Vuosina 1893-95 hävinnyt Helsinki

Vuoden 1893 alussa todettiin, että "se rakennusinto, joka jo muutamia vuosia sitten on Helsingissä ollut vallalla" oli perustunut velanottoon. Lisäksi oli pelätty kaupungin uuden rakennusjärjestyksen hankaloittavan rakentamista. (Päivälehti 11.1.1893) Muutamaa kuukautta myöhemmin kirjoitettiin, että

Rakennustoimi pääkaupungissa on nykyjään hyvin vähäistä edellisiin vuosiin verrattuna. Rakennettavana lienee nykyään vaan muutama kymmenkunta taloa, jotavastoin viimeisen viiden vuoden kuluessa rakennettujen talojen lukumäärä tekee enemmän kuin puoli tuhatta, kun melkein kokonaisia kaupunginosia on tällä ajalla rakennettu. (US 27.5.1893)

Valmista tilastoa en löytänyt, mutta Teknikern-lehdessä julkaistujen vuosikertomusten mukaan pudotus valmistuneiden lämmitettyjen huoneiden määrässä oli huomattava.

 Mutta rakennustoiminta ei pysähtynyt täysin.

- Uuden rakennuksen rakentaa täkäläinen panttiosakeyhtiö omistamalleen tontille Helenankadun varrella n:o 3. Entistä kivirakennusta kadun puolella paraikaa juuriaan myöten puretaan. (US 9.3.1894) "Entinen kivirakennus" Helsingin vanhimmalla alueella... Kuinkahan vanhasta rakennuksesta oli kyse?

- Pohjoismakasiinikatu 9 pitäisi näinä päivinä revittämän vanhempi kaksikerroksinen puurakennus ulkohuoneuksineen, joiden sijaan pankintirehtöörinrouva von Hausen rakennuttaa uuden, sievän kivirakennuksen. (US 10.6.1894) Uusi sievä kivirakennus Kasarmintorin reunalla on paloaseman tornista otetussa kuvassa (HKM) korttelin korkein. Rakennuttaja Fanny Maria von Hausen (o. s. Westerberg) omisti sen kuolemaansa asti.

Kuvaajaa lähempänä ollut rakennus on verkkokeskustelun mukaan "Kasarmikadun kulmassa ollut Engelin 1830-luvulla piirtämä kaksikerroksinen rakennus. Siinä oli kaupungin ensimmäinen kansakoulu, jonne myös tytöt pääsivät opiskelemaan Aurora Karamzinin ansiosta." Kumpaakaan rakennusta ei enää ole.

- Eilen aamulla alettiin repiä alas vähäpätöistä puurakennusta Ison Roobertinkadun varrella 6, joka tulee muutettavaksi Malminkadulle. Sen sijaan rakennuttaa rakennusmestari Oskar Ahde nelikerroksisen kivitalon. (Päivälehti 20.7.1894)

- Uutisrakennustöitä toimitetaan nykyjään useissa paikoin tässä kaupungissa. Niinpä kirkkoherran virkatalossa revitään alas vasemmalla puolen porttia oleva vanha puurakennus, jonka sijaan tulee uusi pastorinkansliarakennus. Puinen kulmarakennus talossa n:o 3 Antinkadun varrella on purettu maahan ja sen sijaan rakennetaan komea nelikerroksinen kivitalo hovineuvos F. Granholmille hänen itsensä tekemien piirustusten mukaan. Räätälimestari L. Bymanin vanha rakennus talossa n:o 31 Fredrikinkadun varrella on niinikään revitty maahan ja ryhdytty valmistustyöhön kivitalon rakentamista varten. Kauppias C. Lenngrenin perillisten alueelle Kaivopuistossa rakennetaan myöskin kivitaloa. Ja taloon n:o 9 Ratakadun varrella tulee faktori R. Ahlstedtia varten rakennettavaksi kaksikerroksinen talo, jonka alakerta tehdään kivestä. (US 4.4.1895)

