Kokemäeltä Amerikkaan, osa 67

Suutari Adam Bergenin tytär Kustaava Aleksandra (s. 30.10.1877 Kokemäki) muutti Kiukaisiin vuonna 1899. Kiukaisista Kustaava Aleksandra lähti Amerikkaan ja saapui Bostonin satamaan Ivernia-laivalla 18.7.1907. Vastaanottajanaan oli aviomies Tobias Lahti Massachusettsin Norwoodissa. Hän oli itse saapunut New Yorkiin huhtikuussa 1907.

Pariskunnalla oli lapset Onni, Tyyne ja Yrjo, joka syntyi vuonna 1909 Michiganissa. Tobias on yksin Washingtonin osavaltiossa väestönlaskennan aikaan 1910, mutta hän palasi Suomeen kuten muukin perhe.

Lähteet:
Yksityinen tiedonanto (LP)
Ancestry.com. Boston Passenger Lists, 1820-1943
Ancestry.com. New York Passenger Lists, 1820-1957 (Year: 1907; Microfilm serial: T715; Microfilm roll: T715_863; Line: 14; .)
Ancestry.com. New York Passenger Lists, 1820-1957 (Year: 1907; Microfilm serial: T715; Microfilm roll: T715_868; Line: 10; .)
Ancestry.com. 1910 United States Federal Census (Year: 1910; Census Place: Cliff, Snohomish, Washington; Roll T624_1668; Page: 7B; Enumeration District: 270; Image: 408.)

Hämäläinen talonpoika

Olipa kerran Hämeessä talonpoika, joka tapasi murhata matkaajia, eksyneitä muukalaisia.

Kerran hänen talossaan yöpyi mies, joka oli matkalla ostamaa siemeniä. Hänen makuupaikakseen osoitettiin sänky, jossa nukkui myös talonpojan poika. Poika nukahti seinän puolelle.

Ennen asettumistaan matkaaja päättää käydä tarkistamassa hevosensa. Palattuaan hän huomaa pojan kierähtäneen sängyn laidalle, joten matkaaja asettuu seinän viereen.

Keskellä yötä talonpoika tulee hiljaa huoneeseen ja lyö kirveensä sängyn laidalla makaavan kalloon. Hän kuuluttaa sitten pojalleen, että työ on tehty ja heittää kirveen lattialle.

Matkaaja loikkaa ylös sängystä, saa kiinni kirveestä ja arvostelee isäntää ankarasti oman poikansa surmaamisesta. Talonpoika sitten pidätettiin, tuomittiin ja teilattiin.

Näin kertoo Carl von Linné Nemesis Divina -kokoelmassaan Jumalan syntisille jakamista tuomioista. Linnén tarinat olivat pääsääntöisesti totuuteen perustuvia. Käsikirjoitukset englanniksi toimittanut M. J. Petry ei ole onnistunut jäljittämään tämän tarinan henkilöitä, mutta arvelee murhan tapahtuneen 1700-luvun alussa.

Keskiaikaa ja elämänkertoja

HY AY Hhs 110 Historiantutkimuksen johdantokurssi, syksy 2010

Eilen oli johdantokurssin viimeinen luento. Luennoitsija aloitti päivän Hesarissa olleella Saska Saarikosken kolumnilla, jota kukaan ei ollut lukenut. Pointti: stereotypia, historiallisen ajattelun pitäisi auttaa muistamaan monimutkaisuus. Suhteellistaa.

Sitten esitettiin keskiajan paikkauksia. Näihin kuului pitkä ja yksityiskohtainen tarina Jeesuksen esinahasta pyhäinjäännöksenä. En pysynyt täysin kärryillä. Aloin ajatella BBC:n History of the world in 100 objects jaksoa Jeesuksen orjantappurakruunusta irroitetulle okaalle tehdystä esittelyrasiasta. Siinä, mitä arvoja annamme epäfunktionaalisille esineille, ei vaan ole mitään järkeä.

Luennoitsija totesi "Suomen keskiajan asiakirjalähteet jäivät käytännöllisesti katsoen käsittelemättä." Olen eri mieltä: niitä käsiteltiin, muttei kovin hedelmällisesti. Paikkauksena näytettiin kalvolle kopioitu erinomaisen kirjan sisällysluettelo. Sekä minulta, että takanani istuneilta mimmeiltä jäi kirjan nimi kuulematta. Viis siitä, ehdin kirjoittaa muistiin, että KA:n käynnillä oli kuultu tilausten siirtyvän verkkoon ensi vuoden alussa. Miten tämä liittyi keskiajan lähteisiin jäi minulle mysteeriksi.

