erilaisia ratakiskojen profiileja. Näitä oli esillä samoin kuin työkaluja. Mutta pääosa näyttelystä rakentui valokuville, joihin liittyi minä-muotoinen kertova esittelyteksti. Pitkästä aikaa hyvää tekstiä museonäyttelyssä.

Kronologinen sielunelämäni kuitenkin häiriintyi aika pahasti siitä, että valokuvissa ei ollut ajoituksia. Ne eivät myöskään hahmottuneet kronologisina tai temaattisina sarjoina. Ratkaisulle on varmasti perustelu, ehkä kulttuurisessa jatkumossa. 

Museon nurkkassa, jossa viime käynnilläni (josta on siis jo aikaaa) oli esillä tekstiiliteollisuus, on nyt Teollisuusmuseo, joka jälkikäteen verkkosivulta tarkastaen on avattu viime kesänä ja kertoo "Tampereen teollisuuden koko 200-vuotinen tarinan osana globaalia teollistumista". Paketti on siis iso ja tietoa paljon. Tässä vaiheessa oli heikkomuseokuntoni oli ilmeistä ja jaksoin vaan kuunnella muutaman 1800-luvun stoorin ja sitten haahuilin ihmetellen läpi näyttelyn.

Ennen simahtamistani bongasin seinältä Carolina Lisantyttären palvelustodistuksen, jossa aluksi kiehtoi se, että tähän tarkoitukseen oli vuonna 1849 jo valmiita lomakkeita, joissa palkollisen mahdollisia taitoja olivat (sukupuolitetusti sarakkeihin jaettuna Hevoisia kattoa (Tillata) / Timrata / Astioita tehdä / Nikaroida / Takoa / Aitaa panna / Ojata / Niittää / Leikata / Kylvää / Ruokaa laittaa / Prykätä / Leipoa / Karjaa kattoa (Tillata) / Kutoa kangasta / Kehrätä / Neuloa ja Sukkaa kutoa / Viinaa polttaa.

Taitoja tavatessa kävi ilmi, että Carolinalla näitä ei ollut. Hän oli toimittanut palveluksensa "huononlaisesti" ja osasi karjan kattomisen lisäksi "vähän" kehrätä ja "vähän neuloa". Kaikki menneisyyden ihmiset eivät siis olleet käteviä tai kaikilla ei ollut harjoittelumahdollisuuksia.

Jaettuani kuvan FB:hen sukututkijatuttavallani ei mennyt kauaa hakea niin puumerkillään arvion antanut kuin Carolinakin rippikirjasta.  Carolina oli syntynyt 1832 eli oli palvelusvuonaan ollut 17-vuotias. Aviottomana syntyneenä hän oli ollut varmasti jo useassa palveluspaikassa tätä ennenkin. 

Tätäkö asiakirjajäljennös yritti kertoa? Vai sitä, että tehtaat tarjosivat mahdollisuuden niille, jotka eivät muuta osanneet? Seuraavalla käynnillä pitää tarkistaa näyttelyssä annettu kehystys.

maanantai 14. marraskuuta 2022

Postimyynti näyttelynä

Kävi sillä tavalla hassusti, että minulta jäi näkemättä Postimuseon sanomalehtinäyttely. Suht tuore vaihtuva näyttely Paketoidut unelmat kiinnosti kuitenkin myös aidosti. 

Jo 1700-luvulla yritettiin postimyyntiä, mutta en odottanut näkeväni mainintaa siitä. Sen sijaan hetken kiertelyn ja mietinnän jälkeen totesin olevani pettynyt siitä, että esiinpanossa korostuivat paketit eivätkä unelmat. Lähdin tutustumaan näyttelyyn mielestäni luontevasti vasemman reunan aikajanaa, joka eteni kulkusuuntaani. Näin ensikosketus oli hyvin paperinen. (Paperitavarasta puheen ollen: mikä on ristiside? pitäisikö Postimuseon vierailijan tietää mikä on ristiside?)

Vähäiset esineet olivat vitriineissä kahdessa pömpelissä. Ensimmäisessä esitettiin postimyynnin varhaisvaiheita 1800- ja 1900-luvun vaihteessa. Tämän olisi pitänyt innostaa yhtä paljon kuin tuolloisia kuluttajia, mutta ei. En edes selaillut laminoitua luetteloa. 