- Ne vanhat puurakennukset, jorka ovat Eerikinkadun tontilla n:o 7, tulevat näinä päivinä revittäväksi alas. Sijaan rakennetaan nelikerroksinen kivitalo, joka tulee sisältämään 103 tulensijaa. (US 25.5.1895)

US 9.6.1895

- Katurakennusta Fabianinkadun talossa n:o 29 alettiin eilen repiä maahan. Sijaan rakennetaan konttoristi Hj. Bomania varten nelikerroksinen kivirakennus arkkitehti V. Aspelinin piirustusten mukaan. Muun muassa kuuluu rakennuksen pohjakerrokseen tulevan muutettavaksi hra N. Nikolajeffin omistama "Gambrinin" ravintola. (US 6.6.1895)

- Talon ja tontin n:o 1 Hietalahdenlaiturin varrella on kultaaja E. Andersson myynyt tohtori A. Ramsaylle 40,000 m:kasta. Tontilla oleva vähäpätöinen puurakennus puretaan ja rakennetaan sen sijaan kolmikerroksinen kivirakennus, tietää N. Pr. (US 2.8.1895)

- Viimeinen turvekattoinen asuinrakennus täällä Helsingissä hajoitettiin äskettäin. Se sijaitsi Tokan kadun ulommassa päässä. Sen katosta ei enää ollut kuin pohjoinen puoli turpeilla peitetty. Rakennus itse oli 100-vuotias ja viime aikoina jo sangen kurjassa tilassa. (US 21.12.1895)

Kun suomalaiset alkoivat kerätä muurahaisen munia

Seura 38/1938

Uuteen Suomettareen 13.9.1875 oli lähetetty teksti

Rahaa saadaan jos jollakin. Noin 20 vuotta takaperin tuli Kiviniemen pitäjään eräs venäläinen ukko, joka rupesi siellä muurahaisen munia kokoilemaan, niitä sitten Pietariin myödäksensä. Ukon pois mentyä rupesivat niitä muutamat pitäjäläiset itse kokoilemaan, ja on työtä sittemmin hyvällä menestyksellä tähän saakka jatkettu. Muurahaisen munilla on hyvä menekki Pietarissa, ja saadaan niillä välistä hyvinkin tavaton hinta. Niinpä esimerkiksi eräs mies Jaakko Römö kuuluu saaneen niillä viime kevännä, kuin niitä tuoreina Pietariin vei, 8 rupl. 50 kop. kapalta. Keskimääräinen hinta kuivatuista munista on 1 rupla ja 1: 50 kopekkaa kapasta, ja kuin niitä tavallisesti päivässä saadaan noin 3 kappaa, niin ei sitä huonommaksi työksi voi sanoa. Koska keinoa voisi kenties muuallakin menestyksellä käyttää, niin aion joskus tarkemmin kertoa millä tavalla munat saadaan muurahais-pesästä eroitetuksi.

Jotain kautta tieto levisi. Karjalattaressa ilmestyi 9.6.1882 pikku-uutinen

Omituinen ulosvientitavara. Muurahais-munia kuuluu ruvetun näillä seuduin viemään Pietariin ravinnoksi Pietarilaisten kanarilinnuille ja kerrotaan niistä munista maksettavan rupla naulalta.

Vaasan lehteen 27.7.1882 kirjoittanut täydensi tätä kokemuksellaan Muolaan pitäjässä kolme vuotta aiemmin:

... satuin ajamaan jokiloisen yli, jonka rannalla näin kolme vanhanpuolista akkaa huhtovan ankarasti lepän oksilla. Tuo tepastaminen näytti minusta siksi oudolta, että pysähytin hevoseni käydäkseni likemmältä ottamaan selon, mikä oli kiiruuseen asiana. Tultuani heidän luoksensa, sanoivat akat muurahaismunia perkaavansa, joka uteliaisuuttani yhä yllytti. [...]