Mielenkiintoisinta osuutta oli "uuden historian" läpikäynti. Ihan oma moka, että muistiinpanoissani on iso aukko. Aloin nimittäin kännykällä seikkailla Helsingin alueen kirjastokannassa ja varaamaan Peter Burken kirjoja. No, täytyy toivoa, että jostain verkkosivulta löytyy vastaava lista pointeista.

Tauon jälkeen purettiin elämäkertatehtäviä. Arvottiin esiintyjiä listasta ja kukin vuorollaan kertoi tekemisestään. Useat olivat matkustaneet haastattelemaan isovanhempaansa, mutta vain yksi mainitsi kotiarkistot. Älysivätköhän muut kysyä asiakirjojen perään? Mielenkiintoinen asia, jonka huomasin omassa työssänikin, oli se, että haastattelu läheisen ihmisen kanssa oli helpompi perustella, kun oli ulkopuolinen taho, johon vedota. "Kurssia varten tarttee."

Luennoitsija ei ollut ehtinyt lukea kaikkia viikko sitten palautettuja töitä, mitä en suuremmin ihmettele. Ei tullut selväksi (eikä kukaan kysynyt) oliko tehtävän arviointi hyväksytty/hylätty vai jotain muuta. Moni sen sijaan kysyi tentistä. Siihen tulee yksi esseekysymys ja muutamia pienempiä kysymyksiä. Kurssin oleellisesta sisällöstä. Mitä jäämme kukin nyt pariksi viikoksi reflektoimaan tentiin valmistautuessamme.

Ruotsin viimeinen sota ja ensimmäinen peruna

Onneksi taannoisessa kronologiakokeessa ei kysytty milloin Ruotsi osallistui viimeksi sotaan. Olisin (monen muun suomalaisen tapaan) reippaasti ympäröinyt Suomen sodan vuodet. Eihän ne nyt ilman suomalaisia sotamiehiä olisi taistelemaan lähteneet?

Ruotsin sota(tila) Ison-Britannian kanssa jatkui vuoteen 1812. Siinä ei ammuttu laukaustakaan. Seuraavana vuonna Ruotsi liittyi Ranskan vastaiseen liittoutumaan. Kruununprinssi Karl Johanin johdolla ruotsalaiset taistelivat Euroopassa. Tanska oli Ranskan puolella, joten sinne hyökättiin joulukuussa ja rauhateossa Ruotsi sai Norjan alueen kruunulleen. Valtaus kesällä 1814 vaati joitakin satoja kaatuneita molemmin puolin. Viimeiset vihollisuudet 14.8.1814, josta lähtien Ruotsi on elänyt rauhassa. Milloinkahan norjalaiset palkitsevat heidät rauhanpalkinnolla tästä suorituksesta?

Perunan tarinoidaan tulleen Ruotsiin Pommerin sodan jälkeen ja osa on sitten sitä mieltä ettei kyllä tullut. Ihkaensimmäiset potaatit lienevät olleet Olof Rudbeckin vuonna 1658 Uppsalassa istuttamat. Laajempaa viljelyä harrasti Jonas Alströmmer jo vuodesta 1724. Tämä selvisi minulle jo pari vuotta sitten kun etsin tietoa Alingsåsin pitäjästä. Mielikuvaksi jäi, että Alströmmer käytti potaattisatonsa ensisijaisesti viinanpolttoon.

Nämä kaksi aihetta löytyivät Åke Perssonin ja Thomas Oldrupin kirkasta 101 historiska myter. Lopuissa 99:ssä todettiin ettei viikinkien kypärissä ollut sarvia (hoh-hoijaa), ettei Luther konkreettisesti naulannut teesejään kirkon oven (hoh-hoh-hoijaa), ettei Katariina Suuri kuollut ... Onneksi jokainen kahden sivun kappale oli selvästi otsikoitu ja kirja näin helposti läpikäyty.

Verkko-opinnot edelleen käynnissä

TY AY Kulttuurihistorian peruskurssi, verkko-opinnot, syksy 2010

En luovuttanut Turun kulttuurihistorian kurssin kanssa ensimmäisen viikon tekstien jälkeen. Kurssin formaatti on sopinut minulle hyvin. Joka viikoksi on luettavat tekstit, joiden perusteella pitää vastata ainakin yhteen kysymykseen. Virallisen version mukaan "osallistumme keskusteluun", mutta sellaista ei ainakaan omassa ryhmässäni ole syntynyt.

Tietenkin viikottaiseen tehtävään kannattaisi keskittyä, sillä samat tekstit pitää lukea tentiin ja ei ole mitenkään poissuljettua, että siellä saa eteensä samannäköisiä kysymyksiä. Mutta on kuitenkin enimmäkseen mennyt suoritusmeiningiksi, ihan niin kuin koulussa. Oppinut olen... ei tule oikeastaan mitään mieleen, joka on hitusen hälyttävää.