Valokuvistani tietoa kopsaten. Postimyynti esitettiin alkaneeksi vuonna 1897, jolloin vaasalainen Eino Louhivuori kauppasi kelloja, ompelukoneita ja polkupyöriä sekä helsinkiläinen Daniel Nyblin kameroita ja valokuvaustarvikkeita. Vuonna 1902 vaasalainen O. Teod. Wuorio myi postitse soittimia ja Stockman polkupyöriä. 1903 tamperelainen Nikolai Tirkkonen kankaita ja muotia. Ja sitä rataa. (Nikolai Tirkkosesta tuli mieleen äidistään kirjoittamani teksti parin vuoden takaa.)

Toisessa pömpelissä oli muun muassa kolme postimyyntimuistoa vuonna 2021 tehdystä keräyksestä. Vastaaviin ehkä perustuivat takaseinän videomonitorien dramatisoidut filmit, joissa vihdoin päästiin kiinni unelmiin. Viidestä videomonitorista neljässä pääosassa oli nainen. Museonäyttelyssä ei ehkä sovi kertoa puhallettavan barbaran tilaamisesta? 

Videoiden äärellä oloni oli jo varsin tuskainen. Eikö täällä ole todellakaan esitetä postimyyntiluetteloita? No, olihan niitä, kun jatkoi kierroksen loppuun ohittaen kaksi rakennelmaa, joiden sisällön olen jo unohtanut, ja pukeutumis- ja kuvauspisteen, joka ei innostanut selfieyrityksiin. Postimyyntiluettelot olivat esillä sisälletulosta oikealla kädellä. Anttilan luetteloa sai selata muovitaskuihin suojattuna ja kosketusnäyttöpömpelissä olisi ollut selattavaa tunneiksi. Ellen olisi ollut jo näyttelyyn perin harmistunut.

Olisiko näyttelyn voinut rakentaa esimerkiksi neljän tai viiden eri ajan kuluttajan tarinan kertoen ja saada konkretisoitua luettelojen, postiaikataulujen ja tavarakulttuurin muutoksen?

sunnuntai 13. marraskuuta 2022

Vierailu Tampereen liekkien keskelle

Perjantaina minun piti olla tutkijaseminaarissa Opinahjossa, mutta VR jätti puolimatkaan Tampereelle. Koska oli paluumatka ostettuna alkuiltaan, katsoin järkeväksi unohtaa harmituksen ja viettää rauhallisen museopäivän. Todella rauhallisen eli kävin vaan kahdessa museossa. Olin niin ruosteessa, että vasta seuraavana päivänä muistin, että Milavidaan olisin voinut ehtiä myös.

Aloitin Vapriikista, joka oli jäänyt kesän seminaarivierailulla hyvin heikon katsauksen varaan. Nyt suuntasin uudella tarmolla näyttelyyn Tampere Liekeissä ja onnistuin tekemään seuraavat huomiot.

Ensinnäkin tarkistin uudelleen ja kaikella mahdollisuudella alun aikajanan kaupunkitulipaloista. Mistään ei löytynyt selitystä sille, millä perusteella tulipalot oli valittu. Esimerkiksi Oulun kaksi isoa tulipaloa vuonna 1773 puuttuvat. (Yksi piste sille, joka arvaa, mistä lähteestä nämä tulipalot vahinkoineen tunnen.)


Tiedonvälityksestä puhuen tämä Tampereella käytössä ollut rumpu oli kiva nähdä. Esinetekstin mukaan vuodesta 1807 "rumpali ilmoitti rummuttamalla kellonajat neljältä aamulla ja yhdeksältä illalla". Olikohan miehellä muutakin hommaa? (Edellisellä kerralla löysin arkkiveisukyltistä jonkun fiban tai asian, josta olin eri mieltä. En viitsinyt pilata päivää (enempää) lukemalla tekstiä uudelleen.)


Moderni tiedonvälitys eli Twitter kehoitti tutustumaan esitettyyn museopaloon. Tämä vitriinikäytävä oli jäänyt minulta kokonaan huomaamatta edellisellä kerralla. 

Palon hyvä puoli oli Vapriikin perustaminen. Myös elokuvateatteri Imatran palo esitettiin kyltissään positiivisen kautta: traaginen tulipalo kiinnittää huomiota turvallisuuteen. Mutta muistan keväisen harhailuni Kalevankankaan hautausmaalla ja surun tunteen, kun ymmärsin mistä muistomerkissä oli kyse. Näyttelyssä pyöri filmi muistomerkin paljastuksesta (tms.), mutta en jäänyt odottamaan vuoroani.