Kuinka paljo semmoisia muurahais-toukkia näiltä tienoin vuosittain vietänee, en arvaa arvostellakaan, vaan ett'ei määrä ole aivan mitätön luulen voivani päättää jo siitä, että Perkijärven rautatie-asemalla näin kerran yhdessä koossa pariin kymmenen säkkiä pelkkiä muurahais-munia matkalla Pietariin.  

Molemmat uutiset kiersivät useissa sanomalehdissä ja tulivat luetuksi myös Satakunnassa, jonka maakuntalehdessä 25.10.1882 huomautettiin, että muurahaiset ovat metsissä hyödyllisiä eläimiä ja ehdotettiin muurahaismunien kaupan välitöntä kieltoa. Ehdotukseen ei reagoitu ja Valvojassa 1/1886 kaupanteko esitetään kuin uutena tietona: "Niitä viedään paljon ulos juuri Kurkijoelta ja lähipitäjistä. [...] Tällä tavalla ovat muurahaiset viime aikoina monesta paikasta Kurkijoella ja Hiitolassa hävinneet miltéi sukupuuttoon." Hämäläinen uutisoi samantapaisesti 13.1.1886:

Joutoväellä Kivennavan, Raudun ja Valkjärven pitäjissä on ollut rahatuloa muurahais-munista, joita he ovat vieneet Pietariin, missä niitä syötetään satakielille ja muille häkkilinnuille. Mainituissa pitäjissä ovat muurahaispesät sen kautta tykkänään kadonneet, niin että munakauppiaat ovat ruvenneet kulkemaan läpi pitäjien metsissä, joten kahdesta kunnasta on kuvernööriltä pyydetty kieltoa muurahaispesäin hävittämistä vastaan. Josko muurahaispesät ovat tarpeellisia metsissämme, sitä eivät forstmestaritkaan tiedä sanoa. Sen verran me asiasta tiedämme, että missä paljon on muurahaisia, siellä on vähän kärmeitä ja päin vastoin. 

Tässäkään vaiheessa kauppa ei tyrehtynyt ja Keski-Suomen maanmiesseuran vuosijuhlan keskustelukysymys kesällä 1889 kuului "Eikö irtolaisen väestön työansioksi olisi Keski-Suomessa toimeen saatava muurahais-munien kokoominen y.m. ja mihin toimenpiteisiin asian toteuttamiseksi olisi ryhdyttävä?" (Keski-Suomi 30.3.1889) Ohjeet keruuseen jaettiin esimerkiksi Teollisuus-ystävässä 14B/1890.

Wiipurin Sanomat 13.7.1892

Käkisalmen kuntakokouksessa toukokuussa 1891 keskusteltiin "muurahaismunien pyytämisestä, josko kielletään kokonaam pois tahi tehdään määräaika pyytämiselle" (Wuoksi 2.5.1891). "Päätettiin kieltää muurahaismunien pyytäminen 40 markan sakon uhalla" (Wuoksi 30.5.1891). Kuvernööri kumosi kiellon (Wuoksi 28.11.1891).

Muurahaismunien kokoaminen on jo tullut täällä Kaakkois-Suomessa niin tavalliseksi, ja ostajia on jo useampia Viipurissakin, niin että siihen ei enää tarvinne kehoittaa. Mutta tattien ja sienien kokoamista joko omaksi ruuaksi tahi kauppatavaraksi, sitä ei yhä vieläkään käsitetä.(Wiipurin sanomat 23.7.1891)

Ristiveto kielloista jatkui myös pitäjien sisällä. Säkkijärvellä, Jaakkimassa ja Kuolemajärvellä enemmistö oli kiellon takana (Säkkijärven sanomat 11.6.1898, Itä-Karjala 1.7.1898, Viipuri 19.8.1898). Kuvernööri kumosi kuntakokouksien kieltoja (Wiipuri 30.8.1898), mutta myös vahvisti niitä (Wiipuri 30.12.1898).