Kivoimpia ovat olleet pienet harjoitustehtävät, joita kurssiin sisältyy kolme. Viimeinen on vaikein, mutta eiköhän sekin tule tehtyä ja tenttiin osallistuttua. Jos siihen lukiessa sitten jotain (uutta) tarttuisi päähän? Viimeistään tentissä tietää, mitä olisi pitänyt oppia.

Kulttuurihistorian perusopinnoissa iso osa on epookkikursseja, joita saa suorittaa tutkielmalla. Heitin eilen ohjaajalle pari aihe-ehdotusta ja eivät olleet aivan metsässä. Joten niitä voi alkaa pakertamaan, niin tulevat kevään loppuun mennessä valmiiksi? Seuraavan Helsingin yliopiston kurssikin on tutkielmalla suoritettavissa, joten kirjoittamista riittää. (Kirjaprojektikin pitäisi saada takaisin raiteille.)

(Tämä on muuten postaus n:o 1500 ja blogin kolmevuotissynttärit jäi juhlimatta.)

Trilogia 1600-luvusta

"Ihmiset ja eläimet loikkivat suomalaisessa savutuvassa sikin sokin penkeillä, lavitsoilla ja lattialla. Ovensuussa lapset kirmasivat ja piehtaroivat hevosen jaloissa ja mahan alla, eikä kukaan kiinnittänyt siihen vähintäkään huomiota, joka olisi osoittanut, että sitä olisi pidetty vaarallisena. Peremmällä röhki sikoja, määki lampaita, mäkätti vuohia ja kaakatti kanoja. Naiset, joilla oli yllään pelkkä paita, imettivät pienimpiä lapsiaan. Lisäksi pirttiä asuttivat sirkat, torakat, luteet, kirput, päätäit ja vaatetäit." (Harhaoppinen piispa s. 60)

Tässä todellisuudessa eivät Tuure Vierroksen kolme kirjaa 1600-luvusta liiku, muuten kuin ohimennen. Vierros kirjoittaa kolmesta miehestä, joilla oli vaikutusta toistensa elämään ja myös Ruotsin historiaan.

Varhaisin kirjoista on Harhaoppinen piispa. Johannes Terseruksen tarina (1968). Terseruksesta en ollut koskaan kuullut (*) ja kirja oli rakenteeltaan outo, omaelämänkerrallinen osuus alkoi vasta sivulta 90. Maa oli minuun tyytyväinen. Per Brahe nuoremman tarina (1971) oli yhtä kokonaisuutta, mutta sisälsi turhia takaumia. Lyhin eli Komeetta. Andreas Thuroniuksen tarina oli näistä mielestäni onnistunein. Päähenkilökin suomalainen ja melkein sukulainen.

Kokonaisuutena Vierroksen kirjat toimivat samaan tapaan kuin hänen Nuijasodasta kertova kirjansa Lähellä kuolon rantaa. Lukija sai kokea tapahtumat ja ajat kolmesta eri näkökulmasta.

(*) Kirjan lukemisen jälkeen minua on sivistetty Genoksen päätöimittajan Tiina Miettisen toimesta. Terserus on nimenomaan se ukko, joka retket Pohjanmaalla ovat suomalaisen ei-tarkoitushakuisen-sukututkimuksen alkupiste, jonka 350-vuotisjuhlaa on tänä vuonna juhlittu.

Kirjastoni täyttävät vuosia

Viime sunnuntaina juhli Helsingin kaupunginkirjasto 150-vuotista taivaltaan ja tänään kahvitellaan Kokemäen kaupunginkirjastossa, joka täyttää myös 150 vuotta! Ei oltu jälkeenjääneitä Satakunnassa (tuolloin). Kaarlo Werkon kirja "Tietoja ja mietteitä kansa- ja lasten-kirjastoista ynnä lukuyhdistyksistä vuoteen 1875" tietää:

Kokemäen pitäjässä perustettiin k. v. 1860. Perustaja: kirkkoherran sijainen J. W. Limon. Avattiin kirjasto v. 1863. Lahjoja otettiin vastaan lukusijoilla ja eri seuduissa seurakuntaa oli henkilöitä , jotka myös ottivat rahoja vastaan. Tällä tavalla saatiin 26 ruplaa 56 kopeekkaa. V. 1864 kannettiin seurakunnan kirkosta 7 kolehtia kirjastoa varten, joista tulot olivat 20 m:kaa 67 p:ä. V. 1874 pidettiin iltahuvit, joista puhdas tulo oli 130 m:kaa 45 p:ä. Sittenkun kunnille tulevia viinarahoja rupesi tulemaan, määrättiin kirjastolle joka vuosi 50 m:kaa. Alussa oli 115 kirjaa; nykyään 229 nidosta. Lainain lukumäärää ei voi sanoa ennenkun Lokakuusta 1873 Lokakuuhun 1874, jolla ajalla tehtiin 673 lainaa. Kirjoja on maksutta lainattu. Sääntöjä on. Kauppias J. Juselius on lahjoittanut 10 m:kaa ja muutamia pieniä kirjoja. Rusthollarit W. Witikkala ja F. Malm ovat perustaessa antaneet kumpikin yhden ruplan ja kanttori F Sallgren (?) 1 kirjan. Kirjaston raha-arvo: 26 ruplaa 65 kopeekkaa ja 328 m:kaa 15 p:ä.