Näyttelyn kuvakioskille ei ollut mitään jonoa. Olisi ollut ihan kiva, jos joku olisi näyttänyt esimerkin siitä, miten vanhaan kuvaan oli tarkoitus luontevasti asettua.

lauantai 12. marraskuuta 2022

Täydennysosia

 

1) Elinkeinoelämän keskusarkisto jakoi FB:ssä yllänäkyvät Fazerin karkkikääreet ja mietiskeli saatteessaan "Mikähän tämä Kolingen oikein oli, joku satuhahmo tms.?" Olisin voinut vastata linkillä vanhaan käärekokoelmaani, jossa tuonkin selvitin, mutta FB:n mielestä blogini on edelleen yhteisönormien vastainen.

2) Kaupunkien tuulimyllykatsaustani ehdin jo täydentää yhdellä kuvalla, mutta nyt syksyllä Tieteessä tapahtuu julkaisi Pekka T. Heikuran artikkelin Tuulimyllyjen aika, joka liittyy tietenkin myös teemaan. 

3) Kun Kansallismuseon Toista maata oli ollut auki puoli vuotta, tein katsauksen julkaistuista arvioista. Historiallisessa Aikakauskirjassa 2/2022 julkaistiin Josephine Hoegaertsin näkemys, joka on nyt englanniksi vapaasti luettavana

4) Plagioidun väitöskirjan yhteydessä oli syytä ihmetellä miten helposti tai minkälaisella prosessilla Itävallasta tai Sveitsistä sai tohtorintutkinnon. Runsas kymmenen vuotta myöhemmin Ylioppilaslehdessä 4/1914 todettiin, että "Viime aikoina on yhä useammin alkanut ilmestyä henkilöitä, jotka jossain Saksan tai Sveitsin yliopistossa ovat hankkineet itselleen tohtorintittelin ja jotka sen perusteella täälläkin ovat ruvenneet vaatimaan niitä oikeuksia, jotka tohtoreille kuuluvat." Saksalainen tutkinto todettiin suomalaista kevyemmäksi, joten "Oikotie tohtorinarvon saamiseksi, jommoista Saksassa tutkinnon suorittaminen tietää, alkaa käydä hyvin tavalliseksi ilmiöksi ja tulee varmasti vielä yleisemmäksi, jos yliopistoviranomaiset antavat näille tutkinnoille saman arvon kuin kotimaassa suoritetuille. [...] on tarkoin määrättävä, mitä opinnäytteitä ulkomaisten tohtorien tulee suorittaa, jotta ne täällä kävisivät täydestä."

5) Minulta jäi Keskisarjan Hattujen sota alkusivuille. Eka eteeni tullut arvio kirjasta julkaistiin lehdessä Tieteessä tapahtuu. Aki Alanko ei löytänyt kirjasta puutteita vaan kutsuu sitä persoonalliseksi ja laadukkaaksi teokseksi. 

perjantai 11. marraskuuta 2022

Junalla Jyväskylään vuonna 1909

Tänään pitää erinäisten kuukausien tauon jälkeen reissata Jyväskylään junalla. Siinä määrin ruosteessa, että on hyvä tarkistaa ohjeet. Valtionrautatiethän eivät käytäntöjään paljon muuttele, joten heinä-elokuun 1909 Suomen matkailijayhdistyksen aikataulukirja varmaan sopii tiedonlähteeksi.

Asemien odotussalit pidetään avoinna tuntia ennen niitten junien tuloa ja lähtöä, joissa matkustajia kuljetetaan. 

Piletinmyynti alkaa asemilla kaupungeissa tuntia ja maalla vähintään puolta tuntia sekä päätetään 3 minuuttia ennen kunkin junan lähtöä. — Pilettiä lunastaessaan tulee ostajan, jos suinkin mahdollista, olla varustettu tasaisella hintamäärällä. [...]

Yksinkertaisen piletin hinta katso siv. 19. [...]

Ostetun yksinkertaisen matkustajapiletin kelpaavaisuusaika kestää, huolimatta matkan pituudesta, 5 päivää, leimanpanopäivää niihin lukuunottamatta. [...]

Pakaasi: Yksinkertainen piletti oikeuttaa maksutta muassaan kuljettamaan 25 kg. matkatavaraa, lapsenpiletti 15 kg.

Yksinkertaisen piletin tarvitsen, joten sivulle 19, jossa odottaa hillitön taulukko kilometriperusteisista hinnosta II ja III-luokassa. Onneksi vähän myöhemmin on toinen taulukko, josta selviää, että Helsingin ja Jyväskylän etäisyys on 379 kilometriä. 380 kilometrin kohdalta siis voi lukea, että II-luokan piletti maksaa 16,65 mk ja III-luokan 11,10 mk. Missään ei näy kuvausta luokkien palvelutasojen eroa.