Osuuskauppalehti 21/1940

Vastarinnasta huolimatta keruu jatkui. Osuuskauppalehdessä 21/1940 todettiin, että aluksi

Laatokan-Karjala oli varsinainen muurahaistenmusien keruuseutu ja Sortavala oli eräänlainen keskuspaikka. Myöhemmin laajeni alue Pohjois-Karjalankin ja Päijänteen rantoja käsittäväksi, ja Heinolasta ja Lahdesta on muodostunut uusia tämän kaupan keskuspaikkoja. Länsi-Suomessa sitävastoin ei ole munien keruuta harjoitettu juuri nimeksikään.

Seurassa 38/1938 näkemys oli hieman laajempi:

Ensiksi ryhtyivät tuohon kesäiseen — ja hupaiseen — puuhaan karjalaiset, sitten levisi kokoilu muuhunkin Suomeen. Jokainen tietänee, että muurahaisennninia — oikeammin toukan koteloita — käytetään häkkilintujen, fasaanien ja kultakalojen ruoaksi. Ennen maailmansotaa tuotiin Itä-Suomesta tuota outoa tavaraa hyvinkin paljon, mutta viime aikoina on I.änsi-Suomi vienyt voiton. Voimme sanoa, että nykyään kerätään muurahaisenmunia vähän joka puolella maatamme, aina Lappia myöten.

Ylen jutussa vuodelta 2014 käy ilmi, että keruu jatkui toisen maailmansodan jälkeen. Ingressissä todetaan, että "Nykylainsäädännössä muurahaisten munittaminen on harmaalla vyöhykkeellä."

Astia-valitusta, ettei totuus unohtuisi

Kansallisarkisto on alkuviikosta herättänyt suurta suosiota kertomalla, että pitkän tauon jälkeen sivustollaan on taas selattavissa tuoreita digitointeja. (Helsingin kaupunginarkiston palvelukseen Suomen sukututkimusseurasta siirtynyt Mikko Kuitula kiirehti ilmoittamaan, että "Sama toiminto saatiin tänään myös Helsingin kaupunginarkiston Sinetti-arkistotietojärjestelmään, eli nyt löytyy valikosta Uutta Sinetissä -painike:")

Arkielämässä Kansallisarkiston digipalveluissa on edelleen enemmän valittamista kuin kehuttavaa. Keväisellä Turun arkistokeikalla opin (melkein) kädestä pitäen, että arkistoa Astiasta hakiessa kannattaa ylävalikosta valita "Selaa aineistoja" eikä "Hae aineistoja".

Näin voi helposti löytää esimerkiksi Kuopion kaupunkiseurakunnan arkiston, jonka hätäisempi käyttäjä näkee kattavan ajanjakson 1780-1971. Klikattuaan auki Väestörekisteriaineisto-sarjan ja sitten puoli tusinaa kertaa muita kohtia edessä on esim. I Aa:1 Rippikirja (1780-1785). Koska "kaikki" kirkonkirjat on digitoitu, niin tämäkin varmaan... No, ei siltä näytä ja voisi luulla, että kirjaa pitää lähteä katsomaan Joensuuhun.

Sillä käyttäjän olisi pitänyt ymmärtää tekstistä "Liittyvät toimijat: Kuopion maa- ja kaupunkiseurakunta (Arkistonmuodostaja)" siirtyä aivan toiseen paikkaan, josta kyseinen rippikirja löytyy toisella signumilla ja myös digitoituna. Vastaavia seurakuntia ei ole monia, mutta varsin tavallista on, että tottumaton käyttäjä vetäisi Astiassa olevista tiedoista vääriä johtopäätöksiä saatavilla olevista historiakirjoista, sillä näiden yhdistelmät eivät ole selkeästi luetteloituja.