Kirjaston-hoitajat: kanttori O. Springert, provasti A. Lilius, jonka esityksestä kansakirjasto siirrettiin sakaristosta kansakouluun , ja kansak. opettaja K. Killinen, palkkiotta.

Luennoita on kansak. opettaja K. Killinen pitänyt osittain iltahuveissa, osittain kansakoulussa.

Helsingin tilanteesta kertoivat puolestaan Suomen julkiset sanomat 8.10.1860:

Työväenkirjasto Helsingissä sisältää 420 niosta suomen- sekä ruotsin-kielisiä kirjoja ja auastaan halullisille lainanottajille 7 p. lokak. kello 4 j. pp. Kirjasto on prohvessori Hällströmin lesken talossa Fabianin kadun sivulla, yliopiston kemialaisen keitin-pajan vastapäätä. Sen armossa vahvistetut Asetukset kuuluvat suomeksi seuraavalla tavalla:
1 §. Kirjastolla, jonka perustuksena ovat vapaatahtoiset raha-avut kaupungin asujamilta, tarkoitetaan pitää kaupungin varattomalle väestölle hyviä ja hyödyllisiä kirjoja luettavina.
2 §. Kullakin Helsingissä oleskelevalla hengellä on oikeus saada kirjastosta kirjoja lainaksi, jota varten se, yhtenä eli usiampana paivänä viikossa pidetään määrä-tunneilla avoinna.
3 §. Kirjaston viljelemisesta saadaan joko maksaa taikka olla maksamatta, sitä myöten kuin itsekullakin lainanottajalla siihen on mielestänsä varaa.
4 §. Sillä tavalla vapaa-ehtoinen makso suoritetaan 25 hopeakopeikalla vuodelta eli 3 kopeikalla kuukaudelta.
5 §. Lainaksi saatu kirja pitää määräajalla takaisin tuotaman; jos se "hukkuu" eli kateisin joutuu, on lainanottajan velvollisuus palkita se.
6 §. Kirjaston asioita valvoo johtokunta, johon kuuluupi viisi jäsentä ja joka avuksensa ottaa yhden kirjaston-hoitajan. Johtokunnan määräävät ensi aluksi kirjaston perustaja-naiset, ja sitten valitaan se 7 §:ssä säännetyllä tavalla.
7 §. Kunkin vuoden tammikuulla kutsuu johtokunta ne kaupungin asujamista, jotka raha-avulla ovat kirjastoa muistaneet, vuosikokoukseen, jossa kertomus annetaan johtokunnan hallituksesta ja kirjaston tilasta, sekä johtokunta ja tilintutkijat valitaan.

Helsingin Rouvasväenyhdistyksen pöytäkirjan kulmassa on näkyvillä kirjaston alku.
Kirjastoista puheenollen...

• Annika Pihlaja: Tehtaiden kirjastotoiminta ja sen tavoitteet Hämeessä 1890-1920
• Anu Antikainen: ”Mokomaa siirappijuomaa!”: Ajanvietekirjallisuuden asema ja hankinta yleisissä kirjastoissa vuosina 1918–1938, esimerkkinä Kuopion kaupunginkirjasto
• Terhi Tasanen: Kirkon, kansakoulun ja kunnan palveluksessa - maaseutukirjaston kehitys kansansivistäjästä tietopalvelukeskukseksi Asikkalassa 1860-1990

Antiikin jälkeen

HY AY Hhs 110 Historiantutkimuksen johdantokurssi, syksy 2010

Eilisen luennon jälkeen oli Kaisa-täti hieman vihainen. On yksi asia, että luennoitsija kerta toisensa jälkeen hukkuu Vesuviuksen laavan alle. Se on oikealla asenteella viihdettä. Josta saimme nauttia taas ensimmäisen puoliajan. Olimme hetkellisesti jo tuolloin pääsemässä keskiaikaan, mutta sitten oli tarpeellista tarkastella keskiajallakin luettuja antiikin historiankirjoittajia. Lukea pitkä pätkä Juutalaissodan historiaa. Joka kirjoitettiin juuri ennen Vesuviuksen purkausta.