Sitten tarvitaan enää aikataulu. Hakemistosta näkyy, että Jyväskylä mainitaan vain sivulla 35. Siellä esitellään yhteys Suolahti-Jyväskylä-Haapamäki ja onneksi myös indikoidaan, että Helsingistä päin lähestytään Haapamäkeä. Kellonaikojen tulkitsemiksi piti palata aikataulukirjan alkuun, jossa selitetään, että "Aika k:lo 6.0. j.pp. k:lo 5:59 e. pp. on merkitty minuuttinumeroiden alla olevalla viivalla." Nykysuomeksi: iltakuudesta aamukuuteen aikamäärissä on alleviivaus. 

Eli jotta ehdin tilaisuuteen, johon olen menossa, minun pitää päästä junaan 628, joka on Jyväskylässä aamulla 8:16 lähdettyään Haapamäeltä 4:45. Koska en ymmärrä alareunan merkintöjä, vaihdan reitin Helsinki-Tampere-Nikolainkaupunki aikatauluun, jonka perusteella Helsingistä tuleva 352a on Haapamäellä 4:35, mikä jättää 10 minuutin vaihtoajan. Valitettavasti vaan alareunasta selviää, että kyseistä Hki-Oulu yhteyttä liikennöidään vain erityistilanteissa. Joten oikea valinta on juna 352, joka saapuu Helsingistä Haapamäelle 3:45. Lähdettyään Helsingistä edellisenä iltana 18:15. Hups! Olen jo auttamatta myöhässä.

(Reittisuunnitteluun olisin voinut käyttää myös aikataulukirjan lopussa olevaa karttaa. Nääs "Matkustaja on oikeutettu yhden kerran keskeyttämään matkansa, lukuunottamatta nitä keskeytyksiä, jotka aiheutuvat junayhteyksien tähden. Piletti on keskeytysasemalla annettava asemapäällystölle leimattavaksi ollakseen kelpoisa matkan jatkamista varten." Olisi voinut vaikka viettää päivän Tampereella.)

torstai 10. marraskuuta 2022

Terroria Turussa marraskuussa 1819

Ylioppilas  Olof Anders Järnefelt kirjoitti Gustaf Adolf -veljelleen Turusta 1819 (A. R. Cederbergin suomentamana, olettaisin)

"Pari viikkoa sitte oli ilmoituslippuja naulattu sillalle ja kadunnurkkiin; näissä luettiin seuraavaa: Onnettomat turkulaiset, varokaa itseänne, sillä ennen pitkää on kaupunkinne oleva tuhkaläjänä. Kostaja
Turun ainoa silta Turku 1827 -mallissa
 
Kirkon ovella tai tarkemmin sillä, joka aukee urkulehterille ja tuomiokapitulin istuntosaliin, oli myös ilmoitus; se sisälsi: Consistoriales Ecclesiastici! Tämän muinaisajan muistomerkin kera tulette te ennen pitkää lentämään ilmaan. Kostaja.
 
Jakob Bonsdorffin portille Kerää, minkä kerätyksi saat, mutta kohta ovat aarteesi tuhkaan rauenneet. Kostaja
 
Sinä voit arvata, että tällaiset ilmoitukset saivat aikaan levottomuutta; kuitenkaan ei nostettu suurempaa hälinää. Torkkuva poliisikunta kävi niin huomaavaksi, että itse Mannerheimin sanotaan muutamina öinä olleen vahdissa. Vahteja on lisätty 3 tai 4 kerroin. Tällä hetkellä on kaikki rauhallista ja levossa. Kuka on jutun alkuunpanija, siitä ei ole mitään tietoa, ja tuskinpa siitä koskaan tietoa saadaankaan, sillä kyllä kai hän varoo itseään. Totta tosiaankin olisi pila, sillä sitä se on varmaankin ollut, tullut hänelle hyvin kalliiksi --"

Cederberg yhdisti tämän ilmeisesti lyhytaikaisen ilmoittelun kahdeksan vuotta myöhemmin tapahtuneeseen Turun suurpaloon. Vaikka turkulaisilla ei ollut vielä siitä tietoa, he ymmärsivät tuhopolton mahdolliset seuraukset, joten suurempikin paniikki olisi voinut syntyä. 