Mutta ei hätää, sillä Kansallisarkistohan kuuntelee käyttäjiään. Muun muassa Arkistoraadissa, jolta kysellään noin kerran kuukaudessa mielipiteitä. Maanantaina saamani viesti kehoitti tutustumaan prototyyppiin, johon oli kartallistettu Suomen "kaikki" kylät ja näihin yhdistetty uudistuskartat.

Suomen kylien listaus tai sen ensimmäinen versio on avattu joulukuussa. Tällainen setti voisi olla merkittävä osa linkitettyä dataa, mutta valitettavasti dokumentaatiosta ei selvinnyt, miten ja millä periaatteilla data oli muodostettu. Kylien koordinaatit eivät ole datassa mukana, joten paikat kartalla oli arvottu muulla metodilla. Tarkistamastani kolmesta Kokemäen kylästä yksi oli väärällä puolella tietä eli satojen metrien päässä paikaltaan. 

Yksi tarkastamistani kylistä oli (tietenkin) Forsby eli Koskenkylä, johon oli linkitetty vain yksi kartta. Tämä paljasti, että linkitys kyliin perustui todennäköisesti kylän nimeen kartassa ja ehkä (toivottavasti) paikkakuntaan. Mikä tarkoitti, että linkitys on pahasti puutteellinen. 

Forsby ei ole ainoa kylä, jonka kohdalla uudistuskarttojen hakemistossa kerrotaan, missä isommissa kartoissa se on mukana. Forsbyn osalta kyse ei edes ole siitä, että kartat löytyisivät klikkaamalla kartalta lähikylien kartat: Kaurula ja Hintikkala ovat kauempana.

Juuri tämän takia olen itse toistuvasti neuvonut aloittamaan hakemistoista, joista saa kokonaiskäsityksen olemassa olevista uudistuskartoista. Tämän sijaan Kansalllisarkiston Astia-esittelyissä uudistuskarttojen "etsintä" on suoritettu etukäteen tarkkaan harkitulla nimellä, jolla kaunis kartta pulpahtaa esille. Ja nyt sitten luodaan nätiltä näyttävää kokonaisuutta, joka johtaa käyttäjät harhaan ja jättää Kansallisarkiston materiaaleja käyttämättä.

(Teemaa sivuten maanantailta: Moni kakku päältä kaunis...)

Suomessa 1600-luvun alkupuolella käynyt saksalainen

Yhden iltani iloksi tein 'Finland'-hakuja Gutenberg.org:iin ja osuin vuonna 1663 kirjoitettuun ja vuonna 1674 julkaistuun matkakertomukseen. Sen kirjoittaja oli puolestaan lukenut Dr Rowlandin tekemää käännöstä kemiaa käsittelevästä tekstistä, jonka kirjoittanut "Dr. Schroderns" (p.o. Schroderus?) oli elänyt Suomessa jonkun Gustaf Hornin palveluksessa tms. Tämä tulee ilmi muistelmassa suuresta hirvestä.

Yritykseni tapauksen taustoitukseen olivat niin hedelmättömiä, että olin jo luovuttamassa, kun tuloksiin tuli sekä oma blogitekstini vuodelta 2011 että tulos, jossa oli oikeaa tietoa.

Matkakertomuksen kirjoittaja oli lukenut vuonna 1669 painettua kirjaa The Compleat Chymical Dispensatory, in five books, treating of all sorts of metals, precious stones, and minerals, of all vegetables and animals, and things that are taken from them, as musk, civet, &c. How rightly to know them, and how they are to be used in Physick; with their several Doses . . . being very proper for all merchants, druggists, Chirurgions, and Apothecaries, Englished by William Rowland, jonka alkuperäinen tekijä oli saksalainen Johan Schröder.

Hän oli (Wikipedian mukaan) 1620-luvun lopulla ollut kotiopettaja kreivi Gustaf Hornin taloudessa. Schröder oli Hornin palveluksessa myös 30-vuotisen sodan aikana, mutta 1620-luku tuntuu järjellisemmältä ajankohdalta käyntiin Suomessa. Gustaf Hornin lapset tosin syntyivät vasta seuraavalla vuosikymmenellä. 