Tauon jälkeen luennoitsija puhui aika pitkän pätkän asiaa. Miten kristinusko vaikutti historiankirjoitukseen: saatiin alku ja loppu, alfa ja omega. Olisin halunnut kysyä, miten alkupiste oli oleellisesti kristinuskon ominaisuus - useat kansat ovat keksineet maailmalle alun ja aika moni on tainnut esittää myös mahdollisia maailmanlopun enteitä. Mutta en viitsinyt.

Sitten. Luennoitsija ilmoittaa kertovansa keskiajan historian lähdetyypeistä. Kiva. Hän kuvailee monipuolisesti annaaleja ja kronikoita. Kun niistä ei päästä eteenpäin, alan epäillä ymmärtäneeni otsikon väärin. Ehkä aihe olikin (edelleen) historiankirjoituksen historia? Ei, hyppäämme vihdoin toiseen lähderyhmään eli asiakirjoihin. Joita edustaa luentomoniste "keskiajan asiakirjojen tyypillisen rakenteen osat". Lisäksi asiakirjoista todetaan niiden olleen pääasiassa luostareihin liittyviä.

Ja se siitä aiheesta. En väitä (tietenkään) tietäväni mitään, mutta vahvasti epäilen, että Vilhelm valloittajan Domesday Book vuodelta 1086 on keskiaikainen lähde eikä liity ensisijaisesti luostareihin. Tosiaankin ihka-ainoa verotukseen liittyvä lähde Euroopan keskiajalta? Kotini lukemattomien kirjojen pinossa makaa Emmanuel Le Roy Ladurien Montaillou. Ranskalainen kylä 1294-1324. Se perustuu inkvisition oikeuspöytäkirjoihin. Noudattavatkohan ne keskiajan asiakirjan tyypillistä rakennetta?

Totisesti emme olleet enää antiikissa, sillä siellähän lähteitä ovat myös materiaaliset jäänteet ja muistiinkirjoitettu suullisena syntynyt runous sekä muu kirjallisuus. Keskiajan materiasta (lukuunottamatta lampaannahkaa) ei sanottu sanaakaan ja kommenttini islantilaisista saagoista sai luennoitsijan hämmentymään. Ei osannut sanoa, missä määrin ovat historiallisia.

Mutta parhaan muistini mukaan saagat mainittiin yhtenä keskiajan lähteenä tuoreessa kirjassa Keskiajan avain. Kirjassa, josta muistan hyvin selvästi fyysisen koon ja painon. Oli kaikenlaisia lähderyhmiä eurooppalaisen keskiajan historian tutkimiseen. Ymmärtääkseni.

Luennoitsijamme, tai paremminkin sen paperin, josta hän luki, mukaan Suomen keskiajan asiakirjalähteet ovat "päätyneet Ruotsin valtionarkistoon", "julkiset asiakirjat hukkuneet yksityisarkistoihin", "ei tehty arkistoinnissa myöhemmin tärkeää eroa annettu vs. saatu", "tuhoutuneet", "tuhoutuneet", "tuhoutuneet" ja "tuhoutuneet". Korvat höröllä odotin mainitseeko luennoitsija kuitenkin tutkijoiden käsittääkseni melko yleisesti käyttämän lähdejulkaisun eli tietokannan Diplomatarium Fennicum. Ei. Eikä tietenkään mitään muita lähteitä kuin (tuhoutuneet ja kadonneet) asiakirjat.

Onko historiantutkimuksen johdantokurssille oleellisempaa aineistoa todellakin kymmenien antiikin ajan hemmojen nimet vai moderni ja kattava katsaus keskiajan lähderyhmiin ominaisuuksineen? Omasta mielestäni jälkimmäinen ja olisin suonut saavani sellasen myös ns. uudesta ajasta. Mutta jäljellä on enää yksi luento ja sen käytämme purkamalla elämänkertatehtävän. Jonka yhteydet antiikin maailmaan paljastunevat torstaina.

P.S. Luennon alussa palautettiin kronologiatentti. Kurssille ilmoittautui 83, kronologiatenttiin osallistui 58 ja läpi pääsi 37. Kuuluin viimeksi mainittuun osaan, mutta en ollut se hikipinko joka sai täydet pisteet. Minulla meni kaksi kolmestakymmenestä väärin. Toinen koski ranskankielisen kirjallisuuden syntyvuosisataa ja toinen Bismarckin vallassaolovuosia. Miten olenkaan selvinnyt ilman kyseisiä tietoja?

Virkamiesten loputon epärehellisyys?

Kevytluin Teemu Keskisarjan uutuudesta Vihreän kullan kirous. G. A. Serlachiuksen elämä ja äfäärit alkuluvut. Niistä kun elämänkerroissa toisinaan löytyy jotain yllättävää jostain muusta kuin kohdehenkilöstä.