Lähde: A. R. Cederberg. Vanhaa ja uutta. WSOY 1916, s. 157-158

keskiviikko 9. marraskuuta 2022

Amerikassa käynyt kirsikkatyttö

Nykyään Emil Aaltosen taidemuseoon kuuluvasta Albert Edelfeltin maalauksesta Kirsikkatyttö toistettiin useissa sanomalehdissä Helsingin Sanomien pikku-uutinen 19.3.1905 

Vuonna 1878 maalasi Alb. Edelfelt, joka silloin oli 24 vuoden ikäinen, mutta silloin jo huomattu taiteilija, taulun esittäen nuoren verevän naisen kirsikkakori kainalossa. Taulu sai naisen huulien ja korin sisällyksen mukaan nimensä "les cérises" (kirsikat). Edelfelt pani 1879 taulun näytteille Pariisin salonkiin, jossa se herätti melkoista huomiota. Eräs taiteilijan maamies osti sen, mutta myi sen taas pian.

SLS:n digitoimista Albert Edelfeltin kirjeistä käy ilmi, että taulusta oli toukokuussa 1879 kuva lehdessä L’Illustration. Valitettavasti ranskalaisten digitoinnit eivät ole tätä kirjoittaessa siihen vielä osuneet. Edelfelt myi taulun vuonna 1879 taulun kreivi C. Mannerheimille, mutta osti sen takaisin seuraavana vuonna. Sitten taulu vietiin Pietariin, jossa se oli myynnissä taidekaupassa Keller & Schönen. 

Taulu joutui omistajia vaihdellen eräälle pariisilaiselle taidekauppiaalle jonka luona sen löysi eräs amerikalainen. Tämä mieltyi tauluun, maksoi taidekauppiaan vaatiman summan ja vei sen mukanaan Atlantin toiselle puolelle lisäämään miljoonamiehen taidekokoelmaa.

SLS:n kooste ei kerro omistajien vaihtelusta vaan siitä, että vuonna 1880 taidekauppiaan Reitlinger kautta taulu myytiin amerikkalaiselle, jonka henkilöllisyys on ilmeisesti tuntematon.

Miljoonamies kuoli tänä talvena, hänen pesänsä muutettiin rahaksi. Huutokaupassa myytiin hänen taidekokoelmansa, muitten taideteosten joukossa "Les cérises"-kin. Sen osti New Yorkin suurin taidekauppias Brandus. 

Muutamia päiviä huutokaupan jälkeen saapui Aino Ackté tuttavien parissa Brandusén taideaarteita katselemaan ja ihailemaan. Isäntä kohteliaasti näytti taideteoksiaan ja selitti niiden arvoa, merkitystä ja vaiheita. Vieraat olivat kiitolliset ja käytyään kokoelmahuoneitten läpi, tekivät he ystävällisyydestä kiittäen jo lähtöä, kun Brandus äkkiä sai ajatuksen. Hän kääntyi Aino Acktén puoleen, sanoi olevansa ihastunut hänen käynnistään ja kysyi eikö hän saisi käynnin muistoksi antaa taiteilijattarelle muiston. Hän selitti sen sitä kernaimmin tekevänsä, koska hän lahjallaan voisi laulajattarelle saattaa tervehdyksen Suomesta — joskin se tervehdys jo olikin 27 vuotta vanha. Kauppa-apulainen toi taulun: Edelfeltin "Le cérises."

Jos taidekauppias lahjoittaa taulun, hän tuskin näki sitä arvokkaaksi. Newyorkilainen tuskin tiesi huhuista, joiden mukaan Acktélla oli suhde Edelfeltiin. 

Laulajattaren kanssa palasi taulu äsken Suomeen.

tiistai 8. marraskuuta 2022

Viulistin konsertti Turussa 1782

Turun kaupungilla on hupaisa sivu Suomen historian merkkipaaluja: Ensimmäisenä Turussa. Tietoihin luvataan ottaa korjauksia, joten niillä on jonkinasteista luotettavuutta. Uskotaan siis, että vuonna 1773 "Kansalaiset nauttivat maamme ensimmäisestä julkisesta konsertista Turun Akatemian juhlasalissa." Myöhemmästä konserttielämästä on varmasti huolellista selvitystä, mutta laiskuudessani lainaan käsillä olevaa Panu Savolaisen väitöskirjaa: "Säännölliset ’julkiset’ konsertit Turussa alkoivat vuonna 1791 Turun soitannollisen seuran aloitettua toimintansa. Seura käytti konserttisalinaan pääasiassa jo aiemmin mainittua Seipellin talon assemblée-salia vuosina 1791–1808."