Edelleen jää siis epäselvyyttä, mutta pääsin pidemmälle kuin vuonna 2011.

Esivaltaa vastaan puhuneet: Erik Mattsson, Lappi T. l.

Kun ryhdyin totisemmin tarkastelemaan toukokuussa Riksarkivetin oikeusrevisiokortistosta keräämiäni tapauksia, joissa jonkun oli koettu puhuneen pahaa esivallasta, huomasin, että Jonas Nordin oli käsitellyt yli tusinaa näistä kirjassaan Frihetstidens monarki. Konungamakt och offentlighet i 1700-talets Sverige. 2009. Lisäksi löysin sata vuotta sitten eläneen sukulaissielun, joka oli Riksarkivetissa kerännyt samoja oikeustapauksia ja julkaissut niistä stooreja ruotsinkielisissä sanomalehdissä syksyllä 1913 nimimerkillä P. J-n. Myöhemmästä julkaisusta kävi ilmi koko nimensä Pehr Johansson.

Nordinin kirjassa suomalaiset tapaukset olivat osa temaattista analyysiä. Miltä näyttää, jos syytökset käsitellään aikajärjestyksessä?

Sekä Nordin että Johanssonolivat tarttuneet varhaisimpaan tapaukseen suuren Pohjan sodan jälkeen. Pappi Thomas Betulinus sijoittaa tapahtumat Turun läänin Lappiin, mihin sopii myös P. J-n:n mainitsema Eurajoen nimismies Mikael Almlöf. Toinen on lukenut Erik Mattsonille sukunimen Muolilu ja toinen Muolila. Tulkinnoissa on muitakin eroja; seuraan P. J-n:ää, vaikka tämä oli ymmärtänyt paikannimen väärin Lapuaksi.

Nimismies Mikael Almlöfin esittämän syytöksen mukaan Erik oli kevättalvella 1725 kirkkoaidan luona ennen sunnuntain jumalanpalvelusta esittänyt  näkemyksiään poliittisesta tilanteesta eli puuttuvista eduista. Toinen talonpoika oli yrittänyt hillitä ja hiljentää Erikin todeten, että pitäisi kiittää Jumalaa vihdoin saadusta rauhasta. Erikin mielestä rauhassa ei kuitenkaan ollut mitään kiittämistä. Tilanne ei olisi ollut yhtään sen huonompi vaikka oltaisiin vieraan vallan alla. Nyt vaadittiin enemmän veroja, kun pystyttiin maksamaan. 

(Nordin sijoittaa edellisen sananvaihdon Erikin kotiin hänen ja papin väliseksi. "Den må tacka som hafwer nytta deraf, bättre wore wara under Ryssen; Under Ryska wäldet blef man intet med så swåra uthlagor plågad, som nu skier, då fick man gie hwad man wille och slap dermed, men annor går det nu til, nu blifwa Menniskorna aldeles utblåttade.")

Tämän jälkeen Erik sanoi vielä jotain halventavaa jumalanpalveluksesta ja ehtoollisen vietosta. Sitten hän oli poistunut paikalta eli ei mennyt muiden kanssa kirkkoon jumalanpalvelukseen. 

Uskonnollisen herjauksen johdosta kirkkoherra teki kotikäynnin yrittääksen kurinpalautusta sekä puheesta että jumalanpalveluksen ja ehtoollisen väliinjättämisestä. Erik oli jaksanut hetken kuunnella, mutta sitten noussut ja sanonut muille tuvassa olleille "Luulen, että piru on tullut tänne pitämään messua". Papin puoleen käännyttyään Erik totesi, jälleen kiroillen, että on yksi ja sama sekä hänelle että kirkkoherralle, onko hän käynyt ehtoollisella vai ei. Poissaolonsa ei ketään vahingoita. Ovatko ne parempia ihmisiä, jotka jatkuvasti juoksevat kirkossa, mutta väliaikoina tekevät katumatta syntiä?