Tällä kertaa isästä. Nimismies Gustaf Serlachiuksen kuoltua huhtikuussa 1843 kävi ilmi, että hän oli hyvin todennäköisesti kavaltanut rahaa useampia vuosia jättämällä tilityksiä tekemättä. Mistä palautui mieleen kuultu esitelmä Johan Granqvististä, joka myös sekoitti omat ja valtion rahat. Keskisarja viitaa myös Tohmajärvellä kruununvoutina toimineen Gustaf Järnefeltin "samankaltaisiin ongelmiin". Paljonko näitä oikein oli?

Keskisarja kirjoittaa (s. 28):

Samankaltaisia romahduksia löytyy virkakunnan perunkirjoista paljon, liian paljon että ne kaikki todistaisivat hallinnon mädännäisyydestä. Nimiesmiesten ja voutien työ oli tulosvastuullista, eikä epärehellisyyden ja epäpätevyyden tai ylivoimaisten olosuhteiden välillä tehty suurta eroa silloin kun manttaalit ja äyrit eivät täsmänneet. Leväperäiseksi katsotusta veronkannosta he vastasivat viime kädessä yksityisomaisuudellaan. Omat ja valtion tulot sekoittuivat hankalasti, usein nimismies velkaantui kirjoitustaitoisille ja lakia tunteville säätyläisille, mutta ei pystynyt esittämään kuitteja kirjoitustaidottoman rahvaan suorituksista ja rästeistä. Erityisen tuskaisaa tilinpito oli syrjäseudulla, jossa maksut kannettiin luonnontuotteina.

Pikainen sanomalehtihaku 1800-luvun alkupuolesta ei tuottanut lisämateriaalia nimismiesten ja voutien tasolta, mutta osasivat ne pienimmätkin viskaalit:

Yhden kirkkoväärtin kavaluus. Maaseudulta kävi eräs kirkkoväärti äsken kaupungissa kirkon-viinin ostossa. Sitte kuin hän ensinä oli tingannut hyvin halpaan hintaan kannun, jotta myöjä hänelle jo vihastui; niin mentiin viiniä mittaamaan, jossa ostaja piti sen esipuheen, että muka rätinkiin pitäisi panna isompi hinta, kuin mitä hän viinistä nyt maksaa; mutta kuin ei myöjä tämmöiseen kelvottomaan vaatimiseen myöntynyt, niin jäi sikseen viinin mittaaminen ja osto. Lieneekö hän sitte löytänynnä jonkun muun tuumaansa taipuvan myöjän. (Pohjan-Tähti 12.9.1866 )

Kemistä lähtenyt Swahn

Kemin emäseurakunnan Lautiosaaren kylästä oli 1780-luvun puolivälissä lähtenyt renki Christer Mattsson Swahn. Yhdeksään vuoteen ei antanut kuulua itsestään vaimolleen eikä muillekaan seurakuntalaisille. Vaimo Margaretha Gabrielsdotter kyllästyi sitten miehettömänä elämiseen ja yllä oleva ilmoitus julkaistiin sanomalehdessä Posttidningar 9.11.1795.

Lautiosaaresta on Wikipedian mukaan sittemmin lähtenyt mm. Peter Franzen, mutta jos pysytään 1700-luvulla ja tartutaan Hiskiin niin päiväyksellä 12.3.1779 on Kemin maaseurakunnassa avioitunut Lautiosaaresta "Christer Svalm " ja "Pig: Margeta Tulcki ". Kastetuissa Christerin sukunimi on lähempänä Swahnia, lapsia: Mathias s. 19.5.1780, Johannes s. 24.4.1781, Elisabeth s. 21.6.1782 ja Carin s. 10.1.1785.

Kemin rippikirja 1780-1785 löytyy SSHY:n sivuilta ja hakemistosta näkee nopeasti, että rengit on ryhmitelty erikseen loppupuolelle. Christeriä ei sieltä kuitenkaan löydy, C:n eikä S:n kohdalta. Selasin Lautiosaaren yli 30 taloa läpi, enkä perhettä bongannut, mutta varmaan he siellä jossain olivat?

Hiskin mukaan Kemin maaseurakunnassa vihittiin 10.3.1798 "Enkl: Matts Larsson Jaackola" ja "Enkan Margeta Gabrielsd:r Tulki", mikä viittaa Christerin kuolemasta tiedon tulleen perille. Edelleenkään rippikirjojen kanssa ei onnista, mutta Tulkki näkyy talonnimenä Lautiosaaressa, joten Margareta on todennäköisesti syntynyt 2.4.1754, vanhemmat "Gabr: Henr: Tulcki" ja "Lisa Järckä". Gabriel ja Lisa löytyvät rippikirjasta 1742-1756, 1757-1775 sekä 1774-1779, jossa myös Margareta näkyvissä. Mutta seuraavassa ei Gabrielia, Lisaa eikä Margaretaa. Tässä on nyt jotain, jota ei etelän ihminen ymmärrä.