Väliin jääviin vuosiin osuu viulistin vierailu, josta ilmoitettiin Turussa ilmestyneessä lehdessä 5.12.1782. Ilmoitus kopsattiin lähes sellaisenaan Stockholms Posteniin (17.12.1782) tiedonantona Turusta. (Stockholms Posten harrasti tätä kopiointia suhteellisen ahkerasti.)

En Violist wid namn Zaar, som kallar sig Kongl. Swensk Hof- och Kammar-Musicus, har nyligen anländt hit til Staden, och tänker här upföra en Concert, hwarwid han wil låta höra sih så wäl uti Solo på Violin, som i sång, och deribland äfwen en Aria, hwarwid han accompagnerar sig sjelf på Zittra. Efter en gjord twåårig utrikes resa, säger han sig nu wara sinnad at begifwa sig härifrån til Stockholm. 

Osakuntamatrikkelin mukaan Johan Gottfrid Zaar oli vuosina 1773-80 näyttelijä ja laulaja Tukholman kuninkaallisessa oopperassa. Seuraavina vuosina hän oli enimmäkseen Kristianiassa, mutta Turusta kerrottu ja kaupungissa käynti viittaa vahvasti parin vuoden oleskeluun esim. Pietarissa.

Konsertti tuli pidettyä ja Stockholms Posten julkaisi 28.12.1782 siitä Turusta lähetetyn kuvauksen.  Nyt kyse ei ollut (kai) painetun tiedon kopioinnista vaan aidon yksityiskirjeen kierrätyksestä julkisuuteen. 

Utdrag af et bref, dateradt Åbo den 10 December 1782: Sistledne Söndag hade wi här på Kongl. Academien en Concert, upförd af Kongl. Hof-Musicus Zaar, hwilken med så almänt bifall afhördes, at man så godt som nödgadt honom qwar i 8 dagar, för at ännu nästkommande Söndag gifwa oss en. Jag fruktar at intet rum i hela Åbo kan hysa den myckenhet folk, som då åstundar höra honom. Utom den delicatesse med hwilken han tracterar Violen, intogs man här ganska mycket af hans röst och Zittra, som accompagnerade hwarandra. För min del förtjustes jag af en liten Ariette öfwer Hertigens af Småland födelse, så wacker at jag intet wet om något wackrare kan gifwas. Zaar war sjelf Auctor, ock fast jag icke kan meddela dig det näjet at höra Musiquen bör jag dock icke underlåta, at sända dig orden, som afsjöngos. De woro följande... 

Alkuperäisen ilmoituksen mukaan turkulaiset saivat kuulla sekä laulua sitran säestyksellä että viulun soittoa. He olivat niin ihastuneita, että Zaar jäi viikoksi kaupunkiin antaakseen toisenkin esityksen - sillä vain sunnuntaisin sopi pitää konsertteja? Kirjeen kirjoittaja ihastui erityisesti Zaarin omaan aariettaan, joka oli kirjoitettu kuninkaallisen prinssin syntymän johdosta. 

maanantai 7. marraskuuta 2022

Pesuu-machina vuonna 1849?

Yhdessä alkukesän Christopher O'Reganin jaarituksista puhuttiin pesukoneista, mikä kuullosti varsin erikoiselta 1700-luvun lopulla. Edellisessä jaksossa Dagligt Allehandassa oli ilmoitettu ulkomaille muuttavan irtaimistohuutokaupasta kesäkuussa 1792 ja pitkässä tavaralistassa arvohuonekalujen jälkeen oli mm. "en Engelsk Twätt-machin". O'Regan jatkoi tästä 15.12.1791 julkaistulla ilmoituksella, jossa tukholmalainen huonekaluseppä kertoi parantaneensa Lontoossa keksittyä kannettavaa pesumyllyä, jota selostettiin yksityiskohtaisesti, kuten kuvasta näkyy.

Mutta asioita selventävää kuvaa ei ole. Pesumylly sopisi ainakin englantilaiseen washing mill -patenttiin. Todennäköisesti kyse oli siis pyykin liikuttelusta vedessä veivaamalla jonkinlaista vartta.

Ehkä ensimmäinen suomeksi esitelty pesukone on kuvan kanssa Maamiehen ystävässä 19.5.1849.