Hovioikeuden Erikille antama kuolemantuomio muuttui Tukholmassa yhdeksään kadunjuoksuun sekä elinikäiseen pakkotyöhön Haminan linnoituksella. 

Lähteet:

Jonas Nordin: Frihetstidens monarki. Konungamakt och offentlighet i 1700-talets Sverige. 2009, 211

P. J-n. Kulturbilder från 1700-talet IV-VII. Efter anteckningar i Riksarkivet i Stockholm. Vasabladet 28.08.1913

Pehr Johansson. Kulturbilder från västra Finland i gångna dagar. Västra Finland 14.4.1921

Riksarkivet. Nedre justitierevisionen. Högsta domstolen Prot:1725:1 (1725) Bild 2330 / sid 439 (AID: v655201.b2330.s439, NAD: SE/RA/1311)

Moni kakku päältä kaunis...

Yksi tapa arvioida (tai pikemminkin arvailla) verkossa tai painetussa julkaisussa esitetyn tiedon luotettavuutta on esteettisyys. Ajatuksena, että jos ulkoasuun on satsattu, on myös sisältöä työstetty ja tarkistettu. Tai käänteisesti: jos teksti vilisee kirjoitusvirheitä, voi pitää todennäköisenä, että siinä on vastaava määrä muuta huolimattomuutta.

Nelisen vuotta sitten avattu sivusto Rakennettu Helsinki 1721–2030 on erittäin kaunis. Jos sisältöön voisi luottaa, kyseessä olisi aivan upea apu Helsingin historian tarkasteluun, sillä yleiskuvan lisäksi rakennuksiin on kirjattu tietoja ja niihin on liitetty valokuvia. Mutta harrastettuani Helsingin historiaa jo yli vuosikymmenen, ensireaktioni oli kysymys "miten tämä on tehty ja mistä lähteistä?" Osittainen vastaus löytyi painamalla infokuvaketta:

Olemassa olevat rakennukset perustuvat Helsingin rakennusrekisteriin. Vanhat rakennukset on digitoitu vanhojen ilmakuvien, karttojen ja rakennuslupien avulla.
Ruotsin vallan aikainen rakennuskanta perustuu pitkälti arvailuihin sillä lähdemateriaalia on niukalti.

Toisaalla lisäksi: "tietokantaan on manuaalisesti lisätty tuhansia purettuja rakennuksia, digitoimalla vanhoja karttoja, ilmakuvia että rakennuslupahakemuksia".

Täydellinen lista lähteistä on siis varmasti pitkä, mutta verkkosivulla olisi sille kyllä tilaa. Yksittäisten rakennuksien kohdalle olisi voinut myös antaa viitteen rakennuspiirustuksiin tai lyhyemmin niiden olemassaoloon tai olemattomuuteen.

Lopputuloksessa esimerkiksi parhaiten tuntemani Töölön Taipaleen osalta sovellus antaa suunnilleen oikeaa, mutta yksityiskohdiltaan virheellistä tietoa. Samaa voi sanoa Venäjän vallan alusta, josta esimerkkinä näyttökaappaus vuodesta 1833.

Tätä näkymää August Schauman muisteli vuonna 1886 näin: 

Erottajan ja Bulevardin kulmassa olevasta kotimme ikkunasta meillä oli mitä kaunein näköala yli koko Töölönlahden ja sen rantojen. [...] maalaismaisen näkymän miellyttävyyttä lisäsi vielä melkoisesti puistokujien ja puutarhamaiden välissä pienellä rantakumpareella sijaitseva Gebauerin kaksikerroksinen huvila, joka vielä noin 20 vuotta sitten oli jäljellä Ekbergin tontilla Aleksanterinkadun varrella, kuin vankina korkeiden, paljaiden kivimuurien keskelle suljettuna ja sen tuntuisena kuin se miettisi aikojen levottomuutta ja kaiken muuttuvaisuutta sekä surisi menneiden päivien vapautta, ihanuutta ja loistoa.