Jatkosodan karkureiden käsittelystä

Tuoreimmassa Historiallisen Aikakauskirjan numerossa on palattu keskusteluun jatkosodan aikaisista karkureiden teloituksista tai niiden olemattomuudesta. Itseäni ei viime sodan tapahtumat jaksa kiehtoa, mutta tämä aihe on jäänyt vaivaamaan, vaarini tarinan takia.

Sen ainoan kerran kun vaari kertoi minulle kaksi tarinaa sodasta, keskittymiseni oli vähemmän täydellinen. Toisessa hän petkutti maanviljelijältä ruokaa ryhmälleen. Sama tarina löytyi äänitetyistä muistelmista ja sain sen mukaan toimittamaani kirjaan Ilmavallaksi ja Ilmavaltana. Erkki Ilmavallan esipolvet ja nuoruusvuodet.

Toisesta jutusta jäi seuraavan tapainen mielikuva: Kesän 1944 suurhyökkäyksen jälkeisessä perääntymisessä miehistä oli pula. Johonkin saareen piti jättää miehiä, jotta muut pääsisivät turvallisemmin eteenpäin. Kyseessä oli tietenkin käytännöllisesti katsoen (itse)murha ja tehtävään valittiin ne, jotka eivät alunperinkään olleet taistelutehtävissä tai jotka olivat siinä mielentilassa, etteivät taistelemaan pystyneet.

Mitään vastaavaa ei löydy haastattelunauhoilta. Mutta Lappeenrannassa Hämeen ratsurykmentin veteraanijuhlassa 1980-luvun alkupuolella tehdyssä äänitteessä (Etelä-Karjalan museon kokoelmissa Etelä-Karjalan rakuunaperinne: Sotakokemuksia rintamaoloissa 03) hän kertoi kysyttäessä rintamakarkureista [43 minuutin kohdalla]:

No, nythän se oli ehkä kaikkein ikävimmillään tämä asia oli silloin '44, siinä vetääntymisvaiheessa, kun meni joukot sekaisin ja puhuttiin Kannaksen läpijuoksusta ja muusta. Siellä tapahtui sitten tollasta joukkosuggestiota tietysti kun laumasta toinen syrjä lähti niin se vei sitten toisenkin mennessänsä. Ja sitten nyt oli niin että kun miehistä oli kova puute, niin oli sitten pakko vähän koittaa katsoa näitä asioita toisella tavalla kuin ehkä jos olis oltu suuren maan armeijan jäseniä. Minä henkilökohtaisesti muun muassa jouduin kerran, kun olin tuon Ehnroothin viestiä viemässä, kun ei enää ollut mitään viestivälineitä kunnossa, kenraali Melanderille, jonka esikunnan oli venäläiset juuri talloneet jalkoihinsa siellä Uudellakirkolla. Niin paluumatkalla yks eversti Reunanen otti minut kiinni ja määräs minut pitämään upseeripartiota tässä tiellä, kun tulin sieltä Vammelsuusta tänne Koiviston suuntaan, näitten karkurien kiinniottamiseksi. Ja siinä me sitten, kun pojat kyseli viekö tämä tie Viipuriin, jollain oli vielä kivääri, piipusta piti kiinni, kaikilla ei ollut enää kivääriäkään, niin veimme sinne Kivinolan[?], Kannaksella oli rauhanaikainen ilmatorjuntarykmentin leiri, niin sinne. Ja kun monta kertaa se elintarvikehuoltokin niin, ymmärrettävistäkin syistä niin, saattoi olla vaikeaa, niin niitä käsiteltiin sillä lailla, että ne vietiin sinne leirille ja pantiin suuria voimöykkyjä eteen ja leipää mitä nyt oli sitä kenttämuonaa ja sanottiin että tuota siitä niin paljon kuin haluatte ja nukkumaan eikä tarvitse välittää sodankäynnistä. Ei ne meinannut uskoa kaikki että voiko tää olla mahdollista ja sitä voi sitten ehkä pikkupalan. Niin ne kerättiin siinä jossa minä olin sitten henkilökohtaisesti tätä hommaa hoitamassa, niin kuinkahan minä uskaltaisin sanoa, ehkä pari sataa miestä, mutta kävi niin onnettomasti sitten [nauhoitus katkeaa ja jatkuu muusta]

Miehistä oli pula, joten mitä karkureille tehtiin?

(Kysyin samaa myös Agricolan keskustelupalstalla.)