Stockholmissa julistaa nikkari C. F. Henriksson keksineensä ja valmistaneensa pesuu machinan jolla ei ainoastaan aikaa ja työtä tule säästymään, vaan vaateita ei kuluteta niinkuin tavallisessa pesossa hieromalla, sillä vesi vaikutta tässä painonsa kautta ja puhdistaa vaatteet käsin koskematta. 12 vuotiset lapset voivat helposti toimittaa koko työn ja neljässä tahi viidessä tunnissa pestään tällä keinoin sama verta vaatteita kuin tavallisessa pesuudda käsin puolena toista päivänä. Erittäin etuista on tämä keino vielä soopan ja puiden suhteen jota, entistä vastaan kuluu aivan vähän. Ulkopuoleisen näön, mainitusta peso machinasta näyttää tässä seuraava kuvaus, ja keinon olevan hyvän ja täyttävän luvattuja etuja, siitä vakuuttaa meitä kymmenkunnan päälleluotettavan miehen ja vaimon alakirjoitetut todistukset. Mainitut persoonaat ovat ostaneet senkaltaisia machinia, pesettäneet niillä vaatteensa ja nähneet niiden olevan kaikin tavoin etuisat.

Tämä ei siis ollut ilmoitus vaan tekstimainos. Pyykkääminen oli raskasta työtä, joten koneilla saattoi olla oikeaa käyttöä isommissa talouksissa. Ainakin Suomessa kannatti ryhtyä pesukonekauppiaaksi?

Uusi pesukone. Inspehtori J. G. Broberg Kärkkälän ruukissa Karjalohjan pitäjässä on saanut etu-oikeuden 5 vuoden kuluessa teettää ja myödä maamme asujille, Amerikassa ensin mietityn, pesukoneen, joka pesee puhtaaksi kahden hengen avulla yhtä paljon vaatteita kuin 5 henkeä samalla ajalla. Vaatteet eivät myöskään kulu sillä pestessä niin paljon kuin tavallisesti muuten ja saippoata ja suopaa menee puolta vähemmin. Neljä tusinaa paitoja saadaan tällä koneella puhtaaksi kolmessa tunnissa. Huuhtomiseen menee vaan 2 eli 3 minuuttia ja karttuamista ei tarvita ollenkaan. Tämä hyödyllinen pesukone ei ota paljon tilaa ja se maksaa noin 18 ruplaa hopeassa. Suuriin herraskartanoihin, niinkuin pappiloihin ja muihin, joissa on paljon ryökkynöitä, mamselia ja lapsia, on tämmöinen pesukone aivan tarpeellinen: saattaapa se olla hyvä varakkaimmille talonpojillekin. Eihän se maksa kahden pii'an palkkaakaan vuodessa ja kestää sitte monta ajastaikaa. (Maamiehen ystävä 10.11.1855)

Ostaisitko? Vertailun vuoksi vielä Kansallisgallerian kokoelmista Johan Knutsonin ajoittamattomat ja koneettomat pyykinpesijät.

sunnuntai 6. marraskuuta 2022

Anni Kepplerus

Anna Emilia (Anni) Kepplerus syntyi Kuopiossa 17.8.1849. Hänellä oli yksi vanhempi ja yksi nuorempi sisarus, mutta molemmat kuolivat nuorina, joten tyttö kasvoi käytännössä ainoana lapsena. Myös isättömänä, sillä Karl Leopold Kepplerus kuoli 27.9.1852 saatuaan vain pari kuukautta aikaisemmin nimityksen lääninrahastonhoitajaksi.[1] Jo joulukuussa leskelle oli järjestynyt eläke ainakin pariksi vuodeksi.[2]

Anni Kepplerus
Museovirasto
CC BY

Isän kuollessa oli asuttu Kuopion kaupunkitontilla 22, josta leskeksi jäänyt Emilia Charlotta Wenell Annin kanssa muutti kolme vuotta myöhemmin kaupungin ulkopuolelle Savilahden kylän Rantalaan, jonka Annin äiti oli vuokrannut. Vuonna 1869 muutettiin jälleen kaupunkiin.[3] 

Annin saamasta koulutuksesta todettiin muistokirjoituksessaan 

Vaikkei neiti K. nuorena ollessaan ollut saanut semmoista täydellistä koulusivistystä, jota nykyaika tarjoaa, oli hän kuitenkin ahkerasti itsekseen opiskellut ja saavuttanut melkoiset tietomäärät. Myöskin oli hän useamman kerran oleskellut ulkomailla Sveitsissä ja Saksassa kielitaitoaan kartuttamassa. [4]

Matkojen ajoituksesta ei ole tarkempaa tietoa. Saman muistokirjoituksen perusteella Anni Kepplerus toimi Kuopiossa opettajana, mutta tästäkään ei ole parempaa tietoa. Selvää on että 1880-luvun puolivälistä Anni Kepplerus kuului samaan kuopiolaisten naisten aktiiviseen toimijapiiriin kuin Elisabeth Järnefelt ja Minna Canth. Hän kuului mm. Työhuoneseuran johtokuntaan. Suomen työn suosijoiden johtokuntaan sekä Kuopion naisyhdistykseen.[5] Sekä Kalevalaseuraan, jonka ryhmävalokuvassa hän on mukana.