Heikinkadun esplanaadeja ei ollut silloin vielä rakennettu, ei edes ajateltukaan. [...] Kadun itäpuolella oli ainoastaan viljelmiä, ja niiden keskellä oli kaupungin huomattavimmalla puutarhurilla Lönnrothilla aivan tullin vieressä asuntonsa, jota ympäröivät taimilavat sekä kehäkukat, keisarinkruunut ja muut sen aikaiset koristekasvit.

Gebauerin huvilan rakennusten koon ja sijainnin Christoffer Weckström oli onnistunut löytämään Helsingin maistraatin rakennuslupapiirustuksesta Ib:89 866/12, minkä hän kertoi aikanaan blogitekstini kommentissa. Tämä kertoo tekemänsä työn perusteellisuudesta. Mutta Lönnrothin asunto, jota itse taannoin yritin paikantaa, ei ollut mukana lähteissään. 

Helsingin kokoisen kaupungin rakennushistorian täydellinen kartoitus kolmen sadan vuoden ajalta on aivan mahdoton urakka. Työstäessäni Taipaletta alle sadan vuoden ajalta sain nipinnapin huviloiden päärakennukset paikalleen, joten laajemman alueen pidempiaikainen selvitys on väistämättä jollain tavalla puutteellinen. Tätä ei vaan välttämättä käyttäjä ensi-innostuksessa ymmärrä ja epätarkkuutta on vaikea visualisointiin tuoda näkyviin. 

Monet suomalaiset lensivät kesällä 1929

Suomen Kuvalehti ilmoitti numerossaan 4/1929 tarjoavansa huvilehtomatkoja 40 paikkakunnalla seuraavana kesänä. Lentäminen maksaisi 100 markkaa, mikä nykyrahassa on 38 euroa. Mutta kilpatehtävän ratkaisevista 1000 saisi ilmaisen lennon Aero Oy:n Junkers-koneella. Seuraavassa numerossa oli jo kiertueen kartta ja sitä seuraavassa tehtävä, jossa palasista piti koota ilmavoimien tunnus eli hakaristi.

Kilpailuvoittajien lista paikkakuntineen julkaistiin numerossa 15/1929.

Toukokuun lopussa, numerossa 21/1929 kerrottiin täsmällisemmin, että lento tulisi kestämään 10-15 minuuttia ja alle 12-vuotiaat lapset pääsisivät mukaan puoleen hintaan. Esimerkiksi kotipaikkakunnallani Kokemäellä ilmaisen lennon voittaneet suuntasivat joko Tyrväälle 9.-10. elokuuta tai Mäntyluotoon 10.-12. elokuuta. Lennätyspaikkakunnilla lennoista oli huvia niillekin, jotka eivät kyytiin päässeet.

Kierros alkoi 1.6.1929 Helsingistä, jossa

Yksitoistavuotias Holger Idman, hiukan vanhempi kouluneito M. Alhonen, rouva Kerttu Halme ja rautalampilainen Oskari Hänninen olivat ensimäiset, jotka toivat valoisan mielen pilvistä maan päälle, ihasteltuaan pääkaupunkimme herttaisen pieneltä näyttävää kauneutta ja vakuutettuaan, että kyllä tämä lentäminen on sentään hauskaa. Rautalammin mies lausui julki halunsa ja mielitekonsa sanoilla: »Saattaisin olla siellä vaikka koko ikäni I» Kun ensimäinen lento näin todella oli onnistunut ja pitkä retki todellakin alkanut valoisana, näki tapaturmayhtiö Sampo hyväksi kutsua asianosalliset aamukahville. (SK 23/1929)