Viikonloppu Vantaalla

Vietin viikonlopun Suomen sukuhistoriallisen yhdistyksen (SSHY):n esittelijänä Vantaan sukututkijoiden järjestämässä tapahtumassa Kuulutko sukuuni. Messuesittelijänä olo on vakava asia, mitä pyynnöstäni demonstroivat SSS:n tiskin Laura ja Tarja:

Liikkeellä oli runsaasti aloittelijoita, joille SSHY:n tarjoama oli uutta, joten emme olleet turhaan paikalla. Mukava oli taas kuulla, että moni oli sivustoon tyytyväinen. Toistuva puheenaihe tuntui olevan 1900-luvun materiaalien saatavuuskysymykset. Täytynee yrittää pysyä jälkipolvista edelleen yhtä ei-kiinnostuneena, ettei joudu samaan kurimukseen.

Kävin kuuntelemassa vain yhden luennon. Siinä Tiina Miettinen esitteli Sursill-suvun tutkimuksen 1600-luvun tekemisen motivaatiosta uuden, uskottavan, teorian. Tuoreessa Genoksessa julkaistussa artikelissa kuulemma sama asia ja vielä lisää. Sursill-tutkimuksen esineistöä oli esillä hieman syrjäisessä paikassa olevassa vitriinissä:

Lauantaina turkulainen tuttu pysäytti minut ja sanoi lukeneensa blogini kaikki tekstit yhtenä iltana läpi. Hienoa, että hän oli päässyt yli blogien luku -kynnyksen, mutta suoritus kuullosti minusta Väyrynen+Dostojevski -henkiseltä. Kaverini oli samaa mieltä ja totesi kauniisti minun "sylkevän aivolaavaa aamusta iltaan". Hän varmasti tarkoitti sen täysin arvostavassa hengessä?

Löydettyä

Käsi on puolilaittomasti kopsattu HaltaDefinizione-sivustolta, jossa voi katsoa kymmentä mestariteosta lähietäisyydeltä ymmärtääkseni seuraavat 4 kuukautta. Samanlaista valokuvausta saisi minusta kohdistaa myös Brueghelin teoksiin, joista yksi oli "löytynyt" espanjalaisen perheen seinältä.

Vuokko Pärssinen-Tainio on tarkastellut omaelämäkertoja, myös sukututkimuksellisesta näkökulmasta:

Sukutietoa ja tahatonta sukututkimuksellista komiikkaa Collianderin muistelmiin kyllä sisältyy. Ensimmäisessä osassa (Bevarat - Lapsuuteni huvilat) kerrotaan kirjailijan sukuverkostosta, jossa vilisee von Schoultzeja, Tigerstedtejä, Gripenbergejä… Toinen osa (Gripen –Aarnikotka) alkaakin sitten korjauksilla ensimmäisen osan tietoihin. Tunnontarkka kirjailija toteaa häpeillen, että muutamankin musterin, fasterin ja kusiinin tekemiset ja keskinäiset suhteet ovat menneet häneltä epäjärjestykseen. Tässä on hyvä esimerkki siitä, miten muistelmista ja elämäkerroista ongittuun sukutietoon ei aina ole luottamista.

Kiertelevä kettu -blogissa raportoitiin markkinaväen kommentointia käsityönteosta:

A: Mitä sä teet?
N: Tää on lautanauhaa.
A: Totako sä teet koko päivän? Eiks sul tuu tylsää?
N: No, ei...? Miten niin, mitä sä sit teet työkses?
A: Vaikka mitä. (Poistuu nopeasti paikalta)

Simo Nousianen kokeili nahan parkitsemista.

Juha Makkonen oli lukenut Kustaa H. J. Vilkunan Neljä ruumista.

Habaneran havainnoissa arvioitiin Tom Erik Arnkillin vuoden 500 e.a.a. paikkeille sijoittuvaa romaania.

Aikalaisessa arvosteltiin kirja Sodan haavoittama lapsuus.

Sakari Saaritsa esitteli lähes satavuotiasta Vera Hjeltin kirjaa Tutkimus ammattityöläisten toimeentuloehdoista Suomessa 1908-1909.

Olli Seppälä mietti edesmenneen kirjailijan muistamista.

Salme Kotivuori kirjoitti Klaus Kristerinpoika Hornista.

Ruukinmatruuna katsoi tarpeelliseksi analysoida Jeesuksen historiallisuuden todistamista. Keräsi runsaasti kommentteja.

Juuso Hyvärinen kävi Tukholman keskiaikamuseossa, eikä huomannut suurta eroa entiseen. En minäkään.

Matkalla Kööpenhaminaan

Nimimerkki Harhailija raportoi laivamatkastaan Kööpenhaminaan Wiipurin sanomissa 26.8.1909. Samassa Titania-laivassa oli Pariisiin matkaava Antti Favén, joka tarjosi jutun kuvituksen, joka on alle kopioitu.