Anni Kepplerus haki kesällä 1887 naisopettajan virkaa ranskan- ja saksankielessä sekä käsitöissä Kuopion Suomalaisessa tyttökoulussa.[6] Pätevöityminen oli kuitenkin tarpeen, joten hän suoritti vuoden lopulla käytännölliset kokeet saksan kielen opettajan virkoja varten Suomalaisen Jatko-opiston pedagogisen johtokunnan edessä. [7] Samaan aikaan hän haki jälleen kieltenopettajan paikkaa Kuopion suomalaisessa tyttökoulussa.[8] Käytännölliset kokeet ranskan opettamisessa hän suoritti vuoden 1888 alussa. [9]

Muistokirjoituksen mukaan Anni Kepplerus

siirtyi vuonna 1893 Joensuuhun, jossa hän ensiksi oli viransijaisena saksan kielen opettajattarena lyseossa, sitte virkaa tekevänä ranskan kielen opettajattarena samassa oppilaitoksessa, kunnes määrättiin 1897 vakituiseksi ranskan kielen opettajattareksi lyseoon. Näinä vuosina toimi hän myöskin aika ajottain Joensuun tyttökoulussa.[4]

Joensuussakin 

Kepplerus otti hartaasti osaa aikansa rientoihin. Etenkin harrasti hän raittiuskysymystä ja toimi paikkakunnallammekin raittiuden edistämiseksi. Muutkaan yhteiskunnalliset kysymykset eivät olleet hänelle vieraita, ja yleensä sykki hänessä sydän, joka tunsi sääliä ja myötätuntoisuutta kaikkia yhteiskunnan halpoja ja sorretuita kohtaan.[4]

Näillä ansioillaan Kepplerus ei saanut Wikipedia-sivuaan, joka liittyy muistokirjoituksen jaksoon

Neiti Kepplerus on myöskin esiintynyt kirjailijana. Tässä lehdessä on useampia kertoja ollut julaistuna lyhyempiä ja pitempiä kaunokirjallisia kertomuksia, jotka ovat olleet hänen kääntämiään, ja pari vuotta sitte oli "Karjalattaren" novelliosastossa julaistuna hänen kirjoittamansa alkuperäinen historiallinen kertomus "Hovin Inkeri", joka sitte kirjana ilmestyneenä maamme lehdissä sai osakseen kiitettäviä arvosteluja.[4]

Tässä kohtaa on hieman kaunistelua. Kirja Hovin Inkeri. Historiallinen kertomus Pohjois-Karjalasta ei saanut kovin lämmintä vastaanottoa. Vanhan kotikaupungin lehdessä kirjaa kutsuttiin alottelevan kirjailijan kokeeksi, joka "ei nähtävästi esiinny millään suurilla vaatimuksilla eikä niitä myöskään vastaa." [10] Pääkaupungin lehteen kirjoitettiin m.m. "Sisältöä ylimalkaisesti tarkastaissamme huomaamme, että se on hajanainen ja milloin yhtä milloin toista tapaileva." [11] Naisille suunnatun lehden arvostelu päättyy virkkeeseen "Toivottavaa on, että tekijä vastaisuudessa paremmin syventyy aineeseensa ja kuvailee laveammasti itse pääasioita." [12]

Kesäkuussa 1899 Anni Kepplerus leikattiin Helsingin diakonissalaitoksella ja hän kuoli siellä 27.6.1899.[4]

[1] Jarl Pousar: Släkten Kepplerus - Keppler. Genos 44(1973), s. 104-116
[2] FAT 15.12.1852, FAT 12.12.1853
[3] Kuopio RK 1848-58 s. 78, Kuopio msrk 1854-1863 s. 255, 1864-1873 s. 250
[4] Kuollut. Karjalatar 29.6.1899
[5] Jutta Julkunen: Pikkukaupungin parempi väki. Elisabet Järnefelt ja sivistyneistönaisten sosiaaliset verkostot Kuopiossa 1884-1888 ; Tapio 1.5.1886; Savo 7.2.1888
[6] SWL 21.7.1887
[7] US 6.12.1887
[8] US 7.12.1887
[9] Päivän uutiset 14.2.1888
[10] Keski-Suomi 21.11.1897
[11] US 30.11.1897
[12] Koti ja yhteiskunta 9/1898